Nro 01/2025
Päätoimittajat
Aurora Alhroos-Lilius
Kanerva Murtovaara
Marko Suomalainen
Sanat
Marko Suomalainen
Tomas Roisin
Esa Noresvuo
Milo Mäkelä
Onni Keskitalo
Pääomainen
Meeri Mäkinen
Jaakko Meriläinen
Taitto
Kanerva Murtovaara
Aurora Alhroos-Lilius
Kansikuva
Saga Bruun
Kuvitus
Saga Bruun
Julkaisija
KTTO ry
Paino
Trinket Helsinki
Painosmäärä 80 kpl
Yhteystiedot
@kapitaali
kapitaali.ktto@gmail.com
Pääkirjoitus
”Oikeistolainen kauppis, vasemmistolainen valtsika?”
Vieraskynä: Kirje taloustiedetovereillemme
Yhmulaiset jakavat kokemuksensa taloustieteen kursseista
Epistemologinen katsaus
taloustieteseen
Perkuupöytä, orjuus ja demokratia
Liikkumattomuus bujetissa
Liikummaattomuuden hinta yhteiskunalle
Pääomainen
Suosittelee akateemista protektionismia
Kirja-arvostelu: The Left Hand of Darkness
Tieteisfiktion merkkiteos
Vaalikoneiden suosikkiehdokas: ”en osaa sanoa”
Aikamatka: ”Beibe, sulle ei oo substituuttia”
Nappaako taloustieteellisillä iskulauseilla?
Loppukivat
Teksti
Marko Suomalainen
Otaniemeläiset toimittajakollegamme Siiri Reiniluoto ja Lari Kauranen kirjoittivat vuoden 2024
Kylteri-lehden ensimmäiseen numeroon ansiokkaan analyysin räikeistä eroista kauppakorkeakoulun ja valtiotieteellisen tiedekunnan poliittisten ilmapiirien välillä. Heidän kyselytutkimuksensa mukaan 89 % kauppakorkeakoulun opiskelijoista koki laitoksensa ilmapiirin olevan “oikealla” tai “lievästi oikealla”. Valtiotieteen opiskelijoista 92 % koki puolestaan tiedekuntansa ilmapiirin olevan “vasemmalla” tai “lievästi vasemmalla”.
“Oikeistolainen kauppis, vasemmistolainen valtsika”. Näin Helsingin Sanomat kiteytti Reiniluodon ja Kaurasen tutkimuksen ytimjoulukuussa 2024. Kylterin kyselytutkimusta ei tule tulkita kovana tieteenä eikä sen tuloksia absoluuttisina totuuksina. Lehtiartikkeli on harvoin gospelia. Reiniluoto ja Kauranen onnistuvat kuitenkin, kenties siihen pyrkimättä, muotoilemaan laajemman ilmiön tyylitellyksi faktaksi.
Arvolatautunut tiede kuulostaa sanaparina oksymoronilta: termiltä, joka on ristiriidassa itsensä kanssa. Kaikkia tieteentekijöitä tulisi yhdistää palo maailman ymmärtämiseen, eikä reitti kohti totuutta kulje vasemman tai oikean kautta. Mikäli samanhenkisten ihmisten valikoituminen tiedekuntiin on kuitenkin ilmiönä todellinen, onko mystisestä tieteilijän etiikasta enää suojelemaan tuotetun tiedon puolueettomuutta? Onko tiedekentän jakautumisesta tulossa julkinen salaisuus?
Tieteen riippumattomuuden turvaaminen on ensiarvoisen tärkeää, mikäli dystooppinen tulevaisuus, jossa tiedettä tuotetaan tilaustyönä, halutaan välttää. Vakiintuneetkaan instituutiot eivät pysy vankkoina itsestään, vaan niiden aseman ylläpitäminen vaatii tietoisia tekoja. Ponniskelkaamme kaikki akateemisen yhteisön jäsenet tahoillamme sen eteen, ettei vapaa tiede muutu itseisarvosta oksymoroniksi.
Vuoden toisen lehtemme teema on vaihtoehtoiset tavat tarkastella taloustiedettä. Tämä olkoon paitsi oodimme taloustieteen monille sävyille myös Kapitaalin korsi poikkitieteellisen yhteistyön kekoon. Pitelemiltäsi sivuilta löydät muun muassa pohdintaa mediaaniäänestäjän teoriasta, analyysia taloustieteen epistemologiasta sekä vieraskynän, jossa tarkastellaan taloustieteen opetusta ulkopuolisin silmin – ikivihreitä vakipalstojamme unohtamatta. Lukemisen iloa, rakkaat lukijat!
Teksti Esa Noresvuo ja Tomas Roisin Kuva Saga Bruun
Kirjoittajat ovat yhteiskunnallisen muutoksen opiskelijoita ja ovat osallistuneet muutamalle taloustieteen perustutkintokurssille. Kurssi “Suomen talouselämän ja maailmantalouden esittely” sai aikaan jaetun turhautumisen, joka pakotti kyseiset yhmut kirjoittamaan alla olevan tekstin.
Kirje taloustiedetovereillemme
Esa: Olemme molemmat nyt osallistuneet muutamalle taloustieteen kurssille. Millaisia ajatuksia sinulle on herännyt niistä?
Tomas: On kyllä yleisesti ottaen ihan hyvät fiilikset. Tuli opittua uutta ja on myös selkeästi uusia näkökulmia yhteiskunnallisiin ongelmiin. Työkalupakissa on nyt taloustieteellisiä työkaluja, joilla on hyvä lähteä analysoimaan, ymmärtämään ja muuttamaan yhteiskuntaamme. Toisaalta kriittinen suhtautumiseni valtavirtataloustieteeseen on vain kasvanut entisestään. Melkein joka ikisen luennon jälkeen on tullut pohdittua paljon, miksei aikamme suurinta eksistentiaalista haastetta ekokatastrofia kyetä tai haluta käsitellä taloustieteessä.
Esa: Niin, nykytietämyksen mukaan talouskasvua ei kyetä irrottamaan sen aiheuttamista ilmastopäästöistä tavalla, jolla Pariisin ilmastosopimuksen rajoissa voitaisiin pysytellä. Mikäli elinkelpoinen planeetta halutaan säilyttää, pitäisi BKT:lla mitatun talouskasvun tavoittelun ensisijaisuudesta luopua vähintäänkin väliaikaisesti. Isoin ongelma kursseilla on ollut minulle se, että tämä kriisitietoisuus sivuutetaan lähes täysin. Ympäristökatastrofin sijaan suurimpana huolena nähdään talouskasvun hitaus. Siten tilannekuva on täysin irrallaan nykyisyydestä. Keskeisimpiä haasteita ei edes tunnisteta, eikä niihin siten kyetä tarjoamaan ratkaisujakaan.
Tomas: Jep, välillä tuntuu ihan siltä, että siellä taloustieteen laitoksessa elettäisiin jossain rinnakkaisessa todellisuudessa, jossa maailma pelastuu aina vain talouskasvulla. Synkkää on se, että suljetaan silmät todellisuudelta.
Toisaalta kyllä kurssilla oli yksi vieraileva luennoitsija (Kimmo Ollikka VATT), joka puhui luonnon ja talouden välisestä suhteesta. Kyseessä oli kuitenkin lähinnä infopakkaus, jossa selitettiin, minkälainen maailmanloppu meitä odottaa, jos jatkamme samaan malliin. Mitään kunnianhimoista ratkaisua ei luennolla tarjottu. Harmillista on se, että tarjotut ratkaisut olivat kaikki nykyisen talousjärjestelmän puitteissa olevia lisäsääntöjä sen sijaan, että rehellisesti pohdittaisiin, miten talouden voisi järjestää uusiksi niin, että se palvelee ihmisiä ja toimii luonnon rajoissa. Luento ei ollut kovinkaan ajatuksia herättävä.
Esa: Ympäristökriisin väheksyminen paljastaa, että taloustieteellä ei ole yksinään relevanssia ratkaista kaikista polttavimpia ongelmia.
Tomas: Samaistun ajatukseen, mutta uskoisin, että taloustieteellä voidaan päästä hyvinkin pitkälle, jos oletukset olisivat rehellisimpiä ja läpinäkyvämpiä. Vaikuttaa siltä, että nykyään jatkuvana taustaoletuksena on talouskasvun maksimointi. Tätä harvemmin sanotaan avoimesti tai avataan, miksi talouskasvun tavoittelu on kelvollinen oletus. Avoimempi keskustelu oletuksista ja tavoitteista mahdollistaisi rehellisempää ja järkevämpää keskustelua. Arvostan esimerkiksi, että Mika Maliranta luennossaan ainakin pohjusti, miksi hän kokee talouskasvun olevan edelleen relevantti tavoite nykyajan taloustieteissä. Olen hänen kanssaan eri mieltä, mutta ainakin hän on avoin ja pyrkii perustelemaan taustaoletuksiaan.
Mitä sulle Esa jäi tästä kurssista mieleen?
Esa: Tuon aiemmin puhutun ympäristönäkökulman puutteen lisäksi minua vaivaa taloustieteen kursseilla oleva mielikuvituksen kapeus. Jos talouden määrittelee mahdollisimman laveasti, niin sehän on resurssien jakamista koskeva systeemi. Tällöin taloustieteen tehtävä tulisi olla tällaisen yhteiskunnallisen toiminnan teoretisointia. Mielestäni kursseilla esitellyt näkökulmat eivät tavoita tämäntapaista talouskäsitystä, vaan niissä mahdollisuuksien horisontti on lähtökohtaisesti paljon kapeampi.
Tomas: Kytken itse tuon mielikuvituksettomuuden myös äsken mainittuihin ongelmallisiin oletuksiin. Jatkuvana taustaoletuksena vaikuttaa olevan, että nykyinen markkinatalous on ainoa mahdollinen tapa, jolla talous voidaan järjestää. Aidosti vaihtoehtoisia talousmalleja ei edes mainita tai pohdita.
Sen sijaan, että taloustiede tutkisi vain, miten markkinataloudessa asiat toimivat, olisi mielestäni arvokasta käydä rehellistä keskustelua siitä, miten talousjärjestelmän voi luoda, jotta se palvelisi ihmisiä, eikä vain pääomaa.
Esa: Haluaisin nostaa esiin myös kriittisyyttä talousjärjestelmän muokkaamille merkityssisällöille ihmisten elämissä. Tarkoitan pohdintaa siitä, mikä kaikki on tärkeää ja arvokasta tai mitä ylipäätään pidetään työnä. Eikä kilpailuasetelman tarvitsisi välttämättä olla se lähtökohta, jonka kautta näemme toisemme yksilöinä – tai valtioina, jos puhutaan globaalista tasosta.
Tomas: Ongelmana on juuri se, että kuvitellaan taloustieteen olevan jollain tavalla “objektiivinen tiede”, joka olisi irrallaan politiikasta. Mikään tiede ei ikinä ole objektiivista, eikä varsinkaan taloustiede. Taloustieteestä puuttuu rehellinen poliittinen keskustelu: taloustieteessä ei ole kyse vain siitä, miten resurssit jaetaan mahdollisimman tehokkaasti, vaan siihen liittyy myös oleellisesti se, että mikä on poliittinen tahtomme resurssien jakamisen suhteen.
Esa: Luokkaristiriita on myös aina osa talouden piiriä, mutta taloustieteen luennoilla vapaan markkinatalouden ylivertaisuus otetaan annettuna. Markkinoiden tehokkuuteen keskittyminen jättää jotkin puolet vähälle huomiolle, kuten taloudellisen tasa-arvoisuuden merkityksen laajemmin yhteiskunnalle. Enkä puhu nyt pelkästään jostain BKT:ta lisäävästä ostovoimasta, vaan siitä, voiko tasa-arvoa todella saavuttaa, jos siihen ei sisällytetä myös taloudellista puolta. Tuloerojen vahvan tasoittamisen mahdollisuus ei tullut vastaan talouspolitiikkaa koskevilla luennoilla. Ihan hyvin sinne olisi mahtunut sekaan vaikka jotain Pikettyn viimeaikaisten veroehdotusten esittelyä.
Tomas: Hyvä esimerkki tästä ideologisesta vinoutumasta oli jutun tekoon innostaneen kurssin vierailevat luennoitsijat, jotka edustivat melkein kaikki pääomainstituutioita ja kappas kappas he kaipasivat Suomeen lisää pääomasijoittajia. Ideologiset taustaoletukset eivät lähtökohtaisesti ole aina huonoja, mutta ne pitää tunnistaa ja tunnustaa, jotta keskustelu olisi järkevää ja merkityksellistä.
Esa: Jeps. Ärsyttää myös, että talousargumentit ovat ylikorostuneet politiikassa. Poliittiseen keskusteluun on myös vaikeaa osallistua, jos se tapahtuu elitistisellä talouskielellä – tätä voidaan käyttää myös tarkoituksella mielipiteiden ulossulkemiseen. Loppujen lopuksi talouskeskustelukin koskee yleensä sitä, millaisen yhteiskunnan me haluamme. Mielestäni tämä asettaa toisaalta taloustieteilijöille vastuun popularisoida talouskeskustelua ymmärrettävämmäksi. Toisaalta median tulisi taloustieteilijöiden ohella ottaa joskus muitakin yhteiskuntatieteilijöitä A-studioon. Opiskelijoille taas olisi hyötyä laajasta ja monitieteisestä sivistyksestä. Taloustiede yksinään ei tarjoa riittäviä lähtökohtia kriittiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun.
Tomas: Ehdottomasti. Olemme myös aikaisemmin keskenään puhuneet siitä, että yhmussa ja sen pääaineissa (erityisesti muutamassa) kritisoidaan hyvin herkästi nykyisiä talousjärjestelmiä ilman, että niitä varsinaisesti ymmärretään. Uskoisin, että olisi hyödyllistä, että yhmulaiset kävisivät taloustieteen kursseja ja taloustieteilijät taas esimerkiksi globaalin kehitystutkimuksen kursseja. Tällä tavoin voisimme ehkä myös löytää yhteisen kielen, jolla puhua yhteiskunnallisista ongelmista.
Esa: Samaa mieltä! Lisäisin, että yhteiskunnallisen muutoksen muista oppiaineista antropologia paljastaa sen, että tämä nykyinen malli on vain yksi lukemattomista maailmanhistorian ja nykyisyydenkin tavoista järjestää yhteiskunta – eikä se taatusti ole parasta mihin kykenemme, jos se uhkaa sivilisaatiota ja lukuisia elämänmuotoja. Talous- ja sosiaalihistoria puolestaan opettaa esim. ns. hyvinvointivaltion ja yhteiskuntarauhan
Tomas: Pitäisikö meidän nyt myös puhua siitä, mitä positiivista taloustieteellä on tarjottavana, etteivät rakkaat Kapitaalin lukijat heitä meitä sienellä?
Tomas: Olen oppinut kaikenlaista, varsinkin sellaisia taloustieteteen “perusjuttuja ja- teorioita”, joita on hyvä ymmärtää, jos haluaa hahmottaa yhteiskuntaa. Uskallan väittää, että yhteiskunta-analyysini ovat nykyään paljon parempia kuin puoli vuotta sitten, ennen ensimmäistä käymääni taloustieteen kurssia.
Mitäs sinä ole Esa oppinut?
Esa: Ainakin omien taloustiedettä kohtaan tuntemieni ennakkoluulojen haastamista. Mielestäni taloustieteen teorioiden kautta voidaan argumentoida keskenään täysin erilaisia poliittisia tavoitteita – siinä mielessä teoriat ovat neutraaleja. Markkinallistaminen voisi tarjota myös ratkaisuja ympäristökriisin ratkaisemiseen, mikäli onnistuttaisiin asettamaan oikea arvo erilaisille luonnon palveluille ja hinta niiden tuholle. Lisäksi kuitenkin tarvittaisiin valtavia investointeja ekologiseen jälleenrakennukseen, sillä muutoksen mittakaava ja kiireellisyys on valtava. Sääntelyä taas tarvittaisiin yksinkertaisesti estämään jotkin haitalliset toiminnot sekä oikeudenmukaisen siirtymän varmistamiseksi. Samaan aikaan kuitenkin kammoksun ajatusta kaiken ulottamisesta markkinoiden piiriin ja mietin, voisiko muutos tulla jotakin muuta kautta.
Tomas ja Esa (yhteen ääneen):
Rakkaat taloustieteilijätoverit, herätkää!
Taloustiede lienee yliopistomaailman kritisoiduimpia tieteenaloja, ja se ei ole mikään ihme. Ovathan tieteenalamme edustajat kapitalistisen maailmanjärjestyksen insinöörejä ja arkkitehtejä, ja käyttävät siten merkittävää yhteiskunnallista valtaa. Missä valta, siellä vastuu.
Perattuaan taloustieteeseen kohdistuvan kritiikin ad hominemeista, olkiukoista, sun muista olankohautuksella ohitettavista argumentaation irvikuvista, löytää perkuupöydältä vielä kiusallisena möllöttävän, ja varsin aiheellisen, kritiikin mikrotaloustieteen “epärealistisesta” ihmiskuvasta. Sen voinee tiivistää oletukseen rationaalisesta omaa hyötyään maksivoivasta yksilöstä, joka pettämättömällä tarkkuudella, sekä näkymättömän käden suotuisalla avustuksella, löytää optimaalisen pisteen xy-diagrammista, kuin opiskelija punertavan –30%-lapun Alepan leipähyllyltä konsanaan.
Mikrotaloustieteen kurssilla taloustieteen kritiikistä huolestunut opiskelija saa kuitenkin huojentavan tiedon: rationaalisen hyötyä maksimoivan yksilön oletus on vain ja ainoastaan väline, joka yhdessä rahamääräisen budjettirajoitteen kanssa mahdollistaa hyvinvointianalyysin (welfare analysis) ja eri politiikkojen (policy) lopputulemien kvantitatiivisen vertailun. Smithin rationaalista yksilöä ei siis ikinä kuulunutkaan ottaa kirjaimellisesti tai yrittää peilata tosimaailman yksilöiden käyttäytymiseen. Rationaalisen yksilön maailma, eli metodologinen epärealismi on pelkkä pohdinnallinen kehys kuviteltujen täydellisten markkinoiden optimointiongelmien analyysissa. Turha siis kritisoida epärealismista. Kuin solmaisi vasaraa taulun ripustuspaikasta: vasaraa nyt vain kerta kaikkiaan tarvitaan, jotta saadaan hakattua naula seinään.
Taloustiedekritiikki perattu?
Noh, älä derivoi ennen kuin sieventää.
Käväistäänpä 1890-luvulla. John Maynard Keynes toi valtavirtaan opinnoistamme tutun jaon positiiviseen taloustieteeseen – What is – ja normatiiviseen ”poliittiseen” taloustieteeseen – What ought to be – osana tieteessä tällöin laajemmin vallinnutta demarkaationistista, eli rajanvetoja korostanutta suuntausta. Tämä jaottelu mahdollistaisi taloustieteilijöille talouden optimointiongelmien objektiivisen tarkastelun ja jättäisi normatiiviset, toisin sanoen subjektiiviset reiluus- ja tasa-arvokysymykset muiden vastattavaksi. Epistemologit, eli tieteen filosofit, löysivät kuitenkin kautta 1900-luvun postiivisnormatiivisesta jaottelusta ikävän perusongelman: tutkimuskysymysten asettelu, teorioiden, tutkimusmenetelmien ja tutkimusinstrumenttien valinta, puhumattakaan johtopäätösten tulkinnasta, ovatkin (vähintäänkin alitajuntaisesti) jossain määrin normatiivisen pohdinnan värittämiä.
Minkälaisia normatiivisia taustaoletuksia taloustieteen ydinteoriat sitten vaativat toimiakseen? Yksi nousee ylitse muiden: yksityinen omistusoikeus. Metodologisessa epärealismissa, eli rationaalisen yksilön
maailmassa omistusoikeus näyttäytyy varsin ongelmattomana, sillä “alkutilanteessa” agenttien omaisuudenjako on aina arbitraarinen, eikä se siten sisällä normatiivista latausta. Lisäksi toinen hyvinvointiteoreema saapuu armahtamaan epätasa-arvosta ahdistuneen opiskelijan: onhan mikä tahansa pareto-optimaalinen reallokaatio teoreettisesti saavutettavissa, joskin se käytännössä usein tapahtuukin tehokkuuden kustannuksella.
Tosimaailmassa neutraalia alkutilannetta ei tietenkään ole, vaan omaisuudenjako on seurausta historiallisesta prosessista, jossa normatiiviset lataukset ovat aina läsnä. Epistemologien positiivisnormatiivista jakoa koskevan huolen mukaisesti voi tarkastella, mitä seurauksia taloustieteen metodologisen epärealismin tilassa sinänsä ongelmattomalla normatiivisella omistusoikeudella on. Muuttuuko ex ante -omistusoikeus harmittomasta normatiivisesta oletuksesta normatiiviseksi oikeutukseksi soveltaessamme metodologisen epärealismin oppeja markkinoista, hintamekanismista ja insentiiveistä tosimaailmaan?
Jokin pyhää lähentelevä yksityisomistuksen oikeutus tosimaailmassa näyttää vallitsevan. Thomas Piketty kertoo Paris School of Economicsin taloushistorian luennollaan, että vuonna 1833 Britti-imperiumi laski kustannus-hyöty –analyysin lukuisten siirtomaidensa orjien ylläpitämisestä. He totesivat kiihtyneiden orjakapinoiden tukahduttamiseen vaadittavan armeijan sekä murhatuista orjista menetetyn työpanoksen arvon ylittävän itse orjien riistosta saadun hyödyn. Britit päättivät lakkauttaa orjuuden – historiankirjoitus toki tykkää muistaa tämän länsimaalaisen valistuksen ja liberalismin hyveellisyyden osoituksena.
Britannian valtio maksoi entisille orjanomistajille noin viittä prosenttia sen BKT:sta vastaavan korvaussumman “menetetystä omaisuudesta”. Nämä korvaukset rahoitettiin valtionvelalla, siis orjaomistajia köyhempien brittien maksamilla veroilla. Vastaava korvausjärjestely toistui pian muualla orjuuden lakkauttaneissa valtiossa. Poikkeustapauksena mainittakoon Ranska, joka totesi Haitin itsenäistyttyä, että olisi kohtuutonta velvoittaa ranskalaiset veronmaksajat korvaamaan orjaomistajien tappiot.
Vuonna 1825 Haitille langetettiinkin noin 300 prosenttia sen BKT:sta vastannut valtionvelka, jonka lyhennyksiä Haiti maksoi ranskalaisille orjaomistajille korvauksia yli sadan vuoden ajan. Heittelemättä sen enempää mauttomia ylisukupolvisia syytöksiä, on mainittava, että UCL:n teettämän The Legacies of British Slave-ownership –tutkimuksen mukaan orjakorvauksia saaneiden jälkeläiset ovat yhä vahvasti edustettuina Britannian korkeimmassa varallisuusdesiilissä. Kuten sanottua, omaisuudenjako on seurausta historiallisesta prosessista.
Emansipaation yhteydessä orjaomistajille maksetut korvaukset ovat toki vain pieni pisara kolonialismin vaikutusten meressä suhteessa globaaliin omaisuudenjakoon: kehittyvien maiden resurssit eivät vieläkään ole vapaita ex-kolonisoijien riistosta. Nykymaailmassa resursseja ryöväävät valtioiden sijasta monikansalliset yhtiöt tuotantoketjujensa lonkeroiden alkulähteillä, Kongon kobolttikaivoksilta Senegalin pohjavesialueisiin. Onko kolonisaation ja käynnissä olevan neokolonisaation aiheuttaman globaalin omaisuudenjaon oikeutus johdettu opinalamme teeseistä?
” Kuten sanottua, omaisuudenjako on seurausta historiallisesta prosessista.
Kapitalistinen maailmantalous on toki järjestelty positiivisen taloustieteen oppien mukaisesti, mutta ulottaako teorian taustalla vaaniva normatiivinen oletus lonkeronsa metodologisen epärealismin kehyksistä tosimaailman oikeuskäsitykseen? Päättääkö vasara sittenkin taulun ripustuskohdan?
Yksi keskeisimpiä tämän vuosisadan empiirisen taloustieteen löytöjä lienee Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin havainto inklusiivisten instituutioiden, erityisesti demokratian ja yksityisen omistusoikeuden positiivisista vaikutuksista valtioiden talouskasvuun. Rankasti kärjistäen, taloustieteen ydinteeseissä näistä kahdesta muuttujasta lähinnä omistusoikeus vaikuttaa olevan tarpeellinen. Taloustieteen opit eivät oikeastaan johda demokratiaan, vaan teknokraattisten instituutioiden hallintoon: autonominen keskuspankki ohjaa rahapolitiikkaa, yövartijavaltio pitää huolen, että omistusoikeus toteutuu, ja kilpailusäännökset takaavat kilpailun markkinoilla. Tutkimalla joustoja voidaan valtion verotuskin optimoida heikentämään työnteon ja yritystoiminnan insentiivejä mahdollisimman vähän. Valtion finanssipolitiikan tulee tietysti olla vastasyklistä.
Ennen kuin kukaan raivostuu äskeisen ajatusvirran naiiviudesta, mainittakoon, etten itsekään toivoisi Kansalaistorille huutoäänestystä ohjauskoron nostosta tai laskusta. On kuitenkin havaittava, että demokraattisesti valitun parlamentin tehtävä jää taloustieteen neoklasissen koulukunnan ehdottaman talouspolitiikan yhtälössä vähäiseksi. Antidemokraattiset voimat ovat niin maailmalla kuin kotonakin nousseet käsi kädessä globalisaation ja neoklassisten talousuudistusten kanssa voimakkaasta talouskasvusta huolimatta. Kasvun hedelmät ovat jakautuneet kaikkea muuta kuin tasavertaisesti,
ja parlamentarismi on vaikutusvallaltaan väistynyt monikansallisten yritysten ja globaalin liberaalin talousjärjestelmän tieltä.
Mikä on taloustieteen rooli demokratian iltapäivässä? Onko Robinsonin ja Acemoglun havainto demokratian vaikutuksesta talouskasvuun ylipäätään mahdollista liittää taloustieteen oppeihin?
Toistan vielä: missä valta, siellä vastuu. Toivottavasti kritiikki, ja ennen kaikkea opinalan sisäinen autoreflektointi, jatkuu valtoimenaan. Siis se aiheellinen, kiusallinen möllöttäjä siinä perkuupöydällä, ei ne ad hominemit.
Positiivisnormatiivisen jaottelun paradoksin tiedostaen totean olevani mahdollisesti myös itse estynyt löytämään objektiivisia näkemyksiä yhtään mihinkään.
Teksti
Meeri Mäkinen
Kuva Saga Bruun
Joka paikassa puhutaan tänä keväänä kustannuksista ja toivotaan leikkauksia sinne sun tänne, ihan kuin jokainen olisi löytänyt itsestään pienen Saksikäsi Edwardin ja tiristäisi nyt puheenaiheensa siitä, mistä haluaisi tällä hetkellä lohkaista palasen. Vaikka usein järkevämpää olisi miettiä rahan käytöstä saatuja hyötyjä ja sen mukaan rahan käytön allokointia. Tämä kolumni ei ole uusi Saksikäsi Edwardin ilmentymä, vaan enemmänkin kuvaus opiskelijasta jesarin kanssa. Koska johonkin ne rahat täällä vuotavat, eikä sen korjaamiseen sakset auta.
Terveydenhuolto ja sosiaaliturva vievät kaikista eniten rahaa valtion budjetista. Tämä ei ole ihme, sillä pitkäaikaiset vaivat ja krooniset sairaudet vaikuttavat koko ajan yhä enemmän jokapäiväiseen elämäämme ja väestön työkykyyn. Mistä tämä johtuu? Ikävä kyllä syy ei ole vain väestön ikääntyminen, vaan myös se, miten sinäkin luet tätä juttua tällä hetkelläliikkumatta.
Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan naailmassa 31% aikuisista ja 80% nuorista eivät liiku niin paljon
kuin heidän ikäisilleen olisi tarpeellista hyvän terveyden ylläpitämiseksi. Tämän takia myös joka kolmas ihminen on riskissä sairastua krooniseen sairauteen. Liikkumattomuuden aiheuttamat sairaudet, vaivat ja yksinkertaisesti sen lisäämät fyysiset ja psyykkiset haasteet aiheuttavat vuosien 2020-2030 välillä globaalisti 300 miljardin dollarin kustannukset. Jos tarkastelemme tilannetta
Suomen sisällä, ei tilanne myöskään kuulosta paremmalta. UKK-instituutin laskelmien mukaan liikkumattomuus aiheuttaa Suomessa vuosittain noin 3,2 miljardin euron kustannukset. Näistä menoista noin puolet syntyvät kroonisista kansansairauksista ja loput esimerkiksi nuoruuden liikkumattomuuden vaikutuksista koulu- ja työsuorituksiin.
Vaikuttamalla liikkumattomuuteen
Suomessa pystyttäisiin säästäämään merkittävästi terveydenhuollon kustannuksista. Etenkin kun otetaan vielä huomioon, että UKK-instituutin laskelmien tekijät mainitsevat tutkimuksessaan laskelmien olevan luultavasti konservatiivisia arvioita. Tutkimukseen ei saatu esimerkiksi kaikkea olennaista tietoa murtumien, rintasyövän ja paksusuolensyövän lääkityksestä ja työkyvyttömyyseläkkeestä. Lisäksi yksityiseltä sektorilta ei saatu potilastietoja, mikä tarkoittaa, että tärkeä joukko puuttuu tutkimuksen otoksesta. Monet kroonisista vaivoista kärsivät siirtyvät usein jatkamaan hoitoa tai tutkimuksia yksityisellä julkisen tervey-
denhuollon hitauden vuoksi. Tutkijat tuovat esille myös mahdollisuuden yliarvioinnista, mutta tämä mahdollisuus tarkastellessa heidän laskemismenetelmiään on minusta suhteellisen pieni. He käyttävät tutkimuksessaan Cost of illness-menetelmää, jonka idea on laskea erikseen suorat ja epäsuorat kustannukset ja summata ne sen jälkeen yhteen. Tämä menetelmä on yleinen mikrotaloustieteellisessä tutkimuksessa, mutta tarkastellessamme makroekonomista kuvaa esimerkiksi WHO ei suosittele sitä. Tämä johtuu erityisesti siitä, että se ei ota huomioon terveyden haasteista johtuvaa vähentyvää pääoman kertymää, inhimillistä pääomaa tai muuttuvaa väestön rakennetta, joten kustannukset pitkällä ajalla ovat luultavasti paljon tutkimuksen arviota suuremmat.
Yleisesti sairauksien kustannusten arvioinnissa on vielä paljon selvittämättömiä haasteita. Kustannusten laskemiseen on Cost of Illness-metodin lisäksi monia muitakin menetelmiä, kuten ekonometriset menetelmät ja Willing to pay-metodi, joihin kaikkiin liittyy ongelmia. Esimerkiksi monet näistä menetelmistä eivät ota huomioon liitännäissairauksia ja niiden tuomia kustannuksia. Lisäksi monet oletukset, joita vaaditaan siihen että laskeminen olisi edes mahdollista, johtavat suoraan kustannusten aliarviointiin. Tällaisia oletuksia on esimerkiksi että sairastaminen ei vaikuta hedelmällisyyteen tai jos olet työelämässä, olet automaattisesti terve ja teet töitä maksimipanoksella.
UKK-instituutille tehdyssä tutkimuksessa luultavasti haasteena on myös se, että on vaikea ottaa huomioon liikkumattomuuden mittavia vaikutuksia kaikkeen elämässämme. Melkein jokainen meistä tietää, kuinka paljon vain muutama askel ulkona voi selvittää päätä, tai kuinka aktiivinen liikkuminen helposti johtaa muihinkin järkeviin tekoihin, kuten sen vähän paremmin nälkää pitävän ruoan valintaan tai sen yhden ylimääräisen kyyryssä vietetyn tunnin häviämiseen päivästä. Vaikka syy-seuraus suhde näistä asioista parempaan tuottavuuteen voi olla pitkä, näilläkin asioilla on merkitys terveydelle ja hyvinvoinnille ja näin myös inhimilliselle pääomalle ja talouskasvulle.
Pitäisikö minun siis lopettaa tämä teksti tsemppipuheeseen paremmista elintavoista ja siitä kuinka “ottaisitte vain härkää sarvista”? No ei todellakaan. Liikkumattomuuden ongelma on niin syvällä yhteiskunnassamme ja terveydenhuoltojärjestelmässämme, ettei tsemppipuheeseen kannata edes vaivautua. Ympäristömme on täytetty materiaalilla, joka kutsuu käyttämään aikaa istuen sen ääressä ja jo pitkään meille on opetettu että on paljon hyväksyttävämpää istua rauhallisesti paikoillaan kuin jalkaa heiluttaen tai välillä muuten vain liikahdellen. Kun tähän lisätään ihmisten luontainen laiskuus ja yritykset jotka haluavat meidän istuvan tuotteidensa äärellä mahdollisimman pitkään, ei tunteisiin vetoava sanahelinä ilman tutkimuksellista pohjaa riitä enää mihinkään.
Tietoutta pienenkin liikkumisen kannattavuudesta pitäisi levittää, mutta myös terveydenhuollon lähtökohtiin ja raha-asioihin pitäisi terveydenhuoltojärjestelmässämme puuttua. Terveydenhuoltojärjestelmämme on tällä hetkellä suoriteperusteinen, eli terveydenhuollon työntekijöitä palkitaan ja he tuottavat enemmän mitä enemmän potilaita, tutkimuksia, kirjauksia ja reseptejä he tuottavat tulosten sijaan. Tämä johtaa helposti terveydenhuollossa vääränlaiseen toimintaan, joka on luultavasti yksi syy suurentuneille terveydenhuollon kustannuksille. Suoriteperusteisuus näkyy myös terveydenhuollon budjeteissa, josta ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon käytetään EU:ssa vain 3%, kun taas sairauksien hoitoon, joista useat olisivat ennaltaehkäistävissä, käytetään 97 %.
Muuttamalla terveydenhuollon perustaa enemmän vaikutusperusteiseksi ja ennaltaehkäisevämmäksi voisimme puuttua liikkumattomuuteen jo ennen ongelmien syntymistä ja auttaa ihmisiä omaksumaan liikkuvan elämäntavan. Tämä johtaisi sairauksien vähenemiseen ja niiden lieventymiseen, kuten myös terveempään ja tuottavampaan väestöön ja lopulta terveydenhuollon kustannusten vähenemiseen. Jos taas rakenne ongelmiin ei puututa, terveydenhuollosta leikkaaminen tulee vain suurentamaan liikkumattomuuden aiheuttamaa rahareikää, ja kohta jesarikaan ei siihen tilanteeseen auta.
Poikkitieteellisyys. Sana, jolle välilyönti on kohtalokas. Käsitys siitä, että monimutkaisten ongelmien ratkominen vaatisi moninaista erityisosaamista yli tieteenalojen välisten rajojen on vallannut akatemian kollektiivisen alitajunnan pitäen yliopistomaailmaa otteessaan. Ajatus leviää nuorten tieteilijöiden keskuudessa korvateitse. Korostuneen sivistynyt pöytäkeskustelu kerrallaan.
Toista se oli ennen. Koko maailma kaikkine oikkuineen mahtui mikron ja makron väliin; ja jos ei mahtunut, niin ei tarvinnut mahtua. Syvät juuret, moraaliset ongelmat ja historiallinen konteksti olivat kuiskaten todettuja sivulauseita, hurjien humanistien huveja. Sitä mitä valtiotieteilijä ei tiennyt, sen taloustieteilijä oletti. Eräs pankinjohtaja puki tämän ekonomistin hyveen sanoiksi presidentilliseen tapaan:
“Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
Nykyaikaa leimaavassa poikkitieteellisessä vaihdantataloudessa taloustieteilijän kauppatase jää vääjäämättä ylijäämäiseksi. Taloustieteen opeista yhteiskuntatieteilijä kuorii hymyssä suin kermat kakun päältä – tuleehan
analyyttinen sana lihaksi vasta numerodatan kylkiäisenä. Narulla ei kuitenkaan voi työntää, ja kiitokseksi menetelmien messiaalle on jäävä nyrpeää nimittelyä epäpopperilaiseksi tekotieteeksi. Mikä syytös, mikä röyhkeys!
Tästä johtuen, rationaalisuuden viimeisenä mohikaanina, Pääomainen suosittelee KTTO:n uudeksi ulkotieteelliseksi linjaksi vankkaa akateemista protektionismia. Ajatus on yksinkertainen ja päättelyketju looginen: taloustieteellistä tuotantoa tulee suojella ulkovaltojen halvoilta kopioilta. Kilpajuoksun kohti nollaa voittaa väistämättä osapuoli, joka on lähellä sitä jo lähdön hetkellä. Aivovuoto matalamman tuottavuuden sektoreille on laitoksessamme ilmiö, joka uhkaa hallitsemattomana paisua merkittävästä jopa eksistentiaaliseksi.
Economicumin ja Helsingin yliopiston keskustakampuksen välisin, henkiseen pääomaan kohdistetuin tullimaksuin voimme varmistaa järjestömme kukoistuksen ja akateemisen loiston myös tulevina vuosikymmeninä. Tarvittaessa KTTO:n on oltava valmis etsimään itselleen akateemisia kumppaneita muualta, kenties Arkadiankadulla tulisi kääntää katse idästä kohti länttä.
Teksti
Onni Keskitalo
Ursula K. Le Guinin vuonna 1969 julkaistu The Left Hand of Darkness on tieteisfiktion merkkiteoksia. Romaanin päähenkilö on Genly Ai, jonka tähtienvälinen Ekumen-liittouma lähettää Gethen-planeetalle solmimaan diplomaattisia suhteita. Tehtävää vaikeuttavat kuitenkin kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset erot, joihin Genlyn on hankalaa sopeutua. Merkittävää on erityisesti se, että muihin ihmisiin verrattuna getheniläisillä ei ilmene pysyvää sukupuolta, vaan miehen tai naisen fysiologiset piirteet ilmaantuvat satunnaisesti kausittaisessa seksuaalisen aktiivisuuden vaiheessa. Genlyn on vaikea ymmärtää Gethenin yhteiskuntien sanelemattomia sääntöjä, ja hän joutuu sekä valtioiden sisäisen että niiden välisen politiikan pelinappulaksi. Selviäminen vaatii Estraven-nimisen getheniläisen apua ja tukea, mutta myös ystävyyttä ja ymmärrystä.
”Miljööstään huolimatta lämmin ja inhimillinen tarina tarjoaa lohtua ja ymmärrystä hämmentävässä maailmassa...”
Romaanin kerronta on sujuvaa, ja Le Guin osaa kuvailla monimutkaisia tilanteita ja tunteita lyhyesti sekä ytimekkäästi. Suurimman vaikutuksen hän onnistuu tekemään kuitenkin tarinan lempeydellä ja eräänlaisella humaaniudella: vaikeuksien ja väärinkäsityksien keskellä hahmot ovat ymmärrettäviä, perustavanlaatuisella tavalla inhimillisiä. Keskeisimpien konfliktien syynä ei ole julmuus tai tyhmyys, vaan pelko ja ymmärtämättömyys. Ulkoavaruudesta kylmälle ja karulle Gethenille saapunut
Genly ei voi päihittää vastustajiaan voimaa käyttämällä, vaan hänen on opittava ymmärtämään planeettaa sekä luottamaan lähimpään liittolaiseensa. Tarinan teemoja, kuten tuntemattoman pelkoa, sukupuolta ja nationalismia käsitellään sekä vakavasti että empaattisesti.
Genrenä spekulatiivisen fiktion suurin vahvuus on mahdollisuus esittää kysymyksiä ja ajatuskokeita, jotka ovat muiden kirjallisuuden lajien saavuttamattomissa. Millaisia olisivat yhteiskunnat ilman jakoa miehiin ja naisiin? Entä millainen
olisi kulttuurillinen kohtaaminen tällaisen androgyynisen yhteiskunnan sekä muuttumattomaan, binääriseen sukupuoleen tottuneen yhteiskunnan välillä? Yksi vastaus – fiktiivinen mutta vaikuttava – löytyy Getheniltä. Toki joitakin tarinankerronnan valintoja voidaan perustellusti kyseenalaistaa: getheniläisiin viitataan tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta maskuliinisilla he/ him-pronomineilla, ja sukupuolen vaihtuvuudesta huolimatta heitä kuvaillaan vain ja ainoastaan heteroseksuaaleiksi. Mainittakoon kuitenkin, että myös Le Guin itse on jälkikäteen kritisoinut kyseisiä valintoja.
Romaania on syytäkin pitää tieteisfiktion modernina klassikkona, samoin kuin Le Guinin myöhempää teosta The Dispossessed (Osattomien planeetta). Suosittelen sitä vahvasti kaikille vähänkään scifikirjallisuudesta kiinnostuneille. Miljööstään huolimatta lämmin ja inhimillinen tarina tarjoaa lohtua ja ymmärrystä hämmentävässä maailmassa, sillä kuten kirjan ensimmäisellä sivulla sanotaan: “Truth is a matter of the imagination”.
Teksti Marko Suomalainen
Alue- ja kuntavaalit olivat yksi tämän kevään keskeisimmistä kotimaisista uutistapahtumista. Tämän tekstin kirjoittamisen hetkellä vaalipäivän pölyt ovat vasta laskeutumassa. Syvällisestä äänestystulosten tarkastelusta ei ole kyse – siinä missä hosutut analyysit kävelevät asiantuntijoidenkin kengittäminä ontuen, opiskelijalehtien järkeilyt ovat usein lähinnä asiateksteiksi naamioituja vitsinparsia. Emme sorru toimituksena tähän virheeseen. Onhan huumori ainoa vaikea teema, jonka taloustieteilijä kiertää kaukaa.
Vielä kauempaa on syytä kiertää aiheet, jotka eivät jaksa kiinnostaa. Kenties jopa yllättäen, äänestäjäkunnan vähäinen mielenkiinto kevään tuplavaaleja kohtaan on ollut julkisen keskustelun keihäänkärki. Ilmiöön vetoavat politiikan toimijat kautta linjan, mutta ongelmaa lähestytään vastakkaisista näkökulmista. Saman asian voi pukea moneen kuosiin – politiikan toimittajille kyse on demokratiaa uhkaavasta ilmiöstä, puoluejohtaja Purralle puolueensa heikon kuntavaalikannatuksen helmasynnistä.
Äänestysprosentti peilaa karua totuutta. Kuntavaaleissa kävi tänä vuonna äänestämässä vain 54,3 % äänioikeutetuista. Osuus on noin prosenttiyksikön alhaisempi kuin edellisissä kuntavaaleissa neljä vuotta sitten. Korkein äänestysprosentti saavutettiin Luodon kunnassa: 77,8 %. Kylmäävän vertailun tähden mainittakoon, että Ruotsin vuoden 2022 kunnallisvaalien äänestysprosentti oli valtakunnallisesti jopa 80,5.
Eivät suomalaiset suotta ole keihäänheittokansaa. Äänestäjät ja urheilijat jakavat yhteisen haamurajan.
Piittaamattomuus on ongelma, jolle ei ole suoraa ratkaisua. Kukaan ei voi pakottaa piittaamatonta äänestämään, saati ilmestyä uurnalle toisen puolesta. Sen sijaan poliitikkojen ja äänestäjien tuominen lähemmäksi toisiaan tulisi olla paitsi saavutettavissa oleva tavoite myös keino kasvattaa ihmisten mielen-
kiintoa kunnallispolitiikkaa kohtaan. Kaikessa ironisuudessaan, mitä lähempänä yksilöä vaalit ovat, sitä kauempana poliitikot ja äänestäjät tuntuvat olevan toisistaan.
Vaalien osapuolten yhteen saattamisessa vaalikoneet nousevat ylitse muiden. Ne ovat sementoituneet osaksi yhteiskunnallista keskustelua, ja niiden täyttäminen työllistää ehdokkaita ja viihdyttää äänestäjiä vaalista toiseen. Vaalikoneiden merkitystä nykyajan vaaleihin ei ole syytä aliarvioida, sillä erityisesti nuorten äänestäjien keskuudessa ne ovat merkittävä apukäsi omaa ehdokasta valittaessa. Banaalien vaaliteemojen takana juuri vaalikoneet ja niihin sisäänrakennetut vinoumat ansaitsevat osakseen syvempää tarkastelua.
Poliittisen taloustieteen mediaaniäänestäjän teorian mukaan mikä tahansa määräenemmistöön perustuva vaalitapa johtaa “mediaaniäänestäjän” suosiman ehdokkaan vaalivoittoon tiettyjen oletusten ollessa voimassa, joihin lukeutuvat äänestäjien jakautuminen tasaisesti, puolueiden kyky ja tahto muokata kantaansa estoitta ilman ideologisia kahleita sekä sadan prosentin äänestysaktiivisuus.
On täten selvää, ettei mediaaniäänestäjän teoria toteudu sellaisenaan missään tosiasiallisessa vaaliskenaariossa. Teorian paikan poliittisessa taloustieteessä on laajalti ottanut probabilistinen äänestysmalli, joka ottaa huomioon äänestyspäätökseen vaikuttavat lukuisat ulkoiset tekijät mediaaniäänestäjän teoriaa paremmin. Samalla voidaan luopua epärealistisesta pyrkimyksestä asettaa äänestäjät yksiulotteisesti järjestykseen preferenssiensä perusteella. Mieltymykset kun asettuvat jonoon nelikenttääkin huonommin.
Vaalikoneiden ja tosimaailman välinen kuilu on mielipidejanan muotoinen. Politiikan kysymykset ovat harvoin yksinkertaisia ja vastaukset vielä harvemmin yksiselitteisiä. Tämä asettaa vaaliehdokkaat hankalaan tilanteeseen, sillä todellisen näkemyksen välittäminen vaatisi usein yhtä klikkausta kattavamman selityksen. Helpolla eivät pääse äänestäjätkään, sillä suuri osa vaalikoneiden kysymyksistä ylittää täsmällisyydellään riviäänestäjän kiinnostuksen ja kompetenssin. Nuorella kaupunkilaisella ei välttämättä ole vahvaa näkemystä pienten lasten kotihoidon subventoinnista tai nastarengaiden vaikutuksesta ydinkeskustan ilmanlaatuun.
Vaalikoneet järjestävät äänestäjät janaksi, ja kruunaavat tietämättömän mediaaniäänestäjäksi. Näin ollen vaalikonevaalin on voittava ehdokas, joka on vastauksissaan lähimpänä mediaania – tietämättömyyttä.
Voiko tämä pitää paikkansa? Rohkean väitteen arvioimiseksi media taipuu mediaaniksi: Kapitaalin tutkivan journalismin osasto täytti neljän suomalaisen valtamedian vaalikoneet vastaamalla esitettyihin kysymyksiin ainoastaan keskimmäisellä vastausvaihtoehdolla.
Helsingin Sanomien vaalikonesivusto ei polvistu suuren tietämättömyyden edessä – sen sijaan se kaatuu ja palauttaa käyttäjän aloitusruudulle. Yle on puolestaan rajoittanut vastausvaihtoehdot viidestä neljään, pakottaen keskitien kulkijat olemaan mieltä. Toki vain jokseenkin, mutta kuitenkin.
Jäljelle jääneistä vaalikoneista nousee esiin osin jopa koomisia piirteitä. Kun MTV:n vaalikoneen kysymyksistä jokaiseen vastaa “entiedällä”, tulee olleeksi talousasioista 100% samaa mieltä Vasemmistoliiton Riku Niemisen kanssa.
Ilta-Sanomien vaalikonetta täyttäessään Kokoomuksen Mikael Jungner ei osan-
nut olla samaa eikä eri mieltä yhdenkään ympäristöön tai liikenteeseen liittyvän väitteen kanssa. Kaiken kaikkiaan vaalikoneen 28:sta kohdasta Jungner ei ottanut kantaa 20:een. Keskustan Turun vaalipiirin Mimmi Ruusunen ei ollut vahvasti mieltä yhdestäkään Iltalehden arvokysymyksiin liittyvästä väitteestä: tämä merkitsi 92 prosentin yhteensopivuutta täydellisen arvoneutraalin äänestäjän kanssa.
Mimmi Ruusunen oli Turussa Keskustan ylivoimainen ääniharava, ja sai kaikista Turun tuoreista kunnanvaltuutetuista yhdeksänneksi eniten ääniä.
Riku Nieminen nousi näkemyksineen ensimmäistä kertaa kunnanvaltuustoon Helsingissä ja Mikael Jungner palkittiin varavaltuutetun pestillä.
Nämä kolme Mitämaan tietäjää ovat toki kakun päältä kuorittua kermaa. Robustit johtopäätökset edellyttäisivät perustavanlaatuisempaa syventymistä vaalikonekäyttäytymiseen useamman vaalisyklin ajalta. Kolmikko havainnollistaa esitetyn väitteen monet vivahteet. Ruusunen, Nieminen ja Jungner eroavat kaikki ehdokkaina toisistaan huomattavasti. Ruusunen on Varsinais-Suomen alueella verrattain tuore ja suurelle yleisölle tuntematon poliitikko, jolle alkava kausi kunnanvaltuustossa on hänen ensimmäisensä. Nieminen on puolestaan koko kansan tuntema viihdetaiteilija, jonka poliittiset meriitit ovat vielä toistaiseksi rajatut. Jungner muistetaan pitkältä ajalta merkittävänä vaikuttajana niin Ylen johdosta kuin Arkadianmäeltä. Jokainen heistä lähes-
tyy kuntavaaleja täysin eri lähtökohdista, mutta tulevat kaikki tahoillaan palvoneiksi mediaania.
Toimiva demokratia puolustaa kansansa keskeisiä arvoja. Niitä vaalitaan vaalein. Kansan rooli on olla osa edustuksellista demokratiaa, ja suoda mandaatillaan päättäjille heidän valtansa. Mikäli ihmiset etääntyvät politiikasta, he muuttuvat päätöksentekoprosessin osallisista sen kohteiksi. Demokratiaa määrittävä oletus jää tällöin täyttämättä. Vaalikoneesta ei ole demokratian pelastajaksi.
Esittelyteksti Marko Suomalainen
Teksti Jaakko Meriläinen
Kuva Saga Bruun
Kun Francis Fukuyama julisti vuonna
1992 historian olevan loppu, ei hän ottanut huomioon, että keikan päätteeksi yleisö janoaa aina lisää. Nyt elämme maailmankaikkeuden encorea, eikä Kapitaali jätä lukijaansa yksin keskelle mylvivää yleisömerta. Uusi vakipalstamme raottaa esirippua menneeseen, yksi Kapitaalin klassikkojuttu kerrallaan.
Yleisnero Johann Wolfgang von Goethe, taiteilijasuuruus Victor Hugo ja taloustieteen apulaisprofessori Jaakko Meriläinen – mikä näitä kolmea yhdistää?
Jokainen tahollaan edustaa romantiikan taidesuuntausta.
Romantiikan sanotaan syntyneen vastavoimana järkeä palvovalle valistukselle. Vain taloustieteilijä on saapa nämä kaksi ääripäätä kättelemään toisiaan, ja tämän osoitti todeksi päätoimittaja Meriläinen Kapitaalissa 1/2012. Taloustieteilijöiden ja ranskan kielen opiskelijoiden yhteissitsit toimivat pelottoman toimittajan edessä empirian näyttämönä ja vastausten alttarina. Ovatko R ja talousjargon ranskan veroisia rakkauden kieliä?
Alkusanat
Kapitaalin viime numerossa kansislaiset saivat iskuvinkkejä medialaisilta. Toimittaja torjui poikkitieteellisen yhteistyön ja lähti sitkeästi soveltamaan omia oppejaan KTTO:n ja Bouffen sitseille. Älä kokeile tätä kotona, äläkä mielellään missään muuallakaan! Näistä sanoista tulee vain paha mieli, itsellesi. Ja jos valitset kohteesi huonosti, suututat ehkä jonkun muunkin.
Kapitaalin kokeellisen taloustieteen tutkimus
Ootko keynesiläinen, koska haluaisin, että elvytät mua?
Järjen ääni parahtaa mielessä, mutta liian myöhään. Voi ei. Miksi sanoin sen.
Tyttö katsoo minua ymmällään.
“Mitä!?”
Niin, että ootko keynesiläinen, koska haluaisin, että elvytät mua.
Oliko se pakko sanoa uudestaan. Voi ei, voi ei.
Typerän iskurepliikin toistaminen ei tunnu vaikuttavan tyttöön millään tavalla. Hän näyttää olevan edel-
leen yhtä pihalla. Jos olisin vielä nuori, luonnehtisin tilannetta ehkä sanalla “jäätävä”. Yritän silti jatkaa. Esittäydymme. Keskustelu ei kuitenkaan jatku pitkään, eikä jutustelu johda edes Facebook-kaveruuteen. Jään nuolemaan näppejäni, mutta en lannistu vielä. Ilta on aluillaan, ja vielä on tyttöjä jäljellä. Viivaan muistilehtiöstäni ensimmäisen kohdan yli. Älä sanoo tätä enää koskaan.
Edellisenä päivänä kaverit yritti varoittaa.
“Oikeesti, älä oo noin outo.”
Kuuntelin varoituksia, mutta en nähnyt mitään syytä ottaa niistä opikseni.
Joskus on uhrauduttava, ja mikä olisikaan parempi aika uhrautumiselle kuin KTTO:n ja ranskan opiskelijoiden Bouffe-ainejärjestön sitsit.
Ainakin hiukset ovat tummat, toisin kuin edellisellä. Yritän virittää pilkettä silmäkulmaan ja valmistautua henkisesti tytön kohtaamiseen. Rykäisen. Nyt mennään.
Beibe, sulle ei oo substituuttia!
Oliskohan pitänyt jättää “beibe” pois lausahduksen alusta. Se ei oikein istunut kielenkäyttööni. Sanottu mitä sanottu, ei auta enää.
Reaktio on jälleen kerran sama. Onneksi sävy on hyväntahtoinen.
“Mitä!?”
Ei mitään. Toistopyynöstä huolimatta ymmärrän olla toistamatta sanomani, niin kuin edellinen kokeilu opetti tekemään.
Juttelemme hetken. Mutta sitten:
Kapitaalin kokeilevan toimituksen nimissä lähden testaamaan, löytääkö taloustermeillä höystetyin kehuin tietään suoraan ranskanopiskelijoiden sydämeen. Teroitin sanaisen säiläni ja laadin paperille listan. Näillä sanoilla ei pitäisi tulla pettymyksiää, tuumin.
Lähestyn toista tyttöä. Hänen ulkonäkönsä perusteella yritän puntaroida, onko iskuyritys mahdollisesti liian älykäs. Tyttö näyttää siltä että hän saattaa ymmärtää.
“Mun poikaystävä sanoi kerran, että…”
Auts. Keskustelu jatkuu, vaikkakin toisessa hengessä kuin alkusi olin ajatellut. Jutustelu tuo kaikesta huolimatta jotain hyvää tullessaan, sillä päätämme yksissä tuumin ryhtyä naamakirjakavereiksi.
Aamulla aika on mullannut muistot, enkä saa millään kaivettua tytön nimeä mieleni syövereistä ylös. Hänkään ei varmaan muista minun nimeäni, sillä kaveripyyntöä ei kuulu.
Osoitan typerästi etusormiani seuraavaan tyttöön ja silmäni väännän luonottomaan asentoon. Näinhän ne tekevät elokuvissakin.
Tyttö, sä maksimoit mun hyödyn!
“Pardon?”
Oho, se ei puhunutkaan suomea. Tai ehkä se ei vaan halua puhua. Mietin hetken ja tulen lopputulokseen. Karkuun, koska minä en ranskaa puhu. Olisi ihan liikaa lausua tytölle ne ainoat sanat ranskaa jotka osaan. Je t’aime.
Törmään tuttavaani, ja kerron hänelle meneillään olevasta tutkimusprojektistani. Vastaukseksi saan epämääräisen tirskahduksen, mutta hän lupaa auttaa. Osoita minulle sinkku.
Hitaasti mutta varmasti lähden tarpomaan tuttavani etusormen osoittaman tytön suuntaan. Aivot määrittävät samalla optimaalista strategiaa.
Onko liian likaista kysyä, haluaisiko tyttö kohdata nousevan tarjontakäyräni? On. Saako silti kysyä, haluaisiko tyttö kohdata nousevan tarjontakäyräni. Saa, mutta parempi, että ei kysy. Huomaan ehtineeni jo niin lähelle tyttöä, että käyn lähes päälle.
Hups, moi.
“No moi!”ja vähän hihitystä perään.
Ainakin se puhuu minulle. Ehkä tätä ei kannata pilata heti alkuunsa. Juttelemme niitä näitä.
“Sitsit oli kivat.”
“On kylmä talvi.”
“Haluaisin vaaleanpunaisen pipon.”
Keskustelu alkaa kyllästyttää, joten tuumaan aikani koittaneen. Nyt pitää sanoa jotain, mutta mitä?
Tiedätkö, haluaisin että oot mulle vähän niin ku kansantaloustieteen johdantokurssi tai analyysin laskarit. Siis niinku helppo nakki.
Tyttö hihittää.
”Ite oot helppo nakki.”
Samaan aikaan parin metrin päässä toinen ranskanopiskelija kiemurtelee lattialla huonovointisena.
Tyttö pahoittelee ja poistuu auttamaan.
Mieli maassa palaan omieni seuraan. Kaikkeni on antanut, mutta mikään ei tunnu toimivan. Minä en
pidä ranskanopiskelijoista, tuhisen mielessäni. Toisin tasapuolisuuden nimissä: eivätpä hekään tunnu pitävän minusta.
“Amatööri”, moitti yrittämistäni vierestä seurannut opiskelijatoveri.
“Anna ku minä näytän.”
Nopeasti hän valitsee ihmisjoukossa mieleisensä. Tarkkailen sivusilmällä tilanteen etenemistä. Väsyneet silmät eivät anna enää lukea huulilta kommunikoinnin kulkua, mutta jotenki arvaan, että minun opeillani hän ei tilannetta hoida.
Hetken päästä kaksikko vetää takkejaan päälle ja tekee lähtöä. Kaverini vilauttaa minulle vaivihkaa voitonmerkkejä naulakoilta. 1-0. Hän voittaa,minä häviän. Hyvässä hengessä asettelen kuitenkin vastaukseni neljää sormeani tuplavoitonmerkkiin.
Pientä lohduntunetta tuo pari kertaa olkapäälle läpsähtävän kämppiksen lohduttava käsi.
Pistän lehtiön laukkuun ja kynän taskuun. Iskurepliikkitutkimuksen lopputulema ei ole niin yllättävä, että se pitäisi raapustaa muistiin. Mutta kuule, haluaisitko sinä olla komplementtini?
Kapitaali etsii
jatkuvasti uusia
tekijöitä, joten ota yhteyttä
@kapitaali tai saavu seuravalle
toimituskokoukseen.
Päätoimitus toivottaa iloista kesää!