että filosofinen tutkimus noudattaa jo nykyään näitä periaatteita? Tällöin piirin ja vastineen laatijoiden erimielisyydet koskisivat sellaista deskriptiivistä seikkaa, joka olisi ratkaistavissa empiirisen tutkimuksen keinoin. Pessimistiset arviomme filosofian nykytilasta perustuvat vain omiin kokemuksiimme. Mikäli muiden havainnot poikkeavat omistamme, tarvitaan yksinkertaisesti vain lisää tutkimusta. Toistaiseksi filosofiaa on tutkittu systemaattisesti vain hyvin rajallisesti (esimerkiksi tieteensosiologian menetelmin). Olisikin mielenkiintoista nähdä, millaisen kuvan filosofian ulkopuolelta tulevat tieteentekijät siitä muodostaisivat.
Muita perustelemattomia oletuksia ja virheitä
B
runilan ja Hokkasen kritiikki on siis keskeisiltä osiltaan hakoteillä. Valitettavasti se sisältää myös monia pienempiä väärinkäsityksiä ja virhetulkintoja. Ensin muutama sana vastineen otsikon väitteeseen: “Naturalismia ei voi aistia”. Naturalismi, samoin kuin skientismi, ovat ismejä, eli aatteita tai oppeja, tässä tapauksessa metodologisia sellaisia. Nämä termit ja niihin liitetyt näkemykset ovat osa sosiaalista todellisuutta siinä missä mitkä tahansa muutkin jaetut merkitykset. Ihmiset oppivat eri sanoihin liittyviä merkityksiä esimerkiksi lukemalla tai kuulemalla jonkun puhuvan niistä, siis käyttämällä näkö- ja kuuloaistejaan. Kuten manifestissa esitettiin, myös tällaisten metodologisten periaatteiden toimivuutta suhteessa jonkin päämäärän saavuttamisen voidaan arvioida empiirisesti. Näin ollen sekä naturalismia (mitä sillä kulloinkin tarkoitetaankaan) että manifestin mukaista skientismiä voidaan tarkastella metodologisina oppeina, joiden menestystä voidaan arvioida empiirisesti – eli tietyssä mielessä niitä tosiaan voi aistia. Lisäksi jo vastineen toinen lause on hakoteillä. Manifestissa ei puhuta tieteen ja filosofian tehtävistä vaan siitä, miten oikeuttamisen mielivaltaisuutta voitaisiin vähentää. Manifestin kritiikin kohteena on ollut sellainen filosofinen tutkimus, jolla on jonkinlaiset tiedolliset tavoitteet ja jossa pyritään oikeuttamaan esitettyjä väitteitä. Muunlaista filosofiaa manifestin viesti ei koske.
58
MINERVAN PÖLLÖ
Brunila ja Hokkanen ovat käsittäneet väärin vertauskuvan mielivaltaisen ajattelun rämeestä. Kyse ei ole analyyttisestä metafysiikasta tai epistemologiasta, vaan kuten jo käytetty ilmaisu kertoo, mielivaltaisesta ajattelusta. Siispä kysyessään: “[M]iksei se voisi [...] kasvattaa [...] ajattelijoita?” vastineen laatijat tulevat kysyneeksi: Miksei mielivaltainen ajattelu voisi kasvattaa ajattelijoita? Hiihtotermein tätä vastaisi kysymys: Miksei satunnainen huitelu voisi kasvattaa hiihtäjiä? No, kyllähän se on periaatteessa mahdollista, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ole vielä tuonut kovin montaa mitalia. Emme ymmärrä, millä perusteella Brunila ja Hokkanen ajattelevat Helsingin piirin vähättelevän normatiivista keskustelua. Manifesti käsitteli vain metodologisia normeja eikä esimerkiksi moraalisia. Emme halua kieltää normatiivista keskustelua sen enempää filosofeilta kuin lihakauppiailtakaan. Mikäli kuitenkin halutaan väittää, että jokin väite pitää paikkaansa – olipa kyse sitten etiikasta, fysiikasta tai valtio-opista – on kyseinen väite oikeutettava. Brunila ja Hokkanen esittävät myös omia normatiivisia väitteitä antamatta niille perusteita: “Mitään ‘lopullisia’ vastauksia ei voida saada, eikä pidäkään. Olemme tässä mielessä siis erimieltä siinä, että lopullisten vastauksien saamattomuus olisi merkki filosofian epäonnistumisesta; filosofia on pikemminkin kaikista akateemisista aloista se, joka toteuttaa parhaiten fallibilismin periaatteita.” Hokkanen ja Brunila toteavat siis olevansa kanssamme eri mieltä filosofian epäonnistumisesta, koska heidän mukaansa lopullisiin vastauksiin ei tarvitse päästä. Manifestissa ei kuitenkaan esitetty, että “lopullisten” vastausten saavuttaminen olisi filosofian onnistumisen kriteeri. Siinä ainoastaan kirjoitettiin, ettei niiden tavoittelua ole syytä tuomita. Helsingin piiri on autuaan agnostinen sen suhteen, onko tieteessä tai filosofiassa päästy käsiksi lopullisiin vastauksiin tai tullaanko moisia tuloksia koskaan saavuttamaan. Niitä kohti pyrkiminen voi kuitenkin olla arvokasta, vaikkei päämäärään lopulta päästäisi. Yrittäväthän tieteilijätkin muodostaa paikkaansa pitäviä teorioita, vaikka myöhemmät tutkijat päätyvät usein kumoamaan aiempien tekemän työn. Kaikkein hämmentävin kohta aiemmassa Brunilan ja Hokkasen lainauksessa on kuitenkin se, kun kirjoittajat väittävät filosofian toteuttavan fallibilis-