Kapitaali 1/2024

KAPITAALI Helsingin yliopiston taloustieteen opiskelijoiden ainejärjestölehti

1/24

1

Kapitaali 1/24

Tässä numerossa

Päätoimittajat

3 Pääkirjoitus

Tuomas Heikkinen Matti Mustonen Meeri Mäkinen

4 Economicumin tilauudistus

Tekijöinä tässä numerossa

7 Kahvivarkaissa

Veikko Isotalo Miko Lepistö Emilia Manninen Milla Tarpola Mikko Vanhala

12 Näyttely: Ryoji Ikeda (Amos Rex)

Taitto Saku Sjöman

Paino Trinket Helsinki

Painos 80 kpl Kapitaali saa HYY:n järjestölehtitukea ja on journalistisesti itsenäinen lehti, jota KTTO ry julkaisee.

2

16 Laivakansa 24 Kirja-arvostelu: What they don’t teach you at Harvard Business School 28 Opinnot ulkomailla – vinkkejä ja kokemuksia Pariisin huippuyliopistosta 37 Matikkapähkinä

Lopussa Stubb aina voittaa?

Matti Mustonen

Presidentinvaalit ovat tuottaneet kiivasta keskustelua päätoimittajan lähipiirissä.

Olen kuunnellut niin vakaiden halla-aholaisten ja mietteliäiden rehniläisten kuin epävarmojen haavistolaisten näkemyksiä, siitä kuka presidenttiehdokkaista olisi kaikista sopivin tehtävään. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä: ei ainakaan ehdokasta X. Se, kuka tuo ehdokas X on, vaihtelee, mutta monella tuntuu olevan samansuuntaisia ajatuksia. Ei ainakaan ylimielistä elitistikoulukiusaaja-Stubbia, homosivaridespootti-Haavistoa tai rasistinatsisika-Halla-ahoa. Okei, ehkä ei ihan näillä sanoilla, mutta Twitteriä selaamalla löytää sangen nopeasti vastaavia arvioita ehdokkaista.

Polarisaatiota ja erimielisyyttä voi vähentää paitsi poliitikot itse omilla puheilla ja teoillaan, myös yhteiskunta vaalitavan valinnalla. Ehkä vaalitavan tulisi heijastaa presidentin roolia puoluepolitiikan yläpuolella olevana ”valtion isänä” ja tukea konsensusehdokkaita eikä etsiä radikaalille ehdokkaalle niukkaa enemmistöä.

Nykyinen vaalitapa sisältää lisäksi paljon ongelmia, joista ainakin osa olisi ratkaistavissa.

Yksi on hukkaan menevät äänet. En kadehdi Harkimon äänestäjiä, jotka valitsivat toisella kierroksella kahden ehdokkaan väliltä, joihin he käytännössä eivät ole ollenkaan saaneet vaikuttaa. Toisaalta tämä johtaa taktiseen äänestämiseen – miksi kukaan järkevä ihminen äänestäisi ensimmäisellä kierroksella Harkimoa, kun voisi yrittää varmistaa oman toiseksi parhaan ehdokkaan pääsyn toiselle kierrokselle? Tämä saattaa johtaa siihen, että ensimmäinen vaalikierros on täysin taktisten äänten peliä. Selvin esimerkki tästä näkyi vuoden 1994 vaaleissa. Porvariblokki asettautui ensimmäisellä kierroksella

Elisabeth Rehnin taakse, koska gallupien mukaan hänellä oli paras mahdollisuus voittaa Ahtisaari toisella kierroksella. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää tai huonoa, mutta äänestäjäkuntaa saattaa silti turhauttaa, ettei pääse antamaan ääntä omalle suosikilleen.

Toinen mielestäni sangen hyvä kriteeri on, että jos Condorcet-voittaja on olemassa, hän voittaa vaalit. Condorcet-voittaja on ehdokas, joka voittaisi kahdenvälisessä vaalissa kaikki muut ehdokkaat. Gallupien pohjalta voidaan arvioida, että Stubb olisi ollut presidentinvaalien Condorcet-voittaja. Condorcet-voittaja voisi kuitenkin jäädä ulos toiselta kierrokselta, jos hän vain sattuisi olemaan monen äänestäjän toiseksi paras vaihtoehto. Lähimpänä tätä tilannetta näissä vaaleissa oli Olli Rehn, joskin hän olisi gallupien mukaan hävinnyt toisella kierroksella niin Stubbille kuin Haavistollekin.

Condorcet-voittajan voiton takaavien vaalitapojen kriteerit ovat kuitenkin erittäin tiukat, ja ääntenlasku saattaa olla kovin työlästä ja hidasta, jopa tietokoneavusteisesti.

Muitakin hyviä kriteereitä on paljon, mutta yksikään vaalitapa ei täytä kaikkia. Eräs hyvä vaihtoehto olisi minusta hyväksymisvaalitapa, jossa äänestäjä valitsee jokaisen ehdokkaan, jonka hyväksyisi presidentiksi. Eniten hyväksymisääniä saanut voittaa. Tämä vaalitapa tukisi konsensusehdokkaan valintaa ja olisi tarpeeksi selkeä ja yksinkertainen tavan kansalaisille. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu erilaisten vaalitapojen tuottavan usein käytännössä täsmälleen samoja tuloksia.

Yksinkertainen taitaa siis olla vaalitavassakin kaunista.

3

4

Economicumin tilauudistus Emilia Manninen Economicumin käyttö puhututti opintokahveilla 3.10. sekä opiskelijoita että henkilökuntaa. Henkilökunta harmitteli rakennuksen hiljaisuutta ja tärkeiden sosiaalisten kohtaamisten puuttumista.

Opiskelijoita mietitytti niin Arkun ahtaat tilat kuin ATK-luokan todellinen kohderyhmä – siis saako siellä olla, ja jos saa, saako siellä puhua? Selkeää kaikille oli oikeastaan vain se, etteivät tilat nykyisellään houkuttele opiskelijoita.

Koronavuosien jälkeen kansislaiset ovat palanneet Economicumin luennoille, mutta nykyisellään rakennuksella ollaan pääosin vain luennon ajan, jonka jälkeen opiskelijat kiirehtivät muualle tekemään laskareita. Muutoksen tuulet kuitenkin tuulevat, ja yksi loppuvuoden tärkeimmistä agendoista onkin ollut rakennuksen muovaaminen paremmin opiskelijoiden tarpeita vastaavaksi.

Ainejärjestön jäsenten kanssa keskusteltaessa ja heidän mielipiteitä kyseltyämme palautelomakkeella olemme saaneet selvän kuvan Economicumin puutteista.

Taloustieteen opinnot vaativat laajalla skaalalla yksilötyöskentelytiloja, ryhmätyöskentelytiloja sekä tietysti sitä sosiaalisen patterin lataamiseen toivottua rentoa aluetta. Hallituksesta koottu edustusryhmä on tavannut arkkitehtejä sekä laitoksen henkilökuntaa, ja kaikki toiveet on pyritty huomioimaan suunnitelmissa.

Nykyisestä “ATK-luokasta” pyritään tehdä nykyisiin tarpeisiin sopivampi hiljainen tila. Huoneeseen on tulossa miltei kolmekymmentä istumapaikkaa ja rauhallisuutta edistetään väliseinäkkein. Luokan ovessa oleviin “aukioloaikoihin” pyritään

myös mahdollisuuksien mukaan vaikuttamaan, kun tilauudistus on saatu päätökseen. Toive esimerkiksi kello kahdeksaan aukiolevasta rakennuksesta on välitetty henkilökunnalle.

Toisen ja kolmannen kerroksen aulatilat otetaan myös hyötykäyttöön ryhmätöiden tekemiseen. Sekä palautteessa että keskusteluissa tuli selkeästi ilmi tarve laskareiden ryhmätyöskentelytilaan. Aulatiloihin on tällä hetkellä suunnitteilla pöytäryhmiä jopa neljälle kymmenelle henkilölle. Tiloissa huomioidaan myös tarpeelliset pistorasiat.

Sympaattinen ja niin rakas Arkku saa muodonmuutoksen sekä siirron toiseen kerrokseen. Hieman pimeäksi, tunkkaiseksi sekä jopa “pelottavaksi luolaksi” tituleerattu huone saa toisessa kerroksessa enemmän neliöitä ja myös auringon valoa isoista ikkunoista ja lasiovesta. Myös arkussa majaileva, hieman kallellaan oleva sohva näyttäisi saavan uuden jalan! Arkun lopullinen ulkomuoto jäänee seuraavan hallituksen heiniksi, mutta tavoitteena on päivittää arkku 2020-luvulle hävittämättä ainejärjestömme juuria ja sydäntä. Muistoja ei siis suinkaan olla heittämässä roskikseen.

Kirjoittaja uskaltaa myös veikata, että työ saadaan päätökseen ennen Mannerheimintien remonttien valmistumista (ottamatta kantaa siihen, mistä Mannerheimintien remontista on kyse).

5

Yhteistyössä

6

Kahvivarkaissa

7

Kahvivarkaissa – kuinka moni oikeasti maksaa kahvistaan päärakennuksella?

Veikko Isotalo Yksi parhaista opiskelijaravintoloista keskustassa on ehdottomasti päärakennuksessa sijaitseva Sodexon ruokala. Ruokala nousee arkisen ja teollisen peas of heaven -massan yläpuolelle luovilla ja monipuolisilla annoksillaan, kivalla miljööllä ja herkullisella leivällään. Päärakennuksen tilojen valoisuus ja arvokkuus todella lisäävät lounasviihtyvyyttä. Lisäksi annosten ero muihin ruokaloihin on suuri – varsinkin kasvisruoan osalta. Luennon jälkeen lounasta mietittäessä päärakennus on siis melkein aina ensimmäisenä vaihtoehtona ruokapaikkojen välillä.

Ruokalassa on kuitenkin jännä erityispiirre muihin verrattuna: asiakkaat eivät tunnu maksavan siellä kahvistaan. Ainakin tämä tuntuu käyvän toteen monella tutullani. He syövät normaalisti ruokansa ja lähtiessään ottavat Sodexo-tuetun kahvin mukaansa – ilman suurempia tunnontuskia. Kukaan ei oikeastaan valvo kahvipistettä, joten kiinnijäämisen riski vaikuttaa sinänsä hyvin pieneltä. Tämän huomaaminen on saanut minut kuitenkin miettimään: tekeekö monikin asiakas tätä, vai vedänkö minä puoleeni näitä vinoutuneita varkaita? Päätimme toimituksessa tutkia ilmiötä tarkemmin.

Paras tapa saada vastaus kysymykseen on ehdottomasti kysymällä, joten teimme tästä kyselyn. Se toteutettiin seuraavasti: kysyimme ruokalan uloskäynnillä take away -mukien kanssa kulkevia täyttämään lyhyen

8

Maksoitko mukana olevasta kahvista teestä?

Kyllä

En

Kyllä

En

Vastaa seuraaviin kysymyksiin, jos vastasit en Jätitkö maksamatta, koska kyseessä on Sodexon ravintola?

Mikä kahvin hinnan pitäisi olla, jotta maksaisit siitä?

1,5€

1,15€

0,95€

0,5€

En halua maksaa

monivalintalomakkeen. Tämän jälkeen he pudottivat sen anonyymisti pahvirasiaan.

Monivalintalomake näkyy yläpuolella.

Itse peruskysymyksen (maksoitko kahvista vai et) lisäksi kysyimme tarkentavia kysymyksiä, joilla pyrittiin selvittämään teon mahdollinen poliittinen motiivi ja hinnan vaikutus käyttäytymiseen. Sodexo-kysymys pyrittiin kohdentamaan siten, että myöntäviä vastauksia saataisiin vain niiltä, jotka pitävät juoksukahveja kannanottona Sodexoa ympäröiviin eettis-poliittisiin kysymyksiin (näistä lisää myöhemmin). Lisäksi pyysimme vastaajia arvioimaan, millä hinnalla he olisivat valmiit maksamaan kahvistaan. Hintakysymyksessä huomionarvoista on se, että kahvin oikea hinta on 0,95€. Siispä jos iso osa vastauksista osuu haarukkaan 1,151,5€, hintaa voi tuskin pitää tärkeänä selittävänä tekijänä maksamatta jättämiselle.

No mitä sitten kävi? Seisoimme kahtena peräkkäisenä päivänä ruokalan uloskäynnillä yhteensä noin viisi tuntia, ja saimme 34 vastausta. Arviolta noin 60% kahviku-

pin kanssa kulkevista ihmisistä vastasi kyselyyn. Epäilemättä suurin yksittäinen este korkeammalle vastausprosentille oli vastamelukuulokkeet. Tuloksena oli 20 maksajaa ja 14 varasta. Eli siis 41% kahvikupin kanssa kävelijöistä oli – kuten parikin kertaa kuuli vastaajilta – unohtanut juuri sinä päivänä maksaa kahvistaan, vaikka tosin normaalisti siitä maksoikin.

Perehdytään vastauksiin vielä tarkemmin: (ikävästi) melkein jokainen kahvivieras tuntui olevan tietoinen kahvin hinnasta.

Vain kaksi vastasi, että hinnan pitäisi olla 0.95€, kuuden mielestä sen pitäisi olla 0,5€, ja viisi ei vain halunnut maksaa siitä mitään (Ei-vastaajista yksi ei vastannut jatkokysymyksiin, eli vastauksia motiiveihin oli yhteensä 13). Kuusi henkilöä kertoi jättäneensä maksamatta, koska kyseessä on Sodexon ravintola ja seitsemälle tämä ei ollut päätökseen vaikuttava tekijä.

Mikä sitten tekee Sodexosta oikeutuksen varastamiselle? Maailmanlaajuinen suuryritys on tullut tunnetuksi muun muassa ihmis- ja työoikeusloukkauksistaan, vankilatoimintansa väärinkäytöksistä ja rotusyrjinnästä työntekijöitään kohtaan.

Vuodesta 2021 lähtien se on tarjonnut ra-

9

vintolapalveluitaan myös päärakennuksen ruokalassa, mikä on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä opiskelijayhteisössä.

Kahvivarkautta voi siis pitää jonkinlaisena poliittisena kannanottona – vähän kuten Tampereella vuonna 2009 tapahtuneita mielenilmauksia Sodexon opiskelijaruokalaa vastaan. Jonkinlainen moraalinen oikeutus siis kahvittelijoilla voi olla.

Ehkäpä joku kurssin FILK-112 (johdatus etiikkaan, 5 op) suorittanut voi valaista minua tässä asiassa enemmän.

Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että varastaminen tekona on monessa filosofian suuntauksessa melko vaikea perustella ns. moraalisesti oikeaksi – on kyse sitten yhteisen hyvän maksimoinnista, hyveistä tai kategorista imperatiivia (jos teosta tulisi universaali käyttäytymistapa tai laki). Sodexon tapauksessa varastaminen saattaa siis olla oikeutettua, mutta tämä oikeutus voi vaatia astetta korkealentoisempaa moraalista argumentointia.

Periaatteessa negatiivisten ulkoisvaikutuksten luulisi olevan opiskelijapopulaatiolle pieniä Näyttäisi siis siltä, että käyttäytymissääntöjen gravitaatiokenttäni ei ole sellaista laatua, joka vetäisi puoleensa moraalista rappiota ja väärinkäytöstä jotenkin poikkeavasti. Taloustieteellisenä faktana voi kuitenkin pitää sitä, että nämä 41% populaatiosta ovat tulleet päätökseensä pitkien kokonaishyödyn maksimointiin tähtäävien kustannus-hyötyanalyysien jälkeen. Periaatteessa negatiivisten ulkoisvaikutuksten luulisi olevan opiskelijapopulaatiolle pieniä; ruokalahan veloittaa jo maksimisumman perushintaisesta opiskelijaruoasta. Toisaalta lisääntyneet ruokalan kustannukset voivat näkyä hinnan sijaan tarjottavan ruoan laadussa ja varsinkin kalliimpien proteiinilähteiden määrässä. Nousevien kustannusten aika-

na opiskelijaruokalat ovat jo joutuneet yksipuolistamaan tarjontaansa, eikä 2022 voimaan tullut ateriatuen lisäys tuonut alalle tarpeeksi lohtua – ainakin näin asiaa kommentoi Ylva-konsernin ravintolaliiketoiminnan liiketoimintajohtaja (YLE, 14.8.2022)2. Siis opiskelijoiden hyvinvointia edistämään perustettujen UniCafe-ruokaloiden puoleltakin on kuulunut huolta aterioiden ravintovaatimusten täyttymisestä. Tämä voi kertoa jotain yleisistä alan katteista; kahvimenoilla voi siis olla ainakin jotain merkitystä liiketoimintaan. Toisaalta yhdestä 500g kahvipaketista tulee noin 65 kupillista (1,25dl) kahvia (Paulig1), mistä saa täyteen noin 32 kartonkista kahvikuppia (tilavuus 2,5dl).

Tuskin yksikään yritys tästä konkursiin menee – kohonneiden kahvihintojenkin maailmassa. Seitsemänkin euron kahvipaketista saakin näillä luvuilla puristettua ulos kahvikupin noin 22 sentin hintaan.

Kuitenkin ainoa selvä – ja vähän koominenkin – fakta on se, että 41% myönsi varastaneen kahvinsa. Vaikka otantaan sattuikin sekaan mahdollisesti sama henkilö kahdesti, on määrä silti suuri. Mututuntumalta vaikuttaisi siis siltä, että ongelmalla on enemmän moraalisia kuin kustannuksellisia ulottuvuuksia: missä voisi mennä raja sallitun ja kielletyn varastamisen välillä? Voiko esimerkiksi S-ryhmän kaupoista varastaa, mutta K-ryhmän kaupoista ei, koska toisessa varastetaan suoraan yrittäjältä ja toisessa isolta organisaatiolta?

Vai onko se sallittua molempien tapauksessa, sillä ne käyttävät hyväksi oligopoliasemaansa suomalaisten kuluttajien ja tuottajien kustannuksella – siis koska kyseessä on poliittinen kannanotto? Kukaan tuskin haluaa lukea taloustieteiden opiskelijan Chat-GPT-analyysia varastamisen moraalista, joten loppupohdinta jääköön lukijoille. Pohdintaa auttamaan yksi selvä fakta: varastamisella on aina joku ulkoisvaikutus - oli se sitten pieni tai suuri.

1. https://www.paulig.fi/kahvijutut/kuinka-paljon-kahvia-tarvitaan-kevaan-juhlissa 2. https://yle.fi/a/3-12575615

10

41% Myönsi ottaneen kahvinsa maksamatta

11

2

1

5

0

9

7

7

3

8

5

2

8

0

Ryoji Ikeda- Rönsyilevää ja ryöppyävää dataa säveltäjän tahdissa Liukuovet avautuvat. Aistit täyttää myrskyn äänet ja sitä tahdittavat kumahdukset. Tuntuu kuin katoaisin mustaan aukkoon, joka aukenee suurena eteeni.

7

9

8

7

2

1

4

8

3

9

7

Teksti: Meeri Mäkinen 12

9

8

1

2

4

7

8

7

6

3

2

5

7

8

6

0

9

1

2

Kuvat: Tuomas Uusheimo / Amos Rex

8

0

3

9

8

2

1

2

8

0

8

2

3

9

0

8

1

9

0

1

2

3

0

Japanilaisen säveltäjän ja taiteilijan Ryoji Ikedan (s. 1966, Gifu) näyttely Amos Rexissä on aistit räjäyttävä kokemus. Sen voi nähdä matemaattisena myrskynä, tiivistäen muutamiin videoihin maailmankaikkeuden ja sen rakennuspalikat. Näyttely koostuu kahdesta museoon suunnitellusta teoksesta ja kolmesta muusta Ryoji Ikedan työstä. Teokset ovat yksittäisiä, mutta käyvät vuoropuhelua toistensa kanssa muun muassa yhdistetyn äänimaailman avulla.

3

2

9

8

4

9

0

3

2

4

8

9

0

7

Teokset ovat yksittäisiä, mutta käyvät vuoropuhelua toistensa kanssa muun muassa yhdistetyn äänimaailman avulla.

Näyttelyyn astuessa kohtaa ensin Ryoji Ikedan visuaalisesti pelkistetyt työt: “Mass” -teoksen eli strobovalolla luodun mustan aukon ja “Spin”-teoksen, joka on lasersäteellä tehty kiertoratakuvio. Teokset ovat Ryoji Ikedan uusimpia töitä, jotka on luotu juuri Amos Rexiä ajatellen.

Teoksissa on tilan muotoa mukailevia linjoja ja modernia yksinkertaisuutta. Kuten toiset näyttelyn teokset, “Dataverse” ja “Data.gram”, teoksissa on ammennettu tieteen maailmasta. Spin on tehty yhdestä valon aallonpituudesta ja tekee loputonta kierrettä Möbiuksen nauhan tavoin.

Elämän kiertokulku, ajan loputtomuus ja toisto – teoksen voi ajatella merkitsevän monia asioita riippuen, mistä vinkkelistä sitä katsoo. Itse katselin sitä ensin tietämättömänä hassuna valopilkkuna, joka tuntui hieman pieneltä sen alla olevaan Mass-teokseen verrattuna.

8

2

1

0

Mass-teos on yksinkertaisuudessaan mielenkiintoinen. Kaikista aallonpituuksista koostuvasta valkoisesta valosta laajenee suuri musta aukko, joka tuntuu imaisevan kaiken kurottautuessaan kankaalle. Vaikka en aluksi ajatellut tähän teokseen liittyviä faktoja värimaailmasta, oli teos kuitenkin pysäyttävä ja hyvä alku näyttelylle. Visuaalisuus sopi kohisevaan äänimaailmaan, ja teosta jäi mielellään hämmentyneenä tuijottamaan.

Visuaalisuus sopi kohisevaan äänimaailmaan, ja teosta jäi mielellään hämmentyneenä tuijottamaan.

13

3

8

5

0

14

9

7

5

3

9

8

2

7

0

9

3

0

9

3

2

8

4

8

y

7

1

2

9

8

3

u

1

2

Tämän jälkeen näyttely muuttuu merkittävästi, kun toisessa huoneessa kohtaa 14 metriä leveän ja noin 8 metriä korkean seinän. Seinällä vilahtelee molemmin puolin asteroideja, lentoliikennettä, aivot ja soluja. Videoinstallaatiot “Dataverse1” ja “Dataverse2” koostuvat datasta, joka on kerätty esimerkiksi NASAn, Human Genome-Projektin ja Cernin aineistosta.

Välillä teoksia katsoessa tuntuukin tiedon paljouden olevan henkeäsalpaava, kun kuvat lentoreiteistä ja avaruudesta vilisevät silmillä.

“Data verse 1 & 2”-teoksia voi katsoa monella tavalla, toisaalta nauttia visuaalisesti paikoin miellyttävästä videoinstallaatiosta, toisaalta tutkia sitä tietolähteenä maailmaa ympäröivään dataan. Toisaalta saada päänsäryn, joka oli itselläkin näyttelyssä parin hermopäätteen päässä.

Vaikka kirkkaat valot pimeydessä laittavat silmät koetukselle, on video jotain, josta on vaikea saada katsettaan irti. Olo tulee niiden edessä pieneksi, ehkä jopa mitättömäksi, kun näkee oman maailmansa dataksi hakattuna. Tahtia vilinälle antaa Ikedan vyöryvä säestys, joka mukailee konserttisävellysten tyyliä draamankaarellaan. Konsertti ei vain koostu klassisista instrumenteista, vaan valkoisesta kohinasta ja siniaalloista.

Ryoji Ikedan taiteellinen työ alkaa aina ensin säestämisestä, jota täydentää visuaalinen osuus. Näin on tapahtunut myös Amos Rexissä. Valkoinen kohina sisältää kaikkia taajuuksia ja sininen taas yhtä, eli Ikedan säestyksessä pääsee äänen alkulähteille. Tehdessään “Data verse” -teosta

9

8

9

3

0

+

2

1

9

0

2

1

8

3

0

9

hän halusi visuaalisen puolen olevan samalla tavalla maailman pienimmistä rakennuspalikoista koottu. Tästä ajatuksesta syntyi datalla ympäröivä teos.

Data versen jälkeen on vielä koluttavana yksi huone, josta löytyy 41 osan teoskokonaisuudesta valikoidut 9 itsenäistä teosta.

“Data.gram”-teoksesta otetuista osista voi seurata maailmaa kolmessa eri tasossa.

Data versesta tulleen tietoryöpyn jälkeen tuntuu virkistävältä katsoa yksittäistä dataa, johon voi oikeasti perehtyä, toisaalta silmät alkavat kaivata pimeyden ja välkkyvien valojen tilalle hieman luonnonvaloa.

Onneksi on kuitenkin talvi, niin sitä on turhaa mennä edes ulkoa hakemaan.

Ryoji Ikeda on tunnettu mustavalkoisista töistään, musiikistaan kuten nica-palkinnolla palkitusta matrixista ja taiteesta, joka täyttää aistit. Taiteilijana häntä voi parhaiten kuvailla postmodernina ja musiikissaan elektroakustisena, mutta vaikka musiikki ja visuaalinen osuus on jossain määrin pelkistettyä, en kutsuisi häntä minimalistiseksi. Kuten minimalismissa, Ryoji Ikeda ottaa kyllä materiaalista olennaisimman, mutta hänen taiteensa on hyvällä tavalla kaikkea muuta kuin rönsyilemätöntä. Rönsyilemällä käytetyllä ja näkyvällä informaatiolla ja taiteensa mittakaavoilla hän tuo katsojan takaisin maankamaralle. Hän luo samanlaisen tunteen maailman yksinkertaisuudesta kuin minimalistit, mutta tuo sen lyömällä todisteet päin kasvoja ja luoden katsojissa useita näkökulmia ja tunteita.

Ryoji Ikedan näyttely on esillä Amos Rexissä helmikuun 25. päivään asti.

15

Ryoji Ikeda, data-verse 1, 2019 Teoksia voi katsoa monella tavalla, toisaalta nauttia visuaalisesti paikoin miellyttävästä videoinstallaatiosta, toisaalta tutkia sitä tietolähteenä maailmaa ympäröivään dataan.

16

17

L

AIVA-

KANSA SYDÄMISSÄMME ELÄÄ Tuomas Heikkinen

Tässä oli sitä jotain – uusi projekti. Inspiraatio löytyi ruotsinlaivalta vuoden 2022 marraskuussa. Taloustieteen opiskelijoiden kansisristeily sijoittui keskelle arkiviikkoa, mutta opiskelijat eivät suinkaan olleet ainoita matkustajia. Valtaosa risteilijöistä oli tavallista väkeä – työikäisiä suomalaisia, jotka olivat paenneet arkea laivalle. Ehkä juuri siksi risteilyn tunnelmassa oli jotain erilaista. Ilmassa oli jokin pysähtyneisyyden ja latteuden tunne, joka epäilyksettä liittyi matkustajiinkin.

18

Ja näin sai alkunsa ajatus, joka ei jättänyt rauhaan. Vaikka kyseessä olikin loppujen lopuksi pelkkä opiskelijaristeily, meistä siinä oli jotain astetta syvällisempää. Kaiken ytimessä oli risteilyn matkustajakunta: Keitä nämä ihmiset olivat? Miksi he kävivät laivalla ja miksi juuri arkipäivänä?

Entä mitä tuo latteuden tunne voisi kertoa suomalaisesta yhteiskunnasta? Etenkin ajatus, että risteilyn ilmapiirillä olisi jotain laajempaa yhteiskunnallista relevanssia, jaksoi innostaa.

”Laivakansa elää seisahtuneessa maailmassa, jossa mikään ei ole uutta.”

Pakkomielteen tavoin näihin pohdintoihin palattiiin kerta toisensa jälkeen. Vähitellen piirtyi kuva ihmisjoukosta, jota voi kuvailla vain yhdellä sanalla: laivakansa. Laivakansa oli aluksi ihmisryhmä, mutta pian se viittasi sosiaaliseen ilmiöön.

Lopulta siitä tuli “vibe” – yleisinhimillinen olotila, joka heijastui vähän kaikkialla. Mistä siinä oli sitten kyse?

Laivakansa elää seisahtuneessa maailmassa, jossa mikään ei ole uutta. Kulttuurista ja arjesta on vaikea löytää merkitystä, sillä kaikki tuntuu vanhan toistolta. Suurin ongelma ei kuitenkaan ole nykyisyyden kurjuus, vaan se, että muita vaihtoehtoja ei ole horisontissa. On lähes mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, joka ei näytä nykyhetkeltä. Silloin ainoa vastalääke arjen latteuteen löytyy huvittelusta - vaikkapa laivalta.

Pidimme apatiaa yhtenä nykyajan ongelmista, ja laivakansan tulevaisuudettomuus osui naulan kantaan: hyvinvointi on heikentynyt monilla mittareilla ja ilmastonmuutoskin uhkaa, mutta mikään ei muutu – miksi ei? Tässä kohtaa brittiläisen kirjailija Mark Fisherin ajattelu tuntui erityisen osuvalta. Fisher tunnetaan kapitalistisen realismin käsitteestä, joka viittaa eräänlaiseen poliittisen mielikuvituksen näivettymiseen kapitalistisissa yhteiskunnissa. Se kuvaa tilannetta, jossa

vallitsevan talousjärjestelmän ote politiikasta on niin tiukka, että on mahdotonta edes kuvitella vaihtoehtoista järjestelmää. Politiikan steriiliys heijastuu tällöin kaikkeen muuhunkin, myös kulttuuriin.

Thatcherin sanoin vaihtoehtoja ei ole.

Diagnoosi oli siis selvä: mielikuvituksen ja tulevaisuususkon kuolema. Laivakansa oli menettänyt kykynsä unelmoida paremmasta ja heittänyt kirveen kaivoon.

He joutuivat tyytymään nykyhetken laimeuteen - ainoana lohtunaan muisto siitä, miten asiat olivat ehkä ennen paremmin.

Ihmiskokemusta selittävä teoria ei kuitenkaan ole minkään arvoinen ilman, no, ihmisiä. Sen vahvistamiseksi tarvittaisiin konkreettista aineistoa – tosielämän esimerkkejä laivakansasta. Formaatiksi valikoitui haastattelujen höystämä dokumenttielokuva. Päätimme nousta risteilylaivan kyytiin ja selvittää, mitä mieltä kansan syvät rivit todella olivat. Hankimme laivaliput, otimme kameran mukaan ja matkustimme Turkuun. Olivatko marraskuiset havainnot sattumaa, vai jäävuoren huippu? Kohta selviäisi.

19

Turun sataman matkustajaterminaali, 24.5.2023 Oli keskiviikkoilta, ja satamassa puhalsi lempeä kevättuuli. Siljan terminaali kylpi auringossa ja säteili 70-luvun arkkitehtonista loistoa – lasia ja metallia, kuin suuri itäsaksalainen palatsi konsanaan. Vaikka kesälomakausi ei ollut vielä alkanut, terminaalissa riitti elämää: ihmisjoukot parveilivat lähtöselvitysautomaattien ympärillä, näpsivät kuvia ja supisivat keskenään. Matkustajakunta oli ikääntyneempää kuin olimme odottaneet, mutta se saisi kelvata. Katselimme kanssaristeilijöitä ja kävimme läpi käsikirjoitusta, kunnes portit aukesivat. Oli aika nousta laivaan.

Parin tunnin kuluttua risteily oli lähtenyt kunnolla käyntiin. Muutaman drinkin rohkaisemina matkaajat uskaltautuivat tanssilattioille ja livemusiikin äärelle. Musiikki soi sopivan kovalla, eikä meno ollut vielä liian villiä – täydellinen aika raottaa laivakansan sanaista arkkua. Kaikki oli nyt valmiina: käsikirjoitus, haastattelijat ja ääninauhuri. Enää tarvittiin haastateltavia.

Ensimmäisenä kohtasimme keski-ikäisen pohjalaisen, jota ei voi syyttää ujoudesta.

Miehellä riitti näkemystä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Eniten hän kuitenkin keskittyi itseensä. Kuultuamme tarpeeksi uhoa ohjasimme keskustelun vähän yhteiskunnallisempaan aiheeseen. Mitä mieltä hän oli nyky-Suomesta? Olivatko asiat paremmin kuin ennen? Entä tuntuiko arki mielekkäältä, vai oliko se tasapaksua puurtamista?

Ajatus laivakansasta oli piirtynyt mieliimme niin selkeästi, ettei miehen vastauksissa olisi mitään uutta. Tietenkin hän

20

oli menettänyt uskonsa tulevaisuuteen.

Tietenkin hän kaipasi pakoa arjen latteudesta. Kevään saatossa rakentamamme malli kertoi tämän kaiken – empiriaa ei tarvittu. Kartta oli yhtä kuin maasto, jota se esitti.

Sitten mies avasi suunsa. Hänestä Suomi oli ihan hyvä paikka elää. Hän oli melko onnellinen ja kertoi nauttivansa arjesta.

Ja toisin kuin odotimme, kaipuutta menneisyyteen ei ollut. Sen sijaan löysimme vahvan uskon tulevaisuuteen: epätoivoon ei ollut hänestä syytä, sillä nykyhetken ongelmat voitaisiin korjata oikeanlaisella politiikalla. Eli huti, huti ja huti. Melkein kaikki ennustukset olivat menneet pieleen. Mutta ehkä tämä olikin vain poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Seuraavana vuorossa oli parin herrasmiehen joukko, joka katseli jääkiekon MM-kisoja isolta ruudulta. Muihin verrattuna seurue oli harvinaisen selvin päin – he korostivatkin olevansa vain satunnaisia risteilijöitä. Pienen rupattelun jälkeen esitimme samat kysymykset heillekin.

Odotimme vastauksia hermostuneina mutta parasta toivoen. Mutta heti kun he avasivat suunsa, kävi asia selväksi – taas yksi poikkeus, joka uhmaa sääntöä. Suomi oli heistä hyvä maa, ja tulevaisuus herätti toivoa. Heidän puheidensa taustalla heijastui usko yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuteen – usko vaihtoehtoisiin kehityskulkuihin. Eduskuntavaalien tulos oli ollut tälle porukalle pettymys, mutta sen ei annettu lannistaa – päinvastoin.

Heille poliittinen tappio merkitsi mahdollisuutta aktivoitua ja organisoitua paremman politiikan puolesta. Poliittista mielikuvitusta todellakin riitti tällä seurueella.

Tilanne oli paha. Pari ensimmäistä haas-

” Kaikki oli nyt valmiina: käsikirjoitus, haastattelijat ja ääninauhuri.

Enää tarvittiin haastateltavia. ”

tattelua saattoi pistää huonon tuurin piikkiin, mutta sama toistui vielä useamman kerran. Laivakansa lipsui otteesta vähä vähältä, ja jokainen haastattelu murensi sen teoreettista pohjaa. Jotain oli tehtävä.

Paatuneen uhkapelurin tapaan tiesimme, että häviöputken voi katkaista vain yhdellä tavalla – pelaamalla lisää. Päädyimme taas lähtöruutuun, ja etsimme uusia haastateltavia. Vielä yksi haastattelu, ja koko homma ratkeaisi.

Mutta kuten moni peluri lopulta huomaa, yön pikkutunteina pelatut kierrokset harvoin tuottavat mitään hyvää. Päinvastoin, niiden lisähyöty on reilusti negatiivinen.

Uusien haastateltavien virta alkoi ehtyä, sillä jokainen vielä puhekykyinen kandidaatti oli käyty läpi. Vähitellen yökerho tyhjeni. Tutut kasvot kyllästyivät nauhuri kädessä kulkevaan kaksikkoon. Ja lopulta olimme yksin – vailla ketään haastateltavaa. Me etsimme, etsimme ja etsimme.

Mutta laivakansaa emme löytäneet.

” Ajatus laivakansasta oli piirtynyt mieliimme niin selkeästi, ettei miehen vastauksissa olisi mitään uutta.

Tietenkin hän oli menettänyt uskonsa tulevaisuuteen. ”

Tarina päättyy, ja heräät sängystäsi Reissumme oli floppi kaikilla mittareilla.

Koko ajatus laivakansasta luhistui, kun sille ei löytynyt empiiristä pohjaa. Kun uskoa koetellaan näin pahasti, haasteeseen voi yleensä vastata kahdella tavalla. Kovimmat apologeetat pitävät kiinni kannoistaan ja väittävät, että vika on jossain muualla: ehkä havainnot eivät olleet luotettavia. Ehkä otoskoko oli liian pieni.

Toinen vaihtoehto on kääntää katse sisäänpäin ja arvioida omia näkemyksiään kriittisesti: miksi uskoin siihen, mihin uskoinkaan?

21

On sanomattakin selvää, että aamuöiset haastattelut ruotsinlaivalla ovat kaukana mistään tieteellisen menetelmän ihanteesta. Otanta oli aivan liian pieni minkäänlaisten päätelmien tekemiseksi. Metodologisen nysväämisen sijaan on kuitenkin ehkä parempi keskittyä itsereflektioon: omista virheistään voi oppiakin, ja reissun paras anti voisi piillä sen epäonnistumisessa. Olisihan ihan hyvä tietää, mikä saa kaksi nuorta miestä ravaamaan ruotsinlaivan parketteja kuvitteellisen “laivakansan” perässä.

Kuplaa on vaikea paeta Loppujen lopuksi koko hanke perustui klassiseen päättelyharhaan: muodostimme jonkin näkemyksen, ja lähdimme etsimään vain sitä tukevaa aineistoa. Sopivan narratiivin löydyttyä tavoitteeksi tuli sovittaa todellisuus sen ympärille. Ja jos totta puhutaan, eihän laivakansalla ikinä ollut mitään yhteyttä tosimaailmaan.

Kaiken takana oli yksi ajatus yhdeltä opiskelijaristeilyltä. Ja mitä pidempään tuota ajatusta puitiin, sitä todemmalta se tuntui. Mutta se oli vieläkin vain kuvitelmaa.

Menemättä sen syvemmälle populaaripsykologisiin pohdintoihin kognitiivisista vinoumista, tämäkin risteily vain vahvisti sen, mikä olisi jo pitänyt tietää. Ihmismieli osaa olla ikävän epäluotettava.

Taustalla piilee ehkä syvempikin ongelma. Laivakansa ei ollut mikä tahansa tuulesta temmattu kertomus, vaan se oli poliittinen narratiivi. Ja vielä tarkemmin, se oli kertomus siitä, mitä mieltä tavalliset ihmiset ovat suomalaisesta yhteiskunnasta. Sellainen on tusinatavaraa politiikan markkinapaikalla. Ajatus kansan syvistä riveistä on lukemattomien poliittisten kommentaarien ytimessä. Populistiseen

22

tyyliin itse käsite on lähes sisällötön – Ernesto Laclaun termein tyhjä merkitsijä.

Siksi se taipuukin niin moneen muotoon.

Syviin riveihin liitetään kokemuksia, näkemyksiä ja tunteita: miten taloudella oikeasti menee, mitä mieltä ihmiset oikeasti ovat bensan hinnasta ja niin edelleen.

Se on mainio retorinen keino, joka antaa väitteille autenttisuuden leiman ja mahdollistaa populistiset vastakkainasettelut.

Kenties tuon retorisen tehokkuuden takana piilee jokin suomalais-vennamolainen usko kansaan pesiytyneeseen viisauteen – taaten sen, että syviin riveihin liitetty näkemys on muita vakuuttavampi.

Ehkä liiankin vakuuttava. Oikein valitulla retoriikalla lähes mikä tahansa näkemys kuvautuu syvien rivien mielipiteeksi.

Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa kansalaiset ovat puhujasta riippuen hallituksen talouspolitiikan kannattajia tai sen vastustajia. Sama näkyy Yhdysvalloissa, jossa oikeisto ja vasemmisto kilpailevat omilla narratiiveillaan: republikaanien silmissä peruskansalainen kärsii kovasta hintatasosta, mutta demokraattien mukaan hän nautiskelee talouskasvusta ja työllisyydestä. Totuudella ei ole enää pahemmin merkitystä, ja siinä piileekin ongelman ydin: tuskin mitään syviä rivejä ikinä olikaan. Postmodernissa maailmassa jo ajatus yhdestä, yhtenäisestä kansasta tuntuu fantasialta. Loppujen lopuksi käteen jää vain kansa retorisena välineenä. Myyntipuheena, jolla voi kaupitella omia visioitaan yhteiskunnasta.

Meilläkin oli visio yhteiskunnasta, ja sitä tuki ajatus laivakansasta. Huomionarvoista on etenkin se, miten vahvasti aloimme uskoa omaan (keksittyyn) tari-

naamme. Tämä on tuskin ainoa tapaus: kognitiivisten vinoumien ja algoritmien yhteisvaikutuksen myötä harhaanjohtavista poliittisista narratiiveista on tullut monille uskonkappaleita – ääriajattelun leviäminen somessa on hyvä esimerkki.

Ehkä laivakansa toimii siksi parhaiten muistutuksena kriittisen ajattelun tärkeydestä ja narratiivien vaaroista. Kun yhä suurempi osa todellisuudesta suodattuu teknologian kautta, on helppo rakentaa faktoista riippumaton maailmankuva. Ja kunhan todistusaineistoa ei lähde varta vasten etsimään risteilylaivalta, algoritmien ansiosta tuo maailmankuva ei joudu haastetuksi. Itsensä huijaaminen on osuva kohtalo tekoälykuvien ja misinformaation sävyttämässä mediaympäristössä, jossa moni huijaa tai tulee huijatuksi. Me päädyimme molempiin.

Eli väärät narratiivit ovat vaarallisia, ja kuplautumista on syytä välttää. Siinäkö se oikeasti oli? On vaikea olla huomaamatta, miten heikon – ja ilmiselvän – lopputuloksen tämäkin pohdiskelu tuotti. Valeuutisten ja vaihtoehtomedian maailmassa kasvanut sukupolvi on kuullut misinformaation vaaroista koko digitaalisen olemassaolonsa ajan. Kriittisen ajattelun ja medialukutaidon tärkeys lienee lukijallekin itsestäänselvyys. Mutta ehkä juuri siksi – tuon itsestäänselvyyden takia - tässäkin kokemuksessa oli jotain muistamisen arvoista. Yksinkertaisia totuuksia pohdiskellessa monesti huomaakin, että aihe on kaukana ilmiselvästä.

Mitä kuplautuminen edes tarkoittaa? On helppo luetella syitä ja seurauksia – vahvistusharha, somen algoritmit, polarisaatio - mutta miltä se näyttää? Mediassa ja koulussa käsitelty kuplautumisen käsite on väistämättä abstraktio. Se on tyyppiesimerkki, joka on irrotettu kontekstista

23

0

9

7

5

3

9

8

2

7

0

ja tuotu meidän tarkasteltavaksemme. Ja kun tuon käsitteen on sisäistänyt, kulkee helposti sen ohjaamana – etsien jotain platonista versiota informaatiokuplista ja epäkriittisestä ajattelusta. Ja kun sitä täydellistä versiota ei lopulta löydä, on helppo todeta, ettei ilmiötä ikinä kohdannutkaan. Ei edes itsessään. Silloin rationaalisuus ja mediakriittisyys mahtuvat kätevästi omiin lokeroihinsa; oman maailmankuvan luotettavuutta ei ole enää syytä kyseenalaistaa.

9

3

2

8

4

8

y

7

1

Ongelma onkin se, että rationaalisinkaan henkilö ei aina huomaa joutuneensa kuplaan. Tosimaailmassa informaatiokupla on hämäävän monimuotoinen – monen henkilökohtaisen muuttujan summa, jossa heijastuvat niin ideologiset mieltymykset kuin algoritmin pikkuseikat. Se on kaukana Yle-dokkarien ja populaarimedian mielikuvista, joissa kupla on se tuttu abstraktio: jotain, mikä tapahtuu muille.

Mutta ei itselleen. Ehkä kuplien pahin uhri onkin juuri siksi se medialukutaitoinen, akateemisesti orientoitunut persoona – ei liian kaukana tämän tekstin kirjoittajista.

Oman mediakriittisyytensä liika korostaminen johtaa ylimielisyyteen, joka laittaa laput silmille. Samalla syntyy usko oman rationaalisuuden kukistamattomuuteen – ajatus, että faktantarkistajia, some-suodattimia ja Instagram-tietoiskuja suosiva kuluttaja on kuplille immuuni. Ja kunhan soraääniä ei lähde varta vasten etsimään, tuossa uskossa on helppo kulkea pidempikin aika. Mutta kuten tuolla ruotsinlaivalla näimme, valistuneinkin kuplautuminen on kuplautumista.

Eikö viisaan osata tällais

24

8

9

3

0

+

2

1

9

0

2

1

8

3

0

9

7

9

0

5

3

9

8

2

7

0

9

3

2

8

4

8

y

9 3 77 00 9 3 2 88 2 5 3 99 0 99 77 5 00 9 7 5 3 9 8 2 7 0 9 3

isaan valtiotieteilijän pitäisi ällaiset perusfaktat jo ulkoa?

2

9

8

3

u

1

2

9

8

9

3

0

+

2

1

25

9

0

2

1

26

Kirja-arvostelu: What they don’t teach you at Harvard Business School Mikko Vanhala “The best lesson anyone can learn from business school is an awareness of what it can’t teach you“. Muun muassa tällaisin sanoin International Management Groupin perustaja, urheilumarkkinoinnin pioneeri Mark McCormack lupailee täyttävänsä aukon opiskelemalla hankitun ja käytännön liiketoimintaosaamisen välillä kirjassaan What they don’t teach you at Harvard Business School (1984, Collins).

Kirjan nimi on sikäli hauska, että kirjoittaja ei itse ole opiskellut Harvardissa; opettanut kylläkin.

Odotukset ovat siis korkealla. Harvard on kuitenkin yksi maailman maineikkaimmista yliopistoista. Mitä ihmettä siellä ei opi?

Odotukset ovat siis korkealla. Harvard on kuitenkin yksi maailman maineikkaimmista yliopistoista. Mitä ihmettä siellä ei opi?

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä McCormack neuvoo, miten tulla toimeen ihmisten kanssa. Toinen osa keskittyy myyntiin ja neuvotteluun, ja kolmas puolestaan käytännön liiketoiminnan pyörittämiseen, kuten johtamiseen ja yrityksen organisointiin.

Valitettavasti McCormack tuottaa ison pettymyksen. Kirja on täynnä lyhyitä anekdootteja, joista suurin osa ei oikein johda mihinkään: “Asiakkaanani oli aikoinaan [insert 60-luvulla tunnettu amerikkalainen urheilija tai suuren yrityksen toimitusjohtaja]. Pelasin hänen kanssaan [golfia/tennistä] ja hävisin, mutta opin [kliseinen elämänohje].” McCormack tuntuu enemmänkin kehuskelevan omilla saavutuksillaan ja nimekkäillä asiakkaillaan kuin tarjoavan hyödyllisiä tai edes epätriviaaleja bisnesneuvoja.

McCormack tuntuu enemmänkin kehuskelevan omilla saavutuksillaan ja nimekkäillä asiakkaillaan kuin tarjoavan hyödyllisiä tai edes epätriviaaleja bisnesneuvoja.

27

Jos McCormackia on uskominen, Harvard Business Schoolissa ei opi lähes itsestäänselviä elämän perustaitoja, kuten toisten kuuntelemista, lupausten pitämistä tai edes alkeellisia keskustelutaitoja.

Jos McCormackia on uskominen, Harvard Business Schoolissa ei opi lähes itsestäänselviä elämän perustaitoja, kuten toisten kuuntelemista, lupausten pitämistä tai edes alkeellisia keskustelutaitoja. Ehkä näitä ei tarvitsekaan opettaa yliopistossa: ala-aste on sopivampi paikka. Toisaalta jos nämä taidot eivät ole millään tasolla hallussa, ei niitä opi myöskään tätä kirjaa lukemalla.

Lisäksi monet anekdooteista ovat kiusallisen vanhentuneita tai suorastaan outoja. McCormack esimerkiksi neuvoo “lahjomaan” potentiaalisen asiakkaan lapsia, käyttäen esimerkkinä järjestämäänsä tapaamista asiakkaan lapsen ja kuuluisan amerikkalaisen jalkapalloilijan välillä. Ihan kiva juttu joo, mutta on vaikea nähdä, että tällaista katsottaisiin hyvällä, jos taka-ajatuksena on vaikkapa merkittävän sopimuksen tekeminen. Pitää toki muistaa, että kirja on kirjoitettu 80-luvulla ja useimmat anekdooteista sijoittuvat 60- tai 70-luvuille – eittämättä maailma on silloin ollut erilainen kuin nykyään.

McCormackin myynti- ja neuvotteluvinkit eivät sentään ole aivan yhtä fundamentaalisia, mutta nekin ovat melko yleistietotasoisia. Tunne myymäsi tuote, keskity tärkeisiin asiakkaisiin, älä tuomitse tapaamiasi ihmisiä pelkästään heidän titte-

28

liensä perusteella, pyri myymään oikeaan aikaan. Sen lisäksi, että nämä asiat eivät vaadi Sherlock Holmes -tasoisia hoksottimia, ihmettelisin suuresti, jos näistä esimerkiksi markkinointia lähimmin liippavia asioita ei opetettaisi Harvard Business Schoolissa.

Kolmas osa ei sentään ole yhtä pahasti vanhentunut. Osa aiheista on yhä relevantteja: palkkaa fiksuja ihmisiä, älä tuhlaa työntekijöidesi tai asiakkaidesi aikaa turhaan, delegoi niin paljon kuin mahdollista, johda epätyypillisesti jotta voit erottua muista. McCormack kehottaa myös välttelemään turhien palaverien järjestämistä, mutta samaan hengenvetoon kertoo pitävänsä palaveria, jolla ei ole tiedonvälityksellistä merkitystä, vaan jonka ainoa tarkoitus on saada työntekijät tuntemaan olonsa hyväksi. Miten tämä nyt sitten pitäisi ymmärtää?

Lyhyesti sanottuna tämä kirja ei yksinkertaisesti ole aikasi arvoinen. Sen lisäksi, että se on melko pahasti vanhentunut, on vaikea kuvitella sen sisältönsä perusteella olleen edes julkaisuajankohtansa standardeilla erityisen meritoitunut teos. Jostain syystä teosta kuitenkin pidetään klassikkona ja se myy tänäkin päivänä hyvin.

Hullua hurskaammaksi se ei kuitenkaan ainakaan minua tehnyt.

29 nueidän Jos m kuin 2? ja 1. i ta 0 suuremp erois num summa mpaa a ku n, onko e ompa len j aan yhte ajatte et Minä me lask m mero

M

apä atikk

hkin

sta a v n ä

us

Yhteistyössä

30

Opinnot ulkomailla – vinkkejä ja kokemuksia Pariisin huippuyliopistosta Kiinnostaako ura taloustieteen tutkimuksen parissa? Silloin kannattaa harkita myös ulkomaisia opinto-ohjelmia. Kapitaalin Pariisin kirjeenvaihtajat Milla Tarpola ja Miko Lepistö kertovat, mitä opiskelijoiden tulisi ottaa huomioon ulkomaille ponnistettaessa.

31

U

raan akateemisessa maailmassa, myös taloustieteessä, liittyy paljon hiljaista tietoa. Kukaan ei erikseen opeta, kuinka hankkia ohjaaja tai miten löytää tutkimusavustajan töitä. Entä mikä ero on tutkimusharjoittelijalla (research intern) ja tutkimusavustajalla (research assistant) ja miten valita näiden väliltä?

Kannattaako hakeutua kesätöihin akatemian ulkopuolelle vai jäädä yliopistolle? Kysymyksiin vastaamiseen vaadittava tieto liikkuu usein opiskelijoiden epävirallisten verkostojen, kuten tuttujen, kavereiden ja muiden kontaktien kautta.

Hiljainen tieto vaikuttaa opiskelijoiden urapolkuihin, vahvistaen olemassa olevia alan sisäisiä normeja. Tiedon saatavuus heijastuu myös tutkimukseen: tutkijoiden taustojen yksipuolisuus saattaa jättää tärkeitä näkökulmia alan ulkopuolelle ja rajoittaa tieteen kehitystä.

Ulkomailla opiskeleminen on lisääntynyt suomalaisten nuorten parissa 2000-luvulla valtavasti [1]. Akatemia kansainvälistyy jatkuvasti ja myös ura kotimaassa vaatii kansainvälisiä verkostoja, joiden muodostamista ulkomailla vietetyt vuodet voivat edistää. Esimerkiksi Aalto-yliopisto palkkaa nykyään uusia apulaisprofessoreita pääosin kansainväliseltä economics job marketilta, jolle suomalaiset voivat toki myös ilmoittautua. Ulkomaille hakemisessa hiljaisen tiedon rooli korostuu entisestään: edes kotimaisista mentoreista kuten professoreista ei välttämättä ole juurikaan apua. Tiesitkö esimerkiksi, että opiskelijan “rankingin” mainitsematta jättäminen professorin suosituskirjeessä koetaan usein tarkoittavan, että opiskelija ei kuulu korkeimpaan kymmenykseen luokastaan? Tai että omassa hakukirjeessä kannattaa sanoa, että haluaa tehdä väitöskirjan, vaikka et olisi vielä aivan varma.

Hylsypinoon voi siis joutua myös syistä, joita on vaikea etukäteen päätellä. Erityisesti näissä kohdissa hiljaisella tiedolla on valtavasti merkitystä.

32

Me kirjoittajat haluamme edistää tasavertaisuutta taloustieteessä levittämällä hiljaista tietoa, sekä innostaa opiskelijoita lähtemään ulkomaille. Ajattelemme tekevämme tämän parhaiten kertomalla omasta kokemuksestamme isossa maailmassa, korostamalla eroja Suomeen ja kokoamalla pienen hakuvinkkilistan.

Opiskelemme paraikaa Ranskan valojen kaupungin Paris School of Economicsissa (PSE) toista maisterivuotta. Haimme tänne pääosin messevän kurssitarjonnan, laajan tutkimusalakirjon ja kovatasoisen tutkijajoukon takia. Toki myös opintojen hinta, oppilaitoksen maine ja lievä frankofilia vaikuttivat asiaan. Parhaat maisteriohjelmat olisivat löytyneet angloamerikkalaisista yliopistoista, mutta opinnot niissä ovat kuitenkin kalliita. Hintahaitari monissa oppilaitoksissa lähtee 20 000 eurosta maisterivuotta kohden, vaikka summa onkin pienempi mahdollisen stipendin saajalle [2]. Useimmiten tämä kaikki tulee maksaa itse, sillä maisterinopintoihin on vaikeaa saada tukea esimerkiksi suomalaisilta säätiöiltä ja oppilaitosten omia stipendejä on melko vähän. Tässä mielessä PSE on upea vaihtoehto: vuosi opintoja maksaa laitoksella vain noin 350 euroa. Myös muuttoon, terveydenhuoltoon, työskentelyyn ja esimerkiksi viisumeihin liittyvät piilokulut ovat EU-maassa alhaisemmat. Maata (ja vettä) pitkin kotiin matkustaminenkin on helpompaa!

Opinahjomme suosittelu vain nuukuuden pohjalta on kuitenkin harhaanjohtavaa. Laitoksemme on Pariisin parhaiden yliopistojen vuonna 2006 aluille panema yhteisprojekti, jolla on tarkoitus ponnistaa kansainväliseen kilpailuun angloamerikkalaisten jättiläisten kanssa. PSE:n sijoitus yliopistovertailuissa onkin ollut nouseva. Lisäksi täällä majailevien ja opettavien (ranskalaisten) supertähtien joukko on kasvanut Thomas Pikettystä Philippe Aghioniin, Gabriel Zucmaniin sekä ensi

vuonna Olivier Blanchardiin. Starojen mukana paikan päälle on myös kasvanut vahva itsenäisten tutkimuslaboratorioiden verkosto (esim. World Inequality Lab, J-PAL Europe, European Tax Observatory) ja seminaaritarjonta, johon kuuluu noin 30 PSE:n omaa seminaaria puhumattakaan lisätapahtumista ja Pariisin muusta tiede-elämästä. ”Ulkomaisten huippulaitosten suurimpia viehätyksiä ovatkin opiskelijoihin suunnatut resurssit” Maisterikokelaalta ei välttämättä liikene yhtä paljon aikaa tapahtumissa pyörimiseen kuin väitöskirjatutkijalta, joten suosittelemme tänne (tai muualle) hakemista vielä yhdestä syystä. Kuten taloustieteilijät tietävät: raha puhuu. Ulkomaisten huippulaitosten suurimpia viehätyksiä ovatkin opiskelijoihin suunnatut resurssit, jotka ovat lukukausimaksuista ja rajoitetusta sisäänotosta johtuen varsin korkeita. Tämä pätee erityisesti vertailussa Suomeen, jossa hallitus toisensa jälkeen etsii tuloksia ruoskimalla humboldtilaisen sivistysyliopiston kuihtuvaa ruhoa. Konkreettisesti erot näkyvät siinä, että kurssien luennoijat ja opetusavustajat ovat paremmin käytettävissä esim. viikoittaisen office hourin puitteissa, ja opetuksen laatu on korkeatasoista. Toinen tärkeä ero Suomeen on, että gradua tehdessä meidät vapautetaan laitoksen käytäville mieluisan ohjaajan metsästykseen. Olemme käyttäneet viikkoja eri tutkijoille puhuen ja graduaiheita pompotellen puhumattakaan graduseminaarista, jonka toistuvissa tapaamisissa on noin yksi professori viittä opiskelijaa kohden. Ohjaajilla on myös enemmän aikaa opiskelijoille ja harvoilla on kahta enempää gradua ohjauksessa, kun taas vastaava luku HY:llä on tietojemme mukaan jossain viiden ja seitsemän välissä. Sitoutuminenkin gradun ohjausta kohtaan on vahvempi,

kun kaikki suostuvat ohjaamaan pääasiassa itseään kiinnostavia projekteja. Toisaalta julkisena yliopistona koulumme ei ole resurssien suhteen aivan huippuluokkaa, sillä esimerkiksi LSE:ssä tai MIT:ssä on lukukausimaksujen ja lahjoitusten johdosta vieläkin paremmat resurssit ja puitteet.

PSE:stä kannattaa kiinnostua yleisen vahvuuden lisäksi sen tutkimusteemojen takia. Laitoksen kiintopisteet löytyvät “sovelletusta mikrosta” niin kehitys-, työ-, julkis- kuin tasa-arvotaloustieteestäkin, mutta täällä on myös vahvaa makro- ja kauppatutkimusta sekä kasvava ympäristötaloustietelijöiden ryhmä. Opinto-ohjelmiakin on neljää erilaista! Kampuksella on taloustieteen ja psykologian kaksoistutkinto, sekä vuoden kestävä soveltavan ympäristötaloustieteen ohjelma yrityssektorin tai julkishallinnon maailmaan.

Näiden lisäksi on kaksivuotinen Public Policy and Development (PPD), jossa keskitytään pitkälti empiiriseen työhön ja politiikkatoimenpiteiden arviointiin, ja josta moni suuntaa töihin OECD:n tai Maailmanpankin kaltaisiin kansainvälisiin instituutioihin. Viimeiseksi on Analysis and Policy in Economics (APE) -ohjelma, jossa itse opiskelemme. Se vastaa nimestään huolimatta perinteistä tutkimusmaisteria, mutta jonka kurssitarjonta on harvinaisen laaja. Toisena opiskeluvuonna valitaankin 9 kurssia 55 kurssin aarreaitasta. Ensimmäinen vuosi sen sijaan kuluu tylsemmin mikro- ja makrotaloustieteen peruskurssien ja -oppikirjojen parissa.

33

34

Syyt ulkomaisiin yliopistoihin lähtemisessä ovat moninaisia: kansainvälisyys, haastavuus, laitoksen alapainotukset sekä koulun maine. PSE:n ohjelmista käytännönläheisetkin ovat tutkimussuuntautuneita ja opiskelu hyvin aikaa vievää: jos haaveilee baskeri päässä keikkumisesta ja seikkailuista Seinen varrella, kannattaa miettiä vaihtoa tai opintoja vähemmän vaativassa ohjelmassa. Meille molemmille nimenomaan kansainvälisyys on näiden vuosien aikana osoittautunut suurimmaksi ulkomailla opiskelun eduksi. Hauskojen tarinoiden ja arkielämän rikkauden lisäksi muille kulttuureille altistuminen auttaa myös tutkimuksen tekemisessä: moni asia voi vaikuttaa itsestään selvältä oman taustan perusteella, vaikka näin ei laajemmassa katsannossa olisi. Esimerkiksi kansainvälisen kaupan luennoilla libanonilainen ystävämme huomautti, ettei valuuttakursseja välttämättä ole vain kaksi tai kolme, vaan esimerkiksi viisitoista erilaisista pimeistä markkinoista ja talouspakotteista johtuen. Yksinkertaisen talousmallin vaikutukset saattavat olla hyvinkin erilaisia tällaisessa kontekstissa. ”Meille molemmille nimenomaan kansainvälisyys on näiden vuosien aikana osoittautunut suurimmaksi ulkomailla opiskelun eduksi.”

Fyysisen sijainnin merkitys on akateemisessa työssä vähentynyt internetin ilmaantumisen jälkeen huomattavasti: esimerkiksi vielä julkaisemattomia työpapereita voi lukea googlaamalla, siinä missä ennen vastaavaan tutkimukseen pääsi käsiksi vain olemalla fyysisesti laitoksella. Huippututkijoiden kohtaaminen kasvokkain on kuitenkin edelleen paras tapa päästä kysymään ja keskustelemaan tutkimuksen aiheista tekijöiden kanssa.

Nimenomaan näistä kysymyksistä saattaa

joskus aueta uusia tutkimusuria aivan kuin huomaamatta. Lisäksi laitoksella järjestettävät seminaarit mahdollistavat kurkistuksen kansainvälisen tutkimuksen maailmaan. Usein puhujat ovat hyvin avoimia ja innostavia tyyppejä, ja heidän kanssaan myös pääsee keskustelemaan. Lisäksi tutkimusta pääsee tekemään itse: jo mainitut yliopistolla sijaitsevat tutkimuslaitokset ottavat ilolla opiskelijoita harjoittelijoiksi.

Tiiviin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen töille on myös aikaa.

PSE:tä eivät toki koske pelkästään huippuyliopistojen edut, vaan myös näiden varjopuolet. Ensimmäisen vuoden tervetuliaisluennolla meille kerrottiin melko suoraan, että opiskelijoiden odotetaan pyhittävän illat, viikonloput ja lomat opinnoille. Seuraavassa sivulauseessa mainittiin liikunnan, sosiaalisten suhteiden ja levon merkitys hyvinvoinnille, mutta toissijaisuutta oli vaikea sivuuttaa. Asenne on osa laajempaa ilmiötä: vuonna 2021 tehdyssä 14 eurooppalaista taloustieteen huippulaitosta – mukaan lukien PSE – kattavassa mielenterveyskyselyssä todettiin, että väitöskirjatutkijoista ja jatko-opiskelijoista 34,7% raportoi kokeneensa kliinisesti merkittäviä masennus- tai ahdistusoireita, ja 17,3% itsetuhoisia ajatuksia viimeisen 2 viikon aikana [3]. Vastaava kysely tehtiin Yhdysvalloissa vuonna 2017 melko samanlaisilla tuloksilla (24,8% ja 11,3%), missä osa eroista juontunee koronapandemiasta [4].

”Ensimmäisen vuoden tervetuliaisluennolla meille kerrottiin melko suoraan, että opiskelijoiden odotetaan pyhittävän illat, viikonloput ja lomat opinnoille.”

35

Ulkomaille lähtevän opiskelijan kannalta vertailu Suomeen on olennaista. Emme valitettavasti löytäneet täysin vertailukelpoista tutkimusta, mutta THL:n toteuttama vuoden 2021 Korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) arvioi 35% opiskelijoista kokevan kliinisesti merkittävää psyykkistä kuormitusta [5]. Mielestämme KOTT mittaa tässä jokseenkin herkempää tulemaa kuin mainitsemamme tutkimukset, mutta ongelma on selvästi läsnä myös kotikonnuilla. Kuuleman mukaan pääkaupunkiseudun tutkimusmaisteriohjelmissa saa myös huhkia menemään, joten ulkomailla opiskelu ei kuitenkaan liene mahdottomissa määrin kuormittavampaa.

Kannattaisiko Sinun siis hakea ulkomaille? Jos tutkimuksen tekeminen tai kansainväliset talousjärjestöt kiinnostavat, kansainvälinen ilmapiiri kutkuttaa ja voimavarat riittävät, vastaus on kyllä. Opiskelijoiden arvio viimeisimmästä saattaa riippua paljonkin pääsystä hiljaiseen tietoon ja ympäriltä löytyvästä kannustuksesta. Toivomme artikkelimme korjaavan osaltaan tätä epätäydellisen informaation ongelmaa. Älkää siis epäröikö, vaan hakekaa et vous serez les bienvenus.

Alaviitteet: [1] Garam, I. 2018. Suomalaisten tutkinto-opiskelu ulkomaisissa korkeakouluissa. Opetushallituksen raportit ja selvitykset, 2018:8.

[2] Tässä puhumme nimenomaan maisterinohjelmista: tutkinnoista, jotka eivät suoraan takaa oikeutta väitöskirjaohjelmaan, ja jotka ovat siten myös huonommin rahoitettuja. Yhdysvalloissa on sen sijaan pääasiassa graduate school -ohjelmia, jotka sisältävät sekä maisteri- että väitöskirjavaiheen ja kestävät +5 vuotta. Rahoitusta ja stipendejä graduate schooliin onkin paremmin saatavilla, ja kustannukset harvemmin lankeavat opiskelijalle. Usein ei-amerikkalaiset hakevat näihin ohjelmiin vasta ensimmäisen maisterintutkintonsa tehtyään, minkä vuoksi sivuutamme niiden käsittelyn.

[3] Macchi, E., Sievert, C., Bolotnyy, V. and Barreira, P. 2023. ”Mental Health in European Economics Departments.” IZA Institute of Labor Economics Discussion Paper No. 16309. Kliinisesti merkittävällä tarkoitetaan kyselyissä käytettyjen kliinisten arviointimenetelmien (PHQ-9 ja GAD-7) yli 10 menevää pistemäärää. Tämä vastaa oireilutasoa kohtalaisesta vaikeaan.

[4] Bolotnyy, V., Basilico, M. and Barreira, P. 2022. Graduate student mental health: lessons from American economics departments. Journal of Economic Literature, 60(4), pp.1188-1222.

[5] Parikka S, Holm N, Ikonen J, Koskela T, Kilpeläinen H & Lundqvist A. KOTT 2021 -tutkimuksen perustulokset 2021. Verkkojulkaisu: www.terveytemme.fi/kott. Käyttämämme mittari on MHI-5.

36

Millan hakuvinkit Suomesta hakeville Tutustu tarkasti laitoksen kurssitarjontaan. Tein itselleni jopa kokonaisen “harjoituslukujärjestyksen”, eli valitsin toisen vuoden kurssit. Koko sepustusta ei kannata liittää kirjeeseen, mutta tämä auttoi hahmottamaan, miten voin linkata omat kiinnostuksen kohteeni siihen, mitä juuri tällä koululla on tarjottavana.

Ehdota jotain tutkimusaihetta. Aihe voi olla todella lyhyt ja hyvin alustava. Kukaan ei vielä kandissa tiedä, mitä aidosti tekee gradun aikana, mutta yhden tai kahden tutkimusaiheen mainitseminen voi auttaa lukijoita hahmottamaan, minkälaisesta tutkimuksesta olet kiinnostunut. Lisäksi on eduksi, että sinulla on jo joitain omia ajatuksia kiinnostavista tutkimuskohteista.

Samassa voit mainita laitoksen professorit, jotka voisivat toimia mahdollisen gradun ohjaajina.

Pyydä suosituskirjettä sinut mahdollisimman hyvin tuntevalta professorilta tai tutkijalta, eli esimerkiksi monta kurssia sinulle opettaneelta luennoitsijalta tai kandityön ohjaajalta. Tärkeintä on, että suosittelija osaa ottaa kantaa sinun akateemiseen kyvykkyyteesi, missä esimerkiksi tutkimukseen liittymättömän työharjoittelun ohjaaja ei ole niin uskottava. Mikäli ohjelma on vähemmän tutkimussuuntautunut, suosittelijan akateemisella taustalla on vähemmän väliä.

Pyydä suosittelijaa mainitsemaan oma sijoittumisesi hänen opettamallaan kurssilla, siis verrattuna muihin opiskelijoihin.

Yleinen tapa mainita tämä on “kuului ylimpään kymmenykseen / 5%...” tai “Oli luokan paras.” Tätä tietoa ei kaikilla professoreilla ole: itse pyysin heitä siinä tapauksessa arvioimaan perustuen koevastaukseen ja kurssin yleiseen jakaumaan.

Näytä kirjettä muille. Voit hyvin laittaa viestiä opiskelijoille hakukouluissasi: itse tein näin jokaisen hakemuksen kohdalla.

Kukin koulu korostaa vähän eri asioita, ja tieto aiemmin sisään päässeiltä opiskelijoilta on aivan ensiarvoisen hyödyllistä hakemusta rakentaessa.

Mainitse, että haluat tehdä väitöskirjan, jos haet tutkimusmaisteriohjelmaan.

37

Jos haet käytännön työhön, esim. julkiselle sektorille painottuvaan ohjelmaan kuten PSE:n PPD, mainitse, mitä tulevaisuuden haaveita sinulla on ja miten koulutus auttaa sinua niiden saavuttamisessa. Esimerkiksi jos ura kansainvälisessä organisaatiossa kiinnostaa, kannattaa olla spesifi – voit esimerkiksi mainita paikkoja (OECD, Maailmanpankki…) nimellä.

Ole rehellinen! Kirjeen lukijat haluavat, että pääset sinulle sopivimpaan ohjelmaan, ja olemalla rehellinen edistät itsellesi sopivan paikan löytymistä.

Lontoo 1829 km

Internet on täynnä hyviä resursseja. Kannattaa tutustua esimerkiksi “Hidden Curriculum” -podcastiin, Project Access -järjestön Graduate Programiin, @econ_ra X/Twitter-tiliin tai kaikenkattavaan EconGradAdvice-nettisivuun.

Vastataksemme yleiseen kysymykseen: tutkimusapulaisen ja -harjoittelijan välinen ero on veteen piirretty viiva. Joskus ensimmäinen nimike viittaa kuitenkin pidempikestoiseen, hyvin palkattuun ja yliopistolla tehtäviin töihin. Jälkimmäinen saattaa jopa viitata palkattomiin lyhytaikaisiin harjoitteluihin.

Usein työpaikkailmoitus kertoo kuitenkin enemmän kuin pelkkä nimike.

Kirjoittajaprofiilit Miko on opiskellut kandivaiheessa Sciences Po Paris’ssa, London School of Economicsissa ja Kumpulassa. Hän on kiinnostunut sovelletun mikron laajasta sateenvarjosta – tällä hetkellä erityisesti maahanmuutosta. Hän jakaa parhaansa mukaan ajan myötä kerryttämäänsä hiljaista tietoa sähköpostitise: miko.lepisto@etu.univ-paris1.fr Milla on oman kylän kasvatteja: hän suoritti kandidaatinopintonsa Helsingin yliopiston taloustieteen linjalla. Toki korona-aika teki kokemuksesta negatiivisessa mielessä erityisen.

Milla on erikoistumassa ympäristötaloustieteeseen ja osaa siis auttaa erityisesti alaan liittyvissä kysymyksissä. Millan saa kiinni sähköpostista milla.tarpola@gmail.com.

Kirjoittajat haluavat korostaa, että kirjoitusta ei ole laadittu kaupallisena, eikä minkään muunkaanlaisena, yhteistyönä PSE:n kanssa.

38

Pariisi 1907 km

Helbu

s 2 km

Matikkapähkinä: Taianomainen budjetti

Ilta on venynyt jo yön pikkutunneille, mutta eräs arjen sankari vain jatkaa puurtamistaan. Yhteiskuntatieteellisen opiskelijajärjestön taloudenhoitaja tutkailee yhdistyksen tilikirjoja. Näky ei ole mukavin: menoja riittää yllin kyllin, mutta tulosarake on tyhjää täynnä. Tätä menoa järjestön rahakirstu on kohta typötyhjä.

Tonttu ajattelee jotakin numeroista 1, 2 ja 3. Taloudenhoitajan on arvattava, mikä numero on kyseessä. Hän saa esittää täsmälleen yhden kysymyksen, johon tonttu voi vastata vain kyllä tai ei. Jos tonttu ei pysty varmuudella vastaamaan “kyllä” tai “ei” johonkin kysymykseen, hän jättää vastaamatta.

Jotain on tehtävä, mutta lisätuloja ei tunnu löytyvän mistään. Hädässä kuitenkin kaikki keinot ovat sallittuja. Taloudenhoitaja muistaa kuulleensa tarinan Kaisa-talon kellarissa asustavasta tontusta, joka toteuttaa minkä toiveen tahansa. Kuin ihmeen kaupalla tonttu löytyy, ja hän suostuu pelastamaan järjestön konkurssin partaalta. Mutta yhdellä ehdolla: taloudenhoitajan on ratkaistava arvoitus.

Mitä taloudenhoitajan kannattaa kysyä, jotta arvaus menisi varmasti oikein?

Vihje: Bijektio on ystäväsi.

Vastaus sivulla 27

39

K A P I TA A L I Vuodesta 1974

40