IÄNI 1/2025

ITÄSUOMALAINEN KULTTUURIJULKAISU 1/2025

toimituskunta 1/2025

Veera Kolehmainen päätoimittaja

Heidi Tamminen toimituspäällikkö

Eeva Simola jäsen

Hannele Turunen jäsen

Yhteistyössä: Joensuun Taiteilijaseura ry Joensuu Ars Libera, Kuopion Kuvataiteilijat ry Kuopio Esittävän taiteen kollektiivi Kaukasus Mikkeli Kulttuuritila Nuijamies Lappeenranta Teatteri NÄYTTÄMÖ Joensuu

IÄNI on itäsuomalainen kulttuurijulkaisu, jota julkaisee luovien alojen yhdistys Pääkonttori ry. Paperilehti ilmestyy kolme kertaa vuodessa, minkä lisäksi sisältöjä jaetaan verkossa. Digilehden löydät tällä hetkellä osoitteesta screatives.fi/kulttuurilehti.

Julkaisija: Pääkonttori ry Julkaisupäivä: 10.1.2025 Lehden tunnus, grafiikka ja taitto: Heidi Tamminen Paino: Teroprint Oy, Mikkeli Ota yhteyttä: kulttuuri.iani@gmail.com, www.screatives.fi, Instagram: @kulttuuri_iani IÄNI, Itäsuomalainen kulttuurijulkaisu. ISSN 2814-9785 Painosmäärä 4 000. Ilmaisjakelu. Jakelupisteitä 40 kpl, listaus sivulla 36.

2

2

Pääkirjoitus

Veera Kolehmainen

Tällä ei ainakaan rikastu?

3 Sarjakuva Picasso

Juho Sihvonen

4 Rikkaus Puolen hehtaarin metsäläinen

Anne Välinoro

Mirka Oinonen

12 Puheenvuoro kuvataiteelle Joensuun Taiteilijaseura ammattitaiteen asialla Tuija Hirvonen-Puhakka

14 Taidelukiolta Vaihtovuosi — ei vuosi elämästä, vaan elämä vuodessa Ella Sairanen

16 Seutu Lapinlahdella kuvataiteen juuret ovat syvällä Hannu Heikkilä

18 Museot Itä-Suomen omaleimaiset museot yhteistyössä IMU-verkosto

Kansanperinne Mikä runsauden aarreaitta löytyykään eteläsavolaisista runolauluista Sirkka Kosonen

22 Äänimaisema Rikkaustarina äänestä ja sen ehtymättömyydestä Noora Vikman

25 Teos

How you made your millions (Miten teit miljoonasi) Jenny Vesiväki

26 5 Kysymystä 5 kysymystä: Kyösti Kakkonen Eeva Simola

29 Teos

Yksityiskohta teoksesta Hapera Tarja Wallius

30 Taiteilija Rikastettuja ajatuksia Jenni Sokura

33 Kulttuuriväki tiedottaa 36 Jakelupisteet 37 Kannessa Kannen taiteilija: Mikko Kallavuo

Tässä numerossa

8 Peli Blush-larp käsittelee yhteisön merkitystä fiktion kautta

20

VEERA KOLEHMAINEN

TÄLLÄ EI AINAKAAN RIKASTU? KUVA: IITA SILLANPÄÄ

Pääkirjoitus

Joku voi olla juuriltaan rikas. Toinen on juureton, Eräs kerran totesi, eikä koe olevansa oikein mistään kotoisin. Kansanperinteemme on rikas. Ja tuskin kukaan voi väitettä ihminen on rikas tää, etteikö itäsuomalainen kulttuuriperintö olisi aivan erityisen rikas. silloin, kun on varaa Monessa asiassa kuitenkin myös raha on välttämätöntä. Kiitos eräänkin yksityisen lahjoituksen, valita, kenen seurassa saimme tuotettua tämän IÄNI-numeron. Tulevaisuudessa lehden konsepti vähintäänkin muuttuu taloudellisten syiden vuoksi. aikansa viettää.

Onko aika arvokkainta, mitä meillä on? Aika toisen ihmisen kanssa. Rikkautta on monenlaista, ja sanan merkitys avautuu kenties hyvin silloin, kun määrittelee myös, mikä henkilökohtaisesti itselleen on arvokasta.

Yleisesti ottaen rikkaudesta ajatellaan, että se on vaurautta ja ennen kaikkea taloudellista kyvykkyyttä. Rikasta voi olla kuitenkin myös värien käyttö, tai mielikuvitus. Runsas ja täyteläinen on rikasta. On rikasta, kun on paljon. Visuaalisesti rikas tarkoittaa toista kuin arvokas, mutta visuaalisesti köyhä.

Monimuotoisuus on rikkautta. Oli kyseessä sitten luonnon monimuotoisuus, ihmisten erilaisuus tai vaikkapa kokemuksellinen monimuotoisuus. Inhimilliseksi pääomaksi kutsutaan puolestaan muun muassa osaamista, koulutusta, kyvykkyyttä, kokemuksia, lahjakkuutta, luovuutta, ahkeruutta, persoonallisuutta tai viisautta. Rikkautta ei liene siis pelkkä rahallinen rikkaus?

2

Tämän numeron teemaksi valikoitui rikkaus. Koen, että olemme kuluneiden vuosien aikana saaneet koottua itäsuomalaista rikkautta IÄNEN kansien väliin roppakaupalla. Toivon mukaan sen arvo tavalla tai toisella ymmärretään myös jatkossa.

Erityinen kiitos tähänastisesta kaikille julkaisun toteutukseen osallistuneille, kuten myös kaikille, jotka olette julkaisun löytäneet lukijoina.

Sarjakuva

Juho Sihvonen

ANNE VÄLINORO

PUOLEN HEHTAARIN METSÄLÄINEN KUVAT: ANNE VÄLINORO

Rikkaus

Puu on kuningas, minä alamainen. Puun rikkaus tekee metsästä satua.

4

Kun metsuri-metsäkellijä Mirja Nylanderin elämässä oli tullut käänne eikä elämä enää maistunut, sisko vei hänet Lappiin vaeltamaan.

Olen siellä kuin Nalle Puh kavereineen. Serkkuni ovat naapurimökkiläiset Ruu ja Ihaa. Saan heiltä kuulla, kun tuulenkaato venyttää sähkölankaa tai mustikkajätös kertoo toisenkin Puhin tallustelleen linjalla.

Muonion Pakasaivo on rotkojärvi, jonka syvyys on enimmillään 60 metriä. Sen rannoilla kasvaa männikköä. Pakasaivo on yksi Lapin saivojärvistä, joiden alla on uskottu olevan Saivo, saamelaisen uskomuksen vainajala, kuolleiden asuinpaikka.

Saivossa asuvat vainajat olivat saivo-kansa. Saivo sijaitsi yleensä järven pohjassa. Pohjassa olevan reiän kautta avautui toinen maailma. Sen rannoilla asui ja eli saivo-kansa onnellista elämää, eläviin nähden päät alaspäin.

Metsä on minulle satua. Sitä se on ollut pienestä saakka, vaikka isäni oli maanmittari ja näki puut litroina, pinoina ja hehtaareina. Olin hänen apunaan sihteerinä kirjaamassa koealoilta löydetyt arvopuut ja pienemmät näreet pikku pisteinä taulukkoon. Yleensä satoi vettä. Kun iso metsäkuusi sihauttaa vedet raskailta oksiltaan kulkijan ylle, kaste on perusteellinen ja piikikäs.

Näreeksikin kutsuttu pienehkö kuusi luo metsään pimeyden tai vähintään hämärän aurinkoisellakin säällä. Kuusikossa kasvaa kärpässieniä ja suppilovahveroita, haperoita ja rouskuja. Kas, kuinka vahva internet on puiden juurilla ja maanalaisella mykorritsasienten rihmastolla. Sienimetsä ei ole koskaan sattumalta.

Metsä on siis minulle Satu. Satumetsäksi riittää puolen hehtaarin metsäala, käytännössä mökkiä ympäröivä tontti. Sieltä voi kaataa saunapuut ja taittaa vastaan vitsakset. Metsä on silloin iso puu-tarha.

Oma yksityinen puulajipuisto, jonka lajeja seuraa yksilöinä. Puusta tulee henkilökohtainen.

Kun Mirja Nylander lähestyi yhtä Pakasaivon, Lapin Helvetiksikin kutsutun alueen mäntyä, se viestitti hänelle. Petäjä antoi hänelle ohjeet puuhengityksestä: “Aseta selkäsi puuta vasten ja hengitä sisään päälakesi ja puun latvuksien kautta, uloshengitä maahan jalkateriesi ja puun juurien kautta.”

Rikkaus

Minulla on Kerimäen Yläkuonassa Puruveden rannalla hallinnoitavana puolen hehtaarin metsä, äitini omistama.

Puu siis puhuu.

Puunhalaajat sen tietävät. Sama, miten päin puun kanssa on, akti on aina yhtä voimakas.

Kirjoitin isäni kuolinilmoitukseen näin: ”Lähelläsi oli hyvä olla kuin suuren puun suojassa.” Koen sen edelleen, isän puussa.

Isä on jo sukupuussa, minä kasvan vielä neulasena.

IÄNI 1/2025 | 5

Puun rikkaus on sen materiaalisen hyödyn ohella monessa muussakin asiassa. Olemme hengittävinä olentoina täysin riippuvaisia puiden tuottamasta hapesta. Ympäristömme voimaannuttaa erityisesti väreillä. Metsän neljä vuodenaikaa sivelee eteemme koko värikirjon.

Lehtivihreän voima on hirmuinen. Pelkkä vihreän valon aallonpituus tekee hyvää.

Puu ei tarvitse meitä, mutta me tarvitsemme puita ja metsää.

Metsässä olemme ikuisia lapsia, puun juurella.

Puun mittasuhteet notkauttavat polvet. Olen alamainen, puu on kuningas.

6

Katsoin koko viime kesän Suomen pisimmälle puulle, lehtikuuselle vaeltavia ihmisiä Punkaharjun puulajipuistossa. Lehtikuusi 48 metrin mitassaan on vielä aika vaatimaton mastopuu toista sataa metriä korkeisiin Yhdysvaltain metsäalueiden punapuihin verrattuna. Saman puun juurista levinnyt lapsikatras saattaa ulottua 40 hehtaarin alueelle.

Puu ei silti halua meiltä mitään. Olemme sille yhdentekeviä. En silti halua ajatella niin. Kuvittelen aina, että puu katsoo ihmiseen ja heiluttaa käsiään, taivuttaa latvaansa ja hymyilee. Jos nousen oksalle, se ilahtuneena tukee kapuamisyrityksiäni.

Olen parina vuonna huvittuneena seurannut, miten Ilomantsin Karhufestivaalien veistokisassa

sahantaitajat pöristävät vimmalla karhua puusta moottorisahalla. Metsuri-metsäkellijä Mirja Nylander pohtii, onko puulla itsellään halua ottaa joku inhimillinen tai eläimellinen muoto. Haluaako se olla lintu, kala tai peräti hirvi?

–Antaa ihmisen leikkiä!

Ilomantsissa pari kertaa SM-tittelin moottorisahaveistäjänä kotiin kantanut Leo Löppönen sanoo, että eläinten veistämisestä ei kukaan pahoita mieltänsä.

Hänen rantansa Puumalassa on täynnä kaikkia metsäneläimiä, lintuja ja kaloja. On siellä rengaskärsä sonnikin puusta veistettynä. Ja Nainen järvelle katsomassa.

Puu on notkea materiaali, elävä pinnaltaan ja häkellyttävän monen värinen. Kun katsoo visakoivusta (Betula pendula, var. carelica) tehtyä kuksaa, sen pinta on täynnä kiharoita. Siitä tuleekin sen englanninkielinen nimitys curly birch. Visakoivun hiottua puuainesta voisi hyvin tuijotella päivän. Sen kirjo on ehtymätön. Aurinkoko sinne on kytkeytynyt sulan laavan muotoineen?

Kun asuu puutalossa, mielellään vielä hirsimökissä, puu lämmittää, narisee ja hengittää ympärillä. Olen kuin soittimen sisässä.

Häkellyin Kööpenhaminan oopperassa, kun tajusin mahonkisen musiikkisalin muistuttavan

Puuarkkitehtuuri on tullut takaisin suomalaiseen maisemaan. Kesämökkien ohella suuret puiset julkiset rakennukset ovat saaneet rakennuslupia. Paloturvallisuus on kynnys, joka pikkuhiljaa saadaan varmistettua teknisin ratkaisuin.

Kerimäen puukirkossa istuessa voi vain huokailla ihastuksesta. Miten he, pitäjän talolliset, suuntasivat kaiken energiansa maailman suurimman puukirkon rakentamiseen? Kaadettiin omista metsistä hirret, vedettiin ne reellä mäelle ja alettiin työ. Vaarallinen työ. Valmista tuli 1847.

Rikkaus

Muodon antaminen sahalla ihmiselle on Leosta arveluttavaa. Löytyy niin monta arvioimaan näköisyyttä. Mutta norpalle hän veistää vaikka pörhöllään olevan turkin. Puu on hänelle taitojen koetinkivi. Tai siis puu.

jättikurpitsaa. Parvet ja aitiot kiersivät kurpitsan sisäpintaa. Punahehkuisen komeuden akustiikka oli sanalla sanoen mykistävä. Rahat oopperan tekoon antoi laivanvarustaja Maersk, telakoistaan Suomessakin tuttu megatoimija. Rahaa kurpitsaan siis survottiin niin, että hyvä tuli.

Kirkkoon mahtui seisomaan 5 000 ihmistä. Jokaisen pitäjäläisen piti olla kirkkoon tervetullut vaikka yhtä aikaa.

Puukirkkojen maisemaan antamaa rikkautta älköön mikään meiltä viekö.

Ei tarvitse olla uskovainen antautuakseen niiden kauneudelle.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja-ohjaaja, joka viihtyy kesät Kerimäellä.

Välinoron lyhytelokuva Mirja Nylanderista eli Nainen, jolle puu puhui, esitettiin Metsämuseo Lustossa joulukuussa 2024. Elokuva jalkautuu kiertueelle ja samalla pidetään Kuusikinkerit puun merkityksestä eri ihmisille.

IÄNI 1/2025 | 7

MIRKA OINONEN

BLUSH-LARP KÄSITTELEE YHTEISÖN MERKITYSTÄ FIKTION KAUTTA KUVAT: TUOMAS PUIKKONEN

toiseutetussa asemassa, sekä oman identiteetin Pikkukaupungeissa rajojen tuskallisenkin jatkuvaa ajattelemista.

Queerness on tarkkojen kategorioiden väistämistä on erityisen tärkeää ja samalla oman kokemuksen nimeämistä tavoilla, jotka eivät aina mahdu julkiseen keskusteluun. tehdä kulttuuria Se voi olla anarkistista irrottautumista siitä, mikä nähdään normaalina, tai olemassaolevien kategomyös vähemmistöille. rioiden uudelleenmuotoilua. Kaikki tämä, joskus

Peli

Elämä esimerkiksi sateenkaarivähemmistöön kuuluvana voi olla erityisen raskasta alueilla, joissa ei ole tiloja tai tapahtumia, jotka olisi tehty juuri meitä ajatellen. Sen oppii tuntemaan, että on eri asia olla suvaittu, kuin on olla haluttu.

Syksyllä pari vuotta sitten mietin, että haluan järjestää Savonlinnassa larpin, joka on häpeilemättä ja äänekkäästi queer. Olin ollut vajaat pari vuotta mukana paikallisen Pride-tapahtuman järjestystiimissä ja vaikuttunut suuresti siitä energiasta, jota pienen kaupungin tiivis queer-yhteisö niissä tapahtumissa huokui. Vuoden 2022 Savonlinna Pride koki kuitenkin myös erityisen paljon häirintää ja paikallisten nuorten ahdinko nousi otsikoihin maanlaajuisesti.

Halusin tehdä tapahtuman, joka tuo esille näkyvästi sen, että sateenkaarivähemmistöt kuuluvat tähän kaupunkiin. Samalla halusin myös näyttää koko Suomen larppaajille, kuinka ihana ja erityinen tämä pienen kaupungin sateenkaarimaailma on. Tahdoin tehdä pelin, jonka ensisijaista kohderyhmää olisivat queer-nuoret ja queer-larppaajat.

Queerness (suomeksi joskus myös kvääriys) on sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta, mutta myös kokemuksia, jotka eivät tarkasti mahdu näiden kategorioiden alle. Se on pysähtyneiden ja sortavien normien kyseenalaistamista, elämistä

8

sotkuinenkin identiteetin moninaisuus, oli juuri se mitä halusin pelin järjestämisellä juhlistaa.

Syntyi Blush, liveroolipeli, joka kertoi syrjitystä queer-yhteisöstä hyperkapitalistisessa scifi-maailmassa. Sen hahmojen tarinat olivat todelliseen maailmaan perustuvia, oman identiteetin etsimisen ja normien vastustamisen vaikeutta. Itse peli ei kuitenkaan kertonut surusta, vaan yhteisöstä, joka oli valmis pitämään jäsentensä puolia. Pelin alkuasetelmana oli Pride-liikkeestä inspiroitunut fiktiivinen festivaali, jossa juhlistettiin oikeutta rakastaa, oikeutta elää ja oikeutta olla oma itsensä, surua ja menetyksiä unohtamatta.

Tästä noin 50 hengen tapahtumasta järjestettiin kaksi versiota, ensimmäinen keväällä 2023 ja toinen alkusyksystä 2024. Pelin ensimmäinen osa sai 500 euron apurahan Savonlinnan kaupungilta ja toinen osa 9000 euron apurahan Suomen Kulttuurirahastolta. Molempien tapahtumien rakenne oli kutakuinkin samanlainen: pelin hahmot saapuivat juhlimaan Blush-festivaalia, viettivät siellä aikaa toistensa kanssa, katsoivat noin tunnin mittaisen liveshown (jonka esiintyjät olivat muun muassa paikallisia drag-artisteja!), huusivat paikalle tulleet poliisihahmot ulos baarista, ja pelin lopuksi tanssivat ja lauloivat yhdessä kuuluisien queer-anthemien tahtiin.

Peli IÄNI 1/2025 | 9

Queer-pelin järjestäminen tuntui tärkeältä monella tapaa. Suomessa on kyllä järjestetty joitain todella upeita, nimenomaan sateenkaarevia liveroolipelejä: esimerkiksi Vili von Nissisen ja Nina Mutikin Finding Tom sekä Pihla Lehtisen Open Stage. Tarjontaa on kuitenkin vähän, ja tapahtumat keskittyvät usein Etelä-Suomeen ja pääkaupunkiseudulle. Oli myös vapauttavaa olla miettimättä, olisiko pelissä liikaa vaikkapa homoseksuaalisia, polyamorisia tai transsukupuolisia hahmoja. Tuntui voimaannuttavalta, kun käsikirjoittaessa sai kohdella vähemmistöidentiteettejä uutena normina. Blushin kirjoittaminen toi esiin tarinoita, joita en olisi muuten ehkä koskaan uskaltanut, tai edes osannut, kirjoittaa. Se myös muistutti minua ja kanssakirjoittajiani siitä, että hirveimmissäkin dystopioissa nousee aina niitä rohkeita yksilöitä, jotka tahtovat muuttaa maailmaa.

Myös tapahtumien tuottaminen oli vaikuttava kokemus. Peli toi yhteen erilaisia larppaajia laajalta ikä- ja kokemusskaalalta ympäri Suomen, ja loi

Peli 10

yhden päivän aikana intensiivisen yhteisöllisyyden kokemuksen heidän välilleen. Sellaiset tapahtumat ja tilat, joissa eri ikäiset ihmiset voisivat harrastaa yhdessä, ovat todella harvassa. Yksinäisyyden kokemusten yleistyessä myös yhteisöllisyyttä on vaikeaa löytää, eikä arki aina välttämättä mahdollista oman yhteisön etsimistä. Larppaus voi olla yksi keino näiden haasteiden kohtaamisessa. On myös todella tärkeää luoda tiloja, joissa queer-nuoret voivat kohdata yhteisönsä aikuisia jäseniä. Pienellä paikkakunnalla vertaistukea voi olla mahdotonta löytää edes oman ikäisistä, saatika sitten vanhemmista kanssaeläjistä. Nuoren on tärkeää nähdä todisteita siitä, että on olemassa heidän kaltaisiaan ihmisiä, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi ympäröivän maailman asenteista huolimatta. Blush toi tämän esiin sekä pelin fiktion että monimuotoisen pelaajayhteisön keinoin. Kuten yksi pelaaja peliä kehui: oli uskomatonta, että tähän kaukaiseen pikkukaupunkiin saapui niin moninainen joukko pelaajia ympäri Suomen, ihan vain yhden lyhyen sateenkaarevan tapahtuman perässä.

Peli

Pienessä kaupungissa tekemänsä muutoksen näkee todella konkreettisesti. Ilman Savonlinna Priden aktiiveja Blush ei ehkä olisi koskaan syntynyt, ja ilman Blushia Savonlinna ei ehkä olisi noussut Suomen larppaajien tietoisuuteen yhtä suurella voimalla. Nyt kaupunkiin on syntynyt larp-opisto ja Olavinlinnaan tullaan saamaan liveroolipeli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vaikka nämä saavutukset eivät olekaan Blushin tai Priden ansiota, on ollut silminnähtävää, kuinka jokainen askel uuden kulttuurin kehittämisessä on tukenut seuraavaa. Vapaaehtoisvoimin, apurahojen turvin ja erilaisten yhdistysten kautta toteutettu, usein pienen budjetin kulttuuritoiminta, voi todella tehdä suuria suunnanmuutoksia pienten kaupunkien historiassa.

Kirjoittaja on Aalto-yliopistosta valmistunut pelisuunnittelun maisteri ja savonlinnalainen queer-aktivisti, joka on järjestänyt liveroolipelejä vuodesta 2015 asti.

Larppaus eli liveroolipelaus on harrastus ja taidemuoto, jossa osallistujat eläytyvät erilaisiin hahmoihin ja elävät näiden kautta jotakin tilannetta tai tapahtumaa. Larpit voivat sijoittua esimerkiksi keskiaikaiseen fantasiaan, scifi-maailmaan tai vaikkapa oikeaan historialliseen tapahtumaan.

Larpin tarkoitus ei ole esittää, eikä siinä ole katsojia. Rooliasuihin pukeutuminen on yleistä, mutta larpata voi myös ihan tavallisissa arkivaatteissa. Etenkin suomalaisessa larppauksessa tärkein elementti pelaajille on hahmoon eläytyminen ja erilaisten tarinoiden kokeminen.

Larpin järjestää yksi tai useampi “pelinjohtaja”, joiden vastuulla on tapahtuman tuotanto, käsikirjoitus, pelisuunnittelu, budjetointi ja kaikki muu larpin järjestämiseen liittyvä työ.

Yleensä larpit tehdään vapaaehtoistyönä ilman korvausta.

IÄNI 1/2025 | 11

TUIJA HIRVONEN-PUHAKKA

JOENSUUN TAITEILIJASEURA AMMATTITAITEEN ASIALLA KUVA: TUIJA HIRVONEN-PUHAKKA

Puheenvuoro kuvataiteelle 12

Joensuussa taide elää, hengittää ja vaikuttaa.

Taide ei ole vain esteettinen kokemus

Kaupungin kulttuurielämän sydämessä Joensuun Taiteilijaseura täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Seura on alueensa tärkein ammattitaiteilijoiden tukija ja keskeinen toimija, joka huolehtii siitä, että taide ja kulttuuri saavat paikkansa yhteiskunnassa.

Taiteen tukeminen ei ole vain esteettisen kokemuksen vaalimista, vaan kulttuuri on voimakas väline alueen kehittämisessä. Taiteen ja kulttuurin tukeminen ei ole vain hyvinvointihanke – se on elintärkeää alueen elinvoiman kannalta. Taiteen rooli on laajempi kuin usein ymmärretään; se tuo alueelle elinvoimaa, lisää yhteisöllisyyttä ja parantaa henkistä hyvinvointia. Se myös luo kulttuurista rikkautta, joka ei näy tilastoissa mutta tuntuu arjessa.

Tämän Suomen viidenneksi suurimman kuvataiteen ammattilaisten yhdistyksen rooli alueen kulttuuritarjonnassa on merkittävä. Siltä taiteilijat saavat ammatillista tukea ja mahdollisuuksia kehittää osaamistaan. Seura ylläpitää ja järjestää taidenäyttelyitä ja kulttuuritapahtumia Taidekeskus Ahjossa, Suomen vanhimmassa Taidelainaamossa ja Grafiikanpajalla. Sillä on muitakin näyttelytiloja Joensuussa: pääkirjaston Seinä-galleria, kaupunginteatterin Lämpiö-tila, Sokos-tavaratalon Ikkuna-galleria, sekä Kiteellä Näyttelykeskuksen nykytaiteen näyttelytila ja Taidelainaamon sivutoimipiste.

Taide ja kulttuuri eivät ole vain kauneuden tuottamista, vaan ne voivat olla voimakkaita välineitä alueellisen talouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin tukemisessa. Taiteilijaseura osallistuu sellaisten kulttuuripoliittisten hankkeiden ja alueellisten hyvinvointistrategioiden kehittämiseen, jotka tukevat alan kestävää kasvua. Joensuun Taiteilijaseura on myös merkittävä yhteistyökumppani alueen koulutuslaitoksille. Yhteistyö avaa opiskelijoille mahdollisuuksia työllistyä ja kehittää omaa osaamistaan, mikä edelleen vahvistaa alueen elinvoimaisuutta.

Joensuun Taiteilijaseura on ollut vuosikymmeniä mukana luomassa tätä taiteen rikkautta, ja sen rooli tulee vain korostumaan tulevaisuudessa.

Taiteen merkitys yhteiskunnassa on kiistaton: Se ei vain rikastuta kulttuurielämää, vaan edistää myös taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia. Taiteilijaseurojen työ on elintärkeää taiteen ja kulttuurin kentällä, mutta ne tarvitsevat kunnallista ja valtiollista tukea voidakseen toimia ammattimaisesti ja tuottaa aitoa kulttuurivaikuttamista.

Ilman taloudellista tukea ja resursseja ei ole mahdollista ylläpitää ammattimaista taiteen kenttää.

Joensuun Taiteilijaseura on omalta osaltaan ollut rakentamassa tätä kulttuuririkkautta ja tulee jatkamaan työtään taiteen ja taiteilijoiden aseman vahvistamiseksi tulevaisuudessa.

Puheenvuoro kuvataiteelle

Tuki ammattitaiteelle tukee elinvoimaa alueella

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja Joensuun Taiteilijaseura ry:n puheenjohtaja.

Tällä palstalla itäsuomalaiset kuvataidejärjestöt päästävät ääneen visuaalisen taiteen tekijöitä ja sen puolestapuhujia.

IÄNI 1/2025 | 13

ELLA SAIRANEN

VAIHTOVUOSI — EI VUOSI ELÄMÄSTÄ, VAAN ELÄMÄ VUODESSA KUVA: ELLA SAIRANEN

Taidelukiolta

Vaihtovuosi on ainutlaatuinen tilaisuus oppia, kasvaa ja tavata uusia ihmisiä.

Monille nuorille tämä kokemus tarjoaa mahdollisuuden astua pois mukavuusalueeltaan ja sukeltaa uuteen kulttuuriin ja ympäristöön. Sen se tarjosi ainakin minulle, kun olin Portugalissa vaihdossa vuonna 2023.

Yksi vaihtovuoden suurimmista rikkauksista on mahdollisuus luoda syviä ja ainutlaatuisia ihmissuhteita, jotka kantavat läpi elämän. Lukuisia kertoja vaihdon aikana keskustellessamme fiiliksistä ja kokemuksista vaihtarikavereiden kanssa totesimme, että kukaan, joka ei ole kokemusta itse kokenut, ei voi koskaan ymmärtää, miltä meistä tuntuu tai millaisia haasteita matkan aikana tulee vastaan.

Tämä toteamus kiteyttää juuri sen ajatuksen, miten uniikkeja vaihdon aikana luodut ystävyyssuhteet etenkin muiden vaihtareiden kanssa ovat.

Suhteet muodostuvat usein erityisen syviksi, koska ne syntyvät ja kehittyvät intensiivisissä olosuhteissa. Uuden kulttuurin oppiminen, vieraan kielen käyttö ja uuteen ympäristöön sopeutuminen ei ole helppoa, mutta kun vierelläsi on ihmisiä, jotka jakavat samat haasteet, on niistä helpompi

14

kulkea läpi yhdessä. Näitä suhteita ei voi verrata kotimaassa solmittuihin, sillä vaihtovuoden aikana koetut ainutlaatuiset tilanteet ja haasteet luovat erityisen vahvan siteen ihmisten välille.

Vaihtovuoden myötä sain myös toisen perheen.

Perheen, jota ei ole sidottu yhteen jaetulla dna:lla vaan rakkaudella, kunnioituksella ja uteliaisuudella oppia uusista kulttuureista. Asuin host-perheessä, johon kuului äiti, isä, kaksi host-siskoa sekä isoäiti. Edelleen ihmettelen, miten on mahdollista, että kaikista maailman ihmisistä juuri tämä perhe valitsi minut, kuinka kyseinen perhe vaikutti lähes kopiolta omastani Suomessa. Host-perhe otti minut heti avosylin vastaan ja vanhemmat kohtelivat minua kuin omaansa. Perheen positiivinen ja innostunut asenne kokemusta kohtaan teki sopeutumisesta uuteen kulttuuriin (haasteista ja koti-ikävästä huolimatta) helpompaa.

Host-perheen myötä tapasin myös useita sukulaisia, jotka kaikki olivat todella innoissaan tavatessaan minut. Pääsinkin jakamaan heille paljon suomalaisesta kulttuurista ja puolestaan minä opin heiltä Portugalin kulttuurista ja perinteistä.

Vaihdon yksi suurimmista opetuksista olikin, että perheen ei aina tarvitse tarkoittaa jaettua verta vaan se voi koostua myös ihmisistä, jotka päättävät ja haluavat olla perhettä.

Uudet ihmissuhteet tarjoavat myös mahdollisuuden kasvaa ja oppia paljon itsestä sekä muista.

Vaihtovuoden aikana kohdataan erilaisia näkökulmia, elämäntapoja ja tilanteita, jotka haastavat omia ennakkoluuloja ja laajentavat maailmankuvaa. Olin esimerkiksi todella nirso ruoan suhteen ennen vaihtoon lähtöä, mutta vaihtovuosi kasvatti minua olemaan enemmän avarakatseisempi. Lissabonissa vieraillessani näin myös kodittomia, joihin harvoin törmää Suomessa. Tämä laittoi pohtimaan sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa oikeasti olen. Tällaiset kohtaamiset voivat auttaa ymmärtämään paremmin eri kulttuurien vivahteita, ja samalla opettaa empatiaa ja suvaitsevaisuutta.

Merkityksellistä vaihtovuoden aikana luoduissa ihmissuhteissa on niiden kestävyys. Kun vaihtovuosi tulee lopulta päätökseen ihmissuhteet säilyy. Jaetut kokemukset ja muistot luovat ainutlaatuisen jäljen, jota edes välimatka ei voi pyyhkiä pois. Viestittelen edelleen vaihtarikavereiden kanssa vähintään kerran kuukaudessa. Suunnittelemme paljon milloin ja missä voitaisiin tavata seuraavan kerran.

Yksi ainoista huonoista puolista onkin se, että koska me kaikki vaihto-oppilaat olemme kotoisin eri puolilta maailmaa, emme voi yhtäkkiä sopia näkemistä, vaan pitää sopia aikataulut, ostaa lentoliput ja hotellit. Toisaalta se tekee suhteesta erittäin spesiaalin, koska toista ei voi nähdä tuosta vaan, vaan sen eteen pitää nähdä vaivaa.

Vaikka kotiinpaluustani on kulunut jo yli vuosi soittelemme ja viestittelemme edelleen myös host-perheen kanssa paljon. He odottavat jo kovasti, milloin palaan takaisin Portugaliin.

Taidelukiolta

Koulumatkan varrella sijaitsi tämä kaunis maisema. Kuvassa näkyy Tajo, Iberian niemimaan pisin joki, joka kulkee läpi Santarémin kaupungin.

Vaihtovuoden aikana syntyneet yhteydet ovat paljon enemmän kuin vain tuttavuuksia; ne ovat siltoja eri kulttuurien ja elämäntapojen välillä. Nämä yhteydet rikastuttavat elämää monin tavoin ja avaavat ovia tulevaisuuden mahdollisuuksille. Vaihtovuosi ei ole vuosi elämästä vaan elämä vuodessa.

Kirjoittaja valmistui Savonlinnan Taidelukion kuvataidelinjalta syksyllä 2024.

IÄNI 1/2025 | 15

HANNU HEIKKILÄ

LAPINLAHDELLA KUVATAITEEN JUURET OVAT SYVÄLLÄ

Lapinlahti on Ylä- Savossa 5-tien varrella sijaitseva kunta, jossa kuvataiteilla on pitkät perinteet taiteen kultakaudelta 1800-luvun lopulta lähtien.

Seutu

Serkukset taidemaalari Pekka Halonen ja kuvanveistäjä Eemil Halonen syntyivät Lapinlahdella ja jättivät pysyvän jäljen suomalaiseen taidehistoriaan. Peräti kymmenkunta 1860–1890-luvuilla syntyneistä Halosista teki elämäntyönsä maalaustaiteen, kuvanveiston, taidevalannan, käsityön, musiikin ja teatterin parissa. Halosen taiteilijasuvun vaikutus näkyy edelleen Ylä-Savossa.

Halosten inspiroimana taidemaalari Eero Järnefeltkin saapui Lapinlahdelle 1890-luvulla.

Halosten perinnöstä Taidemuseo Eemiliin Vuodesta 1971 Halosen taiteilijasuvun perintöä on hoitanut Halosten Museosäätiö, joka ylläpitää Taidemuseo Eemiliä. Säätiö edistää taiteen harrastusta ja vaalii Eemil, Antti, Arttu, Kalle, Pekka ja Heikki Halosen taidetta.

Lapinlahtelainen taidemuseotoiminta juontaa juurensa jo 1960-luvulle. Eemil Halosen leski Alli lahjoitti edesmenneen puolisonsa tekemiä kipsiteoksia Lapinlahden kotiseutuyhdistykselle, nykyiselle Lapinlahti-Seuralle. Taidehistoriallisesti arvokkaat kipsiveistokset olivat vuodesta 1965 esillä kirkonkylän vanhassa viljamakasiinissa. Lapinlahti-Seura lahjoitti veistokset 1972 Halosten Museosäätiölle. Eemil Halosen syntymän 100-vuotisjuhlavuonna 1975 avautui hänen nimeään kantava museo pappilan kivinavetassa. Jo seuraavana vuonna se sai parikseen Lapinlahden taidekeskuksen, josta sittemmin kehittyi taidemuseo.

Taidemuseo Eemilissä pidetään myös vaihtuvia näyttelyitä, joissa painottuvat alueellisuus ja lasten sekä nuorten taidekasvatus. Museo on merkittävä ympärivuotinen käyntikohde, johon tullaan eri puolilta Suomea.

Taidekatu ja monipuolinen kuvataideopetus

Eemil Halosen leski lahjoitti lapinlahtelaisille kaikkiaan 250 kipsiveistosta. Kuva: Eeva Simola

16

Lapinlahden kirkonkylässä on poikkeuksellisen paljon julkista taidetta. Taidemuseo Eemilistä alkaa Taidekatu, 20 teoksen julkisen taiteen reitti. Sen teokset ovat mm. Eemil, Arttu ja Olli

Seutu

Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset eli Kaski-teos syntyi lapinlahtelaisen Väisälänmäen kansallismaisemissa 1893. Kuva: Kansallisgalleria

Halosen sekä Eeva Ryynäsen, Kaarlo Haltian, Stefan Lindforsin, Kaarina Kaikkosen ja Olavi Lanun käsialaa. Taiteeseen tutustuttaa mobiiliopas. Teoksissa näkyy lapinlahtelainen taidevaluperintökin: Täällä taideteoksia on osattu valaa pronssiin jo 120 vuotta.

Lapinlahden kunnassa on myös toiminut kuvataidelukio syksystä 1987. Harrastaja löytää kursseja paikallisista opistoista. Kansalaisopiston tarjonnassa piirtyy yläsavolainen erityispiirre, karjalais-ortodoksinen perinne, ikonimaalauskurssien suosiossa. Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu palkittiin Vuoden taidekasvatusteko 2024 -kunniamaininnalla: 30 vuotta visuaalisten taiteiden opetusta lapsille ja nuorille pienellä maaseutupaikkakunnalla.

Juurevaa ITE-taidetta Lapinlahtelainen romurinsessa Marjut Kauppinen valittiin Vuoden 2022 ITE-taiteilijaksi. Paikallisten ITE-taiteilijoiden teoksissa yhdistyvät niin osaava puunkäsittelytaito kuin juuret syvällä maa- ja metsätalousammateissa. ITE-taidetta syntyy myös Tikkasen maanviljelijä-avioparilta. Marja-Liisa tekee lehmägrafiikkaa, öljymaalauksia ja keramiikkaa ja Pekka hyödyntää koneiden osia veistoksissaan.

Moottorisaha- ja puunkaiverrustöitä tekevät Ari Vornanen ja Pentti Koistinen. Koistinen on koristellut puuveistoksineen Tölvän kylään rakentamansa pyöreän kupolikappelin.

Kirjoittaja toimii Taidemuseo Eemilin museoamanuenssina.

IÄNI 1/2025 | 17

Museot

18

TEKSTI JA KARTTA: ITÄISEN SUOMEN MUSEOIDEN VERKOSTO

ITÄ-SUOMEN OMALEIMAISET MUSEOT YHTEISTYÖSSÄ

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

P.E. Svinhufvudin kotimuseo Kotkaniemi

Etelä-Karjalan museo

Lappeenrannan taidemuseo Ratsuväkimuseo

Wolkoffin museo

Imatran museot

Suomen Erämuseosäätiö Rajamuseo

Suomen Metsämuseo Lusto

11. Suomen kansallismuseo, Olavinlinna 12. Valamon luostarimuseo

13. Outokummun kaivosmuseo 14. Joensuun museot

15. Ilomantsin museosäätiö 16. Pielisen museo

17. Nurmeksen museo 18. Taidemuseo Eemil 19. Kuopion museo

20. Kuopion taidemuseo

21. Kuopion luonnontieteellinen museo 22. Ortodoksinen kirkkomuseo RIISA 23. Rautalammin museo 24. Savon radan museo 25. Varkauden museot

26. Sodan ja rauhan keskus Muisti 27. Mikkelin museot

Viime vuonna suomalaisissa museoissa käytiin lähes yhdeksän miljoonaa kertaa. Sen lisäksi, että museot ovat uudistaneet näyttelyitään ja tarjoavat yleisöilleen monenlaisia kiinnostavia tapahtumia ja kohtaamisia, myös niiden yhteiskunnallinen painoarvo kasvaa. Museoiden toivotaan olevan aktiivisia ja näkyviä aloitteentekijöitä, ylläpitävän kulttuuriperintöä yhteiskunnan voimavarana ja olevan vuorovaikutuksessa ihmisten ja yhteisöjen kanssa.

Itä-Suomella on laaja, monimuotoinen ja vaikuttava museokenttä. Museot ovat erikokoisia ja -näköisiä. Osa niistä tallentaa, tutkii ja esittelee paikallisia tai valtakunnallisia ilmiöitä ja kehityskulkuja, osa keskittyy tiettyihin teemoihin, henkilöihin tai ajanjaksoihin. Kokonaisuutena Itä-Suomen museot kuvaavat monipuolisesti kulttuurin, luonnon ja taiteen ilmiöitä – ja tuovat monenlaista iloa, oppia ja oivalluksia käyttäjilleen.

Museot

10. Riihisaari – Savonlinnan museo

Museoita on kaikkialla, ja ne kiinnostavat nyt enemmän kuin koskaan.

Itä-Suomen museot tekevät myös aktiivista verkostoyhteistyötä. Itäisen Suomen museoiden IMU-verkosto syntyi, kun neljä maakuntaa haki vuonna 2021 Savonlinnan johdolla Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Yhteishakuun osallistuivat Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala. Titteliä ei tullut, mutta yhteistyö on jatkunut ja vahvistunut museoiden tapaamisten ja muun toiminnan myötä. IMU-verkostoon kuuluvat kaikki alueen ammatilliset museot.

IÄNI 1/2025 | 19

SIRKKA KOSONEN

MIKÄ RUNSAUDEN AARREAITTA LÖYTYYKÄÄN ETELÄSAVOLAISISTA RUNOLAULUISTA KUVA: SIRKKA KOSONEN

Kansanperinne 20

Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa on julkaistu lähes kaikki arkistoista ja muista lähteistä löydetyt karjalaiset, inkeriläiset ja suomalaiset kansanrunot.

Enonkoskella elänyttä Pietar Makkosta (17851851) pidettiin aikalaistensa parhaimpiin kuuluvana kansanrunoilijana. Hänen runoissaan etenkin luonnon kuvaukset ovat huikeita. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että Pietar Makkonen ja Kerimäellä elänyt Hanno Kokki ottivat kantaa toistensa elämäntapoihin kirjoittamalla toisistaan runoja kalevalamitalla.

SKRV:n kirjasarjasta ja verkkopalvelusta löytyy yli kolmetuhatta nykyisen Etelä-Savon alueelta kerättyä runoa, joista yksi kolmasosa on loitsuja.

Armas Otto Väisänen keräsi kotipitäjästään Savonrannalta 59 kappaletta runolauluja. Väisänen oli myös muusikko, joten hän kirjoitti runojen lisäksi melodiat talteen. Runolaulumelodioita on tallennettu Etelä-Savosta yhteensä 45, joista ainoastaan Väisäsen Savonrannalta tallentamasta ”Miepä laulan lapsen virren” -laulusta on kaksi eri toisintoa.

Tämä lienee osoitus siitä sävelmän muuntumisesta ja luontaisesta muuntelemisesta laulukerroista ja laulajasta toiseen.

Etelä-Savon alueella on tehnyt kansanrunokeruutyötä monta merkittävää kansanrunoudentutkijaa. C. A. Gottlund eli nuoruutensa Juvalla 1805 lähtien ja hänen keräämiään runoja Juvan seudulta löytyy yli neljäsataa. Elias Lönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka alkoi 1828 Sammatista Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin ja Kerimäen kautta kohti Pohjois-Karjalaa. Kaiken kaikkiaan Lönnrot keräsi 59 runoa Etelä-Savosta, joista suurin osa on Kerimäeltä.

Vanhassa Kerimäen historia -kirjassa Matti Hako kirjoittaa, että Etelä-Savossa on ollut myös noitakäräjiä. Juho Rinkinen tuomittiin roviolla poltettavaksi, koska häneltä ihmiset kävivät hakemassa parannusta hammaskipuihin ja muihin vaivoihin. Kun Rinkiseltä kysyttiin, kuinka parantaminen tapahtui, kertoi hän näin: ”Langetaan polville ja luetaan hartaasti Isä meidän ja Loitsu.” Tämä tieto löytyy käräjäpöytäkirjoista vuodelta 1670.

Pieni maistiainen siitä, millä sanoilla hänet tuomittiin noitana roviolle:

Kansanperinne

“Emoinen neitzyt Marija, Puhalla sulalla suula, Herran hängellä hyvällä, Lemböisellä leikehtelle, Kielellä kirottomalla, Suulla murehettomalla Toivo nijte voiteeta, Emoinen Neitzy Maria, Yhexiä voitteita, Yhäxen meren ylidze, Meren puolen kümmenett.”

Runolaulutilaisuudet ovat parhaillaan yhteisöllisiä tilanteita, joissa verkalleen kulkeva tarina pitää otteessaan. Runolaulua lauletaan yhdessä esilaulajan viedessä tarinaa eteenpäin. Laulaessa paikallisia runolauluja tänäkin päivänä osallistujat tulevat tietoisiksi omista juuristaan sekä rikkaasta, alueeseen kytkeytyvästä runolauluperinteestä.

Kirjoittaja on kansanmuusikko ja musiikin tohtori, joka on paneutunut tiedettä ja taidetta yhdistellen Etelä-Savon alueelta kerättyihin runolaulutapoihin.

Lähde: https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/runoluettelo.html?view=single&odd=teipublisher&facet-collRegion=Etel%C3%A4-Savo

21

NOORA VIKMAN

RIKKAUSTARINA ÄÄNESTÄ JA SEN EHTYMÄTTÖMYYDESTÄ

Kerran kauniina kesäpäivänä torin liepeillä Sulo koki äkkirikastumisen korvinkuultavalla ja itselleen yllättävällä tavalla.

Lörtsykioskien jonojen mutkia ja tuoksuja ohittaessaan hän nappasi lokkien kirkunan seasta palan lauseesta:

Äänimaisema

”Ainoa sääntö on, ettei…” Sulo höristi korviaan, mutta lokkien kirkuna peitti loput sanat alleen.

Sulo nousi varpailleen. Muita torille kokoontuneita päätä lyhempi henkilö viittilöi pientä joukkoa ihmisiä syrjemmälle torivilinästä. ”Vielä ehtii mukaan! Tässähän on kaunis päivä alkamaisillaan.”

Huutajan ääni särkyi. Hän alkoi rykiä kurkkuaan ja purskahti nauramaan.

Mitäköhän se oikein yritti myydä, Sulo mietti. Lokit intoutuivat taas kirkumaan. Sulon oli siirryttävä korvinensa lähemmäksi kuullakseen. Ryhmää opastava jatkoi: ”...ettei niiden aikana puhuta.”

Keskeneräiset lauseet alkoivat harmittaa. Sulo hivuttautui vieläkin lähemmäksi.

22

ääniä… Missä ne sijaitsivat? Siellä täällä hajallaanko? Sulo ei ollut käynyt Lapissa, mutta kerran ylhäällä Akka-Kolin rinteillä istuessaan hän oli kuunnellut yksinäisen moottoripyörän ääntä. Se oli kuulunut yhtämittaisesti yli 20 minuuttia ennen kuin oli kaikonnut maisemia taakseen. Eihän sitä voinut tajuta. ”Minun auton ohi hurahtaminen minkä tahansa paikan ohi kestää onneksi vain pari sekuntia”, Sulo lohduttautui.

Sulo katsoi ympärilleen, avasi korvansa ja alkoi kuunnella. Syrjemmällä liplattelivat Haapasalmen laineet. Liikenne hurisi ohikulkutiellä. Lokit kirkuivat, sorsat kalkattivat, ihmiset pulisivat.

Viereisen torikahvilan terassilla turisti puraisi korvapuustia. ”Iänihän siitä korvapuustistakin irtoaa”, Sulo hymähti.

Päivä oli kertakaikkisen ihana. Satama näytti aaltoilevalta turistivalokuvalta, joita pöydillä edelleen myytiin. Muistot kulkivat entisiä latujaan.

Sulo huokaisi. Kuinka monta vuosikymmentä kesäkuun kirkkaat aamut olivat tuntuneet samalta.

Sitä autuutta piti nyt hengitellä kaamosvarastoon.

Opas aloitti taas uudelleen. ”Niin kuten nyt täälläkin huomaatte kaikenlaiset äänet ympäröivät meitä kaiken aikaa.”

Aamukahvinsa Sulo oli jo juonut. Vielä voisi jäädä viivyttelemään ja odotella, jos jollekin penkillä vapautuisi paikka asettua kuuntelemaan outoja kieliä ja murteita. Tuon yhden äänekkään miehen tuolla kalatiskillä täytyi olla Kerimäeltä, ei täkäläiset puhu noin lujaa.

Sulo hämmentyi – mitä opas tarkoitti ”kaikenlaisilla äänillä” ja ryhtyi mielikuvittelemaan kokonaisen Suomen ääniä: Ruuhka-Suomen ääniä, Lapin

Sulon mieleen palasi toistuva muistikuva Savonlinnan tuulisista pimenevistä iltapäivistä, jolloin kaupunkilaiset ajelisivat siltoja pitkin marketteihin

ja takaisin kotiin. Sulo näki itsensä marraskuisessa hämärässä raahustamassa vaienneen hautausmaan läpi kotiin. Miltä se Talvisalo myöhäsyksyllä kuulostaakaan?

Sulo kohautti olkapäitään ja vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi kiertelemään torin laitojen puiden varjoissa. Penkkejä ei ollut vapautunut torin laidalta.

Sulo katsoi Pitkänsillan suuntaan, kuuntelevien kävelijöiden jono oli jo ehtinyt melkein Miljoonatalon kohdalle. Sulo sihisi itsekseen: ”Ei hitto, mie kipasen niitten mukaan” ja kiirehti askeliaan.

Miljoonatalon jälkeisen mäen päällä hän näki, että ryhmä oli edennyt jo entisen elokuvateatteri Bio Olavin porttikongin katoksen luokse.

Ulkonevan lipan pellinpala heilui kesätuulessa.

Sulo jäi tuijottamaan ja käveli hitaasti sitä kohti. Bio Olavin porttikongin kohdalla hän vilkaisi kummankin olkapäänsä yli ja hihkaisi kaikuvaan, hämärään tunneliin. Sitten kerran matalammalta, ja vielä toisenkin. Sulo siirtyi syvemmälle. Vaihtoi päänsä asentoa ja kuunteli. Hetken päästä hän sai ajatuksen kokeilla, miltä kukkuminen kuulostaisi.

Kävelevien kuuntelijoiden ryhmä oli oppaansa johdolla edennyt alas Sokoksen suuntaan.

Opas puheli: ”Toisia ääniä on selvästi hankalampi tunnistaa, kuulla ja kuunnella kuin toisia. Aina on tuntunut, että pitäisi olla sekä korvineen että sormineenkin tosi vikkelä, kun niitä kuulohavaintoja on niin kiire kirjoittaa ylös.

Äänimaisema

”No nyt, vihdoin me voidaan sulkea suut tai minä ainakin suljen niin voidaan päästää Saimaa ääneen”, opas kikatti. Sen jälkeen hän painoi päänsä alas ja hiljeni kuten häntä seuraava joukkokin.

Kuuntelijoiden jono alkoi liikkua eteenpäin. Joku törmäsi Suloon. Tyttö, jolla oli side silmillään, pyysi anteeksi, peitti suunsa ja hihitti hetken. Joku ryhmästä asetti etusormensa suunsa eteen ja viittilöi Suloa liittymään mukaan.

Aika hienolta, oikeastaan tosi hienolta. Sulo otti askelia lähemmäs ja kauemmas käytävän seinistä. Kallisteli kaulaansa ylös ja alas, sitten veti syvään henkeä ja kukkui uudelleen ja uudelleen, vähitellen volyymiä vähentäen, lopulta vain hiljaa sisään ja ulos puhallellen. Tekipä hyvää, hän virnisti ja alkoi pudistella takkinsa hihoja ja olkavarsiaan. Sulo otti muutaman reippaan askeleen takaisin valon suuntaan, katsoi ensin vasemmalle, sitten oikealle ja taas vasemmalle, kunnes rohkeni astua takaisin jalkakäytävälle kirkkaaseen aurinkoon.

Sulo oli jo melkein saavuttanut ryhmän. ”Nyt ne varmaan pohtii niitä ääniä”, hän mietti itsekseen. ”Parempi hidastaa taas askelia, etteivät kiinnitä huomiota.” Sulo jäi muina miehinä lueskelemaan asuntomyynti-ilmoituksia, mutta huomasi yllätyksekseen ajattelevansa vain ääniä.

Paljon niitä olikin. Silloin sen vasta huomasi, kun niitä yritti itse muistella. Opaskin äänteli: ”Ehkä me voidaan nyt jatkaa. Lupaan, että kuultuja juttuja voi purkaa vielä myöhemminkin.” Hyvä idea, ajatteli Sulo, voisin edelleen kuljeskella vaivihkaisesti jonon hännillä.

IÄNI 1/2025 | 23

Äänimaisema

Opas kehotti osallistujia vielä sulkemaan silmänsä ja kuuntelemaan sisäänpäin, kuvittelemaan kaiken maailman hiljaisuuden. Tähän leikkiin kaikki lähtivät mukaan. Sulokin sulki silmänsä ja havaitsi, kuinka mieli alkoi vaellella vaikka minne ja havahtui vasta, kun opas kysyi lempeästi: ”Mitäs te kuulitte?” ja jatkoi: ”Joillekin äänille olemme keksineet nimiä äänilähteen mukaan ja niitä äänet sitten tottelevatkin. Tai siis me voidaan vaan sanoa sen äänen lähde, eikä sille äänelle tarvitse keksiä oikeaa nimeä tai matkia sitä. Esimerkiksi koira, tuoli, lentokone, hän, roskis, irronnut pellinpala.

Tai vaikka talitiainen, punatulkku, viiksitimali, napakettu tai airbus. Kokeilkaa vaikka.”

Kukaan ei vastannut. Paniikki jähmetti Sulon paikoilleen.

Opas jatkoi: ”Joskus kuuntelukävelyllä voi olla ihan hirveen vaikeaa olla osoittelematta jotain näkyvää ääntä ja olla puhumatta. Kerran yksi ryhmä oli kokoontunut yhteen ääniseminaariin itselleen kiinnostavan aiheen pariin. Tiukka ohjelma. Suuren osan näytti tekevän mieli jakaa niitä kokemuksiaan. Epäkiitollinen tehtäväni oli koittaa komennella heitä pysymään hiljaa kuuntelukävelyn aikana. Lopulta pyysin kiihkeimpiä pulisijoita jättäytymään jonon hännille.”

Tauko. Mietiskelevät hiljaiset ilmeet pysyivät kuuntelijoiden kasvoilla. Jonkun pitäisi nyt sanoa jotain noille toisille! ”Mitä hittoa sitä osaisi sanoa, jos kukaan muukaan ei sano mitään?”, Sulo ajatteli päänsä sisällä ääneen. Äänet jatkoivat: ”Kuinka

24

tässä nyt näin kävi. Ties kuinka montaa ääntä tässä tuli jo kuultua ja pohdiskeltua”. Nyt ne kaikki äänet olivat livahtaneet tiehensä, eikä niistä ollut jäänyt edes oikein kunnon muistijälkeä. ”Kyllähän mie oon käynyt kuuntelukävelyillä”, Sulo koitti pelastaa tilanteen sydän pamppaillen ja asteli lähemmän asuntoilmoitusikkunan luota.

Polvet vapisivat. Hän arvasi astuneensa kuilun reunalle. ”Yksin. Se on helppoa”, hän jatkoi. ”Me kuultiin sun hihkaisut ja kukkumiset – ne oli tosi upeita”, joku havahtui. Pöllämystyneenä Sulo huomasi oppaan ja koko ryhmän hymyilevän ystävällisesti hänelle. Sulo rohkeni hivuttautua ryhmän keskelle ja alkoi puhua: ”No usseimmat iänet piilee sellasina…hmm…sellasina vähän niinku näkymättöminä pilivinä …lähellä tai kauvvempana taevaalla. Niitä voip oppia kuulemmaan.”

Tarina jatkuu…

Kirjoittaja on äänimaisema- ja kulttuurintutkija, etnomusikologi, jota kiinnostavat hiljaisten ympäristöjen sävyt ja kuuntelu osana kulttuurista hyvinvointia.

Suomen Akustisen Ekologian Seura ry juhlii tänä vuonna 25-vuotista olemassaoloaan ja järjestää jo kolmannen äänimaisemakeruun.

Lisätietoja ja osallistumisohjeet löytyvät seuran verkkosivuilta osiosta Kuultava tulevaisuus.

Teos

Jenny Vesiväki: How you made your millions (Miten teit miljoonasi) sarjasta Capitalism digitaalinen kollaasi, 2023-2024

IÄNI 1/2025 | 25

EEVA SIMOLA

5 KYSYMYSTÄ: KYÖSTI KAKKONEN KUVA: TIMO SEPPÄLÄINEN

Kuka olet?

Miksi rahoitat kulttuuria?

Kauppaneuvos Kyösti Kakkonen.

Kulttuurin tukeminen isosti on työllistämistä. Espoon modernin taiteen museo EMMAssa kokoelmani on esillä pitkäaikaisesti. Näyttelyitä on ollut myös Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä ja Finlaysonilla Tampereella. Japanissa oli juuri kymmenen näyttelyä, jotka purettiin äskettäin. Euroopassa on ollut kaikkiaan yli 40 näyttelyä.

Mistä tulet?

Pohjois-Karjalasta. Olen kotoisin Kiihtelysvaaran kunnasta, joka on tällä hetkellä osa Joensuuta.

Mitä teet?

5 kysymystä

Olen yritysjohtaja, pääomasijoittaja, ja mukana useissa kymmenissä yrityksissä pääomistajan roolissa. Teen eteenpäin katsovaa Suomi-työtä, kun Suomi tarvitsee investointeja ja sitä kautta syntyy työtä.

Kulttuuri on elämässä läsnä koko ajan. Minullahan on designissa, keramiikassa ja lasissa Suomen merkittävin kokoelma. Meitä on Suomessa kolme: minun kokoelmani, Suomen Lasimuseo ja Designmuseo. Lasimuseossa esinemäärä on kokoelmaani suurempi.

Keräämäni esineet ovat kansainvälisesti palkittuja töitä. Keramiikka- ja lasidesignissa on oltu laajimmin maailman parhaita. Tuskin kukaan suomalainen taidemaalari mahtuu sadan parhaan taidemaalarin kärkeen kansainvälisesti, toisin kuin muotoilijat Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva.

Yleensä kun näyttely rakennetaan, teokset kerätään yksityishenkilöiltä. Minun kokoelmistani tehdään omat näyttelynsä. Ostan nykypäiväisesti ja haluan, että kokoelma on niin laaja, että sen pohjalta voi tehdä näyttelyn. Kokoelmieni pohjalta voikin rakentaa yli 30 taiteilijakohtaista näyttelyä.

Eurooppalaisissa museoissa näyttelyitä on ollut kolmessakin merkittävässä museossa samaan aikaan.

26

Jo opiskeluaikana keräsin maalaustaidetta, mutta designkeramiikkaa ja -lasia olen kerännyt 1980- luvulta lähtien. Sitä edelsi toteamus, etten pysty luomaan merkittävää kokoelmaa maalaustaiteessa. Yläluokkaiset perheet olivat kalliisti ostaneet maalauksia, lasia ja keramiikkaesineitä.

Kun perikunnat sitten myivät teoksia, taidekauppiaita kiinnostivat vain öljymaalaukset.

Tuossa oli oiva hetki lähteä ostamaan designia.

Tuli vuosi 1993 ja lama kiihtyi. Arvokasta kulttuuriperintöä olisi valunut ulkomaille. Aloin toimia vastavoimana: Olen 15 vuoden ajan ostanut designia takaisin Suomeen, jotteivät teokset jää ulkomaille.

Näen hankintani ja kulttuurin rahoittamisen isompana Suomi-työnä. Suomalaisen sielun säilyttäminen on tärkeää. Kulttuuriperimän kautta ponnistamme. Meidän tulee ylläpitää osaamista ja perintöä sukupolvien kierrossa. Kulttuurista ammennetaan voimaa.

Kyösti Kakkonen isolla rahalla ja osaavalla työllä kunnostetun Rauhalinnansa kuistilla.

5 kysymystä IÄNI 1/2025 | 27

Näyttelyjen kautta esittelemme Suomea ulkomailla. Koen olevani isänmaan asialla.

Tämän koen jatkumona - kun on lahjakkaita designereita, heitä pitäisi tukea. Paras tukimuoto on ostaa heidän töitään. Menen tapaamiskohtaamisiin taiteilijoiden kanssa. Teetän myös tilaustöitä erikseen.

Olen hämmästellyt sitä, että aiemmin isot metsäyhtiöt olivat isoja mesenaatteja maalaustaiteelle, kun taas yritykset nyt vähän karttavat taidetta. Taidesijoituksista on tullut ”ulkopuolisia kustannuseriä”.

5 kysymystä

Kulttuuriperimä ja sen ylläpito ovat yritysten yhteiskunnallista vastuuta. Taiteen kautta voimaannuttaminen on hyvinvointitekijä, ja taide tuo inspiraatiota työntekijöillekin. Suomen yrityksissä on tässä otettu takapakkia. Ehkä ne vielä palaavat sijoittamaan.

Millaisena näet kulttuurin ja taiteen rahoituksen tulevaisuudessa?

Yritysten ja kuntayhteisöjen pitäisi ottaa enemmän yhteiskuntavastuuta. Helsingissä pohditaan taiteen tukirahoituksen lisäämistä. Suomi on ahdingossa taloudellisesti. Toivon kovasti, että se on tilapäistä kipua ja tuskaa, joka on kärsittävä, koska valtio ja velkamme painavat ja luottoluokituksemme on vaarassa. Se on kipua tulevien sukupolvien takia. Suomi on elänyt yli varojensa. Nyt pitäisi ponnistella, tehdä vähän enemmän töitä, jatkaa työuria. Tehdä se yhteisen hyvinvoinnin nimissä, jotta lapsenlapsilla olisi parempi tulevaisuus.

Ollaan luottavaisia suhtautumisessamme kulttuuriin ja taiteeseen.

28

Teos

Tarja Wallius: yksityiskohta teoksesta Hapera, 2022

JENNI SOKURA

RIKASTETTUJA AJATUKSIA KUVAT: MARIA NUUTINEN

Etelä-Karjalan erikoisuus, korutaide, on maakunnassa osiensa summa.

Taiteilija

Korutaiteilija Maria Nuutisen työhuoneella Lappeenrannassa opiskeluaikojen vaiheet kerrostuvat taiteilijan oman monisyisen ilmaisun kanssa.

Marian työskentelyssä peilautuvat edelleen sekä koulutuksen kulmakivet että sukupolvien tarinat.

Kädentaitoja ja valokuvaa yhdistelevä taiteilija pyrkii työskentelyn kautta ymmärtämään elämää ja vastaantulevia ilmiöitä.

Ylämaan kiviaarteiden- ja teollisuuden myötävaikutuksesta syntynyt kivialan koulutus on monien vaiheiden kautta liikkunut kaupungista ja koulutustasosta toiseen: Ylämaalta Lappeenrantaan, sieltä Imatralle ja taas takaisin. Koulutuksen liikkuminen jatkuu tulevaisuudessakin, valitettavasti maakunnan ulkopuolelle. Nuutinen kouluttautui 1990-luvulla artesaaniksi Lappeenrannassa käsija taideteollisessa oppilaitoksessa, josta tekemiseen tarttui tietty kurinalaisuus. Metallin ja kiven parissa tehdyt mittamääräiset harjoitukset käsintehtyine ammattipiirustuksineen jättivät jälkensä taiteen tekemisen rutiineihin.

Elämää materiaalien ja tarinoiden keskellä ”En voi kytkeä taiteen tekemistä pois päältä”, Maria kertoo. Taiteilijana Maria ammentaa käytännössä kaikesta: ideat voivat syntyä polkupyöräillessä, imuroidessa tai esimerkiksi televisiossa nähdystä vilauksesta. Vaikka työhuoneella työskentely on järjestelmällistä, koko ajan on eräänlainen tutka päällä. Marian teosten taustalla on usein sattumien summia ja ajatusketjuja, joita hän laittaa ylös luonnoskirjaan nopeilla piirroksilla, joissa ihmiset ja esineet asettuvat ruutuun kuin linssin läpi katsottuina – tai jos ei luonnoskirja ole lähellä, puhelimeen voi äkkiä näpytellä muistiinpanon. ”Aluksi pitää olla ajatus – sitä lähdetään sitten toteuttamaan. En ole koskaan osannut työskennellä sellaisella sattumanvaraisuudella, että ’katotaas mitä lähtee syntymään’. Ristiriita on usein se tilanne, joka käynnistää prosessit, tutkin asiaa tarkemmin, ja koetan ymmärtää ilmiötä, omaa suhtautumista siihen”, Maria tarkentaa työskentelyrutiinejaan.

Näkijä, 2021, kehokoru, emaloitu kupari

30

Taiteilija

Something Special, 2023, pigmentivedos

IÄNI 1/2025 | 31

Idea muuttuu todeksi – kuvien rakentaminen Marialle on aina ollut tärkeää kuvata omat kolmiulotteiset teoksensa ihmisen päällä. Maria tulee katsojaa vastaan nimeämällä teoksia mieltä herättelevillä sanaleikeillä. Hienopesu-teoksen nimi vie katsojan arkiseen tiskaamiseen, mutta tiskiharja onkin aika erityinen, ja kuva tarjoaa vaihtoehtoisen tulkinnan.

Taiteilija

Mallit kuviin löytyvät usein taiteilijan omasta lähipiiristä. Tähän on monia käytännön syitä. Omat perheenjäsenet ovat yleensä lähellä, joten mallin paikalle saaminen on nopeaa ja joustavaa. Usein kuvia pitää testata etukäteen, ja tällöin koekaniinina toimii Marian tytär. Kun jokin idea tulee kuvana päähän, on kiva, kun voi jo kotona ehdottaa “voinko kokeilla yhtä juttua?” ”Nykyään teini-ikäinen tyttäreni ei enää suostu ihan kaikkeen, mutta hän toisaalta samalla osallistuu kuvista keskusteluun ja antaa kriittistäkin palautetta.” ”En varmaankaan uskaltaisi tuntemattomille kertoa erikoisimmista ideoistani ja kuvausasetelmista, läheisten kanssa se on helpompaa. Voisin periaatteessa olla itsekin kuvissa, mutta minulle on helpompi johtaa tilannetta itse ja säätää kameraa.”

Käsillä tekemisen olennaisuus ”Ilman korua ei olisi valokuvaa, niin se ajattelu vain menee, korun kautta”, Maria toteaa. Pelkkä kuvien ottaminen ei ole Marialle vaihtoehto, sillä korutaide on se taiteen tekemisen väline. Käsillä tekeminen on niin luonnollinen osa työskentelyä, että se on myös osa ajattelua. Toiset neulovat, Maria sahaa. Lehtisahalla sahaamista Maria ei vaihtaisi laseriin, niin houkuttelevalta kuin se kuulostaakin.

Lehtisahaa tuleekin käytettyä ahkerasti, sillä isossa roolissa työskentelyssä on tällä hetkellä emalointi.

32

Hienopesu, 2024, readymade, objekti keinohiuksilla

Ajatuksiin ja tuntemuksiin luottaminen Puhuttaessa taiteilijan tärkeimmistä ominaisuuksista, Maria nostaa esille heti yhden yli muiden: ajattelun. Ajatusketjuissa on mukana paljon myös tiedostamatonta: pienestä asiasta voi syntyä prosessi, joka tulee valmiiksi vasta vuosien kuluttua.

Jostain alitajuisesta syystä hankittu peili voi olla juuri sopivalla hetkellä tarjolla auton takapenkillä, kun pysähtyy tien varteen tarkastelemaan maisemaa. Vilkaisu peiliin aiheuttaa varman reaktion siitä, että peilikuvan kautta kuvaaminen voisi olla nyt se juttu.

Kirjoittaja on lappeenrantalainen taiteilija (YAMK, AmO), joka toimii myös korutaiteen opetustehtävissä LAB-ammattikorkeakoulussa.

kuljettaa Uusi monitaiteellinen KOSKIFEST taiteen kulttuurifestivaali osallistujat vuoden 2025 koetaan Enonkoskella ytimeen "Juuret". Teema 25.-27.7.2025 teemalla kietoutuu menneen ja nykyhetken välille, tutkii yksilön, yhteisöjen ja taiteen alkuperää sekä pohtii, miten juuremme vaikuttavat siihen, keitä olemme ja mitä luomme.

33

Lue lisää tapahtumasta ja tutustu ohjelmistoon: www.koskifest.fi

Muhasaaren

Teatteri IÄNI 2/2024 | 33

34

Valttak Valtakatu kattu 39 9 53100 531 100 Lappeenranta Lap ppeenrrantta +358449862924 +3584 44986 6292 24

kulttuuritila@nuijamies.fi

kulttuuritilanuijamies

nuijamies.fi

kulttuuritilanuijamies

KUOPION MUSEO

TAIDELAINAAMO JA KAKSI GALLERIAA

Maaherrankatu

Kauppakatu

Meille on vapaa pääsy!

Kuopion Kuvataiteilijat ry ARS LIBERA KUOPION TAIDEMUSEO

Kauppakatu 35 ti-su 10-17 ke 10-19

instagram & facebook: Kuopion Taidelainaamo Galleria Ars Libera Ars Libera Kuopio GalleriA Kuopio

GALLERIA ARS LIBERA

Maaherrankatu 9 ke-pe 14-18 la-su 12-17

IÄNI 1/2025 | 35 arslibera.com

Jakelupisteet

IÄNI LÖYTYY JO 40 JAKELUPISTEESTÄ 17 KUNNAN ALUEELLA: ENONKOSKI Maitolaituri Kahvila & Puoti, Enonkoskentie 11 | HELSINKI Kulttuurikeskus Caisa, Kaikukatu 4 B | IMATRA Kulttuuritalo Virta, Virastokatu 1 | JOENSUU NÄYTTÄMÖ-teatteri, Koskikatu 8 • Taidekeskus Ahjo, Kirkkokatu 23 | JUVA Juvan kunnankirjasto, Raili Kostian tie 2 | KERIMÄKI Kerimäen kirjasto, Kerimäentie 6 | KESÄLAHTI Sovintola, Pyhäjärventie 8 | KUOPIO Galleria Ars Libera, Maaherrankatu 3 • Kuopion pääkirjasto, Maaherrankatu 12 • Kuopion taidemuseo, Kauppakatu 35 | LAPINLAHTI Taidemuseo Eemil, Suistamontie 3 | LAPPEENRANTA Galleria Pihatto, Valtakatu 80 • Kulttuuritila Nuijamies, Valtakatu 39 • Lappeenrannan taidemuseo, Kristiinankatu 8-10 • UUS HOI SIE, Koulukatu 27 | MIKKELI Mikkelin matkailuneuvonta, Maaherrankatu 9-11 • Mikkelin Teatteri, Savilahdenkatu 11 • Mikkelin taidemuseo, Maaherrankatu 18-20 (kauppakeskus Akseli, 2. krs.) | OUTOKUMPU Kulttuuritalo Marita, Koulukatu 1 • Kosilkan kahvila, Kummunkatu 2 | PARIKKALA Bar Cafe Assa, Parikkalantie 10 | PIEKSÄMÄKI Kulttuurikeskus Poleeni, Savontie 13 | PUNKAHARJU Punkaharjun kirjasto, Tehtaantie 5 | RANTASALMI Rantasalmen kirjasto, Poikkitie 2 | SAVONLINNA Elokuvateatteri Killa, Punkaharjuntie 3 • Elokuvateatteri Kuvalinna, Olavinkatu 13 • Kirjastoauto Loisku Lumpehinen, kirjastoautopysäkit • Kulttuurikellari, Olavinkatu 34 • Linnalan opisto, Sotilaspojankatu 7 • Pääkirjasto Joeli, Asemantie 5 • Riihisaari – Savonlinnan museo, Riihisaari • Savonlinnan musiikki- ja tanssiopisto, Sotilaspojankatu 1 • Savonlinnan Taidelukio, Sotilaspojankatu 3 • Savonlinnan Teatteri, Kylpylaitoksentie 4 • Savonlinnan Teatterin myyntipalvelu, Kauppatori 1 • Sokos Hotel Seurahuone, Kauppatori 4-6 | SAVONRANTA Savonrannan kirjasto, Kangastie 3 | SULKAVA Kioski Alanteen Helmi, Alanteentie 17 | VARKAUS Keskuskonttori, Taipaleentie 15

36

Kannen taiteilija:

MIKKO KALLAVUO

Etukannessa: Euroja taivaalla, 2024 akryyli ja öljy kankaalle, 140 x 104 cm Takakannessa: Sahanpurua tuulessa, 2021 seinämaalaus, 336 x 195 cm tuhoutui rakennuksen mukana 2022

Kuva: Jyty Syrjäläinen

”Taiteen tekeminen lähtee minulla hyvin pitkälti halusta saattaa itseni ja teoksen kokija merkityksellisiksi kokemieni kysymysten äärelle. Siitäkin huolimatta haluan antaa teoksilleni mahdollisuuksia elää omaa elämäänsä vapaasti jonkun toisen tulkitsemana. Joskus tuntuu jopa siltä kuin teokseni olisi olemassa vasta siinä vaiheessa kun kuulen mitä se on jossain toisessa ihmisessä herättänyt.”

Kannessa

Mikko Kallavuo on Kotkassa syntynyt ja kasvanut, nykyään Joensuun Hukanhaudassa asuva ja työskentelevä ihminen, taidemaalari, valokuvaja videotaiteilija. Hän valmistui kuvataiteilijaksi Imatralla Saimaan ammattikorkeakoulusta 2012.

Aiheena koti sekä ajankäsityksillä ja mittasuhteilla leikittely on Kallavuolle ominaista. Kuten myös se, että hänen valokuvateoksensa ovat useasti sarjoja, joissa ihmishahmot katoavat hänen omiin seinämaalauksiinsa, mitkä puolestaan ovat yleensä rakennusten mukana tuhoutuvia teoksia. Kallavuo on myös dokumentaristi, ja hän on tehnyt muutama vuosi sitten elokuvan Viimeinen juhla Krimillä Imatran Taidekeskus Krimin viimeisistä hetkistä ennen talojen purkua.

ISSN 2814-9785