Koronamietteitä Nepalin näkökulmasta

”Istun kuusikerroksisen talomme katolla ja katselen Himalajan huippuja. On täydellinen Kathmandun kevätsää: kylmä talvi on takana ja aurinko paistaa. Lempeä tuuli hyväilee, ja urbaani käki kukkuu taukoamatta. Silloin tällöin alhaalla kadulla ajaa auto tai moottoripyörä. Tunnelma on epätodellinen. Yleensä kaoottisen ruuhkainen kaupunki on ”kiinni”. Lintujen laulu kuuluu, samoin lähistöllä sijaitsevan eläintarhan eläinten ääntely, jotka normaalisti peittyvät kuhisevan kaupungin hälyn alle.” Tällaisen tuokiokuvan kirjasin huhtikuun lopulla, kun Nepalin tiukat liikkumisrajoitukset olivat olleet voimassa reilun kuukauden.

Yhtenä koronarajoitusten myönteisenä seurauksena Kathmandun ilmanlaatu parani niin, että joinain iltoina Himalajan lumihuiput näyttäytyivät kirkkaampina kuin kertaakaan noin kolmeen vuosikymmeneen. Kuvaasuintalomme katolta 4.5.2020

Kuva Elina Lind

Pohdin silloin ja pohdin yhä, olisiko Nepalin kaltaisessa maassa ollut parempi ottaa korona vastaan ”Ruotsin mallin” mukaisesti sen sijaan, että koko kansa määrättiin kotiarestiin ja yhteiskunnan toiminta pysäytettiin kuukausia ennen kuin tauti lopulta alkoi vyöryä maahan –mitä tietenkään ei silloin vielä tiedetty.

Maaliskuun lopulla Nepalissa vahvistettiin maan toinen koronatapaus. Ensimmäinen oli ollut jo tammikuussa, kun suoraan Kiinan Wuhanista palannut nepalilainen opiskelijanuorukainen oli todettu koronapositiiviseksi. Hän oli jo viikkoja aikaisemmin parantunut tautia levittämättä. Myöskään se toinen, Ranskasta kotimaahan palannut nuori nainen ei tiettävästi tartuttanut ketään.

Huolimatta olemattoman pienistä tartuntaluvuista Nepal seurasi muun maailman ja erityisesti naapurimaa Intian esimerkkiä. 23.3. illalla hallitus määräsi ”lockdownin”, joka tuli voimaan heti seuraavana aamuna: kaikkien oli pysyteltävä kodeissaan, vain välttämättömillä ruokaostoksilla sai käydä. Kaukoliikenne oli suljettu päivää aikaisemmin. Lentoliikenne pysäytettiin ja aluksi myös 1750 kilometrin mittainen, tavallisesti nepalilaisille ja intialaisille avoin eteläinen maaraja yritettiin sulkea niin, että edes omat kansalaiset eivät olisi saaneet palata kotimaahansa.

Interaktiiviset kaaviot kertovat, miten koronatapaukset ovat eri maissa lisääntyneet. Kuvakaappaus WHO:n sivuilta:https://covid19.who.int/region/searo/country/np

Ensimmäinen ”lock-down” kesti 80 päivää. Kesäkuun puoliväliä lähestyttäessä kansalaisten turhautuneisuus ja talouden romahtaminen olivat saavuttaneet pisteen, jossa paine tiukkojen liikkumisrajoitusten höllentämiseksi oli kasvanut niin suureksi, että rajoituksia oli pakko purkaa –huolimatta siitä, että vasta toukokuun puolivälin tienoilla vahvistettujen koronatapausten määrä oli pikkuhiljaa alkanut kasvaa. Tosin vielä silloin yli 90 % tapauksista oli täysin oireettomia. Tartuntoja todettiin pääasiassa Intiasta palaavilla nepalilaisilla, suurin osa nuorehkoja, työikäisiä miehiä. Nopeasti perustetuista ja puutteellisesti varustetuista karanteenikeskuksista taisi tulla myös tartuttamiskeskuksia, vaikka tarkoitus oli hyvä. Satojen tuhansien palaajien muuttovyöryn hallittu vastaanottaminen olisi ollut haaste hyvin organisoidullekin maalle. Nepalille tilanne oli ylivoimainen.

Lock-down day 16; Lock-down hiljensi yleensä vilkkaan kotikatumme.

Kuva Elina Lind

Toki pakollisilla karanteeneilla varmaan jossain määrin pystyttiin taudin leviämistä aluksi hillitsemään. Silti Intiasta palanneiden mukana virus pääsi lopulta matkaamaan eri puolille maata.

Jälkeenpäin ajatellen kevään tiukka ”lock-down” kenties hidasti viruksenleviämistä, mutta hinta oli kova heti alusta alkaen. Erityisesti ne, jotka muutenkin ovat haavoittuvassa asemassa, ajautuivat nopeasti ahdinkoon.

Kymmenet tuhannet päiväpalkkalaiset menettivät heti ansionsa ja viikkojen työttömyyden jälkeen monet lähtivät sulkuja uhmaten pyrkimään nälkäisinä jalkaisin kotikyliinsä jopa satojen kilometrien päähän. Sadat tuhannet siirtotyöläiset Arabian niemimaalla ja Malesiassa jäivät loukkuun kohdemaihinsa; ahtaissa parakeissa työnsä menettäneinä he saattoivat vain toivoa pääsevänsä pois. Siirtotyöläisten palautuslennot alkoivat lopulta toukokuussa, mutta liian moni odottaa yhä vuoroaan päästä kotiin.

Jo maaliskuun puoliväliin mennessä korona oli autioittanut turistien suosiman Bhaktapurin vanhan kaupungin ja valistustaulut tulleet katukuvaan.

Kuva Elina Lind

Kehitysavun ohella pienyrittäjyys, siirtotyöläiset ja turismi ovatvastanneet valtaosasta maan kansantaloutta. ”Lock-down” sulki monet pienet ja keskisuuret yritykset. Vuoden 2020 piti olla erityinen turismin edistämisen vuosi, tavoitteena oli houkutella maahan kaksi miljoonaa matkailijaa. Tammikuussa ”Visit Nepal 2020” polkaistiin käyntiin suurin toivein, mutta juuri, kun kevään matkailusesonki olisi ollut alkamassa, kaikki suunnitelmat jouduttiin perumaan. Maan rajojen ulkopuolella suuri määrä siirtotyöläisiä jäi työttömiksi eivätkä lähtöä suunnitelleet päässeet lähtemään. Rahalähetykset ulkomailta romahtivat. Iskut ovat olleet valtavia köyhän maan taloudelle.

Mieleeni jäi yksikin kanafarmari, jonka kanalassa tuotetaan normaalioloissa tipuja. ”Nyt ainoa työni on aamuisin käydä rikkomassa ja hautaamassa kaikki munat”, hän totesi murheellisena lehtihaastattelussa.

Rajoitukset ovat aiheuttaneet lukuisia muitakin ongelmia. Keväällä satoa pilaantui pelloilla ja kylvötyöt viivästyivät, kun viljelijöitä ei kaikkialla päästetty edes omille mailleen töihin. Ruoan jakeluketjujen katkeaminen pahensi tilannetta. Kysyntä ja tarjonta eivät päässeet kohtaamaan toisiaan. Toisaalla vihannesviljelijät eivät saaneet tuotteitaan kaupaksi, toisaalla hinnat ampaisivat nousuun tarjonnan puutteessa. Lehdet kertoivat tavallisten ihmisten ahdingosta. Mieleeni jäi yksikin kanafarmari, jonka kanalassa tuotetaan normaalioloissa tipuja. ”Nyt ainoa työni on aamuisin käydä rikkomassa ja hautaamassa kaikki munat”, hän totesi murheellisena lehtihaastattelussa.

Missä koronan kyseessä ollen kulkee raja, jolloin hoito on pahempi kuin tauti?

Ihmisiä on myös keväästä alkaen kuollut kulkurajoitusten ja koronapelonvuoksi muihin sairauksiin, kun hoitoon ei ole uskallettu hakeutua taikulkuyhteyksien puutteessa päästy. Sairaaloita on jopa suljettu yksittäistenkin koronatapausten takia.

Varmasti koronaan välillisesti liittyviä kuolemantapauksia on yhä paljon enemmän kuin koronan itsensä aiheuttamia, vaikka nyt lopulta koronaankin jo kuollaan. Äitiys- ja lapsikuolleisuus ovat jyrkässä nousussa. Turvattomien kotisynnytysten määrä on kasvanut. Toukokuussa Unicef arvioi, että pelkästään Nepalissa n. 4000 alle 5-vuotiasta lasta voi kuolla seuraavien kuuden kuukauden aikana liikkumisrajoitusten, aliravitsemuksen lisääntymisen ja terveyspalveluiden romahtamisen seurauksena. Jopa rokotusohjelmat keskeytettiin alkukeväästä –kunnes muutama tuhkarokkokuolema innoitti aloittamaan ne uudelleen. Silti rokotuskattavuus erityisesti pääkaupungin Kathmandun alueella on merkittävästi heikentynyt.

”Pelkäämme, että ennen viidettä syntymäpäiväänsä kuolevien lasten määrä kasvaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin”, totesi Unicefin Etelä-Aasian aluejohtaja Jean Gough keväisessä lehtiartikkelissa (The Kathmandu Post 13.5.2020; https://tkpo.st/2WSCuZm) ja jatkoi: “Meidän täytyy suojella äitejä, raskaana olevia naisia ja lapsia kaikin käytettävissä olevin keinoin. Pandemiaa vastaan taisteleminen on tärkeää, mutta emme saa nyt hukata sitä usean vuosikymmenen myönteistä kehitystä, jolla estettävissä oleva äitiys- ja lapsikuolleisuus Etelä-Aasiassa on saatu merkittävästi vähenemään.”

Kaikissa kriiseissä vammaiset henkilöt ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Seuramme tuella kumppanijärjestömme INF on liikkumisrajoitusten aikana mm. jakanut selkäydinvammaisille kotiin heidän tarvitsemiaan tuotteita ja apuvälineitä.

Kuva: INF

Suuri huoli on myös lasten koulutuksesta. Kaikki koulut ovat hallituksen määräyksellä olleet suljettuina maaliskuusta lähtien ja vaikka erityisesti monet yksityiskoulut ovat kesän aikana alkaneet tarjota etäopetusta, ei se tavoita kuin pienen osan koululaisista. Juuri hiljattain paikallisessa sanomalehdessä arvioitiin, että 2/3 nepalilaisista lapsista ja nuorista on tällä hetkellä kaiken opetuksen ulkopuolella. Sosiaalierot kasvavat entisestään ja koulupudokkuuden pelätään lisääntyvän nyt koulua käyvissä ikäluokissa pysyvästi.

Luetteloa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Perheväkivallan on Nepalissakin uutisoitu lisääntyneen ja muutenkin korkeissa itsemurhaluvuissa näyttää olevan n. 10 % kasvu edellisen vuoden vastaavaan ajanjaksoon verrattuna. Lopuksi vertailun vuoksi: 10.9.2020 mennessä koronakuolemia oli noin 30 miljoonan asukkaan Nepalissa kirjattu 312 –tosin kuolemantapaukset alkoivat merkittävästi lisääntyä vasta elokuussa eikä vasta nyt voimiinsa päässeelle, ensimmäiselle tartuntojen hyökyaallolle ole loppua näkyvissä. Uusia tapauksia on siis lähiviikkojen ja kuukausien aikana odotettavissa.

Onko kehittyvissä ja kehittyneissä maissa erilainen raja sille, milloin hoito on pahempi kuin tauti?

Mutta mitä siis mietin? Olisiko köyhässä, hauraassa maassa, jossa väestön ikärakenne on täysin toisenlainen kuin meillä täällä vauraassa lännessä ja jossa terveydenhuoltojärjestelmä ei pysty vastaamaan koronahaasteeseen olipa tartuntakäyrä miten loiva tahansa, ollut parempi antaakoronan tulla ja jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti; opastaakansalaisia yskimään oikein, huolehtimaan käsihygieniasta ja välttämäänsuuria kokoontumisia sisätiloissa, mutta sallia elinkeinoelämän jatkuasiinä määrin kuin se maan sisäisin päätöksin olisi ollut mahdollista?

Turismin romahtamiselle ja siirtotyöläisten ahdingolle kukaan ei olisi mitään mahtanut, ja kaikki kulkurajoitukset Intian rajalla vaikuttavat nopeasti eteläisestä naapurista riippuvaisen maan toimeentuloon ja lähes kaiken tarpeellisen saatavuuteen. Mutta silti. Millaista olisi ollut oikea suhteellisuudentaju? Missä koronan kyseessä ollen kulkee raja, jolloin hoito on pahempi kuin tauti? Ja onko se raja erilainen kehittyvissä ja kehittyneissä maissa?

Oikeita vastauksia ei varmasti ole. Tietomme karttuvat vähitellen ja tämänkin vitsauksen kanssa on opittava elämään –ainakin siihen asti, kunnes toimiva rokote saadaan laajamittaiseen käyttöön. Uusiakin pandemioita voi tulla. Miten niiden kanssa pitäisi menetellä?

Pelko tuntemattoman edessä on varmasti osaltaan ohjannut päätöksentekoa kaikkialla. Se, että rikkaasta lännestä alkoi kantautua kauhukuvia sadoista ja tuhansista koronaan kuolevista, lietsoi pelkoa. Jos rikkaissa maissa tilanne on näin paha, miten käy köyhän, jos tauti pääsee valoilleen? Ainoaksi keinoksi nähtiin yrittää ehkäistä sen tulo.

Valitettavasti siinäkään ei lopulta onnistuttu. Heinä-elokuun vaihteen tienoilta alkaen koronatapausten määrä on ollut jyrkässä kasvussa. Amerikkalainen lääkäriystävämme, joka työskentelee yhdessä niistä sairaaloista, joissa koronapotilaita Kathmandun alueella hoidetaan, totesi hiljattain, että vaikka yhä suurin osa koronapositiivisista on oireettomia tai vähäoireisia, nähtävissä on jo sekin, miten vakavasta taudista pahimmallaan on kysymys. Kaikki sairaalan koronapotilaspaikat ovat nyt täynnä. Lähes kaksikymmentä henkilökuntaan kuuluvaa on jo saanut tartunnan. Eikä yksikään hengityskonehoitoon asti päätynyt koronapotilas ole vielä selvinnyt taudistaan elävänä.

Itse palasimme Suomeen heinäkuun alussa, noin kuukautta suunniteltua myöhemmin. Ajatukset ja rukoukset lennähtävät yhä usein ystävien ja tuttavien luokse Himalajan juurelle.

Myös Suomen Lähetysseuran kumppanijärjestöt Nepalissa ovat jakaneet hätäapua. Työhön vammaisten parissa erikoistunut Forward Looking järjestö on tarjonnut tukeaan kymmenille näkö-, kuulo- tai liikuntavammaisille henkilöille ja heidän perheilleen.

Kuva: Forward Looking

Lähetysseuran paikalliset kumppanijärjestöt yhdessä monien muiden kanssa tekevät voitavansa muuttuneissa olosuhteissa; jakavat hätäapuna ruokaa, saippuaa, desinfiointiaineita ja kasvomaskeja, auttavat kyliä saamaan puhdasta vettä ja sairaaloita ja terveysasemia henkilökunnan suojavarusteita, tarjoavat henkistä tukea, jakavat oikeaa tietoa kaiken netissä ja huhupuheissa kulkevan väärän tiedon voittamiseksi…

Samassa rintamassa ponnistelevat myös Kristillisen lääkäriseuran pitkäaikainen kumppani Nepalissa, Green Pasturessairaala ja sen taustajärjestö International Nepal Fellowship (INF). Yhdessä he pitävät yllä toivoa ja uskoa huomiseen. Jotenkin tästäkin vielä selvitään.

Mahdammeko joskus vuosien päästä taaksepäin katsoen nähdä selvemmin, miten tämän pandemian kanssa olisi pitänyt elää?

Elina Lind

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran Nepalin alueellinen kirkollisen (= seurakuntarahoitteisen) työn koordinaattori vuodesta 2016 –ja vielä ainakin tämän vuoden 2020 loppuun saakka