Minervan Pöllö 4/21: Tila

Page 1

1


KOHTI TYÖELÄMÄÄ VAI JO TYÖELÄMÄSSÄ? YKAsta saat kumppanin ja sparraajan urapolullesi. → Liity osaksi yhteiskuntaosaajien yhteisöä www.yhteiskunta-ala.fi

Kanssasi yhteiskuntaa rakentamassa

2


SISÄLLYS Pääkirjoitus 4

Filosofiassa tapahtuu

6

Arkkitehtoninen menneisyys Mona Tärk

9

Asema Eino Taina

12

DILEMMA x trashing_it high trashion show

15

An Elephant Sitting Still – Pohdintoja elokuvasta ja sen ohjaajasta Bu Hosta Eino Taina Edes Takaisin Pyry Vaismaa

21

25

Näytellä kuin runo 29 – Ruumiillisen tilan kokemus Vilma Sippola

Minervan Pöllö 4/2021 42. vuosikerta Dilemma Ry www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Otso Latva-Somppi, Kimmo Keskiivari, Elsa Kivimäki ja Santtu Kauppila Taitto: Santtu Kauppila Kannet: Santtu Kauppila ISSN: 1239-2545 (painettu) Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakausilehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea.

3


PÄÄKIRJOITUS

4


T

saksan “begreifen” ilmaisee, on maailmaan tarttumista. Tila on silmälle vain jos se on ensin kädelle. Entäpä kysymys siitä, onko ulkomaailmaa olemassa? Se sekoittaa tilat keskenään. Esilläoleva tila ei ole maailman ilmiö ylipäätään. Onko esillä oleva tila sulkeutunut ja siksi kyseenalaistettu? Liittyykö ulkomaailman todistaminen siihen, että esillä oleva maailma ei ole avautunut, koska siellä ei tampata mattoja tai kompastuta kynnyksiin? Mikä vaiva rakentaa kysymys ja jatkaa sen kysymistä vuosisatoja...”Filosofian skandaali ei ole siinä, että tämä todistus on vielä saavuttamatta, vaan siinä, että tällaista todistusta edelleen odotetaan ja että siihen pyritään” 1. Jos maailma on ehto olemisen kysymiselle, kuinka maailmaa voitaisiin epäillä? Tila on siellä, missä ollaan. Mutta miten oleminen on? Vastaus piilee jo taidossamme esittää kysymys. Kysymys on tilanne, jossa kompastutaan. Kompastutaan johonkin, joka lojuu. Ja asiat voivat lojua vain, jos ne eivät ole paikoillaan – tilassa, joka on täynnä tarkoituksiamme.

ietyissä tiloissa oliot näyttävät tarkkarajaisilta. Ne näyttävät siltä, että niitä voi koskettaa niin että käden alla tuntuu kiinteää. Mutta käsi ei koskaan nouse. Vain katse tarkentuu. Kappas vaan. Esillä oleva asia sijaitsee tilassa ja on sen sisällä. Silti kaksi esillä olevaa ei voi ehkä koskettaa toisiaan: matto ei ehkä kosketa lattiaa. Mutta kompastuvan varvas koskettaa kynnystä. Kompastuva ei ole tilan ’jäsen’ vaan on tilan äärellä. Kompastuva on aina täällä, sillä eihän voi kompastua olematta täällä. Kompastuminen ei ole sitä, että saa aikaan vaikutuksia. Kompastua voi, jos pyrkii johonkin, jos puuhastelee, jos on maailmassa. Tilallisuutta, joka on maailmassa olemisen muoto, ei voi tavoittaa ilman pientä kompastelua – ilman että maailma hankaa vastaan. Ja sitten on sellaisia tiloja joissa on teepannuja. Teepannu on osa sitä kokonaisuutta, jossa teen juominen on tapana. Teepannu todellakin saa merkityksensä vasta kun sitä on jo käytetty teetarkoituksiin. Pannua ei katsota kuin kappaletta yleensä. Teepannu on käsillä ja juuri se määrittää tätä tilaa. Tilassa kuulee hörpintää ja aamu valkenee. Hörpintä ei ole mitä tahansa ääntä vaan se kuullaan teen juomisesta kuuluvana hörpintänä, ja tottumuksesta tiedetään että aamu valkenee. Teetä juodaan teekupista. Kuppi on mitta. Se mittaa tilavuutta, kun ollaan huomattu, kuinka paljon on sopivasti. Tiedetään, että kupillinen riittää sammuttamaan janon, tai että sen juominen kestää kuulumisten vaihtoon vaaditun ajan. Onhan löpinä ja purnaus oleellinen osa sitä tilaa, missä on myös teepannu ja kuppi. Kunhan suu käy. Ja sitten on tilaa paljastamaan oleminen itsellensä. Tila näyttää irtonaiset ja vieraat kohteudet. Ei näy mitään järjestelmää. On irrallinen. Kaikki järjestelmät ovat irrallisia. Katsoo itseään silmiin. Ei näy silmiä silminä. Vaan kauhistuttavina. Pallojen parina. Ovat irti kaulasta. Joka on irti torsosta. Jonka väitetään olevan nahkainen. Sen reunamilla roikkuu 2 pitkää. Itsensä ulkopuolella. Ja ne liikkuvat. Ja kuinka ne liikkuvat? Niiden liikettä ei voi ennakoida. Koettavat todistaa jotakin. Ja terve järki panee vastaan. Täällä oleva on muualla. Kodittomuuden tila. Tilassa ei ole kotia. Henki on kaikonnut. Ikkuna lepattaa. Mikä on ikkuna? Ikkunasta näkee ulos. Mikä on ulko? Länsimainen ajattelu on pitänyt tilaa homogeenisena ja puhtaana; tila on sitä, missä kulkee mittanauha. Ja tilassa on asioita suhteissa toisiinsa. Tilassa on kohtia. Mutta tällaisessa tilassa ei kukaan kohtaa mitään. Siksi tilan voi esittää vasta sen jälkeen, kun sen käsittää. Ja käsittäminen, kuten

1

Heidegger, M. (2000 [1927]): Oleminen ja aika.

Suomentanut Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino. s. 255.

5


FILOSOFIASSA TAPAHTUU

Yliopistokulttuurin kurjistuminen jatkuu, tällä kertaa opiskelijoiden oman etujärjestön toimesta: HYY on päättänyt leikata 20 000 euron suuruisesta vuosittaisesta järjestölehtituestaan pois 7 000 euroa. Pöllö etsii uusia mainostajia ja mesenaatteja.

Unelmat lähiopetukseen palaamisesta kariutuivat, kun omikron-aalto läimäytti luentosalien ovet

kiinni

jälleen

6

kerran.

Koittakaa

jaksaa!


Kuva: Santtu Kauppila

7


WWW.FETO.FI

8


Mona Tärk

Arkkitehtoninen menneisyys Päiväkirja, perspektiivi

Minusta on alkanut tuntua siltä, että elämä on geometrista. Tai ainakin geometrisesti mallinnettavaa ainesta. Suhteista voi muodostaa kolmioita, tai tässä vaiheessa oikeastaan jo verkostoja, joista ei jaksa itsekään saada selvää. Saavut jonnekin tilaan, olet mielissäsi, sillä se vaikuttaa sinusta kaksiulotteiselta, johon tutkiskelemalla luot syvyyden. Vasta myöhemmin pääset toteamaan: ei, ei tämä ole erilainen kuin toiset, kokemukseni vain piti kerätä aikaa vyyhtiinsä. Näin geometria pääsee ilmestymään. En pidä kristalleista, mutta on kuin oleminen olisi pala kristallia, jonka ajallisuuden hiomat tahkot jossain vaiheessa heijastavat valoa silmääsi ja paljastavat itsensä. Näkymätöntä näkyvässä — on se keksittyä tai ei, kauttani se kuuluu tähän maailmaan.

Teoriaa, erittäin lyhyeesti taustoittamaan piirrustusta Bernard Waldenfels (2005) kiinnittää merleau-pontylaista ajallisuutta hahmotellessaan huomiota menneisyyden arkkitehtoniseen luonteeseen. Menneet tapahtumat eivät asetu muistelevalle mielellemme horisontinomaisesti, ikään kuin riviin, josta niitä voi mutkitta tarkastella. Sen sijaan, että kaikki retentiot1 siirtyisivät menneisyyteen tasaisesti, ovat ne perspektiivistämme katsoen lomittuneina toistensa eteen ja taakse, epäjärjestyneet syvyyteen. Osat muistoista piirtyvät selkeämmin, kun taas toiset vaipuvat unholaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei subjektilla ole valtaa menneisyyden ja muistojen yli – menneisyys itse päättää, mitkä tapahtumat se sallii muistelijalle ilmenevän, ja mitkä jäävät toisten muistojen taakse piiloon. Piirroksessa olen hahmotellut mielikuvaani arkkitehtonisen menneisyyden käsitteelle. Täytyy myöntää, että lukiessani tekstiä, koin itseni olevan immersiivisemmin muistorakennusten juurella. Ehkäpä korkeammalle asettunut, arkkitehtonisuuden horisontin linjalle jättänyt perpektiivini vastaa etäisyyttä, jota reflektio tuo kokemuksiin itseensä.

Kirjallisuus:

Bernard Waldenfels (2005): Idiome des Denkens. s. 112–113 Maurice Merleau-Ponty (1964): Visible et invisible.

1

Retentio on Husserlin alullepanema termi kuvaamaan ajallisessa kokemuksessa mukana kulkevaa menneisyyden elementtiä, joka on välittömämpi kuin muisto.

9


10


11


Eino Taina

A

M

S

E

etroaseman puisella penkkirivillä istuu kyyryssä tuskastunut hahmo. Hahmo on tummanvihreään kuoritakkiin sonnustautunut hiljalleen kaljuuntuva nuori mies, joka kampeaa kengänpohjaan juuttunutta ja tummanharmaaksi värjäytynyttä purukumia talttamaisella turvalukon avaimella. “Saatana”, mies tuhahtaa. Miehen takki on puolihuolimattomasti auki ja sen alta paljastuu sieluton vetoketjullinen huppari. Purkka sinkoaa metrotunneliin suurella voimalla ja napsahtaa tunnelin pohjalla olevalle kiukaankiveä muistuttavalle lohkareelle. Katonrajassa huojuvan lampun kylmä valo heijastuu miehen kiiltävään otsaan. Puisen penkkirivin vieressä äiti huojuttaa rattaita ja naputtaa älypuhelinta. Välillä äiti oikoo pitkillä rakennekynsillä tuuheita irtoripsiä. Turkoosiin toppahaalariin survottu lapsi ponkaisee ylös rattaista metroaseman vaalealle lattialle. Äiti ei huomaa mitään; hän näpyttää edelleen puhelinta, nyt vimmatusti molemmilla käsillään siten, että rakennekynnet kopisevat näyttöön. Lapsi möyryää hetken aikaa maassa ryömien

M

A

ja kontaten, mutta kyykkää lopulta ylös. Lapsen jalat ojentuvat suoriksi ja kireä luukkupipo saa jo valmiiksi pulleat posket pursuamaan entisestään. Lapsi synnyttää mielikuvan pienestä astronautista, joka on laskeutunut sukkulasta uudelle maaperälle. Lapsi aloittaa tutkimusmatkansa lähestymällä punaista ruoka-automaattia, josta saa näivettyneitä suolapähkinöitä, ilmavia sipsipusseja, suklaapatukoita ja energiajuomia. Lapsi tutkailee automaattia aluksi varoen, mutta painaa pian kasvonsa pleksilasiin niin, että nenä lytistyy. Pleksin pintaan ilmestyvä lapsen hengityksen aikaansaama huurre sekoittuu nenästä valuvaan paksuun räkään. Lapsi hieroo kasvojaan pitkin pleksiä välillä nuollen sen pintaa antaumuksella. Äiti ei huomaa mitään vieläkään. Lapsi jättää juoma-automaatin rauhaan ja valitsee uuden suunnan. Hän tepastelee kohti metrotunnelia. Lähestyessään keltaista huomioviivaa lapsi horjahtaa. Lapsi pyllähtää metroaseman lattialle takapuoli edellä. Haalarin kahahdus havahduttaa äidin, joka kauhuissaan ja häpeissään ryntää lapsen luokse ja tart-

12


tuu tätä ranteesta. Lapsi kohoaa äidin nostamana ilmaan, aistii säikähtäneen tunnelman ja alkaa parkua. Rattaat seisovat orpoina, kunnes äiti pujottaa lapsen niihin. Rattaiden pehmusteista repsottavat turvaremmit napsahtavat kiinni. Lapsi rimpuilee hetken, mutta hyytyy lopulta. Puolityhjiä muovipusseja kantava kuuden hengen porukka astuu yhtenevästi rullaportaista metroasemalle. Kaikkien suut ovat avautuneet hampaattomiksi, kuolaa tiputteleviksi montuiksi. Tämä lisää heidän muutenkin valahtaneeseen perusolemukseensa roikkuvaa löysyyttä. Joukko kävelee kumarassa, jalat vaappuen. Yksi heistä on unohtanut tupakan suuhunsa siten, että filtteri on liimautunut rohtuneeseen ja lohkeilevaan alahuuleen. Aseman toisella puolella norkoileva vartija suoristaa selkänsä, röyhistää rintansa koholle, tarttuu paksusta vyöstään kaksin käsin. Hän lähestyy porukkaa, pysähtyy heidän eteensä ja huomauttaa tupakasta. Mies sylkäisee tumpin kaaressa kohti metrotunnelia. Toinen porukan jäsenistä tunkee kätensä syvälle jäteastiaan. Hetken kaivamisen jälkeen astiasta nousee nestettä tippuva tölkki, jonka ulkopintaan on liimautunut muutama nenäliinan palanen. Ravisteltuaan tölkkiä kuivaksi mies pujottaa sen kurttuiseen muovipussiin. Porukan huojuva liikehdintä synnyttää mielikuvan riutalla tanssivista hiljalleen kuolevista koralleista. Asemalla tuoksuu pesuaine ja terva. Liukuportaat humisevat raskaina. Askelmien terävät reunat ovat tuttuja mutta uhkaavia. Valjaista pois pyristelevä lyhytkarvainen koira irvistelee punainen lämpöasu yllään kun omistaja höpöttelee tälle rauhoittavasti. Joukko nuoria astelee liukuportaista siistissä jonossa. Lähes jokaisella on olallaan kulahtaneet, koulukirjoja tai sen kaltaisia täynnä olevat kangaskassit. Kassien ohuet rullalle kiertyneet kahvat näyttävät siltä, että niiden on pakko tuntua epämukavilta painaessaan vasten hartiaa. Nuoret muodostavat huomaamattaan piirin lähelle seinää ja alkavat keskustella hieman tokkuraisesti. Vuoronperään ja tasaisin väliajoin joku haukottelee. Yksi kääntyy piiristä pois kohti metrotunnelia, sulkee sormellaan toisen sieraimistaan ja ampuu räkää nenästään. Samea tulehdukseen viittaava räkä tekee komean kaaren ja putoaa tunnelin pohjalle. “Täysin kuvottavaa”, huomauttaa joku nuorista. Nuorilla on yllään kuluneita nahkatakkeja ja korkeapohjaisia kenkiä. Jollain on kynsikkäät ja pörheät korvanlämmittimet, toisella löysät housut sekä vyöksi solmittu kengännauha ja kolmannella suuri, syvälle päähän survottu tweed-lakki.

Yksi vääntää torsoaan niin, että selkäranka rusahtaa. “Ouu”, toiset fiilistelevät. Kärsimättömyys alkaa paljastua nuorista heidän odottaessaan metron saapumista. Muutamat siirtävät painoaan jalalta toiselle ja yksi repii kuivaa nahkaa kynnen ympäriltä. “Missä se viipyy”, yksi huokaisee. Kukaan ei näe lukea minuutteja monitorilta. Kukaan ei jaksa kävellä lähemmäs katsomaan. Kaksi lyhyehköä naista kävelee burkhat liehuen kohti metron saapumisajan näyttävää monitoria. Toinen heistä puhuu puhelimessa. Puhelin on aseteltu huivin ja ohimon väliin niin, että kädet ovat vapaina kantamaan kahta pullollaan olevaa ruokakassia. Toisella on kämmenselässä pieni kukkaa tai köynnöstä muistuttava hennatatuointi. Hissin metalliset ovet avautuvat ja pitkäjalkainen mies harppaa ulos. Hän pysähtyy ja katsoo karsastavilla silmillään ympärilleen. Mies sopertaa jotain epämääräistä. Suusta pääsee toisiinsa liittymättömiä tavuja, kuin lauseen jokainen sana tyssäisi puoleen väliin. Miehellä on yllään kiinni napitettu farkkutakki ja ohut korvien yli vedetty pipo. Pitkäjalkainen mies suuntaa kohti nuorisoa. Huomatessaan hänet nuoret väistyvät vähin elein luoden mieheen tarkkaavaisia, joskin varautuneita katseita. Mies liitää vauhdilla heidän ohitseen kuin nuoret olisivat hänelle vain ilmaa. Epämääräiset sätkähtelyt kiinnittävät muidenkin paikallaolijoiden huomion. Ainoat, jotka eivät miehen liikehdinnästä tai siansaksaa muistuttavasta puheesta välitä, ovat korallin lailla huojuvan porukan jäsenet. He kiinnittävät mieheen yhtä vähän huomiota kuin toiset saattaisivat kiinnittää esimerkiksi jalkakäytävällä tepastelevaan puluun. Mies päästää ilmoille käheän huudon kaltaisen möläytyksen. Yksi nuorista naurahtaa, mutta muut ovat vakavina. “Hei, älä jaksa nauraa”, joku nuorista huomauttaa. Mies kävelee keltaiselle huomioviivalle ja kurottautuu kuin yrittääkseen päästä käsiksi metrotunnelin takaseinällä metrotunnelin oleviin räikeisiin mainostauluihin. Mies tasapainottelee varpaillaan, aivan reunalla. “Eikä, kattokaa”, yksi nuorista huudahtaa saadakseen kiinnitettyä muiden huomion. “Mitä se yrittää”, pohtii toinen ymmällään. Burkhaan sonnustautunut nainen lopettaa puhelun, asettaa

13


kauppakassit maahan ja lähtee kävelemään miestä kohti. “Hei herra”, hän saa sanotuksi. Miehen huomio on kiinnittynyt mainostauluihin, eikä hän kuule naisen ääntä. Mies kurottaa edelleen. “Tule pois”, nainen sanoo ystävällisesti. Oranssi metro suhahtaa asemalle voimakkaan ilmavirran saattelemana. Ilmavirta tyrkkää pitkäjalkaisen miehen kumoon aseman lattialle. Kaatuessaan hän kumauttaa päänsä maahan. Suusta pääsee parkaisu. Metro pihisee ja sen ovet avautuvat hieman tökkien.

Ulos astuu valtava määrä ihmisiä kuin metro puklaisi. Ihmiset katsovat kummaksuen maassa ulvovaa pitkäjalkaista miestä ja kiertävät hänet kaukaa. Äiti ja lapsi, nuoret, kuoritakkinen hiljalleen kaljuuntuva nuori mies, vartija, burkhaan sonnustautuneet naiset ja muovipusseja kantava korallia muistuttava porukka astuvat metroon. Pian metro häviää hämärtyvään tunneliin ja pitkäjalkainen mies huomaa olevansa asemalla yksin. Hän korjaa piponsa asentoa ja jää hetkeksi aseman viileälle lattialle istumaan.

Kuva: Eino Taina

14


15


16


17


18


19


20


Eino Taina

An Elephant Sitting Still – Pohdintoja elokuvasta ja sen ohjaajasta Hu Bosta

L

okakuussa vuonna 2017 kiinalaisen kirjailija ja elokuvaohjaaja Hu Bon elämä päättyi surullisesti, oman käden kautta. Hän oli kuollessaan vain 29-vuotias. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa kolme novellia (Bullfrog, 2017, Huge Crack, 2017 ja postuumisti julkaistu Farewell to the Faraway, 2018) ja ohjata sekä kolme lyhytelokuvaa (Distant Father, 2014, Night Runner, 2014, Man in the Well, 2017) että yhden pitkän elokuvan (An Elephant Sitting Still, 2018). Itsemurhan syyt ovat jokseenkin pimennossa, mutta ainakin Sihan Tanin kirjoittaman, Bon elämää ja An Elephant Sitting Still -elokuvaa käsittelevän artikkelin “(How to) Suffer Well: Depression Sitting Still” (Guernica, 2018) mukaan tragedian taustalla olivat riidat ja vaikeudet elokuvan tuottajien kanssa.

Artikkelissa tuodaan esille Bon kuoleman jälkeen ilmestynyt dokumentti The Death of a Young Director, jossa kuoleman syyt selkeytyvät, kun dokumentaristit pääsevät käsiksi Bon tietokoneelta löytyviin päiväkirjateksteihin. Teksteissä Bo valottaa, kuinka tuottajat vähättelivät häntä jatkuvasti, pilkkasivat epäammattimalaiseksi ja vaativat elokuvan kestoa lyhennettäväksi puolella. Lopulta konfliktit johtivat nuoren ohjaajan alkoholisoitumiseen. Artikkelin lukeminen ei ole raastavaa pelkästään siksi, että nyt tiedämme tuottajien kanssa käytyjen kiistojen peruuttamattomat seuraukset, vaan myös koska todellisuudessa elokuva on kaikkea muuta kuin epäammattimainen. Päinvastoin; se on upea.

21


22


Elokuvan

keskiössä on neljä henkilöä: Komea pikkurikollinen Yu Cheng, joka etsii veljensä portaista alas työntänyttä lukiolaispoikaa koston toivossa. Tarinan alussa Chengin ystävä hyppää parvekkeelta. Tragedia värittää hänen mielenmaisemaa läpi elokuvan. Wei Bu, joka työntää koulukiusaajansa alas portaista. Hän päätyy piileskelemään seurausten pelossa kuultuaan, että koulukiusaajan pelätty isoveli (Yu Cheng) etsii häntä. Tämän lisäksi Wei Bun elämää varjostaa työttömäksi jäänyt isä, joka purkaa turhautumistaan häneen. Wei Bun ihastus ja luokkatoveri Huang Ling, jolla hänelläkin on inhottava vanhempi, ikävä alkoholistiäiti. Huang Lingillä on myös seksisuhde, tai sen kaltainen, koulun varadekaanin kanssa. Sitten on vielä taijita harrastava, eläköitynyt veteraani Herra Wang, joka ajautuu kodittomuuden partaalle, kun tämän poika ilmoittaa, ettei talossa olisi hänelle enää tilaa. Vastoinkäymisten lisäksi hahmoja yhdistää samanlainen suhde olemassaoloon; jokainen heistä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän turtunut ja vailla päämäärää. Katsoja tulee huomanneeksi myös sen, kuinka tyynesti hahmot suhtautuvat vastoinkäymisiin. Reaktiot ja tunteet padotaan tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ole, sillä henkilöiden maailmankuvassa kaikki kulminoituu siihen, ettei loppupeleissä millään ole mitään väliä. Merkityksettömyyden mukanaan tuoma “hällä väliä, kaikki on kuitenkin tuhoon tuomittua” -asenne onkin sellainen, joka elokuvaa pitkälti sävyttää. Vaikka hahmoja yhdistää samankaltainen ote elämiseen, on henkilöiden välinen suhde melko hauras ja koko ajan vaakalaudalla. Liima päähenkilöiden välillä ei ole siis missään nimessä alleviivattu. Päähenkilöistä jokainen on lähtökohtaisesti siinä pisteessä, että jo pienikin töyssy saattaisi eristää heidät muista ihmisistä kauttaaltaan. Tästä syystä heti elokuvan alusta lähtien katsojalla on lähes pakottava tarve vaalia edes näiden löyhästi samankaltaisten hahmojen välistä sidettä. IndieWiren arvostelussa David Ehrlich kiteyttää: “elokuvan pirstaloituneen rakenteen on tarkoitus painottaa hahmojen välistä etäisyyttä, ei niinkään naruja, jotka sitovat heitä yhteen.” Tarina käynnistyy, kun henkilöt kuulevat, kukin oman lähteensä kautta, että Pohjois-Kiinassa sijaitsevassa Manzhoulin kaupungissa on löydettävissä sirkus, jossa elefantti istuu paikallaan päivästä Kuva: Eino Taina

toiseen

ympäröivää maailmaa noteeraamatta. Hiljalleen elefantti muodostuu hahmoille obsessioksi, kauan kaivatuksi toivon symboliksi. Katsojalle käy selväksi, että Manzhoulin sirkus tulisi olemaan elokuvan kiintopiste ja rajapyykki. Elefantti edustaa paloa luovaa voimaa ja kiinalaisessa kulttuurissa perinteisesti ihannoitua harmoniaa. Eläin on ainoa asia josta saattaa saada kiinni byrokraattisten muutosten ja rappion värittämässä ympäristössä, jossa kaikki tuntuu olevan epävarmuuden ja toivottomuuden täyttämää. Ympäristö, johon elokuvan tapahtumat pääosin sijoittuvat on Shijiazhuangin kaupunki. Kaupungilla itsellään on merkittävä rooli elokuvassa. Se symboloi vailla väkinäisyyttä teoksen keskeisiä teemoja, kuten näköalattomuutta, pysähtyneisyyttä ja jopa anhedonistiseksi taittuvaa merkityksettömyyden tunnetta. Kaupungin tunnelma, tai pikemminkin tunnelman puute, on käsinkosketeltava. Nuhjuiset julkisivut, harmaa, lähes valkoiseksi taittuvaa sää ja harras raukeus luovat kaikki mielikuvaa toivottomuudesta. An Elephant Sitting Still onkin ensisijaisesti taideteos, joka pyrkii välittämään tunnelmaa, tavoittamaan yksityiskohtaisia ja henkilökohtaisia, surkeuden värittämiä kokemuksia. Suuri kunnia siitä, että elokuva onnistuu spesifiä tunnelmaa välittävässä pyrkimyksessään, kuuluu elokuvan kuvaajalle Fan Chaolle. Kuvat elokuvassa ovat kestoltaan useita minuutteja, mutta niissä esiintyvä nyanssien määrä ja soljuvuus saa ne tuntumaan juuri oikean mittaisilta. Keskeistä on myös se, mitä tapahtuu kameran raamien ulkopuolella. Kameran poissaollessa tapahtuu se, mikä normaalisti tapahtuisi vasta sen läsnäollessa. Tapahtuma jatkuu, vaikka vastaan tulee leikkaus ja kohtaus loppuu. Hahmojen hillityt reaktiot suhteessa tapahtumiin nousevat tärkeämpään rooliin kuin tapahtumat itse. Innovatiivisen kuvauksen ansiosta tulkinnanvapaus jää raikkaalla tavalla vastaanottajalle. Se, mitä ei näytetä on jotakin sellaista, mikä katsojan on saatava näkyväksi venyttämällä mielikuvitustaan. Vaikka tämä mielikuvituksen hyödyntäminen ei tunnu sinänsä työteliäältä, vaatii katsominen pientä mielen virittelyä, sillä elokuvalla on kestoa melkoiset 234 minuuttia. Elokuva kannattaa katsoa siis virkeänä, vailla univelkaa. Visuaalisesti elokuva on oiva tapausesimerkki

23


kuluneen, mutta toimivan “less is more” -ohjenuoran noudattamisesta. Elokuva toimii ambient-musiikin tavoin. Silloin kun korville tai verkkokalvoille syötetty tavara on minimalistista, on katsojalla tilaa jatkaa taideteosta, luoden siitä täyteläisen. Kun kuva on pitkä ja juuri mitään ei tapahdu, alkaakin paradoksaalisesti tapahtua. Katseen harhaillessa saattaa kuvaruudulta löytää sellaisia elementtejä, joita ei välttämättä nopeatahtisessa elokuvassa tulisi bonganneeksi. Siinä missä elokuvan visuaalinen puoli ei ole päälleliimattua, niin tiettyä rautalangasta vääntämistä esiintyy käsikirjoituksessa ja dialogissa. Hu Bon tausta kirjoittajana näkyy siinä, että hän onnistuu kuljettamaan suuren ja pitkän kertomuksen soljuvasti päätökseen, mutta tarina ei elokuvan ensisijainen vahvuus ole. Dialogi on paikoittain tönkköä ja jopa vaivaannuttavan sentimentaalista. Elokuvan alkupuolella Huang Ling varoittaa Wei Bulle tämän kiusaajan pelätystä jengiläisveljestä. “Hän saattaa tappaa sinut”, Ling varoittaa. Tähän Bu vastaa: “Se olisi täydellistä”. Lopulta dialogin kömpelyys jää melko vähäiseksi ja se tuo elokuvaan pienen koomisen lisämausteen, joka on oikeastaan ihan raikasta ilmeeltään muuten kovin ankeassa elokuvassa.. Esimerkiksi kun koulun käytäviä luuttuava sivuhenkilö toteaa lähes katatoniselta vaikuttavalle Bulle, että “maailma on kaatopaikka” saattaa katsoja irvistää repliikin juustoisuudelle. Kun lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, moppiin nojaileva poika paljastaa, että “luin tuon lauseen kirjasta”,herkeää ankarakin katsoja hymyyn. Käsikirjoituksen heikkous ilmenee sen helpoissa ratkaisuissa. Sen sijaan, että elokuvan keskeisin teema, masennus, rakentuisi henkilöiden monitulkintaisiin sisäisiin kamppailuihin, seredusoituu, ainakin Bun ja Lingin kohdalla, pitkälti ulkoisiin tekijöihin: Bun kiukkuiseen, työttömään isään, joka istuu kotona ja purkaa turhautumistaan häneen, väkivaltaisiin koulukiusaajiin ja Lingin alkoholin turruttamaan,verbaalisesti väkivaltaiseen äitiin. Tajuttiin jo! Ymmärrän, että Bun isän ja Lingin äidin on tarkoitus toimia elokuvassa rappeutuvan yhteisön ruumiillistumina. On selvää, että Shijiazhuangin kaltainen kaupunki tuottaa tällaisia yksilöitä. Tuntuu kuitenkin, että vanhempien hahmoja luodessaan Hu Bo meni sieltä mistä aita on matalin, ambivalenssin puutetta myöten. Bun isä ja Lingin äiti ovat kliseisiä, inhottavien vanhempien arkkityyppejä.

Käsikirjoituksen paikoittainen heikkous ei kuitenkaan vaikuta katsomiskokemukseen negatiivisella tavalla, sillä kaikki se mitä tarinasta jää uupumaan, paikataan upealla visuaalisen ilmeen kautta luodulla riipaisevalla tunnelmalla, moitteettomalla näyttelijäntyöllä sekä kauniin haikealla musiikilla, joka sopii elokuvaan kuin sukka jalkaan. Päättääkseni elokuva-arvostelun, joka tuntuu pikemminkin pohdiskelevalta analyysilta, haluan palata Hu Boon, taiteilijaan elokuvan takana. Ennen elokuvan katsomista olin ottanut kiitettävästi selvää Hu Bon elämästä ja kuolemasta sekä elokuvasta itsestään, sen teemoja ja vastaanottoa myöten. Tragediaan syventyneenä ja suurta myötätuntoa edesmennyttä ohjaajaa kohtaan tuntien päätin jo ennen elokuvan katsomista, että minun olisi pidettävä siitä. Ennakkoasenteen mielivaltaisuudesta huolimatta, tuntui epäoikeudenmukaiselta olla pitämättä elokuvasta. Se olisi häväistys Hu Bon muistoa kohtaan. On relevanttia miettiä, miten Hu Bon kohtalo vaikuttaa elokuvan vastaanottoon. Sihan Tan kirjoittaa artikkelissaan: “Pohdin olisiko minun täytynyt jonottaa elokuvaan näin pitkään, jos sen kiinalainen ohjaaja Hu Bo olisi edelleen elossa.” Tanin kirjoittamaa artikkelia lukiessa käy ilmi, ettei hän juurikaan pidä elokuvasta. Se on kunnioitettavaa, Tan uskaltaa, Hu Bon taustan tiedostaen, olla rohkeasti pitämättä elokuvasta, ja kirjoittaa siitä vielä artikkelin. On selvää, että jos taideteoksen kriittinen arviointi on lähtökohtana, on tärkeää tehdä edes jonkinasteinen etäännytys taiteilijan ja tuotoksen välille. Välillä se voi olla haastavaa. Moittiessani elokuvan käsikirjoitusta podin huonoa omaatuntoa. Olenko kuin elokuvan jääräpäiset tuottajat, jotka eivät onnistuneet näkemään kaikkia elokuvan ulottuvuuksia? Yritin pitää huolen siitä, että elokuvaa kritisoivat kappaleet kattaisivat mahdollisimman pienen osan tekstistä. Vaikka olenkin vilpittömästi sitä mieltä, että olisin pitänyt elokuvasta kovasti siitä huolimatta, etten olisi ottanut selvää sen tekijästä, on taas kerran havahduttava erääseen tosiasiaan: se, mitä uskomme, toivomme ja oletamme näkevämme, vaikuttaa todennäköisesti siihen, mitä tosiasiassa tulemme näkemään. Tällä kertaa se, mitä kokemuksen värittämän havainnon puitteissa näin, oli pakahduttava elokuva merkityksen etsimisestä.

24


Pyry Vaismaa

EDES TAKAISIN

Kuva: Tipa Lilja

M

onet ihmiset pitävät junista enemmän kuin busseista ja sellaiset ihmiset ovat hulluja. En toki kiellä, etteikö juna olisi säilyttänyt kustomoidun romantiikan rippeitä; ravintolavaunussa saattaa yhä törmätä nuoruuden rakastettuun tai kuulla entisen muukalaislegioonalaisen elämäntarinan. Totuus on kuitenkin, että käytännössä tällaista tapahtuu verraten harvoin ja kun sitten tapahtuu, tilanteen falskius yllättää. Elämäntarina on usein huono ja ennalta-arvattava, nuoruuden rakastettu paljastuu vähämieliseksi. Pääsääntöisesti junassa kiidetään ankeilla pelloilla, vempuloidaan taitettavan pöydän kanssa ja vältellään mieleen tulevia töitä. Matka tuntuu pitkältä ja silti se loppuu ennen aikojaan. Bussin kyydissä sen sijaan ei tarvitse kohdata tai keskustella. Kukaan ei vaadi keneltäkään mitään. Matkustajat matkustavat yksinäisyys kaverinaan ja ainoa, mikä heitä keskenään yhdistää, on kulkusu-

unta. Maisemat vaihtuvat ja niitä huvittaa katsella. Vauhtia ei ole liikaa, ja kun sitä yhtäkkiä onkin, se tuntuu hyvältä vatsassa. Bussissa saa matkata outoihin paikkoihin jonkun vieraan kuljettamana. Reitiltä poikkeaminenkin on mahdollisuus. Toisin on junan kanssa. Se menee, minne raiteet menee. Jos menee. Bussit ovat junia parempia. Usein jään tämän mielipiteen kanssa yksin, mutta kerran tunsin ukon, joka yhtyi siihen täysin. Se ukko oli intohimoinen bussin ystävä. Hänellä oli jopa tapana pyöriä linja-autoaseman tuntumassa ja bongailla uusia, viehättäviä linjoja. Yhtenä sunnuntaina hän löysi ainutlaatuisen harvinaisuuden: pienen perheyrityksen liikennöimän, rannikkoseudun pikkukaupunkiin kerran viikossa kulkevan linjan, jolla kestää kohtuuttoman pitkä aika kohtuullisen lähelle. Sitä ukko ei voinut vastustaa. Hän nousi kyytiin, osti kuljettajalta lipun ja asettui istumaan viidennelle riville, oikealle puolelle, niin kuin aina. Bussissa on hyvä

25


valita sama puoli sekä meno- että paluumatkalla. Silloin näkee reitille sijoittuvat maisemat molemmilta puolilta. Niin sitä sitten lähdettiin ja ukko alkoi tehdä havaintoja. Pimeä keilahalli... Savumuikkuja... Ilmaisia ilmapalloja... Sepänliike, tasepänliike, kultasepänliike (kirjaimet pulpahtavat kerrostalon kulman takaa)... Kylmä kirkko, homeinen seurakuntatalo... Lippu puolitangossa, ihmiset juurella suusta kiinni... Katkokävelyä pankin edustalla... Kiitos kun ajoit varovasti... Piipputehdas ja moneen otteeseen palanut saha... Kansallinen kirnumuseo... Punainen pulkka vasten taloa, sisällä syödään ruokaa... Ison tien ylikulku ja taidetta liikenneympyrässä... Nukkuva pelto... Lato, jonka seinässä valtava mainos, jossa mainostetaan mainostilaa... Puuhun kierinyt auto ja poliisin nauhoja... Pieni lainausasema... Pieni huoltoasema... Huoltoaseman seinässä ilmoitettiin, että tänään saisi kahvin ja viinerin kolmella eurolla. Sen nähdessään ukko toimi hetken mielijohteesta ja nopeasti, nopeammin kuin yleensä. Hän painoi nappia ja jäi tienvarteen, sadan metrin päähän huoltamosta, mistä ei ollut iso vaiva köpötellä. Aseman ovi oli yllättävän tiukka. Sitä piti kunnolla riuhtaista. Ukko vietti huoltoasemalla aikaa vajaan tunnin verran. Hän joi kupin kahvia ja söi viinerin ja katsoi äänetöntä uutislähetystä televisiosta. Hän kysyi myyjältä, milloin paluubusseja menee

ja palasi oikealla hetkellä pysäkille sellaista odottamaan. Oli niin leutoa, että ukko piti takkia auki, ja viimein auto ilmestyi mutkasta ja poimi kyytiin. Sisällä matkustamossa ukko ensi alkuun katseli muita matkustajia ja mietti, mitä nämä olivat jo ehtineet matkalla nähdä. Monet tosiaan näyttivät paljon nähneiltä ja ukko huomasi tuntevansa mustasukkaisuutta ulkona kiitävistä maisemista. Hän kääntyi uhmakkaasti ikkunan puoleen ja alkoi jälleen tehdä havaintoja, entistäkin keskittyneempänä ja tällä kertaa tien toiselta puolelta. Romupiha ja routavaurioita... Kostea pahvi seipään päässä ohjaa arboretumiin... Lehmiä muistomerkkialueella... Ison tien ylikulku ja taidetta liikenneympyrässä... Avohakattu kukkula... Oranssit miehet viittoo kiväärillä... Laivarannan kyltissä kirkkovene... Jonkun syntymäkoti... Jonkun kuolinkoti... Ajathan varovasti... Ukko katseli katselemistaan ja alkoi miettiä, kuinka menomatkan ja paluumatkan maisemat asettuivat suhteessa toisiinsa. Mitä oli tien toisella puolella, kun tällä puolella oli, no vaikkapa arboretum? Se kolaroitu auto ehkä. Entä kuinka pitkä matka oli laivarannasta kirnumuseoon? Ja jaksaisiko avohakatulle kukkulalle kävellä punaisen pulkan kanssa? Olikohan tällaista toimintaa lasten suunnitelmissa heti ruoan jälkeen? Ukko kuvitteli matkat kahdeksi langanpätkäksi, joita yritti mielessään tasata saman mittaisiksi. Niin ikään hän yritti arvioida, missä reitin puoliväli tarkalleen

26

Kuva: Tipa Lilja


sijaitsi. Varmaankin taiteella täytetyn liikenneympyrän kohdilla, punaisen pulkan ja isänmaallisten lehmien välimaastossa. Jos kaksi bussia lähtisi reitin eri päistä yhtä aikaa ja samalla nopeudella kulkemaan, niillä main autot luultavasti kohtaisivat. Ukko kuvitteli toisiaan vastaan ajavat kuskit tervehtimään, niin kuin kuskit tervehtii. Sellainen linjakas, kyynärpäästä johdettu kädenliike. Ukko jatkoi ajatusleikkiä. Hän alkoi miettiä, että jos nyt alkaisi elää omaa elämäänsä taaksepäin, missä kohdin sitä kohtaisi vanhenevan itsensä. Siis jos nykyisen elämän ääripäistä lähtisi tasaista vauhtia puoliväliä kohti, missä ja milloin voisi puristaa itseään kädestä. Ja miltä sellainen kädenpuristus tuntuisi? Kesää se varmaan olisi, oltaisiin anopin mökillä. Ukko mietti nelikymppistä itseään, sitten kolmekymppistä ja parikymppistä. Hän mietti, mitä sanoisi kymmenvuotiaalle itselleen ja kuvitteli pienen pojan syömässä maitokiisseliä ilman paitaa. Hän muisteli maitokiisselin, jota sanottiin kuutamokiisseliksi, makua, mutta sitä oli vaikea palauttaa suuhun. Samaan syssyyn ukko ajatteli kotitalon

räystästä ja pihan kiviä, joille hän oli antanut nimet. Ja tämmöisiä juttuja ukko mietti niin kovasti, ettei huomannut bussin saapuneen päätepysäkille. Se paikka ei kuitenkaan ollut se, mistä ukko oli lähtenyt, vaan ihan joku muu. Asema oli eri, kuutio, ja pimeän oloinen. Sen oven edessä lapsi puhalsi pulloon ja kaikki näytti uppo-oudolta. Oli vilu ja ukko kaipaili kotiin. Hän mietti, missä kohdin oli erehtynyt, mutta ei keksinyt. Oliko bussi eksynyt väärään paikkaan vai ukko väärään bussiin ja oliko huoltoaseman myyjä huijannut häntä? Ukko kysyi yhdeltä kodittomalta suuntaa, mutta sai vastaukseksi vain mielipiteitä. Tämän jälkeen hän ei keksinyt muuta kuin mennä taksitolpalle seisomaan. Varttitunnin värjöttelyn jälkeen siihen sitten kurvasi musta mersu ja ukon piti sanoa kuskille osoite, jutella sähkön hinnasta ja maksaa huikea summa, että pääsi kotiinsa. Kotona perilläkin tuntui silti kummalliselta. Ukko ei vieläkään ollut aivan varma, missä oikein oli, mutta yritti sentään asettua taloksi. Ukko keitti maitokiisseliä, poltti sen pohjaan, ja siitä lähtien pelkäsi kaikkia vastaantulijoita.

FILOSOFINEN AIKAKAUSLEHTI KESTOTILAUS 48 € SISÄLTÄÄ NELJÄ NUMEROA VUODESSA! www.netn.fi | tilaukset@netn.fi | 040 721 4891

27


Kuva: Tipa Lilja

28


Vilma Sippola

NÄYTELLÄ KUIN RUNO – RUUMIILLISEN TILAN KOKEMUS

Kuva: Sonja Blom

29


H

ahmotan kehoni tilallisesti. Näyttelijäksi opiskeleminen on järjestänyt uudelleen sitä tilaa, jonka koen eletyssä ruumiissani olevan. Näyttelijöillä on ollut paljon käytännön kokemukseen perustuvaa tietoa asiasta, mutta työkalut ja termistö kirjoittaa siitä on syntynyt vasta taiteellisen tutkimuksen aseman vahvistumisen myötä. Viime vuosikymmeninä filosofit ovat kirjoittaneet ruumiin ja tilan kokemuksesta enenevissä määrin. Uskon, että filosofialla ja näyttelijöillä on paljon opittavaa toisiltaan. Tässä tekstissä pyrin sanoittamaan auki ruumiillista tilakokemusta. Koska ruumis ja kokemus siitä ovat subjektiivisia, niiden artikuloiminen vaatii abstrakteja ajatuksia, mutta pyrin esimerkein tuomaan ruumiillisen tilan ajatusta myös konkreettiseksi käsitteeksi. Näyttelijän harjoitellessa ruumis saattaa päätyä olemaan vain mielen aatosten esilletuoja, ellei hän harjoita ruumiinsa kuulostelemista. Virittymisharjoite toteutetaan usein ennen esitystä, jotta ruumis olisi mahdollisimman rento ja valmis tulevassa esityksessä tapahtuviin muutoksiin ja haasteisiin. Harjoituksessa mennään monta kertaa helpointa mahdollista reittiä alas ja ylös ja pyritään kuulostelemaan, millaisessa tilassa ruumis juuri sillä hetkellä on. Harjoitteen aikana voi syntyä vaikuttavia mielikuvia ja mahdollisia reittejä, joita voi lähteä seuraamaan. Mieli vie herkästi ruumiillisesta tapahtumasta hyvinkin kaukaisiin assosiaatioihin. Näen taipumuksen mielikuviin rikkautena näyttelijälle, mutta se vie huomiota ruumiilta, jonka viisauden tunteminen on kokemukseni mukaan näyttelijälle välttämätöntä. Ruumiiseen on varastoitunut uskomaton määrä ymmärrystä ja muistoja. Se on kuin pieni lapsi, josta on pidettävä huolta, ja joka näyttää viisautensa leikin ja rentouden hetkissä. Sen mielikuvat ovat kielemme ulottumattomissa, mutta näyttelijä voi pyrkiä tuomaan näkyväksi sen, mitä tässä eletyn ruumiin tilassa on. Muinaisessa kiinalaisessa ruumiin energiaa harjoittavassa taitolajissa, chi kungissa, painotetaan, että mieli tulee vasta ruumiin ja hengityksen jälkeen. Kun soveltaa chi kung -harjoittelulle ominaista kehon asento- ja liikeaistiin keskittymistä, pääsee tutkimaan omaa ruumiin tilaa rentouden kautta. Sitä tulee valppaaksi ja pystyy liikkumaan erinäisissä ruumiissa tuntuvissa sokkeloissa, valtavissa avaruuksissa tai tiivistunnelmaisissa huoneissa, joita eletty ruumis pitää sisällään ja joiden tuntoisuus saa kehon liikkumaan. Tällöin mielelle jää tilaa nähdä, mitä ympäröivässä tilassa on. Mielikuvat siirtyvät taka-alalle värittämään ruumiin

tilan kokonaisuutta ja ympäristölleen valpasta mieltä. Koen individualistisen ja kapitalistisen kulttuurin kannustavan ihmisiä kartesiolaiseen kahtiajaotteluun, jossa fyysisen ja mentaalisen maailman nähdään eroavan toisistaan perustavanlaatuisesti. Mieli nähdään ruumista vahvempana entiteettinä, ihmisen yksilöllisyys on ruumiillisuutta kiinnostavampaa ja arvostetumpaa. Tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan tavoin koen, että dualistinen termistö on kehotietoisuuden kannalta vanhentunutta. Anttila kertoo taiteellista oppimista käsittelevässä verkkojulkaisussaan, että kaikki se kehon tiedollinen varanto, johon lukeutuu yhtälailla keholliset kokemuksemme, kuvamme ja tunteemme, muuttuvat kehotietoisuudeksi silloin, kun ne tuodaan tietoisen tarkastelun piiriin (Anttila 2017). Anttila esittelee artikkelissaan kehotietoisuuden luonnetta samoin tavoin kuin filosofi Maurice Merleau-Ponty, joka on kirjoittanut fenomenologisia tekstejä eletystä ja elävästä ruumiista. Merleau-Ponty hahmottaa havaitsemisen fenomenologiaa käsittelevässä Phénoménologie de la perception -teoksessaan sitä, kuinka koemme ympäristömme ruumiimme kautta ja kuinka ympäristö ja ruumis ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Eletyssä ruumiissa havainnot muuttuvat merkityksellisiksi. Eletty ruumis on kokemusmaailman ja merkitysten asuinsija ja siinä on kaikki, mitä yksilö voi tajuta ja kokea. Elävä (fysikaalinen) ruumis taas on nykyhetkessä ja sen kautta havainnot maailmasta tapahtuvat. Näin se on kokemusten ja tajunnan edellytys. (Merleau-Ponty 1945, 235). Koen itse, että näytellessä eletyn ruumiin sisällä olevat merkitykset ja asiayhteydet tulevat näkyviksi. Rooliin harjoiteltaessa asiayhteyksiä ja merkityksiä synnytetään ja hiotaan niin, että ne olisivat vankkumaton osa elettyä ruumista, sillä tukevan ilmaisun lähtökohtana on mielestäni aina ruumis. Hahmotan eletyn ruumiin olevan tila, jonka ovea näytellessä raotetaan. Tila-Aika

L

uottamus ruumiiseen vaatii sekä tilaa että aikaa; tila-aikaa. Tämä käsite on peräisin maantieteilijä Doreen Masseylta. Se haastaa kolmiulotteisen tilahahmottamisen ja yksiulotteisen aikakäsityksen käsittämällä todellisuuden kolmiulotteisen sijasta neliulotteisena, kun aika lisätään siihen mukaan (Massey 2008, 18–19). Tällöin aika on yksi tilan rakentumisen

30


edellytyksistä. Ruumiilliseen tilakokemukseen liittyen aika on siis myös olennainen ulottuvuus. Se, miten koemme ajan, todentuu ruumiissamme, jonka vanhenemista emme voi pysäyttää. Kuolevaisuus ja ajan loppuminen ovat asian negatiivinen puoli. Itse en tosin hahmota, että aika loppuu, vaan että aika varastoituu elettyyn ruumiiseen, kunnes tila on täynnä – aikamme on tullut täyteen. Aikaa ei voi ohittaa ruumiista puhuttaessa. Seuraavaksi pyrin selittämään, miten ruumiin tila-aika ei ole vain käsite, vaan sillä on konkreettinen rooli osana näyttelijänpraktiikkaa. Alexander-tekniikassa pyritään harjoittelun kautta löytämään luonnollinen asento. Olemme koulussa hyödyntäneet kyseisen tekniikan semisupiini-asentoa. Siinä maataan selällään ja mitään fyysistä korjausta tekemättä kuvitellaan tilaa häntäluun ja päälaen välille. Annettuani kyseiselle ajatusharjoitukselle aikaa arjestani havaitsin, että ryhtini on parantunut ja tunsin, kuinka ruumiillani on enemmän tilaa hengittää. Koin ruumiillisen tila-aikani laajentuneen. Kun ruumiin tila-aika on pieni, ruumis tuntuu kiihtyneeltä ja hallitsemattomalta. Kun tila-aikaa ajattelee ruumiiseen, olo on rauhallinen ja valpas. Ero on kuin lomalle lähtijän ja lomalta tulevan. Tämä on myös tärkeä muistutus siitä, kuinka lepääminen ja lomaileminen lisäävät tila-aikaa ruumiissa, minkä vuoksi työskentelylle saattaa löytyä uutta tilaa, vaikka mikään elävässä ruumiissa ei olisikaan muuttunut. Kun tila-aika ruumiissa on lisääntynyt, on eletty ruumis laajempi ja helpompi tuoda näkyväksi. Lavalla esiintyessäni ympäristöni ja minun tila-aikani ovat erilaiset. Esiintymisen tilanne saa etäisyydet, ajan ja todellisuuden tiivistymään hetkeksi, kun ihmiset pysähtyvät katsomaan, todistamaan ja kokemaan jotain, mikä on tästä todellisuudesta, mutta asteen täydellisempää. Silloin ruumiini rentoutuu, aika hidastuu ja eletty ruumiini avaa tietyt ovet. Minä näytän mitä niissä huoneissa on. Silloin olen laajentuneessa todellisuuden tilaajassa, ensin ruumiissani, sitten ympäristössäni. Ruumiin rajat

L

apsena näyttelijöitä katsellessani minua kosketti se, kuinka eri tavoin he veivät lavalla tilaa kuin

silloin, kun juttelin heidän kanssaan ja olimme samassa tila-ajassa. Koulussa päätin oppia heittäytymään uusiin, itselleni vieraisiin tiloihin. Heittäydyin, suorastaan paiskauduin tehtävänantoja kohti ajattelematta tarkemmin, mitä ne tarkoittivat. Vaadin itseltäni rajatonta työskentelyä. En antanut tilaa eletylle ruumiilleni, vaan tavoittelin jotain vierasta. Koin ruumiin olevan lähinnä tiellä. Ajattelin, että minäkin voin olla lavalla kuin ne näyttelijät, eli kuka tahansa. Työpäiväkirjamerkintä; 23.10.19, Stopmotion-figuuri ruumiistamme ruudulle:Tuli suuri halu olla muodoton. MUODOTON!!! Näin ruudulla että olen nainen, olen seksuaalinen, ja halusin olla MUODOTON! Ensimmäisenä opintosyksynä halusin kovasti rikkoa ruumiini rajat. Uskon, että se liittyi kokemukseen siitä, että olin ruumiini ulkopuolella ja halusin aukaista oven takaisin itseeni. Vieraassa ympäristössä myös ruumiini tuntui värittyneen vieraaksi. Koin inhimillisen rajat liian kapeiksi, enkä saanut yhteyttä mielestäni olennaisiin tuntemuksiin, joita teatterin lavalla kuului esittää. Tahdoin saada tuntemuksen ruumiista, joka tuntui toimivan kuin jonkun muun, sillä omani tuntui rajoittavalta. Toisena opintosyksynä halusin tuntea, ettei ruumis rajoita vaikka teen “isosti” eli ekstensiivisesti. Näin sinkosin itseni heittäytyen vieraisiin roolihenkilöihin, kuten seksuaalisesti ylivirittyneeseen Ahti Perhesilliin, jonka tein Groteskit äärihahmot -kurssilla. Sanoisin, että nämä tietyt vieraalta tuntuvat oliot, joille olen ruumiistani antanut tilaa, olen löytänyt kurottamalla oman eletyn ruumiini rajojen ulkopuolelle. Uskon omien rajojen toiselle puolen kurottamisen olevan toisinaan käyttökelpoinen työkalu näyttelijälle, ja se olikin kyseisellä Dynaaminen näyttelijä -opintojaksolla tavoitteena. Ahti Perhesilli syntyi heittäytymällä päin vierasta, ja se tuntui pelottavalta. Tila-ajan kokemus tuo heittäytymiseen sen vaatiman turvan. Huomasin tämän drag-kurssilla kolmannen lukuvuoden alussa, jossa vain muutamassa päivässä tein drag king -hahmo Sebin, joka oli hänkin seksuaalisesti ylivirittynyt “jäbä”. Kun kuitenkin myöhemmin syksyllä NoLoVe-esityksen myötä aikaa ja tilaa Sebistä heränneiden teemojen tutkailulle, sai hän Gabrielin muodossa uuden, minulle tutumman muodon, josta tuli osa elettyä ruumistani. Tuttuus syntyi hahmon parissa vietetystä ajasta, ruumiini kuuntelemisesta ja hahmossa ympäristön tarkkailusta.

31


Työpäiväkirjamerkintä; 14.11.19 Tšehov-työpaja Preferoin intensiivistä tekemistä enemmän kuin tappiinviemistä. Silloin tuli voi roihuta kaikkialla eikä ruumis rajoita. Näin jälkeenpäin hahmotan työpäiväkirjassa tarkoittaneeni intensiivisyydellä sen tilan rajoja, jossa näyttelen. Se oli tuolloin pienempi, ja syvemmällä, mutta se tuntui näytellessä paremmalta kuin elävän ruumiini rajat. Kuvittelin tarkan, pienen, virityksen värittämän tilan sisälleni ja maistelin sitä ruumiillani. Tuo pieni viritysten värittämä tila on kuitenkin esiintyvän ruumiin harjoittamisen myötä kasvanut ja olen oppinut, että vieras voi muuttua tutuksi jos sille antaa tila-aikaa. Emma Castrén puhuu teatteritaiteen maisterin opinnäytteessään tilan ja näyttelijän suhteesta. Tila tarkoittaa rajattua palaa äärettömästä (Castrén 2020, 6). Ruumiin rajat on helppo hahmottaa; lapsuuden jalka- ja käsikuvat on piirretty niitä myötäillen, nykyään valo rajaa tietyn hahmon varjoksi seinään. Tänään hahmo on erilainen kuin silloin, ja tulevaisuudessa se on erilainen kuin nyt. Ruumiini on siis biologisesti, maantieteellisesti ja filosofisesti tila. Se on lihaa, luuta, elimiä, solurakennelmia ja verta. Se vie äärettömästä ruumiini rajojen mukaisen tilan. Fysikaalinen ruumis eroaa eletystä ruumiista. Joskus tunnen vieväni ympäristöstäni käpyä pienemmän tilan. Joskus tuntuu että olemukseni täyttää koko huoneen ja pursuaa ulos ovista ja ikkunoista. Opiskelujen edetessä havaitsin, että saan ilmaistuksi sen mitä tahdon ennemminkin lähentyessäni omaa ruumistani kuin siitä kauemmaksi kurottaessani. Kun olen lavalla, en ole kuka tahansa. Olen elävä ja eletty ruumiini, ja pyrin näyttämään, mitä rajojeni sisälle sulkemastaan tilasta löytyy. Ruumis on näyttämö

O

llessani virkeä, hyvin lämmitellyt ja turvallisessa tilassa, kykenen ottamaan koko ruumiin tilan käyttöön ja ilmaisemaan ruumiillista kokemustani. Tällöin koen, että eletty ruumiini tiivistyy ääriviivojeni

sisälle ja koko ruumiini ilmaisee sitä tila-aikaa, jota eletyssä ruumiissani on, eli esiintymiseni tila on rajoittunut selkeästi fyysiseen ruumiiseeni. Opin tämän Minna Hokkasen monologikurssilla. Työpäiväkirjamerkintä, Tammikuu 2021 – Minnan kanssa tehtiin antennia, minne se menee, kanavia, kanava vaihtuu, menee rikki. Jostain kanavasta tulee teksti. Sitten saimme 15 min inspiraatioaikaa oman tekstimme läpikäymiseksi, tekstiä ei ollut pakko käyttää. - -Höntsäily ja perseily avaa sitä, kuinka ruumis voi olla näyttämö, kun ajatus kulkee kehoon. - - Miten kehosi haluaisi liikkua tämän tekstin virittämänä? Siinä ei tarvitse olla järkeä. Ruumis liikkuu, teksti tulee, ei tarvitse olla vaativaa tunnetta/ tulkintaa. Tällainen abstrakti työskentely on Minnan mukaan “poeettista” !!! Näytellä kuin runo. Abstrakti toimii minulle. Ymmärsin tuolloin erilaisten poeettisten ajatusten etäisyydet omassa ruumiissani. Koin, että pystyin ilmaisemaan hyvinkin laajoja kokonaisuuksia tällä ruumiin vapaalla assosiaatiolla nimenomaan sen vuoksi, että rajani olivat hyvin selkeät. Silloin maailmani tiivistyi ruumiiseeni, joka toimi taiteellisten kuvieni kanavana. Minna Hokkanen puhui tuolloin ajatuksesta, että ruumis on näyttämö. Tällöin kaikki ilmaisemisen keinot, valo, ääni, arkkitehtuuri, ovat esiintyjän ruumiissa. Olin kokenut samankaltaisen kokemuksen Hanna Helavuoren Nykyteatterin esitysmuotoja -kurssilla, jolla teimme videoita. Jos normaalisti taiteeni kehykset ovat ruumiini rajat, oli noissa videotyöskentelyissä ruudulla minun sisäisen tilani laajentuma. Ajatus siitä, että ruumis on näyttämö, tulee kulkemaan rinnallani pitkään. Se vastaa yhtälaisesti kaipuuseen runon lailla näyttelemisestä, kuin tekee ruumiini rajoista minulle nautinnolliset. En ole kaivannut muodottomuutta sen jälkeen, kun vapauduin esittämästä todelta näyttäviä asioita. Aloin esittää sitä, mikä tuntuu todelta, vaikka toden tuntu olisikin absurdi.

32


33


34


35


36


Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.