Fukuyama ei väitä, että historialla olisi eksakti alkupiste – jollaista tässä viitekehys-luennassamme voitaisiin pitää skaalan ensin mainittuna päänä. Tällä kysymyksellä ei kuitenkaan ole merkitystä teesin tarjoaman viitekehyksen käyttökelpoisuudelle. Sellaiset vastaväitteet, joiden avulla historian loppu pyritään todistamaan epähistorialliseksi teesiksi, menevät metsään. Tässä luennassa historian loppu tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että skaalalla ei päästä enää pidemmälle. Näköpiirissä ei ole sellaista yhteiskuntajärjestelmää, jossa vastavuoroinen tunnustus toteutuisi paremmin kuin liberaalissa demokratiassa.
R
Normatiivinen luenta historian lopusta
adikaalimpi suhtautuminen Hegelin filosofiaan löytyy Kojévelta: “Meidän päivinämme, kuten Marxin aikana, hegeliläinen filosofia ei ole totuus termin tiukassa merkityksessä; se ei ole niinkään todellisuutta vastaava diskursiivinen paljastus kuin idea tai ideaali, ts. ‘projekti’, joka tulee toteuttaa ja siten todistaa oikeaksi toiminnalla.” Sen sanominen, että historia on loppu, on näin ollen vastaamista Aristoteleen Politiikan neljännessä kirjassa esittämään kysymykseen: mikä valtiomuoto on paras ilman lisämääreitä? Toisin sanoen: mikä on paras käytännössä mahdollinen yhteiskuntajärjestelmä? Voisimme vyöryttää tilastoja, jotka osoittavat miten absoluuttinen köyhyys, malaria, lapsityövoiman käyttö ja sodankäynti ovat vähentyneet samaan aikaan kun lukutaito ja demokratia ovat lisääntyneet sekä globaali eliniänodotus noussut viimeisten vuosikymmenten aikana.[1] Vastaavasti voisimme vedota yhteiskuntatieteilijöihin, jotka puolustavat liberaalien demokratioiden uniikkia kestävyyttä ja verratonta kykyä tuottaa kansalaisilleen hyvinvointia ja turvallisuutta.[2] Kyse ei ole kuitenkaan vain kylmän sodan jälkeisen “demokraattisen vallankumouksen” todellisista mitattavista seurauksista, vaan liberaalin demokratian ihanteiden sementoitumisesta universaaleiksi arvoiksi. Elämme aatehistoriallisesti tilanteessa, jossa liberaalit ideaalit ovat kyseenalaistamattomia. Tämä tulee vielä selvemmin esille, kun käsittelemme Fukuyaman teesiin kohdistettua kritiikkiä. 16
MINERVAN PÖLLÖ
Vaihtoehdot liberaalille demokratialle?
U
skomme, että suurin osa Fukuyaman vastustuksesta perustuu väärinymmärryksiin. Seuraavaksi pyrimme oikaisemaan yleisimmät väärinymmärrykset sekä esittämään sellaiset ehdot, joiden täyttyminen vakuuttaisi meidät historian jatkumisesta. Ehkäpä kaikista yleisin vastalause historian lopun ideaa vastaan on väittää, että vuoden 1989 jälkeiset tapahtumat ovat jotenkin osoittaneet sen virheelliseksi. Vuoden 1992 Jugoslavian sota[3], vuoden 2001 terroristi-iskut[4], vuoden 2008 finanssikriisi[5], vuoden 2014 Krimin niemimaan valtaus[6] sekä vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalit [7] ja Iso-Britannian EU-ero[8] ovat kukin vuorollaan osoittaneet, että ajatus historian lopusta on pelkkää fantasiaa. Tämä vasta-argumentti kuitenkin perustuu väärinymmärrykseen: Fukuyaman teesi historian lopusta ei ole ennustus! Tulkitsimme historian lopun sitten osana viitekehystä tai normatiivisena väitteenä, kumpikaan tulkinta ei pyri sanomaan mitään tulevaisuudesta. Kun seuraamme viitekehystulkintaa historian lopusta, emme väitä, etteikö tunnustukseen perustuvalla skaalalla voida mennä taaksepäin. Historian lopun teesin ydinsanoma ei kumoudu siitä, että kansa hurraa Putinille tai siitä, että terroristit ajavat lentokoneita päin pilvenpiirtäjiä. Sodat, uskonnollinen fundamentalismi ja diktaattoreiden valtaannousut tulevat jatkossakin haastamaan liberaalin demokratian asemaa ja leviämistä – Fukuyama ymmärtää tämän siinä missä muutkin maailman menoa seuraavat ihmiset. Olennaista on, että tällöin skaalalla mennään tai yritetään mennä taaksepäin. Tästä syystä antiliberalistiset mullistukset eivät haasta liberaalin demokratian asemaa historian loppuna.
Historian lopun kumoutuminen edellyttää sitä, että jossain toisessa yhteiskuntajärjestelmässä “herra ja orja” tunnustavat toistensa tasavertaisuuden paremmin kuin liberaalissa demokratiassa.