IÄNI 2/2023

ITÄSUOMALAINEN KULTTUURIJULKAISU SYKSY / 2023

IÄNI on itäsuomalainen kulttuurijulkaisu, jota julkaisee luovien alojen yhdistys Pääkonttori ry. Toteuttamisen käynnistämistä tukee Savonlinnan kaupungin hallinnoima, opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama S creatives -hanke. Paperilehti ilmestyy kolme kertaa vuodessa, minkä lisäksi sisältöjä jaetaan verkossa. Digilehden löydät tällä hetkellä osoitteesta screatives.fi/kulttuurilehti .

Julkaisija: Pääkonttori ry Julkaisupäivä: 15.9.2023

Lehden tunnus, grafiikka ja taitto: Heidi Tamminen

Paino: Teroprint Oy, Mikkeli

Ota yhteyttä: kulttuuri.iani@gmail.com, 050 475 4160, www.screatives.fi, Instagram: @kulttuuri.iani

IÄNI, Itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. ISSN 2814-9785

Painosmäärä 4 000. Ilmaisjakelu. Jakelupisteet:

ENONKOSKI Maitolaituri Kahvila & Puoti, Enonkoskentie 11 | HELSINKI Kulttuurikeskus Caisa, Kaikukatu 4 B |

IMATRA Kulttuuritalo Virta, Virastokatu 1 | JOENSUU Joensuun taidemuseo Onni, Kirkkokatu 23 • NÄYTTÄMÖ-teatteri, Koskikatu 8 • Taidekeskus Ahjo, Kirkkokatu 23 | JUVA Juvan kunnankirjasto, Raili Kostian tie 2 | KERIMÄKI Kerimäen kirjasto, Kerimäentie 6 | KESÄLAHTI Sovintola, Pyhäjärventie 8 | KUOPIO Galleria Ars Libera, Maaherrankatu 3 • Kuopion pääkirjasto, Maaherrankatu 12 • Kuopion taidemuseo, Kauppakatu 35 | LAPPEENRANTA Galleria Pihatto, Valtakatu 80 • Kulttuuritila Nuijamies, Valtakatu 39 | MIKKELI Mikkelin matkailuneuvonta, Maaherrankatu 9-11 • Mikkelin Teatteri, Savilahdenkatu 11 • Mikkelin taidemuseo, Maaherrankatu 18-20 (kauppakeskus Akseli, 2. krs.) |

PARIKKALA Bar Cafe Assa, Parikkalantie 10 | PIEKSÄMÄKI Kulttuurikeskus Poleeni, Savontie 13 | PUNKAHARJU

Punkaharjun kirjasto, Tehtaantie 5 | RANTASALMI Rantasalmen kirjasto, Poikkitie 2 | SAVONLINNA Elokuvateatteri

Killa, Punkaharjuntie 3 • Elokuvateatteri Kuvalinna, Olavinkatu 13 • Kirjastoauto Loisku Lumpehinen, kirjastoautopysäkit

• Kulttuurikellari, Olavinkatu 34 • Linnalan opisto, Sotilaspojankatu 7 • Pääkirjasto Joeli, Asemantie 5 • Riihisaari –Savonlinnan museo, Riihisaari • Savonlinnan musiikki- ja tanssiopisto, Sotilaspojankatu 1 • Savonlinnan Taidelukio, Sotilaspojankatu 3

• Savonlinnan Teatteri, Kylpylaitoksentie 4 • Savonlinnan Teatterin myyntipalvelu, Kauppatori 1

• Sokos Hotel Seurahuone, Kauppatori 4-6 | SAVONRANTA Savonrannan kirjasto, Kangastie 3 | SULKAVA Kioski

Alanteen Helmi, Alanteentie 17 | VARKAUS Keskuskonttori, Taipaleentie 15

2 Pääkirjoitus

Utopioista, ihanteista, visioista ja haaveista

Veera Kolehmainen

3 Teos

Sarjasta Kolme ajatusta ajasta, 1/3

Anni Löppönen

4 Taiteilija

Betoniin kätketty ilo – ja kärsimys ............

Veli Granö

10 Festivaali

Festivaalin ilo ja arkinen todellisuus

Mirjam Reponen

12 Taidelukiolta

Sun siivet kantaa kyllä

Heidi Heinonen

13 Taidelukiolta

Linografia

Venla Vauhkonen

14 Teos

Viimeinen ranta III

Ville Erkki Tarke

16 Perintö

Pieni museo isojen kisoissa

Anne Väänänen

21 Runo

Sumun syntyessä

Lauri Nolte

22 Puheenvuoro kuvataiteelle

Pelit luovat maailmoja tyhjästä

Kannen taiteilija: Emma Ainala

Syksyn toimituskunta

Veera Kolehmainen päätoimittaja

Heidi Tamminen toimituspäällikkö

Löppönen jäsen Eeva Simola jäsen

VEERA KOLEHMAINEN UTOPIOISTA, IHANTEISTA, VISIOISTA JA HAAVEISTA

KUVA: IITA SILLANPÄÄ

Tämän numeron teemana on Utopia.

Kotimaisten kielten keskus kuvailee utopiaa haaveelliseksi suunnitelmaksi, kaukaiseksi ihanneyhteiskunnaksi. Lehtemme käsittelee aihetta mm. pelien ja festivaalien näkökulmasta, joihin molempiin rakennetaan tietoisesti vaihtoehtoisia todellisuuksia. Kautta aikain myös visuaalisten taiteilijoiden teosten luomat maailmat on nähty eräänlaisina utopioina. Toisinaan saattaa myös yllättyä siitä, jos utopiasta tulee yhtäkkiä totta. Myös siitä tämä numero kertoo.

IÄNI-lehden toimituskunnassa elää haaveellinen suunnitelma siitä, että voisimme yhteisen julkaisun avulla tuoda koko Itä-Suomen kulttuurikenttää esille yhdessä isommin. Tämä tarkoittaa sitä, että laajentaisimme lehden jakelun eri puolille Itä-Suomea ja nostaisimme koko itäisen Suomen kulttuuri- ja taidekentän ääntä kuuluviin yhdessä. Myös lehden sisällöt tulisivat käsittelemään laajasti eri kyliemme ja kaupunkiemme asioita, kuten myös eri taiteenalojen ja kulttuuristen ilmiöiden osa-alueita. Vaikka IÄNI-julkaisua on lähdetty tekemään Savonlinnasta käsin, on tavoitteena yksi yhteinen, riippumaton keskustelualusta itäsuomalaiselle kulttuurille ja taiteelle.

Mutta missä kulkee haaveen, utopian ja vision ero? Sanakirjat kuvaavat haavetta usein epärealistiselta tuntuvaksi toiveeksi, unelmaksi tai haavekuvaksi. Visio sen sijaan voi olla tulevaisuudenkuva, näkymä tai kuvitelma. Utopiassa ihanne liittyy myös yhteiskuntaan. Arkikielessä nämä saattavat sekoittua. Selvää lienee kuiten -

kin on, että tulevaisuuteen kannattaa katsoa, haaveille on syytä antaa tilaa, eikä totuttuun ole hyvä liian tiukasti juuttua.

IÄNI-julkaisua on ollut alusta asti tekemässä pieni joukko luovan alan toimijoita lavarunoilijasta museonjohtajaan, valokuvataiteilijasta muusikkoon ja journalistista kuvittajaan. Julkaisu on taiteilijavetoinen, ja se tuskin ainakaan kaventaa näkymiä: rakastamme haaveilla ja visioida isosti.

Lehtityön käynnistämistä vuosina 2022 ja 2023 on tukenut opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama hanke. Tämän ajanjakson jälkeen meidän tulee saada sisältöjen lisäksi myös lehden kustannusrakenne sellaiseksi, että se toimii ilman taustalla vaikuttavaa hanketta. Tämä edellyttää laajaa yhteistyötä ja mukaan toivotaan niin pieniä kuin suuriakin toimijoita.

Jos sinä haluaisit sanoa jotain IÄNEEN, tai jos sinulla on mikä tahansa ajatus yhteiseen julkaisuun liittyen, niin kuulemme siitä mielellämme. Toimituksen yhteystiedot löydät kansilehdeltä.

Veijo Rönkkönen kehittyi vuosien mittaan taitavaksi betonitaiteilijaksi. Yhdessä kesässä valmistui parhaimmillaan kymmenkunta valmista teosta.

Taiteilija

VELI GRANÖ BETONIIN KÄTKETTY ILO – JA KÄRSIMYS

KUVAT: VELI GRANÖ

Taiteilija maalaa kivelle silmät, taivuttaa raudasta vartalon ja muotoilee betonista omat kasvonsa. Hän luo itselleen ystävän, heimon ja väen, joka on hänelle tuttu.

Parikkalan Koitsalahdessa sijaitseva Veijo Rönkkösen Patsaspuisto on yksi Euroopan merkillisimmistä taidekohteista ja malliesimerkki taiteilijan ja hänen tuotantonsa erityisestä suhteesta. Kumpaakaan ei olisi ilman toista.

Veijo Rönkkösen (1945-2010) lapsuuden koti oli köyhä, kuten oli koko maa hävityn sodan jälkeen. Rönkkösten kodin ilmapiiriä leimasi kovan työnteon lisäksi äidin ankaruus. Äidin harjoittama uuttera mitätöinti mursi pojan omanarvontuntoa. Lapsesta kasvoi lähes sairaalloisen ujo ja syrjäänvetäytyvä nuorukainen.

Kuusitoistavuotiaana Veijo pääsi töihin läheiseen paperitehtaaseen ja työskenteli siellä eläkeikään asti. Ensimmäisen palkan saadessaan hän oli tehnyt suuren päätöksen. Veijo osti kymmenen omanapuun tainta ja perusti kotitalon pihaan puutarhan – täältä hän ei koskaan lähtisi.

Taiteella on tehtävä

Veijo kulki murrosiän ahdistuksessa läheisen järven rantaan, lapsuuden uimapaikalle. Hän kaivoi savea rannalta, jolla oli viettänyt lapsuutensa onnellisimmat hetket. Hän muotoili savimöykystä pienikokoisen miehen muotokuvan. Se oli toive-omakuva itsetietoisesta miehestä ja ensimmäinen askel kohti omaa utopiaa. Hänen koko laajaa tuotantoaan voi tarkastella tämän pienen veistoksen jatkona. Veijon Patsaspuisto on eräänlainen laajennettu omakuva – ja samalla mielen tasapainoa ja iloa etsivän sielun kehityskertomus.

Patsaat alkavat puhua

Veijon ensimmäiset, luonnollisen kokoiset patsaat hän teki aktiivisiksi keskustelun avaajiksi. Ne oli sijoitettu pihan näkyvimmälle paikalle. Irvikuvamainen mies -teoksen (1961) käsi kohoaa yhä heilutukseen, joka on suunnattu tiellä kulkijoille. Veijo kertoi yrittäneensä ”hypnotisoida” pihaan tulijat teoksen kieroilla silmillä. Hän ei epävarmuudessaan tiennyt, miten ihmisten kanssa voisi puhua, joten patsaille lankesi tärkeä tehtävä: Niiden oli kerrottava tekijänsä tarina ja valloitettava maailma hänen puolelleen.

Jo ensimmäiset teokset onnistuivat yllättävän hyvin tehtävässään. Syrjäiseen pihaan saapui laumoittain uteliaita katsojia. Tuleva taiteilija näki taiteen maagisen vallan yleisöön. Menestyksen ja hyväksynnän tunne oli huumaava.

Taiteilijan arkistosta löytyi kymmeniä valokuvia pihassa liikkuvista vieraista. Kaikki salaa ikkunan raosta kuvattuja. Arkistosta löytyi myös huolelli-

Taideteoksen tekeminen alkaa usein tyytymättömyydestä.

”Maailma on minulle vieras, eikä se puhu kieltäni.”

Taiteilija

Patsaspuistossa on lukuisa määrä vieraita kulttuureja edustavia ihmishahmoja. Mitään selitystä eksoottisten aiheiden valinnalle ei taiteilja itse osannut kertoa.

sesti tutkittuja vieraskirjoja. Kirjojen sivujen nimet olivat Veijolle todisteita hyväksynnästä. Hänet oli otettu osaksi näiden ihmisten edustamaa maailmaa, vaikkakin vain eräänlaiseksi sivujäseneksi. Veijo huomasi joidenkin nimien toistuvan vieraskirjassa. Uskollisimmat kävijät olivat melkein ystäviä, vaikkei hän heitä koskaan kohdannutkaan.

Kotikonnun eksotiikkaa

Ehkä Veijo Rönkkösen Patsaspuistoon tutustuva yleisö etsii sieltä helpotuksen näkyjä modernin elämänsä kaavamaisuuteen. Ehkä Veijo itsekin yritti purkaa omaa ahdistustaan, ja homoseksuaalista toiseuttaan, rakentamalla pihaansa hyväksyttyä eksoottista toiseutta todentavan betonisen puutarhan? Veijon eksotiikan voi nimittäin nähdä viittaavan paitsi etniseen toiseuteen, myös seksuaalisuuden ja eksotiikan perinteiseen liittoon. Moderni kulttuurihan on peilannut estojen ja sääntöjen kahlitsemaa seksuaalisuuttaan primitiivisten kulttuurien – kylläkin useimmiten vain kuviteltuun – seksuaaliseen vapaamielisyyteen.

Veijon puistossa ei näy tietoisuus eksotiikan tai rotujen esittämiseen nykyisin aina liitettävistä kysymyksistä. Hänen näkemyksensä on kulttuurisotien ulkopuolisen eläytynyt ja viaton tulkinta ihmisyyden moninaisuudesta. Puiston ilmapiiri on vapauttava. Katsoja saa aavistuksen siitä, että ehkä kulttuurien yhteisymmärrys on sittenkin vielä mahdollista.

Elämää onkaloissa

Pihatien vartta kansoittaa groteski joukko. Näiden teosten voi huomata parodisoivan pihassa liikkuvia turisteja. Ehkä tässä naishahmossa on myös ripaus Veijon omaa äitiä.

Monia Veijon teoksia täplittävät reiät ja aukot. Tekijä oli mieltynyt myös avoimiin kirjoihin, taskuihin ja laukkuihin. Reiät, sopet ja onkalot ovat karnevalistisia muunnelmia ruumiin aukoista. Ne toimivat lintujen pesäkoloina. Lintujen puikkelehtiminen pikku rei´issä ja onkaloissa tuo puiston eroottiseen tematiikkaan kokonaisvaltaista hedelmällisyyssymboliikkaa. Lintujen pesintä, kuten

puutarhan kukkaistutuksetkin yhdistävät kuollutta betonia luonnon elämää luoviin kiertokulkuihin.

Monien veistoshahmojen suut ovat ammollaan. Ehkä ne ovat kivettyneet kesken yhteisen laulun? Aikoinaan niiden suista tulvikin musiikkia, monien veistosten sisällä on nimittäin kaiutin. Kun Veijo kytki ne radioon, lauloivat patsaat päivän iskelmät, ja lukivat ne myös säätiedotukset.

Nyt jo vuosia sitten hiljentyneessä puistossa voi edelleen aistia outoa läsnäoloa, jopa nähdä harhoja. Veistospuistossa tapahtuu jatkuvaa elävän ja kuolleen välistä rajankäyntiä, jossa katsojan elämän hetkellisyys saa lähes kuuluvan muodon häntä ympäröivän kivikansan avoimien suiden hiljaisuudessa.

Joogatarha

Veijon Patsaspuiston voi nähdä huipentuvan kokonaisvaltaista henkistä kokemusta tavoittelevassa Joogatarhassa (1975-). Kohti puiston ydintä vievää polkua voisikin verrata myyttiseen temppelipolkuun, jonka varteen on kuvattu erilaisia symbolisia kohtauksia tai tulijaa haastavia tehtäviä. Perinteisen temppelipolun tehtävänä on puhdistuminen maallisista ajatuksista ja valmistautuminen transkendenssin kohtaamiseen.

Kaikki 255 joogaveistosta muistuttavat tekijäänsä. Ne valloittivat hylätyn kanatarhan tekijänsä määräämälle kulttuurille, omakuvin kansoitetulle kosmokselle.

Veijo Rönkkösen Joogatarha on varmaankin Suomen ja koko maailman erikoisimpia ja merkittävimpiä taideteoskokonaisuuksia.

Taiteilijan lapset

Muutamissa Veijo Rönkkösen varhaisissa lapsiveistoksissa on kaikuja taiteilijan omasta lapsuudesta. Aivan kuin nämä pojat olisivat julistaneet sodan sitä kuuliaista nöyryyttä vastaan, jota Veijo piti lapsuusajan pahimpana virheenään.

Äidin kuoltua (1996) Veijo keskittyi vain ”lasten tekemiseen”. Nämä teokset ovat kokonaan jättäneet vihan ja keskittävät kaiken tarmonsa iloisiin leikkeihin.

Lasten vaatteet saivat vuosien mittaan yhä fantastisempia piirteitä. Asut ovat värikkäitä ja sisältävät kauniita korumaisia yksityiskohtia. Lasten tekemät taitavat akrobaattiset temput ja heidän lennokkaiden liikkeidensä riemu levittävät katsojaankin tarttuvaa elämäniloa. Katsoja voi kokea osallisuutta viattomuuden maailmaan, josta lapsen luontaista seksuaalisuuttakaan ei ole traumatisoivin kielloin peitetty. Sekin asia oli synkentänyt Veijon lapsuutta ja aiheuttanut vuosien ahdistuksen.

Taiteilijan elämän toiseksi viimeisenä kesänä (2008) valmistui monien vuosien ponnistus, sa-

takunta leikkivää ja voimistelevaa lasta käsittävä Lasten paraati. Sen etunenässä astelee itsetietoinen rumpalipoika. Marssi suuntautuu ulos pihasta. Taiteilijan haavoitettu lapsi oli vihdoin valmis marssimaan riemusaatossa maailmalle.

Veijo sanoi puiston olevan nyt valmis, uusia teoksia ei enää tarvita. Hän oli ihmisenäkin valmis, tasapainoinen ja ylpeä elämäntyöstään. Utopia oli toteutunut, hän oli rakentanut Patsaspuiston ja samalla oman itsensä.

Kirjoittaja oli Veijo Rönkkösen ystävä. Veli Granön ja Rönkkösen ystävyys kesti yli 30 vuotta. Granö julkaisi vuonna 2007 elämäkertateoksen ”Veijo Rönkkösen todellinen elämä”.

Granö on dokumentoinut ja esitellyt näyttelyissä ja julkaisuissa suomalaista ITE-taidetta vuodesta 1985.

Veijo Rönkkösen Patsaspuiston Parikkalan Koitsanlahdessa omistavat nyt Päivi ja Reino Uusitalo. He ovat luovuttaneet puiston ylläpidon Rönkkösen taiteen säilyttämiseen omistautuneelle Maailmanpylväs ry:lle. Puisto on Rönkkösen toiveen mukaisesti aina avoinna yleisölle.

Veijo Rönkkönen ympäröi pienen talonsa lapsiveistoksillaan.

MIRJAM REPONEN FESTIVAALIN ILO JA ARKINEN TODELLISUUS

KUVA: VEERA HALTTUNEN

Kesäfestarin portista sisään astuessaan voi parhaimmillaan kokea siirtyvänsä vaihtoehtoiseen yhteiskuntaan,

jossa olemista määrittelevät vastuiden ja velvollisuuksien täyttämisen sijaan ilonpito, musiikki, huolettomuus ja yhteenkuuluvuuden tunne.

Matkustaminen, leiriytyminen, päihtyminen (usein, ei aina), kiinnostavat ihmiset, auringossa loikoilu, yhteisen sadeviitan alle ujuttautuminen, suosikkiyhtyeiden mukana kuorossa hoilaaminen – mikä ihana todellisuuspako!

Oma ihana ja todellinen utopiani on kotipaikkakunnallani Sulkavalla järjestämämme vaihtoehtomusiikkiin keskittyvä Ihmemaa-festivaali. Rakkaan Saimaan rannalle kokoontuu kulttuurista nauttivia huipputyyppejä ja hengenheimolaisia, joista valtaosaa näen yleensä vain suurissa yliopistokaupungeissa. Tunnelma on lämmin ja turvallinen, soitto soi, tanssimme ja juttelemme. Yhtenä kesäiltana maaseudun ja kaupungin parhaat puolet yhdistyvät mitä kauneimmalla tavalla. Voisipa jokainen lauantai olla sellainen.

Festivaalikävijöille mieluisan kokemuksen eteen on kuitenkin suunniteltu, rakennettu ja hallinnoitu yhden pikkuruisen yhteiskunnan verran infraa ja palveluita, joita ei välttämättä huomaisikaan ennen kuin ne puuttuvat. Pienessä eteläsavolaisessa pitäjässä monet festivaalin järjestämiseen liittyvät asiat hoituvat mutkattomasti verkostojen ja sukulaisavun siivittäminä. Esimerkiksi artistien majoittamiseen ja muonitukseen löytyy helposti apukäsiä. Toisaalta väen vähyyden vuoksi etenkin ruoanmyyjien ja järjestyksenvalvojien löytäminen vaatii aikamoista kivien kääntämistä. Ihmemaa rakentuu kaveriporukan harrastuspohjalta vapaaehtoisvoimin, tunteja laskematta.

Monet utopiayhteisöt ovat lopulta kaatuneet siihen, ettei elämä olekaan ollut niin helppoa kuin oli luvattu. Selviytymisen eteen on pitänyt ponnistella, jakaa tehtäviä, muuttaa suunnitelmia ja hyväksyä realiteetit. Pelkkä visio harvoin kantaa pitkälle, jos se ei keskustele käytännön reunaehtojen kanssa. Tästä esimerkkinä koettiin tänä kesänä katastrofaalisesti epäonnistuneiden järjestelyiden vuoksi historiaan jääneet Epäjohdonmukaisten tanssiaiset Kuusamossa. Festivaalin yleisö kuvaili “Epiksiä” kutakuinkin ainutlaatuisen eeppiseksi yhteisölliseksi kokemukseksi. Yleisön vahva keskinäinen solidaarisuus ja huumorilla absurdeihin tilanteisiin suhtautuminen enemmän kuin pelastivat tapahtuman.

Festareilla käyminen vastaa ihmisen lajityypillisiin tarpeisiin olla laumassa ja kokea taidetta. Molemmat tarpeet taitavat jäädä nyky-yhteiskunnassa kroonisesti vajaalle huomiolle ja arvostukselle, joten onneksi festareita sentään on. Emmekö voisikin ottaa niiltä mukaan kokemuksen siitä, että yhteisöllisyyden, ilon ja taiteen täyteinen elämä on tavoittelemisen arvoinen utopia?

Kirjoittaja on sulkavalaisen Ihmekollektiivi ry:n puheenjohtaja.

Tunnelmia Ihmemaasta. Kuvat: Hanna Partanen ja Saara Kolehmainen

SUN SIIVET KANTAA KYLLÄ

Moi. Mä haluan kertoa sulle pienen tarinan. Tää tarina kertoo haavoittuneesta linnusta, mutta muuta sun ei vielä tarvitse tietää. Istu alas, rentoudu ja kuuntele, nyt ei tarvitse tehdä mitään muuta.

Kerran mä pelastin koulupäivän jälkeen meidän kotipihasta yhden sellaisen linnun. Se oli varmaan joku -tintti tai -hyyppä, en mä niiden lajeista mitään tiedä vieläkään, mutta se yksilö oli satuttanut jossain siipensä. Nyt se raukka piipitti avuttomana meidän pihan viinimarjapensaan alla. Aika nuori se taisi olla, mutta ei ihan poikanen kuitenkaan, kyllä se oli jo emostaan ja sisaruksistaan irti päästänyt.

Mä katsoin sitä hetken aikaa silmät lautasen kokoisina ja kipitin sitten sisään kysymään äidiltä, mitä sille pitäisi tehdä. Pitäisikö soittaa eläinlääkärille? Lääkäritäti tekisi linnulle siipeen kipsin ja antaisi lääkettä, vähän niin kuin isälle silloin, kun sillä murtui käsi. Niin mä silloin ajattelin, tietysti, olinhan mä vielä nuori ja vähän hölmö.

Äiti oikeasti soitti eläinlääkärille. Tiesin toki, että kipsi laitettiin silloin, kun jotain oli mur tunut. Mun harmikseni lintu ei kuitenkaan saanut kipsiä, vaan sille tuli lääkäritädin ohjeen mukaan lämmin pahvilaatikkopesä, jotain siemeniä, vesikulho ja hämärä turvapaikka työhuoneen nurkassa.

Ensimmäisenä päivänä se lintu ei syönyt mitään, ei yhtäkään siementä. Mä ajattelin että sitä pelotti. Sen siipeen varmaankin sattui vielä, ja se oli tosi vaisu, ei se edes piipittänyt enää. Toisena päivänä se näytti kuitenkin jo paljon reippaammalta. Nimesin sen Toivoksi, mutta sitä en kertonut äidille. Se oli mun ja sen linnun yhteinen salaisuus.

Päivä päivältä sen linnun siivet kantoivat aina vain korkeammalle. Se teki pahvilaatikon yläpuolella ensin pieniä pyrähdyksiä, sitten isompia. Pian meidän piti jo vahtia, että se ei lentänyt vahingossa päin kattolamppua tai ikkunaa. Niin vahvat sen siivet nyt olivat.

Yhtenä päivänä äiti istui mun kanssa alas ja katsoi ensin mua, sitten lintua. Äiti sanoi että lintu pitäisi päästää vapaaksi, ulos aurinkoon. Se oli jo niin terve, ettei se voinut enää elää aikuisten työhuoneessa sen pahvilaatikkopesässä. Se kaipasi tuulta höyheniinsä ja ruohoa ohuiden tikkujalkojensa alle.

Kun se lintu, Toivo, sitten iltapäivällä lensi pois, mä näin ihan varmasti, kuinka se vilkutti mulle sen toisella siivellä. Äiti hymähti ja sanoi, että äläpäs puhu hupsuja. Mä hymyilin enkä sanonut mitään, koska tiesin paremmin.

Mä oon mä. Sä oot se lintu. Lennä, sun siivet kantaa kyllä.

Novelli on kirjoitettu Savonlinnan Taidelukion Kirjallisuus 1 -opintojaksolla keväällä 2023. Kuva on toteutettu lukuvuonna 2022-2023 kurssilla Typografia, kalligrafia ja kuva.

Venla Vauhkonen, linografia

V ille Erkki Tarke: Viimeinen ranta III, 2023, valokuva

ANNE VÄÄNÄNEN PIENI MUSEO ISOJEN KISOISSA

KUVITUKSET: JUSSI KARJALAINEN VALOKUVA: MUSEOLIITTO

Vuodesta 2014 alkaen

on

järjestetty valta-

kunnallinen Vuoden museo -kilpailu, joka kasvattaa

suosiotaan.

Arvonimen ovat voittaneet sellaiset museokonkarit kuin Helsingin kaupunginmuseo, Espoon modernin taiteen museo EMMA, Serlachius-museo Gösta ja vuonna 2022 Poliisimuseo Tampereelta. Kyseiset museot ovat isoja, suurten kaupunkien suosittuja organisaatioita.

Vanhassa Riihisaaren viljamakasiinissa sijaitsee Savonlinnan museo. Se on pian 40 vuotta täyttävä pieni kulttuurihistoriallinen museo. Sen kokoelman perustan muodostavat ensi vuonna sata vuotta täyttävän Pyhän Olavin Kilta -yhdistyksen kokoelmat. Museon pienuudesta huolimatta sen kookkaimmat esineet ovat uljaat yli 100-vuotiaat museohöyrylaivat. Niihin on tänäkin kesänä päässyt tutustumaan Riihisaaren laiturin kelluvassa näyttelyssä.

Riihisaaren museolla on nyt kolmas johtajansa. Toimi Jaatisen ja Mirjam Kosusen jälkeen vetovastuuseen nousi Nikke Kaartinen Lahdesta. Hänen johtajuutensa alkoi elokuussa 2019 poikkeusoloissa: Vuonna 1852 valmistuneen museorakennuksen talotekniikkaremontti oli juuri alkamassa. Mittava kunnostustyö vaati koko museon poismuuttoa rakennuksesta sekä kaikkien tilojen täydellistä tyhjentämistä. Voi sitä pakkaamisen, roudaamisen ja järjestelemisen määrää! Onneksi väliaikaistilat löytyivät kivenheiton päästä entisestä Nälkälinnanmäen kirjastorakennuksesta.

Remontti

aktivoi museota

Museon saneeraus valmistui keväällä 2021, ja kesällä myös yleisö pääsi tutustumaan uudistettuun Riihisaareen. Erittäin onnistunutta remonttia voidaan pitää yhtenä lähtölaukauksena kohti hakua vuoden museoksi pari vuotta myöhemmin. Riihisaaren tarinassa ikään kuin avautui uusi lehti remontin myötä. Museon väki onkin alkanut kutsua aikaa Uuden Riihisaaren ajaksi. Moni asia uudistui samoihin aikoihin: sisätilat, talotekniikka, piha-alue, visuaalinen ilme, museokonsepti, museon nimi… Asiakkaille yhtenä näkyvimpänä uudistuksena ovat uudet asiakaspalvelu- ja museokauppatilat, jotka avautuvat ja raikastuivat laivahenkisessä teemassa edukseen. Nyt kaikki vierailijat pääsevät museoon esteettömästi uuden elämyksellisen sisäänkäynnin kautta.

Vuoden museo -kilpailun palkintokriteereissä edellytetään, että voittajamuseo on tuonut uusia tai erilaisia näkökulmia, ideoita ja ajatuksia museoalalle. Sen on myös pitänyt edistää omalla toiminta-alueellaan merkittävällä tavalla museoalan yhteiskunnallista näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Kun Vuoden museo -kilpailu vuodelle 2023 avautui lokakuussa 2022, koettiin Riihisaaressa, että nyt olisi meidän aikamme lähteä mukaan.

Tapahtumien uusi Riihisaari

Uusi Riihisaari oli alkanut näkyä, kuulua, osallistua ja ottaa kantaa paljon enemmän kuin ennen. Museomme rooli oli muuttunut aktiivisemmaksi, ja se oli myös huomattu. Riihisaari on ollut käynnistämässä alueellisia verkostoja sekä liittynyt aktiivisesti jo olemassa oleviin. Museonjohtaja on ollut tuttu näky erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa museomme ulkopuolella kertomassa Riihisaaren tarinaa.

Myös museon omalla tontilla, museosaarella, haluttiin lisätä kohtaamisia asiakkaiden ja Riihisaa-

ren ystävien kanssa. Tapahtumien, tilaisuuksien ja opastusten määrää lisättiin. Kesäisin alettiin muun muassa järjestää päivittäisiä yleisöopastuksia parilla kielellä. Risteilyjen määriä museohöyrylaivoilla kasvatettiin ja risteilyajankohtia laajennettiin myös myöhemmälle syksyyn. Uusia muun muassa musiikkiin liittyviä tapahtumia kokeiltiin ennakkoluulottomasti yhteistyökumppaneiden kanssa niin sanottuun pimeään aikaan. Rohkein oma avaus oli täysin uuden ja oman bluesfestivaalin perustaminen marraskuun pimeyteen. Monikerroksinen juurimusiikki toimi erinomaisesti museon näyttelytiloissa, ja kansaa riitti. Riihisaari Bluesin vuosittainen jatko kaamoksen keventäjänä oli kerralla selvä.

Kyllähän täällä muutakin on alkanut tapahtua: On innostettu kansaa yhteisen ja yleisen museosaunan rakentamiseen Riihisaareen. On osallistuttu paikallishistorian julkaisuihin ja yhteisöllisiin dokumentointiprojekteihin. On jatkettu yleisöluentoja yhteistyössä kumppaneiden kanssa. On tarjottu tiloja, pihaa ja kumppanuutta muiden tapahtumajärjestäjien toimintakentäksi.

Jännitystä riitti koko kevään

Tammikuun lopulla 2023 Riihisaaressa kaikui riemuhuutoja, sillä meidät oli valittu neljän kilpailufinalistin joukkoon! Jo se tuntui voitolta. Samalla meidät valtasi positiivisen jännittynyt ilmapiiri: Nyt voittajan valitseva palkintoraati tulee oikeasti meille kylään! Mitä me keksimme ohjelmaksi kolmeksi tunniksi?

Kaikenlaisia ideoita heitettiin ilmaan. Lopulta päätimme luottaa siihen, että me ja museomme itsessämme riitämme. Toivoimme, että palkintolautakunta näkisi, kuinka monipuolista ja vaikuttavaa työtä teemme ja kuinka innostuneita olimme kaikenlaiseen uuteen ja erilaiseenkin.

Viimein seitsemänhenkinen raati saapui meille maaliskuussa eräänä perjantai-iltapäivänä. Oliko meille valikoinut ajankohta kenties pahin mahdollinen? Lautakunta saattoi olla jo väsynyt reissaamiseen työviikon lopuksi. Kuinka meidän kävisi? Jaksaisiko ryhmä innostua meistä enää ollenkaan?

Onneksi huolehdimme turhaan. Iloinen joukko museoammattilaisia ilmestyi tiloihimme ihaillen sisääntulon betoniin upotettuja ”Riihisaaren fossiileja” sekä museokaupan laivankokkien mallisia uniikkeja myymäläkalusteitamme. Otimme vieraat vastaan savolaisen mutkattomalla tyylillämme ja kiersimme paikkoja. Muun muassa sisävesisaaristolaisuuteen keskittyvä valokuvanäyttelymme teki selkeästi vaikutuksen. Samoin tekivät tietysti museohöyrylaivamme, joista tervahöyry Mikkoon pääsimme sisäänkin, vaikka oli maaliskuu ja laivat lepäsivät talviteloilla.

Museolaivamme ansaitsivatkin suuren huomion, niin keskeisiä ne ovat toiminnassamme. Viime vuosina tervahöyry Mikon, matkustajalaiva Savonlinnan ja höyrykuunari Salaman kunnostus on edennyt. S/s Savonlinna ja s/s Mikko ovat osallistuneet myös vanhoja höyrylaivoja kokoaviin regattoihin ja pitäneet osaltaan esillä arvokasta

kelluvaa kulttuuriperintöämme. Suuri yleisö on saanut tutustua laivoihimme myös uusilla opastetuilla museolaivakierroksilla, jotka ovat olleet suosittuja.

Kuulimme myöhemmin, että Vuoden museo -kilpailun raati oli aistinut Riihisaaren hyvän hengen sekä työyhteisön sisällä, että asiakaspalvelussa. Meitä kiiteltiin myös omistautuneesta ja ammattitaitoisesta työn tekemisestä. Vierailupäivä oli siis onnistunut, ja siltä meistäkin tuntui.

Jännitys huipentui toukokuussa

Mutta sitten alkoi suurin jännittäminen, sillä kilpailu ratkeaisi vasta muutaman kuukauden päästä toukokuussa Helsingissä. Kun koitti aika lähteä gaalailtaan, jossa Vuoden museo -kilpailun tulokset julistettaisiin, mietittiin tilaisuuteen osallistujia joukolla. Toukokuu on museossamme vilkasta aikaa museolaivojen kevätkunnostuksen ja koululaisryhmien vuoksi. Pienestä henkilökunnastamme ei voinut kevätkiireiden ja pitkien välimatkojen vuoksi osallistua juhlaan kuin kaksi henkilöä, johtajamme sekä asiakasneuvojamme Piia Karjalainen. Oli kuitenkin jännittävää miettiä yhdessä gaalaillan tulevaa kulkua sekä pohtia Piian juhla-asua.

Edustajamme laitettiin Helsingin-junaan, ja he saivat potkut takapuolille onnentoivotukseksi. Gaalaillan aikataulu oli meidän Savonlinnaan jääneiden riihisaarelaisten tiedossa, mutta tietenkin aikataulut elivät. Oli piinaavaa istua illalla vain kotona ja yrittää seurata tilaisuutta eri tahojen somepäivitysten kautta. Kun viimein, noin kello 22.30, puhelimen näyttöön ilmestyi Museoliiton päivitys, että Vuoden museo 2023 on Riihisaari, meinasi ainakin eräällä riihisaarelaisella mennä ”kotikatsomojäätelöt” rinnuksille!

Yhteydet pätkivät, ja halu olla paikalla mukana oli valtava! Kyynel silmässä ja NIIN ylpeänä oli upeaa seurata useamman somekanavan kautta, kun edustajamme kävivät pokkaamassa Vuoden museo -palkintomme. Olisi tehnyt mieli tehdä jotain hullua, ja viestittelimmekin kollegoiden kera, että torilla tavataan! Juhliminen Savonlinnan torilla toukokuisena torstaiyönä olisi kyllä

ollut hullua: vain me ja pari lokkia bilettämässä, tyhjällä pimeällä kentällä.

Välittömästi onnitteluita alkoi tulla valtavasti eri tahoilta, paikallisia ja valtakunnallisia, ulkomailtakin. Somekanavat kilisivät tauotta, ja onnittelukukkia tuotiin asiakaspalveluun. Se oli kyllä yhtä riemua ja juhlaa monta päivää!

Voitto tuli siis kotiin. Osasimmeko sitä odottaa? Kyllä, tai niinhän pitää ajatella, kun kisaan lähtee mukaan. Oliko voiton tavoittelu utopiaa? Ei. Se oli tervettä halua kysyä, voiko pienikin olla hyvä. Vuoden museo -voitto on kokoaan suuremman museon osoitus määrätietoisesta kehittämistyöstä, joka jatkuu edelleen. Tämä voitto on myös kaikkien Riihisaaren ystävien, Savonlinnan ja itäisen Suomen yhteinen voitto.

Vuoden museoksi 2023 valittiin Riihisaari –Savonlinnan museo, jossa kirjoittaja toimii museoamanuenssina.

Nikke Kaartinen ja Piia Karjalainen vastaanottivat pystin ja kunniakirjan gaalassa Helsingissä.

SUMUN SYNTYESSÄ

Päiväin päätteeksi aistia saa

kun katsoo iltaan pimenevään

Jo alkaa puhkumaan maa

raoistaan haikeaa henkäystään

Silloin kohoaa usva alamailta

hiipii harso hiljalleen

Haaveina, haltioina

leijuu se ylle yöpyvän veen

Sulkemaan saapuu suvenko

kuin pilviksi päälle maan

Kaiken kaunistaa kaiho

yhä enemmän nähdä saan

JAAKKO KEMPPAINEN PELIT LUOVAT MAAILMOJA TYHJÄSTÄ

KUVA: JAAKKO KEMPPAINEN

laulaa Apulanta biisissään PVC-unelmia. Yleinen kuva peleistä perustuu vanhaan kokemukseen vastakkain asettelevista kisailuista, joissa pelaajat yrittävät päihittää toisensa pelin sääntöjen mukaan. Menestys on mitattavissa, ja usein pelaajat pyrkivät häiritsemään muiden pelaajien voittomahdollisuuksia samalla kun parantelevat omiaan. Jalkapallossa pyritään pitämään pallo poissa toisen joukkueen hallusta. Shakissa jokainen syöty nappula heikentää nappulan menettäneen pelaajan pärjäämismahdollisuuksia, luoden ”menestys ruokkii menestystä” -tyyppisen silmukan.

Utopia on lupaus täydellisestä maailmasta. Siellä ollaan tasa-arvoisia, eivätkä omistussuhteet, valta-asemat tai ihmisten taustat synnytä tunne-elämän ongelmia. Utopiassa eletään

omassa, itse määrätyssä kuplassa, jossa pätevät yhteisön omat lait ja ulkopuolista kosketusta tarvitaan vain harvoin. Varhainen pelitutkija Johan Huizinga totesi, että pelit luovat ympärilleen ”taikapiirin”, jonka sisään astuttaessa osallistujat hyväksyvät pelin säännöt pelin aikaiseksi todellisuudekseen. Hänen mukaansa pelaaminen tapahtuu myös arkielämästä erillään olevassa kuplassa. Aikamoisia utopioita, vai?

Pelit ovat maailmoja, jotka on luotu tyhjästä. Niiden tekijät pyrkivät tekemään teoksia, jotka he itse tai heidän määrittelemänsä kohdeyleisö kokisi hauskoiksi, innostaviksi, koukuttaviksi ja/ tai merkityksellisiksi. Niiden parissa halutaan kuluttaa aikaa, joten nekin ovat eräänlaisia toiveunia. Miksi pelit eivät sitten ole leppoisaa löllymistä tasa-arvoisessa maailmassa, jota ei uhkaa minkään sortin ulkoinen tai sisäinen uhka? Miksi suuri osa peleistä (ja muusta taiteesta) käsittelee konflikteja, haasteita ja jopa utopian vastakohtaa, dystopiaa?

Yksi selitys voi löytyä psykologiasta. Mihály Csíkszentmihályin kehittelemän flow-teorian mukaan ihminen pääsee ajan ja paikan tajun kadot-

”Hävitäkin täytyy, koska kaikki pelit rullaa niin”,

tavaan virtaustilaan silloin, kun hän tekee omien kykyjensä ylärajoilla tapahtuvia asioita. Jos haaste on liian kova taitoihin nähden, tekijä turhautuu. Haasteen ollessa liian helppo, tekemiseen kyllästyy. Taitojen kasvaessa myös haasteen pitää nousta, jotta virtaustila pysyy. Flow-teoria on yksi keskeisistä pelisuunnittelijoiden työkaluista ja peleissä pyritään tarjoamaan pelaajalle mukaansa tempaisevia, pelaajan taidot haastavia kokemuksia. Onnistumisella on merkitystä vain, jos epäonnistumisen mahdollisuus on läsnä. Kyvykkyyden kokemus on myös yksi kolmesta yksilön motivaatiota ja hyvinvointia kuvaavan itseohjautuvuusteorian alueesta, omaehtoisuuden ja yhteisöllisyyden ohella.

Ehkäpä oikea utopia koostuukin haasteista ja niiden omaehtoisesti ja yhteisöllisesti päihittämisestä saatavasta hyvänolontunteesta.

Tällä palstalla Ars Nova ry päästää ääneen visuaalisen taiteen puolestapuhujia.

Kirjoittaja toimii pelitaiteen läänintaiteilijana Taiteen edistämiskeskuksessa.

Sympaattinen kohtaamispaikka: uniikki tapahtumatila ja tunnelmallinen ravintola Savonlinnan keskustassa

OLAVINKATU 34, KALMARINKADUN KULMASSA

Kellarin ravintola on avoinna ti-to 16-22 (23), pe-la 16-24 (01) ja aina tapahtumien yhteydessä. Pöytävaraukset 044 322 7077

TULE MUKAAN PÄÄKONTTORIIN!

Pääkonttori ry edistää, kehittää ja tukee ammattimaista kulttuurin ja luovien alojen toimintaa Savonlinnan seudulla.

Liity jäseneksi: www.screatives.fi/paakonttoriry

MITÄ PÄÄKONTTORI RY TEKEE?

•Julkaisee IÄNI-lehteä antaen äänen koko Itä-Suomen kulttuurikentälle

•Järjestää S creatives festivalia

•Verkostoi luovien alojen toimijoita

•Vahvistaa seudun kulttuuri pöhinää

NUORTEN SOLISTIEN KONSERTTI

su 1.10. klo 15

Melartin-sali, Savonlinna

Savonlinnan Orkesteri

yhdessä Savonlinnan musiikki- ja tanssiopiston oppilaiden kanssa.

Kapellimestari Ilkka Vesioja

SAVONLINNA-KVARTETIN 30-VUOTISJUHLAKONSERTTI ti 17.10. klo 19

Melartin-sali, Savonlinna ke 18.10. klo 19

Konserttihovi, Imatra to 19.10. klo 19

Kerimäen seurakuntakoti

RAUHAA RAJALLA

su 5 11 klo 19

Savonlinnan Tuomiokirkko

Savonlinnan Orkesteri

Basso Matti Turunen

Kapellimestari Hannu Vesioja

AUTUMNAL VIBES

-LYÖMÄSOITINKONSERTTI

ti 21.11. klo 19

Seurakuntatalo Kirkkorinne, Rantasalmi ke 22 11 klo 19

Riihisaaren museo, Savonlinna to 23 11 klo 19

Sovintola, Kesälahti

Savonlinna-kvartetti

Juho Rasimus, lyömäsoittimet

JOULUN RAUHAA to 14 12 klo 18

Savonlinnan seurakuntakeskus pe 15 12 klo 18

Savonrannan seurakuntakoti la 16 12 klo 15

Enonkosken seurakuntatalo

Savonlinna-kvartetti

Sopraano Minna Malinen

Osallistu arvontaan!

Lukija, kulttuuritoimija tai ilmoittaja,

MITÄ MIELTÄ OLET LEHDESTÄ?

Keräämme palautetta ollaksemme paremmin Itä-Suomen kulttuuriväen palveluksessa. Tuo äänesi kuuluviin 30.11.2023 mennessä ja voit voittaa Museokortin!

Skannaa koodi tai käy osoitteessa: link.webropol.com/s/iani2023

Hei itäsuomalainen kulttuuritoimija!

HALUATKO PYSYVÄN ILMOITUSTILAN LEHDESTÄ, TAI ILMOITUKSEN SEURAAVAAN NUMEROON?

Ota meihin yhteyttä: kulttuuri.iani@gmail.com

Kannen taiteilija: EMMA AINALA

Emma Ainala (s. 1989) valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2013. Hänet tunnetaan runsaista, yksityiskohtia pursuavista, mytologioita ja tiloja – fyysisiä, digitaalisia ja kuviteltujakin – tutkivista maalauksistaan. Ihmiskeho ambivalentteine eleineen ja ilmeineen on teosten keskiössä. Katseen kohteena oleminen ja esineellistyminen ovat toistuvia teemoja.

Ainalan teoksia on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä muun muassa Hyvinkään, Jyväskylän, Turun ja Mikkelin taidemuseoissa sekä Suomen Tukholman-instituutin galleriassa. Kuluneen kesän aikana hänen teoksiaan on nähty mm. Mäntän kuvataideviikoilla sekä yksityisnäyttelyssä Kööpenhaminassa, galleria Kantissa. Teoksia on hankittu useisiin yksityisiin ja julkisiin kokoelmiin, mm. Saastamoisen säätiön kokoelma ja Niemistö-kokoelma.

Kannen teos: Angels Femcels and Demigods, 2023 öljy kankaalle