4
KrLL 3/2020
Koronamietteitä Nepalin näkökulmasta
Yhtenä koronarajoitusten myönteisenä seurauksena Kathmandun ilmanlaatu parani niin, että joinain iltoina Himalajan lumihuiput näyttäytyivät kirkkaampina kuin kertaakaan noin kolmeen vuosikymmeneen. Kuva asuintalomme katolta 4.5.2020, Elina Lind
”Istun kuusikerroksisen talomme katolla ja katselen Himalajan huippuja. On täydellinen Kathmandun kevätsää: kylmä talvi on takana ja aurinko paistaa. Lempeä tuuli hyväilee, ja urbaani käki kukkuu taukoamatta. Silloin tällöin alhaalla kadulla ajaa auto tai moottoripyörä. Tunnelma on epätodellinen. Yleensä kaoottisen ruuhkainen kaupunki on ”kiinni”. Lintujen laulu kuuluu, samoin lähistöllä sijaitsevan eläintarhan eläinten ääntely, jotka normaalisti peittyvät kuhisevan kaupungin hälyn alle.” Tällaisen tuokiokuvan kirjasin huhtikuun lopulla, kun Nepalin tiukat liikkumisrajoitukset olivat olleet voimassa reilun kuukauden. Pohdin silloin ja pohdin yhä, olisiko Nepalin kaltaisessa maassa ollut parempi ottaa korona vastaan ”Ruotsin mallin” mukaisesti sen sijaan, että koko kansa määrättiin kotiarestiin ja yhteiskunnan toiminta pysäytettiin kuukausia ennen kuin tauti lopulta alkoi vyöryä maahan – mitä tietenkään ei silloin vielä tiedetty. Maaliskuun lopulla Nepalissa vahvistettiin maan toinen koronatapaus. Ensimmäinen oli ollut jo tammikuussa, kun suoraan Kiinan Wuhanista palannut nepalilainen opiskelijanuorukainen oli todettu koronapositiiviseksi. Hän oli jo viikkoja aikaisemmin parantunut tautia levittämättä. Myöskään se toinen, Ranskasta kotimaahan palannut nuori nainen ei tiettävästi tartuttanut ketään. Huolimatta olemattoman pienistä tartuntaluvuista Nepal seurasi muun maailman ja erityisesti naapurimaa Intian esimerkkiä. 23.3. illalla hallitus määräsi ”lockdownin”, joka tuli voimaan heti seuraavana aamuna: kaikkien oli pysyteltävä kodeissaan, vain välttämättömillä ruokaostoksilla sai käydä. Kaukoliikenne oli suljettu päivää aikaisemmin. Lentoliikenne pysäytettiin ja aluksi myös 1750 kilometrin mittainen, tavallisesti nepalilaisille
ja intialaisille avoin eteläinen maaraja yritettiin sulkea niin, että edes omat kansalaiset eivät olisi saaneet palata kotimaahansa. Ensimmäinen ”lock-down” kesti 80 päivää. Kesäkuun puoliväliä lähestyttäessä kansalaisten turhautuneisuus ja talouden romahtaminen olivat saavuttaneet pisteen, jossa paine tiukkojen liikkumisrajoitusten höllentämiseksi oli kasvanut niin suureksi, että rajoituksia oli pakko purkaa – huolimatta siitä, että vasta toukokuun puolivälin tienoilla vahvistettujen koronatapausten määrä oli pikkuhiljaa alkanut kasvaa. Tosin vielä silloin yli 90 % tapauksista oli täysin oireettomia. Tartuntoja todettiin pääasiassa Intiasta palaavilla nepalilaisilla, suurin osa nuorehkoja, työikäisiä miehiä. Nopeasti perustetuista ja puutteellisesti varustetuista karanteenikeskuksista taisi tulla myös tartuttamiskeskuksia, vaikka tarkoitus oli hyvä. Satojen tuhansien palaajien muuttovyöryn hallittu vastaanottaminen olisi ollut haaste hyvin organisoidullekin maalle. Nepalille tilanne oli ylivoimainen.
Kymmenet tuhannet päiväpalkkalaiset menettivät heti ansionsa ja viikkojen työttömyyden jälkeen monet lähtivät sulkuja uhmaten pyrkimään nälkäisinä jalkaisin kotikyliinsä jopa satojen kilometrien päähän.
