7 minute read
Elämä ilman ääniä
TEKSTI JA KUVAT: JENNI ISOMÄKI
Ovikello kilahtaa ja oven toisella puolella se välähtää. Oven avaa nainen hymyssä suin. Tuo nainen on Sari Pirinen, aivan tuiki tavallinen ihminen. Hänellä ei vain toimi yksi aisteista. Paikalla on myös Pirisen tytär, joka toimii tulkkina meille.
Advertisement
Pirinen on syntynyt kuurona, mutta se ei ole elämässä ollut esteenä juuri mihinkään. Pirinen oli lapsena utelias ja kiinnostunut tutkimaan erilaisia asioita. Lapsuudessa hän kyllä tiedosti, että muut kuulevat ja hän ei, mutta hän ei oikeastaan tajunnut koko asiaa.
Hänen lapsuuden perheessään on isä, äiti ja pikkuveli, jotka kaikki ovat kuulevia. Perheessä kaikki kuitenkin käyttivät aktiivisesti viittomakieltä.
Pirisellä oli lapsena paljon myös kuulevia ystäviä, joihin hän oli tutustunut pihalla leikkiessä. Hän luki heidän huuliltaan ja opetti heille viittomakieltä, jota he oppivat nopeasti. Koska kommunikointi toimi aina kaikkien kanssa sujuvasti, ei hän ajatellut olevansa jotenkin erilainen kuin muut.
Teini-ikäisenä Pirinen eli melko tavanomaista teinin elämää. Hänellä pysyivät samat ystävät lapsuudesta, joiden kanssa hän vietti aikaa muun muassa kaupungilla. Välillä hän kapinoi vanhempiaan vastaan, eikä esimerkiksi tullutkaan viikonlopuksi kotiin, vaikka oli sovittu.
Ennakkoluulojen kohtaaminen
1990-luvun puolivälin paikkeilla Pirinen valmistui lähihoitajaksi. Hän on työskennellyt hoitoalalla parisenkymmentä vuotta, muutaman vuoden taukoa lukuun ottamatta. Vuonna 2000 hänen esikoisensa syntyi ja toisen lapsen hän sai siitä kolmen vuoden päästä. Lasten ollessa pieniä monet kauhistelivat sitä, miten hän kuurona pärjää kotona lasten kanssa.
Hänellä oli käytössä erilaisia apuvälineitä arjessa, muun muassa itkuhälytin, joka värisi kehoa vasten, jos vauva alkoi itkemään. ”Ihan tavallista äidin elämää se oli, ainoana erona se, että käytämme eri kieltä”, Pirinen kertoo.
Pirinen on muutaman kerran kohdannut ennakkoluuloja. Ihmiset ovat esimerkiksi ihmetelleet, voiko hän ajaa autoa tai onko hänellä kotona aina avustaja tai tulkki. Tulkkia hän ei käytä kuin esimerkiksi lääkärissä tai pankissa asioidessa.
Ennakkoluuloihin hän on aina suhtautunut huumorilla. Hän ymmärtää, että sellaisissa tilanteissa kyse on vain toisen henkilön tiedon puutteesta.
”Ymmärrän, että tietoisuutta asiasta on vähän ja aina saa kysyä, jos joku mietityttää. Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä”, Pirinen mainitsee.
Uusia työkokemuksia
Äitiysloman loputtua Pirinen kaipasi vaihtelua hoitoalan töistä ja lähetti työhakemuksia useisiin eri paikkoihin.
Hän kävi työhaastattelussa siivoojaksi. Haastattelija ihmetteli, miten hän voisi kuurona olla siivooja, koska eihän hän kuulisi, jos moppi kaatuu maahan. Pirinen vastasi, että onhan hänellä silmät. Monesta paikasta hänelle ei vastattu ollenkaan, joten hän päätti jättää hakemuksessa kertomatta, että hän on kuuro. Hän pääsi haastatteluun vantaalaiseen antikvariaattiin, johon hän meni tulkin kanssa. Omistajat olivat yllättyneitä, mutta kuitenkin palkkasivat Pirisen pyörittämään liikettä.
Hän oli antikvariaatissa päivät yksinään töissä ja vastasi muun muassa asiakaspalvelusta ja nettimyynnistä. Tiskillä oli kyltti, jossa kerrottiin myyjän olevan kuuro ja että hän lukee huulilta tai asian voi kirjoittaa paperille.
Pirinen kertoo ainoan haasteen työssä olleen ulkomaalaisten kirjailijoiden nimien lukeminen huulilta. Silloin hän vain pyysi asiakasta kirjoittamaan nimen.
Pirinen oli antikvariaatissa kolme vuotta töissä. Noiden työvuosien aikana hän ystävystyi paikan pomon kanssa, ja tämä lähti jopa opiskelemaan viittomakieltä.
Paluu hoitoalalle
Antikvariaattivuosien jälkeen Pirinen perheineen muutti Pirkanmaalle ja palasi hoitoalalle. Hän on miettinyt alanvaihtoa sote-alan huonon tilanteen vuoksi. Harkintaan vaikuttaa myös se, ettei Pirinen haluaisi tehdä enää yövuoroja. Hän ei vielä tiedä, mitä lähtisi tekemään, mutta esimerkiksi artesaaniksi opiskelu kiinnostaa.
Pirinen nauttii ulkoilusta ja käy muun muassa ulkoiluttamassa Siiri-kissaansa päivittäin.
Tällä kaudella Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmassa oli ensimmäistä kertaa kuuro osallistuja, rap-artisti Signmark eli Marko Vuoriheimo. Hän ja Pirinen ovat tuttuja entisestä työpaikasta.
Pirinen on ollut todella iloinen Signmarkin osallistumisesta ohjelmaan, koska se tuo paljon positiivista näkyvyyttä kuuroudelle ja viittomakielisyydelle.
”Me ollaan kaikki ihan samanlaisia, vain korvan rakenne on eri”, Pirinen toteaa.
Sari Pirinen
• 47-vuotias lähihoitaja • Tekee töitä muistisairaiden kuurojen ja kuurosokeiden kanssa • Asuu Tampereella • Kotoisin Lahdesta • Perheessä kaksi lasta ja kissa • Harrastaa ulkoilua
Kehitysbiologian professori Seppo Vainio esittelee tutkimuslaboratoriotaan.
Seppo Vainio törmäytti musiikin ja tieteen onnistuneesti
Nuoruudessaan Seppo Vainio eli ja hengitti punk-kulttuuria eri yhtyeiden rumpalina. Nykyään hän on monitieteisen Kvantum-instituutin tutkimusjohtaja.
Suomipunkin kulta-ajan tunnetuimpiin yhtyeisiin kuulunut Briard soitti ensimmäisen keikkansa Linnanmäellä vuonna 1977. Yhtyeessä silloin rumpuja teini-ikäisenä soittanut Seppo ”Sidi” Vainio, 61, muistelee tapahtumaa edelleen huvittuneena.
”Pete (Pete Malmi) oli mennyt Mannerheimin lastensuojelusäätiöön esittäytymään ja soittanut niille jotain kuoromusiikkia. Se oli kertonut, että meillä on tämmöinen bändi ja saanut sen avulla keikan sovittua.”
Keikan alkaessa kävi hyvin nopeasti selväksi, että yhtyeen soittama materiaali oli täysin erilaista. Järjestäjät olivat paniikissa.
”Siellä oli vielä helvetisti porukkaa”, Vainio naurahtaa.
Vainion tarina hakee vertaistaan. Punk-vuosien jälkeen polku on kulkenut legendaarisen Harvardin yliopiston kautta kehitysbiologian professoriksi Oulun yliopistoon. Hän on nykyisin yliopistolla toimivan Kvantum-instituutin tutkimusjohtaja.
Takavuosien punkkarin urapolku ei ole tavallisimmasta päästä, mutta miehen tausta huomioiden valinnat kuulostavat luonnollisemmilta. Siinä missä Vainion isä oli tiedemies, hänen äitinsä oli taiteilija henkeen ja vereen. Lisäksi Vainion kummisetä oli tunnettu tieteilijä.
Musiikin merkitys kantaa
Vaikka elämä on vienyt Vainion syvälle tieteen ytimeen, on musiikki pysynyt mukana. Hän soittaa rumpuja nykyisin oululaisissa Venedin- ja Forest Camp -yhtyeissä. Musiikin maagisuus vetää edelleen puoleensa.
”Se kommunikaatio on mahtavaa. Jos sinulla on vaikka viisi soittajaa, niin siitä syntyy parhaimmillaan huikea kemia. Tai katsotaan jotain Doorsia, joka pystyi luomaan keikallaan sellaisen tilan, että kaikki oli ihan fiiliksissä.”
Vainion kohdalla soittamisen alkua symboloivat rumpukapulat, jotka hän sai Remu Aaltoselta Hurriganesin keikalla vuonna 1976. Niihin aikoihin myös helsinkiläinen Briard-yhtye sai alkunsa. Kokoonpanoon kuuluivat Vainion lisäksi Pete ”Räkä” Malmi, Antti Hulkko (Andy McCoy) ja tämän veli, Ilkka Hulkko.
Vainio muistelee, että McCoyn ja Malmin persoonat kuvastivat hyvin yhtyeen touhua. He olivat teiniiässä kuin villikoiria.
”Treenattiin kirkon alakerrassa. Siellä oli kaappi, jossa oli karkkia ja muuta sellaista. Aina kun meillä oli treenit, niin Andy ja Pete rohmusivat kaikki kamat sieltä ja jouduin sitten maksamaan ne viulut viikkorahoistani.” Toisaalta Briard oli Vainiolle myös terapiaa, koska hänen nuoruuttaan sävytti isän kuolema. Musiikki oli siihen aikaan yksi keino selviytyä.
Taidemies vai tiedemies
Tieteen pariin Vainio alkoi ajautua, kun Briardin tarina tuli hajoamisen myötä päätökseen 1970-luvun lopussa. Hän näkee vielä nykypäivänäkin hajoamiselle selviä syitä.
”Niin kuin monessa muussakin bändissä, sitä on nuorena ja kiihkeänä erilaisia musiikillisia näkemyksiä, ja Andylla oli tietysti myös halu breikata.”
Tuohon aikaan Vainio soitti rumpuja edelleen muissa yhtyeissä, mutta mukaan oli tullut opiskelu. Hän väitteli lopulta tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1992. Tämän jälkeen suunnaksi valikoitui Yhdysvallat ja Harvardin yliopisto. Siellä Vainio toimi tutkijana vuodet 1993–1997.
”Suomalaisessa lääketieteessä on ollut pitkään traditio, joka on lähtenyt National Institutes of Health -nimisestä rahoittajasta. Heidän Fogarty-tutkimusohjelmansa rahoitti silloin suomalaisten tutkijoiden pääsyä ulkomaille ja onnistuin saamaan apurahan”, Vainio kertoo lähdön taustoista.
Aika Harvardissa oli Vainiolle antoisaa. Hän teki yhdessä muiden tutkijoiden kanssa tieteen kannalta isoja läpimurtoja. Professori mainitseekin yhden tieteenuransa kohokohdan liittyvän juuri edellä mainittuun. Itse hän kuvailee sitä ”naisen löytymiseksi tieteessä”. Täsmennettynä tämä tarkoittaa naarassukupuolen kehitykseen olennaisesti liittyvän mekanismin löytymistä. Kyseistä projektia tehtiin Yhdysvaltojen lisäksi myös Suomessa. Löydös herätti kiinnostusta laajasti ja Vainio kollegoineen antoi haastatteluita isoille kanaville, kuten amerikkalaiselle National Radiolle.
Harvardista kauas pohjoiseen
Yhdysvalloissa vietetyn ajan jälkeen Vainio päätyi perheensä kanssa Ouluun vuonna 1997. Kaupungin tarjoamat edellytykset tieteen näkökulmasta olivat alun perin yksi täky asettumiselle.
Vainion silloiset työkaverit Harvardissa tosin pitivät muuttoa ”tieteellisenä itsemurhana”. Hän muisteleekin Suomeen paluuta pilke silmäkulmassa – itselleen tutun arvomaailman kautta tietenkin.
”Mietimme pitkään sitä perheen kanssa päivittäin, kun asuimme vielä Yhdysvalloissa. Otin lopulta sitten sellaisen punk-kannan: kun kerran kaikki on sitä vastaan, niin sen täytyy olla hyvä vaihtoehto.”
Sittemmin Vainion tiedeura on jatkunut yhtäjaksoisesti Oulun yliopistolla kehitysbiologian professorina. Kun kehitysbiologia tulee puheeksi, miehestä huomaa, että asiaa riittäisi loputtomiin. Hän kertoo, että kehitysbiologiassa keskeisin asia tutkia on se, miten synnymme biologisesti: miten meille muodostuu nenä, suu, silmät ja munuaiset.
”Kehitys on se, mitä täytyy tapahtua, että syntyy uusia yksilöitä. Tätä kautta kehitysbiologia pyrkii ymmärtämään, miten geenit ohjelmoivat soluja käyttäytymään niin, että siitä syntyy muotoja. Tämä pätee yhtä lailla luontoon.”
Yliopistolla toimivaa Kvantuminstituuttia Vainio kuvailee laaja-alaiseksi. Se tuo yhteen luonnontieteen kontekstissa useita eri tieteenaloja. Hän havainnollistaa kokonaisuutta niin, että tarkoituksena on törmäyttää toisilleen erilaisia asioita yhteen.
Instituutin tutkimusjohtajan roolissa Vainio rakentaa asiaosaamisensa avulla hankkeita ja luo siltoja eri tieteenalojen välille. Tiedemies painottaakin, että yhteiskunta tarvitsee uudenlaisia lähestymistapoja tulevaisuuden haasteita ajatellen. Tieteen valossa monipuolisuus on siihen lääke.
