Asumisen vapaus

Page 1

Asumisen vapaus


• Asumisen vapauteen kuuluvat asunnon omistaminen ja hallinta, asunnon käyttö ja muokattavuus, asuminen palveluna sekä asunnon vaihtaminen ja liikkumisen vapaus • Omistusasunto on sijoitus asumisen turvaan, varallisuuden karttumiseen ja elämisen vapauteen • Asunnon hallintamuoto ei ole ratkaisevaa yksilön oman elämän omistajuuden ja henkilökohtaisen vapauden kannalta • Omatoimisuuteen kannustavan asuntopolitiikan hyväksyttävyys on vahvaa, mutta yleisen asumistuen heikkoa • Milleniaaleilla omistusasumisen tavoite säilyy, vaikka asumisen turvan rinnalla korostuvat varallisuuden kerryttäminen ja elämisen vapaus

2


Sisällysluettelo

Vapautta edistävään asuntopolitiikkaan

4

VTT, dosentti Jari Ehrnrooth

Oma tupa, oma lupa 14 Toimitusjohtaja Harri Hiltunen, Kiinteistöliitto

Asuminen – omistamista vai palvelua?

17

Toimitusjohtaja, TkT Miimu Airaksinen, Suomen Rakennusinsinöörien liitto RIL

Keskiössä koti 18 Toiminnanjohtaja Kaija Savolainen, Omakotiliitto

3


Jari Ehrnrooth

Vapautta edistävään asuntopolitiikkaan

Johdanto

Omassa hallinnassa oleva asunto on yhä edelleen keskeinen edellytys sille, että ihminen voi omistaa elämänsä ja elää vapaasti valitsemallaan tavalla. Asumisen vapautta voidaan lähestyä neljältä kannalta: (1) asunnon omistaminen ja hallinta, (2) asunnon käyttö ja muokattavuus, (3) asuminen palveluna, (4) asunnon vaihtaminen ja liikkumisen vapaus. Kyselytutkimuksessa* selvitimme suomalaisten asenteita asumiseen vapauteen. Esiin nousi neljä merkittävää havaintoa asunnon omistajuuden motiiveista, kodin valintaa ohjaavista tekijöistä ja asuntopolitiikan hyväksyttävyydestä suomalaisen keskuudessa. Tulosten perusteella vapautta edistävän ja omatoimisuutta edellyttävän asuntopolitiikan hyväksyttävyys olisi vahvaa kansalaisten keskuudessa. Vaikka yksilön vapaus on perustuslakimme alkuolettamus, hyvinvointivaltion kehittämisessä on nojattu sosiaaliseen kollektivismiin. Tämän toissijaisen arvojärjestelmän hallitessa vapaus ei ole esiintynyt arvona suomalaisessa politiikassa. Hyvinvointivaltion korjaaminen ja työllisyysasteen nostaminen ovat kuitenkin alkaneet tuoda politiikan kehykseen perustuslain alkuolettamukseen nojaavaa vastuullista individualismia. Tätä käännettä palvelevassa asuntopolitiikassa tukijärjestelmien on aina kannustettava omatoimisuuteen asunnon hallintamuodosta riippumatta. Asumistuki on rajattava vain vähävaraisille lapsiperheille, eläkeläisille ja opiskelijoille.

* IROResearch Oy:n Tuhat suomalaista -tutkimuksen tiedonkeruu tehtiin internetissä IROResearch Oy:n valtakunnalliseen kuluttajapaneeliin. Tutkimuksen otos painotettiin iän, sukupuolen, asuinpaikkakunnan tyypin sekä maakunnan mukaan vastaamaan suomalaista väestöä valtakunnallisesti. Tutkimushaastatteluja tehtiin yhteensä 1000. Tutkimuksen tiedonkeruuaika oli 30.1.-7.2.2019. Tutkimuksen tilastollinen virhemarginaali on maksimissaan n. + 3,2 %-yksikköä.

4


1. ASUNNON OMISTAJUUS JA YKSILÖN VAPAUS Liberaalin yhteiskunnan alkuvaiheissa 1600 – 1700 -luvuilla oma talo omalla maalla muodostui edellytykseksi ja turvaksi sille, että oman elämänsä omistava vapaa yksilö voi elää vapaasti valitsemallaan tavalla. Euroopan uudella mantereella kehittyneissä demokratioissa saattoi aluksi jopa äänioikeus edellyttää maanomistusta. Vapaista yksilöistä muodostuva kansa oman itsensä hallituksena on pitänyt tärkeänä kunnioittaa oman kodin loukkaamatonta rauhaa. Omassa hallinnassa oleva koti on taannut yksilön vapauden korkeimman asteen. Kotona jokainen on voinut elää tavallaan eikä virkavaltakaan ole voinut astua sisään ilman asianmukaista lupaa. Perustuslaillisen oikeusvaltion kehittyessä asumisen turva niin Euroopan uudella kuin vanhallakin mantereella on hallintamuodosta riippumatta parantunut huomattavasti. Asunnon omistaminen ei enää samassa määrin ole yksilön vapauden ehto. Asuinpaikan vaihtamisen, liikkuvan elämäntavan ja aineellisista siteistä vapautumisen kannalta yksilöt ovat voineet haluta myös sellaista vapautta, jota asunnon omistaminen rajoittaa. Siten voidaan katsoa yksilön vapauden kannalta tärkeäksi se – kuten Harri Hiltunen (Kiinteistöliitto) toteaa – että jokainen voi vapaasti valita asuntonsa hallintamuodon ja sen keston. Kuvio 1. Omistus- ja vuokra-asuminen Euroopan maissa 2016

5


Kun vertailemme omistusasumisen ja vuokralla asumisen suhteita vapaissa länsimaissa, eroavuudet vaikuttavat pikemminkin kulttuuristen ja historiallisten kuin yksilön vapauden edellytyksiä määrittävien oikeudellisten tai taloudellisten tekijöiden vaikutuksilta. Yksilön vapaus Saksassa tai Ranskassa ei ole heikompaa kuin Suomessa tai Ruotsissa, puhumattakaan itäisestä Euroopasta, jossa korkea asuntojen omistamisaste on seurausta sosialismin purkamisesta (asukkaat saivat valtion asunnon omakseen). Omistusasunto on silti pitänyt pintansa eräänlaisena vapaan elämän linnoituksena. Oma tupa, oma lupa –lausahdusta käyttävät niin Kaija Savolainen (Omakotiliitto) kuin Harri Hiltunen (Kiinteistöliitto) kuvaamaan tätä kulttuurista ymmärrystä, joka on syvällä myös suomalaisessa henkisessä tilassa. Suurin osa ihmisistä haluaa oman asunnon ja unelmana on kaupunkipientalo omalla pihalla (kenties vielä meren rannalla pääkaupungin keskustassa). Asunnon omistajuuteen liittyy paitsi oman vapauden suoja ja turva (property) myös omaisuuden sijoittaminen ja vaurastuminen (capital). Erityisesti milleniaaleiksi kutsutun ikäryhmän käyttäytyminen asuntomarkkinoilla on herättänyt kysymyksiä muuttuvista preferensseistä. Vaikuttaa siltä, että tämä nuori sukupolvi ei hanki omistusasuntoa yhtä innokkaasti siinä vaiheessa kuin aiemmat. Haluavatko milleniaalit asua vuokralla ja sijoittaa rahansa muihin kohteisiin säilyttääkseen liikkumisen vapautta? Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa tehdyt kyselytutkimukset kuitenkin tukevat käsitystä, että myös vuokralla-asuvat milleniaalit haluavat omistusasunnon. (https://realtoru.edu/wp-content/uploads/2014/06/Homeownership-Stable-Housing.pdf). Ei vain ole selvää, milloin he panevat toimeksi. Ekonomistinen selitys tälle ilmiölle lähtee siitä, että asuntojen kohonnut hintataso, rahoituksen vaikeudet ja halu välttää sijoitusriskiä selittävät asunnonhankinnan viivästymistä, mutta yhtä hyvin kyseessä voisi olla asumisen vapauteen liittyvien preferenssien muutos. Jos ihmiset ovat kykeneviä vapauteen, he ovat kykeneviä myös vapauden ehtojen uudelleen määrittelyyn. On siis mahdollista, että asunnon omistajuus koetun yksilön vapauden ehtona on menettämässä painoarvoaan vapaasti valitsevien kuluttajien preferensseissä. Kenties älyteknologian mahdollistama monipaikkainen työnteko ja muu liikkuvuus vapaan elämäntavan määrittäjinä eivät enää sovi yhteen perinteisen oma tupa, oma lupa – ihanteen kanssa? Tämä olisi iso muutos ja katkos yksilön vapauden ehdoissa. Lisäksi ihmisten preferenssit – kuten Miimu Airaksinen (RIL) huomauttaa – ovat ikäryhmien sisälläkin erilaistuneet ja ne voivat vaihtua viikoittain esimerkiksi yhteishuoltajaperheissä.

6


2. ASUMISEN TURVA, VAPAUS JA VARALLISUUS Osana IRO Researchin Tuhat suomalaista –kyselytutkimusta selvitimme suomalaisten asenteita asumiseen vapauteen. Esiin nousi neljä merkittävää havaintoa asunnon omistajuuden motiiveista, kodin valintaa ohjaavista tekijöistä ja asuntopolitiikan hyväksyttävyydestä suomalaisten keskuudessa. Asunnon omistajuuden arvoa yksilön vapauden vahvistajana voidaan tarkastella ainakin elämisen vapauden (koti henkilökohtaisen vapauden valtakuntana), asumisen turvan (jatkuvuus) ja asunnon varallisuusarvon kasvun kannalta. Kysyimme näiden asioiden arvojärjestystä (tärkeyttä omistusasuntoa hankittaessa). Useimmiten tärkeimmäksi koetaan, että omistusasunto takaa asumisen turvan (45 % vastaajista), toiseksi yleisintä on pitää tärkeimpänä että omistusasunto kerryttää varallisuutta vuosien saatossa (30 %) ja vasta kolmanneksi yleisintä pitää tärkeimpänä että omistusasunnossa asuvat tuntevat voivansa olla ja elää vapaasti (25 %). Siten turvan kokemus on jossain määrin perustavaa, mutta sekä varallisuuden karttuminen että elämisen vapaus tunnistetaan ja katsotaan tärkeäksi perusteeksi omistusasuntoa hankittaessa. Ottaen huomioon, että nämä kaksi yhteen laskien yli puolet piti tärkeimpänä joko vapautta tai varallisuuden karttumista, voidaan sanoa, että asumisen turva ei yksin ole hallitseva motiivi asunnon omistajuudelle. Tämä on merkittävä havainto asumisen vapauden kannalta, sillä Suomessa omistajuus on ollut sekä johtava että tavoiteltu asunnon hallintamuoto – kuten Harri Hiltunen (Kiinteistöliitto) kirjoittaa – ja se on kytkeytynyt itsenäisyyden ja turvan kokemukseen. Kun suomalaiset niin usein sijoittavat valtaosan varallisuudestaan omistusasuntoon, se ei ehkä enää olekaan yhtä määräävästi sijoitus pysyvään asumisen turvaan kuin karttuvaan pääomaan ja kotielämän vapauteen. Samalla on kuitenkin huomattava, että vain vähemmistön (32 %) mielestä kaikki hankkisivat omistusasunnon, jos saisivat vapaasti valita. Vielä harvemmat (23 %) ovat sitä mieltä, että vain omistusasunnossa elävä on oikeasti vapaa, ja yhtä harvat (21 %) olivat sitä mieltä, että omistusasuminen on liian sitovaa nykyajan liikkuvalle ihmiselle. Yleistäen voidaan päätellä, että ihmisten mielestä asunnon hallintamuoto ei ole millään muotoa ratkaisevaa yksilön oman elämän omistajuuden ja henkilökohtaisen vapauden kannalta. Tämä vahvistaa sitä tulkintaa, että kokemus asunnon omistajuuden merkityksistä on kaikkialla länsimaissa kulttuurisesti hyvin vaihteleva korkeamman tarvetason ilmiö eikä enää (oikeusvaltion ja vuokralaisen aseman vahvistuttua) niinkään sidoksissa yksilön vapauden perustaviin edellytyksiin (kuten liberaalin yhteiskunnan alkuvaiheissa). Asumiseen liittyvää henkilökohtaista elämisen vapautta voitaisiin pitää liberaalin yhteiskunnan kehittyessä uudistuvana ja vahvistuvana arvotekijänä, koska kotien tarjoamaa toimintaympäristöä käytetään moniin tarkoituksiin. Vanha sanonta ”kotikonttori” saa uutta sisältöä: Koti on etätyöpiste (laptop ja älypuhelin), estradi (videoblogille), studio (podcastille), neuvotteluhuone (kevytyritykselle) ja hotellihuone (airb-n-b). Työn ja vapaa-ajan sekoittuessa toisiinsa myös asunnon omistajuuden ja asumisen vapauden suhde on ymmärrettävä uudella tavalla. Tässä mielessä hyvin mielenkiintoinen näkymä avautuukin milleniaalisukupolven eli tässä kyselyssä 18 - 34 -vuotiaiden katsomuksiin omistajuudesta. Milleniaalien ryhmässä nuorempi (18 – 24 vuotta) ja vanhempi (25 – 34 vuotta) kohortti erottuu hyvin selvästi toisistaan. Nuoremmat pitävät elämisen vapautta yli kaksi kertaa useammin (35%) ensiarvoisena syynä omistusasunnon hankkimiseen kuin vanhemmat (16 %), jotka puolestaan pitävät varallisuuden kerryttämistä yli kaksi kertaa useammin (40 % mikä on useammin kuin missään vanhemmassakaan ikäryhmässä) ensiarvoisena kuin nuoremmat (18 %).

7


Tähän eroavaisuuteen voivat vaikuttaa monet elämänvaihetekijät (opiskelu, perheen perustaminen), mutta ennen muuta se paljastaa siirtymän, joka tapahtuu ikäryhmästä toiseen vapauden ja varallisuuden arvoissa mutta ei turvallisuudessa, jota kummassakin ryhmässä pidetään ensiarvoisena yhtä usein (47 % ja 44 %). Näin selkeä siirtymä herättää kysymyksen, ovatko turvallisuuden rinnalle nousemassa enemmän elämisen vapauteen vai varallisuuden kerryttämiseen liittyvät arvot? Kysymys milleniaalisukupolven suhtautumisesta asumisen omistajuuteen, varallisuuden kerryttämiseen ja asumisen vapauteen on siten aidosti avoin ja kiinnostava kysymys, joka saattaa tulevaisuudessa muuttaa käyttäytymisen preferenssejä myös asuntomarkkinoilla. Omistusasunnon tavoite tai ainakin unelma on ehkä säilynyt (kuten tutkimukset Yhdysvalloista ja Euroopasta ovat kertoneet) yhtä vahvana kuin aiemmissa sukupolvissa, mutta omistajuuden merkitys on voinut muuttua. Millä tavoin omistusasunnon hankinnan pitkittyminen liittyisi näihin omistajuuden muuttuviin merkityksiin (tai jopa selittyisi niillä), antaa tulevaisuutta ennakoiville tuntosarville aihetta värähdyksiin. Kodin valintaa ohjaavien tekijöiden tärkeysjärjestyksessä voidaan havaita, kuinka vahvasti preferenssit väestötasolla ovat sidoksissa sijaintiin, kuntoon, alueen rauhallisuuteen ja turvallisuuteen sekä asunnon pohjaratkaisuun ja neliömäärään. Sukupuoli, asuinpaikka ja asunnon hallintamuoto vaikuttavat ällistyttävän vähän näiden perustekijöiden arvostuksiin. Erityisenä havaintona voidaan todeta, että ilmastonmuutoksen torjunnan vaikutukset eivät (ainakaan vielä) näy millään tavoin kodin valinnan preferensseissä. Valtaosalle asunnon ekologisuus ja kestävä kehitys eivät ole minkään arvoisia valintaperusteita. Kuvio 2. ”Kuinka tärkeitä seuraavat asiat ovat sinulle kodin valinnassa, jos hintaa ei tarvitse ottaa huomioon? Merkitse asiat tärkeysjärjestykseen…” Kaikki vastaajat, n=1000

IRO Researchin kyselytutkimus 01/2019

8


Asumisen vapauden kannalta voidaan todeta, että kodin – tuon henkilökohtaisen vapauden valtakunnan – valintaa ohjaavien asioiden tärkeydessä näkyy itsenäisen, turvallisen ja vapaan elämän tavoite järkevään varallisuuden kerryttämiseen yhtyneenä. Kotini on linnani, voisi kai tiivistää. Esimerkiksi kulkuyhteydet, luonnon läheisyys ja palveluiden läheisyys eivät ole aivan niin tärkeitä asioita kotia valittaessa kuin näihin mukaviin asioihin liittyvän julkisen keskustelun perusteella voisi arvailla.

3. VAPAUTTA EDISTÄVÄ ASUNTOPOLITIIKKA Julkisen vallan harjoittama asuntopolitiikka nojaa perustuslakiin, jota hallitus ja eduskunta tulkitsevat lainsäädännön pohjana. Koska liberaalissa demokratiassa vapaista yksilöistä muodostuva kansa on – edustuksellisten elintensä välityksellä – oman itsensä hallitus, eikä muuta auktoriteettia ole, tulisi politiikan olla sopusoinnussa sen kanssa mitä kansa pitää oikeutettuna ja oikeudenmukaisen. Tämä mielessä kysyimme suomalaisilta, miten oikeana he pitävät asuntopolitiikan eri muotoja. Vastaukset ovat lievästi sanottuna ongelmallisia nykyisin harjoitettavan sosiaalisen asuntopolitiikan painopisteiden kannalta.

Kuvio 3. ”Kuinka samaa tai eri mieltä olet seuraavien asumiseen liittyvien väittämien kanssa?” Kaikki vastaajat, n=1000

IRO Researchin kyselytutkimus 01/2019

9


Valtaenemmistön mielestä on oikein, että valtio tukee sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa pienituloisille (70 % täysin tai jokseenkin samaa mieltä), mutta vain alle puolet (47 %) pitää oikeana, että valtio maksaa ison osan vuokrakuluista yleisenä asumistukena. Myös omistusasunnon hankinnan tukemista pidetään oikeutetumpana (56 %). Tämä on kyselymme tuloksista poliittisesti merkittävin. Kuten eduskunnan tarkastusvaliokunta mietinnössään toteaa, sosiaalinen asuntopolitiikka on tällä vuosituhannella muuttunut ensisijaisesti kysyntätukiin perustuvaksi. (https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/TrVM_3+2018.aspx) Kiteytetysti sanoen tämä asuntopolitiikan kehityssuunta on kyselymme valossa suomalaisten valtaenemmistön mielestä väärä. Valtion tuella tuotetut, tarveharkintaisesti ja tulorajaperusteisesti myönnetyt edulliset vuokra-asunnot ovat hyväksytympi tapa tukea pienituloisten asunnon hankintaa. Yleistäen, sosiaalinen tuotantotuki on oikeutetumpaa kuin kysyntätuki. Koska yleinen asumistuki on verraten huonosti oikeutettu sosiaalinen tulonsiirto, voidaan olettaa, että se myös poliittisessa järjestelmässä ennen pitkää asettuu hyvin kriittisen tarkastelun kohteeksi. Kehitys voisi kulkea esimerkiksi Ruotsin malliin, jossa asumistukea myönnetään vain pienituloisille erityisryhmille - nuorille, lapsiperheille ja eläkeläisille - ja jonka rasitus valtiontaloudelle (väestömäärään suhteutettuna) jää noin kahdeksasosaan Suomen nykytasosta. (https://www.norden.org/fi/info-norden/asumistuki-ruotsissa; http://hurvibor.se/avdrag-bidrag/bostadsbidrag/; http://www.kompassi.org/wp-content/uploads/2019/03/KannustavaPerusturva_Verkkokirja.pdf) Muiden pohjoismaiden uudistuksista jälkeen jäänyt suomalainen hyvinvointivaltio on edelleen liiaksi keskittynyt yleiseen tulontasaukseen ja vastikkeettomaan sosiaaliturvaan, joka aiheuttaa kannustinloukkuja, laskee työllisyysastetta ja rasittaa julkista taloutta. Tämä näkyy erityisesti asuntopolitiikassa, jossa asumisen suorien tukien piirissä vuonna 2017 oli jo 862 658 henkilöä ja tukien kokonaissumma oli kymmenessä vuodessa kasvanut hieman yli miljardista kahteen miljardiin. Yleisen asumistuen kulujen nopea kasvu alkoi jo ennen opiskelijoiden siirtymistä (elokuussa 2017) sen piiriin. Kuvio 4. Maksetut asumistuet 1993-2017

Lähde: Kelan asumistukitilasto 2017 (https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/236630/Kelan_asumistukitilasto_2017.pdf?sequence=1&isAllowed=y).

10


Vertailun vuoksi Ruotsissa (jonka väkiluku on lähes kaksinkertainen Suomeen nähden) asumistuki vuonna 2018 oli (euroiksi muutettuna) hieman alle puoli miljardia (http://hurvibor.se/avdrag-bidrag/ bostadsbidrag/). Suomalaisen asumistukijärjestelmän huolestuttavan menokehityksen on pannut merkille myös eduskunnan tarkastusvaliokunta, joka asuntopoliittisessa mietinnössään arvioi, että asumistuet on otettava tarkasteluun osana sosiaaliturvan kokonaisuudistusta ja samalla pureuduttava asumistukien kasvun juurisyihin (https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Mietinto/Sivut/TrVM_3+2018.aspx). Kuten Kaija Savolainen (Omakotiliitto) toteaa, ei ole millään muotoa kestävää, että 15,6 prosenttia väestöstä ei kykene itse huolehtimaan asumismenoistaan. Vapautta edistävässä asuntopolitiikassa – kuten Harri Hiltunen (Kiinteistöliitto) toteaa – tulisi asumisen tukijärjestelmien aina kannustaa omatoimisuuteen asunnon hallintamuodosta riippumatta. Lähtökohdaksi voidaan ottaa, että jokainen työkykyinen henkilö omatoimisesti huolehti asuntonsa omistamiseen tai vuokraamiseen liittyvistä toimista, velvoitteista ja kuluista. Tällaista vapautta edistävää asuntopolitiikkaa kannattaa suomalaisten enemmistö. Kyselyssämme 60 % mielestä on oikein, että valtio antaa aikuisten ihmisten järjestää asumisensa omatoimisesti, koska kaikilla työkykyisillä on siihen mahdollisuus. Asumisen kysyntätuet tulisikin rajoittaa tarkoin perustein myönnettävään määräaikaiseen asumistukeen vain niille kansalaisille, jotka elävät erityisen vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, kuten vähävaraisille opiskelijoille, eläkeläisille ja lapsiperheille. Julkisen talouden kustannusarvion kannalta tavoitteeksi tulisi ottaa asumisen kysyntätukien karsiminen noin viidennekseen nykyisestä. Näin julkisen talouden rasitus kevenisi vuositasolla yli 1,5 miljardia, mikä huomattavasti auttaisi kestävyysvajeen hoitamista. Varoja voitaisiin suunnata vaikkapa vanhusten hoivaan. Saavutetuista säästöistä osa voitaisiin käyttää asuntokaupan vilkastuttamiseen (mm. varainsiirtoveron poistamiseen tai keventämiseen) ja osa suunnata asumiseen kohdennettuun tutkimus- ja kehitystyöhön, joka tukee asumisen vapauden uusien muotojen ymmärtämistä ja tuotteistamista asuntojen muokattavuuden, asumisen palvelujen ja monipaikkaisen työ- ja elämäntavan alueilla. Tällaisen tutkimus- ja kehitystyön tukeminen palvelisi myös asumisen vapauteen liittyviin uusiin tarpeisiin vastaavan yritystoiminnan monipuolistumista ja siten työllisyyden edistämistä. Kun perustuslaissa julkisen vallan tehtävään edistää jokaisen oikeutta asuntoon liittyy määritelmä tukea asumisen omatoimista järjestämistä, voitaisiin tämä nykyistä edistyksellisemmin – ja työllisyysasteen kasvattamista palvellen – ymmärtää myös asunnon käyttönä ja muokattavuutena, asumiseen liittyvinä palveluina, asunnon vaihtamisena ja liikkumisen vapautena erityisesti kehittyvän työelämän kannalta. Siten julkisen vallan tehtävänä on tukea nimenomaan jokaisen asumisen vapautta, joka hyvin käytännöllisellä, yhteiskunnallisen kehityksen myötä muuttuvalla tavalla palvelee perustuslaillista yksilön vapautta hankkia elantonsa ja elää turvattua elämäänsä valitsemallaan tavalla. Asumisen politiikassa painopistettä tulisi siis siirtää vain ensimmäisen asumisen vapauden (oikeus asuntoon) edistämisestä asumisen kysyntätuilla muiden asumisen vapauksien (käyttö ja muokattavuus, palvelut, vaihtaminen ja liikkuvuus) tukemiseen esimerkiksi verohelpotusten ja erilaisten tukipalveluiden muodossa, jotka paitsi parantavat ihmisten mahdollisuuksia elää valitsemallaan tavalla myös luovat edellytyksiä talouden kehittämiselle ja siten vähentävät julkiseen talouteen kohdistuvaa rasitusta.

11


Asumisen vapautta edistävä politiikka tulee ymmärtää julkisen vallan toimina, jotka tukevat markkinataloudessa kehittyvän monimuotoisen ja monipaikkaisen työn ja tuotteliaisuuden vapautta. Ihmisten aktiivista ja tuotteliasta vapautta tukeva asumisen politiikka voi edistää työtä, tuotantoa, innovaatioita, taloudellista ja kulttuurista luovuutta, mikäli politiikkaa kehitetään luomalla edellytyksiä uusille yritystoiminnan muodoille, työn ja vapaa-ajan yhdistämiselle, monipaikkaiselle työnteolle, työurien jatkamiselle ja myös vajaatyökykyisten työllistymiselle. Uusia asuntoja rakennettaessa olisi huolehdittava siitä, että tilojen muunneltavuus, yksilölliset tilaratkaisut ja asumiseen liitettävät palvelut helpottavat työvoiman liikkuvuutta ja siten palvelevat kehittyvän elinkeinoelämän tarpeita. Perustuslaillisen yksilön vapauden ja oikeuksien kannalta voidaan todeta, että arvoa luovaan työhön osallistuminen ei ole ihmisille vain tulonhankintaa vaan myös itsensä toteuttamista ja keskeinen sosiaalinen tarve. Siten työllisyyttä tukeva asuntopolitiikka hyvin monipuolisesti edistää itsenäisen elämisen vapautta.

4. VAPAUS SUOMALAISESSA POLITIIKASSA Kyselymme perusteella vapautta edistävän ja omatoimisuutta edellyttävän asuntopolitiikan hyväksyttävyys olisi vahvaa kansalaisten keskuudessa. Vapaus ei kuitenkaan ole myönteinen arvo suomalaisessa politiikassa. Pikemminkin se on epäilyttävä välttelyn kohde. Esimerkiksi Yleisradion vaalitenteissä asiakkaan valinnan vapaus hoitoalalla on esiintynyt järkevästi torjuttuna mahdollisuutena. Puheissaan kansalle puolueiden puheenjohtajat eivät hulmuta vapauden lippua. Ainoan ja paradoksaalisen poikkeuksen on tehnyt kansallismielinen arvokonservatiivi Jussi Halla-aho, joka luetteli puolueensa arvoiksi tavallisen ihmisen hyvinvoinnin, turvallisuuden ja vapauden. Muiden puoluejohtajien vaalipuheet ovat kiertyneet vain hyvinvoinnin ja turvallisuuden ympärille. Tähän kiteytyy Suomen henkisen tilan pääongelma. Vaikka hyvinvointi ja turvallisuus ovat edellytyksiä hyvälle elämälle, vasta yksilön itsenäisyys ja vapaus tekevät siitä elämisen arvoisen. Suomen valtiosääntöhän (perustuslain 1 §) turvaa yhteiskuntamme perusarvoiksi ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Näistä vain yksilön vapaus on varsinainen premissi, koska se on sekä ihmisarvon että oikeuksien edellytys. Jos ihminen ei ole vapaa, hän ei poikkea muista eläimistä eikä voi omistaa elämäänsä eikä vastata teoistaan. Luonnossa jota hallitsevat kausaaliset lait ei kuitenkaan voi olla vapautta, joten ei sitä voi olla ihmisluonnossakaan. Näin ollen, koska vapaus ei voi olla luonnollisen ihmisen syntyperäinen ominaisuus, sen on oltava kulttuurinen arvopäämäärä, jota vapaat yksilöt tietoisesti tavoittelevat yksin ja yhteisöissään. Ilman tällaista vapauden arvoa liberaali perustuslaki on tyhjän päällä. Voidaan siis hyvin perustellusti kysyä, miksi suomalaisessa politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ei – valtiosäännöstä poiketen – toistella vapautta perusarvona tai politiikalla vahvistettavana arvopäämääränä? Miksi tämä perustuslaillinen liberaali kansanvaltamme on alkanut vierastaa yksilön vapautta, joka on sen itse itselleen asettama ydinarvo? Syynä tähän vinoutumaan on 1960-luvulta lähtien kasvatetun hyvinvointivaltion perustaksi otettu sekundäärinen arvopohja, joka nojaa sosiaaliseen kollektivismiin. Tämän arvopohjan juuret ovat sosiaalikristillisessä ja sosialistisessa oikeudenmukaisuuskäsityksessä, jonka perimmäisenä tavoitteena on universaali tulojen tasaus ja erojen hävittäminen ihmisten väliltä (koska kaikki ovat samanarvoisia). Siitä on vähitellen tullut hallitseva arvo-

12


konsensus, minkä seurauksena puolueet eivät erotu toisistaan vaan kilpailevat siitä, kuka johdonmukaisimmin puolustaa pohjoismaista hyvinvointimallia. Tällä tavoin kollektivistinen tasalaatuisen hyvinvoinnin turvaaminen kaikille on syrjäyttänyt yksilön vapauden, vaikka se yhä on perustuslakimme nimellinen arvopremissi. Overtonin ikkunalla tarkoitetaan poliitikoille mahdollisten ratkaisujen ja vakavasti otettavien yhteiskunnallisten mielipiteiden kokonaisuutta. Sen ulkopuolelle jäävät ne ehdotukset, analyysit ja tulkinnat, joita pidetään liian radikaaleina tai täysin sopimattomina. Mahdollisen politiikan ikkunan sisältö vaihtuu, kun yhteiskunnalliset liikkeet ja kulttuurin murrokset sekä keskeiset poliitikot ja mielipidejohtajat vaikuttavat siihen. Esimerkiksi Suomessa on jo pidemmän aikaa sopinut kritisoida kapitalismia ja voitontavoittelua, mutta ei hyvinvointivaltiota ja tulontasausta. Pohjoismaisen hyvinvointimallin toinen jalka - markkinatalous – on ollut jatkuvan koettelun kohteena mutta toista – hyvinvointivaltiota – on suojattu arvostelulta. Historiallisesti ottaen on kuitenkin varmaa, että myös sosiaalisten tulonsiirtojen ja hyvinvointivaltion lähtökohdat ennen pitkää joutuvat perustavanlaatuisen uudelleenarvioinnin kohteeksi ja ne joko korjataan tai korvataan uusilla. Tämä tapahtuu sitten kun mahdollisen politiikan ikkunaa nyt dominoivaa sosiaalista kollektivismia haastamaan nousee toinen riittävän vahva sosiaalieettinen katsomus. Nähdäkseni sellaiseksi voisi tulla vastuullinen individualismi (klassisen liberalismin, velvollisuusetiikan ja itsensä toteuttamisihanteen yhdistelmä), jonka poliittinen johdonmukaisuus juontuu sopusoinnusta perustuslaillisen yksilön vapauden kanssa. Yhteiskuntatieteen päätehtäviin kuuluu vallitsevien yhteiskuntamallien perustavanlaatuinen kritiikki. Hyvinvointimallin perusongelma syntyy siitä, että sosiaalikulut kasvavat nopeammin kuin bruttokansantuote. Ekonomistit puhuvat Wagnerin laista (julkisten palvelujen kysyntä ja laatuvaatimukset kasvavat tulotason noustessa) ja Baumolin taudista (julkisen sektorin palkat nousevat yksityisen mukana mutta tuottavuus ei) joihin voidaan lisätä vastikkeettoman sosiaaliturvan synnyttämät kannustinloukut, jotka laskevat työllisyysastetta, sekä julkinen sosiaali- ja terveysvakuutus, joka ei tehokkaasti ohjaa välttämään tuottamuksellisia vahinkoja. Nämä säännönmukaisuudet yhdessä johtavat (viimeistään lamakausina) väistämättä toistuviin rahoituskriiseihin ja leikkauksiin. Kun hyvinvointivaltion vakuutuslaitos pettää juuri vaikeina aikoina, se vähentää mallin poliittista hyväksyttävyyttä. Sosiaalieettisesti mallin ongelmat johtuvat siitä, että yhä totaalisemmaksi kehittyvä sosiaalihuoltovaltio ottaa kantaakseen vastuun hyvästä elämästä, joka vapauden yhteiskunnassa voi kuulua vain yksilölle itselleen. Terveyttä ja hyvinvointia ei voida tuottaa palveluina, ellei ihminen itse hoida itseään ja elä hyvin. Yksilön vastuun siirtäminen sosiaalihuoltojärjestelmälle on vastoin liberaalin perustuslakimme ydinarvoa. Ainoa kestävä tapa korjata hyvinvointimallia riittävästi on luopua sosiaalisesta kollektivismista ja universaalista tulontasausajattelusta. On luotava selkeät aktivoivat ja tuottamuksellisia vahinkoja vähentävät kannustimet siihen, että jokainen työkykyinen yksilö ottaa itsenäisen vastuun toimeentulostaan, terveydestään ja omasta hyvästä elämästään. Julkisen vallan ylläpitämän sosiaali- ja terveysvakuutuksen arvopohjassa on siis siirryttävä vastuulliseen individualismiin, joka voidaan suoraan johtaa liberaalin perustuslain lähtökohdaksi otetusta yksilön vapaudesta. Näin valtiosäännön asettama primääri arvopohja ja yhteiskuntapolitiikkaa ohjaava sekundäärinen arvopohja asettuvat yhdenmukaisiksi.

13


Harri Hiltunen

Oma tupa – oma lupa ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, alkaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Kun Jussi kyselee, kuinka vuokrasopimuksen laita on, vastailee rovasti: ”Myöhemmin…myöhemmin… En minä sinua kiristä… He, he…”. Vuoden 1918 torpparilaki oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilan itselleen. Jo tätä ennen torppareiden asemaa oli pyritty parantamaan maanvuokra-asetuksella, joka ei kuitenkaan ollut mahdollistanut vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi. Maanomistajilla ei ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen eikä halua pitkäaikaisiin sopimuksiin. Torppareiden asema on voinut jättää jälkeensä suomalaisten epäluulon vuokralla asumista ja tontin vuokraamista kohtaan. Vielä nykyäänkin tontinvuokrasopimukset ovat kiistojen kohteena, kun kaupungit korottavat vuokria sopimuksia uusittaessa. Reilu vuosisata sitten Suomen asuntomarkkinat olivat ensi sijassa vuokra-asuntomarkkinat; vuokra-asuntojen osuus suurimmissa kaupungeissa oli yli 80 %. Esimerkiksi Helsingissä vuokra-asuntojen osuus oli vuonna 1910 oli 86 % (nykyään noin 50 %). Kun omistamisen mukana tulevaan vastuuseen ja riskeihin ei haluttu tai ei ollut mahdollista sitoutua, vuokraaminen oli yleisin tapa hankkia asumispalvelua. Käsitteitä hieman venyttäen voisi sanoa, että nykyisin paljon puhutun jakamistalouden esimuodot olivat asumisen valtavirtaa. Mutta jakamistalouskin sisälsi riskejä, kuten Jussin tapauksessa. Yleishyödyllisen asuntorakentamisen (asunto-osuuskunnat) vallatessa markkinoita mm. Ruotsissa, ottivat asuntotarvitsijat Suomessa aloitteen omiin käsiin ja perustivat asuntoyhtiöitä. Usein asialla olivat työläiset perustaessaan työväen asuntoyhtiöitä, nykyisten asunto-osakeyhtiöiden edeltäjiä. Osassa työväenliikettä puolustettiin omistusasumista, koska ”oman tuvan” hankkiminen edistäisi säästäväisyyttä ja ahkeruutta. Toisen näkökannan mukaan omistusasunnot rajoittivat työmiehen vapautta etsiä työtä toiselta paikkakunnalta. Omistaminen nähtiin myös keinona vapautua työnantajan vuokrahuoneista. Suomen perustuslain mukaan Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä. Perusoikeussäännösten kokonaisuus korostaa yhteiskunnan jäsenten omaa aktiivista toimintaa perusoikeuksien toteuttamisessa: myös asumisen oikeuden tulee pääosin toteutua yksilöiden omatoimisuuden kautta. Tätä korostetaan sekä hallituksen esityksessä perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta että perustuslakivaliokunnan esityksestä antamassa mietinnössä. Asumistarpeisiin vastaaminen on perustunut periaatteeseen, että kansalaiset hankkivat asuntonsa yksityisiltä asuntomarkkinoilta tai rakentamalla oman talon. Valtion ja kuntien rooli asuntojen tarjoajana tai tarjonnan edistäjänä on ollut vähäinen erilaisten kriisikausien (esim. viime sodat) jälkeisiä aikoja lukuun ottamatta. Asumisen järjestäminen on kuulunut yksityisen omatoimisuuden piiriin, mitä perustuslakikin korostaa. Omatoimisuudessa omistaminen on ollut hallitsevaa sekä ajatuksellisesti että määrällisesti. Asunto-osakeyhtiöt ovat mahdollistaneet epäsuoran asuntojen omistamisen osakkeiden muodossa omakotitalojen rinnalla. Omistusasuminen ja sen tavoittelu on ollut hallitseva valinta laajasti eri sosiaaliluokissa.

14


Omistamisen kasvulla on pitkä historia. Jo sotien välillä omalla maalla sijainneiden omien asuntojen osuus kolminkertaistui yli 60 prosenttiin. Sotien jälkeen valtiolla oli tärkeä rooli omistusasuntoyhteiskunnan synnyttämisessä sekä maaseudulla että kaupungeissa. Valtion asutustilalainoilla rahoitettiin maaseudun omakotirakentamista ja ns. ARAVA-lainoilla saateltiin kaupunkien hyvätuloisia vuokralaisia omistusasuntoihin. Samalla vuokra-asuntoja vapautui pienituloisille. Suomalaisten halutuin asuinaluetyyppi on pientalovaltainen alue. Erityisenä haaveena ovat kaupunkipientalot, jotka sopisivat monen elämäntilanteeseen. Paljon asumisen vapauden kaipuusta kertoo se, että pientaloa toivoville oma piha on tärkeä asumiskriteeri (84 %). Omistaminen on ollut perinteisesti suosittu tapa hankkia tuote käyttöön. Tämän rinnalla on yleistynyt tuotteen jakaminen, lainaaminen tai vuokraaminen erityisesti sellaisten tuotteiden osalta, joiden käyttötarve on hetkellinen tai lyhytaikainen. Asunnon tarve on yleensä pysyvä ja pitkäaikainen, johon halutaan vakaampi ratkaisu omistamisella tai pitkäaikaisella vuokraamisella. Tilapäisesti ja satunnaisesti asunnon käyttöä voidaan jakaa luopumatta pysyvästä hallintaoikeudesta. Jos kuluttajat kokevat asunnon omistamisen edut (mm. varmuus, turvallisuus, taloudellisuus, vapaus käyttää asuntoa haluamallaan tavalla) siihen liittyviä velvoitteita, vastuuta ja riskiä suuremmiksi, päädytään tavoittelemaan omistamista myös asumisessa. Jos kuluttajat kokevat omistamiseen liittyvät riskit itselleen liian suuriksi, he ovat valmiita hyväksymään mm. asunnon väliaikaiseen vuokraamiseen liittyvät riskit ja rajoitukset. Koska asunnot eivät ole, eivätkä tule olemaan yhteistä omaisuutta, on niillä aina joku omistaja. Omistaminen pysyy, mutta omistajat voivat muuttua. Jakamistalous voi tarjota vapauden kokeilla sellaisia tuotteita tai palveluita, joiden omistamisen mukana tulevaan vastuuseen ja riskeihin ei olla vielä valmiita sitoutumaan. Tosin myös jakamiseen voi sisältyä haittoja tai riskejä, jolloin omistaminen säilyttää asemansa kuluttajien keskuudessa. Osalle kuluttajista omistaminen onkin selkeästi suositumpi vaihtoehto. Suomalaisilla tulisi olla mahdollisuus vapaasti päättää, miten haluavat asumisensa järjestää. Tätä tavoitetta valtio ja kunnat edistäisivät parhaiten ottamalla huomioon kansalaisten asumiseen liittyvät toiveet erityisesti maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa. Kuluttajien asuntotyyppitoiveiden tulisi näkyä asuinalueille kaavoitettavissa tonteissa. Asumisen tukijärjestelmien tulisi kannustaa omatoimisuuteen asunnon hallintamuodosta riippumatta. Sekavat, osin päällekkäiset tuotanto- ja kysyntätukimuodot tulisi koota yhdeksi, omatoimisuuteen kannustavaksi yleiseksi asumistueksi. Samalla tulee varmistaa, että tukijärjestelmä ei haittaa markkinoiden toimintaa. Asuntorakentamisen hinnanmuodostuksen tulisi olla läpinäkyvää ja perustua markkinaehtoiseen kilpailuun koko tuotantoketjussa. Valinnanvapauden toteutuminen sekä omistus - että vuokra-asumisessa edellyttää, että markkinoilla on tarjolla kansalaisten asumistarpeita vastaavia asuntoja. Jos tarjontaa ei ole, heikkenee asumisen turvallisuus, jos tulee tarve asunnonvaihdolle. Asuntojen ylitarjonta merkitsee lisää valinnanvapautta, mutta lisää omistamiseen liittyvää riskiä. Alitarjonta vähentää omistamisen riskiä, mutta heikentää asuntoa tarvitsevien mahdollisuuksia löytää haluamansa asunto.

15


Asunnon omistamiseen liittyy vapaus päättää, mitä omaisuudellaan tekee. Vaakakupissa on aina omistamiseen liittyvä riski, jos asuntoa ei saa esimerkiksi myytyä tai asunnolle sattuu vahinko. Asunnon – erityisesti omakotitalon – omistaja saa hyvin laajasti päättää mm. asuntonsa käyttämisestä, kunnossapidosta, muutostöistä, vuokralle antamisesta jne. Vuokra-asumisessa näihin vaaditaan yleensä vuokranantajan lupa. Asunnon omistamiseen liittyvän taloudellisen riskin kääntöpuoli on mahdollisuus vaurastumiseen säästämisen ja arvonnousun muodossa. Vuokra-asunnossa saman riskin kantaa ja vaurastumisen mahdollisuuden saa omistaja eli vuokranantaja, joka hinnoittelee riskinsä osaksi vuokraa. Vuokralaiselle riskin välttämisen hinta on vaurastumismahdollisuuden menettäminen. Uusien lyhytaikaisten asuntojen käyttötapojen kysynnän kasvu tarjoaa asunnonomistajille lisää vaihtoehtoja omaisuutensa taloudelliseen käyttämiseen esimerkiksi tilapäisen vuokraamisen muodossa. Tämä voi tukea omistamista pienentäessään omistamisen taloudellista riskiä.

16


Miimu Airaksinen

Asuminen – omistamista vai palvelua? Valtaosa suomalaisista eli 1,7 miljoonaa asuntokuntaa asuu omistusasunnoissa. Omistusasuminen onkin yleisin asumismuoto Euroopan maissa. Vähiten omistusasuntoja on Saksassa ja Itävallassa. Itä-Euroopan maat ovat erittäin omistusasuntovaltaisia, sillä neuvostojärjestelmän murennuttua nämä maat yksityistivät valtaosan asuntokannastaan asukkaille edullisin ehdoin. Omistusasuminen on ollut tällä vuosikymmenellä varsin edullista johtuen matalista koroista. Samaan aikaan kuitenkin kasvukeskuksissa pienten asuntojen hinnat ovat suhteellisesti varsin korkeita, ja erityisesti pienipalkkaisten saavuttamattomissa ohjaten heitä vuokra-asumiseen. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa vuonna 2017 kolmasosa asuntokunnista asui vuokralla. Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen määrä on kasvanut, kun taas omistusasumisen osuus on pysynyt samana. Erityisesti pienissä asunnoissa asutaan usein vuokralla, tyypillisesti nämä pienet (20-30 m2) asunnot ovat kerrostaloasuntoja. Lukumääräisesti nuoret, 20-24-vuotiaat asuvat yleisimmin vuokralla. Vuokralla asuminen on lisääntynyt erityisesti isoissa kaupungeissa, eniten Helsingissä, Tampereella ja Vantaalla. Vuokra-asumisen suosio on kasvanut myös Euroopassa, erityisesti Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Baltian maissa. Suuremmissa maissa, kuten Ranskassa ja Saksassa, kehitys on ollut tasaisempaa (Eurostat 2018). Kaupungistuminen on tuonut mukanaan kerrostaloasumisen suosion kasvua, mutta samalla asuminen on osittain myös monipaikkaistunut. Digitalisoituminen ja uudet tavat tehdä työtä ovat muokanneet työn tekemistä sekä irtauttaneet työn paikkasidonnaisuuden. Erityisesti asiantuntijatyössä yhä useampi tekee töitä monessa eri paikassa eikä työ ja vapaa-aika ole enää niin selvästi eroteltu kuin aikaisemmin. Samanaikaisesti ihmisten preferenssit ovat osittain erilaistuneet, eivätkä esimerkiksi ikäryhmien sisällä tarpeet ole enää kovinkaan homogeenisia. Lisäksi asumisen preferenssit voivat muuttua jopa viikoittain, esimerkiksi vuoroviikkoisesta vanhemmuudesta johtuen. Kun asuntomarkkinoita tarkastellaan viimeisen kymmenen vuoden aikana, ovat ne hieman eriytyneet, joka voidaan selvimmin nähdä kerrostaloasuntojen hinnoissa suurimpien kaupunkien ja muun maan välillä. Samanaikaisesti kuitenkin vuokrat ovat nousseet nopeammin kuin omistusasuntojen hinnat. Tästä hyvä esimerkki on pääkaupunkiseudun vuokrien reaalinen kasvu 18 % vuosivälillä 2010 – 2017, kun taas hinnat kasvoivat samalla aikavälillä reaalisesti vain reilut 7 % (PTT). Tämä on mielenkiintoinen kehitys, sillä vuokra-asuntojen tarjonta on samalla kasvanut suurimmissa kaupungeissa. Tästä huolimatta vuokra-asumisen osuus on edelleen kasvanut. On mielenkiintoista seurata, mistä tämä muutos johtuu. Onko syynä asumispreferenssit, halutaanko asumisesta joustavampaa ja nopeammin muuttuviin elämäntilainteisiin reagoivaa? Onko asuminen tulevaisuudessa pikemminkin vaihteleviin tarpeisiin vastaavien palvelujen hankkimista kuin kiinteiden seinien omistamista? Miten asuntokannan korjausvelan mahdollinen realisoituminen vaikuttaa halukkuuteen omistaa? Vai onko takana taloudellisia rajoitteita kuten esimerkiksi luoton saanti?

17


Kaija Savolainen

Keskiössä oma koti Harvemmin tulee arjessa pohdittua kodin tai asumisen perusteita. Koti on kuitenkin paikka, jossa vietämme helposti puolet ajastamme, jolloin sillä on meille suurempi merkitys kuin osaamme arvioida. Suomessa koti on perinteisesti, varsinkin itsenäisyyden aikana, merkinnyt turvaa. Omistusasunto on talouden turbulentteina aikoina toiminut vahvana puskurina myös henkisesti. Kiinteistö tai osakehuoneisto on paitsi toiminut kotina myös turvannut erityisesti eläkepäiviä. Kaupungistuminen on tosiasia, mutta on huomattava, että sen seurauksena asuminen polarisoituu, eikä kaikkialla oma asunto takaakaan enää turvaa. Asunnolla voi olla käyttöarvoa, vaikka sen myyntiarvo on laskenut tai se ei käy lainkaan kaupaksi. Kuitenkin yhä edelleen moni mieluummin kartuttaa varallisuuttaan kuin maksaa vuokraa. Oma tupa, oma lupa. Kun omistaa kotinsa, sitä voi hallita vapaasti. Voi asua ja elää tapojensa ja tottumustensa mukaisesti. Mutta erityisesti voi suoraan vaikuttaa asumiskustannuksiinsa. Omistajan elämäntavat, kulutustottumukset sekä investoinnit vaikuttavat lämmitys-, sähkö- ja vesilaskuihin. Näihin harvoin tai vähemmän pystyy vuokra-asumisessa vaikuttamaan. Toisaalta se mikä on toiselle vaivalloista, voi ollakin toiselle arkista ja rentouttavaa, kuten piha- ja puutarhatyöt. Oma piha on tuonut riippumattomuutta ja omavaraisuutta. Perunavaot, marjapensaat ja omenapuut ovat taanneet satoa pitkälle talveen. Nyt lähiruoka ja do it yourself- eli tee se itse -kulttuuri tekevät tulemistaan uusissa muodoissa. Parveke- ja terassiviljely sekä kasvilaatikot ylläpitävät luontosuhdetta, tuovat uusia makuja ja auttavat pienentämään hiilijalanjälkeäkin. Pientaloalueilla kasvin- ja sadonvaihtopäivistä on tullut uusia perinteitä. Kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun Suomi on kärsinyt pitkittyneestä taantumasta, ei kaikilla ole ollut mahdollisuutta omistusasumiseen oman talouden ja lainaehtojen kiristymisen takia. Moni on valinnut vuokra-asumisen vapaasta tahdostaan, mutta useat myös pakosta. Samaan aikaan asuntolainan korkojen vähennysoikeutta on kavennettu merkittävästi ja asumistukia maksetaan yli 2 miljardia euroa vuodessa. Ei ole missään muodossa kestävää, että yli 15 prosenttia väestöstä ei pysty itse huolehtimaan asumismenoistaan. Asumisesta Suomessa on muodostunut liian kallista, sillä asumismenot vievät keskimäärin noin neljänneksen kotitalouden tuloista. Kaupungistumisen lisäksi Suomen kehittymistä ja ihmisten toiminnan muutoksia on huomioitava syvällisemmin ja pitkäjänteisemmin. Väestö keskittyy kasvukeskuksiin opiskelun, työn, teknologian, innovaatioiden, kulttuurin ja muiden tekijöiden seurauksena. Mutta osaammeko tarkemmin huomioida suuret muutokset ja rakennetaanko nyt tarpeisiin vastaavia asuntoja oikeisiin paikkoihin? Ilmastonmuutoksen seurauksena esimerkiksi maa- ja metsätalouden edellytykset muuttuvat maailmanlaajuisesti, ja Suomesta voi tulla merkittävä ruokatuotannon ja puuteollisuuden edelläkävijä. Samaan aikaan luontomme monimuotoisuuden kestävä hyödyntäminen kasvaa esimerkiksi matkailussa ja teollisuudessa. Liikenne Koillisväylän kautta tarjoaa kaupankäynnin mahdollisuuksia. Ihmisten tarpeet ja mieltymykset asua ja liikkua globaalisti sekä lokaalisti monipuolistuvat. Monipaikkaisuuden kehittyessä tarvitaan uusia asumismahdollisuuksia. Esimerkiksi viikko-osake ei tarkoita vain lomaosaketta, vaan yhä useammin etätyöpistettä. Kun ICT-yhteydet parantuvat ja työyhteisöjen käytännöt paremmin hyväksyvät etätyön, ihmiset haluavat omistaa ja hyödyntää tiloja moniin eri tarkoituksiin. Lisääntyvä etätyö myös vähentää toimitilakuluja ja liikkumisen päästöjä.

18


Päätöksenteossa ja sääntelyssä tulee laajemmin huomioida megatrendien ja muutosajurien vaikutukset. Yksisilmäinen keskittyminen vain johonkin muutokseen jossakin viitekehyksessä tarkasteltuna johtaa vaillinaisiin ratkaisuihin. Muutostrendien lisäksi on huomioitava kansalaisten perimmäiset toiveet ja tarpeet. Jokaisen tulee voida itse valita, miten ja missä hän asuu, ja asumisen tulee olla kohtuuhintaista. Valtiovallan on vahvemmin nojattava perustuslakiin kirjattuun normiin: Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.

19


20