Minervan Pöllö 2/22

2/2022

MINERVAN PÖLLÖ

AIKA

1

2

SISÄLLYS Pääkirjoitus Amanda Häkkinen

Valinnan mahdollisuus Arttu Laitinen

6, 14, 24

10

Lampaan virtsarakosta kesäkumeihin Ninni Isakainen

4

Outo kodikkuus ja ajan kerrostumat Eino Taina

18

Runo Leo Minkkinen

26

Minervan Pöllö 2/2022 43. vuosikerta Dilemma Ry www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Amanda Häkkinen, Arttu Laitinen ja Eino Taina Taitto: Amanda Häkkinen, Arttu Laitinen ja Eino Taina Kannet: Mona Tärk ISSN: 1239-2545 Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakausilehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea

3

Amanda Häkkinen

Pääkirjoitus Päätin keväällä, etten tee tänä kesänä lainkaan töitä ja sen sijaan jätän aikaa kaikelle lystikkäälle kesätekemiselle (kuten kesäopinnoille koska #kelamoney). Huomasin kuitenkin nopeasti, että jostain syystä aikaa tuntuu riittävän nyt vähempään kuin kuukausi sitten. Moni voinee samaistua kokemukseen siitä, että jo reippaasti toukokuun puolella kaikki kesäviikonloput on jo varattu ties mille riennoille, ja kesää täytyy toisinaan aikatauluttaa vähintään yhtä aktiivisesti kuin arkielämää.

kokemus temporaalisuudesta on suoraan yhteydessä häntä ympäröivien ihmisten ajantajuun. Toisinaan tämä ajan intersubjektiivisuus johtaa siihen, että toisen ihmisen temporaalisuus häiritsee tai jopa keskeyttää yksilön oman tavan strukturoida aikaa.

Levinaksen käsitys tuntuu vastaavan monen kokemusta siitä, miten aika kuluu ja sitä kulutetaan kesälomalla. Kaikilla meistä lienee ainakin yksi sellainen ihminen lähipiirissämme, jonka kanssa on mahdotonta tehdä minkäänlaisia spontaaneja suunnitelmia, vaan jonka kiireinen aikataulu vaatii, että tapaamisista sovitaan vähintään pari viikkoa etukäteen (jos sinulla ei ole tällaista ystävää, olet todennäköisesti tällainen itse).

Monen (minut mukaan lukien) kokemus korona-ajasta on, että arkirutiinien puuttuessa ja tapahtumien peruuntuessa päivät ikään kuin sulivat epämääräiseksi puuroksi (sellaiseksi päiväkodin ruispuuroksi appelsiinihillosilmällä eli ei kovin hyväksi). Viikonloput eivät eronneet arjesta juuri mitenkään, ja etätyösuosituksen vallitessa oli oikeastaan ihan sama, hoitiko hommat aamukuudelta vai keskiyöllä. Joillakin meistä (jälleen kerran allekirjoittanut mukaan lukien) tästä ajan juoksuhiekasta on ollut hankala päästä ylös, ja olenkin huomannut, että yhteiskunnan avautuessa ja aiemmin tyhjyyttään ammottaneen kalenterin täyttyessä ties millä kaverin lemmikkirotan nimipäiväjuhlilla on ollut vaikea priorisoida omaa ajankäyttöä.

Etenkin korona-aikana ja sen jälkeen monille on muodostunut vahva kuva ilmiöistä, henkilöistä ja tapahtumista eräänlaisina ajankuvina (tämän huomaa jo siitä, että korona-aikaan on ylipäänsä mielekästä viitata sanalla “korona-aika”). Tällaista kehitystä eittämättä kiihdyttää entisestään se, että nyky-yhteiskunnassa nostalgiaa koetaan yhä nuorempana ja nopeammin. Siinä missä aiemmin oli mielekästä puhua vuosikymmenistä ainakin suhteellisen mielekkäinä ja yhtenäisinä kokonaisuuksina, tunnetaan nykyään kaipausta muutamien vuosien muodostamiin sykleihin tai jopa tietyn vuoden muutamiin kuukausiin (Ei ole erityisen epätavallista kuulla, kun ihmiset muistelevat jokusen kuukauden kestänyttä ”ensimmäistä lockdownia” hapanjuuritrendeineen). Se, millaiseksi vuosi 2022 ja sen globaalia maailmanjärjestystä järisyttäneet tapahtumat mielletään tulevaisuudessa, jäänee nähtäväksi. Todennäköisesti saamme kuitenkin jo ensi vuoden puolella lukea jonkinlaisia muisteloita vuodesta, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kahden julkkiksen ero-oikeudenkäynnistä tuli maailmanlaajuinen jännitysnäytelmä ja Yhdysvallat onnistuivat matkustamaan vuosisatoja ajassa taaksepäin.

Aika tuntuu muodostavan monelle ikuisen enigman.

Sitä on aina joko liikaa (case: ala-asteen kesälomat) tai aivan liian vähän (case: oikeastaan kaikki muu aika elämässä). Aika on myös filosofian piirissä yksi kinkkisimpiä ja vaikeimmin selitettäviä käsitteitä.

Yksi tunnetuimpia esimerkkejä siitä, kuinka aika voi pistää oppineimmankin pään pyörälle, ovat Zenonin (490-430 eaa.) paradoksit. Tämän antiikin filosofin paradokseissa pohditaan ajan äärettömyyden ja muutoksen mahdollisuutta.

Emmanuel Levinaksen filosofiassa ajalla viitataan tapaan olla suhteessa muihin ihmisiin. Yksilön

4

Kuva: Eino Taina 5

Arttu Laitinen

VALINNAN MAHDOLLISUUS Ajatuksia Undertalesta Tämä essee käsittelee Toby Foxin vuonna 2015 julkaistua videopeliä Undertale. Jo julkaisunsa aikana kulttistatuksen saaneessa 2D-roolipelissä pelaaja ohjaa alamaailmaan pudonnutta ihmishahmoa, joka pyrkii pääsemään takaisin pinnalle ihmismaailmaan. Matkan aikana ihmishahmo tapaa useita erilaisia ”hirviöitä” (eng. monster), jotka usein haastavat pelaajan taisteluun. Pelaajan on mahdollista joko pelastaa tai tappaa hirviöitä, joka vaikuttaa vahvasti pelin tarinaan. Peli on näin mahdollista läpäistä monilla eri tavoilla, jotka peli myös muistaa myöhemmissä peluukerroissa.

Näin peliä on mahdollista ajatella myös erilaisten aikajanojen kautta. Tämä essee jakautuu kolmeen osaan, jossa käsittelen kolmea yleisintä reittiä läpäistä peli ja näin kolmea aikajanaa. Samalla esittelen näissä reiteissä itsessäni herääviä ajatuksia.

Kuva: Eino Taina 6

Osa 1: Se on vain elämää

tappamaan Torielin. Jatkaessani matkaa tapaan taas Floweyn. Hänen mukaansa minun täytyy nyt elää todellisen valintani, eli tappamisen kanssa. Tätä ei ole enää mahdollista muuttaa.

Tapa tai tule tapetuksi Undertale alkaa pudotessani suurelle vuorelle.

Putoan pitkän matkaan maan alle, josta kuitenkin selviän. Heti herätessäni tapaan ”hirviön”, elävän auringonkukan nimeltään Flowey. Flowey sanoo opettavansa minulle maailman perusteet, jossa minun pitää kerätä ystävyyspellettejä kehittyäkseni.

Tämä kuitenkin valhetta, ja todellisuudessa pelletit vahingoittavat minua. Flowey sanoo tämän jälkeen tärkeän opetuksen: ”Tapa tai tule tapetuksi”. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, jossa voisin ystävystyä kaikkien kanssa, ja voisimme elää onnellisesti loppuun saakka. Elämässä on Floweyn mukaan kiinni selviytymistaistelusta, missä selviytyminen tapahtuu muiden kustannuksella. Ennen kuin Flowey ehtii tappaa minut, toinen hirviö nimeltään Toriel kuitenkin pelastaa minut. Ehkä tässäkin maailmassa on olemassa vielä hyviä olentoja.

He ovat kuin sinä Täten jatkan matkaani. Matkalla tapaan kaksi luurankoa nimiltään Sans ja Papyrus, jotka ovat saaneet tehtäväkseen metsästää ja napata ihmisiä.

Erityisesti Papyrus haluaa napata minut, sillä sen avulla hän voisi saada suosiota ja ystäviä yhteisössään. Lopulta heidän metsästämisensä ei kuitenkaan ole kovinkaan totista. He tekevät minulle monia eri pulmia, joiden olisi tarkoitus napata minut. Todellisuudessa heidän tavoitteenaan näyttää olevan enemmänkin yhteinen hauskanpito ja pyrkimys saada ystäviä, kuin minun nappaamiseni.

Tapaan samalla matkalla useita hirviöitä, mutta pystyn etenemään ilman lisää tappamista. Voin vielä pyrkiä tekemään asiat oikein. Samalla kuitenkin Torielin kohtalo vaivaa yhä omaatuntoani, ja näin ohjaa vielä tekojani.

Saavun Snowdinin kylään. Snowdinissa hirviöt elävät hyvinkin normaalia kyläelämää. Kylässä on esimerkiksi hotelli, baari, kauppa ja julkaistava sanomalehti. Kylää ohjaa kuitenkin suurehko tylsyys.

Kylä on todella pieni, ja todellisuudessa ihmisillä ei ole juurikaan mitään oleellista tehtävää. He elävät jatkuvasti samaa päivää, jossa yksi harvoista iloista on Sansin ja Papyruksen hauskanpito. Hirviöt ovat olleet kauan jumissa pienessä alamaailmassa.

Heillä on kuitenkin vielä toivoa. Tämä toivo on alamaailman kuningas Asgore, jolla on mahdollisuus hajottaa alamaailman portit, ja näin päästä ylös ihmisten maailmaan. Kuitenkin tämän portin hajottaminen vaatii seitsemän ihmisen sielua, joista minä olen seitsemäs ja näin viimeinen. Alan tuntea vahvaa sääliä hirviöitä kohtaan. Hirviöiden toiveen täyttäminen vaatisi oman kuolemani. Tätä ei kuitenkaan voi minulta vaatia. Täten lähden Snowdinista.

Toriel johdattaa minua hänen kotiaan kohti.

Olen hyvinkin epäileväinen häntä kohtaan, sillä yrittihän juuri myös aluksi ystävällinen Flowey tappaa minut. Toriel on myös hyvin kontrolloiva.

Hän ei anna minun tehdä juurikaan mitään itse, vaan ohjaa minua kaikessa tai tekee asiat jopa minun puolestani. Toisaalta Toriel antaa paljonkin luottamusta herättävän opetuksen. Minulla on kaksi vaihtoehtoa joutuessani taisteluun, voin joko pyrkiä tappamaan tai ratkaisemaan konfliktin rauhan keinoin esimerkiksi puhumalla. Toriel opettaa minut ratkaisemaan konfliktit aina rauhan keinoin. Toriel jättää minut yksin, ja matkalla kotiinsa joudun useihin taisteluihin. Pystyn kuitenkin ratkaisemaan ne rauhan keinoin. Jo nyt alkaa tuntua, että Floweyn ajatus tappamisen välttämättömyydestä ei olekaan totta.

Lopulta päädyn Torielin kanssa hänen kotiinsa. Toriel haluaa minun pysyvän hänen kodissaan, onhan hän nähnyt jo useamman ihmisen jatkaneen eteenpäin ja lopulta kuolleen. Torielin pohjimmaisena haluna on vaan pitää minut elossa. Samalla on kuitenkin selvää, että en voi vain jäädä Torielin luokse.

Tavoitteenani on päästä takaisin kotiini ja edetä, sillä tämähän on lopulta pelin tavoite. Täten Toriel haluaa minun todistavan omaavani kyvyn pysyä elossa taistelussa häntä vastaan. Toriel ei kuitenkaan halua hyväksyä rauhallista ratkaisua taisteluun, eikä lopulta myöskään hän edes halua tappaa minua. En osaa lopulta ratkaista tilannetta muuten, ja päädyn

Joudun heti lähtiessäni taisteluun Papyrusta vastaan. Taistelu on kuitenkin itsessään absurdi.

Kumpikaan ei todellisuudessa halua edes taistella.

Papyruksella haluna on ainoastaan saada ystäviä ja minulla on vain halu edetä. Täten ystävystyn Papyruksen kanssa. Melkeinpä kaikki alamaailman hirviöt ovat todellisuudessa olleet minua kohtaan ystävällisiä. Floweyn ja Torielin varoitukset maailman vaarallisuudesta tuntuvat hyvinkin oudoilta. Samalla minusta alkaa jo nyt tuntua, ettei

7

minun välttämättä edes ole tarpeen päästä takaisin ihmisten maailmaan. Minun olisi hyvin mahdollista elää täälläkin. Toisaalta tehtävänäni on kuitenkin edetä, ja pyrkiä täältä pois.

Samalla kuulen tarinan ensimmäisestä alamaailmaan tippuneesta ihmisestä. Torielin ja Asgoren poika Asriel löysi tämän ihmisen, ja hän otti ihmisen mukaan perheeseensä. Ihminen kuitenkin kuoli syömällä myrkyllisiä kasveja. Tällöin Asriel imi ihmisen sielun, pääsi näin läpi alamaailman portista ja toteutti ihmisen viimeisen toiveen viedessään hänen ruumiinsa kotikylän kukkiensa luokse.

Ihmiset kuitenkin nähdessään tämän ajattelivat Asrielin tappaneen ihmisen ja hyökkäsivät häntä kohtaan. Asriel ei kuitenkaan taistellut takaisin. Hän mieluummin tuli tapetuksi kuin tappoi. Myös tämän tapahtuman myötä on helppo ymmärtää hirviöiden halu kostoon. Myös oma haluni vapautumiseen tuntuu näin yhä ongelmallisemmalta.

Edetessäni tapaan Undynen, joka on alamaailman armeijan johtaja, ja jonka tärkeimpänä tehtävänä on minun nappaamiseni. Papyruksesta poiketen hän pyrkii myös tähän täysin tosissaan. Pääsen Undyneltä useasti karkuun, ja opin samalla alamaailman perimmäisen tarinan. Aikaisemmin ihmiset ja hirviöt elivät vielä yhdessä. Tällöin kuitenkin selvisi, että ihmisellä on huomattavasti vahvempi sielu kuin ihmisellä, jonka myötä ihminen voittaa useimmiten taistelussa. Hirviöillä on kuitenkin mahdollista ottaa ihmissielu itselleen ja tulla jopa ihmistä vahvemmaksi. Pelätessään tätä ihmiset aloittivat sodan hirviöitä vastaan ja karkottivat heidät alamaailmaan. Ihminen on syypää hirviöiden nykyasemaan, jonka myötä Undyne haluaa päästä takaisin ihmismaailmaan ja kostaa.

Ymmärrän tämän koston halun todella hyvin. Pyrin ratkaisemaan konfliktin, mutta vihaa ei ole niin helppoa ratkaista. Lopulta joudun Floweyn sanoin joko tappamaan tai tulemaan tapetuksi. On selvää, että tulen valitsemaan näistä ensimmäisen.

Edetessäni tapaan vielä kerran Sansin. Sans osoittautuukin auktoriteetiksi, joka tietää kaikki tekoni. Hän tietää, että olen joutunut tappamaan kolme hirviötä. Ei ole lainkaan selvää, että tämä olisi ollut pakollista ja tunnen tästä syyllisyyttä. En ole tappanut ainoastaan pahuudestani, vaan minussa on vielä hyvää jäljellä. Sans antaa näin minun mennä tapaamaan Asgorea. Kumpikaan ei sitä todella haluaisi, mutta meidän on pakko taistella.

Voitan lopulta Asgoren, ja saan vielä tehdä valinnan.

Voin tappaa hänet ja vapautua itse, tai jättää Asgoren henkiin ja jäädä elämään alamaailmaan. Lopulta Asgoren ainoa tavoite oli luoda toivoa alamaailman hirviöihin. Minulla on myös jo nyt ystäviä alamaailmassa. Täten päätän hylätä tavoitteeni, ja säästän Asgoren hengen. Tämä ei kuitenkaan kauan kestä.

Jatkan matkaa, ja tapaan tutkija Alphyksen ja hänen tekemänsä ihmistappajarobotin Mettatonin.

Mettatonin rakentamisesta huolimatta Aphys auttaa minua reitillä erilaisten pulmien ratkaisemiseen sekä selviämiseen Mettatonin kanssa, ja näin herättää minussa luottamusta. Näin Alphysin avulla saavun Asgoren linnan lähelle. Puhun siellä asuville hirviöille. Heillä ei enää juuri ole elämässään mitään sisältöä, kuin toivo pelastumisesta takaisin ihmismaailmaan. Samalla selviää, että Alphys on tehnyt kaikki aikaisemmat pulmat ja Mettatonin vain sen takia, että hän voisi pelastaa minut niistä, ja näin ystävystyä kanssani. Mettaton kuitenkin pettää hänet ja pyrkii tappamaan minut todellisuudessa.

Näin joudun tappamaan Mettatonin. Tappaminen alkaa jo kuitenkin tuntua minulle normaalilta.

Lopulta päädyn Asgoren linnaan. Alphyksen mukaan aivoastaan itse portista läpi pääseminen vaatii ihmisen ja hirviön sielun. Näin minun täytyy myös tappaa Asgore. Nyt se on jo minulle mahdollista.

Flowey ilmestyy Asgoren viereen ja tappaa hänet.

Samalla Flowey imee Asgoren sielun ja saa haltuunsa pelin itsessään. Näin Undertale kaatuu, ja joudun käynnistämään sen uudelleen. Aikaisemman pelini tallennus on jo kuitenkin muuttunut, ja Flowey on korvannut sen omalla tallennuksellaan.

Flowey on saanut haltuunsa nykyisen aikajanan.

Tästä huolimatta pääsen kuitenkin taistelemaan Floweyta vastaan. Samalla aikaisemmin kuolleet ihmissielut auttavat minua taistelussa, ilmeisesti, koska olen toiminut huomattavasti moraalisesti paremmin kuin Flowey. Lopulta näin myös voitan Floweyn. Poiketen muista hirviöistä Flowey on tehnyt melkeinpä jatkuvasti väärin. Jätän hänet silti henkiin. Haluan hylätä kokonaan Floweyn ajatuksen tappamisen pakollisuudesta. Flowey ei voi tätä ymmärtää. Hän on elänyt omassa uskossaan liian kauan. Hän lähtee näin karkuun.

Uusi koti Asgoren linnassa on täysin Torielin kodin kaltainen talo. Selviää, että Toriel ja Asgore olivat naimisissa.

8

Lopulta minä tai hirviöt emme vapaudu alamaailmasta. Papyruksesta ja Sansista tulee uusia hallitsijoita Torielin ja Asgoren kuoltua.

Papyrus ikävöi myös vahvasti Undynea, jonka jouduin tappamaan. Hirviöt ovat suurimmilta osin menettäneet toivon elämäänsä, sillä heillä ei näytä olevan minkäänlaista mahdollisuutta enää vapautua alamaailmasta. Tällöin Flowey antaa minulle uuden mahdollisuuden. On selvää, että tämä loppu ei ole onnellinen, enkä ole tyytyväinen kaikkiin tekemiini päätöksiin. Kadun joitain tekojani paljon. Jokainen tekee aina jotain vääriä päätöksiä, jotka he aina vaihtaisivat toiseen. Viimeisessä elämässäni nämä päätökset johtivat jonkun kuolemaan. Minun on mahdollista aloittaa peli kokonaan uudestaan, nollata nykyinen aikajana, ja saada itselleni onnellinen lopetus, jossa en joudu tappamaan ketään. Minulla ei tule edes mieleen kysyä nykyisen aikajanan kohtalosta. Haluan vain tehdä kaiken paremmin.

Täten aloitan pelin uudestaan.

FILOSOFINEN AIKAKAUSLEHTI KESTOTILAUS 48 € SISÄLTÄÄ NELJÄ NUMEROA VUODESSA! www.netn.fi | tilaukset@netn.fi | 040 721 4891

9

Ninni Isakainen

Lampaan virtsarakosta kesäkumeihin

Kondomien lyhyt historia

Kondomi on (toivottavasti) monelle tuttu väline. Yksikertaisuudessaan sen tarkoituksena on estää seksitautien tarttuminen ja raskaus estämällä suora limakalvojen kontakti ja siemennesteen pääsy munasolun luo. Nykypäivänä kondomivalikoima näyttää loputtomalta kaikkien väreineen, muotoineen, kokoikeen ja makuineen.

Historiallisesta näkökulmasta valikoima on suppea.

Tarve ehkäisylle ja taudeilta suojautumisille on tunnistettu pitkään ja se on pyritty täyttämään mitä luovemmilla menetelmillä.

Kondomien syntyhetki on hämärän peitossa.

Viitteitä niistä löytyy jo antiikin ajoilta. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa Kreetan kuningas Minoksella, paremmin tunnettu minotauruksen tarusta, kerrotaan olleen käärmeitä ja skorpioneja siemennesteessään. Yhden hänen rakastajistansa kuoltua tämän vuoksi, Minos suojatakseen niin itseään kuin kumppaneitaan kuten vaimoaan Pasifaeta, asetti vuoden virtsarakon naisen sisään seksin ajaksi. Nykysilmin tarina on helppo tulkita kondomin kaltaisen ehkäisyn käyttönä, mutta myyttien symbolisen ja tarinallisen luonteen takia monet historioitsijat eivät sisällytä tätä osaksi kondomien historiaa.

Muita varhaisia viitteitä suojausmenetelmiin löytyy muuan muassa antiikin Roomasta, jossa taudeilta kuten kupalta suojauduttiin käyttämällä kankaista suojusta sekä vuohen rakkoja ja suolia.

Arkaainen Djukas heimo nykyisestä Uudesta Guineasta puolestaan hyödynsi muodoltaan

10

maljaa muistuttavaa kasvia, joka laitettiin naisen sisään ennen penetraatiota ja toimi näin suojana raskautta vastaan. Kiinassa hyödynnettiin öljyttyä silkkipaperia. Japanissa suojana toimi kova, kilpikonnan kuoresta tai eläinten sarvista valmistettu Kabuta-Gata, joka peitti peniksen pään. Se toimi myös apuvälineenä erektio-ongelmissa.

Voidaan kuitenkin varmuudella todeta, että kondomeita on ollut käytössä vähintään keskiajalta saakka. Eurooppassa eläinten kuten lampaiden, vasikoiden ja vuohien suolia käytettiin kondomien tapaan aina 1800-luvulle saakka. Ne sidottiin päälle peniksen juuressa olevalla narulla. Jos aktissa halusi käyttää kondomia, tuli siihen myös osata varautua.

Suolia saattoi joutua liottamaan jopa tunteja, että ne niistä tuli tarpeeksi joustavia käyttöä varten.

Suojauksen käyttö kuitenkin rajoittui lähinnä ylimystöön. Alemmilla yhteiskuntaluokilla ei ollut yhtä vahvaa tietoisuutta seksitaudeista ja niiden leviämisestä. Suolesta valmistetut kondomit olivat myös lähtökohtaisesti liian kalliita pienituloisille ihmisille.

1800-luvun puolivälissä saapuivat kumiset kondomit.

Ensin ne peittivät vain terskan, mutta vuoteen 1869 mennessä niitä sai jo koko pituisina. Niillä oli kuitenkin tapana heikentää seksuaalista nautintoa.

Keskellä oleva sauma tuntui epämukavalta ja paksun kumin läpi oli vaikea tuntea mitään. Toisaalta juuri sen takia niitä oli mahdollista pestä ja käyttää uudelleen, mikä alensi niiden kokonaishintaa.

Vuosisadan lopussa eksperimentointiin myös

Kuva: Mona Tärk 11

ohuemmilla kumikondomeilla mutta ne hajosivat helposti ja vanhentuivat nopeasti. Kondomeissa oli myös kumille ominainen tuoksu, minkä monet kokivat epämiellyttäväksi. Samaan aikaan nähtiin eläinperäisten välineiden paluuta kalanrakko kondomien muodossa.

Yhdysvalloissa vuoden 1873 Comstock lait heittivät kapuloita kondomivalmistajien rattaisiin. Lait kielsivät moraalittomien tuotteiden postituksen ja julkisen mainonnan. Tämä kattoi niin seksilelut kuin ehkäisyvälineet, kuten kondomit. Laista huolimatta kondomien myynti jatkui salanimillä.

Kuten historia kuitenkin osoittaa, ovat kondomit olleet osa ihmisten elämää pitkään Se herättääkin kysymyksiä siitä miksi niiden käyttöön liittyy edelleen näin monia stigmoja. Onko se osa isompaa kokoelmaa tabuja, jotka liittyvät seksiin vai jäänne ajoilta, jolloin niiden käyttöä pidettiin moraalittomana ja tuomittavana? Oli vastaus mikä tahansa, on syytä muistaa, että kondomin käyttö on pienempi paha kuin seksitauti tai ei toivottu raskaus.

1920-luvulla kehitettiin nykyäänkin käytössä olevat lateksi kondomit. Ne ovat huomattavasti mukavampia ja joustavampia kuin kumiset edeltäjänsä. Kehittynyt teknologia myös mahdollisti kondomien massatuotannon, mikä puolestaan johti hintojen alenemisen ja edesauttoi niiden yleistymistä.

Lisäksi 1930-luvulla kondomit poistuivat Comstock lakien piiristä argumentilla, että ne estivät sairauksia ja olivat näin tärkeitä yleiselle terveydelle.

Kondomit keräsivät suosiota tasaista tahtia, kunnes 1960-luvulla vaihtoehtoiset ehkäisymenetelmät kuten kierukka ja hormonaaliset ehkäisypillerit kehitettiin. Ne nopeasti syrjäyttivät kondomit ja pillerit ovatkin tänä päivänä suosituin ehkäisykeino erityisesti länsimaissa.

Toisaalta kondomit eivät ole häviämässä mihinkään sillä ovat edelleen paras keino välttää seksitautien leviäminen. Tämän tärkeys korostui erityisesti 1980-luvulla AIDS epidemian aikaan.

Sata vuotta sitten kondomien mainostaminen oli ollut laitonta Yhdysvalloissa, mutta nyt suojatun seksin tärkeydestä puhuttiin avoimesti ja siihen kannustettiin julkisilla terveyskampanjoilla.

Kampanjat ovat myös tuttu ilmiö Suomessa. Nuoria kondomin käyttöön kannustava Kesäkumi kampanja on ollut tuttu näky festareilla jo vuodesta 1996.

Valitettavasti, vaikka kondomien hyödyistä ollaan tietoisia, ja niitä on usein saatavilla helposti ja jopa ilmaiseksi, välttelevät monet niiden käyttöä.

Ongelma koskee niin miehiä kuin naisia. Yleisiä syitä tähän ovat tiukasti pinttyneet uskomukset, että ne eivät ole tarpeellisia, ne ovat epämukavia, vähentävät herkkyyttä, kondomin pukeminen pilaa tunnelman seksin aikana ja pelko, että toinen osapuoli tekee kondomin pyytämisen perusteella negatiivisia tulkintoja kysyjän aiemmasta seksielämästä tai tautistatuksesta.

12

Kuva: Mona Tärk 13

Arttu Laitinen Osa 2: Toinen Mahdollisuus

Tapaan taas edetessäni Undynen. Minulle heti muistuu, että toinen virheeni aikaisemmassa elämässä oli Undynen tappaminen. Myös tällä kertaa joudun hänen kanssaan taisteluun, enkä pysty hoitamaan konfliktia vain puhumalla. Pystyn kuitenkin juoksemaan häneltä karkuun. Juoksen niin kauan, kunnes pääsen Alueelle, jossa on todella kuuma. Undyne näin pyörtyy kuumuuteen suojahaarniskansa takia. Tämän jälkeen autan Undynea virkoamaan vedellä. Näin hän lopulta herää, ja lähtee karkuun. Olen saanut todella muutettua maailmaa. Undyne näyttää jättävän minut rauhaan, ja näin voin olla tappamatta häntä. Nyt alan viimeinkin myös nähdä hyvien päätösteni seuraukset.

Uusi elämä Aloitan pelin, kuten aiemminkin. Heti herätessäni Flowey ei kuitenkaan hyökkää minua kohtaan lainkaan vaan sen sijaan muistuttaa minua. Tässä elämässä minun täytyy pyrkiä pelastamaan kaikki, jotta minun on mahdollista saada onnellinen loppuni. Muuten uusi elämä on hyvin samankaltainen kuin aiemminkin. Toriel tulee luokseni, ja johdattaa minua kotiaan kohti. Samalla hän kuitenkin myös muistaa joitakin aiempia valintojani. Eteneminen tuntuu turvalliselta, mutta hieman tylsältä. Olenhan tehnyt jo melkeinpä tämän kaiken aiemmin.

Kuitenkin olen päättäväinen korjata kaikki aiemmat virheeni.

Muuttuva Maailma Nyt pelastettuani Undynen minun on myös mahdollista ystävystyä hänen kanssaan. Menen hänen kotiinsa, jossa Papyrus haastaa Undynen ystävystymään kanssani. Hän hyväksyy tämän haasteen oman kilpailuviettinsä myötä, siitä huolimatta, että ystävystyminen kanssani näyttää tuhoavan toivon hirviöiden vapautumisesta. Huomaan puhuessani, että Undyne ei todellakaan ole paha. Hän vain haluaa parasta muille, joka melkein kaikille olisi vapatutuminen alamaailmasta. Emme lopulta halua kumpikaan toisillemme pahaa. Näin lopulta ystävystymme. Tämä oli ainoastaan mahdollista omien parempien valintojeni myötä. Tämä taas vaati toisen elämän.

Näistä ensimmäinen virhe oli Torielin tappaminen. Tällä kertaa kuitenkin tiedän, että kaikkien pelastaminen on mahdollista. En pysty ratkaisemaan konfliktia puhumalla, mutta pystyn kuitenkin kieltäytyä taistelemasta ollenkaan. Myöskään Toriel ei suostu tappamaan minua. Taistelu ei voi näin edetä lainkaan. Täten Torielin täytyy lopulta luovuttaa. Hänen tavoitteenansa oli ainoastaan minun suojelemiseni. Tiedän jo nyt aiemmasta elämästäni, että pystyn selviämään. Täten voin jatkaa onnellisena matkaani tietäen, että tällä kertaa pystyin korjaamaan aiemman virheeni. Päättäväisyyteni avulla pystyn saamaan onnellisen lopun.

Nyt muuttuneessa maailmassa minun täytyy enää korjata viimeinen aikaisemman elämäni virhe.

Minun täytyy vielä pyrkiä jättämään Mettaton eloon.

Tämä onkin paljon helpompaa, kuin aiemmin ajattelin. Hänen tappamisensa aikaisemmin oli vain omaa laiskuuttani. Lopulta näin tapaan taas Sansin. Tässä elämässä en ole tappanut ketään. Sans sanoo, en ole tehnyt kaikkea täydellisesti, mutta olen pyrkinyt tekemään kaiken niin hyvin kuin pystyn. Tappaminenhan ei koskaan ole hyväksyttävää kenellekään.

Tällä kertaa vain olen onnistunut parantamaan aikaisemmat tyhmät ja laiskat virheeni. Ja tämä on ollut täysin riittävää.

Jatkaessani matkaa suurin osa tapahtumista on samoja kuin aikaisemmankin. Tapaan Sansin ja Papyruksen, ja ratkaisen heidän tekemiä pulmia.

Ystävystyn heidän kanssaan. Saan yhä ratkaistua kaikki taistelut puhumalla. Saavun Snowdiniin, jossa hirviöt yhä elävät normaalia elämäänsä. Samalla kuitenkin toisessa elämässä oma tietoni ja suhtautumiseni on muuttunut. Huomaan Floweyn seuraavan minua koko matkan ajan. Huomaan piilossa olevia kameroita, joilla Alphys seuraa minua.

Huomaan Sansin lähtiessä liikkuvan aina toiseen suuntaan, kun mihin hän lopulta päätyy. Tämä näyttää ennustavan hänen asemaansa metatason asemaansa.

Tämä on yksi uuden elämän eduista. Pelkästään tieto tulevasta ei ole kuitenkaan tyydyttävää. Haluan myös todella muuttaa maailmaa aiemmasta.

14

Nyt minun on mahdollista palata näkemään kaikkien tekojeni seuraukset. Palatessani pystyn nähdä kaikki hirviöt, joiden kanssa taistelin. Tällä kertaa olen kuitenkin hoitanut kaikkien kanssa konfliktit rau-

hanomaisesti, ja voin keskustella heidän kanssaan.

Nämä hirviöt ovat lopulta täysin yhtä oleellisesti persoonia kuin minkäkin. Ja näin ansaitsevat elää.

Vaikka heillä on nyt elämä, he haluavat vielä vapautua. Hirviöiden vapauttaminen on vielä viimeinen tekoni, jolla minun on mahdollista saada lopullisesti onnellinen loppu, johon voin itse olla tyytyväinen.

Tämän täytyy olla näin vielä viimeinen tavoitteeni.

kaikille, mutta sen jälkeen huomaakin, että hirviöiden ruumiit ja tietoisuus alkaa hajoamaan. Vaikka ne ovat elossa, ne eivät tunne mitään. Lopulta Alphys joutuu piilottamaan tämän kaiken. Kuolema ei ole yhä ohitettavissa noin vain. Se on muuttumatonta.

Täten myös tappaminen on muuttamatonta. Sitä on enää mahdotonta pyytää anteeksi. Näin olen yhä onnellisempi siitä, että en näin joutunut tekemään.

Ennen tätä tapaan kuitenkin Alphyksen vielä kerran hänen laboratoriossaan. Hän myöntää minulle oman aiemman virheensä, jossa Asgore pyysi häntä testaamaan sieluja tuhotakseen alamaailman portin.

Alphys pystyikin erottelemaan ihmissielusta heidän pääasiallisen voimansa, päättäväisyyden. Hän testasi päättäväisyyttä kuolleisiin hirviöihin, jonka myötä he heräsivät eloon. Alphys ilmoittaa tästä

Löydän myös laboratoriosta vanhoja äänitteitä. Äänitteissä esiintyy Toriel ja Asgore, heidän lapsensa Asriel, sekä ensimmäinen alamaailmaan tippunut ihminen, jonka nimi osoittautuu Charaksi. Näissä äänitteissä Charan kuolema ei näytä kuitenkaan olevaan kokonaan vahingollinen. Sen sijaan Charalla ja Asrielilla olikin jonkinlainen suunnitelma, jossa yhdistämällä sielunsa Chara ja Asriel pyrkivät

Kuva: Eino Taina 15

lopulta hankkimaan lisää ihmissieluja rikkoakseen alamaailman portin. Asriel ei kuitenkaan ole näyttäytynyt suostunut tähän suunnitelmaan kokonaan.

Chara alkaa näyttää hyvinkin manipuloivalta. Tämä kaikki on kuitenkin menneisyyttä, eikä pitäisi vaikuttaa enää nykyiseen elämääni. Minun tarvitsee enää taistella Asgorea vastaan kuitenkaan tappamatta häntä, ja löytää keino tuhota portti.

ikuinen elämä kanssani ole sen arvoista. On oikein antaa hirviöille heidän ansaitsemansa onnellinen loppu. Näin Asriel luovuttaa ja annan hänelle anteeksi. Vaikka hän teki väärin, niin hän pystyi muuttua ja tehdä oikein. Lopulta Asriel tuhoaa sielujen avulla alamaailman portin.

Herään ystävieni vierestä. He eivät muista mitään Asrielista tai muusta äsken tapahtuneesta. He ovat kuitenkin onnellisia portin tuhoutumisesta ja vapautumisestaan. Näin ovat myös kaikki muut alamaailman hirviöt. Nyt minulla, ja heillä kaikilla on mahdollista mennä takaisin ihmisten maailmaan. Ennen lähtöäni puhun viimeisen kerran Asrielin kanssa. Menettäessään sielut Asriel tulee menettämään todellisen muotonsa ja muuttuu takaisin Floweyksi. Floweyna hän ei kykene tuntemaan rakkautta. Mutta hän ei myöskään halua enää palata takaisin vanhaan aikajanaan, sillä kaikki muut pystyvät elämään onnellisena. Hän voi uhrata itsensä tähän tarkoitukseen. Asriel ei lopulta ole paha, vaan hän tuli enemmänkin Charan manipuloimaksi, joka vihasi ihmiskuntaa. Lopulta päätän lähteä kaikkien kanssa yhdessä ulkomaailman aurinkoon.

Jään Torielin kanssa asumaan. Kaikki päättyy onnellisesti. Vain minulla on mahdollista pilata tämä kaikki.

Onnellinen loppu Päädyn taisteluun Asgorea vastaan. Tämä kuitenkin päättyy suoraan Torielin tullessa pysäyttämään taistelun. Hän nuhtelee Asgorea, jolla ei ole lopulta edes ollut pyrkimystä saada seitsemää sielua. Hän on halunnut olla turvassa alamaailmassa johtajana, ja pelännyt mahdollista uutta, mitä vapautuminen toisi. Uuden elämäni alussa tehdyt valinnat näin muuttivat asiat suoraan tarinan lopussa. Samalla myös kaikki muut ystäväni, kuten Sans ja Papyrus tulevat luokseni. Näyttäisi, että tässä elämässä minun on mahdollista saada onnellinen loppu uusien ystävieni kanssa. Kuitenkin Floweylla on vielä tähän sanottavaa.

Flowey nappaa kaikki ystäväni ja ottaa heidän sielunsa. Hän on manipuloinut minua täydellisesti tekoihini. Hän nimittäin tietää, että jos saan onnellisen loppuni, niin lopetan pelin ja näin jätän Floweyn. Lopulta myös kaikki pelastamani hirviöt tulee luokseni ja Flowey nappaa myös heidän sielunsa. Täten Flowey saa sielujen takia lopullisen muotonsa, ja selviää, että Flowey todella on Asriel.

Hänen tavoitteenansa on taas nollata aikajana, jotta hän voi elää kanssani uudestaan ja uudestaan. Minä olen ainoa, joka todella ymmärtää Asrielia, ja näin hän ei halua koskaan erota minussa. Hän myös tietää, että en tule luovuttamaan tulevaisuudessa hyvän loppuni suhteen, vaan tulen pyrkimään siihen niin kauan kuin onnistun. Näin hän voi pyrkiä elämään kanssani ikuisesti.

Taistelussa Asrielia vastaan pystyn kuitenkin yhdistymään muiden sielujen kanssa. Nämä sielut ovat ystäviäni, jotka todella tunnen, ja joiden kanssa minulla on yhteisiä muistoja. Näin hyvät tekoni seuraukset antavat minulle voimaa taistelussa.

Minulla on myös lopulta mahdollista yhdistyä myös Asrielin kanssa. Olenhan ainoa olio, joka oikeasti ymmärtää häntä, sillä myös minulla on kyky nollata aikajana. Olenhan näin ainoa, joka voi nähdä kaikkien kuolevan tai elävän, ja muuttaa tätä kaikkea. Tämän myötä hän lopulta ymmärtää, ettei

16

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään. ► Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja

kehittämään ammatti-identiteettiä

► Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja ► Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset

kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yka.fi

17

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

Eino Taina

Outo kodikkuus ja ajan kerrostumat Ajatuksia mumblecoren, liminaalitilojen, 2000-luvun alun ja unheimlich-käsitteen välisistä yhteyksistä

Kuva: Eino Taina 18

Kun yhdysvaltalainen Harvardissa opiskeleva 24-vuotias Andrew Bujalski sai vuonna 2002 valmiiksi ensimmäisen pitkän elokuvansa Funny Ha Ha, syntyi uusi 1970 -ja 80-lukujen amerikkalaisista indie-elokuvista inspiraationsa saanut lajityyppi, joka tuli pian tunnetuksi nimellä mumblecore.

Tyylillisesti dokumentaristisiksi ja naturalistiksi luonnehdittujen mumblecore-elokuvien keskiössä ovat useimmiten ihmissuhdekoukeroiden keskellä kipuilevat 20-30-vuotiaat valkoiset kaupunkilaiset.

Asetelmiltaan samastuttavien, mutta puisevien elokuvien prioriteettina on poikkeuksetta dialogi, ei niinkään juoni. Hahmojen välillä käydyt keskustelut ovat monesti improvisoituja, psykologisesti latautuneita, kiusallisia ja niitä leimaa täytesanoja pursuava kiertely ja kaartelu. Kykenemättömyys sanoittaa tunteita johtaa takelteluun, ähkimiseen ja muminaan, josta tyylisuunnan nimikin on peräisin (engl. mumble, suom. mumina, mutina).

edustajat. Vaikka elokuva kiusallisine hahmoineen ja takkuilevine keskusteluineen on monelta osin mumblecoren ytimessä, siinä on jotakin poikkeuksellista. Dance Party Usa:ssa ympäristö on epätyypillisen keskeisessä roolissa. Mumblecorelle ominaisen arkisen dialogin lisäksi Katz korostaa tavallisuutta kuvaamalla kaikkea tapahtuvaa ympäröiviä jokapäiväisiä tiloja ja paikkoja.

Lisäksi elokuva on tematiikaltaan vakavampi ja tunnelmaltaan surumielisempi, kuin muut lajityypin elokuvat, joihin olen törmännyt. Itsepetosta ja erillisyyttä käsittelevä teos näyttäytyy sitä vuonna 2022 katsovalle kalseana ikkunana aikakauteen, joka tuntuu yhtä epätodelliselta kuin jokin häilyvä lapsuusmuisto.

Elokuvan keskiössä ovat aikuisuuden kynnyksellä olevat tylsistyneet Gus ja Jessica. Gus viettää suurimman osan ajastaan ystävänsä Billin kanssa kertoen tälle vääristeltyjä tarinoita tytöistä, joiden kanssa hän on maannut. Kaverukset lorvivat, juovat olutta ja Bill, vaikkakin on välillä epäileväinen, uskoo yleensä kaiken, mitä Gusin suusta tulee. Jessicallakin on kaveri, Christie, joka on myös Gusin ex-tyttöystävä. Christie jakaa Jessicalle ihmissuhdehuoliaan, joita Jessica kuuntelee ymmärtäväisesti, mutta tylsistyneenä.

Päähenkilöiden tiet kohtaavat jokavuotisissa ja maineeltaan apeissa itsenäisyyspäivän juhlissa, kun Gus löytää Jessican norkoilemasta ulkona, jonne tämä on paennut kiusallista iskuyritystä. He päätyvät juttelemaan ja lopulta Jessican vastenmielisyys Gusia kohtaan muuttuu sympatiaksi, kun tämä kertoo hänelle salaisuuden. Päähenkilöiden välinen suhde syvenee ja lopulta he päättävät lähteä juhlista ajelulle Jessican autolla.

Genre siis kiteytyy paljolti tökkivään dialogiin, joka yhtäältä aiheuttaa katsojassa myötähäpeää ja irvistelyä, mutta toisaalta on tekijä, joka pitää sen samastuttavuuden vuoksi otteessaan. Vaikka Eric Rohmerin elokuviin verrattavat verbaaliset ulottuvuudet ovat tyylisuunnan tärkeimpiä ominaisuuksia, en aio keskittyä tekstissäni niihin.

Sen sijaan haluan purkaa mumblecore-elokuvien dialogin ulkopuolista atmosfääriä, joka puskee esiin rivien väleistä hiljaisuutena, tyhjinä kaupunkikuvina, kelmeinä olohuoneina sekä heilahteluna tutun ja vieraan välillä.

Jotta saisin kirjoitettua näistä teemoista koherentisti, otan tässä tekstissä käsittelyyn vain yhden mumblecore-elokuvan, Aaron Katzin Dance Party, Usa:n vuodelta 2006. Aion rinnastaa tiettyjä aspekteja kyseisestä elokuvasta muutamaan internetissä pyörineeseen ilmiöön, jotka ovat kiinnittäneet huomioni jo jonkin aikaa. Tulen myös puhumaan hieman 2000-luvun alusta yleisellä tasolla, sillä monet teemoista, joita tässä tekstissä tarkastelen, kytkeytyvät vahvasti siihen, millaisena tuo aikakausi minulle näyttäytyy. Lopuksi käyn läpi sitä, miten tämä kaikki kytkeytyy erääseen Sigmund Freudin esseeseen.

Tässä tekstissä en varsinaisesti keskity Jessicaan ja Gusiin sen enempää, vaan, kuten aiemmin mainitsin, puran ajatuksiani liittyen dialogin ulkopuoliseen tunnelmaan, miljööseen, tiloihin, paikkoihin, aluksi toissijaisilta vaikuttaviin lyhyihin otoksiin varsinaisten kohtausten välissä, joita luonnehtii lähinnä poissaolo, mutta jotka lopulta nousevat ensisijaisiksi elokuvan selittämättömän atmosfäärin kannalta.

Dance Party, Usa

Strangely familiar

Sen lisäksi, että Dance Party, Usa on tähän asti näkemistäni mumblecore-elokuvista vahvin, valitsin sen käsiteltäväksi siksi, että se on lähempänä pian käsittelemiäni teemoja, kuin muut lajityypin

Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa Jessica herää katsojalle tuntemattoman henkilön asunnosta edellisillan juhlien jälkeisen sotkun keskeltä. Kun kamera siirtyy pois Jessicasta ja alkaa ajelehtia

19

ympäri nuhjuista olohuonetta, yksi lajityypin visuaalisista tunnusmerkeistä tulee nopeasti esiin.

Nimittäin ylivalotus. Edullisilla ja huonosti valoa prosessoivilla videokameroilla, kuten Panasonicin DVX-100:lla kuvattujen mumblecore-elokuvien visuaalista ilmettä leimaa pitkälti ylivalotuksen ja epäkonventionaalisten varjojen vuoropuhelu.

Komposition rikkova puhjennut huippuvalo luo osaltaan vieraannuttavaa kokemusta, joskaan ei niin tavoitteellisesti, kuin esimerkiksi tanskalaisissa dogma-95-koulukunnan elokuvissa.

Ensisilmäyksellä alkukohtaus tuo visuaalisesti mieleen YouTuben varhaiset, matalaresoluutioiset pätkät tai klipit ohjelmasta Amerikan hauskimmat kotivideot, mutta pienen tarkastelun jälkeen se tuo mieleen myös jotakin muuta.

koska tahansa, jos todellisuuden kulissi sattuisi repeytymään. Se, mikä The Backroomsissa herättää outoutta, ahdinkoa, pelkoa ja jopa hätäännystä on, @strangelyfamiliarpics -tilin kuvienkin keskiössä oleva ihmisten puute. Ajatus putoamisesta yksinäisyyden tyyssijaan, ulottuvuuteen, joka koostuu toisiaan muistuttavista, ikkunattomista ja ovettomista, kelmeistä huoneista on yleismaailmallisen hyytävä. The Backrooms on ääriesimerkki siitä, mistä ilmiössä on kyse, mutta koska se on sensaation kivijalka, ei siitä voi olla mainitsematta aiheesta kirjoittaessa.

Tutun ja tuntemattoman suhteella leikittelevä ilmiö, josta puhun, tunnetaan ehkä paremmin sen avainkäsitteellä liminal spaces (suom. liminaalitilat), joka juontaa juurensa eräänlaista välitilaa tarkoittavasta sanasta liminality (lat. limen, suom. liminaalisuus). Käsitteen keskiössä ovat kuvat, joita löytää @strangelyfamiliarpics-tililtä tai muilta sen kaltaisilta alustoilta, joita internet tuntuu olevan pullollaan. Yksinäisyyden, vieraannuttavuuden, ihmisten puutteen ja kontekstista irrottamisen lisäksi liminaalitiloja luonnehtii muovisuus, yhtäältä irvokas länsimaalaisuus, toisaalta Itäeurooppalainen rappio, digitalisoituminen, kulahtaneet seinätapetit, kokolattiamatot ja 2000-luvun alun pokkarikamera-estetiikka. (Tosin jotkut kuvista näyttävät siltä, että ne on otettu lähivuosina älypuhelimella.)

Katsoessani Dance Party, Usa:ta en voinut olla sivuuttamatta sen yhteyksiä Instagram-tiliin @ strangelyfamiliarpics, johon törmäsin viime vuoden alussa. Kyseisen tilin sisältö koostuu rakeisista, suurimmaksi osaksi halvoilla digikameroilla otetuista kuvista erilaisista tiloista, huoneista ja rakennuksista. Kuvia voi luonnehtia kelmeiksi, likaisiksi ja tunkkaisiksi, mutta ensisijaisesti niitä yhdistää ihmisten puute. Tilat, joita on normaalisti totuttu näkemään ihmisten täyttäminä, näytetäänkin nyt vailla ristin sielua. Kuvia leimaa konteksista irrottaminen; kun jokin paikka näytetään irti totutusta asetelmasta, eli ilman ihmisiä, syntyy kokemus outoudesta. Tilin kuvat vaikuttavat aluksi tavanomaisilta snapshoteilta, joissa ei ole mitään erikoista. Ne ovat ikään kuin mitä tahansa kuvia, joilla ei ole mitään väliä. Mutta, samoin kuin mumblecore-elokuvissa, juuri tässä tavallisuudessa piilee niiden kiehtovuus. Tavanomaisuuden lisäksi tilillä nähtävät kuvat herättävät tuttuuden tunteen; kuin maisemat, huoneet ja tilat olisivat sellaisia, joita olisi itse nähnyt ja joissa olisi itse käynyt. Ne toimivat valemuistojen tavoin.

Se, että monet kuvista ovat, tai ainakin näyttävät olevan, peräisin 2000-luvun alusta on uskoakseni syy, miksi ilmiö on saanut nuorten aikuisten keskuudessa jalansijaa. Nyt parissakymmenissä olevilla ihmisillä on 2000-luvun alusta lähinnä utuisia lapsuusmuistoja. Muistojen rinnalla kuvat liminaalitiloista vahvistavat kokemusta tuon ajanjakson unenomaisuudesta. Ei varmasti myöskään ole sattumaa, että kuvat liminaalitiloista nousivat pinnalle juuri koronapandemian aikana, jolloin lähes jokaisen suhde omaan kotiin, omaan huoneeseen muuttui ratkaisevasti.

Käyttäjä @strangelyfamiliarpics on pieni raapaisu ilmiötä, joka sai internetissä suurta jalansijaa kun vuonna 2019 kuvafoorumi 4chaniin ilmestyi tärähtänyt kuva keltaisesta toimistotilan kaltaisesta huoneesta. Kuva julkaistiin vastauksena pyyntöön, jossa anonyymi henkilö kysyi lähetettäväksi kuvia, jotka herättäisivät tunteita levottomuudesta tai huolestuneisuudesta. Kuva tuli pian tunnetuksi nimellä The Backrooms ja sen julkaisua seurasivat lukuisat kauhutarinat ja niin kutsutut creepypastat päättymättömästä a glitch in the matrix -tyyppisestä sokkelosta, jonne kuka tahansa saattaisi eksyä

Kuten monet muut internetmeemit, pitää liminal space -käsitekin sisällään lukuisia eri alakäsitteitä, joista suosikkejani ovat monumentaalisiin rakennuksiin fokusoitunut evil buildings (instagramissa @evilbuildings1) ja muovista mauttomuutta sekä arjen unenomaisuutta korostava dreamcore (instagramissa @dreammcore). Alakäsitteiden lisäksi liminaatilojen aiheuttamasta suosiosta ja kollektiivisesta ihmetyksestä kertovat lukuisat niitä käsittelevät videoesseet (esim. YouTubessa: Solar Sandsin video Liminal Spaces ((Exploring an Altered Real-

20

ity))), subreddit-osiot (esim. r/liminalspaces, r/LiminalSpace), kirjoitukset (esim. Karl Emil Kochin artikkeli Architecture: The Cult Following of Liminal Space ((museemagazine.com)) ja Iida Sofia Hirvosen teos Radalla ((Kosmos))), Instagram-tilit (esim. @ivycure, @liminal.space.s ja @oikotie_onneen) ja muut vastaavat. Jos liminaalitilat kiinnostavat, suosittelen kahlaamista edellä mainittuihin.

van nousussa.

Tämäntyyppinen renessanssi ei ole ensimmäistä laatuaan; ei aikaakaan, kun muodissa olivat kankeat ysärikollarit ja kivipestyt äitifarkut. Puolestaan 80-luvulla teddyt fiilistelivät fiftarikulttuuria. Se, että paetaan nykyisyyttä ottamalla menneestä ajasta valittuja paloja, on nähdäkseni ihan normaalia. Vaihtelu virkistää ja sitä rataa. Kiinnostavaa on tosin se, että muodin ja muun kulttuurin avulla uudelleen eletty aikakausi on aina nostalgian ja romantiikan värittämä. Lisäksi jo olemassaolleen vuosikymmenen elvyttäminen hämärtää tavanomaista käsitystä ajasta; onko aika lopulta epälineaarista, jos tasaisin väliajoin tehdään kollektiivisia hyppyjä jo elettyyn?

Nostalgian kerrostumat Ikäisteni keskuudessa suhtautuminen 2000-luvun alkuun on muuttunut muutamien kuluneiden vuosien aikana monella tapaa romanttiseksi. Kollektiivinen kaiho tuota aikakautta kohtaan on todistettavissa esimerkiksi muodissa; Helsingin kaduilla näkee koko ajan enemmän ja enemmän 2000-luvun alun goottityylistä ja reivikulttuurista ammentavia matalavyötäröisiin farkkuihin ja korkeapohjaisiin platform-kenkiin sonnustautuneita drainereita ja gothic lolitoja. Myös lämpö tuon ajan teknologiaan, musiikkiin ja muuhunkin pop-kulttuuriin tuntuu ole-

Kun katsoin Dance Party Usa:ta, katsoin ikkunaa aikakauteen, joka näyttäytyy sukupolvelleni yhtäältä ihailtavana, mutta toisaalta, kehnoilla digipokkareilla otettujen liminaalitilakuvien ilmentämänä, outona ja kummallisena. Elokuva oli siis katsottavissa vain läpi kerrostuman, joka piti sisällään nostalgiaa,

Kuva: Eino Taina 21

muistoja ja nykyisyyden, jonka pyrkimys on elää uudelleen se aikakausi, johon elokuva sijoittuu. En voi tietää, millaisena elokuva näyttäytyi sen julkaisuvuonna 2006. Taidetta kuluttaessa, on kiinnostavaa pohtia niitä kasautumia, joita taide väistämättä itseensä kerryttää ja sitä, miten oma havaintokyky toimii värikynän tavoin. Kenties vaikka minulle elokuvan suolana näyttäytyvät, liminaalitiloja muistuttavat välikohtaukset olisivat olleet Katzille vain täytemateriaalia, jota oli kuvattava, jotta elokuva saavuttaisi täyden pituuden.

lausahdukset sopivat kuvaamaan täydellisesti liminaalitiloja sikäli, kun ilmiössä on kyse nimenomaan siitä, että tuttu asia (esimerkiksi täynnä ihmisiä oleva uimahalli) irrotetaan kontekstista ja muutetaan näin oudoksi (tyhjä, pimeä uimahalli keskellä yötä). Unheimlich, liminaalitilojen tavoin, sisällyttää itseensä siis aina vähintään pikkiriikkisen määrän heimlichia, kotoisuutta.

Toisin sanoen yksiselitteisen kauhistuttava ei koskaan ole unheimlich. Aluksi turvattomien ja pelottavien liminaalitilojen alta puskeva tuttuus pitää otteessaan, jättäen kokijan ristiriitaiseen tilaan.

Juuri tähän aspektiin perustuu myös Dance Party, Usa:n viehätys sikäli kun elokuvan vaakakupissa ovat yhtäältä alienaatio ja toisaalta kodikkuus.

Epämukavuuden elämys Lopuksi haluan tuoda esiin ajatuksiani liittyen käsitteeseen, joka nähdäkseni selittää pitkälti sen, miksi mumblecore-elokuvat ja liminaalitilat herättävät voimakkaita tunnekokemuksia.

Freud tuo esseessään esille Jentschin näkökulman siitä, että unheimlich-kokemuksen alkuperä on ennen kaikkea epäilyksessä “näköjään elävän olennon elollisuudessa tai kääntäen siitä, onko jokin eloton kohde sittenkin elävä”(s. 40). Freud ja Jentsch viittaavat tällä kokemuksella esimerkiksi vierailuun vahakabinetissa. Tämä Jentschin korostama aspekti on se osa unheimlichin käsitteestä, joka on ollut sen muita ulottuvuuksia enemmän pinnalla. Syy tähän on japanilaisen robotiikan professorin Masahiro Morin vuonna 1970 esittämä hypoteesi, Uncanny Valley (jap. bukimi no tani, suom. outo laakso), jossa ideana on, että sitä mukaa kun roboteista kehittyy “ihmismäisempiä”, muuttuu ihmisten suhtautuminen niitä kohtaan oudoksuvaksi. Käytännössä oudon laakson symbolinen kuoppa saavutetaan silloin, kun robotti on viittä vaille ihminen, eli melkein kuin ihminen, mutta ei aivan. Hypoteesi käy kehittyvän tekoälyn, robotiikan, simuloinnin ja kokoajan realistisemmiksi muuttuvien konsolipelien vuoksi jatkuvasti vain ajankohtaisemmaksi.

Jo paljon ennen 4chania ja redditia tutun ja oudon välistä suhdetta pohti, ei kukaan muu kuin Sigmund Freud esseessään Das Unheimliche Epämukavuuden elämyksestä (kokoelmasta Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, Suomentanut Markus Lång, Vastapaino 2005). Pääpiirteittäin essee rakentuu kahdesta osasta; ensimmäisessä osassa Freud pureutuu sanan heimlich (suom. kotoisa, mukava) ja siitä johdetun sanan unheimlich (suom. epämukava, outo, hämmästyttävä, kammottava) etymologiaan ja toisessa osassa Freud käy läpi tapauksia ja hypoteettisia tilanteita, jossa tämä, hänen mukaansa vaikeasti määriteltävä, kotoisan epämukavuuden kokemus saattaa syntyä.

Hän kuljettaa saksalaisen psykiatri Ernst Jentschin tutkimuksia samasta aihepiiristään läpi tekstinsä ja viittaa laajalti muuhunkin kirjallisuuteen, esimerkiksi E. T. A Hoffmannin satuun Der Sandmann (suom. Sannoittaja, kokoelmasta Nachtstucke, 1816), jossa aikuistunut Nathaniel muistelee kauhulla vanhempiensa kertomia tarinoita Sannoittajasta, joka repii yöt valvovilta lapsilta silmät päästä. Ottamatta kantaa Freudin muuhun tuotantoon ja hänen ajattelunsa ristiriitaiseen perinteeseen, Essee Epämukavuuden elämyksestä on monella tapaa hyvin kiehtovaa luettavaa.

Toinen analogia mikä on tehtävissä liminaalitilojen, eritoten The Backroomsin, ja unheimlichin välille, liittyy Freudin ajatukseen tilanteista, joihin sisältyy “tahaton paluu” (s. 51). Freud argumentoi seuraavasti: “Havaintojeni mukaan toistuminen aiheuttaa tiettyjen ehtojen vallitessa kiistattomasti kyseisen (epämukavuuden) tunteen, joka muistuttaa monien unitilojen avuttomuudesta” (s. 51) Tahattomalla paluulla ja toistumisella Freud tarkoittaa tilannetta, jossa yksilö eksyy tahattomasti tilaan, josta hän on aiemmin lähtenyt pois. Tahatonta paluuta seuraava “avuttomuuden ja epämukavuuden tunne” (s. 51) johtaa lopulta siihen, että tila, johon palataan, alkaa näyttäytyä kummallisena synnyttäen unheimlich-kokemuksen. Edellä mainittu sopii

Freud korostaa, ettei unheimlich ole sanan heimlich vastakohta. Ei ole siis niin, että tuttu on poikkeuksetta mukavaa ja tuntematon poikkeuksetta epämukavaa.

Päinvastoin epämukavaan sisältyy aina kotoisuus; “unheimlich (epämukava) on jollain tapaa heimlich (kotoisa)” ja jotakin “sellaista, joka juontuu ammoin tutusta, muinoin mukavasta” (s. 40). Freudin

22

kuvaamaan täydellisesti sitä, mikä The Backrooms -ajatusleikissä ahdistaa; loputon määrä tahatonta palaamista toisiaan muistuttaviin kelmeisiin huoneisiin.

hiljaisuudesta ja pimeydestä voi todeta vain että näihin aihelmiin liittyy lapsenomaista ahdistusta” (s. 68).

Freudin luonnehdinta, jonka mukaan “unheimlich tarkoittaa kaikkea, minkä piti pysyä salassa, kätkettynä, mutta on tullut ilmi” (s. 38) puolestaan ilmentää pitkälti Dance Party Usa:ta, ei pelkästään siksi, että elokuvan käännekohta on salaisuuden paljastuminen, vaan siksi, että siinä kuvataan asetelmia, tilanteita, tiloja ja paikkoja, jotka eivät useinkaan pääse elokuvien keskiöön. Kiusalliset keskustelut, tylsät ja likaiset olohuoneet, yölliset kadunkulmat ja kuistit ovat kaikki osaltaan jotain, minkä piti pysyä kätkettynä, mutta joka tulikin ilmi.

Lähteet:

Voi olla, että Dance Party Usa näyttäytyi minulle poikkeuksellisena vain siksi, että se on pala aikakautta, johon sukupolveni kaihoaa ja vaikka on mahdollista, etten olisi kiinnittänyt sen suurempaa huomiota elokuvan välikohtauksissa kuvattaviin miljöihin, jos en olisi ollut tietoinen @strangelyfamiliarpicsin kaltaisista Instagramtileistä. Uskon kuitenkin, että olisin kokenut Dance Party Usa:n joka tapauksessa poikkeuksellisena.

Syynä intuitioon on se, että kyseisen elokuvan, niin kuin liminaalitilojenkin, vetovoima perustuu meitä kaikkia syvästi koskettaviin teemoihin, joista Freud kirjoittaa seuraavasti: “Yksinäisyydestä,

http://mumblecore.info/films/dancepartyusa

Freud, Sigmund (2005): Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia (suom. Markus Lång), Vastapaino, 2005 O’Callaghan, Paul: Where to begin with mumblecore (Bfi, 2016) Koch, Emil Karl: Architecture: The cult following of liminal spaces (Musee magazine)

https://mubi.com/films/dance-party-usa http://mumblecore.info/history https://fi.wikipedia.org/wiki/Outo_laakso https://en.wikipedia.org/wiki/The_Backrooms

23

Arttu Laitinen Osa 3: Ikuinen elämä

voimakas vastustamaan minua. Tämä ei voi kuitenkaan auttaa. Aina kuollessani minun on mahdollista nollata aikajana, ja taistella häntä vastaan uudestaan. Hänellä ei lopulta ole mitään mahdollisuutta voittaa minua. Näin tapan hänet.

Saavun myös Mettatonia vastaan. Tapan myös hänet. Matkalla Asgoren linnaan tapan kaikki matkalla olevat hirviöt. Tappaminen on jo minulle täysin automatisoitua. Minun ei enää tarvitse miettiä muita mahdollisia vaihtoehtoja. Olen valinnut jo oman tieni, ja minun täytyy nähdä se loppuun asti.

Olen näin jo tyhjä sisältäni.

Kaiken tuho Olen saanut haluamani onnellisen lopun. Minulla on kuitenkin kyky nollata aikajana ja näin muuttaa kaikki. Minun on mahdollista tuhota Friskin unelma.

Tämä voima on juuri se Floweyn voima hallita aikajanoja, jota vastaan taistelin muissa elämissäni.

Haluan kuitenkin nähdä, mitä tapahtuu, jos teen tämän kaiken uudestaan eri tavalla. Haluan nähdä mitä tapahtuu, jos pelastamisen sijaan tapankin kaikki. Voin aina lopulta nollata aikajanan taas uudestaan, ja antaa taas Friskille onnellisen lopun.

Tämähän on muutenkin vain peli, eikä mitään todellista. Täten päätän aloittaa uudestaan ja nollata aikajanan.

Asgoren linnassa puhun vielä Floweyn kanssa.

Flowey on täysin samanlainen kuin minä. Kun hän heräsi henkiin, hän huomasi omaavansa kyvyn nollata aikajanan. Aluksi hän käytti sitä hyvään niin kuin minäkin, ja ystävystyi kaikkien kanssa.

Eläessään yhä useammin kaikki tämä alkoi käydä hänelle ennustettavaksi. Hän tiesi jo valmiiksi muiden reaktiot hänen tekoihinsa. Ja tämä on todella tylsää. Täten Flowey alkoi testaamaan kaikkea. Hän alkoi tappamaan muita satunnaisesti tai pelastamaan muita satunnaisesti. Hän ei tehnyt tätä siksi, että hän todella haluaisi tappaa tai satuttaa muita. Hän teki näin ainoastaan sen takia, että hän halusi nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Floweyn mukaan kuitenkin minä olen ainoa, jota hän ei ole pystynyt ennustaa. Tämän takia Flowey ajattelee, että hän todella voisi elää kanssani. Tämä ei kuitenkaan ole enää mahdollista.

Tappaminen on täyttänyt minut liiallisesti. Minulla ei ole enää tunteita. Näin jopa Flowey alkaa pelätä minua, ja lähtee karkuun.

Tulen taas Torielin luokse, ja lähden matkalle hänen kotiinsa. Tällä kertaa kuitenkin tapan kaikki matkalla olevat hirviöt. Tapan lopulta hirviöitä niin paljon, että heitä ei tule edes enää lisää uusiin taisteluihin.

Myös en voi edes puhua yhdenkään hirviön kanssa, sillä he ovat kaikki kadonneet. Pelissä alkaa myös kuulua aivan uusi syyttävän kuuloinen musiikki.

Tulen taas taisteluun Torielia vastaan. Tapan hänet kuitenkin yhdestä iskusta. Toriel ei enää suojele minua muilta, vaan muita minulta. Minussa ei ole enää puolustettavaa. Tapaessani Floweyn en enää edes muistuta ihmistä. Näin silmitön tappaminen vaatii itsensä tyhjentämisen ihmisyydestään.

Tapaan taas Sansin ja Papyruksen. Tällä kertaa menen kuitenkin heidän pulmiensa ohi suoraan, ja jatkan tappamista. Joudun jo nyt odottamaan, että saan tapettua kaikki mahdolliset hirviöt. Mutta eihän tappamisen olekaan tarkoitus olla hauskaa. Mutta teen sen pakonomaisesti silti, vaikkei se tätä olekaan.

Siitä yksinkertaisesta syystä, että haluan nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Saavun taas Snowdiniin, mutta se on tällä kertaa täysin tyhjä. Kaikki hirviöt ovat karanneet minua. Joudun taisteluun Papyrusta kohtaan, joka antaa minulla vielä mahdollisuuden lopettaa tämän kaiken tuhoamisen, ja jättää hirviöt rauhaan. Olen kuitenkin jo liian pitkällä. En voi jättää tätä enää kesken. ja tämähän on vain peliä.

Täten tapan hänet.

Valintoja ilman moraalia Saavun Undynea vastaan. Hän on vielä tarpeeksi

Saavun taas lopuksi Sansin luokse. Hän tietää kaikki tekoni. Eikä hän usko enää siihen, että pahimmat voisivat muuttua. Hän tietää, että olen muuttanut aikajanaa jatkuvasti. Ja hän tietää, että tämän myötä olen pilannut hirviöiden onnellisen lopun.

Minun olisi pitänyt olla tyytyväinen ja lopettaa aikajanojen muuttaminen tämän lopun jälkeen.

Minun oli kuitenkin pakko tietää. Näin joudun viimeiseen taisteluun Sansin kanssa. Vaikka taistelu on todella vaikea, on minulla ylivoimainen etu, sillä voin yrittää taistelua loputtomiin. Sans antaa minulle mahdollisuuden vielä luovuttaa ja lopettaa tappaminen. Lopulta hän kuitenkin tietää, että en näin tee. Tekoni eivät nimittäin määrity enää hyvän ja pahan perusteella. Teen asioita vain siksi, koska voin niin tehdä ilman suuria seuraamuksia. Ja tällöin

24

minun myös täytyy tehdä niin. Lopulta saan näin Sansin tapettua. Tämän jälkeen tapaan taas Asgoren, mutta Flowey ehtii tappamaan hänet ensimmäisenä.

Flowey pyrkii luomaan luottamusta minuun, jotta hän selviäisi. Minulle ei enää edes anneta valintaa, vaan tapan Floweyn suoraan. Olen enää ainoastaan tappamisen täyttämä. Minussa ei ole enää muuta.

Avaan pelin vielä uudestaan, jolloin Chara kysyy minulta, haluanko vielä luoda maailman uudestaan.

Tämä ei kuitenkaan ole enää mahdollista ilman mitään seurauksia. Olen syypää kaiken tuhoon, ja minun täytyy maksaa siitä jotenkin. Näin Chara pyytää sieluani maksuksi maailman uusimisesta.

Tämän jälkeen en voi enää saada kokonaan onnellista loppuani. Tässä maailmassa sielu vaaditaan minkäänlaiseen tuntemiseen. Samalla voisin vielä antaa näin muille hirviöille hyvän lopun. Toisaalta tämä on vain peliä. Maailma voi myös hyvin jäädä ikuiseen tuhoon. Onhan se joskus edessä myös oikeassa maailmassa.

Ajan loppu Floweyn kuoltua Chara herää henkiin hänen sielustaan. Chara on täydellisen paha niin kuin minäkin, ja minun pahuuteni sai hänet lopulta herätettyä uudestaan eloon. Hänen tavoitteenaan oli lopulta kaiken tuhoaminen. Ja itse olen saanut kaikki tapettua. Enää minulla ei ole mitään tehtävää.

Minusta on tullut epäilemättä paha. Tappamisen myötä saatu loppu ei ollut myöskään millään tavalla kiinnostava. Olen nyt täysin yksin tässä maailmassa.

Olen saanut nyt myös oman uteliaisuuteni täytettyä.

Enää ainoa mahdollisuus on poistaa nykyinen maailma. Chara lopulta tekeekin tämän ja peli kaatuu.

Kuva: Eino Taina 25

Leo Minkkinen kuukausien kuluessa kulumat kulmissa

oksistani pois hioutuvat okaat ole tässä nyt

uusi tuuli, uutta ilmaa paitani alla näine pukehinehiko tarkenen aika kylmä aika pieni aika kaukana näkökentästäni ole tässä nyt kuukausien kuluttua elän yhä huomisessa en huomaa aikaa ajoilta hoen itselleni pilkkopimeydessä

ole tässä näe eteesi tässä nyt

milloin kaikki päivät oppivat lentämään milloin unohdin eilisen milloin tämä loppuu ollappa sitä vittu tässä nyt

Kuva: Milla Palmu 26

& dK͗Ŷ ũćƐĞŶLJLJƐ ŽŶ ŽƉŝƐŬĞůŝũŽŝůůĞ

/ > D / E E & dK͗Ŷ ƚĞŚƚćǀćŶć ĨŝůŽƐŽĨŝĂŶ ũĂ ĞůćŵćŶŬĂƚƐŽŵƵƐƚŝĞĚŽŶ ŽƉĞƚƚĂũŝĞŶ ƚƵŬĞŵŝŶĞŶ͕ ĨŝůŽƐŽĨŝĂŶ ũĂ d͗Ŷ ŽƉĞƚƵŬƐĞŶ ŬĞŚŝƚƚćŵŝŶĞŶ ƐĞŬć ĂŝŶĞŝĚĞŶ ĂƐĞŵĂŶ ǀĂŚǀŝƐƚĂŵŝŶĞŶ ƐƵŽŵĂůĂŝƐŝƐƐĂ ƉĞƌƵƐŬŽƵůƵŝƐƐĂ ũĂ ůƵŬŝŽŝƐƐĂ͘ zŚĚŝƐƚLJŬƐĞŶ ũćƐĞŶĞƚ ƐĂĂǀĂƚ ĞƌŝŶŽŵĂŝƐĞŶ ŬƵǀĂŶ ĨŝůŽƐŽĨŝĂŶ ũĂ d͗Ŷ ŶLJŬLJƚŝůĂƐƚĂ͘ DŝŬćůŝ ƐŝŝƐ ŽƉĞƚƚĂũƵƵƐ ƚĂŝ ŽƉĞƚƵŬƐĞĞŶ ǀĂŝŬƵƚƚĂŵŝŶĞŶ ŬŝŝŶŶŽƐƚĂĂ͕ ůŝŝƚƚLJŵŝŶĞŶ ŬĂŶŶĂƚƚĂĂ ĞŚĚŽƚƚŽŵĂƐƚŝ͘ >ŝƐćƚŝĞƚŽũĂ ũĂ ŽŚũĞĞƚ ũćƐĞŶĞŬƐŝ ůŝŝƚƚLJŵŝƐĞĞŶ ůƂLJĚćƚ ŽƐŽŝƚƚĞĞƐƚĂ͗

ǁǁǁ͘ĨĞƚŽ͘Ĩŝ

27

28