Minervan Pöllö 4/2012

m i n e r va n

PÖLLÖ 4/12

kuolema

MINERVAN PÖLLÖ 4/2012 kuolema 4 Pääkirjoitus 6

Filosofinen tietovisa.

8

Jos sä nostat lipun salkoon, tiedän sen

12 Kuolema 16

Dilemman vuosijuhlat 2012

18

Kun sanat menettävät merkityksensä

23

Kirja-arvostelu: Itsemurhan filosofia

24

Anti-age: taistelu kuolemaa vastaan

27

Festariraportti: Ilmiö

28

Muista kuolla!

32

Jatkotarina, osa IV

Pöllö 4/2012 Minervan Teema: Kuolema

34. vuosikerta.

Painos: 150 Julkaisija: Dilemma ry Toimituksen osoite: Dilemma ry / Minervan Pöllö, Unioninkatu 40, 5. kerros, 00014 HY Nettisivut: www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Huu Tiainen, Akseli Huhtanen & Joonas S. Martikainen Taitto: Joonas S. Martikainen

Toimitussihteeri: Satu Kankkonen Kannen kuva: Suvi Ainola Sivujen 16-17 kuvitus: Anni Tolvanen ISSN: 1239-2545 Paino: WhyPrint Oy Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu.Tämä lehti on vastaanottanut HYY:n järjestölehtitukea.

Pääkirjoitus Joonas S. Martikainen

O

n taas joulukuu. Pyhät lähestyvät: deadlinet räpsähtävät niskaan yhtenäisenä, kuumeiseen huippuunsa nousevana crescendona. Ihmiset ovat kiireisimmillään: kaikilla on tarve saattaa vuoden työt valmiiksi ennen pyhien juhlintaan lähtemistä. Pian koittaa siunattu rauha: vuosi alkaa viimeinkin olla valmis. Samalla ajatus väkisinkin kääntyy takaisin menneeseen ja arvioi tehtyä ja saavutettua, tekemättä jätettyä ja epäonnistunutta: on tilinteon hetki.

Otan tämän nojalla vapauden jättää laajempien metafyysisten teemojen käsittelyn sikseen ja kerron teille sen sijaan muutaman omakohtaisen ajatukseni kuluneen vuoden kokemuksista.

Ensimmäisen tunteeni puen kliseen asuun: kuluvan vuoden aikana Minervan Pöllön tekeminen on vaatinut paljon, mutta antanut vielä enemmän. Olen saanut esseillä sydämeni kyllyydestä, harrastaa toimittajanhommia, oikolukea huomattavan määrän mahtavia juttuja ja nähdä, kun kokonainen lehti toisensa jälkeen kirjoitetaan, kuvitetaan ja muovaillaan olemaan tyhjästä. Se, että välistä deadlinet ovat stressanneet ja asiat menneet päin helvettiä ei tunnu enää miltään, kun pitelee käsissään valmista tuotetta, hyvää lehteä, jonka tekemisessä on ollut alusta loppuun mukana.

Pöllö on tänä vuonna kolunnut läpi suuren määrän teemoja tulkinnasta joutilaisuuden kautta kaupunkitilaan. Käsiteltyjen aiheiden skaala on yltänyt tiukoista yhteiskunnallisista kannanotoista runouteen - juttujen monipuolisuus ja tasaisen korkea laatu on ilahduttanut meitä päätoimittajia suuresti. Allekirjoittanutta on lämmittänyt myös kuvittajien innokkuus - teidän ansiostanne Pöllö on ollut myös visuaalisesti ansiokas ja ilmeikäs julkaisu.

Toivottavasti innostus mahtavien tekstuaalisvisuaalisten teosten tuottamiseen ei katoa minnekään vuoden vaihteen mukana - Minevan Pöllö jatkaa ilmestymistään myös vuonna 2013!

Tosiaan, vuosi lähestyy loppuaan: on aika laskea se sijalleen ja siirtyä kohti uutta. Olemme valinneet viimeisen numeromme aiheeksi teeman, josta usealla on jonkinlaista omakohtaista kokemusta, ja jonka kanssa joudumme jokainen lopulta kasvokkain. Filosofeille kysymys on tuottanut päänvaivaa niin kauan, kun filosofiaa ylipäätään on harrastettu: kyseessä on se viimeinen, ylittämätön raja, jonka yli inhimillinen järkitieto ei kykene astumaan.

Tervetuloa Minervan Pöllön vuoden 2012 viimeisen numeron pariin, aiheenamme on kuolema. Suurkiitokset kaikille lehden tekoon osallistuneille!

4

TIEDE & EDISTYS

MONITIETEINEN

SokrateS

AIKAKAUSLEHTI

poliitikkona

|

FinanSSikriiSin dekonStruktio | l a t o u r j a t a i d e | pl a S t i n e n o l e m u S | ma r c u S e j a heideggerilainen marxiSmi | ta h d i k k u u d e S t a | S e l i t t ä m i n e n ja ymmärtäminen | canguilhem ja normatiiviSuuS | ruumiin teatteri na n c y l l a | me d i a t e o r i a a | ma r x ja vieraantuminen | rancièren politiikat | Sanat ja aSiat | riSki | to d e l l i S u u d e n F e n o m e n o l o g i a a | ta l o u S j a l u o v a t u h o | a r e n d t j a d e w e y | e l ä m ä Fi l o S o Fi a S S a | ma S e n n u S | e m e r g e n S S i | k u v a j a Fi l o S o Fi a | l ä ä k e t i e t e e n l u p a u k S e t | ti e t e e l l i S t ä e l ä m ä ä VUOSIKErTA (4 NUMErOA) 32 €, OpISKELIjAT 20 €

TUTKIjALIITON jäSENET 24 €

Tilaajalahjana vuoden 2012 viimeinen numero! Mainitse tilauksessa Minervan pöllö -tarjous.

Tilaukset www.tutkijaliitto.fi tutkijaliitto@helsinki.fi

Filosofinen tietovisa.

Miten hyvin sinä tai ystäväsi tunnette filosofian historian merkittäviä virtauksia? Testaa sivistyneisyytesi yksin tai joukossa ja viimeistele oikein seuraavat tunnetut filosofiset lentävät lauseet.

1. Descartes: ”Ajattelen, siis...” vaivun hiljaiseen epätoivoon b) toteutan innovaatiopotentiaaliani äärimmilleen c) ...mitä? Ajattelen? En minä tänne ajattelemaan tullut vaan opiskelemaan jotain oikeasti hyödyllistä. Saatanan humanistit. d) laskutan valtiolta 700 000 euroa ajatuksistani

4. Voltaire: ”Jos Jumalaa ei olisi, Hänet...” a) olisi valittava tositeeveeohjelmassa kymmenen humalaisen parikymppisen joukosta b) voisi ehkä synnyttää laittamalla Kari Enqvistin ja Jouko Pihon hetkeksi pussauskoppiin c) otettaisiin tästä huolimatta miljardien ihmisten palvonnan ja vilpittömän uskon kohteeksi d) voisi helposti korvata huippufilosofilla

a)

2. Wittgenstein: ”Siitä, mistä ei voi puhua, on...” a) huudettava voimakkaasti jokaista sanaa painottaen, kuin suomea teneriffalaisen rantakahvilan kyypparille b) esitettävä jazzbaletti kävelykeppini kanssa c) nosteltava kulmakarvoja merkitsevän eroottisesti d) mutistava epäselvästi herättelemään tulevalle poliisille

5. Sartre: ”Ihminen on tuomittu...” a) heräämään aamuyhdeksältä puhelinmyyjän soittoon b) voimaan pahoin lauantaisin c) koittamaan, onko epävarma pieru märkä vai ei - joskus voittaa, joskus häviää d) tallomaan koiria humalassa 6. Rousseau: ”Ihminen syntyy vapaana, mutta kaikkialla hän on...” a) lomautusuhan alaisena kansainvälisen talouden murroksen vuoksi b) salaa koukussa Salkkareihin ja Emmerdaleen c) ”hyvinvointivaltion” byrokraattisten rakenteiden lamauttama potentiaalinen innovoija d) poliisin tiedustellessa vointia kykenemätön muodostamaan ymmärrettäviä lauseita

3. Hobbes: ”Ihmisen elämä luonnontilassa on...” a) kuin torstai-ilta Kuppalan tiskillä: meluisaa, kosteaa ja joku voi pahoin vieressä b) kuin konvehtirasia jouluna: joku on aina jo syönyt ne hyvät pähkinänougat-täytteiset c) pärjäämistä ilman facebookkia ja laskuhumalaista privavonkaamista d) istumista kalsareillaan Espan varrella kolmelta aamuyöllä 6

7. T. Akvinolainen: ”Mietiskelevä

9. Marx: ”Filosofit

kuin...”

tehtävänä on...”

elämä on yksinkertaisesti parempaa

voin

a)

äänekäs pahoinvoiminen metrossa Wittgensteinin kävelykepin kanssa tanssiminen c) miljoonaoptioiden nostaminen ytneuvottelut aloittaneen valtionyhtiön johtokunnassa d) alleen virtsaaminen keskellä tyhjää yökerhon tanssilattiaa

ovat vain eri ta-

maailmaa,

mutta

a)

juoda niin paljon kuin ehtii selittämisen lomassa b) pelastaa maailma tällä jutulla jota me kutsumme rock‘n’rolliksi c) itse asiassa tehtävä on salainen ja jos kertoisin siitä, joutuisin tappamaan sinut d) solvata putkaan vievää poliisia suusanallisesti ja tehdä voimakasta vastarintaa

b)

8. Kant: ”Menettele

selittäneet

niin, että voisit

toivoa noudattamasi periaatteen...”

10. Platon: ”Valtiossa on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on...” a) muotoiltava kaikille myös selvät insentiivit – ja vallitsevat disinsentiivit on poistettava.1 b) pidettävä jalat jatkuvasti myös maassa todellisissa nyt empiirisesti jo tapahtuvissa kehityskuluissa ja niin että käsien tulee tarttua suositettuihin toimiin välittömästi. 2 c) sovellettava informationaaliseen kehitykseen sisältyvää innovaatiopohjaisen tuottavuuskasvun kehitysmuotoa myös hyvinvoinnin tuottamisessa. 3 d) Anteeksi, kuka on tämä Pekka Himanen, josta on viime aikoina ollut puhetta? Joku ”huippufilosofi”? Mitä se sellainen tekee?

a)

johtavan joskus tutkijanvirkaan (filosofioptio) b) herättävän kauhistusta Suomea kulissien takana hallitsevissa viherfeministihomopiireissä (hommaoptio) c) yleisesti noudatettuna aiheuttavan maailmanlaajuisen patriarkaatin murtumisen (feministioptio) d) saavuttavan suurimman mahdollisen lööppijulkisuuden (huippufilosofioptio)

Lähetä vastauksesi Minevan Pöllön toimitukseen lausumalla oikea rivi takaperin peilin edessä täydenkuun aikaan.Voittajat arvotaan vastanneiden ja vastaamattomien joukosta samalla salaisella menetelmällä, jota käytettiin hallituksen nimittämän innovaatiotyöryhmän jäsenten palkkioiden määrittelyyn. Oikea rivi paljastetaan Minervan Pöllön numerossa 1¾/2013 (ei saatavilla lehtipisteistä kautta maan)!

Pekka Himanen et al.:Sininen kirja (2012), s. 51.

Mts. s. 17.

3 Mts. s. 47.

1 2

7

Jos sä nostat lipun salkoon, tiedän sen Markku Kaskela

M

vuoden elämättä. Kun täytin 51, tuntui jo paljon paremmalta ja kun 52 tuli mittariin, yhäti parempaa, sanon sen. Mutta ei kokemuksista irti pääse, kosketuksesta kuolemaan, menetyksiin. Eikä tarvitsekaan, ne vaan pitää osaa asettaa oikeaan valoon. Ja se on jobi se.

Tuona vuonna työni menivät kutakuinkin mönkään. Sain muun muassa puolivuotisen apurahan, joka oli todellinen kultainen kädenpuristus; tulppa piti huolen etten saanut loppuvuonna muita apurahoja, ja se oli perheelliselle miehelle hyvin tiukka paikka. Asiaa ei helpottanut yhtään, että puoliso päätti muuttaa kesän alussa kotoa pois. Seurasi hyvin epätietoinen, outo kesä, oikea kirkkaan valon aika.

Olen myös vanhempieni ainoa lapsi.

Te, joilla on sisaruksia, onneksi olkoon vain, voitte jakaa vanhempienne ikääntymiseen kuuluvat kysymykset, joista jotkut alkuun mitättömän oloiset kasvavat silmänräpäyksessä jättiläismäisiksi, esim. tiskihansikkaitten hankkiminen juhannuksen aatonaattona. Tai ettei isä ole nukkunut jonakin yönä, soittaa viiden aikaan aamulla, rintaan pistää ja kun vien ukon Peijakseen ensiapuun ja kun ukko ehtii

itä on kuolema? Mitä poismeno, se että joku on ja sitten ei enää kerta kaikkiaan? Joku jonka kanssa on elänyt, johon tottunut, kiintynyt, jonka läsnäolo ollut yhtä luontevaa ja itsestään selvää kuin mikä muu tahansa. Ja sitten on poissa: mitä minä tällä tyhjyydellä teen? Ovi on humahtanut auki. Ei riitä että se vie yhden, se tuntuu imevän perään monta muuta, tyhjentää elämääni. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Tämmöisiä tuntoja olen elänyt viimeiset parisen vuotta, tosin onneksi loitontuvaan tahtiin. Mutta vieläkin ja aivan äskettäin kun hyvä tuttu ja lämmin kollega odottamatta kuoli pois, olin hetken hyvin hämmentynyt. Taasko se alkaa? Sama hyytävä ilmavirta, oven läheisyys, kieppuva mielettömyys jonne näen läheisteni sinkoutuvan. Toki, onhan se mihin he lähtevät, helpotus, rauha ja kiitos, ainakin mutsille ja faijalle oli, mutta muille turhan aikainen, kesken kaiken, sillä hetkellä perusteeton.

Minulle tämmöisten asiain rajapyykki tuli vastaan, kun täytin 50. Jotkut meistä kokevat sen erinomaisen hienona hetkenä elämässä. Minä olisin voinut jättää sen 8

lötkötellä vartin vuoteella, alkaa kuorsata.

Ja nukkuu koko päivän.

Ihminen on vanhempiensa lapsi. Aina.

Jokainen. Sittenkin kun edeltävät lenkit ovat poissa. Kun katsoo omiaan. ’Miun lapsein tuli!’ dementoitunut äitini huudahti usein, kun kävin katsomassa häntä tuona nimenomaisena kesänä Foiben hoitokodissa. Se oli hyvin hellyttävää. Äiti oli ollut dementoitunut koko 2000-luvun, näyttänyt kyllä äidiltä, mutta ollut joku muu, jonkin vangitsema ja peittoama – sairauden, ymmärsin, enkä silti ymmärtänyt.

Niin kuin sanoin, ei tämmöisiä jaeta puolison kanssa. Hänellä on omat vanhemmat. Sisarusten kanssa nämä jaetaan.

Se että on sinun vuorosi, en jaksa nyt.

äitiäni. Kauniisti äiti oli osaston toimesta asetettu. Oma puolisoni saapui junalla paikalle. Istuimme äidin huoneessa kaikki kolme, en ollut kertonut isälle mitään mitä meillä perheessä oli tapahtunut – enkä koskaan kertonut, mitäpä ukko semmoisella enää. Katri sanoi äidin näyttävän taas semmoiselta kuin tämä oli ennen sairastumistaan, ja se oli totta. Mutta murtaakseen sairauden voiman piti antaa loput.

Isän huki tuli talvella tammikuussa.

Niin kuin sanoin, isän loppuaika oli hyvin vaikeaa ja raskasta. Hän oli kaulasta alaspäin täysin romuna, kulki happirikastimeen sidottuna viimeiset viisi vuotta.

Ei hemmetti, en halua edes muistaa mitä kaikkea järjen tuolla puolen skitsoa senkin tiimoilta isällä ja minulla oli. Vanhalla kommunistilla, varovaistakin varovaisemmalla miehellä, hyvällä sydämellä, äärimmäisen kiltillä. Minun isälläni.

Mutta niin vain ukko nukkui keuhkokuumeeseen Kauniaisten sotavammasairaalassa. Ties monesko keuhkokuume se ukolle oli, antibiootit eivät enää purreet, tulehdusluku huiteli käsittämättömissä luvuissa, ja ukolla yhä vain kirkas, elämänhaluinen katse silmissä. Kunnes sitten sekin oli ohi.

Lyhyesti sanoen, sama rumba kahteen kertaan peräkkäin. Ensin mutsi, sitten faija. Sama kappeli, muistotilaisuus samassa paikassa, sapuska ja siunaavat papit tosin vähän erit. Mutta kuolema, menetys oli sama. Sen yhtäjaksoisuus, peitto, katve.

Se että tunsin menettäväni koko ajan, perhanan ovi humisi avoimena, se imi mukaansa kaikkea mitä minulla oli. En tahtonut olla oven vetovoiman piirissä enää lainkaan.

Niin kuin sanoin, koin eräällä tavalla puolison häipymisen kuuluvan samaan vetovoimaan. Tai sen että työtilaisuu-

Myös sen, että mutsi ja faija kuolevat.

Mutsi ensin, yhtäkkiä, odottamatta. Syyskuun ensimmäisenä päivänä. Niin kuin entisen pankkivirkailijan kuuluukin. Syntynyt ensimmäisenä huhtikuuta. Tilit täsmäävät. Lounaan jälkeen äiti nousee pöydästä, lähtee rollaattorin kanssa kohti huonettaan, ehtii osaston toimiston kohdalle kun tuupertuu lattialle. Silmät alkavat pyöriä, pää nykii. Hyvä rouva, työpäivä on päätöksessä! Tuulikaapin tuolla puolen odottaa kirkas päivä. Lähtekäämme.

Minulle Foibesta soitettiin kesken erään haastattelun kuvausten Akateemiseen kirjakauppaan. Ilmoitin Tomille ja Juhalle, että nyt tarttis lähteä. Uskomattominta, että isä majaili samoihin aikoihin vielä aivan äidin naapurissa, Peijaksen sairaalassa; se kesä oli isälle hyvin vaikea.

Ja minulle, niin kuin kerroin.

Niin sitten hain isän osastoltaan, istutin ukon pyörätuoliin ja draisasin hänet kadun yli katsomaan kuollutta puolisoaan, 9

Mutta kuolema, menetys oli sama.

Sen yhtäjaksoisuus, peitto, katve.

det ehtyivät likimain tyystin. Elin hyvin vahvaa murroksen aikaa. Asuin tyttärien kanssa ja se oli fiksu päätös. Pysyin tolpillani. Isän kuolemaa seuranneen kevään ja kesän aikana huomasin pystyväni elämään edelleen.

Tyhjyys, perusteettomat – siltä ne silloin tuntuivat – menetykset, syöveri johon elämäni oli joutunut, päästi vihdoin vähin erin otteestaan. Muutama ystävä huomautti, että kaiken kokemani jälkeen oli hienoa, etten ollut sortunut mihinkään. En käynyt kenenkään luona juttusilla, ellei semmoisiksi lueta paria yöllistä puhelua kriisipuhelimeen, kun oli aivan helvetin paha olla. Mutta sielläkin sanottiin, että purin ja erittelin ja niin muodoin myös tunnistin hienosti tilanteeni, ja se oli iso, vakaa askel eteenpäin.

Nitkotin eteenpäin. Paha vuosi oli takanapäin, tämä kuluva oli aavistuksen parempi. Menin Grundellille muuttohommiin, jotta saisin toimeentuloon vähän lisää. Löysin hyvän alun kirjoittamiseen, aloin kirjoittaa runokokoelmaa, se veti mukaansa. Kävin muuttokeikoilla Leppävaarassa, hyppäsin bussiin asemansillalla.

Vanhempi tyttäreni soitti. Meidän kissa oli saanut kohtauksen. Hengitti huonosti, ei jaksanut liikkua sohvalta. Oli lokakuu.

Niin aivan, sama oven läheisyys, avoimen, tyhjyyden hyytävä katse. Ja olin bus-

sissa loukussa, ruuhkabussissa, palaamassa kotiin työteliään ja huonosti maksetun päivän jälkeen. Neuvokas tytär vei kissan naapurin avustuksella pieneläinsairaalaan.

Soitin tyttärelle matkan aikana. Oli tukahduttavaa. Bussi kiersi Haagaa, Maunulaa, ohitti Oulunkylän. Piensairaalaan ehti toinenkin tytär.

Meidän kissa, 7-vuotias Tiku, perheenjäsen, hieno katti. Lähdössä kesken kaiken.

Kun jäin pieneläinsairaalan pysäkillä bussista pois – jolla minun olisi pitänyt jäädä bussista muutenkin pois - vanhempi tytär ilmoitti hyväksyneensä, että Tikun tuskat lopetetaan, ja niin oli myös hetki sitten tehty.

Epilogi. Kun äiti kuoli, soitin hänen hyvälle ystävättärelleen. Anja oli tuolloin eläkeläisten kylpylälomalla Pärnussa. Puhelun taustalta kuului soiton ja tanssin jytke, kuului miten paikalliset esittivät lounastilassa kansantanssejaan. Kerroin Anjalle milloin äidin hautajaiset olisivat, ihan siinä vanhan paikan naapurissa, pitäjän kirkolla.

– Mitä? En kuule, vastasi Anja meren takaa yhtenään.

– En kuule.

10

11

Kuva: Suvi Ainola

Kuolema

Teksti:Tuukka Brunila & Johan Hietanen Kuvat: Joonas S. Martikainen

”Jos esimerkiksi uhkaa väistämätön tuho, minusta tuntuu että juuri silloin tekee hirveästi mieli käydä istumaan, peittää silmänsä ja odottaa – tuli mitä tuli..! – – Maalatkaa mestauslava niin, että läheltä ja selvästi näkyy ainoastaan viimeinen porras; rikollinen on astunut sille: kasvot ovat valkoiset kuin paperi, pappi ojentaa ristiä, rikollinen venyttää ahnaasti sinertyneitä huuliaan, katsoo – ja tietää kaiken. Risti ja pää – siinä itse kuva, papin, pyövelin ja kahden apurin kasvot, muutamia alhaalla olevia päitä ja silmiä, – sen kaiken voisi maalata etäiseksi taustaksi, kuin sumuksi, sivuseikaksi... Siinä vasta olisi taulu.”

F. M. Dostojevski, Idiootti (kääntänyt Lea Pyykkö)

A

alkaessa? Voiko kukaan väittää, etteivätkö jumalat olisi nauraneet kun sir A. J. Ayer näki ”universumin hallituksen” ollessaan teknisesti kuollut kaksi minuuttia, tai kun hänen vaimonsa sanoi, että hänen miehestään on tullut paljon mukavampi kun hän kuoli?

Jumalten nauru kaikuu kaikkialla ympärillämme, hautausmaat ovat sen soittokunta ja sen nuotteina ovat Kelan hakupaperit. Pythagoraan planeettojen sinfonia on sen pauhua, eikä yksikään, edes ateisti, voi olla sitä kuulematta. Sigmund Freud pystyi spekulaation avulla palauttamaan korvansa sen puhtaaseen kokemiseen teoksessaan Mielihyväperiaatteen tuolla puolen. Freud puhuu siinä ihmisen luontaisesta kuolemanvietistä, joka ilmenee ”pyrkimyksenä kohti lepoa, epäorgaanista tilaa, siis kuolemaan kaiken lakkaamisena” (Elisa Heinämäki, T&E 3/2012).

loittaaksemme minuudellemme välttämättömän syväluotauksen, kurkottamisen, kohti olemustamme hallitsevaa, sitä kalvavaa, kuolemaa, on meidän päästävä sen ytimeen: johonkin jota emme voi selittää. Johonkin, jonka tunnemme sisällämme paradoksina: myrskynä ja rauhana. Käsityksemme kuolemasta on viikunanlehti jolla peitämme epämiellyttävän totuuden. Sen taakse meidän on nyt kuitenkin kurkotettava, ja se mitä näemme on tämä: totuus. Totuus. Totuus siitä, että emme tiedä, kuolemasta, joka katsoo meitä takaisin jokaisesta sitä symboloivasta, trivialisoivasta, ylistävästä, syleilevästä, ja jonka katseen nähdessämme kuulemme jumalten naurun. Kyllä, juuri sen. Vai voiko kukaan väittää, ettei jumalten nauru kuulunut Kafkan Muodonmuutoksen lopetusta lukiessa, Raskolnikovin ymmärtäessä erehdyksensä tai Jukolan Laurin avioliiton 12

Freudia lukiessamme palaamme aikaisemmin mainitsemaamme paradoksiin, sen toisen puolen esittää Tove Janson teoksessa Muumipappa ja Meri: ”Hän on kuin sade tai pimeys, tai kivi joka täytyy kiertää, että pääsisi eteenpäin.” Eteenpäin, mutta pakoon pääsemättä. Pimeys, sade... kuin suona kuolema meille näyttäytyy, suohon johon me uppoamme, ja jonka takana odottaa kaiken eletyn karnevalisointi kuin läimäyksenä naamalle, kuin kylmänä suihkuna, kuin orgasmina joka lävistää takaraivon. Ja kaikkea tätä mielessä pitäen elämä tuntuukin jo merkityksettömältä, mutta kuitenkin jonain jonka ei soisi loppuvan.

Pentti Saarikoski (1958) kirjoittaa: ”Elämä on ihmiselle annettu, / jotta hän tarkoin harkitsisi, / missä asennossa tahtoo olla kuollut.” Ja jokainen asento näyttäytyy meille kysymyksenä, haasteena. Se ilmenee meille jonain joka kaukaisesti tuntuu tutulta, jota emme kykene sanoiksi laittamaan. ”Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni”, ovat nekin vain sanoja, Sinuhe egyptiläinen, vaikka ihmisenä olosta niin kauniisti puhuit, sillä ihmisinä meitä yhdistää vain elämän destruktiivisuus: kuoleman kanssa elo, sitä kohti kurkottaminen ja tuleminen siitä osalliseksi, tai kuten Jaakko Juteini asian asettaa runossaan, Ruumiin Haudalla: ”Täss’ on osa olendomme / aivan mustassa majassa; / hauta kaikki hukuttaapi.” Ja haudat eivät meiltä lopu, niissä ”kuolema tulee suuhun kuin leipä” (Saarikoski, 1958). Haudassa katsomme kohti sitä tyhjyyttä, joka saa meidät vaikenemaan selityksinemme. Kuoleman ja elämän välisen kuilun takaa Aleksis Kivi lausui meille, ”Minä elän”, kuin profetiana siitä, mistä me voimme vain vaieta.

Ja sitten: kuolema.

Miksi puhuisin sinulle kuolemasta, rakkaani, etkö ole jo saanut siitä tarpeeksesi, eivätkö lihasi kahleet hierrä sinua jo riittämiin – etkö tiedä, mitä kuolema on? Olemme kummatkin sairaita, mutta tarvitset minut kertomaan diagnoosisi, kaipaat tyynnyttäviä täsmäsanojani turvaksesi, haluat ymmärtää eksistenssisi päätöslauselmat kuin obskuurin runonparren, mutta miten voisinkaan kertoa niistä sinulle – voi! olen kuin lapsi jääkaapin ovella teräsmiehen viuhahdellessa takapihan nurmikolla, suunnattoman hämmentynyt itsekin.

Joukossamme on heitä, jotka tukeutuvat huonoon uskoon kuin paidattomat tietyöläiset lapioihinsa ja heittävät kysymystensä päälle mustaa asvalttia, joka lämpenee auringossa ja peittää kuolemansairauden vilunväreet – mutta näin vain suljemme silmämme kissalta, joka mouruten karvastaa ruokapöytää, lipittää maitokannustamme. Kiitos sinulle, Dawkins, kun opastit olemaan pelkäämättä viimeistä lukuamme siksi, että olemme onnekkaita ollaksemme olemassa ylipäätään – tämä totisesti paransi sairauteni! Nyt en, Senecaa mukaillen, enää pelkää syöksyä kohti luoteja – antaa tulla vain! Olenhan sentään onnekas!

Te stoalaiset, houkat, te katsotte kuolemaa kuin naapurin uutta ruohonleikkuria, vähättelevästi hymähdellen sen kiiltävälle maalipinnalle ja muovin tuoksulle, purren silti olohuoneissanne kivuliaasti hampaitanne kuullessanne sen komean pärinän.

Haluatte sulattaa kaiken, jopa sen, joka sulattaa teidät – näin teette ansiokkaasti yhdentekeväksi omankin merkityksenne.

Kauniisti ojennatte päänne pyövelin katkaistavaksi – aplodit voisin tästä näytelmästä antaa!

13

Kauniisti ojennatte päänne pyövelin katkaistavaksi – aplodit voisin tästä näytelmästä antaa!

ruumiistamme, korkeammalle, irti yksinäisyydestä ja äärettömästä taakasta, johon ainoaksi vastaukseksi tarjotaan vain loputon sarja kyllä-huutoja – Nietzsche, sinä, joka halasit aasia, miten ihana optimisti olitkaan – voi, tuolloin odottaisin päättymätöntä luvunlaskua innolla, riemulla nostaisin toogan kasvoilleni.

Vai olemmeko todella yhdessä vasta ruumiina? Minä voin olla #27, sinä #28, kaksi paria kelmeitä varpaita metallikaapissa, mustien säkkien alta pilkottavia – osaatkos kertoa ainuttakaan kertaa, jolloin olisimme olleet läheisempiä? Osaatko virkkoa hetkeä, jolloin olisimme ymmärtäneet toisiamme paremmin, jolloin toiset olisivat paremmin nähneet meidän lävitsemme? Vaikka itkisin itseni tyhjäksi, olisiko rekonstruktio kyynelteni lähteestä edes alaston haamu siitä, joka joskus silmieni edessä tanssi – voi, miten vaivatonta onkaan kuolinsyyn selvittäminen!

Jos pukeudun kuolinpukuun, pidättekö sateenvarjoani, vihamieheni? Katsotteko myötätuntoiset hymynkareet kasvoillanne, kun kiipeän arkkuuni, ristin käteni?

Mutta mitä on historiani, jos ei karkua hiljaisuuden inkvisitiolta, joka pyrkii heittämään ketjunsa nilkkoihini, kaatamaan mutaan? Voimme välttyä tuomiolta ja käydä vieläpä juottolassa seuraavana iltana, mutta viimeistään aamulla tiedostus hiipii taas yllemme, hartioillemme kuin itkuiset illat kynttilänvalossa, telttaretket kosteissa metsissä joilla ensimmäisen kerran ymmärsimme kontingenssin, kuolleet raadot maanteiden varsilla – puhdistuvatko väärinteot viimeisen pesun saippualla?

Palavatko ne krematorion huumassa? Vai onko paha juuri ja vain ainoa, joka voidaan jalanjäljistäni haihduttuani lukea?

Läheiseni, yhdistäisikö viimeistään kuolema häilyvät hahmomme, ajatuksemme? Mitä tapahtuu viimeisillä lyönneillä ennen lähtöä – entä jos matkaisimme samaan aikaan? Jos pyhittäisimme viimeisen hetken katsomalla toisiamme silmiin, ymmärtäisimmekö vihdoin luontomme, tulisiko meistä muuta, rikkoisimmeko kaiken sen solipsismin, joka kuin kuminauha vetää meidät väkivalloin irti toisistamme aina, kun tunnemme pääsevämme ulos 14

Kuvat: Joonas S. Martikainen

15

Dilemma 45 vuotta

Dilemman vuosijuhlat 2012 T

ietäkää tämä ja painakaa se muistiin: Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma todella juhli 24.11.2012. Sanon ”todella”, koska voimme vakuuttaa, että juhliminen ei jäänyt millään muotoa vajaaksi tai puolitiehen, vaan ylitti kirkkaasti kaikki ennalta-asetetut odotukset. Juhlimisen aiheena oli päällisin puolin vain 45 vuotta Dilemmaa - näin saattaisivat väittää ne onnettomat, jotka eivät päässeet paikalle. Juhlakaluna oli kuitenkin myös se elävöittävä henki, joka kokosi juhlayleisön paikalle, joka asetti sanat jokaisen ansiokkaasti puhuneen uuden ja vanhan dilemmalaisen suuhun, se henki, jota varten Wittgensteinin kävelykeppi nostettiin juhlien alussa korkeimmalle paikalle ukkosenjohdattimeksi. Juhlimisen aiheena oli sivistyksen alkujuuri ja ydin, se, mitä kansleri Ilkka Niiniluotokin (Dilemman perustajajäsen!) kutsui juhlapuheessaan tärkeimmäksi nykyisen yliopiston oppiaineista, nimittäin teoreettinen filosofia. Okei, hengessä oli mukana myös käytännöllinen filosofia, Niiniluodonkin mukaan se toiseksi tärkein. Ruotsinkielisten tarkasta hierarkkisesta asemasta en oikein tässä katsannossa ota selvää - yhtä kaikki olennaisena osana mukana tätä pyhää kolminaisuutta hekin.

Itse juhliminen tapahtui loisteliaan glamorööseissä puitteissa Argoksenmäen kellarisalissa. Paikalle saapuneet panivat kaikki ilolla merkille, että koko muukin vieraskunta oli saapunut paikalle tilaisuutta kunnioittaen upean tyylikkäästi pukeutuneina. Sama arvokkuuden ilmapiiri säilyi läpi illan aina Käärmeenpesässä pidetyille jatkoille asti - sillisaamiaisella saatettiin jo hieman höllentää asustusta ystävällisen vapautuneessa hengessä, yhdessä onnellisina illasta hengissä selviämisestä. (Huhut alasti pöydällä tanssimisesta ja muista riehakkaan vulgaareista ohjelmanumeroista voitaneen laittaa yleisen väsymyksen ja mielenliikutuksen piikkiin.)

16

Illan aluksi Dilemmalle toivat tervehdyksensä useat eri järjestöt ja yksityishenkilöt läheltä ja kaukaa. Myös Pöllö ulotti terveisensä istuvalle hallitukselle muistamalla tätä pullolla hienostunutta, mutta vahvaa Minervan Pöllö -viiniä suoraan toimituksen kellarista. Esiin oli myös anonyymien välikäsien kautta kaivettu viime vuosijuhlissa kadonnut artefakti, huhujen mukaan okkulttisia voimia sisältävä ja hellyyttävän pehmolelumainen Veri-Pöllö, joka luovutettiin takaisin Dilemman hallituksen asiantuntevaan huomaan, toivon mukaan pitävien lukkojen taakse.

Myös puheiden pitäjiä tosiaan riitti pitkin iltaa - mainitsemme tässä rajoitetussa tilassa erityisen huomionarvoisina väistyvän Dilemman puheenjohtajan Anni Tolvasen, huulipunalle oikeutta tehneen Matti Petteri Pöntiön, paikalle juhlapuhujaksi kutsutun filosofi Thomas Wallgrenin sekä tietysti kansleri Ilkka Niiniluodon. Maininnan ansaitsevat tietysti myös illan musiikkivieraat, illan marimbasoolollaan aloittanut Jaakko Lindfors, haikean tunnelman keskelle kiivainta ilonpitoa punonut trumpetisti Jan Wälchli sekä ihmisiä ruokailun jälkeen tanssittanut orkesteri Julius Karlsson & Samat Nimet. Ennen jälkiruokaa esiintyivät juhlasalin ulkopuolella myös Revontuli-ryhmä, joka toi keskelle marraskuun pimeyttä ja koleutta hetken lämpöä taitavalla liekkiesityksellään. Jatkoilla ihmisiä tanssitti läpi yön audiovisuaalinen rytmiryhmä Ramses II Dj’s & Lamp Fall Drummers.

Illan kuluessa myös palkittiin ihmisiä Dilemma-myönteisestä toiminnastaan kuluneiden vuosien varrella. Dilemman kunniajäsenen arvonimen ja Dilemman Karhun kunniamerkin arvokkaasta toiminnastaan filosofian opiskelijoiden hyväksi sai teoreettisen filosofian dosentti ja yliopistonlehtori Panu Raatikainen. Dilemman kunniajäsenen arvonimen sekä Dilemman diogeenisen ritarikunnan kissamerkin arvokkaasta toiminnastaan filosofian opiskelijoiden hyväksi sai yliopistonlehtori ja filosofian dosentti Kristian Klockars. Minervan Pöllö ehdottaa kolmea hurraa-huutoa molemmille!

Wittgensteinin kävelykepin moninaisista vaiheista emme kerro tässä enempää.

Minervan Pöllö ja vuosijuhla-Pingviini kiittävät Dilemma ry:tä upeista juhlista ja toivottavat Dilemmalle onnea seuraavan 45-vuotistaipaleensa myötä- ja vastaörvellyksissä.

Minervan Pöllön toimitus

17

Kun sanat menettävät merkityksensä Huu Tiainen

Minervan pöllö painoi puuta kolmen hoitajan kanssa ja selvitti, millaista on työskennellä kuoleman kanssa.

O

n ollut aika, jolloin kuoltiin kotona ja vainajan valmistelusta huolehtivat omaiset. Vuosikymmenten vierähtäessä tilanne on muuttunut: kuolema korjaa usein sairaalan vuoteesta ja hoitajat siistivät vainajan omaisia ja jatkotoimenpiteitä varten.

Kuolema on suljettu sairaalan kliinisten ovien taakse.

Lääkärit, sairaanhoijajat, laitoshuoltajat, perushoitajat ja muu henkilökunta työskentelevät kuoleman ympäröiminä.

Sairaalassa hyörii oma kätketty maailmansa, jossa kuolema kuuluu olennaisena osana työhön.

mies, jonka omaisten kanssa lääkärit olivat tehneet päätöksen, ettei häntä enää hoidettaisi. Periaatteessa siis odottelimme hänen kuolemaansa. Me seurasimme monitorista, kun sen pulssi hiipui, hiipui, hiipui. Tiesimme, että kohta se lähtee.”

Hetken päästä pulssia ei enää ollut, monitori alkoi piipata suoraa viivaa. Hoitajat ryhtyivät samantien laittamaan vainajaa kasaan. Ruumis oli ollut vielä lämmin, mutta Noora yllättyi siitä, miten nopeasti iho alkoi viilenemään.

Kahden vuoden päästä sairaanhoitajaksi valmistuva Annika, 23, ei ole nähnyt potilasta kuolemassa, mutta on käsitellyt vainajia. Kysyn, millaista kuolleen potilaan kohtaaminen oli ensimmäistä kertaa. ”Kyllä siinä kropassa tapahtuu jotain sellaista, mitä ei normaalissa hoitotilanteessa tapahdu. Vaikka pystyi tekemään kaikkea, mitä pitikin, niin kyllä se tuntui jollain ta-

Ensimmäinen kosketus kuolemaan Noora, 23, valmistuu pian ensihoitajaksi.

Hän on nähnyt kerran potilaan kuoleman. ”Se tapahtui työharjoittelun aikana.

Valvontaan oli tuotu päälle 80-vuotias 18

valla oudolta. Eikä se ollut oikeastaan vain sillä ensimmäisellä kerralla vaan myös parilla seuraavalla,” Annika kertoo. ”Yksi hoitaja sanoi, että hän laski kahteensataan asti ruumiiden laittoja ja sen jälkeen hän ei enää jaksanut laskea. Hänen mukaansa kuolleen potilaan kanssa työskentely on joka kerta omalla tavallaan pysäyttävä kokemus, vaikka niitä olisi useita satoja kohdannutkin. Ei siitä koskaan tule ihan pelkkää rutiinia.”

ri kävi kertomassa miehelle, ettei hänellä ollut enää elinaikaa pitkään jäljellä. ”Kun hän oli lähdössä kotiin, niin hän sanoi meille iloisesti hymyillen: ‘Kiitos paljon hyvästä hoidosta. Te olitte niin mukavia!

No, moi moi!’ Miehestä näki, että hän ei ollut vielä ymmärtänyt lääkärin sanoja”, Noora muistelee miehen reaktiota.

Opintojen aikana neuvotaan antamaan jatkohoito-ohjeet myös kirjallisena, koska niillekin henkilöille, jotka näyttävät tajuavan tilanteen vakavuuden, ei välttämättä ”Kuolet parin kuukauden sisällä” jää siitä juuri muistijälkiä. Annika kertoo, kuinka opettaja oli jakanut luokan kansUutiset omasta kuolemasta menevät mo- sa aiemmin kohtaamansa tilanteen, jossa nilla potilailla ohi ensimmäisellä kuule- ambulanssi oli hälytetty sydänkohtaukmiskerralla. Perushoitajana kaksitoista sen saaneen miehen kotiin. Ambulansvuotta työskennellyt sin kurvatessa pihaan, Anne, 58, oli joutunut mies oli jo menehtynyt.

Sairaalassa hyörii oma kertomaan viisikym”Ensihoitajat sanoivat kätketty maailmansa, mentävuotiaalle naiselmiehen naisystävälle, jossa kuolema kuuluu le, että hänellä oli syöpä ettei häntä voitu vaja se oli levinnyt jo niin olennaisena osana työhön. litettavasti pelastaa. pitkälle, ettei mitään Nainen oli muuttunut enää ollut tehtävissä, elämää oli jäljellä hysteeriseksi. Yksi ensihoitajista oli laittavain puoli vuotta. Nainen oli osannut ou- nut käden hänen olkapäälleen, pahoitellut nastella jonkin olevan vialla, mutta ei ollut uudestaan sitä, ettei mitään enää ollut tehosannut varautua pahimpaan. Hänen oli tävissä miehen suhteen ja jatkanut: ‘Mutta ollut vaikea vastaanottaa Annen välittämä me voidaan auttaa sua.’ Jälkeen päin naitieto sairauden vakavuudesta ja mieleen sella oli kaikki muu tapahtumien kulusta oli tulvahtanut huoli miehestä, kuinka hän pyyhkiytynyt pois paitsi olkapäällä ollut pärjäisi vaimon kuoleman jälkeen. käsi ja ensihoitajan sanat.”

Noora on kohdannut vastaavan tilanIhmisten reaktiot voivat kuitenkin olla teen, vaikka ei joutunutkaan kertomaan selviytymismekanismi, joka antaa heille uutisia itse. Hän oli ollut harjoittelussa mahdollisuuden niellä tieto oman elämän päivystyksessä, jonne oli tullut nuori, kak- päättymisestä pienempinä annoksina. ”Ei sikymmentäkuusikesäinen mies, jonka tule sitten liian vahvana asiana tietoisuutoinen kives oli paisunut jalkapallon ko- teen, että siinä se olikin se elämä, koko kokoiseksi. Jostain syystä mies ei ollut ha- reus,” Anne selittää. keutunut sairaalaan aikaisemmin. TutkiJoillekin jäljelle oleva aika lähentää musten jälkeen oli selvinnyt, että miehellä suhteita omaisiin, riitoja osataan haudata oli kivessyöpä, joka oli ehtinyt levitä jo helpommin, keskitytään niihin asioihin, keuhkoihin, luustoon, kaikkialle. Lääkä- joilla on eniten merkitystä. ”Kun ei meis19

tä luultavasti muutakaan jää kuin tuhkakasa tai multaläjä, niin olisi tärkeää, että läheisille jäisi kuitenkin kauniit muistot,” Anne toivoo. Läheisen kuolema voi saada pohtimaan myös oman elämän ainutkertaisuutta, toimia muistutuksena siitä, että kuolema ja elämä ovat sidottuja toisiinsa.

Kaikilla ihmissuhteet eivät kuitenkaan lämpene kuoleman lähestyessä. Anne kuvaa omaisten ja potilaiden kohtaamisen olevan aina kanssakäymistilanne, jota määrittää se, millaiset suhteet heillä on ollut aikaisemmin. Jotkut riidat ovat liian isoja haudattaviksi.

Muutakin kuin parran ajamista Hoitajilla on usein kiire. Heiltä odotetaan kapasiteettia työskennellä paineen alla, mutta potilas pitäisi silti ehtiä kohtaamaan ihmisenä. Kun esimerkiksi yövuorossa kahtakymmentäviittä potilasta kohti on vain yksi perushoitaja, ei kaikkiin paikkoihin ehditä repeämään, vaan toimintaa täytyy ripotella sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Potilaan kanssa oleskeluun harvemmin löytyy aikaa. ”Lähes kaikki kuoleman hetket ovat sellaisia, ettei niissä ehdi hoitaja olla läsnä. Sen takia yritetäänkin saada omaiset paikalle,” Anne sanoo. Kysyn, millaisia ne hetket ovat olleet, joissa on ollut mahdollista olla mukana. Anne kertoo, että on tärkeää kohdata potilas edelleen henkilönä, vaikka saattaisi olla vaikea erottaa, kuinka tiedostavassa tilassa hän enää on. Kun muiden kommunikaatiotapojen toimivuudesta ei voida olla varmoja, voi kosketuksella yrittää luoda viimeisen yhteyden: ”Voi pitää pelkästään hiljaa kädestäkin kiinni, koska kun tajunnan taso pikku hiljaa hiipuu, niin oikeastaan ne sanathan menettävatkin merkityksensä.”

20

Kerran Annen ollessa yövuorossa viereisellä osastolla kuoli potilas. Paikalla sattui olemaan hänen lisäkseen vain nuori hoitaja, joka ei ollut aikaisemmin kohdannut kuolemaa niin läheltä. Potilaan silmät olivat rävähtäneet, hän oli nytkähtänyt sängyssään ja kuollut siihen. ”Anne! Tule katsomaan, nyt sillä taisi olla viimeinen hetki,” hoitaja oli rientänyt sanomaan.

Kun he olivat menneet kuolleen potilaan tykö, hoitaja ei ollut varma, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä ja kysyi: ”Pitäisikö mun nyt alkaa ajamaan partaa potilaalta?” Anne naurahtaa. Toinen hoitaja oli ilmeisesti muistellut sitä, mitä koulussa oli opetettu vainajien valmistelemisesta ja parranajo oli tullut ensimmäisenä mieleen.

Anne selittää, että kun potilas kuolee, ensin selvitetään, keneen omaiseen otetaan yhteyttä ja lääkäri toteaa kuolleeksi.

Sitten vainajan normaalivaatteet riisutaan, painetaan alavatsasta virtsarakko tyhjäksi ja vaihdetaan uusi vaippa. Leuka pitää sitoa sideharsolla, ettei se myöhemmin loksahda auki. Lopuksi vainajalle puetaan valkoinen, jalkoihin asti ulottuva kaapu, jossa on ainoastaan hihat. Erityisesti lapsivainajalle kuitenkin halutaan usein pukea hänen omat vaatteet päälle. Joskus näin halutaan menetellä myös vanhusten kanssa. Anne kuvailee pappaa, jonka päähän omaiset laittoivat vanhuksen oman ruutulippalakkin. ”Se oli liikuttavan näköistä!” Anne tokaisee, ääni väreilee kauniista muistikuvasta. Hän kiteyttää käytäntöjen tavoitteeksi saada vainaja näyttämään mahdollisimman luontevalta.

Joskus vainajan valmistelussa tulee ongelmia vastaan. Annika kertoo tapauksesta, jossa kuolleen vanhuksen kasvot ja hiukset olivat olleet yltäpäältä mustassa oksennuksessa, jota oli ollut vaikea saada irtoamaan. Myös Noora on kohdannut

”Ne voi olla niin persoonallisia ne kuolematkin.”

vastaavanlaisen tilanteen. Häntä oltiin pyydetty mukaan laittamaan vainajaa, joka oli hiljattain kuollut. ”Vainajalla ei ollut vatsa toiminut muutamaan viikkoon, eikä hän ollut suunkaan kautta oikein mitään pystynyt ottamaan. Kun se oli kuollut, niin siltä vaan tuli kaikki ne nesteet kummastakin päästä ulos.” Nooran puheessa on pieni tauko. Sitten hän jatkaa: ”Siis ne tuli vaan kaikki ulos sieltä. Se oli ihan hirveetä. Se oli semmoinen pieni huone, kaikki eritteet tuli sinne maahan. Vainajaa oltiin jo ehditty vähän laittaa, mutta kaikki oli pakko laittaa uudestaan ja paikat pyyhkiä, koska ei sitä voinut jättää omiin eritteisiinsä.”

Joskus kiire pakottaa väliaikaisiin ratkaisuihin. Noora kuvailee, kuinka joillain osastoilla vainajia ei ehditä saman tien viemään kylmiöön ja heille on täytynyt keksiä väliaikainen sijoituspaikka: ”Se saattaa olla esimerkiksi kylpyhuone. Se on kyllä inhottavaa, koska sitä kylpyhuonetta käyttää kaksi eri osastoa ja siellä saattaa laitoshuoltaja rampata pesemässä pyykkiä. Mullekin on käynyt töissä niin, että olen ollut auttamassa potilasta menemään suihkuun ja siellä onkin ollut vainaja. Se on ikävä paikka pitää vainajaa, vaikka se onkin vain väliaikaista. Siinä se kunnioitus kyllä häviää.” Annika nyökkäilee, ilmiö on tuttu hänellekin, mutta välillä kiireessä ei ole muita vaihtoehtoja. ”Vainajan viemi-

nen kylmiöön ei ole mikään pieni prosessi, joten on parempi vaihtoehto sijoittaa kuollut väliaikaisesti kylpyhuoneeseen, kuin vainajan jättäminen huoneeseen, jossa muiden potilaiden omaiset saattaisivat nähdä vainajan ja järkyttyä.”

Lähteminen omilla ehdoilla Joskus kuoleva potilas saattaa olla entinen työkaveri. Anne kertoo entisestä hoitajasta, joka oli sairastunut pahaan keuhkosyöpään poltettuaan tupakkaa koko elämänsä kuin savupiippu. Tiedettiin, että kuolema ei ollut enää kaukana, mutta silti laihaksi riutunut nainen halusi kerta toisensa jälkeen, että hänet rullattaisiin pyörätuolilla ulos tupakalle. Potilaan toiveita kuunneltiin.

Kun hänen siskonsa sattui kerran olemaan vierailulla, he olivat jutelleet, kunnes nainen oli yhtäkkiä sanonut: ”Nyt minä kuolen” ja sitten hän oli kuollut.

Nauramme molemmat. Pohdin, kuinka sopivaa tällaiselle on nauraa. ”Oikeastaan voikin nauraa,” Anne vakuuttaa.

Entinen hoitaja kuoli yhtä räväkästi kuin mitä elikin. ”Ne voi olla niin persoonallisia ne kuolematkin.”

Anne kuvailee vielä toisen mieleenpainuneen tapauksen. Hän oli ollut aamuvuorossa, kun mummo oli tepastellut 21

osaston käytävällä vastaan rollaattorin kanssa. Anne oli rientänyt kyselemään häneltä kuulumisia. ”On vähän huono olo,” mummo oli vastannut. ”No, minä auttelen sinua tästä, mennään yhdessä sinne huoneeseen.” Mummo oli pyytänyt, että josko oltaisiin ennen sitä voitu käydä vessassa.

Huono olo oli jatkunut, eikä vessaankaan päästy kunnolla, kun mummo oli jo alkanut kaatua. Anne oli saanut hilattua mummon vessanpytylle istumaan, jottei hän olisi jysähtänyt lattiaan, vanhusta olisi ollut mahdotonta kannatella yksin. Anne oli huomannut tajunnan kaikkoavan mummosta, taputellut poskelle toisella kädellä, toisella estänyt mummoa tippumasta. Hän oli alkanut jo hätääntyä, yrittänyt saada mummoa reagoimaan puheenkin avulla, mutta vanhus oli edelleen vain nöpöttänyt velttona pytyllä. ”Olin ihan lähellä häntä ja katsoin, ettei rintakehäkään enää noussut.

Kasvot olivat hyvin kalpeat, hyvin paljon kuin kuolleella henkilöllä olisi.”

Viereisen huoneen ovenpielessä oli hälytysnappula, jota Anne oli kurkotellut. ”Ne sekunnit, kun pyytää lisäapua hälyttämällä, ovat todella pitkiä. Kun ketään ei

kuulunut, minun pitikin karjaista niin kovaa kuin jaksoin: ‘Täällä tarvitaan apua!’ ja niinhän sen mummo sieltä pyristeli vähän aikaa, ihmetteli mitä tämä oikein on. Olihan se iso helpotus, kun hän sitten sieltä virkistäytyi siihen korvan juuressa huutamiseen.”

Kun Anne ja mummo myöhemmin puivat yhdessä tapahtunutta, mummo ei muistanut lainkaan, kuinka ääni oli virvoittanut hänet. Keskustellessa selvisi, että mummon taju oli lähtenyt jo syvälle. Kaikesta huolimatta, mummolle oli suunnitteltu kotiutuminen ja kotiin hän pääsikin.

Hänellä oli vahva oma tahto, että kuolema tulee sitten kun tulee. ”Jos minun pitäisi huomenna kotiutua, niin minähän huomenna kotiudun eikä tämmöine siihen vaikuta,” mummo oli sanonut. Hän ymmärsi, että kuolema saattaisi tulla omalle kohdalle milloin vain eikä lyhyttä aikaa, joka vielä oli jäljellä, kannattanut elää sitä peläten. ”Kyllä olin silloin aika varma, että nyt hän kuolee, koska ei näyttänyt enää keuhkot toimivan,” Anne muistelee. ” Joskus kova äänikin saattaa tuoda vielä takaisin.”

22

Kirja-arvostelu

Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia niin & näin, 2012. 205s. 35€.

Filosofit pelkäävät itsemurhaa.

I

tsemurha on tabu, jota käsitellään liian vähän – erityisesti kun otetaan huomioon, kuinka moni ihminen on tappanut itsensä tai tälläkin hetkellä pohtii oman käden kautta lähtemistä. Hiljaisuus on heijastunut myös aiheesta käytävään filosofiseen keskusteluun. Tapani Kilpeläinen halusi tehdä asiaan muutoksen ja kirjoitti teoksen Itsemurhan filosofia.

Kilpeläinen tonkii filosofian historiasta ajatuksia itsemurhasta, pyörittelee itsemurhan käsitettä ja sen rationaalisuutta. Lisäksi hän nostaa esille, kuinka itsemurha hahmotetaan usein yksilön ongelmaksi sen sijaan, että koettaisiin sen juontuvan yhteiskunnan tai maailman vastenmielisyydestä. Näin itsemurha voidaan patologisoida, ulkoistaa, julistaa poikkeukseksi järjestelmässä ilman, että itsestäänselvinä pidetyt asiat tulisivat kyseenalaistetuiksi. Itsemurhan filosofia voi Kilpeläisen mukaan tarjota vastapainoa tälle vallitsevalle näkökulmalle taval-

la, joka ottaa myös itsemurhakandidaatin ajatuskulut lukuun.

Vaikka Kilpeläinen aukaisee mallikkaasti aiheensa rajausta alkupuheessaan, Itsemurhan filosofia olisi kaivannut enemmän selventäviä metakappaleita, joissa pedattaisiin tulevia asioita ja vedettäisiin yhteen jo kerrottua. Myös kirjan sisällä tapahtuva viittaaminen olisi tehnyt kokonaisuudesta helpommin hahmottuvan. Itsemurhan filosofia täyttää kuitenkin takakannessa mainitun tehtävänsä ”ensimmäisenä suomenkielisenä yleisesityksenä itsemurhasta filosofisena ja käsitteellisenä ongelmana” ja avaa aiheen mahdollisia lisäkeskusteluja varten.

Huu Tiainen 23

Anti-age: taistelu kuolemaa vastaan Maria Hämeen-Anttila

A

150 päivittäiseen ravintolisään ja vähähiilihydraattiseen ruokavalioon säilyäkseen optimaalisessa kunnossa. Mikäli hän ehtii kuolemaan ennen nanoteknologian läpimurtoa, on hänen suunnitelmansa pakastaa ruumiinsa syväjäähän. Elämän pidentämiselle omistautunut organisaatio Alcor tarjoaa operaation reilulla 200 000 dollarilla.

Alcorin missio on ”lopulta palauttaa kaikkien potilaiden terveys ja uudelleenintegroida heidät yhteiskuntaan”. Yhdistys väittää, että potilaan ruumiin säilyminen elvytyskelpoisena on hyvin todennäköistä, mutta vastaa kysymyksiin henkilökohtaisten muistojen ja identiteetin säilymisestä huomattavasti vaatimattomammin sanoin.

Suurin osa meistä näyttää hiljaa hyväksyneen kuolevaisuutensa. Joko 200 000 dollarin hinta on ihmisille liian korkea tai he eivät usko Alcorin visioon. Kurzweilin tekojen takana vaaniva kuolemanpelko ei ole saanut kaikista yhtä vahvaa otetta.

Kryoniikan lupaama ikuinen elämä jää niille, joilla on tarpeeksi varaa ja halukkuutta maksaa, mutta tavalliselle kansallekin tarjotaan mahdollisuus työntää vanhentumista vähän kauemmas tulevaisuuteen. Mitä ilmeisimmin vastaanotto on innokas: antiage -tuotteet ovat multimiljardibisnestä.

nti-aging - termi, joka tuo salamannopeudella mieleemme Chanelin tyylikkään minimalistisen ja kaviaarin kilohintaa hipovan purnukan, on nimitykseltään mielenkiintoinen ja harvinaisen osuva.

Antibiootin tarkoitus on poistaa kehomme terveyttä häiritseviä mikrobeja. Antivirusohjelmat puhdistavat tietokoneemme digitaalisista sairauksista; antisemitistien puhdistus kohdistui yksilön sijasta ei-toivottuun yhteisöön. Anti-aging -liikkeen taistelu käydään ihmisruumiin kiusallista ohjelmointivirhettä, ikääntymistä, vastaan.

Ihmisruumiin eliniän pidentämistä käsittelevän tutkimuksen määrä yllättää laajuudellaan. Elämän pidentämiseen on ehdotettu luonnonmukaisia keinoja kuten energiansaannin rajoittamista; mutkikkaammat ideat ovat pyrkineet ratkaisemaan ongelman geenimuuntelun avulla, toiset taas kloonaamisella ja elinsiirroilla. Kaikkein radikaaleimpia ehdotuksia on esittänyt muun muassa futuristitieteilijä Ray Kurzweil: kunhan saamme tietoisuutemme ohjelmiston siirretyksi kestävämmälle, synteettiselle hardwarelle (luonnonmukaisessa on auttamattoman rappeutumisen ongelma), ikuinen elämä on taattu.

Sitä odotellessaan Kurzweil luottaa 24

Ensimmäinen mielikuva, kuten aiem- lopusta on sisäänrakennettu yhteiskunmin kuvasin, yhdistyy turhamaisuuteen. taamme. Se tuijottaa meitä mainosjulisteisNuoruutta palvovan yhteiskuntamme ta, dieettioppaista ja luovuusseminaareista. ihannenainen pukeutuu viisikymppisenä Uudelleensyntymän teemaa toistetaan selfnahkalegginsseihin. (Fifty is the new thir- help -oppaissa: ”10 Steps to a New You”. ty?) Kellon siirtäminen taaksepäin onnis- Ryppyjen peittämisen alla on kenties halu tuu raakaruokavalion, detoxin ja edellämai- unohtaa, että olemme kuolevaisia. nitun ryppyvoiteen avulla, ja rohkeammalla On ironista, että alitajuinen halumon mahdollisuus valita kirurgin veitsi, me nousta yli luonnon asettamien rajojen laserkuorinta tai injektioneula. Erityisesti kumpuaa juuri alitajuntaan piiloutuneesamerikkalaisen median ylistämä MILF- ta biologisesta selviytymisvaistostamme. uranainen on uudelleen Kuolemanpelko ei ole keksitty yli-ihminen. aihe, jota ihminen haUudelleensyntymän Satunnaisesti meille luaa miettiä tietoisesti. vakuutetaan, että rypyt teemaa toistetaan self-help Uskontojen ja aatteiden -oppaissa: ”10 Steps to a kuihduttua sen käsittely kertovat elämänkokeNew You”. muksesta.

Kuitenkin on keskittynyt yksilöön, vasta sen jälkeen, kun eritoten ruumiiseen; kaikki muut keinot on käytetty. toiminnan muoto on muuttunut, mutta sen Mikä olisi inhimillisempää? Sen jäl- syy on sama. Epikurolainen viisaus ”missä keen, kun uskonnollisuudesta tuli passé, on kuolema, siellä emme ole me” tarjoaa vaihtoehtomme ikuisen elämän saavutta- kyllä järjellisen ulospääsyn pelosta. Ongelmiseen ovat olleet entistä rajoitetummat. ma vain on, että olemme pinnan alla harviKuoleman tuntemattomuus on varmasti naisen epärationaalisia. ollut yksi tärkeimmistä syistä eri uskontoNiin kauan kuin molekulaarisen nanjen syntyyn. Koska todistusaineisto puuttui, oteknologian tai jonkin myöhemmän teooli helppoa muodostaa lohdullisia hypotee- rian taso ei kykene luomaan kuolematonta seja sielun säilymisestä edes jossain muo- yli-ihmistä, jää meille vaihtoehdoksi hydossa ruumiin kuoleman jälkeen. Tieteis- väksyä jossain odottava loppu. Voi olla, että uskon yksinkertainen teesi, jonka mukaan alitajuisella tasolla kuolemattomuuden ilolemassaolomme yksinkertaisesti loppuu luusiota vahvistavien rituaalien suorittamikuoleman jälkeen, on paremmin todistettu nen on keino vähentää ahdistavia ajatuksia. mutta ihmisen perusluonnolle epätyydyt- Kun ihminen nousee yli luonnon ja ottaa tävä. Kun ylimääräisiä elämiä ei ole enää evoluution omiin käsiinsä, pääsee hän ehkä luvassa, jää ainoaksi keinoksi sen yhden ai- myös irti hävettävän primitiivisestä pelosnoan pidentäminen. taan. Jos Kurzweilin visio toteutuu, ehkä Kurzweil on äärimmäinen esimerkki, kuolemattomuus rupeaa kyllästyttämään joka toivottavasti herättää meissä naurua sitä kansanosaa, joka on etuoikeutettu siitai sääliä, mutta toisinaan jää huomaamat- hen. Ehkä sitten kuolema tulee muotiin. ta, miten huolellisesti sama pelko kaiken Kirjoittaja hyödyntää häpeämättä populaaritieteellisiä lähteitä ja myöntää, ettei tiedä molekulaarisesta nanoteknologiasta mitään.

25

Kuvat: Joonas S. Martikainen

26

Festariraportti: Ilmiö Vesa Korkkula

I

Koko festarikesän ehkä suurin positiivinen yllätys oli Turukuräpklikk, eli turkulaisten räppäreiden yhteiskeikka. Oli aivan hillitön swägä! Myöhemmin illalla tanssipaviljongissa esiintyneen Aavikon keikka oli festivaalin kohokohta. Sitä kuunnellessa tuntui, että muutun jonkin varhaisen Megaman- tai Sonic-pelin hahmoksi.

Mainittakoon muuten, että samassa tilassa olisi seuraavana päivänä esiintynyt Anita Hirvonen käsittääkseni osana jälki-ilmiötä.

Entä sitten Kuusumun profeetta?

Mikä tahansa Mika Rätön projekti, oli se sitten Circle, Rättö & Lehtisalo tai Ilmiössä esiintynyt Kuusumun profeetta voi kuulostaa hyvältä levyltä kuunneltuna, mutta uskallan väittää, että Rätön musiikin kuuntelu ilman läsnäolevaa katsekontaktia itse Mika Rättöön aiheuttaa vakavan puutteen musiikin kokemuksessa.

Rätön lavakarismaan ei yllä ihan kuka tahansa, korkeintaan ehkä Freddy Mercury aikoinaan. Tämän perustalta on jo selvä, että Kuusumun profeetta oli aivan järkyttävän kova.

Ensi kesän Ilmiö on vähintään yhtä kova, sinne siis.

lmiö järjestetään muutaman kilometrin päässä Turun keskustasta Uittamo-nimisellä paikalla. Hieman sivussa sijaitseva paikka on oivallinen ja varmasti osin siitä johtuen tunnelma on hyvin leppoisa. Osin hyvän tunnelman selittää varmasti festivaalin suhteellisen pieni koko, loistavat artistit ja lippujen huokea hinta. Lisäksi festivaalilla järjestettään työpajoja, taideinstallaatioita, happeningeja ja performanssiesityksiä.

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Ilmiössä. Kokemani perusteella vaikuttaa siltä, että olen jäänyt paitsi monilta edellisten vuosien ikimuistoisilta hetkiltä. Esimerkiksi vuonna 2011 kesken festivaalin jostain ilmestyi kasa tyynyjä, joten eiköhän siinä sitten alkanut yleinen tyynysota.

Lisäksi Skwee-henkinen huone oli vuorattu foliolla.

Festivaalin ainoa huono puoli oli se, että DxxxA D esiintyi jo puolen päivän aikaan. En ehtinyt paikalle. Jos sinulla vain on mahdollisuus kokea hellä mutta päättäväinen DxxxA D, ei kannata jättää väliin. Kari Tapiiri puolestaan oli tuimassa vedossa, kuten aina, mutta yleisö ei tuntunut hänestä kovasti välittävän.

27

Muista kuolla!

Pasi Takkinen

K

uoleman ajattelu ja siitä filosofointi on suurta röyhkeyttä, tuloksena on väkisinkin pelkkiä arvailuita ja huhupuheita. Ala on yksin filosofien äänekkään ja kokemattoman vähemmistön – elävien – hallussa. Oliko Martin Heidegger oikeassa liittäessään kuoleman hetkeen miehuullisuuden, arvokkuuden ja järjen kirkkauden? Vai pääsikö lähemmäksi totuutta keskitysleirien kauhut kokenut Emmanuel Levinas sanoessaan, että kuoleva käpertyy ja vajoaa passiiviseen avuttomuuteen? Levinasilla kuoleva ruumis on kidutuskammio, joka ei ole enää minuuden hallittavissa ja josta ei voi paeta.

Muun muassa tätä näkemyseroa pohtii Andrei Demitshev kirjassaan Kuolema työssä – johdatus filosofiseen thanatologiaan (1999). Koska kaikki pohdinnat kuolemasta ovat elävien kynistä lähtöisin, eikä tilanteeseen ole odotettavissa muutosta, en liene ainakaan muita julkeampi, jos esitän aiheesta muutaman huomion.

Mitä kuolemasta siis voi ajatella ja sanoa? Riippuu siitä, mitä kuolemalla tarkoitetaan. Kuoleman voi rajata ajallisesti kolmeen vaiheeseen: se voi olla kuolemista (kuolemaa kohti kulkemista), itse kuolema (kuoleman hetki) tai lopullista kuolleena olemista.

Kuoleman hetki on raja, jonka yli en tässä tarkastelussa rohkene astua. Pohdinta tuonpuoleisesta on tuomittu olemaan silkkaa hölynpölyä. Kuinka filosofi voisi kokea elottomuuden tai ajatella olemattomuutta?

Rajan lähestyessä mennyt ja tuleva katoavat, kokemus jää kaiken tukahduttavan nykyhetken peittoon. Aistit sumenevat ja havainnot hämärtyvät. Raja minuuden ja maailman välillä heikkenee ja lopulta katoaa.

Kuolema filosofian rajana Entä kuinka käy filosofin työvälineelle, ajattelulle? Informaation ja kokemuksen jäsentely on mahdollista vain sen lyhyen hetken, jonka elollisina olentoina uimme vastavirtaan maailmankaikkeuden lisääntyvän entropian virrassa. Kuolemassa informaation rakenne murenee, ajatus pirstaloituu, lauseet katkeilevat sanoiksi, jotka hajoavat kirjaimiksi päätyen lopulta pikselimössöksi, järjettömäksi mölinäksi ja avaruuden taustakohinaksi.

Kuolemaa kurotteleva ajatus on kuin mustaan aukkoon lähetetty avaruusalus, jonka vastustamaton painovoima imaisee sisäänsä venyttäen ja musertaen sitä kaikissa ajan ja avaruuden ulottuvuuksissa. Yk28

sikään valonsäde tai radiosignaali ei palaa kertomaan, mitä periltä löytyi. Ajatteleva filosofi ei voi tietää kuolemasta mitään, kun puolestaan kuollut filosofi ei ajattele.

Tätä todistaa kaksi kertaa kuolleen A.J. Ayerin (1910–1988, 1988–1989) pohdinta omasta kuoleman rajakokemuksestaan: ”Jos on olemassa todisteita siitä, että minulla on ollut joitakin erikoisia kokemuksia, mistään ei seuraa ‘tuonpuoleisen’ olemassaoloa.” Kuoleman valtakunta on siis filosofin – tai ainakin loogisen empiristin – ulottumattomissa.

Ayer on yksi neljästäkymmenestä filosofista, joiden suhdetta kuolemaan esitellään kirjassa Filosofin kuolema (Kaitaro & Roinila, 2004). Vaikuttaa siltä, että filosofit kuolevat yhtä tavanomaisesti, traagisesti tai koomisesti kuin ketkä tahansa muutkin.

Yhdenkään filosofin rajankäynti tuonpuoleisen kanssa ei ole onnistunut ratkaisemaan kuoleman ongelmaa. Poikkeuksena on teoksessa esitelty Jeesus Nasaretilainen, jonka jälkivaikutus kuoleman ajatteluun on ollut järisyttävä. Hänen varjoonsa jääneet vähäisemmät filosofit voivat kuitenkin ju-

pista, että hän sai joko apua isältään, tai sitten kyseessä oli hurmoksellinen kultti.

Kummassakaan tapauksessa Nasaretilaisen ansiot eivät ole puhtaan filosofiset.

Kuoleman kuiskailut Kuolema on ehkä tavoittamaton, mutta se ei suostu antamaan mielelle rauhaa. Kuolema on filosofin muusa, yhden korvaan se kuiskii suloisia sointuja ja toista se riuduttaa piinaavilla painajaisilla. Kuolema on hankaava hiekanmuru, jonka ympärille ihmiskunnan kulttuurin helmet ovat syntyneet.

Itse jumalat, nuo olennoista täydellisimmät, kadehtivat meitä ja lyhyen elämämme väkevää kokemusta. Kuolematon sielu ei voisi koskaan liikuttua katoavasta kauneudesta, huumaantua ohikiitävästä rakkaudesta tai kärsiä elämän iskuista. Kuinka kuolema onkaan ihmiskuntaa siunannut!

Ilman kuolemaa ei siis olisi filosofiaa.

Elämä ja kuolema ovat ihmismielen kaksi napaa, joiden välinen jännite käynnistää filosofisen pohdinnan. Asia kiteytyy keskustelussa zen-oppilaan ja mestarin välillä:

Kuoleminen on kuolevana olentona olemista, kuoleman aavistelua ja siihen valmistautumista.

29

– Kuinka valmistaudun kuolemaan?

– Opettele elämään.

– Kuinka opin elämään?

– Valmistaudu kuolemaan.

infinitiivin preesensissä kuten olla, elää, jne.) Onko tämä tulkittava siten, että kuoleman odottelun sijaan ihmisen olisi nopeutettava tai edistettävä kuolemansa hetkeä? Tuskin sentään. Samoin kuin elämme päivittäin, on meidän muistettava kuolla joka päivä. On askellettava myös kuoleman jalalla, pohdittava minuuden kuolevaisuutta. Tämän hioivat täydellisyyteen menneiden aikojen samurait:

Vanhuksen sanaleikki paljastaa, että viisauden tietä kuljettaessa on askellettava vuorotellen kuoleman ja elämän jaloilla.

Nämä ajattelun askeleet kulkevat samaan suuntaan ja niillä on yhteinen päämäärä.

Perille päästyään ihminen oivaltaa samalla sekä kuoleman että elämän merkitykset.

Elämä ja kuolema ovat siis kolikon kaksi puolta. Johdonmukaisesti ajateltuna tällä on seurauksia kuoleman olemuksen ymmärtämisessä. Elämä on meissä olemuksellisesti läsnä ja jos meiltä kysytään elämästämme, kerromme itsestämme: ”Minä olen elämäni”. Sen sijaan, jos kysyjä tiedustelee kuolemastamme, ajattelemme tuntematonta toiseutta, toteutumatonta onnettomuutta tai pahaenteistä viikatemiestä. Kuitenkin, samoin kuin elämästä puhuttaessa, olisi meidän vastattava: ”Ai kuolemani? Se olen minä itse.”. Kuoleminen on kuolevana olentona olemista, kuoleman aavistelua ja siihen valmistautumista. Tässä on vihje kuoleman ajattelulle: tuonpuoleisuuteen kurkottelun sijaan on tutkittava tämänpuoleista kuolemista, joka on läsnä mielessämme, ruumiissamme ja teoissamme. Kuoleminen on siis ajattelun ja kokemisen piirissä.

”Väistämätöntä kuolemaa tulee mietiskellä joka päivä. Joka päivä, kun mieli ja ruumis ovat levossa, on ajateltava, kuinka repeytyy kappaleiksi nuolista, luodeista, keihäistä ja miekoista, kuinka joutuu tulva-aallon viskeltäväksi, sinkoutuu keskelle tulipaloa, saa salamaniskun, ruhjoutuu kuoliaaksi suuressa maanjäristyksessä, putoaa satojen sylten korkuiselta jyrkänteeltä, kuolee johonkin sairauteen tai tekee seppukun isäntänsä kuoltua.

Eikä yhtenäkään päivänä saa unohtaa pitää itseään kuolleena.”

(Yamamoto Tsunetomo, Hagakure – Samurain tie 2006, s. 185) Ohje on tarkoitettu kuolemisen ammattilaisille. Moiseen meditointiin ei moni kykene, eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on oivaltaa päivittäisen kuolemisen henkinen jalostavuus. Sotureiden lisäksi tämän ovat ymmärtäneet oppineet niin Aasiassa kuin Euroopassakin. Ihminen, joka hyväksyy kuolevaisuutensa, majoittaa mielessään kahta minuutta. Nämä kaksi käyvät väsymättä hedelmällistä dialogia, johon yksikään jumala tai tekoäly ei kykene. Vastakkain ovat elämä ja kuolema, filosofi ja pääkallo. Kuoleman hetkellä nämä vanhat kiistakumppanit paiskaavat kättä, tulevat yhdeksi ja siirtyvät ajasta ikuisuuteen.

Jos sen sijaan viimeisen hetken koittaessa elävä minuus on vallannut koko

Kuolemisen dialektiikkaa Tästä näkökulmasta monelle tuttu latinankielinen lausahdus ”Memento mori!” saa uuden merkityksen. Tavallisesti se on tulkittu muistutukseksi kuolevaisuudesta tai vääjäämättä koittavasta kuoleman hetkestä. Kirjaimellisesti se kuitenkin kuuluu: ”Muista kuolla!” (sana mori eli kuolla on 30

mielen, jää kuoleva minuus ulkopuolelle. Näin syntyy identiteettikriisi, joka ei ole aivan vähäpätöinen. Ihmiselle jää hyvin vähän aikaa hyväksyä se seikka, että hän on paitsi elävä, myös kuoleva olento. Ruumiissamme syntymästämme asti asustanut kuolema projisoituu tällöin jakomieliseksi kuvitelmaksi varjoissa vaanivasta viikatemiehestä. Kuitenkin ainoa kärsimätön luuranko on omamme, joka jo malttamattomana pyrkii esiin hapertuvan lihamme ja roikkuvan nahkamme alta.

Mikäli ajatukseni ovat oikeansuuntaisia, on meidän muistettava kuolla – edes vähän – joka päivä. Kun aloittaa hyvissä ajoin, ei tule niin kiire deadlinen lähestyessä. Varsin moni viivyttää aloittamista erilaisilla verukkeilla viimeiseen iltaan, jolloin luvassa on stressiä, kiroilua ja kyyneleitä. Tätä viisautta ei tarvitse lähteä etsimään Goalta, vaan se on jo sisäänrakennettuna eurooppalaisten yliopisto-opiskelijoiden perinteeseen. Sukupolvesta toiseen edeltäjämme ovat tervehtineet ilolla sekä elämää että kuolemaa yhdessä ja samassa säkeistössä:

Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus; post iucundam iuventutem, post molestam senectutem, nos habebit humus!

31

Jatkotarina

IV

Akseli Huhtanen

S

*

ideharso ritisi hiljakseen kun käännyin vuoteella. Kudosneste oli vuotanut siteen läpi ja saanut sen tarttumaan kiinni lakanaan, joka nyt irtosi siteestä vain repimällä. Siristin vaistomaisesti silmiäni inhosta. Olin heikko ja mieleni laukkasi.

Ajattelin ensin ryhtyä hieman vapisemaan, mutta jatkoinkin kattoon tuijottamista. Ollapa joskus mieli niin valkoinen kuin kattomaali. Se öljysekoitteinen, joka vähän kiiltää. Oikein tabula rasa, puhtaalta pöydältä, nollat taulussa. Aijai.

Mutta ei. Aina tuli jostain uusia ajatuksia, muistoja ja hätkähdyttäviä huomioita.

Lakanat tuntuivat nihkeiltä ja päässä poukkoili ajatuksia kuin lottopalloja arvontakoneessa, ”hyvää iltaa”, mutta kaivoin väkisin mieleeni muistikuvia toissapäivästä. Viimeiset kaksi päivää olin ollut, kuten kaverini tyylikkäissä kahviloissa tapasivat sanoa, ”tripillä”. Tripeistä puhuvat tarkoittavat sillä jotain jännää kokeilua uuden asian parissa, esimerkiksi puuartesaanialan opintoja tai Vapaussodan perintö -lehden lukemista. Jännää ja uutta, sitä nämä kaksi päivää olivat tarjonneet tuntikausien kahvilakeskustelujen aineiksi.

Olin ilmoittaunut vapaaehtoiseksi tutkimukseen, jossa pyritiin tuottamaan aistidataa kontroilloidusti ja täysin keinotekoisesti, siis toteuttamaan eräänlainen päänsisäinen, täydellinen virtuaalimaailma. Osallistuin kokeeseen, sain kuulla elintoimintojeni pysähtyneen kesken testien, tapasin tai kuvittelin tavanneeni hyvin poikkeuksellisen henkilön tai olion, tein ilmeisesti kaksi henkirikosta ja lopulta tein tai ainakin yritin tehdä - mitäpä muutakaan kuin itsemurhan.

Olinhan tietysti ollut ennenkin henkisesti epätasapainossa ja kokenut erilaisia depressioita ja minuuden murtumisia.

Mutta tämänkertainen oli vienyt voiton kaikista krapuloista, ihmissuhteiden ja seksin kanssa koetuista pettymyksistä, puhumattakaan läheisten kuolemasta tai työelämän pettymyksistä.

Kykenin toki asettamaan tapahtumat aikajärjestykseen: testit, kohtaaminen, Veeran murha, keskustelut, hoitajan tappaminen, itsemurha. Hahmotin myös vähittäisen liukuman verrattaisesta henkisestä tasapainosta totaaliseen käsittämättömyyteen: aluksi olin hallusinoinut 32

lääketieteellisissä testeissä, sitten kotonani, sitten olin kuvitellut olevani ”T”, siis todellakin kirjain tai jotain, sitten olin kuullut ääniä sairaalassa ja lopulta olin tehnyt spektakuläärin itsemurhan kuvitellen sen olevan portti johonkin korkeampaan. Organisoin tätä kaikkea kauniisti eteneviin syyn ja seurauksen ketjuihin. Tein siitä kausaalisen helminauhan. Se oli vahva, niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Piirsin päässäni järjestelmällisesti etenevän prosessikaavion, kyllä vai ei, ja hahmottelin vielä kauniin hierarkiapuun.

kin. Olin halunnut kontrolloida elämääni itse, samalla ymmärtäen mahdollisimman laajasti oman kontrollini rajallisuuden.

Suoraan sanoen, olin pyrkinyt olemaan suvereeni. Terävä ja samalla liukas, veistoksellinen ja samalla häilyvä.

Tietenkin olin epäonnistunut surkeasti, kuten olin alusta alkaen tiedostanut epäonnistuvani. En ollut muuttunut olemisen suhteen suvereeniksi, vaikka olin muodostanut oman elämäntapani, kokeillut kaikkea uutta, tehnyt enemmän ja tiedostavammin kuin kukaan toinen. Olin edelleen minä. Minä en ollut suvereeni.

Sitten olin huomannut ilmoituksen koskien ”sensoriseen deprivaatioon perustuvaa virtuaalimaailmaprototyyppiä”.

Sitä katsoessani olin ymmärtänyt, miksi rippikoulussa pastori oli käyttänyt sanaa ”ilmoitus” ikään kuin siinä olisi jotain taikuutta. Tuossa kokeessa oli näyttäytynyt minulle avain kaikkeen siihen, mitä olin etsinyt. Portti pois kaikesta siitä, mitä en voinut sietää.

Olin läpäissyt ennakkotestit kirkkaasti: helposti riittävän narsistinen, kykeneväinen todella yliampuvaan kuvitteluun oman elämänsä suhteen, hyvin altis heikoillekin aisti- ja vietti-impulsseille.

Marssin kokeeseen tuntien kaikentäyttävää odotusta. Pian. Pian.

Sitten: kaksipäiväinen kurimus täydelliseen käsittämättömyyteen. Mihin se oli päättynyt? Oliko minut viimein pysäyttänyt jokin? Olinko sittenkin päässyt siihen ihanteeseen, johon olin pyrkinyt? Kuinka tunnistaisin utopian, jos olin jo saapunut sinne?

En silti ymmärtänyt, miksi olin tässä.

Aloitin jälleen alusta. Miksi oikein menin niihin testeihin? Olin halunnut löytää unelmieni naisen. Olin halunnut olla poikkeus, erilainen, rakastua virtuaaliseen ja ideaaliseen. En ollut suostunut tyytymään tavanomaiseen, kohtuulliseen, samanlaiseen kuin kaikki muutkin. Vittu, eihän ole mitään järkeä tuntea niin täydellistä tunnetta kuin rakkaus, jos rakkauden kohde on epätäydellinen. Niin olin ajatellut. Minua oli myös pitkään ahdistanut tunne, että tuhlasin elämääni turhien, kenties väärien ihmisten kanssa. En halunnut päästää heitä liian lähelle mutta samalla en kestänyt päivääkään kuulematta kehuja tai rakkaudentunnustuksia heiltä.

Minua eivät olleet houkuttaneet myöskään ajatukset sikäli, kuin ne perustuivat epätäydelliseen informaation ja oman ruumiini ja ennakkoluulojeni asettamiin ehtoihin. Hyi helvetti, eihän ajattelussa ole mitään merkityksellistä, jos se on suljettu vain minuuden häkin sisälle.

Tätä kaikkea ahdistavaa kuonaa olin ravistellut harteiltani olemalla niin erilainen, riippumaton ja objektiivisuuden mahdottomuuden tiedostava kuin suin-

*

Makasin hiljaa ihoni rasvaisuuden ja hikeni tahraamissa lakanoissa. Ikkunassa oli kukkakuvioiset pitsiverhot, jotka roikkui33

vat verhotangosta ja toinen, matalampi verho oli viritetty ohuen vaijerin varaan noin puolen metrin korkeudelle ikkunan alareunasta. Ikkunan edessä oli kirjoituspöytä, puuviilulla päällystetty näyttämään jalopuulta. Huoneen nurkassa oli käytännöllinen ruotsalainen kirjahylly.

Yksinkertainen, tukeva ja kokopuusta tehty. Hyllyssä oli koulukirjojen ja tekonahkakantisen Raamatun lisäksi isoja, kuvitettuja tietokirjoja: ”Matikasta kivaa”,

”Galaksien salaisuudet”, ”Aurinkokunta – planeetat, asteroidit ja Aurinko” sekä ”Tekoäly – tulevaisuuden teknologia”. Minä rakastin noita kirjoja. Pidin pölyisistä pitsiverhoista, varsinkin siitä alemmasta joka esti näkemästä ulkoapäin, mitä huoneessa tapahtui. Tunsin kiintymystä pöydän viilupintaa kohtaan, siihen jäisi painaumia jos kirjoittaisin sen päällä kirjeen. Minä tunsin. Minä olin kotona.

34

Kuva: Joonas S. Martikainen

Seuraava Pöllö saapuu kevään mukana vuonna 2013.

Minervan Pöllö kiittää lukijoitaan ja tekijöitään kuluneesta vuodesta.