imetyksen lohtukirja
yhdessä, minä tuskasta. Saan itkuni seasta soitettua terveydenhoitajalle ja aikaistettua kotikäyntiä päivällä imetysongelmien vuoksi. Terveydenhoitaja saapuu seuraavana päivänä, siihen asti on pärjättävä. Lähetän miehen ostamaan rintakumeja, sillä sairaalasta mukaan nappaamani rintakumiksi oletettu esine onkin pullotutti. Mies soittaa illalla anopin paikalle, hänellä on mukanaan korviketta hätävaraksi. En haluaisi antaa sitä vauvalle, mutta myönnyn hätävaraan pitkin hampain. Anoppi aikoo valvoa vauvan kanssa, jotta uupuneet vanhemmat saisivat nukkua. Korviketta ei kuitenkaan vielä tarvita. Imetysyrityksiä yrittävät tukea sekä tuore isä että anoppi, jälkimmäisen ajan vihaisena huoneesta. Tarvitseeko tulla tuijottamaan minua päälle unohtuneissa sairaalan verkkoalushousuissa, alentavassa tilassa tukka silmillä. Lopulta mies kasaa sohvalle pehmeitä tyynyjä, ja ihme kyllä pystyn istumaan niiden päällä. Vauva imee rintaa sylissäni imetystyynyllä. Yöllä en saa unta, vaikka anoppi valvoo. Selitän hänelle synnytyskertomusta neljältä aamulla ja kimpaannun, kun mieheni yrittää suostutella minua nukkumaan. Kuudelta aamulla nukkuu koko talo: vauva, mies ja anoppi. Minä istun surffaamassa netissä ja juon hunajateetä. Näläntunne herää vasta parin teekupillisen jälkeen. Imettävä nainen tarvitsee enemmän ruokaa kuin minä saan syötyä. Illalla olin useaan kertaan menossa syömään ja suihkuun. Molemmat jäivät aikomuksiksi, en enää muista miksi. Päivä sujuu jotenkuten. Anoppi lähtee, ja omat vanhempani saapuvat. Haluaisin ajaa heidät ulos, kun terveydenhoitaja tulee paikalle. Minun piti olla siisti ja laitettu, onnellisena mieheni käsikynkässä vauva olkapäällä. Korvapuustit pöydällä. Nyt olen poissa tolaltani, ja vielä lapsen isovanhemmatkin paikalla. Lapsiperheiden arvioinnin ammattilainen luulee pian, että en pärjää. Terveydenhoitaja saapuu, vauvaa ei punnita, eikä mitata. Imetysohjauskin jää tekemättä, vauva lienee syönyt tarpeekseen. Juomme kahvit ja syömme äitini leipomaa marjapiirakkaa. Sitten terveydenhoitaja lausuu arvionsa: ”Menisitkö sinä takaisin sairaalaan? Minä kirjoitan lähetteen.” En oikein ymmärrä, miten jouduin tähän pisteeseen. Lähetteessä lukee ainakin: Itkuinen, puhe heittelehtii, väsynyt. Ensin olemme menossa omalla autolla, mutta lopuksi päädymme ambulanssiin. En jaksa istua autossa. Päädyn takaisin synnytysosastolle, ja sieltä seuraavana päivänä akuuttipsykiatrian osastolle. Hullulassa vauvanhoito on parasta terapiaa. Nukun alussa yöt yksin, jotta saan levätä tarpeeksi. Aamulla pieni pirteä nyytti saapuu hoitajien kansliasta. Imetän häntä niin paljon kuin voin. Kahden tunnin ajan lääkkeenoton jälkeen lääkepitoisuus veressäni on liian korkea, silloin annan korviketta. Olen lakannut stressaamasta korvikkeesta, vauvalle kelpaa sekä rinta että pullo. Välillä pelkään: maitooni kulkeutuvat lääkeaineet arveluttavat. Opamoxin lisäksi minulle on määrätty Seroquelia ja Absenoria kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Kolmen lääkkeen maitococktail tuntuu hurjalta. Olenko myrkyttämässä viatonta? Lääkäri kuitenkin vakuuttaa tutkineensa useita artikkelitietokantoja ja kertoo imettämisen olevan turvallista. Kaikista nappailemistani opamoxeista huolimatta vauva on virkeä ja jäntevä, oppii nopeasti kannattelemaan päätään. Äiti sen sijaan on kestoväsynyt uusien lääkkeiden tokkurasta, suuta kuivaa ja huimaa.
– 186 –