Tänä keväänä IFPI:n tilasto kaikkien aikojen myydyimmistä suomalaisista albumeista osui Efektin tarkastelun kohteeksi. Tilastoissa korostui mieslaulajat ja iskelmä: Jari Sillanpää, Kirka ja Anssi Kela. Pidimme kaupallisen menestyksen tilastoa perusteellisen huonona mittarina suomalaisen populaarimusiikin moninaisuudesta. Samoin kuin Helsingin Sanomat vuodenvaihteessa listasi 2000-luvun sata parasta kotimaista kirjaa, on Efektin toimitus listannut tämän maan sata kaikkien aikojen albumia. Kunnianhimostamme sokeutuneina kerromme, mitkä levyt ovat oikeasti merkittäviä. Uusi kaanon on tässä.
100. Kriso, FUNK DAYS ON TULEVAISUUS (2023)
99. French Films, White Orchid (2013)
98. Suomen Talvisota 1939-1940, Underground-Rock (1970)
97. Muska, Muska (1973)
96. Lau Nau, Poseidon (2017)
95. Jukka Nousiainen, Huonoa Seuraa (2014)
94. Kemmuru, Kehumatta Paras (2006)
93. Liisa Akimof, Alkava pimeä vuodenaika (1987)
92. Dave Lindholm, Aino (1982)
91. Jätkäjätkät, Marian sairaala (2013)
90. Yö, Varietee (1983)
89. Sielun Veljet, L’amourha (1985)
88. Hullu Ruusu, Hullu Ruusu (2017)
87. Soul Captain Band, Jokaiselle tulta (2001)
86. Pykäri, Pyqäri (2021)
85. Kuusumun Profeetta, Kukin kaappiaan selässään kantaa (2001)
84. Olavi Uusivirta, Olavi (2016)
83. Linkopii, Nahkaa (2018)
82. Danny, Dannyn parhaita (1973)
81. Kaseva, Kun maailma elää (1976)
80. Teksti-TV 666, Vapauden tasavalta (2023)
79. Eevil Stöö, Marsipan Wave (2021)
78. Rosita Luu, Samettisuu (2020)
77. Ruger Hauer, Se syvenee syksyllä (2010)
76. Sir Elwoodin hiljaiset värit, Kymmenen tikkua laudalla (1993)
75. DJ Kridlokk, Mutsi (2014)
74. Michael Bleu, Michael Bleu Presents American Graffiti (2020)
73. Syskofrenia, Minä (2018)
72. Kaj Chydenius, Kauneimmat rakkauslaulut (1977)
71. Vesala, Vesala (2016)
70. Agit-Prop, Agit-Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (1972)
21. Ruudolf, Asfalttisoturin viimeinen hidas (2010)
20. Risto, Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)
19. Kwan, Love Beyond This World (2004)
18. Vesta, Lohtulauseita (2018)
17. Robin, Koodi (2012)
16. Maija Vilkkumaa, Meikit, ketjut ja vyöt (2001)
15. JVG, Mustaa kultaa (2011)
14. Leevi and the Leavings, Rakkauden planeetta (1995)
13. Antti Tuisku, Valittu kansa (2020)
12. J. Karjalainen Yhtyeineen, Tähtilampun Alla (1992)
11. Karri Koira, K.O.I.R.A. (2012)
10. Fröbelin palikat, Fröbelin palikat (1991)
9. Chisu, Vapaa ja yksin (2009)
8. Ultra Bra, Vapaaherran elämää (1996)
7. Nylon Beat, Nylon Beat (1996)
6. Tiktak, Ympyrää (2003)
5. Jenni Vartiainen, Seili (2010)
4. PMMP, Kovemmat Kädet (2005)
3. Regina, Soita mulle (2011)
2. Ruusut, Ruusut (2018)
1. Anki, Sateen jälkeen (1967)
Kattavamman kokonaiskuvan vuoksi, olemme nimenneet kultakin muusikolta vain yhden albumin. Lisämaininnan ansaitsevat: 22-pistepirkko, Asa, Chisu, The Crash, Dave ”Isokynä” Lindholm, Eevil Stöö, Hector, Jenni Vartiainen, J. Karjalainen, Joose Keskitalo, Kerkko Koskinen / Kerkko Koskinen Kollektiivi, Laila Kinnunen, Litku Klemetti, Loost Koos, Pambikallio, Pariisin Kevät, Pekka Streng, Plutonium 74, PMMP, Risto, Ultra Bra, Ursus Factory ja Yona, joilta olisimme mielellämme nostaneet useampia levyjä listalle.
Lista on toteutettu toimituksen kesken kyselyin ja äänestäen. Levyjä kartoittaessamme konsultoimme ja kuulimme myös toimituksen ulkopuolisia henkilöitä. Kiitämme kuratoinnista siis myös muuan Ahokasta, Kissaniittyä, Mäkipäätä, Valteretta & Westerbergiä
Hyvä lukija, tervetuloa rentouttavaan aivokylpyyn. Tällä sivulla saat nautiskella meille monille lapsuudesta tutuista puuhatehtävistä. Nappaa käteesi perinteinen kynä ja anna aivoillesi niiden ansaitsema rentoutumishetki tai pohdi vastauksia yhdessä vaikka kaverin kanssa. = ?
= 40 = 45 = 5 : x
POP-RUUDUKKO
Etsi ruudukosta 10 pop-alkuista sanaa. Sanat voivat olla pysty- tai vaakasuuntaan, etu- tai takaperin. Sanat voivat koskettaa toisiaan ja jakaa kirjaimia.
RISTIKKO : Efektejä on julkaistu jo seitsemän kappaletta, eikä loppua näy! Täytä ristikko menneiden numeroiden teemoihin liittyvillä sanoilla.
Vihjeet:
1. ensimmäinen lehti
2. kuudennen lehden sanaparista jälkimmäinen
3. toisen lehden sanaparista jälkimmäinen
4. kolmannen lehden sanaparista ensimmäinen
5. viidennen lehden sanaparista ensimmäinen
6. seitsemännen lehden sanaparista jälkimmäinen
7. neljännen lehden sanaparista jälkimmäinen
MAALISKUUN FESTIVAALI
TAPAHTUMA HEINÄ-ELOKUUSSA
& VANNESLUOMA
IKONEN 31.7. Turku Sea Jazz: Pauli Lyytinen Solo SEILIN KIRKKO
12.9. Honey B & The T-Bones meet Turku Jazz Orchestra TURUN KAUPUNGINTEATTERI 4.10. Flame Jazz Cruise: Aili Ikonen & Jukka Perko Klasstet VIKING GRACE 28.11. Flame Jazz: Valjakka & Vannesluoma
CAFÉ TILJAN, ÅBO SVENSKA TEATER
Liput opiskelijahintaan -25–60% normaalihinnasta. Ohjelma ja tapahtumakohtaiset lipunmyyntikanavat: jazzcityturku.fi/ohjelma. Muista myös Rica Barin ilmaiskonsertit maanantaisin sekä maksuttomat Flame Jazz Summer Live -illat kesäkeskiviikkoisin Kirkkopuiston Terassilla!
you wanna guess the environmental impact of my underwear
Teksti Stella Sirkkunen & Aatu Karjalainen
mikä on charli xcx:n lanseeraaman brat-kesän todellinen seuraus? kuinka vastuullista maailmanlopun hengessä juhliminen todella on? miten post-woke vibe shift, viherpesu ja brat-ilmiö linkittyvät toisiinsa? tätä pohtivat kehotus-lehden toimittajat stella sirkkunen & aatu karjalainen efektin vieraskynässään.
Charli xcx voitti kesän 2024. Brat summer oli ja voi hyvin, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, kuka oli hahmo uuden massakulttuuri-momentumin takana. Keväällä 2024 uteliaisuus oli huipussaan, kun brittitähti soitti Boiler Room -tapahtumassa New Yorkissa PARTYGIRL-setin, jossa vannoutuneet fanit kuulivat julkaisematonta materiaalia tulevalta levyltä, jonka salamyhkäinen mainostus oli hämmentänyt monia. Harva heistä tiesi mitä tuleman piti.
Brat-hype, eli huoleton hedonismi, bilehuumeet, ja loputon klubi-ilta jatkuivat kesän yli syksyyn, kun brittitähti tiputteli uusia versioita albumin kappaleista vierailevien artistien kanssa yksi kerrallaan. Levyä seurasi suorastaan hurmoksellinen fanitus albumin “nerokasta markkinointia” kohtaan. Charlin itsensä mukaan Bratin suosion takana oli äärimmäisen laskelmoitu taktiikka. Kaksi kansainvälisesti mieleenpainunutta hetkeä olivat muun muassa se, kun poptähti sekaantui Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin twiittaamalla “Kamala is brat” ja se, kun Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO julkaisi Instagramissa kuvan, jossa bratin-vihreällä taustalla komeili teksti “peace”.
Myöhemmin Brat-markkinointi kuitenkin yllätti, kun 12. syyskuuta 2024 Charli poseerasi H&M:n uuden malliston keulakuvana ja esiintyi yllättäen yhteistyössä H&M:n kanssa New Yorkin Times Squarella. Malliston julkaisun jälkeen Charli vakuutteli X:ssä olevansa DJ Arcan ja tuottaja-muusikko Sega Bodegan tavoin ainoastaan H&M:n uuden malliston yhteistyökumppani, ja ettei hän ollut mukana sen suunnittelussa. Hän ei kuitenkaan ottanut kantaa yleisön kysymyksiin liittyen pikamuotibrändin kanssa tehtyyn yhteistyöhön, vaikka konserni on hiljattain haastettu oikeuteen törkeästä viherpesusta. Mikä merkitys tällä yhteistyöllä oli tämän tarkasti laskelmoidun markkinointistrategian kannalta, ja mitä se kertoo muusikoiden moraalisesta vastuusta nykypäivänä?
bratwashing
H&M:lle yhteistyö Charli xcx:n kanssa osui täydelliseen aikaan. Ruotsalainen muotitalo esitteli ja perusteli nettisivuillaan yhteistyötä muun muassa vetoamalla artistin kanssa jaettuihin arvoihin, jolla viitattiin Charlin innovaatiohenkisyyteen ja inklusiiviseen asenteeseen. Kyseinen “jaettu arvopohja” on kuitenkin helposti kyseenalaistettavissa.
Kesällä 2022 ruotsalaisfirma H&M joutui julkiseen viherpesuvyyhtiin, jonka seurauksena näennäistä kestävyyttä ja ekologisuutta korostava Conscious Collection -malliston markkinointi jouduttiin lopettamaan. Muotitalo oli valheellisesti markkinoinut tämän “vastuullisen malliston” tuottamiseen kuluvan vähemmän vettä kuin muiden vaatteiden tuottamiseen, vaikka todellisuudessa vettä kului enemmän. H&M:n toiminta on malliesimerkki viherpesusta, jolla tarkoitetaan katteettomia väitteitä jonkun tuotteen tai toimijan ympäristöystävällisyydestä. Termi liitetään erityisesti yritysten tapaan markkinoida tuotteitta harhaanjohtavilla ja epämääräisillä ilmauksilla kuten “vastuullisuus” tai “kestävyys” voidakseen viestiä virheellisestä vastuunkannosta ilmastonmuutoksen torjumisesta. Kyseisen kohun takia IsoBritannian kilpailu- ja kuluttajavirasto laajensi tutkimustaan lukuisiin suuriin muotitaloihin, joiden markkinoinnista paljastui niin ikään vastaavia harhaanjohtavia väittämiä.
Muotiteollisuuden moniongelmaisuus on ollut paperilla jo pitkään ennen kyseistä tapausta ja se jatkaa elämistään. Varsinkin, kun aikamme suurimmat it-girlit haluavat assosioitua sen keulakuviksi. H&M:n harjoittama vaatetuotanto on malliesimerkki järjestelmästä, jonka peruspilarit koostuvat brändin arvoiksi mainitun “inklusiivisuuden” vastakohdista. H&M-konsernin tuotantostrategiat ovat visusti linjassa myöhäiskapitalistisen maailmanjärjestelmän kanssa, jossa massateollisuuden hyödyt siirtyvät osakkeenomistajille ja korporaatioille, samalla, kun haitat ulkoistetaan globaalin etelän riesaksi vaatejätteenä ja ympäristömyrkkynä.
greenwashing is a knife Pikamuodin markkinoinnin siirtyminen valheellisen ekologisuuden korostamisesta partygirl-estetiikkaan liittyy laajempaan ilmiöön yhteiskunnassamme. Alkuvuodesta 2024 EU:ssa päästiin sopuun viherpesudirektiivistä, joka voimaan tullessaan kieltää markkinoinnin ylimalkaiset väitteet tuotteiden vihreydestä ja vastuullisuudesta. Lisäksi erilaisten vastuullisuusmerkkien tulee perustua hyväksyttyihin sertifiointijärjestelmiin, eivätkä ekologisuuteen perustuvat väitteet saa perustua haittojen kompensaatioon.
Direktiivin tullessa voimaan H&M joutuu luopumaan vahvoista visuaalisista viesteistään, kuten vihreän värisistä teksteistä, kuvista “luomupuuvillasta” ja epämääräisistä vastuullisuuslupauksistaan. Koska oikeat ympäristösertifikaatit velvoittavat toimiin ja läpinäkyvyyteen, on todennäköistä että maksimaalisiin voittoihin pyrkivät konsernit – kuten H&M – päättävät vain haudata laittomat viherpesutaktiikkansa ja siirtyä tekemään yhteistyötä poptähtien kanssa.
Modenien julkkisten toimijuus on selkeästi muuttumassa, kun heiltä vaaditaan somessa henkilökohtaista kannanottoa niin ajankohtaisiin konflikteihin ja politiikkaan kuin omiin urapäätöksiin ja yhteistöihin. Charlin Brat-era ajoittuu samaan aikaan kuin sanahirviö post-woke vibe shift, jossa yksilön vastuuta ja moraalia sekä vaikutusmahdollisuuksia vähätellään vastapainona 2020-luvun maailmantuskalle ja aktivismille. Uuden ajan hengen filosofia on, että on ihan ok vain keskittyä itseensä, juhlimiseen ja päihteisiin, koska ympäristöstä, ihmisistä ja moraalista välittäminen on out.
girl it’s so confusing sometimes being a charli fan
Kuten moni muukin, haluaisimme vain tanssia klubiklassikoiden tahtiin 365. Biletytön fiiliksen kuitenkin pilaa mielessä pyörivät kuvat lapsien päälle romahtavista tehtaan katoista, muovikuidusta täyttyvistä vesistä ja roskasaarista valtamerissä.
Kun maailma palaa ja kansainvälinen poliittinen tilanne suistuu fasismiin, olo on voimaton. Pahinta, mitä voimme tehdä, on valaa toivomme popteollisuuden tuotteisiin, jotka päätyvät aina lopulta kaupittelemaan kyseenalaisissa oloissa valmistettuja t-paitoja. Oman yhteisön kanssa juhlimisessa ja elämästä nauttimisessa ei ole mitään vikaa, mutta se ei voi olla ainoa selviytymiskeino kiihdyttäessämme kohti kuilun reunaa. Poptähdellä, jolla on iso vaikutusalusta, on mahdollisuus käyttää alustaansa muuhunkin kuin mainostamiseen, ja valaa sitä todellista kollektiivista toivoa.
TOIMITTAJA TESTAA: POPMUSIIKKI KIDUTUSMUOTONA
TEKSTI & KUVA AARE KIVIRANTA
Ysärin poikabändisensaatio NSYNC on kidutusta – ainakin
Aare Kivirannalle. Efektin toimittaja halusi selvittää, mitä mielelle tapahtuu, kun kiduttaa itseään kuuntelemalla 10 tuntia yhtäjaksoisesti yhtä popkappaletta. Syntyykö seurauksena kenties suuria filosofisia oivalluksia vai onko lopputulos sama kuin Timberlaken oma lainaus “this is gonna ruin the tour”?
Kidutusmuotoja on monenlaisia: nopeita, hitaita, väkivaltaisia, fyysisiä ja henkisiä. Muinoin oli tarpeeksi, että nuijittiin kidutettavan sormet ja varpaat mäsäksi, mutta suunnatessamme yhä syvemmälle tulevaisuuteen, nämä barbaariset menetelmät eivät enää kiihota, kuten ennen vanhaan. Edistystä etsiessämme, modernimmat, elegantimmat ja päältäpäin näkymättömät menetelmät kiinnostavat aikamme kuulustelijoita yhä enemmän.
Ihmisen altistaminen kovaääniselle, toistuvalle, usein vastenmieliselle musiikille on yksi niin sanotun edistyksen keihäänkärjistä. Tähän tarkoitukseen soveltuukin erinomaisen hyvin popmusiikki, sen nopeatempoisuuden, toistuvuuden, ja emotionaalisten latausten takia. Tämän “väkivallattoman” metodin on siis tarkoitus aiheuttaa stressiä, raivoa, epätoivoa, unenpuutetta ja muuta mittavaa henkistä kärsimystä. Niinpä minä päätin kokeilla tätä kotona.
Haluan tässä kohtaa huomauttaa, että useat ihmisoikeusjärjestöt tuomitsevat äänenkäytön psykologisen kidutuksen välineenä, ja katsovat sen rikkovan kansainvälistä oikeutta, mukaan lukien YK:n kidutuksen vastaista yleissopimusta. Älä siis kokeile tätä kotona. Tai siitä vaan, teinhän minäkin niin.
Päätin kuunnella samaa popbiisiä yhtäjaksoisesti 10 tuntia. Ei nukkumista, ei torkkumista, eikä muuta tekemistä. Kaiutin olisi herrani, ja sen armoton soitto täyttäisi ympäristön huoneenkulmista korviini. Kappaleeksi valikoitui vuoden 2000 hittibiisi, NSYNCin klassikko Bye Bye Bye. Valitsin kyseisen kipaleen, koska se ilmestyi syntymävuotenani, ja siksi että vaikka siinä hoetaan paljon samaa, se ei ole välittömästi ärsyttävä kuten vaikka Baby Shark. Onhan minullakin rajani.
Popmusiikki on kuin karkkia. Tarkoitettu nautittavaksi pienissä, mutta maukkaissa annoksissa. Joskus sitä voi mässätä koko pussillisenkin kerralla, mutta mitä tapahtuu, kun karkkia onkin vuorikaupalla? Tuleeko minusta karkkivuoren sokerikänninen kingi, vai katatoninen kulkuri? Tulenko tämän jälkeen vielä muistamaan aikaa, jolloin oikeasti tykkäsin tästä biisistä, aikaa ennen kuin yhteyteni siihen muuttui toksiseksi? Popitus alkakoon.
Jo ensimmäisestä nuotista alkaen alan nauraa tilanteelle, johon olen asettanut itseni. Kuin maratonin ensimmäinen askel, tunnelma on kutkuttava, mutta edessä olevaa taivalta ei voi täysin vielä käsittää. Laskin ennalta, että kymmeneen tuntiin mahtuu 180 kuuntelukertaa, minkä aikana sana “bye” kantautuu korviini noin 9000 kertaa, jossa se sitten jatkaa elämäänsä kaivautuessaan yhä syvemmälle aivoni syvimpiin onkaloihin. Musiikin pauhatessa alan miettiä, kuinka monta kertaa NSYNCin jäsenet ovat kuulleet tämän biisin. Varmasti tuhansia kertoja.
I know that I can’t take no more, it ain’t no lie…
Aina biisin alkaessa, sen jousisoittimellinen alkusoitto on kuin hautajaisten viimeinen melodia ennen mielialani rappion uusinta pykälää. Tätä seuraa JTn (Justin Timberlake, ei Johanna Tähti) kimeä “hEy HeeY”. En ole ennen pannut merkille, miten kattoon miksattu tämä biisi on. Laulu, syntikat, rummut, aivan kaikki on hitsattu raketin kylkeen ja lähetetty korppikotkien luo. Korvat kärsivät, aivot antautuvat, sielu simahtaa. Menetän hiljalleen ajantajuni, enkä tiedä kuinka monta kertaa synkassa olevat pojat ovat kerranneet kappalettaan. Sanat menettävät merkityksensä ja soittimien keinotekoisuus surisee korvissani. Musiikkivideosta tutut kuvat puskevat mieleeni väkivaltaisesti. Tämän dance macabren puikoissa on NSYNC, ja minä olen narujen päässä tanssitettava sätkynukke. Ainoa armo on kappaleen lopun ja uuden alun välinen kahden sekunnin hiljaisuus.
Kun karkista tulee karsean kokoinen ja makuinen sokeriklöntti, olisi suotavaa sylkäistä se ulos suusta. Tässä tapauksessa sokeriklöntti puree takaisin, eivätkä sen torahampaat päästä irti. Nautinnon ja tuskan välinen raja on sumea. Tätä ohutta rajaa kävellessä molemmat tuntemukset tulevat ikävän tutuiksi, kuin alkoholin innoittama setä sukujuhlissa. Toivoin musiikin hiljalleen muuttuvan taustameluksi, mutta näin huutavassa biisissä se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.
Tidal maksaa kuuntelukerrasta artistille keskimäärin noin 0,013 dollaria. NSYNC ansaitsi siis minun toimestani noin 2,34 dollaria. Olkaa hyvät, herrat Timberlake, Chasez, Fatone, Bass ja Kirkpatrick!
Kymmenen tunnin ajastimen lauetessa, suljen musiikin ja mietin tapahtunutta. Siinä jälkiloisteen raukeudessa tunnen hiljaisuuden ympäröivän minut kuin nyrjähtänyttä nilkkaa ympäröivä pakastehernepussi. Hiljaisuus ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä biisi jatkaa soimistaan päässäni. Sisäisessä rauhattomuudessani alan miettiä kappaleelle suomenkielistä käännöstä, jonka sittemmin kirjoitan puhtaaksi lukijoiden iloksi.
Kidutus olisi tietysti tuntunut vielä kamalammalta, mikäli musiikkia olisi hallinnut toinen henkilö. Vaikken ollut kymmenen tunnin jälkeen valmis jakamaan valtionsalaisuuksia, tai edes teinivuosieni noloimpia tapahtumia, ymmärrän, miten näin voisi käydä, jos kidutus jatkuisi päiviä, viikkoja tai kuukausia. Tietämättömyys siitä, milloin musiikki loppuu toisi tähän epämukavaan kokemukseen uuden pahuuden ulottuvuuden. Voin oman kokemukseni kautta kertoa, että kidutus ei ole kivaa. Elämys ei tuonut sen syvällisempiä oivalluksia, joten bye bye bye (bye bye).
Efektin toimitus haluaa painottaa, että idea tähän testaukseen oli toimittajan oma.
Hy-väs-ti
Hei heei
Hy-väs-ti, moi moi
Moi moi
Mä teen sen tänä iltana
Sä varmaan haluut riidellä
Ei se tunnu oikeelta
Mut kultsi come on
Rakastin sua kovasti
Vaikket rakastanut takaisin
Niin, nyt on oikee aika lähtee läksii
Tiedän et tää on tässä nyt
Ei oo palturii
Siis kulje siitä ovesta
Kulta hy-väs-ti
En oo sun tossun alla ei
En enää yksi kundi monen joukos, hei
Vaikka suuttuisit, ei oo palturii
Tää on hy-väs-ti
(Moi moi)
Ei tehdä tästä vaikeeta
Mulla on tullut mitta täyteen valheistas
Kutsu hulluks vaan mutta kultani
Tää on hy-väs-ti
(Oi, Oi, Oi voivoi)
Sano nyt suoraan vaan
Toista mahista et sä saa
Joten anna ykskin syy, hei
Kultsi come on
Toivoin et oltais me,
Kaverit vaan sanoo sä ja se,
Näen miten helppoo oiskin ilman sua
Tiedän et tää on tässä nyt
Ei oo palturii
Siis kulje siitä ovesta
Kulta hy-väs-ti
(Moi moi)
En oo sun tossun alla ei
En enää yksi kundi monen joukos, hei
Vaikka suuttuisit, ei oo palturii
Tää on hy-väs-ti
(Moi moi)
Ei tehdä tästä vaikeeta
Mulla on tullut mitta täyteen valheistas
Kutsu hulluks vaan mutta kultani
Tää on hy-väs-ti
Teen valintani varmasti
En enää haluu olla rakkautesi anturi
(Moi moi)
Tää on täs
Mä läksin pois
Oon saanu tarpeekseni susta en oo luuseri
En mä oo sun kumppani
Rakkaus ei oo narsismii
Joten jätän sut tänään
(Moi, moi, moi)
Ei tehdä tästä vaikeeta (vaikeeta)
En enää jaksa valheita
Tää on hy-väs-ti (moi, moi)
En oo sun tossun alla ei
En enää yksi kundi monen joukos, hei (en enää ole narrisi)
Ei oo palturii
Tää on hy-väs-ti
Ei tehdä tästä hankalaa (hankalaa)
Mulla on tullut mitta täyteen valheistas (ei enää)
Kutsu hulluks vaan mutta kultani
Tää on hy-väs-ti
Kriittistä keskustelua eurooppalaisesta nykyelokuvasta
Elokuvasuosituksilta, intensiivisiltä päiviltä ja Maustetyttöjen vapaalta suomentamiselta ei voi välttyä, kun kaksikymmentä elokuvaan erikoistunutta opiskelijaa eri puolilta eurooppaa lähetetään samaan kaupunkiin valitsemaan vuoden merkittävintä elokuvaa. toimittaja Kata Korpela raportoi, millainen kokemus viime vuoden EUFA-matka Hampuriin oli.
teksti Kata Korpela
Turun yliopiston jokasyksyisellä kansainvälisellä mediatutkimuksen kurssilla European University Film Awards, tuttavallisemmin EUFA perehdytään eurooppalaiseen nykyelokuvaan. Kurssin aikana katsotaan viisi vasta julkaistua eurooppalaista elokuvaa ja niistä keskustellaan yhdessä. Kurssin lopuksi opiskelijat äänestävät, mikä elokuvista ansaitsee voittaa European University Film Awardin. Aikaisempina vuosina voittajiin ovat lukeutuneet muun muassa sellaiset elokuvat kuin Nuoren naisen muotokuva (2019) ja Putoamisen anatomia (2023). Yksi kurssin osallistujista pääsee edustamaan omaa yliopistoaan yhteiseen tapaamiseen Hampurissa, johon saapuu noin 20 opiskelijaa eri eurooppalaisista yliopistoista. Hampurissa opiskelijat äänestävät yhdessä EUFA-voittajan. Tulin valituksi kurssimme edustajaksi ja niinpä joulukuun vaihtuessa matkustin Hampuriin. Jännitys sumensi kuuloaistini vielä siinäkin kohtaa, kun tuutori tuli meitä vastaan lentokentällä. Minä ja Liettuan yliopiston edustaja matkasimme kohti majoitusta ja tuntui, että olin nukkunut ehkä kolme tuntia edeltävänä yönä.
Majoituimme puolen tunnin matkan päässä Hampurin keskustasta rakennuksessa, joka oli toisen maailmansodan aikaan toiminut natsi-Saksan poliisin tukikohtana. Nykyään sen tilalla on kaupungin tukema kult-
tuurikeskus, jossa oli puitteet myös majoittumiselle. Tiukasti aikataulutetut päivät sisälsivät sekä keskustelua että kulttuurivaihtoa; dialogia siitä, mitä eurooppalainen elokuva on, veneaje luja Hampurin satamassa, saksalaisia joulutoreja, tietovisoja ja karaokea Reperbahnilla. Ohjatuissa keskusteluissa loimme yhdessä kriteerit, joilla kaksikymmenpäinen raatimme valitsi voittajaelokuvan.
Matkaa kuvattiin osuvasti ”intensiivivaihdoksi”. Oli innostavaa tavata muita nuoria aikuisia, jotka ovat kiinnostuneita elokuvasta, populaarikulttuurista ja yhteiskunnasta sekä näiden välisistä suhteista. Yhteisten mielenkiinnon kohteiden takia aidosti kiinnostavia keskusteluja syntyi helposti. Nimet unohtuivat ja maat puhuivat; emme juuri kutsuneet toisiamme etunimillä vaan kotimaidemme nimillä. Yhtäkkiä olinkin keskustelukumppanina Finland enkä Kata. Tietovisaillassa tuutorimme soitti meille suomalaisia joululauluja ja hihitti niiden sanoitusten surullisuudelle.
Olen Suomessa tottunut siihen, että kotimaiselle elokuvalle useasti nauretaan ja sitä helposti kritisoidaan. Hämmentävää ja yllättävää minulle oli, kuinka Puolan edustaja halusi heti ensi tapaamisellamme kertoa minulle rakastavansa Aki Kaurismäen elokuvia. Juttelimme suomalaisesta elokuvasta ja käänsin hänelle epämääräisen
kaan aivan niin tuttu muille elokuvaopiskelijoille.
Keskustelutuokiomme elokuvaehdokkaista olivat järjestäjien puolesta huolellisesti ohjattuja. EUFAn ehdokaselokuvat ovat poikkeuksetta yhteiskunnallisia ja poliittisesti latautuneita elokuvia. Halfdan Ullman Tondelin Armand (2024) sijoittui kurssillamme äänestyksessä toiselle sijalle ja Hampurissa kolmannelle. Pohdimme oliko elokuva tokenistinen ja mitä se kertoo pohjoismaisesta elokuvateollisuudesta. Myös nepotismi pohjoismaisessa elokuvassa oli aihe, josta keskustelimme. Lisäksi puhuimme siitä, miten polarisoituminen vaikuttaa elokuva-alalla niin tuotannoissa ja sisällöissä kuin myös yleisöreaktioissa.
Dea Kulumbegashvilin elokuva April (2024) oli monien huulilla heti ensimmäisen tutustumisillan aikana. Georgialainen elokuva otti käsittelyynsä pelottomasti sekä kuvakerronnaltaan hyvin hitaasti, syntymisen, synnyttämisen ja abortin esittämisen.
Ryhmäkuvaa otettaessa nauroimme juuston sijasta huhtikuuta.
Rich Peppiattin Kneecap (2024) voit ti äänestyksen kurssillamme Suomessa. Irlantilaisen räppielokuvan pääosassa nähdään oikean elämän hiphop-yhtye, jonka jäsenet näyttelevät itse itseään. Elokuvassa rap-musiikki toimii iirin kielen säilyttämisen keinona nykyajassa. Elokuvan päihteidenkäyttö sekä Hollywoodia lähentelevä kerrontatapa puhuttivat kriittisesti. Keskustelimme myös siitä, millä motiivilla elokuva on tehty: puhtaasta elokuvan ilosta, poliittisella agendalla vai onko se osa yhtyeen juuri julkistetun maailmankiertueen markkinointia? Kneecap päätyi lopullisessa äänestyksessä hopeasijalle.
Jos olisin tiennyt voittajaelokuvan jo Suomesta lähtiessäni, olisin ollut hyvin yllättynyt. Emanuel Pârvun 3 Kilometres to the End of the World (2024) oli katsottu Turussa kurssin
Teksti Taneli Timisjärvi
Kuvitus roosa rautava
Hej! Tai hallo!
Makaan sängylläni. Pää nojaa käsivarteeni. Jo kertaalleen pikaliimalla korjatuista nappikuulokkeistani soi Metallican upea thrash-anthem Damage Inc. Otan kuulokkeet pois, ja heitän ne lattialle luikertelemaan. Nyt kuulen sydämeni sykkivän tasaisesti. Kaikki on hyvin. En ajattele asiaa enempää. Yhtäkkiä syke muuttuu. Ikään kuin se alkaisi laahata. Tahti on hitaampi. Ei paljoa, mutta vähän. Joku sanoisi tässä kohtaa, että soita ambulanssi. Hanki vittu apua, toteaisi naapurin Perse-Arska. Vastaisin tälle kuitenkin, että ei. Se on vain Lars Ulrich, joka paukuttaa sieluni rumpusettiä – tyypilliseen tapaansa epärytmissä. Ei hätää siis.
Tämä on fanikirje sinulle, Lars. Fanikirje, ei rakkauskirje. Jotkut tahot ovat röyhkeästi väittäneet edellisen vastaavan kirjoitelmani olleen todellisuudessa rakkaudenosoitus nimeltä mainitsemattomalle vaihteen vaihtajalle, eikä pelkkä platoninen ihailun osoitus, jollaiseksi sen alun perin olin tarkoittanut. Oikeassa kyseiset fariseukset tietysti ovat, mutta en aio myöntää sitä tässä. En voi, koska eroprosessi on niin pahasti kesken. Minun on helpompi kiistää rakkauteni kokonaan kuin myöntää edes pienen ihastuksen siemenen istutus sieluni viljapellolle. Valehtelen tässä kohtaa mieluummin, että sänkyni vieressä oleva pienoismalli-Saimaa on kusipissaa, joka on vuotanut ruumistemppelistäni, eikä kyyneliä, jotka olen tietoisesti vuodattanut yhteisiä huippuhetkiä muistellessani. Mutta se hänestä! Ajakoon hän rakkauden varikolle, mokoma!
Tämä ei ole mitään muuta kuin fanikirje nuoruuteni idolille, eli Lars Ulrichille, Metallican rumpalille. En ole rakastunut sinuun. En edes ihastunut. Mutta pidän sinusta. Olet erilainen kuin suurin osa muista julkkiksista. Et ole niin kuin nimeltä mainitsematon ex-julkkisihastukseni, josta olen – on the record – jo täysin päässyt yli. Toisin kuin hän, joka oli rikas etuoikeutettu valkoinen kalju heteromies, sinä olet rikas etuoikeutettu valkoinen heteromies, jolla on vielä hiuksia päässään. Alan ymmärtää diversiteetin päälle. Erilaisuus todella on kaunista.
Lars, olet saanut kuulla koko urasi ajan olevasi surkea rumpali. Että et pysy tahdissa. Että sinulta puuttuu mielikuvitus. Että et ole tarpeeksi dynaaminen. Että rumputaitosi sopisivat vain radioon, johon ei tule virtaa. Että silloin kuin sinun pitäisi soittaa tasaista peruskomppia, tulet aina vahingossa morsettaneeksi sodanjulistuksen jotain rauhallista valtiota vastaan. Olet koko urasi ajan saanut kuulla tällaista kritiikkiä uudestaan ja
uudestaan. Eikä se tule muuttumaan. Tulet kuulemaan sitä siihen asti, että lopetat. Mutta siksi minä haluan kirjoittaa sinulle tämän kirjeen. Koska minä haluan puuttua sinulle annettuun ankaraan kritiikkiin, ja todeta, että sinä todella olet kehno rumpali. Rum putaitoja voi mitata monella mittarilla, etkä sinä Lars, täytä niitä oikeastaan yhdelläkään. Se siitä.
Olet huono.
Ystävällisin terveisin
lars_ulrich_fan_but_ also_kinda_hater_969
Hmm. Aloitan sittenkin alusta.
Täytin tuossa jokunen aika sitten 26 ihmisen vuotta. “Rookie numbers”, saattaisi sanoa eräs 68-vuotias maatalon emäntä Loimaalta nimeltä Birgitta, joka ei edes puhu englantia. “Nuori han sie viälä oot”, tokaisisi 35 vuotta täyttänyt Jukka Mies Kuopion torin laidalta. “Teikäläistä ja meikän vauvaa erottaa se, että sä oot nuorempi”, sanoisi 27-vuotias Ykä Yrwelt Ygäässön Helsingin Kontulasta – virheellisesti toki, koska väitän olevani vanhempi kuin kaikki maailman vauvat. Paitsi naapurini Seppo, joka on miesvauva. En pitäisi sylissä.
Allekirjoitan toki Birgitan, Jukan ja Ykä Yrwelt Ygäässönin lauselmat. En väitäkään olevani vanha. Eikä minusta tunnu siltä. Kuitenkin täyttäessäni 26 alkoi kenties elämäni ensimmäinen ikäkriisi, joka on yhä meneillään. Myönnettäköön, että sana kriisi kuulostaa dramaattiselta. Se on sama sana, jota kuvaillaan, kun puhutaan vuonna 1956 Suezissa käydystä aseellisesta konfliktista Iso-Britannian, Ranskan ja Israelin välillä. Sentään minusta ei tunnu siltä, että sisälläni käytäisi aseellista konfliktia. Vaikka välillä se kuulostaa siltä. (Kyllä, äskeinen oli pieruvit si, mutta vannon, etten edes hymyillyt kir joittaessani sitä. Olen siis selkeästi kasvanut aikuiseksi… Kakka. Hihi.)
Nyt kun olen lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä, olen kenties ensimmäistä kertaa oivaltanut jollain syvemmällä tunnetasolla, että aika ei muuten pysähdy nuoruu-
Olen kuitenkin alkanut pohtia ikääni uudella tavalla. Oman kuolevaisuuden ja elämän lyhyyden ymmärtää nyt ainakin jollain tasolla eri tavalla kuin esimerkiksi 19-kesäisenä.
tiedän, etten elä enää seuraavana päivänä? Hyi. Ei kiitos. Anyway, se niistä latteuksista.
Okei, sanoin noin, mutta nyt ymmärrän jollain syvällisemmällä tavalla, miksi noita väsyneitä kliseitä jankataan. Oman
elämän haluaa käyttää hyvin. Maailman pahin pelko (Huom! Äskeinen sanavalinta sisältää retorista liioittelua.) on tajuta kuolinvuoteella kahdeksankymppisenä (mielellään toki vanhempana, mutta en vaadi liikoja, Jumala), että elämä vihelsi silmänräpäyksessä ohitse, ja en saavuttanut mitään huomionarvoista elämässäni. Että jäin paikoilleni, enkä tarttunut tilaisuuksiin, jotka olisivat olleet kuin minulle ohjelmoituja. Että en uskaltanut kurottaa unelmiani kohti, vaan menin sieltä, mistä aitaa ei ollut edes jaksettu rakentaa. Että suurin meriittini koko elämässäni oli, kun rikoin online-Tetriksessä edellisen henkilökohtaisen ennätykseni.
Kun elämä on lyhyt, täytyy unelmia ja niitä kuuluisia saavutuksia kohti alkaa jo kurottaa.
sia, itselle tärkeitä tavoitteita, enkä mitään “ensimmäinen oma kasino” -plakaattia, joka on mukamas objektiivisesti suuri saavutus. (Mitä?)
Sen oman jutun tekemiseen liittyy vahvasti se, ettei tee asioita muiden ihmisten vuoksi. Olisi verrattain kamalaa vanhainkodissa tajuta toimineensa viiskytä (50) vuotta nuohoojana vain, koska muuan B-rapun Riitta-muori vuonna 1973 tahtoi, että alan ammatikseni nuohota, ja sekin itsekkäistä syistä eli siksi, että hänen oma savupiippunsa oli jumissa sinne piilotettujen kokaiinipussien seurauksena. Tämä ajatus liittyy jälleen vahvasti siihen, että elämä on lyhyt. Siihen, että tekee asioita muiden mielipiteiden takia, kannattaa käyttää elämässään mahdollisimman vähän aikaa – mielellään ei yhtään. Se ei tosin tarkoita, etteikö muita ihmisiä kannattaisi kuunnella. Tai tarkemmin: kannattaa kuunnella oikeita ihmisiä. Random nimimerkin A DellTrolling in the Deep (oikealta nimeltään Tomi, ikää 17 vuotta) kommenteista ei kannata välittää, eivätkä setämiehen neuvot ole välttämättä minkään arvoisia, vaikka ikää olisi enemmän kuin kivellä. Ikä ja viisaus eivät todellakaan aina korreloi. Sen sijaan kannattaa ottaa vinkkejä ihmisiltä, jotka ovat ansainneet kunnioituksesi. Mikäli serkku-Toni ei ole vesilautailun ) uhriksi joutumisen uhallakaan paljastanut sitä salaisuutta, kun vuonna 2009 piilotit Anneli-tädin kenkään hernekeittoa, tiedät silloin, että hän välittää sinusta, ja on siten kenties ihminen, jonka
sukellusvene, mutta erittäin tarkasti ohjeita noudattaen, jotta ei käy köpelösti. Painotan: pitää tehdä sitä omaa juttua! Saavutuksillakin tarkoitan henkilökohtai-
Minulla on itse asiassa esimerkki henkilöstä, joka ei vaikuta piittaavan siitä, mitä hänestä puhutaan. Eräs herra nimeltään Lars Ulrich. Tai siis varmasti hän nuorilla päivillään otti rumputaitoihinsa kohdistuneen kritiikin itseensä, mutta reilu kuusikymppisenä Larsia ei vaikuta kiinnostavan hevon helvettiä, mitä nimimerkki Tr. Olli (oikealta nimeltään Olli, ikää 14 vuotta) kirjoittaa hänestä One-kappaleen livetaltioinnin YouTubekommenteissa. Tässä kohtaa on toki hyvä mainita, että herra Ulrich on yksi maailman rikkaimmista rumpaleista, joten hänellä on nimenomaan varaa olla välittämättä, mitä kateelliset huutelevat. Lisäksi, hän on niin tunnettu, että hän kohtaa pakosti myös aimo tukun faneja, jotka kehuvat häntä maailman
Silti! Fanikirjeessä Vinille… tarkoitan fanikirjeessä jollekin nimeltä mainitsemattomalle karismakeisarille, selitin, kuinka inspiraatiota kannattaa etsiä julkkisten sijaan läheisistä ihmisistä. Haluan tässä kohtaa painottaa, että myös kuuluisuudet voivat inspiroida uniikeilla tavoilla. Tämä lyhyt tanskalainen muusikko (puhun edelleen Lars Ulrichista) on tavallaan jopa inspiroivampi huonona kuin perushyvänä kannuttajana. Lars todistaa meille itseämme etsiville kuolevaisille, että on täysin mahdollista olla välittämättä hehtaarien kokoisesta vihapellosta, ja kylvää juuri niitä siemeniä, joita itse haluaa. Käsittämätön kielikuva. Lars tietää täysin, mitä mieltä miljoonat Metallican musiikille altistuneet ovat hänen soittotaidoistaan – varsinkin, kun jopa bändin nokkamies James Hetfield pottuilee hänelle epärytmissä soittamisesta. Sen sijaan, että Lars yrittäisi miellyttää näitä miljoonia, hän jatkaa soitta-
mista yhtä epätahdissa ja mielikuvituksettomasti kuin ennen. Oleellinen tieto on se, että ukko on ihan suoraan sanonut, ettei jaksa harjoitella rumpujen soittoa. Ei edes häpeä laiskuuttaan! Missä ahkeruuden perikuva Patrick Bateman, kun häntä tarvitaan? (Vastaus: ohjaaja Luca Guadagnino on tekemässä uusintaversiota Amerikan Psykosta.)
On hyvä muistaa, että kun kutsumme jotakuta huonoksi, sanomme sen aina suhteessa siihen, mihin olemme tottuneet arvottaessamme rummuttamista. Lars on meidän mielestämme huono, koska hänen soittotaitonsa on suppeampi ja simppelimpi kuin mitä me miellämme hyväksi rummuttamiseksi. Toki voimme todeta, että esimerkiksi epärytmissä pysyminen on käytännössä “objektiivisesti” huonoa soittamista, koska se tekee usein muuten hyvin rullaavasta soitannasta epämiellyttävän kuuloista. Noin muuten Larsin vertaaminen muihin rumpaleihin on yhtäältä täysin perusteltua, koska siihenhän kritiikki perustuu jumalauta (huoh, täysin tarpeeton voimasana), mutta toisaalta ei ole perusteltua, koska Lars on maailman ainoa Metallican rumpali. Lars on se, joka määrittää sen, miltä Metallican rumpukohdat kuulostavat. Siinä mielessä meillä ei siis ole yhtään ketään kehen verrata. Siitä tosiasiasta ei tarvitse pitää, mutta näin se on. Minä olen jonossa ensimmäisenä… tai no toisena… okei, en ole jonossa lainkaan kritisoimassa Larsin nykyisiä taitoja (kritisoin etäältä), mutta samalla arvostan sitä, ettei hän kumarra kenellekään, vaan määrittää röyhkeästi, miltä Metallican rumpuosuudet kuulostavat –olkoon se laiskuuden, välinpitämättömyyden tai jääräpäisyyden syytä. Siinä on silti jotain inspiroivaa.
Kiitos siis sinulle, Lars. Olet myös elävä roolimalli meille tulevaisuuttamme kuumotteleville nahka-apinoille, että vaikka sadat tuhannet pitäisivät sinua käytännössä lahjattomana siinä, mitä sinä teet, voit olla välittämättä heistä. Koska viime kädessä sinä päätät, mitä sinä elämälläsi teet, eikä nimimerkki For Whom The Bell Trolls (oikealta nimeltään Jarkko, ikää 92 vuotta). Olet elävä esimerkki siitä, että tämä lyhyt elämä kannattaa käyttää tehden sitä, mitä itse haluaa ilman paineita siitä, että saavuttaa jotakin suurta…
Okei, perustit myös maailman suurimman metalliyhtyeen, minkä voi laskea suureksi saavutukseksi, mutta my point still stands. Aina ei tarvitse olla hyvä. Riittää kun vain on. Ystävällisin terveisin
Elämme aikakautta, jossa aikamme legendaarisimmat artistit alkavat tipahdella. Vaikka musiikki elää ikuisesti, tuntuu absurdilta, että juuri nämä pioneerihahmot kuolevat vanhuuteen. Helmikuun 2025 lopulla soul-laulaja Roberta Flack menehtyi 88-vuotiaana ja lähes viikkoa myöhemmin 84-vuotias vibrafonisti Roy Ayers jatkoi samaa polkua. Itse en ole vieläkään toipunut Princen ja Aretha Franklinin poismenosta.
Flack ja Ayers syntyivät kumpikin musikaaliseen perheeseen. Kummankin lapsuus on hyvin tyypillinen afroamerikkalaiselle muusikolle: musiikkiura alkaa laulaen ja soittaen kirkossa, josta tie vie yleensä oman lahjakkuuden ansiosta musiikkipainotteiseen kouluun. Flack ja Ayers soittivat kumpikin pianoa ja lauloivat kuorossa, mikä eittämättä on johtanut musiikkiurien syventymiseen. En sano, että Ayersin ura olisi ollut yhtään helpompi tai etteikö hänellä olisi ollut haasteita, mutta on pointattava se fakta, että Flack on onnistunut mustana, koulutettuna naisena luomaan itselleen musiikista uran 15-vuotiaasta asti. Kun Ayers droppasi koulun 26-vuotiaana tehdäkseen musiikkia, oli Flack valmistunut yliopistosta 19-vuotiaana ja opetti työkseen musiikkia ja englantia pienessä ”high schoolissa”.
Tämän muistokirjoituksen ei kuitenkaan ole tarkoitus dissata tai vastakkainasetella. 1970-luvun alussa Ayers perusti oman legendaarisen yhtyeensä Roy Ayers Ubiquity, joka toimi acid jazzin, jazz-funkin ja R&B:n yhtenä pioneeriyhtyeenä. Ayers pääsi myös tekemään musiikkia yhteen kaikkien aikojen tunnetuimpaan blaxploitationelokuvaan Coffy (1973), mikä on varmasti ollut merkittävä osa Ayersin suurimman hitin Everybody Loves the Sunshine luomisprosessia. Sekä soundtrackissa että hitissä on hyvin paljon samoja viboja: syntetisaattoririffit, funkmaiset bassolinjat ja kalliit soinnut
Ayersia ei turhaan ole tituleerattu nimellä ”The Godfather of Neo-soul”, sillä neo-soulin (rnb + funk-jazz + fuusio + hip hop) perintö jatkuu yhä tänäkin päivänä.
Flackin ura lähti käyntiin myös 1970-luvulla. Sitä ennen Flack teki ravintolapianistin töitä, josta hänet signattiin 1968. Vuonna 1973 puskettiin ulos Killing Me Softly -hitti. Roberta Flackista muodostui 1970-luvun R&B:N ”the voice”. Flackin ja Ayersin urat ovat hyvinkin samantyyliset, sillä myös Flack levytti musiikkia elokuviin ja tv-sarjoihin. Kumpikin keikkaili ja äänitti ahkeraan 1980-luvulla. He myös toimivat aktivisteina 1980-luvulta alkaen paremman huomisen puolesta. AIDS-aktivismi ja vähemmistöjen oikeudet olivat molemmille tärkeitä. Flack piti kovaa ääntä lisäksi naisten, artistien sekä eläinten oikeuksista.
Molemmat tekivät yhden ison hitin, joka määritti heidän koko uraansa. Ayersin Everybody Loves the Sunshine ja diskojytäbiisi No Stranger to Love ovat tiuhasti sämplättyjä, muun muassa 2000-luvun neo-soulin ja R&B:n ikoniset artistit Mary J. Blige ja Jill Scott ovat hyödyntäneet niitä. Unohtamatta The Fugees -yhtyeen hittiä. Epic & sexual. Vuonna 2004 Ayers teki yhteistyötä neo-soulin kuningattaren Erykah Badun kanssa ja 2015 Ayers soitti vibrafonia Tyler, The Creatorin kappaleeseen Find your Wings. Flack lisättiin vuonna 2021 ensimmäisenä naisena biisintekijöiden Hall of Fameen. Flack oli myös ensimmäinen artisti, joka voitti kahtena vuotena putkeen Grammy-palkinnon “The Record of the Year”.
Teksti Johanna Tähti
Metsä-
TEKSTI ALEKSANDRA RAUHANIEMI
KUVAT HELKA SAVISALO
Lapsuuteni maisema on vanhempieni kodin ympärillä. Asumme keskellä metsää, jossa olen viettänyt lapsena paljonkin aikaa. Omissa muistoissani metsän puut ovat valtavia, ihmisen merkkejä ei juurikaan ole. Metsässä kulkeminen herätti jännitystä, sillä vanhempani varoittivat minua aina siitä, että metsässä saattoi olla karhuja tai susia.
Fyysinen ympäristö metsässä on edelleen vaikuttava, mutta maisema on muuttunut lapsuudestani. Olen toki käynyt metsässä viime aikoinakin, mutta nyt, kun kuljin metsässä ja yritin tietoisesti verrata aluetta muistoihini, on muutos valtava. Aiemmin valtavat puut toivat metsään varjoa ja pimeyttä, mutta nyt suurhakkuun jälkeen metsä on kaukana entisestä.
Aluetta ollaan uudelleen kaavoitettu aurinkopaneelipuiston käyttöön, minkä vuoksi myös metsän läpi kulkevaa tietä on uudistettu. Se ei sentään vielä ole asfalttia, mutta sitä ei voi enää ajatella metsäpolkuna. Tie on tehty autoille ja suurille metsäkoneille. Suhtaudun aurinkoenergiaan positiivisesti, mutta kun nyt tiedän että puiston rakentaminen vaatii lapsuuden maisemani tuhoamista, aiheuttaa se vihan tunteita. Miksi juuri meidän takapihalle?
Ainoa asutus metsässä on pitkään aikaan ollut isovanhempieni vanhempien ensimmäinen koti Karjalasta muuton jälkeen. Talossa ei ole vesijohtoa, vaan se on jäänyt vuosikymmeniksi lähes käyttämättömäksi. Talon pihaa ympäröi vanhat levinneet kukkapenkit ja viinimarjapensaat.
Vanhat, isoisoäitini kasvattamat omenapuut ovat ajan myötä käpristyneet pieniksi. Voi olla, että ne olivat aina samankaltaisia, mutta lapsena muistan niiden olleen valtavia. Voi olla, että olin vain lyhyt.
Mökin jälkeen reitti jatkuu syvemmälle metsään. Olen shokissa huomattuani, että myös vanha suurien puiden peittämä maasto on hakattu. Hakkuu on ylettynyt pidemmälle kuin mitä olen osannut pelätä. Myös ihmisten merkit ovat selkeämmin näkyvissä. Naapurini on päättänyt aidata osan metsätiestä kettingillä ja rauta-aidalla. Aitaa hän perusteli sillä, että joku saattaisi ajaa auton metsään ja sytyttää sen tuleen. Aidan yli pääsee helposti yli tai ali.
Metsän pohjaa tarkastellessa löytyy ammuttuja luoteja. Luotien koon perusteella ne ovat ehkä alueen metsästäjien hirvijahdista. Metsästäjien merkkejä näkyy alueella paljon. Muutamien satojen metrien välein on pystytetty metsästystorneja. Tornit alkavat jo reitin alussa, huolestuttavan läheltä vanhempieni kotia. Kun kiipesin torniin, huomasin lähellä myös suljetun metsästyskopin. Metsästyskopin lattialla on sekä ammuttuja luoteja, että tyhjiä kaljatölkkejä.
Koppiin on raahattu vanhan auton penkit, jotka ovat kopin ainoan ikkunan edessä. Ikkunaan tehdyistä rei’istä näkyy vanhojen, mädäntyneiden omenien peittämä pelto. Omenat on levitetty pellolle, jotta alueen peurat tulisivat syvemmältä metsästä kopin luokse ammuttavaksi. Tämä tuo mieleen sen, kun lapsena kuljin veljeni kanssa metsässä ja löysimme hirven suolet. Suolet oli jätetty lammen jäälle.
Seuraavana kesänä lammessa uiminen ei enää ällöttänyt, mutta nyt kun mietin sitä, että lampeen on uponneet hirven suolet, herättää se oksetusta. Lammen pohja on aina ollut mutainen,
kadosta
joten uidessa on pitänyt aina muistaa nostaa jalat ylös, etteivät ne jää pohjaan kiinni. Lammessa viihtyivät myös suuret vesihämähäkit sekä vesisisiliskot. Liskoja ei mummini mukaan enää viime kesänä näkynyt.
Oma kokemukseni metsästä on päivän retken jälkeen hyvin erilainen. Hakkuiden vuoksi voi maisemaa nähdä todella pitkälle. Metsän läpi näkyy asutusta, jota en edes tiennyt alueella olevan. Metsä ei ole niin suuri ja mahtava kuin se minusta lapsena oli. Metsä ei enää herättänyt jännitystä, koska ei noin innokkaasti hakatussa metsässä viihdy edes supikoirat. Metsä on myös hiljaisempi kuin ennen.
Havaintoni kohdistuvat enemmän siihen, mitä metsässä ei ole kuin siihen mitä siellä on. Metsä oli minulle lapsena tärkeä paikka, mutta vierailuni sinne eivät enää ole niin pitkiä kuin aiemmin. En viihdy metsässä enää samalla tavalla. Maisemasta on tullut tylsä. Aiemmin metsässä näki usein peuroja ja jäniksiä mutta nyt niitä ei näy. Näen metsän vain sen puutteiden kautta, en osaa arvostaa sitä mitä siellä vielä on.
Aapon levysuositukset alkuvuodelta
Vuosi 2025 on nyt jo osoittanut olevansa täynnä mieleenpainuvaa musiikkia syntikkapopista eggpunkiin.
Tässä muutamia albumipoimintoja, jotka ovat innostaneet ja inspiroineet Efektin musakriitikko Aapo Häärää.
teksti Aapo Häärä
Cameron Winter, Heavy Metal Partisan Records, Play It Again Sam riChard d aW son, End Of The Middle Domino Recording Co
Huumaava, koskettava ja fantastinen tapa avata sooloura. Winterin koomisen vahva vibrato, epätodelliset sanoitukset ja huikeasti sävelletyt instrumentaatiot tekevät tästä albumista must hear -materiaalia viime vuoden lopulta.
Jos Dawsonin diskografia ei sinulle ole tuttu, tämä albumi kannattaa ottaa välittömästi kuunteluun. Kotoisa, sanoituksellisesti rikas albumi, joka kuulostaa lähes live-tallenteelta.
the Ghoulies, Shafted By The Algorithm Erste Theke Tonträger
Nopeatempoista ja räkäistä egg punkkia. Samankaltaista menoa kuin monella muullakin genren bändillä. Soundi uppoaa edelleen aika kovaa. Fuck yeah.
squid, Cowards
Kenties hieman vaisumpi soundi bändiltä heidän kolmanteen albumiinsa. Ei sisällä Narrator- tai Swing-luokan bängereitä juurikaan. Windmill-skenen faneille tässä on paljon, mistä nauttia.
Ghais Guevara, Goyard Ibn Said
The Old Guard Is Dead tulee olemaan ehkä vuoden jyräävin avausbiisi albumille, sanon sen nyt jo. Niin ja loppualbumikin on myös kelpo matskua.
hesse Kassel, La Brea
Hesse Kassel
Pari vuotta olemassa ollut chileläinen art-post-noise-rock-yhtye paikkaa Isaac Woodin ja Sprainin muotoiset tyhjyydet sydämessäni.
Kuin unta näkisi. MIKEn soundille tuttu psykedeelinen ja oikkuileva tuotanto synkkaa soljuvien riimien taustalla kerta toisensa jälkeen.
Ei Mogwain tajuntaaräjäyttävin projekti tähän mennessä, mutta jos olet yleisesti kiinnostunut semi-psykedeelisestä post-rockvibailusta niin tässä on paljon hyviä hetkiä.
a sian GloW, 1110011
Asian Glow
Korkean laadun shoegazea. Genrelle oleellinen psykedelia saa albumilla tyylikkäitä ja leikkisiä twistejä monen muotoisilla syntikkasoundeillaan.
Helvetin äkäistä modernia punk-soundia. Rivoja ja viihdyttäviä sanoituksia, jäätäviä voksuja. Räjähtävää menoa, tätä bändiä ei kannata päästää lipsahtamaan.
Valtava positiivinen yllätys! Alusta loppuun energisiä ja tunteellisia syntikkapoppibängereitä. Tätä ei kannata jättää väliin, vaikka albumin pituus tai tekijä saattaisi lannistaa.
Panda bear, Sinister Grift
Domino Recording Co
Kuin matkaisi psykedeelisen popin aikakausien läpi. Kiemurtelee Beach Boysien inspiroimien sunshine pop-harmonioiden kautta albumin loppupuolen hitaampiin ja synkempiin kappaleisiin.
Warp Records
miK e, Showbiz! 10k
l ambrini Girls, Who Let The Dogs Out City Slang
the WeeK nd, Hurry Up Tomorrow XO, Republic Records
moGWai, The Bad Fire Rock Action Records
Fat Possum Records
Ilta-aurinko, sumu ja usva
– liikuttuneita havaintoja 1800-luvun luontokuvista
Tuomi Helander on Efektin vakiokuvataidekriitikko, joka vihaa nousua Puolalanmäelle ja haluaa kannustaa suomenkielisiä museokävijöitä lukemaan näyttelytekstit aluksi ruotsiksi.
Victor Westerholm: Koivuhaka, 1888. Öljy kankaalle. Turun Taidemuseo/Niilo Jokipohjan kokoelma.
Hjalmar Munsterhjelm: Metsälampi kuutamossa, 1883. Öljy kankaalle. Turun Taidemuseo.
Kuva: Vesa Aaltonen
Turun Taidemuseo holmberG – munsterhjelm – Westerholm KOLME KATSETTA MAISEMAAN 31.1.–18.5.2025
Teksti Tuomi Helander
Kävin katsomassa Turun taidemuseon näyttelyn Kolme katsetta maisemaan. Voi luoja, että vihaan nousua taidemuseon mäelle. Tällä kertaa nousu voisi kuitenkin vertautua niihin näkymiin, joita museokävijä saa silmiensä eteen kävellessään sisään näyttelysaleihin. Näyttely tarkastelee suomalaista maisemamaalausta ja keskittyy Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoon. Esillä olevat maalaukset vaihtelivat 1800-luvun puolivälistä 1800-luvun loppuun. Edellä mainitut taiteilijat olivat ensimmäisiä suomalaisia kuvataiteilijoita, jotka matkasivat Saksaan ja saivat taiteelliset vaikutteensa Düsseldorfin koulukunnasta, jossa sekoittuu luonnon romanttisuus ja kansalliset jylhät maisemat sekä naturalistinen realistisuus.
Näyttelyn teokset vaihtelivat selvästi kansallisromanttisesta näennäisen arkiseen suomalaiseen luonnon kuvaukseen. Esimerkiksi
eläimet, kuten lehmät, olivat edustettuina melkeinpä kolmanneksessa tauluista. Luonnollisesti eläimet esiintyvät luonnossa, joten niiden rooli maalauksissa ei tule yllätyksenä. Huoneissa olevat näyttelytekstit antoivat tavallista enemmän akateemista kontekstia näyttelyyn, ja kirjasin muutamia kohtia ylös tulevaisuuden varalle. En tiedä, paljonko tavallinen museokävijä saa teksteistä irti, sillä koulukunnat ja ismit saattavat sekoittua helposti. Voisi luulla, että tällaiset luontoaiheiset maalaukset olisivat kovin kuivakoita, mitä ne sikin sokin sijoitettuna esimerkiksi Ateneumiin voivatkin olla. Tämä hyvin kuratoitu näyttely esitti teokset onnistuneesti oman aikansa kontekstissa. Näin syntyi hyvä, yhtenäinen kokonaisuus. Kuivakkuus oli poissa ja virkistävät, väreissä, valossa ja varjoissa kylpevät teokset olivat tietyllä tavalla sangen tuoreen tuntuisia. Ajassa, jossa oma luontokäsityksemme on vähintäänkin vinksahtanut, osoittautui 1800-luvun taide yllättävän ajankohtaiseksi aiheeksi, etenkin
sen käsitellessä Suomen luontoa ja luonnon monimuotoisuutta. Ekokriittisiksi näyttelyn maalauksia ei voi kutsua, mutta naturalistisessa kuvauksessaan ne osoittavat arvostuksen luontoa kohtaan. Teosten lähtökohdat ja tavoitteet tosin saattoivat muuttua enenevissä määrin nationalistisemmiksi 1900-lukua lähestyttäessä. Eksotisoida saattoi jopa oman maansa luontoa.
Kokonaisuutta oli eritelty aiheiden mukaaan. Omissa huoneissaan oli kuvattu luonnon elementtejä vedestä ja sen olomuodoista eri sääolosuhteisiin. Aamu- ja ilta-aurinko, sumu ja usva, kuu ja tähtitaivas hohtivat niin impressionistisen ja realistisen voimakkaina sekoituksina, että liikutuin aamuista järvimaisemaa kuvaavan teoksen edessä. Luonto merkitsee minulle erityisen paljon. Suru sen katoamisesta loi tietynlaisen melankolian, joka juontuu yksi yhteen romanttisiin kuvauksiin saavuttamattomista maisemista ja metsän siimeksiin vievistä salaisista poluista.
SUUREN
NÄYTTÄMÖTAITEESTA JA SYRJINNÄSTÄ
Nora Dadu: Roolitus 393 s.
YHTEISKUNNASTA JA MEDIASTA
Janne Seppänen & Esa Väliverronen: Mediayhteiskunta 333 s.
JAPANILAISESTA
KÄSITYÖLÄISYYDESTÄ
Arto Lindblom, Taru Lindblom & Heikki Valkama: Takumi 300 s.
OOPPERASTA JA VALLASTA
Marissa Mehr: Nainen, joka käveli veitseen 240 s.
YLIOPISTOSTA JA DEMOKRATIASTA
Hanna Kuusela: Syytös – Muuan akateeminen tragikomedia 180 s.
TUTKIMUKSEN TEKEMISESTÄ
Emilia Karjula ym. (toim.): Luovaa kirjoittamista tutkijoille 176 s.
ESITYKSESTÄ JA TUTKIMUKSESTA
Hanna Järvinen (toim.): Miten tehdä esityksellä? 236 s.
KULTTUURISTA JA VALLASTA
Tuuli Lähdesmäki ym. (toim.): Kenen kulttuuriperintö 387 s.
VENÄJÄSTÄ JA MAANPAKOLAISUUDESTA
Ville-Juhani Sutinen & Ville
Ropponen: Emigrantit 271 s.
pop & aivopesu
180db_ [130] – Aphex Twin
Drums of Death – FKA Twigs & Koreless
I Don’t Wanna Hear It – Minor Threat
Heavy – The Marías
Poor Fake – Kelsey Lu
Computer Love - 2009 Remaster – Kraftwerk
anna mun hohtaa –louna0nline
Dirty Harry – Gorillaz, Bootie Brown
Abracadabra – Lady Gaga
Lipstick On The Glass – Wolf Alice
A Dream of You and Me –Future Islands
Four Horsemen - Remastered – The Clash
Shiny Happy People – R.E.M
IT girl – JADE
Don’t Believe The Hype –Public Enemy
Little Dark Age – MGMT
Veitsi – Pykäri
Girl U Want – DEVO
Kunpa saisit musta kiinni –Ruusut
B.O.B - Bombs Over Baghdad – Outkast
all the good girls go to hell –
Billie Eilish
Aivot lähtee kyl vaahtoutuu kun tän laittaa soimaa!
Merkkiteosten “aitouden” ja todenmukaisuuden kyseenalaistaminen ei kai koskaan ole ollut yhtä kuuma aihe, tässä biisissä se on myös POP! nimimerkki: O.T.
Tää biisi saa leijumaan, joku tässä hypnotisoi. I love it.
Idk oon vaan obsessed. nimimerkki: littlemixfangirl98
Nää soundit on niin POP!
Kertoo esim ilmastonmuutokseen liittyvistä teemoista ja siitä miten ne usein sivuutetaan -> joskus jopa aivopestään ettei ilmastonmuutos ois ees juttu plus billie bängää aina. <3 nimimerkki: wherearetheavocadoslover
ja niin me joudumme päättämään teemmekö näitä tekoja pieninä jyväsinä, lantiolta maahan, ojentaen kättämme kuin viljelijät vai ylimalkaisilla eleillä, tyhjillä lupauksilla.
ei kukaan voi luvata koko maailmaa. jos tietäisin saanko huomisen elää, minä lupaisin huutaa muille kuulkaa!
Voisinpa olla taas pieni peikko
ei heikko mutta leikkokukka, juuret maata kutittamassa, kuivattelemassa sateilta tuulessa.
sänkyyn kannettava, kokoon käpertyvä kuin kissa.
pörhistelevä, omat hiukset sekoittava. leikkivä kaikuvassa luolassa. kas vasten karvaa elävä, oman rumpunsa päristelijä.
Tuomi Helander
M.J. PROKOFJEFF (N. 1907-1908), KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA, museovirasto perniö (N. 1938), historian kuvakokoelma, museovirasto
“VOIMAKAS
RUUMIILLINENTAI TUNNEVAIKUTUS, JOKA VOI ILMETÄ JOLLAIN TAVOIN PUHUJAN KÄYTTÄMÄSSÄ KIELESSÄ”
TURUN YLIOPISTON MEDIAN, MUSIIKIN JA TAITEEN TUTKIMUKSEN AINEJÄRJESTÖ
