Muista kuolla! Pasi Takkinen
K
uoleman ajattelu ja siitä filosofointi on suurta röyhkeyttä, tuloksena on väkisinkin pelkkiä arvailuita ja huhupuheita. Ala on yksin filosofien äänekkään ja kokemattoman vähemmistön – elävien – hallussa. Oliko Martin Heidegger oikeassa liittäessään kuoleman hetkeen miehuullisuuden, arvokkuuden ja järjen kirkkauden? Vai pääsikö lähemmäksi totuutta keskitysleirien kauhut kokenut Emmanuel Levinas sanoessaan, että kuoleva käpertyy ja vajoaa passiiviseen avuttomuuteen? Levinasilla kuoleva ruumis on kidutuskammio, joka ei ole enää minuuden hallittavissa ja josta ei voi paeta. Muun muassa tätä näkemyseroa pohtii Andrei Demitshev kirjassaan Kuolema työssä – johdatus filosofiseen thanatologiaan (1999). Koska kaikki pohdinnat kuolemasta ovat elävien kynistä lähtöisin, eikä tilanteeseen ole odotettavissa muutosta, en liene ainakaan muita julkeampi, jos esitän aiheesta muutaman huomion. Mitä kuolemasta siis voi ajatella ja sanoa? Riippuu siitä, mitä kuolemalla tarkoitetaan. Kuoleman voi rajata ajallisesti kolmeen vaiheeseen: se voi olla kuolemista (kuolemaa kohti kulkemista), itse kuolema (kuoleman hetki) tai lopullista kuolleena olemista.
Kuoleman hetki on raja, jonka yli en tässä tarkastelussa rohkene astua. Pohdinta tuonpuoleisesta on tuomittu olemaan silkkaa hölynpölyä. Kuinka filosofi voisi kokea elottomuuden tai ajatella olemattomuutta? Rajan lähestyessä mennyt ja tuleva katoavat, kokemus jää kaiken tukahduttavan nykyhetken peittoon. Aistit sumenevat ja havainnot hämärtyvät. Raja minuuden ja maailman välillä heikkenee ja lopulta katoaa. Kuolema filosofian rajana Entä kuinka käy filosofin työvälineelle, ajattelulle? Informaation ja kokemuksen jäsentely on mahdollista vain sen lyhyen hetken, jonka elollisina olentoina uimme vastavirtaan maailmankaikkeuden lisääntyvän entropian virrassa. Kuolemassa informaation rakenne murenee, ajatus pirstaloituu, lauseet katkeilevat sanoiksi, jotka hajoavat kirjaimiksi päätyen lopulta pikselimössöksi, järjettömäksi mölinäksi ja avaruuden taustakohinaksi. Kuolemaa kurotteleva ajatus on kuin mustaan aukkoon lähetetty avaruusalus, jonka vastustamaton painovoima imaisee sisäänsä venyttäen ja musertaen sitä kaikissa ajan ja avaruuden ulottuvuuksissa. Yk28