4/2012
4/2012
KO M M U N I K A AT I O
KO M M U N I K A AT I O
MITÄ VOI SANOA, KUN EI VOI SANOA? Teksti Päivi Ahoinpelto Kuvitus Krista Partti
Keskustelen Heinin kanssa
Olen tullut tapaamaan esikoistani Heini Ahoinpeltoa, 27. Heini on vaikeimmin kehitysvammainen Angelman-nuori ja asuu hoitokodissa. Tarkoituksenani on tarkastella, mitä elementtejä viestintäämme kuuluu.
S
en näkee heti. Sen näkee, on ko hoitaja muistanut kertoa Heinille, että äiti on tulossa. Jos ei ole kerrottu, Heini nostaa hämmästyneen katseensa ja selaa sisäistä tiedostoaan: ”Jaa, rouva näkyy tulleen. Olikos meillä sovittuna tapaaminen?” Jos taas on kerrottu, neiti on suurta hymyä: ”No mutta äiti! Kiva, kun tulit! Mennään toki sohvalle istumaan.” Nämä repliikit välittyvät minulle ilman, että sanaakaan sanotaan. Heini ei nimittäin käytä sanoja. Tosin sille, joka hänet tuntee, moni hänen ilmeensä ja eleensä on kuin puhetta. Joskus minusta itse asiassa tuntuu, että Heini puhuu, koska hänen ilmaisunsa on minulle ilmeinen. Joskus taas en kerta kaikkiaan käsitä, mitä hänen päässään liikkuu. Heinin käyttämää kieltä sanotaan olemuskieleksi. Paljon hänen viesteistään jää kuitenkin minulta tavoittamatta, koska en tunne kyllin hyvin hänen henkilökohtaista kieltään, hänen murrettaan, hänen idiolektiaan.
6
Voiko olemuskielistä idiolektia oppiakaan tulkitsemaan yksiselitteisesti? Arvelen, ettei voi. Uskon, että parhaalta ja tutuimmaltakin tulkitsijalta jää aina jotain katveeseen samalla tavoin kuin meidän on mahdotonta täysin tuntea läheisenkään ihmisen ajatuksia – tai haasteellisemmissa tilanteissa edes ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoittaa. Ja olemuskieli on ilmaisun välineenä viitteellisempi kuin puhe. Tarkkaan ajatellen on hyvä, että meillä jokaisella on tila, johon kukaan toinen ei voi tulla, tila, joka on yksin meidän: meidän syvimmät ajatuksemme, meidän intiimi olentomme, meidän yksityisyytemme. Sinne ei tarvitse päästä edes äidin! Vastapainona sille, etten täysin ymmärrä Heinin intentioita, huvittelen sommittelemalla hänen viesteihinsä monimutkaisiakin sanoituksia. Tämä täydentely kuuluu meidän yhteiseen kommunikointiimme ja hauskanpitoomme. On aina kuulunut.
Silityksiä ja halauksia Saapuessani Heini istuu geriatrisessa keinutuolissaan, niin kuin yleensäkin. Hän tervehtii iloisesti, mutta on haluton nousemaan, sillä nouseminen on vaivalloista. Kun nostan esiin tuliaiseksi tuomani mansikkarasian, Heini ilmaisee: ”Vai on tarjoilua! Sehän muuttaa asian. Jeesailepas mutsi vähän, että päästään pystyyn.” ja alkaa valmistella siirtymistä pöydän ääreen. Voi, miten mansikat maistuvat! Istuudumme sohvalle. Voin silittää Heinin poskia ja käsivarsia, voin paijata selkää tai hieroa jalkoja. Voin työntää kahden käden kaikki sormet Heinin vahvaan tukkaan ja nutuuttaa varovasti, antaa tällaista omaperäistä päähierontaa. Mutta Heinin käsien on annettava olla joka hetki Heinin omassa käytössä ja niiden liikkeen hänen itsensä vallassa! Käsistä häntä ei saa pitää kiinni. Hartioista Heiniä saa sen sijaan mielihyvin ottaa ja häntä saa halia tiukastikin. Hali vastaa, niin ajattelen, siihen ihon ikävään, siihen kosketuksen kaipuuseen, joka Heinissä ja varmaan meissä kaikissa asuu. Äidin tiukka, keinuttava ote – voin vain arvailla – on paluuta kohdun turvaan: hyväksyntää, lämpöä ja läheisyyttä. Haliessani Heiniä neiti pitää käsivarret kylkiään myöten. Hän ei anna vastahalia. Mutta halin mieluisuuden paljastaa se herkkä hymy, joka Heinin kasvoilla karehtii. Usein hän myös sulkee silmänsä. Hän saattaa nojautua halaajaa vasten kannustaen uuteen tiukkaan otteeseen. Jos halaaja vielä keinuttaa tai pudistelee Heiniä ja juttelee mukavia, sen hauskempaa hänestä. Heini itse päättää, milloin halin on aika päättyä. Kun halailu ei hänelle sovi, hän osoittaa sen kursailematta: rivakka tuuppaus yhdellä tai tarvittaessa kahdella kädellä merkitsee, että toisen on syytä pysytellä omalla puolellaan. Heinillä on nyt muuta puuhaa.
Mietteliästä pulputusta Heinin ruoka-ajat, pesulle menot ja muut päivän kulkua rytmittävät tapahtumat tapahtuvat mui-
den määräämässä järjestyksessä. Hänellä ei ole keinoa ilmaista esimerkiksi olevansa janoinen, ellei sitä häneltä erikseen huomata kysyä. Voi miten toivonkaan hänen ympärilleen herkkävaistoisia ihmisiä! Omaehtoiseen itseilmaisuun Heinillä on muutamia tapoja. Ollessaan mielissään hän saattaa pitää mietteliästä pörinää ja pulputusta. Tai sitten hän osallistuu keskusteluun artikuloimalla: vovvov-vov! Näitä äännesarjoja saattaa tulla useita peräkkäin, asian paljoudesta ja keskustelun intensiteetistä riippuen. Heinin iloääni on äänekäs huudahdus tai jopa karjahdus, kun hän oikein riemastuu. Sellaisen kirvoittaa esimerkiksi juhlatunnelma tai ison ihmisjoukon hälinä. Yksi aktiivisen itseilmaisun muoto Heinillä on tapa, jota me muut emme pidä toivottavana. Hän ruminoi eli palauttaa nielemänsä ruuan takaisin suuhun. Joskus ruminointi menee pitkäksi eli on niin voimakasta, että syöty ruoka päätyy vaatteille saakka. Se ei näytä siistiltä eikä tuoksu hyvältä
meidän muiden mielestä. Mitä Heini itse ajatellee? Heinin ruminointi vaikuttaa ainakin osittain tahdonalaiselta. Sitä esiintyy usein päiviäkin kestävien jaksojen aikana ruokailun jälkeen keväisin, tai sitten sitä esiintyy näennäisen satunnaisesti. Tähän mennessä en ole kuullut yksiselitteistä tulkintaa, mikä Heinin ruminoinnin laukaisee. Olen päätellyt, että ruminointi ainakin joskus on Heinin tapa protestoida tai hakea huomiota, kertoa, että asiat eivät ole hänen toivomallaan mallilla. Hänellä oli taannoin hoitaja, jonka työvuoron aikana hän saattoi ruminoida vaihtoon monta vaatekertaa. Hoitaja oli Heinille kiukuissaan, ja tämä ilmeisesti sai Heinin ruminoimaan lisää. Oliko tämän voimakastahtoisen neidin kanssa syntynyt tahtojen taistelu, jonkinlainen koston kierre? En tiedä. Entä lieneekö keväisillä ruminointisarjoilla yhteys kevään nuoressa ihmisessä herättämään levottomuuteen? Liittyneekö se silloin hormonitoiminnan vilkastumiseen?
Hoitokoti kertoo, että Heinin nykyinen omahoitaja ei paljonkaan näe hänen ruminointiaan. Ruminointi sattuu kuulemma useammin, kun omahoitaja ei ole työvuorossa. Ainakin tämä on viittaus tahdonalaisuuteen, mutta mitä siitä voi päätellä, on jo tulkintaa. Auttaako kiva sana aina ohi mennessä pitämään ruminoinnin poissa, sipaisu kiireestä huolimatta silloin tällöin; sen huomaaminen, että tässä istuu tunteva ihminen?
Vihjeitä Heini tuntee joitakin puhuttuja sanoja. Esimerkiksi ruokailuun liittyvät sanat ’ruoka’, ’nälkä’ ja ’syömään’ ovat hänelle tuttuja. Samoin hän ymmärtää, mitä on ’tule’. Useimmiten puhe tarvitsee kuitenkin tuekseen toiminnallisen, olemuskielisen, vihjeen. Kuvakorteilla tapahtuvaan viestintään Heini ei juuri jaksa keskittyä. Ruokapöydässä Heini ei seurustele. Hän keskittyy itse asiaan.
Olemuskieli on ilmaisun välineenä viitteellisempi kuin puhe. 7