LEVÄTKÄÄ RAUHASSA MAKEA PÄIVÄNSÄTEEN PRINSSI JA LEMPEÄN MYRSKYN KUNINGATAR
– MUISTOKIRJOITUS
METSÄKADOSTA – MERKINTÖJÄ METSÄSTÄ
VALOKUVAKESKUS PERI
Valokuvakeskus Peri ry on valokuvan ja kameraa käyttävän nykytaiteen kentällä työskentelevä avoin yhdistys, jonka jäsenistössä on valokuva- ja videotaiteilijoita, valokuvaharrastajia ja tutkijoita. Tavoitteenamme on edistää valokuvataiteen tunnettuutta, paikallista ja kansainvälistä yhteistyötä sekä dialogia tekijöiden ja yleisöjen välillä.
N ä y t t e l y t 2 0 2 5
9.5. – 8.6. Oscar Eriksson Furunes
27.6. – 27.7. Lydia Toivanen
8.8. – 7.9. Maija Annikki Savolainen & Päivi Helander
Valokuvakeskus Peri, Turun Taidehalli, Vanha Suurtori 5, 20500, Turku Ke-pe klo 12-18, la-su 12-16
Vapaa p ääsy!
P i m i ö
Perin pimiö, Taiteen talo, Nunnankatu 4, 20700 Turku
Perin pimiö Taiteen talon päärakennuksen 1. kerroksessa on kaikille avoin ammattitaitoinen mustavalkopimiö, joka tarjoaa puitteet itsenäiseen pimiötyöskentelyyn Katso tarkemmat hinta-, aukiolo- ja kurssitiedot Perin nettisivuilta. Lisäksi Perin toimistolta löytyy valokuvaan keskittyvä kirjasto (n 600 valokuvaaiheista nidettä) sekä digitaalisen valokuvan tulostuksen ja skannaamisen mahdollistava PeriLab.
OTylkkäriin ei tarvitse tyytyä
piskelijoille suunnattu journalismi on kriisissä, tai ainakin ylioppilaslehdet ovat kriittisessä murrosvaiheessa. Kyseessä saattaa olla jopa lajin lopullisen häviämisen vaara; Lapin ylioppilaslehti on lopetettu ja Helsingin Ylioppilaslehden tulevaisuus on uhattuna säästösyistä. Ylkkärin kurjistumisesta tiedetään jo ainakin se, että jatkossa lehteä ilmestyy taas yksi numero vuodessa vähemmän kuin ennen. Kulttuurileikkausten hengessä, ilmestymättä jää kevään viimeiseksi lehdeksi kaavailtu suuri kulttuurinumero. Kerromme kaiken olennaisen kulttuurikentän systemaattisesta köyhdyttämisestä seuraavalla sivulla.
Samanlaisia keskusteluja Tylkkärin rahoittamisesta on alettu käymään myös TYYn piirissä. Edustajistossa on ehdotettu muun muassa lehden muuttamista vapaaehtoistyöllä toimivaksi. Meidän pitäisi olla tästä huolissamme, mutta hiljaista on. Miksi emme puolusta Tylkkäriä samalla mitalla kuin Ylkkäriä puolustetaan? Miksei Tylkkäri itse puolusta omaa oikeuttaan jatkaa journalistista toimintaansa? Yksi syy voi olla se, ettei Tylkkäri ylipäätään käy kriittistä keskustelua yliopistomaailman aiheista muiden ylioppilaslehtien tavoin.
Lehden rahoituksen ollessa uhattuna, Ylioppilaslehti on lähtenyt rohkeasti kritisoimaan ja tutkimaan HYYn tekemiä taloudellisesti vastuuttomia valintoja. Ylioppilaslehdet ovat muutenkin olleet aktiivisesti ottamassa kantaa yliopistomaailman murrokseen ja sivistyksen alas ajamiseen. Viimeisen vuoden aikana Jylkkärin ja Ylkkärin pääkirjoituksissa on puitu muun muassa sivistyksen katoamista, yliopistodemokratian romahtamista, poliittista teatteria ja korkeakoulujen englanninkielistymistä. Toisin sanoen, keskustelua on käyty kaikesta siitä, mistä Hanna Kuusela kirjoittaa teoksessaan Syytös –Muuan akateeminen komitragedia (Vastapaino 2024). Samaan aikaan Tylkkärin pääkirjoitukset ovat puolestaan käsitelleet kasvisruoan pakottamista, oranssin miehen vaalivoiton vähäpätöisyyttä ja kesätöiden hakemista.
Ylioppilaslehtien aseman heikentyminen tarkoittaa keskustelukulttuuriin näivettymistä. Kuka uutisoi yliopiston omista asioita, jos ei ylioppilaslehti? Huolta herättää myös kysymys siitä, missä nuorten toimittajien olisi tarkoitus työllistyä, jos ylioppilaslehdet menettävät paikkansa? Missä ovat parikymppiset toimittajat – ja mikä journalistinen media tavoittaa saman ikäiset lukijat? Ylioppilaslehdet ovat ennen kaikkea nuorten journalismia – ja nuoret ansaitsevat medioita, kuten Roosa Welling asian esittää Ylioppilaslehden abinumeron pääkirjoituksessa.
Oliver Tomar Efektin päätoimittaja efektilehti@outlook.com
Ruotsissa ylioppilaslehdet ovat tehneet digitaalista siirtymää jo jonkin aikaa. Paperilehden korvaaminen verkkomedialla ei välttämättä ole taloudellisesti valtavan merkittävä säästö, sillä verkkoon siirtyminen vaatii paljon resursseja. Ekonominen perustelu ei kuitenkaan käsitä fyysisen median ensisijaista ylivoimaisuutta. Paperilehti on haptisesti parempi lukukokemus. Verkkomedioiden ympäristö on luonteeltaan hajanainen, eikä Tylkkärin kannata seurata Ruotsin tietä. Ylioppilaslehti ei ole kilpailukykyinen media verkossa, sillä lukevilla opiskelijoilla on jo tarpeeksi digitaalisen median alustoja. Printtilehden tuntua ei etenkään tule korvaamaan alati yleistyvät roskapostin sekaan katoavat uutiskirjeet. Minulla ei ainakaan riitä tekno-optimismia uskoa Substack-sisällön saavutettavuuteen. Sähköpostilista on luonteeltaan aina salaseura, ihan sama kuinka paljon sitä markkinoi. Fyysinen lehti on myös kaunis esine, kuten olet kenties tätä lehteä pidellessäsi huomannut. Nämä ovat arvoja, jotka saattavat pelastaa printtimedian nuorten keskuudessa. Printtilehti on demokratisoiva voima ajassa, jossa keskustelukulttuuri kuplaantuu ja ymmärrämme toisiamme yhä vähemmän. Paperisella Tylkkärillä on näkyvä paikka Turun katukuvassa ja kampuksella, eikä tätä asemaa kuulu vaarantaa.
Tylkkärin tulevaisuus on edustajiston käsissä. Meiltä, tulevilta viestinnän ammattilaisilta, vaaditaan nyt vastapuheenvuoroa lehden olemassaolon puolesta. Vaikka Tylkkäri ei kautta linjan ole laadultaan yhtä kovaa kamaa kuin Helsingin tai Jyväskylän ylioppilaslehdet, olisi järjetöntä kieltää, etteikö laajalevikkinen printtilehti yliopiston omista asioista ole valtavan tärkeä media, jota ei kuulu ottaa itsestäänselvyytenä. Tylkkärin kokoisella alustalla olisi mahdollista käydä merkittäviä keskusteluja yliopiston hallinnon ja ylioppilaskunnan päätöksistä, tieteestä, tutkimuksesta ja opiskelijoita puhuttelevista aiheista purevalla tavalla. Tällä hetkellä Tylkkäri ei täytä tätä ideaalia, mutta se ei tarkoita, etteikö se tulevaisuudessa voisi. Parempi Tylkkäri ei ole pelkkää utopiaa. Lehden laadussa täytyy ottaa huomioon, että Tylkkäri toimii pitkälti toimituksen avustajien juttujen voimalla. Parempi Tylkkäri on siten myös meistä toimittajista kiinni. Efekti vaatii TYYltä sekä Tylkkäriltä kunnianhimoisempaa ja kriittisempää journalismia. Lukemisen arvoisia juttuja. Tulemme toistaiseksi paikkaamaan Tylkkärin jättämää kriittisen keskustelun aukkoa, mutta toivottavasti näin ei jatku pitkään. Turku ansaitsee pysyvän ja paremman Tylkkärin
K u lttuurileikkaukset
ÖAKulttuurileikkaukset sitä ja Riikka Purran sakset tätä. Oletko perillä kulttuurileikkauksista ja niiden vaikutuksista? Pian olet, sillä kokosimme aakkosten verran tietoa kulttuurialaa kurittavista leikkauksista
TL;DR-meiningillä. Paneuduimme erityisesti Taiteen edistämiskeskuksen – eli Taiken – jakamiin avustuksiin kohdistuviin leikkauksiin, sillä Opetusja kulttuuriministeriön alaisena palveluvirastona Taiken yhteiskunnallinen vaikutus kulttuuriin on merkittävä. Jos et (ymmärrettävästi) halua lukea aiheesta kymmeniä artikkeleita, lue edes tämä!
Teksti Karita Pakarinen, Kasperi Kainulainen & Eelia Leikas
A niin kuin Apurahat
Taiken eli Taiteen edistämiskeskuksen valtionavustusten suhteellinen vähennys on yhteensä 4,6 miljoonaa euroa verrattuna viime vuoteen. Suurimmat leikkaukset kohdistuvat taiteenalojen kohdeapurahoihin, osallisuuden ja kulttuurihyvinvoinnin avustuksiin sekä kulttuurisen moninaisuuden ja rasisminvastaisen toiminnan avustuksiin, joissa kaikissa on noin 25 prosentin leikkaus vuoteen 2024 verrattuna.
Lähde: Taike 2025
C niin kuin Cinema
Verkossa toimivaa pienjulkaisua Film-O-Holicia pyörittävä Filmiverkko ry ei saanut vuodelle 2025 Taikelta avustusta ensimmäistä kertaa 26 vuoteen. Ilman avustusta kritiikkien määrä vähenee ja säännöllinen julkaisutoiminta päättyy. Nurinkurisen tilanteesta tekee se, että elokuvamainonnan epäkohta eli kritiikkien yksipuolistuminen on puhututtanut mediassa viime aikoina. Millaiseksi kritiikkien muoto kehittyy, kun aloittelevat kriitikot eivät saa enää yhtä helposti jalansijaa Film-O-Holicin kaltaisella alustalla?
Lähde: Filmiverkko ry 2025
E niin kuin Eriarvoisuuden kasvu
Hallitus on leikannut myös muun muassa työttömyysturvasta, yleisestä asumistuesta sekä toimeentulotuesta. On siis selvää, että eriarvoisuus kasvaa, sillä yhä harvemmalla on mahdollisuus kulttuurista nauttimiseen, kun rahat eivät riitä edes välttämättömyyksiin. Järjestöillä taas ei välttämättä ole enää tarjolla laaja-alaisesti maksutonta kulttuuria. Mielenterveysbarometrin 2021 mukaan yli 95 prosenttia mielenterveyskuntoutujista pitää kulttuuria sopivana muotona mielenterveysongelmien käsittelyssä. Saavutettavalle kulttuurille siis todella olisi tarvetta, kun sosiaaliturvaleikkaukset rasittavat kansan mieltä.
Lähteet: Yle 2024, Maaseudun Tulevaisuus 2024
G
G niin kuin Gaalakohu
Leikkaukset ovat aiheuttaneet pientä kohinaa alkuvuoden gaaloissa. Laulaja Olga asteli Emma-gaalaan yllään mekko, joka näytti olevan tehty 100 euron seteleistä. Olga kertoi mekon olevan kannanotto ja kommentoi asuaan näin: “Ihan rehellisesti tässä on hallituksen leikkaukset mun päällä.” Riikka Purran osallistuminen Kultainen Venla -gaalaan taas sai X:n vitsiniekkojen sormet viuhumaan. Purran gaalaa ylistävän X-julkaisun alle ilmestyi muun muassa seuraavat letkautukset: “Mitä sä siellä teit? Etsit leikkauskohteita?” ja “Oliko ne sakset sinun vai kenties jonkun pukuompelijan?” Myös gaalan juontajat Susanna Laine ja Christoffer Stranberg heittivät parit mehukkaat saksiläpät. Jos kulttuurileikkaukset eivät muuten kirvoita riemunkiljahduksia, saamme ainakin nauttia Purran sakset -vitseistä.
Lähde: Ilta-Sanomat 2025, MTV 2025
I niin kuin Inflaatio
“Luovilla aloilla sekä tapahtuma-alalla on merkittävä työllisyys- ja kasvupotentiaali. [...] Kulttuuri- ja taidetapahtumat luovat ympärilleen sekä taloudellista että henkistä lisäarvoa.” Terveisin, Orpon hallitus. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa kulttuurista leikataan ja inflaatio rapisuttaa kuluttajien ostovoimaa. Miten tästä päästään tilanteeseen, jossa luovilla aloilla todistetaan työllisyyspotentiaalia? Kulttuuritapahtumien arvonlisäveron noustua 14 prosenttiin, on esimerkiksi pääsylippujen hintoja nostettava. Inflaation, alv-korotusten ja leikkausten yhdistelmä johtaa väistämättä irtisanomisiin.
B niin kuin BKT
F E J B H I A D C
Lähteet: TAKU ry 2024, KULTA ry 2024
Euroopan maissa kulttuurialan osuus BKT:sta on n. 4,4 %, Suomessa osuus on 3,1 %. Kulttuurialan kasvupotentiaalin kehittäminen on esillä hallitusohjelmassa, mutta kehitystä varten tarvitaan investointeja. Onko investointeja mahdollista tehdä, kun kulttuurialaan kohdistetaan leikkauksia? Ilman hyvinvoivia organisaatioita ja asiantuntijoita, kasvupotentiaali jää vain hallitusohjelman kauniiksi korulauseiksi.
Lähteet: TAKU ry 2024, Suomen Taiteilijaseura 2023
D niin kuin Demokratian vaarantuminen
Mainitut pienjulkaisut ovat demokratian toteutumisen kannalta merkittäviä. Taike on kylläkin kohdistanut pienemmät leikkaukset kulttuurilehtiin ja verkkojulkaisuihin, koska näiden tahojen avustuksilla on erityinen merkitys sananvapauden ja demokratian kannalta. Leikkaus on kuitenkin 15 % eli iso lohkaisu, ja se näkyy konkreettisesti esimerkiksi Film-O-Holicin kaltaisen julkaisun toiminnassa.
Lähde: Taike 2025
F niin kuin Festarit
Yleisömäärien vähentyminen, järjestettyjen konserttien määrä ja esiintyjien yksipuolistuminen ovat esimerkkejä leikkausten aiheuttamista haitoista festarikentällä. Lisäksi esimerkiksi useiden pienten paikkakuntien taidetarjonta supistuu, kun useiden taideja kulttuurifestivaalien toiminta on vaarassa loppua leikkausten myötä. Useat festivaalit ovat jo valmiiksi joutuneet operoimaan koronapandemian jälkeisessä epävarmuudessa, ja leikkaukset yhdessä pääsylippujen arvonlisäveron korotuksen kanssa ajavat tätä elävän musiikin kenttää yhä ahtaammalle.
Lähteet: KULTA ry 2024, LiveFIN ry 2024, Vero.fi 2025
H niin kuin Hyvitysmaksuleikkaukset
Yksityisen kopioinnin hyvityksen leikkaus vahingoittaa taiteilijoita ja kulttuurialaa. Hyvitys on luovan työn tekijöille maksettava lakisääteinen korvaus siitä, että kuluttajat voivat tallentaa teoksia yksityiseen käyttöön. Yksityisen kopioinnin hyvitys on maksettu vuodesta 2015 lähtien valtion budjetista ja se on ollut 11 miljoonaa euroa siitä lähtien. Vuodelle 2025 tästä hyvityksestä leikattiin hallituksen budjetissa kookkain saksin: summa puolitettiin 5,5 miljoonaan euroon.
Lähteet: Teosto.fi, haettu 6.3.2025, Oy Suomen Tietotoimisto 2024
J niin kuin Jazz City Turku
Paikallisilla tapahtumilla on suuri merkitys alueen elinvoimaan. Kohdassa H mainittu hyvitysmaksuleikkaus voi romuttaa erityisesti uudempia ja vasta vetovoimaansa kasvattavia kulttuuritapahtumia. Tapahtumista kun ei tule hetkessä valtakunnallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittäviä. Paikallisena esimerkkinä voi mainita Jazz City Turun, joka järjestää Varsinais-Suomen ja Saaristomeren alueella vuosittain noin 100 tapahtumaa. Yksi tapahtumista on lähes 60 vuoden ajan järjestetty Turku Jazz Festival, joka valittiin vastikään Vuoden festivaaliksi 2025. Tällaiseen tilanteeseen pääsy vaatii valtavasti pitkäjänteistä työtä, jossa avustusten rooli on keskeinen.
Lähde: Oy Suomen Tietotoimisto 28.11.2024
K niin kuin Kesäranta
Sanna Marin kestitsi vuonna 2021 Kesärannassa Suomen eturivin artisteja Almasta Sanniin. Vain pari päivää sen jälkeen Marinin hallituksen tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen ilmoitti 18,4 miljoonan euron leikkauksista koronan kurittamaan kulttuurialaan. Ristiriitainen tapaus aiheutti sellaisen kohun, että Marin ilmoitti silloisessa Twitterissä SDP:n haluavan perua leikkaukset. Olisiko bileet Orpon kanssa ratkaisu suunniteltua kevyempiin leikkauksiin?
Lähde: Ilta-Sanomat 2021
M niin kuin Museot
No niistä museoista, kyllä niitä suljetaan. Museovirasto ilmoitti sulkevansa Hvitträskin, Louhisaaren, Langinkosken ja Seurasaaren museot tänä vuonna. Päätökset tehtiin taloudellisin perustein.
Lähteet: Yle 2024, Museovirasto 2024
O niin kuin Orkesterit
Orkesterien rahoitus tulee VOS-rahoituksesta*, kunnilta ja lipputuloista. Orkesterit ja teatterit ovat VOS-rahoituksen supistumisen suurimpia kärsijöitä. Musiikin alalla henkilötyövuosia on kaikkiaan 62 vähemmän kuin vuonna 2024. Prosentuaalisesti suurimmat leikkaukset (8 %) kohdistuvat Kemin ja Savonlinnan orkestereihin.
*ks. kohta V
Lähteet: Rondo 2024, Suomen sinfoniaorkesterit ry 2024
Q niin kuin Queer
Kulttuurista leikkaaminen vaikuttaa merkittävästi marginalisoituun taiteeseen. Kun rahaa on vähemmän, tuotannot yksipuolistuvat, ja ne suunnataan mahdollisimman suurelle yleisölle (lue: valtaväestölle). Turun Seudun SETA ry:n Vinokino-elokuvafestivaali on Suomen ainoa HLBTQ+-elokuvafestivaali. Vuodesta 1992 toiminut festivaali sai Taikelta apurahaa 20 000 euroa vuodelle 2025, kuten se on jo saanut monena vuonna, mutta miten pärjäävät sellaiset toimijat, joilla ei ole vielä samanlaista vakiintunutta asemaa?
Lähde: Taike 2025, Vinokino haettu 7.3.2025
S niin kuin Sirkus
Kutsuisimme tässä kohtaa Orpon hallitusta sirkukseksi, mutta se olisi loukkaus sirkustaiteita kohtaan. Kerrottakoon siis tässä, että sirkustaiteet ovat yksi Taiken toiminta-avustusten leikkausten suurimmista kärsijöistä. Kohdeapurahoihin osoitettu määräraha taas väheni 10 000 euroa. Kaikkein kovimmat leikkaukset kohdistuvat kuitenkin tanssitaiteen kohdeapurahoihin. Ne vähenevät yli 40 %, mikä palauttaa kohdeapurahojen määrän miltei 20 vuoden takaiselle tasolle. (2025: 180 000 €, 2024: 315 000 € 2007: 170 000 €).
Lähde: Sirkuksen ja tanssin tiedotuskeskus ry 2025, Taike 2025
L niin kuin Lomautukset
Leikkaukset osuvat eri tahoihin tavoilla, joita ei tule heti ajatelleeksi. Esimerkiksi Museovirasto joutuu lomauttamaan henkilökuntaansa, vaikka onnistuikin YT-neuvotteluissaan välttämään irtisanomiset. Lomautukset vaikuttavat esimerkiksi tutkimus- ja kajoamislupien käsittelyihin ja erilaisiin lausuntoihin, joita museovirasto hoitaa. Myös vastaaminen muihin yhteydenottoihin voi viivästyä.
Lähde: Museovirasto 2025
N S T R Q P O M L K
N niin kuin Nuortenkulttuuri
Nuorten- ja lastenkulttuurin tarjonta supistuu, kun niitä tarjoavat toimijat joutuvat leikkausten kohteeksi. Supistukset painottuvat usein maksuttomiin tapahtumiin. Siis niihin, jotka takaavat sen, että mahdollisimman monella lapsella ja nuorella olisi tasapuolinen mahdollisuus kulttuuriin. Vaikka valtio ei ole suoraan leikannut lastenkulttuurista, on yleisavustusten määrän samana pysyminen leikkaus kohonneiden tuotantokustannusten vuoksi.
Lähde: Yle 2025
P niin kuin Pätkätyöläiset
Pätkätyöläisiin ja freelancereihin leikkaukset osuvat erityisen kipeästi. Monet teatterit ja orkesterit työllistävät freelancereitä ja vähentyvät tuotannot tarkoittavat myös vähemmän töitä. Pätkätyöläisten ansioturvaan on myös tehty heikennyksiä työssäoloehtoa kiristämällä ja suojaosuus poistamalla. Hallitus on perustellut suojaosuuden poistumisen rohkaisevan osa-aikaisia työntekijöitä hakemaan kokoaikaista työtä. Niitä ei taiteen kentällä kuitenkaan juuri ole.
Lähde: Teme 2024
R niin kuin Ravintolat
Kaffelle ja leffaan, syömään ja taidenäyttelyyn, konserttiin toiseen kaupunkiin ja yö hotellissa? Nämä eivät ole pelkkiä treffi-ideoita, vaan esimerkkejä siitä, että kulttuurin yhteydessä kulutetaan myös muita palveluita. Kulttuurista leikkaaminen vähentää vääjäämättä kuntien vetovoimaa, mikä vaikuttaa myös ravintolaja matkailualaan. Esimerkiksi Suomen suurin festivaali Ruisrock kerää Turussa yli 100 000 kävijää, joiden mukana on reilusti ulkopaikkakuntalaisia. Erilaiset teatteriesitykset, konsertit ja näyttelyt ovat tärkeitä myös lähimatkailun kannalta. Ne siis ohjaavat kulutusta kestävämpään suuntaan.
Lähde: STT 2024, Ruisrock (tieto kävijämäärästä vuonna 2024), Sinfoniaorkesterit 2024
T niin kuin Työttömyys
Kulttuurileikkauksista johtuvan työttömyyden kustannukset ovat yhteiskunnalle moninkertaiset taiteen tukemiseen verrattuna. On selvää, että työttömät henkilöt joutuvat turvautumaan sosiaaliturvaan ja heidän ostovoimansa on pieni. Puhumattakaan siitä, että taiteen parissa työskenteleviltä usein puuttuvat hyvinvointia ja työkykyä tukevat rakenteet. Kulttuurista ”säästäminen” taitaakin kääntyä itseään vastaan, eikä leikkauksilla tosiasiallisesti ole kuluja pienentävää vaikutusta, päinvastoin.
Lähde: Teme (Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto) 2024
U niin kuin Urheilu
V U
Suomi ei saanut vuoden 2024 Pariisin Olympialaisissa ensimmäistäkään olympiamitalia. Menestymistä pidettiin yleisesti valtakunnan urheilupiireissä ja mediassa katastrofina. Hyvä olympiamenestys lähtee määrätietoisesta ammatti- ja harrastusurheilun parista, joka alkaa jo lapsuudesta saakka. Nykyinen hallitus on kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi leikata valtion liikuntabudjetista melkein neljäsosan eli 40 miljoonaa euroa vuoteen 2027 mennessä. Menestyneissä kilpaurheilupiireissä, etenkin yleis- ja hiihtolajeissa, hallituksen päätös herätti oikeaa huolta suomalaisen urheilun tulevaisuudesta.
Lähde: Yle 2024
W niin kuin Wanha
aika
1900-luvun jälkipuolisko oli Suomen talouskasvun myötä valtion tukeman kulttuurin kulta-aikaa: kulttuurilaitoksia ja -instituutioita tuettiin valtakunnallisesti, maakuntatasolla ja kunnallistasolla. Tästä esimerkkinä olivat maakunnalliset elokuvakeskukset, joiden tehtäväksi tuli edistää elokuvakulttuuria art house -näytöksillä ja elokuvatietopalveluilla. Turun nykyinen elokuvakeskus elää Turun kaupungin ja Taiken tuella. Kysymys on, kuinka pitkään?
Lähde: VSEK
Y niin kuin Yrittäminen
Prekaarin työn lisääntyminen ja kulttuurialan vähäinen arvostus ovat johtaneet tilanteeseen, jossa rahasta ja pääomasta on tullut yhä merkittävämpää. Taiteilijat ovat tämän kehityksen uhreja. Kulttuurialalla yrittämisessä ei ole kyse pääoman kasvattamisesta, vaan pinnalla pysymisestä. Tämän seurauksena taiteilijoiden mielenmaisema ei todennäköisesti muistuta pöhinää vaan ennemminkin puhinaa.
V
niin kuin VOS-rahoitus
VOS eli valtionosuuksien rahoitusjärjestelmä on kiinteä ja vuosittainen budjettisumma, jonka Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) rahoittaa erilaisille taide- ja kulttuurilaitoksille, kuten Turussa toimiville Tanssiteatteri ERIlle ja Jazz City Turulle. Lähes puolet OKM:n valtionosuuksien budjetista menee kuntien omistamille toimijoille, teattereille, museoille ja orkestereille. Oman kotikaupunkimme Turun kohdalla 11 miljoonan euron saneerauksen eteen joutuvat nyt mahdollisesti Kaupunginteatteri, Kaupunginorkesteri sekä Aurinkobaletti.
Lähde: Kuntaliitto, OKM
Å Z Y X W
Å niin kuin Åbo
Turku on kulttuurikaupunki, jossa tuetaan sekä suomen- että ruotsinkielistä taidetta ja kulttuuria. Yleisesti ottaen on ajateltu, että suomenruotsalainen kulttuurielämä on turvattu yksityisten rahoittajien avokätisyyden ansiosta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tilastollisesti hyvinvoiva kielivähemmistömme on pian samoissa vesissä kuin valtaväestö. Niin kuin muutkin teatterit, myös Åbo Svenska Teater on VOS-teatterina saamassa kylmää kyytiä.
X niin kuin Xöyhötys
Vuonna 2023 eduskuntavaalitentissä Riikka Purra kuvasi kulttuuria luksuspalveluksi, johon ei ole enää varaa. Silloisen tulevan valtiovarainministerin kommentti heijasti sitä keskustelun tasoa, jota se oli yhteisöpalvelu X:ssä ollut jo vuosikausia. Verovaroin tuotettu moniääninen kulttuuri tuntuu olevan monelle suomalaiselle X:n käyttäjälle rahantuhlausta.
Z niin kuin ZZZ…
Haloo, oletko vielä hereillä? Jaksoitko edes lukea tätä taidegalleriassa kirjoitettua sosiaalipornoa näin pitkälle? Aapisemme kulttuurileikkauksista on ollut väsyttävän pitkä ja masentava. Lukijalähtöisen journalismin trendejä 2010-luvulta eteenpäin on ollut juttujen asenteen muuttaminen aiempaa monipuolisemmaksi. Uutisten pitäisi tarttua myös positiivisiin, kehitykseen ja kasvuun keskittyviin näkökulmiin. Tätä artikkelia kirjoittaessamme huomasimme tällaisen näkökulman löytämisen sangen vaikeaksi. Tilanteesta, jossa näyttelijät ovat joutuneet remonttityömaille töihin ja pieniä teattereita Helsingissä suljetaan, on kokeneenkin toimittajan vaikeaa löytää mitään positiivista. Mutta hei, jos nousujohteista tilastoa etsitään, kannattaaa vilkaista työttömien määrää!
Ä niin kuin Ääni on muuttunut kellossa
“Orpon hallitus päätti, että opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan valtionavustuksista leikataan yhteensä 125 miljoonaa euroa neljän vuoden aikana. Tällöin VOS-laitokset olisivat jääneet leikkausten ulkopuolelle. Nyt ääni on kuitenkin muuttunut kellossa.” Näin kirjoitti Yle tammikuussa 2024. Tiesimme jo silloin, että jopa Yle on leikkuulaudalla. Mikään ei ole turvassa Riikan armottomilta saksilta. Aikaa, jolloin kotimainen kulttuuri oli ylpeyden aihe, ei enää ole. Hääkellojen toiveikas kilkatus on vaihtunut Tuomiopäivän kellojen kumahduksiin.
Lähde: Yle 2024
Ö niin kuin Österblad
Turkulaisen alakulttuurin sielu sijaitsee Österbladin puutalokorttelissa Linnankadulla. Vanhojen puutalojen syleilyssä ainutlaatuinen kulttuurimeno hipsteribaareineen ja keikkoineen voi hyvin. Sähköistä tunnelmaa generoiva Dynamo löytyy tämän kulttuurimekan ytimestä. Modernistit ja liike-elämän johtohahmot halusivat vetää koko korttelin alas uuden kerrostalon tieltä, mihin kaupunkilaisilta tuli jyrkkä vastaus. Eliitin tahto meni silti osittain läpi ja Efektin lukijoidenkin rakastama Bar Ö on parin vuoden sisällä muisto vain.
TIEDÄ MYÖS TÄMÄ:
Opetus- ja kulttuuriministeriössä viimeistellään lakiesitystä uudesta Kulttuurivirastosta, jonka on tarkoitus aloittaa toimintansa vuoden 2026 alussa. Taike ja KAVI (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) on tarkoitus yhdistää uuteen virastoon, jossa apurahoista päättää jatkossa taide- ja kulttuurineuvosto. Alustavassa lakiluonnoksessa taide- ja kulttuurineuvoston olisi nimittänyt opetus- ja kulttuuriministeriö, mikä herätti huolta taiteen poliittisen ohjauksen lisääntymisestä ja vertaisarvioinnin vaarantumisesta. Yle uutisoi 26.3.2025, että aiemmasta lakiluonnoksesta poiketen taide- ja kulttuurineuvoston nimittäisi Suomen hallitus. Neuvoston nimityksessä on tarkoitus kuulla myös taide- ja kulttuurikenttää.
Lähde: Yle 2025
Kevään 2025 ohjelmistoa:
8. – 18.5. Riittää / Enough
Osallistava esitys etenee äänestämällä ja kutsuu yleisön päättämään, milloin jokin riittää ja voimme kutsua sitä esitykseksi.
17.5.–15.6. Ystävä joella
Lämminhenkinen ja kokemuksellinen näyttely ja nukketeatteriesitys joen rannan elämästä ja ihmeistä. Ylistys lähiluonnolle!
22.–24.5. The Porn Horror Musical 2
Teatterikollektiivi Glitcherin huumorin ja musiikin ryydittämä tutkielma pornon ja kauhun tahmaisesta maailmasta.
28.5. Tehtaan Salakapakka: Salaliitto
Turkulaisen indie rockin ässä konsertoi helatorstain aattona!
Tehdas Teatteri Manillassa on Turun villein teatteri ja ja yksi suomalaisen uuden nukketeatterin päänäyttämöistä. Järjestämme myös klubeja, konsertteja, työpajoja, keskustelutilaisuuksia ym.
Liity alasi ammattiliittoon ja ota jäsenedut käyttöösi jo opiskeluaikana!
Ammatillinen edunvalvonta
Apuraha opinnäytetyöhön
ICOM-kortin ja Museokortin lainaus
Jäsenliput kulttuuritapahtumiin
Matkavakuutus & vapaa-ajan tapaturmavakuutus
Palkka- ja työnhakuneuvonta
Työttomyysturva
Päätoimiset opiskelijat ovat vapautettuja jäsenmaksusta silloin, kun he eivät saa palkkaa.
Kun saat palkkaa, jäsenmaksusi on 1,15% palkasta.
Liity jäseneksi: malry.fi
TYKKIÄ TOIMINTAA
JA SIVALTAVAA SATIIRIA
TEKSTI Verneri Jauhiainen
Toimintaa ja scifiä yhdistelevän RoboCop-elokuvan julkaisusta on 38 vuotta, mutta sen teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Efektin
toimittaja Verneri Jauhiainen analysoi esseessään, kuinka Paul Verhoevenin klassikkoelokuva ottaa kantaa poliisin militarisoitumiseen, uusliberalismiin ja Ronald Reaganin presidenttikauteen.
— Sisältää spoilereita elokuvasta RoboCop –
Paul Verhoeven (s. 1938) on maineeltaan ehkä yksi kaikkien aikojen väärinymmärretyimmistä elokuvantekijöistä. Esimerkiksi googlatessa “Movies that seem dumb but are actually smart”, saat listan elokuvia, joiden joukossa on todennäköisesti Verhoevenin katalogista ainakin Starship Troopers (1997), Showgirls (1995) ja RoboCop (1987). Verhoeven väistyi Hollywoodin kentältä Eurooppaan 2000-luvulla, jossa hän on tehnyt ainoastaan neljä elokuvaa. Tämä on jättänyt aukon amerikkalaiseen elokuvaan ohjaajalle, joka uskaltaisi valjastaa antifasistiset, antikapitalistiset sekä media- ja poliisiorganisaatiokriittiset näkökulmansa roskaelokuvalta näyttävään Troijan puuhevoseen. Vaikka Verhoevenin elokuvat ovat selkeästi satiireja niille, jotka tuntevat ohjaajan tuotannon, ymmärrän myös miksi satiiri on saattanut mennä ohi joiltain yleisöiltä. Hänen elokuviinsa rakentunut omalaatuinen sekoitus ironiaa ja vilpittömyyttä tekee teoksista palkitsevaa katseltavaa monilla tavoilla. Ehkä Verhoevenin satiirin nerokkuus – tai todellisuus – piilee siinä, etteivät ne aukea jokaiselle.
RoboCop on hyvin vahvasti oman aikansa tuote. Yhdysvalloissa vuosi 1987 merkkasi oman isminsäkin lunastaneen Ronald Reaganin1 seitsemättä vuotta maan presidenttinä. Verhoevenin ohjaama ja käsikirjoittajien Edward Neumeierin ja Michael Minerin kynästä lähtenyt camp-toiminta ottaa johdonmukaisesti ja pilkuntarkasti kantaa Reaganin uudistuksiin liittyen esimerkiksi lakkoihin, militarisoitumiseen, ulkopolitiikkaan ja tietysti “huumeiden vastaiseen sotaan”. Pinnalta katsottuna RoboCop on hyvin perinteinen 1980-luvun toimintaelokuva. Alex Murphy (Peter Weller) saa siirron vanhan Detroitin pahamaineiselle alueelle, jossa poliiseja kuolee työvuoron aikana enemmän kuin laki sallii. Ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin sankarimme joutuu pinteeseen, josta ei ole paluuta. Rikollispomo Clarence Boddicker (Kurtwood Smith) jengeineen tulittaa
Murphyn kursailemattomaan ja sadistiseen malliin ihan tuusan paskaksi. Mies jää kuitenkin juuri ja juuri henkiin kuin ihmeen kaupalla. Virallisesti kuolleen Murphyn ruumis valjastetaan käyttöön superpoliisiksi OCP-korporaation toimesta. OCP haluaa puhdistaa rikollisuuden Detroitin kaduilta rakentaakseen Delta City -utopian.
Murphy on nyt puoliksi mies, puoliksi kone, kokonaan kyttä eli RoboCop. Hyppäämme elokuvan kyytiin, kun tämä lähes tuhoutumaton laite lähtee selvittämään valtavaa rikosten vyyhtiä samalla vetäen pikkurikollisia pataan ja painiskellen oman inhimillisyytensä kanssa. Lopulta RoboCop saa selville rikosten verkon, jossa OCP:n vanhempi varapääjohtaja Dick Jones (Ronny Cox) tukee samalla sekä Boddickeria että rikollisuuden systemaattista ja väkivaltaista tuhoa saadakseen OCP:n johtajan paikan. Jones tarjoaa myös Boddickerille puhdasta pöytää täydelle huumekaupalle Delta Cityn rakennustyömaalla. Lopulta RoboCop tappaa Boddickerin ja Jonesin, johon hän pääsee käsiksi vasta, kun OCP on erottanut hänet vakavien todisteiden pohjalta. Tämä johtuu siitä, että RoboCopiin on ohjelmoitu kielto, jonka mukaan tämä ei pysty pidättämään OCP:n leivissä olevia ihmisiä. Näin RoboCop
“pelastaa päivän”, vaikka mitään ei ole lopulta ratkaistu. Jäljelle jää vain valtava kasa ruumiita. OCP saa Jonesista syntipukin ja pystyy edelleen jatkamaan poliisin militarisointia ja autoritääristä lain valvontaa. RoboCop heijastelee reaganismia erityisesti OCP-yhtiön kautta, jossa konkretisoituu äärimmilleen viety uusliberaali kapitalismi. Elokuvan maailmassa suurinta valtaa, jopa yli julkisen sektorin, pitää tämä valtava suuryritys. Eikä tämä uhkakuva ollut uusi temppu edes 1980-luvun dystooppisessa elokuvassa (vrt. esim. Tyrell Corporation Ridley Scottin Blade Runner -elokuvassa). Reaganin osallistumiseen ammattiliittojen horjuttamiseen ja lakkojen hajottamiseen viitataan heti elokuvan alussa, kun johto tyrmää täysin poliisien suunnitelmat lakkoiluun paremman työturvallisuuden puolesta.
Elokuvan yksi nerokkaimmista puolista on kuinka kerrostuneen ja rikkaan kuvauksen se rakentaa uusliberalismin ja rikollisuuden monimutkaisesta suhteesta. Erityisesti Reaganin hallinnolla oli näennäinen tahto taistella vain niitä rikollisuuden muotoja vastaan, jotka eivät heitä itseään hyödytä. Samalla rikollisuuden kitkentään liittyy takaperoinen ajatus siitä, että ainoa tapa ehkäistä rikollisuutta on sen tuhoaminen väkivallalla eikä esimerkiksi takaamalla kaikille turvalliset elinolosuhteet. Näin ei tietenkään tehdä, sillä yksi reaganismin perusideoita olivat suuret verokevennykset, köyhiltä leikkaaminen sekä tietysti yksi kaikkien aikojen suurimmista kusetuksista, joka tunnetaan nimellä “trickle-down economics”.
Reaganin “huumeiden vastainen sota” saa myös kyytiä Verhoevenilta ja kumppaneilta. Huumeiden ja rikosten torjuminen oli Reaganille, kuten myös elokuvan OCPyhtiölle, tietynlaista maineen kiillotusta tai jopa heikko-osaisten puhdistusta kaduilta, kuten RoboCop vaikuttaa ehdottavan. Elokuvassa OCP:n Jones palkkaa rikollisia töihinsä tarjoten vastapalvelukseksi vapaata huumekauppaa Delta City:ssä sen rakennustöiden aikana. Tästä voidaan vetää selviä yhtymäkohtia siihen, kuinka CIA:ta on syytetty osallisuudesta kokaiinikauppaan yhteistyössä Reaganin tukemien Nicaraguan contrasissien kanssa. Se, että Jones ja
Boddicker työskentelevät yhdessä, voidaan nähdä konkreettisena kuvauksena siitä, kuinka kapitalismi luo rikollisuutta ja rankaisee siitä. Elokuvassa RoboCop:iin on ohjelmoitu sääntö, joka estää häntä pidättämästä OCP:n työntekijöitä, mitä hän kuitenkin yrittää tehdä elokuvan aikana. Tämä toimii kuvauksena siitä, kuinka suurilla yhtiöillä on tapana saada omat kyseenalaiset temppunsa pysymään laillisina.
Kommentaarin kannalta keskeinen yksityiskohta on, että tapahtumapaikaksi on valittu Detroit, jonka kuuluisa mahalasku teollisuusmahdista kriisikaupungiksi alkoi 1960-luvulla. Detroit paikkana voi siis toimia tulkinnan avaimena, sillä elokuvan miljöö nimetään jo leffan alkumetreillä. Tästä päästäänkin siihen, kuinka kapitalismin kriisiytyminen liikkuu aina käsi kädessä fasismin kanssa. Tämä on ajatus, jonka kanssa RoboCop selkeästi flirttailee. Esimerkiksi paljon puhuttu Delta City näyttäytyy tietynlaisena fasistisena utopiana, jonka saavuttamiseen ainoa tie on “roskasakin” raivaaminen pois tieltä. RoboCop esittelee myös muita ajatuksia fasismista, jotka ovat tuttuja esimerkiksi Pier Paolo Pasolinin elokuvasta Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975). Molemmissa elokuvissa yhdistyy konkreettiset kuvaukset
fasismin sadistisesta luonteesta ja siitä kuinka ihmiskehosta tulee tuote fasismin alaisuudessa.
Yhteistä näille kahdelle elokuvalle on myös se, kuinka eliitti ylläpitää valtaa väkivallan uhalla, joka toteutetaan yhteistyössä armeijan ja poliisilaitoksen kanssa. RoboCop ei piilottele tätä faktaa. Elokuvan alussa olevassa “uutispätkässä” OCP:n kerrotaan ottaneen Detroitin poliisiyksikkö hallintaansa ja myöhemmin Dick Jones sanoo suoraan: “We practically are the military”. Tämä toimii kritiikkinä uusliberaalia politiikkaa kohtaan, jossa julkisia toimijoita yksityistetään ihan kuin harrastuksena.
On uskomatonta huomata, kuinka moni ajattelee, että RoboCop olisi jonkinlainen “copaganda”-elokuva, sillä sen luoma kuva poliisista on vähintäänkin huolestuttava. Jo ensimmäisessä kuvassa, jossa poliisi nähdään, tämä on heittämässä asianajajaa ulos poliisilaitokselta samalla rikkoen
pidätettyjen oikeuksia reiluun puolustukseen. Sen lisäksi Detroitin poliisi toimii koko elokuvan ajan OCP:n alaisuudessa fasistisena ja väkivaltaisena vallankäytön välineenä. Elokuvan tavallisetkin poliisit ovat silminnähden varustettuina väkivaltaisia kohtaamisia varten. Heillä on päällään lähes mellakkapoliisin varusteilta näyttävät univormut sekä aina tappavaa voimaa matkassa käsiaseen muodossa. Lopulta tämä kaikki konkretisoituu itse RoboCopissa, joka on lähes tuhoutumaton, ylivoimaista fyysistä voimaa käyttävä laite. RoboCop toimii tiiliskiven hienovaraisena allegoriana poliisille valtion väkivaltakoneistona sekä poliisin militarisoitumiselle. RoboCopissa tiivistyy myös nykyisen poliisin sosiaalisten kykyjen puute, joka korvataan pelolla hallitsemisella.
Kaiken kukkuraksi RoboCop dippaa varpaitaan sellaisissa pikkuaiheissa kuin mediakritiikki ja imperialismi. Tämä tapahtuu pääasiassa elokuvassa näkyvien lyhyiden televisiokatkelmien kautta. Uutisissa näytetään Yhdysvaltojen osallistuminen ulkomaisiin sotilaallisiin konflikteihin, joiden taustalla Reaganin hallinto myös todellisuudessa hääräsi ahkerasti. Myönnettäköön, että tämä ei ole Yhdysvaltojen historiassa mitenkään poikkeuksellista, vaan niin sanottuja perushommia. Esimerkiksi Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan tunkeutuminen on
“...kapitalismin kriisiytyminen liikkuu aina käsi kädessä fasismin kanssa. Tämä on ajatus, jonka kanssa RoboCop selkeästi flirttailee.”
juurtunut osaksi uusliberaalia kapitalismia. Kuten vanha kunnon Vladimir Lenin asian ilmaisee, imperialismi on kapitalismin korkein muoto.
Mainitsin aiemmin jo sanan “copaganda” ja ettei RoboCop sitä ole. Päinvastoin. RoboCop sisältää ilmiselvästi lyhyitä hetkiä, joissa kritisoidaan tätä “copagandaa”. Esimerkiksi televisiokatkelmien joukosta löytyy ohjelma, jota Murphyn poika katselee. Poika on aivan innoissaan ohjelmassa esiintyvästä, RoboCopia muistuttavasta hahmosta,
jonka tarkoituksena on vaikuttaa lasten mielipiteisiin poliisista todella siistinä ammattina. Myös uutisissa esiintyviä klippejä OCP:n työntekijöistä voidaan pitää satiirina Ronald Reagania kohtaan, jonka suosio perustui karismaattiseen esiintymiseen. Myös uutisissa esiintyvät OCP:n jäsenet Dick Jones ja Bob Morton (Miguel Ferrer) heittelevät pikkunokkelia aforismeja. Dick Jonesia voidaan pitää elokuvan vastineena Reaganille. Hahmo, joka pitää ja tavoittelee valtaa kyseenalaisin keinoin, mutta on myös helppo syntipukki. Todellinen ongelma lopulta piilee rakenteissa, jotka eivät ainoastaan hyväksy tällaista toimintaa, vaan myös kannustavat siihen. RoboCopelokuvan katkeran ironinen loppu ei ole siis sankaritarina, jollaisena se päällepäin kuvataan, vaan tyhjänä kumiseva tragedia, jossa lopulta mitään ei ole korjattu.
Huolestuttavinta elokuvassa kuitenkin on se, kuinka ajankohtaiselta se edelleen tuntuu 38 vuotta julkaisun jälkeen. Esimerkiksi äärioikeiston uudelleennousun sekä Donald Trumpin ja teknojättien omistajien –etenkin Muskin – veljeilyn myötä meillä olisi tarvetta uudelle Paul Verhoevenille. Ohjaajalle, joka uskaltaisi ja osaisi pistää kuvaukset fasismin ja äärioikeiston vaaroista kansankieliseen muottiin. Vaikkapa pöhköön toimintaelokuvaan eikä luotaantyöntävään luennointiin.
vilahtelevissa mainoksissa. Kuva: IMDB
-robotin (kuvassa taka-alalla) toimintahäiriö päättyy verisesti.
David Lynch – ja sinisempi oli yö
Kun monumentaalinen taiteilija poistuu, seuraa sentimentaalisuuden vyöry. David Lynchin kuoleman kulttuurisesta reaktiosta tuleekin mieleen erään toisen Davidin poismeno noin vuosikymmen aiemmin. When someone great is gone – tai mistä ikinä James Murphy siinä biisissä laulaakaan. Joskus julkisen keskustelun hienotunteisuudesta poiketen herää myös henkilökohtainen, pikkumainen tunne kuoleman epäreilusta luonteesta. Miksi jo valmiiksi epätoivoisessa maailmantilanteessa meiltä viedään vielä viimeiset toivon ja hyvyyden pilarit? Miksei vielä ollut Woody Allenin tai Roman Polanskin vuoro? Miksi osa saa jatkaa, kun toisten aika koittaa?
Lynch oli ohjaaja, jonka työ merkitsee monelle sukupolvelle tiettyä taiteellista heräämistä tai art house -neitsyyden menettämistä. Moni mediatutkimuksen opiskelija onkin saattanut luennoilla kuulla professori Susanna Paasosen muistelevan omaa Lynch-suhdettaan kulttielokuvien historiallisen kontekstin kannalta. Paasosen mukaan Eraserhead (1977) oli aikanaan äärimmäisen kiinnostava juuri siksi, että elokuvaa oli niin vaikeaa saada käsiinsä.
Lynchin valtava vaikutus kulttuuriin –varsinkin valokuvaan – on mittaamaton. Musiikin osalta Lynch jätti jälkeensä itsestään muistuttavia maamerkkejä, kuten Roy Orbisonin, Julee Cruisen ja Angelo Badalamentin. Taiteellista
perintöä on ehkä helpointa hahmottaa lynchmäisyyden ominaispiirteiden kautta. Käsitteenä lynchmäisyys (engl. Lynchian) tarkoittaa luonteeltaan makaaberia ja melodramaattista taidetta1. Lynchmäisyys on sosiaalisen realismin vastakohta, jossa arkipäiväinen esitetään absurdina. Lynchmäisyys on saippuaoopperaa amerikkalaisiin myytteihin limittyneenä. Lynchmäisyys ammentaa valkoisen keskiluokan ja esikaupungin peloista ja painajaisista, mistä voi havaita ohjaajan omat juuret ja idyllisen lapsuuden Montanan pikkukylässä. Lynchmäisyys on hähmäistä, palapelimäistä, outoa ja vainoavaa. Lynchmäisyys on väkivallan spektaakkeli – erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan. Tämä väkivalta esitetään kuitenkin tavalla, joka paljastaa enemmän yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta kuin tekijän omista aatteista.
Lynchin eksentrisen kiltti ja kohtelias julkisuudessa esiintyminen on yksi ilmiselvä selitys yleisöjen herkeämättömälle hellyydelle häntä kohtaan. Synkkiä elokuvia tekevä sympaattinen mies oli valopilkku ajassa, jossa taiteilija toisensa jälkeen on paljastunut hirviöksi tai asetettu kyseenalaiseksi. Vaikka yleensä suhtaudun skeptisesti meditaatiosta paasaaviin valkoisiin miehiin, Lynchin kohdalla olen valmis katsomaan sormieni läpi.
David Lynchin elokuvat esittävät suuria kysymyksiä, jotka eivät ole ikinä lakanneet olemasta ajankohtaisia. Mistä pahuus tulee? Missä pimeys syntyy? Mistä
1 Tämä paljastui minulle unessa.
väkivalta kumpuaa? Näiden kysymysten varjossa nykymaailmantilanne näyttäytyy ehkä lynchmäisempänä kuin koskaan. Olennaista on myös, että Lynch tai hänen elokuvansa eivät ikinä pyrkineet tarjoamaan vastauksia näihin kysymyksiin. Lynch oli ohjaaja, joka aktiivisesti kieltäytyi selittämästä elokuviaan auki. Auteur, joka kieltäytyi tarjoamasta työlleen autoritäärisiä tulkintoja. Elokuvat kutsuvat katsojan tekemään johtopäätökset itse – jos ollenkaan. Usein elokuvien tuottamat kuvat luovat vain enemmän kysymyksiä. Hallitsemattomasti nauravat ihmiset, riivaavat henget tai Eraserhead-vauva herättävät tunteita, joita ei ole edes tarkoitus pukea sanoiksi.
Vastauksien sijaan Lynchin suurin ansio oli löytää lämpöä ja huumoria kaiken pimeyden seasta. Radikaalia optimismia ja toivoa paikoista, jotka näyttävät toivottomilta. Nauraminen pitäkööt meidät elossa, myös Lynchin kuoleman jälkeen. Meillä saattaa olla Laura Palmerin murha selvitettävänä, mutta sillä välin on aikaa juoda kupillinen hemmetin hyvää kahvia. Toisin sanoen, meanwhile.
David Lynch 1946–2025
teksti oliver tomar
LAPSENA TANSSIN
JA KIIPEILIN PUIHIN -
VEI LIIKUNNAN ILONI
Kehonmuokkaus ja suorituskeskeisyys ovat syöpyneet osaksi terveyspuhetta. Efektin toimittaja Liina Leikkonen rohkaisee mielipidekirjoituksessaan suhtautumaan liikuntaan lempeämielisesti ja uteliaasti.
LAIHDUTUSKULTTUURI
TEKSTI LIINA LEIKKONEN KUVa LUMI LESKELÄ
Pilateksen noustua viime vuosina naisten muotilajiksi, kenties jopa liikunnan pop-ilmiöksi, on moni kiirehtinyt huomauttamaan sen taipumuksesta ihannoida tietynlaista estetiikkaa, sekä ennen kaikkea tietynlaisia kehoja - solakoita, tiukkoja, sileitä kehoja. Kaiku kantaa kaukaa – etenkin naisille suunnatussa liikuntapuheessa. Kehon muokkaus on ollut hallitseva näkökulma alkaen esimerkiksi Jane Fondan aerobicvideoista ja jatkuen somevaikuttajien treenivinkkeihin, joiden markkinointi perustuu oman treenatun kehon esittelemiseen. Monelle omaa liikkumista motivoi juuri tavoite ideaalikehosta. Väitän, että kyseessä on ansa, johon lankeaminen on parhaimmillaankin epäpalkitsevaa, mutta pahimmillaan tuhoisaa.
Laihdutuskulttuurin haitallinen ote länsimaalaisessa yhteiskunnassa on niin vakaa, että uskon miltei jokaisen kamppailevan sen vaikutuksen alla vähintään jossain vaiheessa elämäänsä. Sen luomat myrkylliset ajattelumallit löytävät tiensä niillekin elämän osa-alueille, joiden tulisi olla ilon ja mielihyvän täyteisiä. Aihe koskettaa monia hyvin henkilökohtaisesti ja halu irtautua laihuusihanteesta voi olla suuri, mutta keinot vähissä tai olemattomia. Laihdutuskulttuurin aivopesun kollektiivinen luonne tuo toki lohtua, sillä ymmärtävästä yhteisöstä ja muiden samankaltaisista kokemuksista voi hakea voimaa sekä turvaa. Jokaisen kokemus on kuitenkin erilainen, ja laihdutuskulttuurin vaikutukset manifestoituvat eri tavoin. Sen vuoksi työ siitä vapautuakseen täytyy tehdä loppujen lopuksi itse.
Oma haasteeni vaikuttaa olevan kehon ja liikunnan suhteessa. Kurotellessani kohti kehorauhaa huomaan törmääväni toistuvasti samaan ongelmaan: miten ylläpitää terve kehosuhde ja liikunnan ilo?
En ole ikinä ollut himoliikkuja tai liikunnallisesti erityisen lahjakas. Kaikissa liikuntaharrastuksissani olin suhteellisen keskiverto, monissa koulun liikuntatuntien lajeissa suorastaan huono. Hippaleikeissä olin auttamatta hidas, ja pesistä pelatessani ulkokentällä pelkäsin, enkä osannut heittää palloa pitkälle. Syöttölaudalla suhauttelin mailaa kuin sokkona. Kömpelöt taidot joskus hävettivät, mutta ennen kaikkea liikunta oli valtavan tärkeä ja positiivinen asia elämässäni.
Jo pienestä pitäen kehittyvään mieleeni iskostettiin, että täytyy liikkua. Käskymuoto voi kuulostaa ankaralta, mutta ei todellisuudessa ollut lainkaan huono asia. Liikuntaan ohjattiin suhtautumaan uteliaisuudella ja hauskaa pitäen. Puihin kiipeily, metsäretket, tanssiminen ja juokseminen solahtivat luontevasti osaksi arjen hetkiä, enkä kokenut niitä erillisiksi suorituksiksi. Harrastuksissa vedettiin kovaa, kehityttiin. Opin nauttimaan hiestä, maitohapoille ajetuista lihaksista ja kehon viemisestä äärirajoille saakka. Liikunta oli lähtemätön osa arkea sekä merkittävä ilon ja nautinnon lähde.
Aikuisiällä suhdetta liikuntaan on joutunut katsomaan uusin silmin. Kaipuu lapsuuden ja nuoruuden mutkattomaan
liikuntasuhteeseen velloo muistoissani haikeudesta kylläisenä. Tuolloin laihuusihanne ei ollut ehtinyt juurruttaa itseään osaksi omaa ajatteluani. Kun se lopulta löysi tiensä liikuntaa määrittäväksi näkökulmaksi, kaikki muuttui.
Olen ymmärtänyt, että toisille tavoitteellisuus sopii, ja suorituksiin sekä kehon muokkaukseen keskittyminen toimivat terveinä sekä motivoivina virikkeinä. Se on oikein hyvä. Tärkeintä on löytää yksilölle toimivimmat motivaattorit. Itse en ole kuitenkaan koskaan voinut niin huonosti kuin silloin, kun kehon muokkaaminen oli liikunnan pääpiste. Kehon estetisointi ja sen muokkaamisen tavoitteellisuus vei viimeisenkin ilon liikkumisesta ja toi tilalle rajun itsekritiikin.
Jo pitkään kansallisiksi murheiksi on nostettu liikunnan vähentyminen ja yleiskunnon rapistuminen, joihin etsitään kuumeisesti ratkaisuja. Etenkin lasten ja nuorten liikkumattomuus huolestuttavat, syystäkin. Liikunta on tärkeä osa terveellistä elämäntapaa, ja tukee niin fyysistä kuin psyykkistä hyvinvointia sekä mielen kantokyvyn kestävyyttä. Siksi liikunta on ehdottomasti asia, johon tuleekin kannustaa.
Rohkaisu kääntyy kuitenkin lannistukseksi sekä äärimmäisen vahingolliseksi silloin, kun keskustelu ottaa vauhtia lihavien kehojen kauhistelusta, ja ne esitetään kansanterveyden hälyttävinä vaaranmerkkeinä. Tällöin tullaan vain ruokkineeksi laihdutuskulttuurin ajamaa vihapuhetta sekä itseinhoa. Liikuntaa mystifioidaan maalaamalla siitä jotain, jota vain solakat, treenatut ja vammattomat kehot voivat harrastaa.
Kun kehon muokkaus ei ole liikunnan keskiössä, avaa se mahdollisuuden todella kuunnella kehoaan ja löytää sille sopivimmat liikkumisen muodot.
Lupaus siitä, että tietty liikunnan muoto tai ruokavalio saisivat kehosi näyttämään takuuvarmasti tietynlaiselta, on valetta. Kehon rakenteeseen vaikuttaa lukemattomat yksilölliset asiat, kuten perimä, sairaudet, elämänkokemukset, ja olosuhteet. Mikäli siis luulet tietäväsi kaiken ihmisen ruokavaliosta, hyvinvoinnista tai liikunnan määrästä vain tarkastelemalla hänen kehoaan, erehdyt. Lihavia kehoja on ollut aina ja tulee aina olemaan. Lihavuus ei ole viallisuutta, moraalista heikkoutta tai epäonnistumista, eikä asia, jota tulisi selitellä, peitellä tai hävetä. Terveyden kannalta pidän oivallisena psykologi ja psykoterapeutti Taija Wileniuksen käsitettä ’hyvinvointipaino’. Syömisen psykologiaa tarkastelleen Wileniuksen mukaan hyvinvointipaino tarkoittaa yksilöllistä kehontilaa, johon ”keho hakeutuu silloin, kun ihminen syö, liikkuu ja lepää sopivassa suhteessa kehon tarpeisiin nähden, eikä mikään sairaus ole sotkemassa painon kehollista säätelyä”.
Kun kehon muokkaus ei ol liikunnan keskiössä, avaa se mahdollisuuden todella kuunnella kehoaan ja löytää sille sopivimmat liikkumisen muodot. Tällöin liikunta tuntuu mielekkäältä, merkitykselliseltä sekä todella tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tärkeä huomata: myös mieli on osa kehoa.
Olen tietoisesti etsinyt tietä takaisin lapsuuden ja nuoruuden liikuntasuhteeseeni. Nykyisin liikun säännöllisesti. Toisinaan enemmän, mutta aina riittävästi. Tavoitteena on tulosten ja kehityksen kyttäämisen sijaan liikkua ilman turhaa tarkkailua, sekä ennen kaikkea siten, että pää ja keho pysyvät kunnossa. Silti laihdutuskulttuurin piinaava ote löytää välillä takaisin luokseni. Se iskee usein aivan tavallisina ja arkisen ohikiitävinä hetkinä. Esimerkiksi sellaisina, kun kuljen kumppanini perässä natisevia rappusia ja tajuan, ettei hän varmaan ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ovatko hänen askeleensa sopivan keveät vai liian raskaat. Hän on antanut niiden tömähdellä vapautuneesti ja kulkenut miettimättä, että tämä kertoisi mitään hänen kehonsa hyväksyttävyydestä. Kun katson muiden ihmisten kehoja, näyttävät ne silmissäni siltä miltä niiden kuuluukin - omanlaisilta, sopivilta, oikeilta. Toisinaan katkeroidun siitä, miten vaikea on välillä löytää samanlaista katsomistapaa omaani.
En usko saavani rauhaa keholtani, ennen kuin löydän tavan todella keskittää huomioni siitä muualle. Kauimmaisissa haaveissani rakastan kehoani ehdoitta, eikä kaikki tämä turmeleva pohdinta enää istu rintakehäni päällä öisin tuijottamassa minua herkeämättä. Puhun tästä rakkaudesta itsellenikin vieraalla tavalla, kuin se olisi jotain uutta, mitä minun tulisi oppia eikä jotain, mikä minulta on viety. Täytyy ymmärtää, että todellisuudessa se rakkaus on jo sisäänrakennettu kehooni. Vaikka nyt tiedän toisen totuuden, ehkä opin joskus taas tuntemaan oman rakkauteni kehoani kohtaan. Koen, että lempeämielinen liikunta on ehdottomasti yksi keinoista sitä kohti.
Liikun siksi, että se on tapa tuntea mielihyvää, vapautumista. Parhaimmillaan se on raskaasti purkautuvaa, täyteläistä euforiaa. Tavallisimmillaan se on jotain aika arkista, jota vain täytyy tehdä, mutta pohjimmiltaan aina puhdistavaa sekä palkitsevaa. Liikuntaan tulisi rakentaa elinikäistä suhdetta, joka muiden terveiden suhteiden tavoin on joustava ja kykenevä sopeutumaan muutoksiin. Haastavistakin hetkistä huolimatta sen tulisi aina olla ensisijaisesti positiivisen puolella.
Juuri tässä elämänvaiheessa tunnen, että suhteeni liikuntaan on hyvä näin. Minulle opiskelijan kiireiseen sekä kuormittavaan arkeen kehitystä tavoitteleva ja intensiivinen treenaaminen ei sovi. En silti sulje pois tämän kaltaisen treenaamisen mahdollisuutta joskus tulevaisuudessa. Toivon hartaasti, että pääsen liikkumaan mahdollisimman paljon ja pitkälle iälle saakka.
Itseni pienentämistä en kuitenkaan tule ikinä enää valitsemaan liikkumiseni päämääräksi.
Mitä A KU A N K A T opettivat minulle naiseudesta?
Efektin toimittaja löysi lapsena piirtämänsä, Aku Ankoista inspiroituneet sarjakuvansa ja järkyttyi niiden misogyniasta. Mitä Aku Ankat opettavat lapsille binäärisistä sukupuolirooleista? Millaisessa roolissa Iines nähdään uudenvuodenjuhlissa? Entä miten Aku käyttäytyy ollessaan Iineksen mukana shoppailemassa? Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii
Emma Rastas esseessään.
Luitko sinä lapsena Aku Ankkoja?
Minä ainakin luin. Minulla oli tapana koota viikoittain postiluukusta kilahtavat Aku Ankat suuriin punaisiin kansioihin, joista luin lempinumeroitani aina iltapalan ääressä. Huomasin nämä punaiset kansiot uudestaan viime jouluna, kun olin viettämässä pyhiä perheeni luona. Löysin kansioiden ohella alakouluikäisenä tekemäni sarjakuvat, jotka ehkä valitettavasti olette jo panneet merkille. Tekemäni sarjakuvat perustuvat sukupuolistereotypioihin, ja usein naisten ”hömpötyksille” nauramiselle. Järkytyin sisällöstä, kunnes tajusin, mistä moiset aatteeni kumpusivat: suurista punaisista kansioista.
Aku Ankat ovat varmasti monille meistä nostalgisia ja turvallisia, ne muistuttavat meitä yksinkertaisemmista lapsuuden ajoista. Kun kävin läpi kymmeniä vanhoja numeroita, eivät ne kuitenkaan
tuntuneet niin yksinkertaisilta. Huumori perustui monesti ummehtuneisiin käsityksiin sukupuolirooleista. Siihen, että naiset ovat ailahtelevaisia ja tykkäävät hellitellä miehiä, miesten ollessa rationaalisia, järkeviä ja tunteiltaan kovia.
Tästä esimerkki on Hankalat kirjeet -niminen sarjis (26/2012). Tarinan alussa Iines Ankka tunnekuohuissaan paiskaa Akun kirjoittamat rakkauskirjeet Akua päin ja eroaa hänestä. Aku lähtee apeana pois paikalta todeten: ”Pah! Naiset! En koskaan opi ymmärtämään heitä.” “Yhtenä päivänä he puhkuvat raivoa ja seuraavana ovat mielin kielin”, Aku jatkaa. Kun Aku sitten pysähtyy lukemaan näitä paiskattuja kirjeitä, hän nolostuu suunniltaan järkyttävästä sisällöstä: kirjeet ovat täynnä hellittelyä, ja sehän ei tosimiehille sovi! Erinäisten kommellusten kautta Akulle käy
ilmi, että kirjeet eivät olleetkaan hänen kynästään, vaan hänen kilpakosijansa Hannu Hanhen. Konflikti aiheuttaa käsirysyn, jota Iines yrittää rauhoitella sanoin: ”Pojat! Pojat! Lopettakaa”. Tämä kohtaus on varmasti tuttu: miehet ratkaisevat vaikeita tunteitaan ja konflikteja väkivalloin, jolloin rakkauden kohteena olevana nainen yrittää huutaa väliin ”lopettakaa” tai tarttuu miestä poskista ja anelee ”katso minua, katso minua, et ole tällainen, tämä ei ole sinun kaltaistasi”.
On huomioitava, että tämä sarjis on alun perin vuodelta 1949, miltei kahdeksan vuosikymmenen takaa. On siis ymmärrettävää, että tarina on aikansa tuote, ja siten edustaa aikansa miesja naismalleja. En minä sitä lapsena kuitenkaan tiedostanut. Tämä herättää kysymyksen kohderyhmästä. Kenelle Aku Ankkoja oikeastaan suunnattiin
Teksti & kuvitus Emma Rastas
ja suunnataan? Kuinka kehittyneellä medialukutaidolla näitä uskottiin lasten lukevan? Sanoma Median nettisivujen mukaan ”Aku Ankka palvelee lukijoita taaperoista harmaahapsiin”. Näiden vanhojen numeroiden mainokset tosin viittaavat kohderyhmän olevan lapset. Tämän voi päätellä siitä, että lehden mainostajiin lukeutui muun muassa vuoden 2012 lapsille suunnattu Ankka-rap -kilpailu ja Lego. Selkeästi vanhojen toivesarjakuvien julkaisulla palvellaan vanhempia lukijoita, mutta pääkohderyhmälle, eli lapsille ja nuorille, tuollaiset sisällöt ovat mielestäni kyseenalaisia. No, eivät sukupuolistereotypiat silti näihin vanhoihin toivesarjakuviin jääneet, joten tuskin niitä on ainoastaan syyttäminen. Sukupuolistereotypioita ja vanhanaikaisia heterosuhdemalleja esiintyy valitettavan monissa Akkareissa, joissa esiintyy naispuolisia hahmoja. Esimerkiksi Kalliit kekkerit -nimisessä sarjakuvassa Roope Ankan täytyy järjestää mahdollisimman kalliit uudenvuodenjuhlat, joiden järjestämiseen Iines ja Aku osallistuvat. Luonnollisesti Aku huolehtii juhliin tekniikan: hienot menopelit ja raketit. Iines huolehtii muodikkaista vaatteista sekä juomapuolesta. Toisessa sarjakuvassa Aku taas viedään vasten tahtoaan makutuomariksi Iineksen vaateostoksille, jossa hänen näytetään olevan hyvin tylsistynyt. Aku toteaakin: ”Aina sama juttu. Ravaamme puodista toiseen, ja viimein Iines ostaa sen leningin, jonka ensimmäiseksi näki”. Lopun sarjakuvan ajan Iines ravaa vaatekaupoissa Akun yrittäessä etsiä keinoa karata. Tämä jälleen kertoi pienelle kahdeksanvuotiaalle lukijalle, että naiset tykkäävät vaatteista ja ovat täysin epärationaalisia. Miehet tietävät, ettei shoppailussa tai muodissa ole oikeasti järkeä. Saman vitsin kerron omassa piirroksessani Aviopari: tyttöjen ilta, jossa naiset puhuvat kynsilakoista ja mies huokaisten ihmettelee nurkassaan, milloin he lopettavat moisen turhan
lätinän. Vitsi toistuu myös Aviopari: vaatekaupassa -sarjakuvassani, jossa nainen esittelee miehelleen asua ja kysyy mielipidettä siitä. Mies ajattelee makutuomaroinnin keskellä vain futispeliä, ja sitä, että asu on kauhea.
Monet sarjakuvat näyttivät myös lukijalle sen, että naiset ovat manipuloivia. Huomasin useammassa sarjakuvassa Iineksen keplottelevan pienillä – jokseenkin harmittomilla – manipulointitekniikoilla Akun tahtoonsa. Ikävin esimerkki tästä erikoisesta ja vahingollisesta stereotypiasta oli vanha toivesarjakuva Tarttuu syöttiin (5/2013), jossa Iines
“Aku Ankat opettivat minulle, että miehet ovat järjen ääni, naiset ovat ailahtelevaisia ja naisten
asettaminen naurunalaiseksi on hauskaa.”
houkuttelee professori Taavi Ankan hänen lempiruoallaan puhumaan oman naisjärjestönsä tilaisuuteen. Kun sitten Taaville käy ilmi, että lempiruoka oli pelkkä juoni, hän alkaa paasaamaan: ”Sellaisia naiseläjät ovat! He menevät vaikka kuinka pitkälle saadakseen tahtonsa läpi” ”He etsivät määrätietoisesti herkän uhrinsa heikon kohdan ja iskevät armotta!”. Kun sitten naiset kaiken tämän ruoskinnan jälkeen kaikkien yllätykseksi ylistävätkin puhetta, toteaa Taavi: ”Huoh! Nainen riistää neroltakin viimeisen sanan.” Sanoisin tätä puheenvuoroa hyvinkin naisvihamieliseksi. Sen lisäksi tämä sarjakuva vahvistaa kuvaa siitä, että naiset ovat arvaamattoman ailahtelevia.
Vaikka olenkin esittänyt paljon esimerkkejä sukupuolistereotypioista ja naisvihasta Aku Ankkojen numeroista 2012–2013, suurimmassa osassa
löytämistäni sarjakuvista ei kuitenkaan ollut tällaista sisältöä. Monet sarjakuvat olivat seikkailuja, jotka käsittelivät tarinoille tuttuja teemoja, kuten sankaruutta ja rikollisuutta. Löytyi myös sarjakuva, jossa Iines Ankka oli aktiivinen toimija ja sankari – tosin senkin tarinan opetus oli sama vanha tuttu: Aku ja Iines elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Huolimatta siitä, että suurin osa sarjakuvista ei näin järkyttävän vanhanaikaisia ollutkaan, uskon näiden stereotypioita vahvistavien sarjakuvien vaikuttaneen minuun suuresti nuorena, sillä olin lapsena erityisen kiinnostunut aikuisten välisistä suhteista. Minua kiinnosti, millaista on olla mies tai nainen, millaisia miesten ja naisten parisuhteet ovat sekä tietysti stereotyyppiset naisten jutut, kuten vaatteet ja kynsilakat. Siksi luin eniten näitä aiheita käsitteleviä sarjakuvia, jotka väliaikaisesti olivat vahingollisia naiseuteni ja maailmankuvani kehityksen kannalta.
Olin todella nuori Aku Ankkoja lukiessani. Tekemäni sarjakuvat todistavat, että imaisin imurin lailla kaiken tiedon mitä sain naisista, miehistä ja parisuhteista. Aku Ankat opettivat minulle, että miehet ovat järjen ääni, naiset ovat ailahtelevaisia ja naisten asettaminen naurunalaiseksi on hauskaa. Opin, että naisten kiinnostuksen kohteet ovat naurettavia. Opin, etteivät miehet ole hempeitä, eivätkä he voi haaveilla samoista asioista kuin naiset.
Eivät nämä sarjakuvat pysyvästi vahingoittaneet maailmankuvaani. Opin jossain kohtaa ala-astetta feminismistä – ehkä Demi-lehdestä, joka edusti tuolloin 2010-luvun puolivälin feminismiä ja kehopositiivisuustrendiä. Uusien oppien myötä hylkäsin näiden sarjakuvien tapaiset ajatukset. Minulle naisvihamielisyydestä opetti muun muassa Aku Ankat, jollekin toiselle Tähtien sodat.
“JOO
ONHAN NE VÄHÄN MULKKUJA”
Teksti Satu Koivula ja Karita Pakarinen
Haastattelijat Satu Koivula, Kata Korpela ja Emma Rastas
Erilaisia opiskelijoihin liittyviä stereotypioita viljellään ja ylläpidetään opiskelijakulttuurissa ahkerasti. Efektin toimittajat päättivät haastaa ennakkoluuloja ja selvittää Pikkulaskiaishumun lomassa, mitä eri alojen opiskelijat itse ajattelevat toisistaan ja pitävätkö stereotypiat paikkansa.
Jalkauduimme helmikuussa Turun suurimpaan opiskelijatapahtumaan ja kysyimme Pikkulaskiaiskansalta, millaisia stereotypiota he ovat kohdanneet oman alansa opiskelijoina, sekä mitä ennakkoluuloja heillä on muiden alojen opiskelijoita kohtaan. Rennoissa haastattelutilanteissa opiskelijat pääsivät kertomaan omin sanoin, mitkä ennakkoluulot ärsyttävät ja miten eri koulutusalojen välisiä hierarkioita ylläpidetään arkipuheessa.
Ensimmäinen kysymyksemme koski stereotypioita, joita opiskelijat ovat kohdanneet omaan alaansa liittyen. Haastattelimme ensiksi hallintotieteilijöitä Tampereelta. “Ehkä semmone virkamies!” opiskelijoiden vastaus tuli nopeasti. Toimittajamme myöntää nauraen, että hänellekin tulee
hallintotieteistä ensimmäisenä mieleen salkku. Opiskelijat nostavat esiin myös oletuksen tulevaisuuden työnäkymistä.
Haastateltavat kertovat, että alalta on hyvät yhteydet yritysmaailmaan, mutta oletus tuntuu olevan, että opiskelijat työllistyvät julkiselle sektorille, esimerkiksi kunnalle. “Tai on oletuksia, että olisin poliittisesti aktiivinen tai haluaisin välttämättä johonkin eduskuntaan.”
Politiikka nousee vastauksissa esiin myös muilla aloilla. Oikeustieteen opiskelija kertoo, että alan opiskelijoihin liittyy oletus kovista arvoista, kuten rahasta ja suorittamisesta. “Stereotypiat liittyvät myös pukeutumiseen (finance bro) tai arvomaailmaan (oikeistokonservatiivi)”. Haastattelemamme oikeustieteen
opiskelijat kertoivat kohdanneensa myös stereotypioita, joissa korostui itserakkaus ja tittelien tärkeys.
Toisaalta he omien sanojensa mukaan
Psykologian opiskelija oman alansa opiskelijoista: ”Mä en itse ainakaan ole kohdannut semmoisia ihmisiä, jotka katsoisi psykologian opiskelijoita alaspäin.”
ymmärsivät, mistä stereotypiat tulevat: “Kyllä monet oikisopiskelijat pitää siitä ääntä, että on oikiksessa.”
Haastattelemamme psykologian opiskelija kertoo kohtaamiensa ennakkoluulojen olevan enemmän posiitivis- kuin negatiivissävytteisiä.
“Ihmiset ajattelee, että psykologian opiskelijat on tosi orientoituneita siihen omaan alaan. – että joo, älykäs ja ahkera.” Tiedustelimme, pitääkö ennakkoluulo hänen mukaansa paikkaansa. “Kyllä mä huomaan sen meidän ainejärjestössä, että ihmiset panostaa opiskeluun tosi paljon ja on kunnianhimoisia. Ihmiset arvostaa sitä opiskelua itsessään ja niitä hyviä arvosanoja.” Haastattelemamme opiskelija huomauttaa, että psykologia on niin sanottu hakupaineala. ”Mä en itse ainakaan ole kohdannut semmoisia ihmisiä, jotka katsoisi psykologian opiskelijoita alaspäin.”
Insinööriopiskelijan suusta kuultua:
“Pitäisi olla sillee, että jos haluaa opiskella tota niin se on OK, ja jos joku toinen haluaa opiskella jotain muuta, se on myös OK.”
Ajoneuvo- ja kuljetustekniikkaa opiskeleva insinööriopiskelija kertoo toisenlaisista kokemuksista. “Ainakin mitä mä oon kuullut omaa alaan liittyen, että tämmöisiä ‘bensalenkkareita’ tai semmoisia ei hirveän viisaita ihmisiä”. Kysyttäessä hän kertoi huomaavansa ennakkoluuloja myös yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä. Opiskelija
tiivistää ajatuksensa sanomalla, että yliopistoon menevät “kirjaviisaat”. Åbo Akademissa opiskeleva kielikylpyopettaja-opiskelija myöntää, että kouluun hakiessaan hänelläkin oli jokin ennakkokäsitys yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä. “Ei nyt mikään tasoero tai mikään semmonen, mut joku siinä on.” Aiemmin haastattelemamme hallintotieteiden opiskelijat myönsivät hekin, että ammattikorkeakoulun ja yliopiston välillä on selkeä ero. Toisaalta he eivät halunneet arvottaa, että kumpikaan olisi toista parempi. “En mä lähde ihmisiä arvottamaan sen perusteella, esimerkiksi, että kuinka vaikea koulutukseen on päästä. — Yliopisto haluaa opettaa ajattelemaan eri tavoilla, eri näkökulmista, kun taas amkissa keskitytään jonkun tietyn alan tekemiseen, se on ehkä suurin ero. Musta on tärkeää, että niitä ei yhdistetä että ne olisi ns. sama asia, kun ne ei ole. Ja joillekin on ammatti[korkea] parempi ja joillekin on yliopisto parempi.” Haastattelemamme insinööriopiskelija peräänkuuluttaa turhan jaon lopettamista. “Pitäisi olla sillee, että jos haluaa opiskella tota niin se on OK, ja jos joku toinen haluaa opiskella jotain muuta, se on myös OK.”
Keskustelimme opiskelijoiden kanssa myös ennakkoluuloista, joita heillä on muita opiskelijoita kohtaan. Vastauksissa nousi esiin kärkkäitä mielipiteitä,
toisaalta taas osa mielipiteistä oli hyvin perusteltuja. Mahdolliset ennakkoluulot olivat syntyneet muiden puheiden perusteella tai omakohtaisista kokemuksista. Kielikylpyopettaja-opiskelija koki esimerkiksi kauppatieteiden opiskelijoiden itse toistavan heihin liittyviä stereotypioita: “Vaasassa Hankenin kauppislaisten oma tavallaan baari, niin siellä heti kun tulee portaita alas, siinä on semmoinen kyltti, jossa lukee ‘rika barn leka bäst’ (rikkaat lapset pelaavat parhaiten), niin se ei kyllä auta purkamaan näitä ennakkoluuloja”.
Kauppatieteen opiskelijoista ei tuntunut kellään olevan hyvää sanottavaa. Insinööriopiskelija nosti esiin politiikan: “Mulle tulee semmoinen ehkä heti alkuun mieleen että kokoomuslainen ja semmoinen hirvee niuhottaja (naurua) unfortunately se tulee mulle siitä heti mieleen kauppiksesta”. Biotekniikan opiskelijat Tampereelta olivat samoilla linjoilla. “Joo onhan ne vähän mulkkuja, no ei no ei nyt ehkä mulkkuja mutta silleen niissäkin on kyllä niinku stereotyyppinen kauppislainen on vähän semmoinen kusipää mun mielestä.”
Humanisteina toimittajiamme kiinnosti tietenkin ennakkoluulot humanisteista. Jouduimme kuitenkin pettymään, sillä humanisteista kommentoitiin hyvin vähäsanaisesti. Biotieteilijät esimerkiksi
Efekti selvitti eri opiskelijoihin liittyviä stereotypioita
totesivat, että “humanistit on humanisteja”. Jäimme pohtimaan, johtuiko tämä siitä, että haastattelijat olivat humanisteja ja haastateltavilla oli tämä esitieto. Muista aloista uskallettiin kommentoida hyvin kärkkäästikkin, mutta ehkä juuri siksi, että vain humanisti oli kuulemassa. Kuulimme opiskelijoilta myös muualta opituista ennakkoluuloista, mutta niiden takana ei seisottu itse. “No ehkä mitä vanhemmilta sukupolvilta on kuullut että humanistit valmistuu työttömiksi “, kommentoi insinööriopiskelija.
Humanistit saivat kuitenkin pientä arvostusta hallintotieteiden opiskelijoilta. “Kaikilla aloilla on oma arvonsa”, opiskelijat sanoivat. “Koen, että ei sillä ole väliä osaako konkreettisesti heti ekan vuoden jälkeen jotain, vai tuleeko sulla käsitystä jostain asiasta, mikä oikeasti kiinnostaa. Se voi hyödyttää jotain yritystä tulevaisuudessa”. Äidinkin opettama tieto oli mennyt perille: “Äidin sanojen mukaan kaikki opittu tieto on hyväksi!”
Kun keskustelimme haastateltavien kanssa muista opiskelijoista, vastauksissa korostui paljon eri alojen arvottaminen ja opiskelijoiden itse luoma arvojärjestys. Haastattelevat joko huomaamattaan muodostivat puheessaan arvottamista alojen välille, tai
olivat suoraan kohdanneet sitä. Eri tutkintolinjoja vertailtiin paljon toisiin sa ja vastauksista pystyi myös päättelemään, mitä opintoja opiskelijat pitivät arvokkaimpina. Psykologian opiskelija arvotti omaa tutkin tolinjaansa ehkä huomaamat taan: “Tosi moni haaveilee psykologian opiskelusta, vaikka se ei olisikaan niinku luonnontieteellinen ala, mitkä on niitä THE aloja”.
Biotekniikan opiskelija oli kokenut myös vähättelyä omasta tutkintolinjastaan: “Kun kaikki jotka päätyy opiskelemaan meidän alaa niin on mukamas semmoisia jotka ´ei ole päässyt lääkikseen´. Mutta eihän mekään oltais edes haluttu lääkikseen!”
Osa haastateltavista kertoi meille törmänneensä Jodelissa keskusteluihin, joissa pohdittiin eri alojen opiskelijoihin liittyviä stereotypioita. Vertasimme keskusteluja haastatteluaineistoomme ja huomasimme, että nimettömänä käyty keskustelu oli huomattavasti vielä
livekeskusteluja kärjistyneempää ja hyökkäävämpää. Mielipiteet ilmaistiin suoraan, ilman perusteluja tai halua jatkokeskusteluun. Tiettyjen alojen arvottaminen muita korkeammalle näkyi myös Jodelissa. Esimerkiksi hammaslääketieteen opiskelijoiden todettiin olevan haastattelemamme biotekniikan opiskelijan tapaan “lääkis reject” eli ennakkoluulo alan opiskelijoista oli, etteivät he ole päässeet lääketieteelliseen opiskelemaan. Ilmaisuun sisältyy oletus siitä, että lääketiede olisi hammaslääketiedettä arvostetumpi opiskeluala. Jodelissa humanistitkin saivat ennakkoluuloista osansa. Humanisteja nimittäin kuvattiin yksinkertaisesti pyhällä kolminaisuudella: köyhä, työtön ja haahuilija. Onhan se ainakin parempi kuin “vähän mulkku”.
Pöydänjalkaani pitkin poikin
loikin alas kalliolla
lähemmäs merta
aina voi löytyä eka kerta
jotain uutta jännittävää
pyhää, poistettua, puistattavaa kun heilutan niskaani
heittääkseni ajatukset pois
ottakaa mukaan vain tarpeellinen
se tarkoittaa minulle unelmia
se jota jaksatte kantaa ette ymmärrä; uneni kantavat minua vai niin, mutta et ymmärrä, en itsekkään kanssa rupea väittelemään.
kuinka monta kertaa jaksan vielä kertoa minua liikuttavista asioista.
Katsahdan ikkunasta ja huokaisen kuin valas joka katsoo auringonlaskua
näyttääkö se erilaiselta aaltojen alla
näytänkö minä erilaiselta kaikille? eri kulmista, tuttu toisille, ystävä yksille tuntematon itselleni, tutustun vieläkin omaan ajatteluun koska muut ovat ajatelleet puolestani.
Milloin on meitä ahdistanut linnunlaulu?
milloin paitsi tänä aikana tekisi ihmisen mieli hyssytellä heidät hiljaiseksi. et kuulu talven äänimaisemaan.
lennä etelään ja palaa toivon lähettiläänä kun lumet sulavat, kun aurinko alkaa lämmittämään.
mutta kaikki on muuttunut. kaikki aikaistuu.
Tuomi Helander
K. Kononoff (1909), Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto - H. Sundström (1933), JOKA Journalistinen kuva-arkisto, museovirasto perniö (N. 1938), historian kuvakokoelma, museovirasto
Efektin vakiokirjoittaja Tuomi Helander sukeltaa lyhyessä esseessään pop-taiteen maailmaan. Kirjoittaja haluaa esseessään kehottaa lukijaa pohtimaan, mikä olisi nykypäivän klassista pop-taidetta?
Andy Warhol, David Hockney, Mao Zedong, Marilyn Monroe, Campbellin tomaattikeittopurkki, DC:n supersankarit sekä Roy Lichtensteinin maalaukset Crying Girl ja Whaam!. Ei, tämä ei ole uusi säkeistö Billy Joelin We Didn’t Start the Fire -kappaleeseen. Mikä näitä sitten yhdistää? Tietysti 1950-luvun puolivälissä syntynyt, Britanniasta kotoisin oleva akateeminen ja intellektuaalinen taidesuuntaus, joka sai karkeamman sisaruksensa Yhdysvalloissa 1960-luvulla dadan innoittamana. Luetteloituna nämä kuvat, esineet ja henkilöt eivät sovi toistensa kanssa samaan kastiin, mutta esteettisesti niissä on paljon samaa. Tämä populaarikulttuurin kyllästämä postmodernistinen mainonnasta, elokuvista, televisiosta ja massamediasta ammentava estetiikka on tuttua kaikille. Tämä estetiikka on edelleen nähtävissä tietyllä tavalla vielä hyperpopin ja brainrot-kulttuurin aikakaudella jonkinlaisena metamodernismina meemikulttuurin välittämänä.
Kyseessä on visuaalisesti niin vaikutusvaltainen liikehdintä, että se löytyy jopa kännyköiden kuvanmuokkausasetuksista. Siis se klassinen neljän kuvan sarja, jossa eri vastavärit leikkivät ja kuva vääristyy mukamas pop-taiteeksi. Kuten alun lista jo osoittaa, pop-taide määrittelee kuvakulttuuria massamedian keinoin. Fakta ja fiktio, yksityinen ja julkinen, arkinen ja kuuluisa tuodaan yhteen. Hierarkiat rapistuvat. Näin ollen tietystä tomaattikeittopurkista tai sarjakuvapaneelista voi tulla ajan kanssa visuaalisesti yhtä kuuluisia kuin nykyjulkkiksista. Ne ovat itsessään brändättyjä kuvia. Pop-taiteessa niin esineistä kuin ihmisistäkin tulee readymade-taideteoksia.
Pop-taide oli monella tapaa tutkiskelevaa ja tarkkailevaa. Brittiläinen pop-taide tarkasteli amerikkalaista kulttuuria ulkoapäin ja tutki samalla, miten massakulttuuri vaikutti ihmisten elämäntyyliin. Myöhemmin amerikkalainen pop-taide syntyi oman kulttuurin introspektion tarpeesta, sekä vastaiskuna abstraktiudelle. Selvä representaatio ja tummat sarjakuvamaiset ääriviivat ajoivat suuntausta. Se siis sai jo näin alussa erilaisia tasoja päälleen. Jo tuossa vaiheessa massamedia
oli pysäyttämätön entiteetti, jota oli vaikeaa käsitellä kokonaisuudessaan. Siksi pop-taide onkin fragmentoitunutta, minkä kautta se luo illuusion kokonaisuudesta. Se on sisältä ja ulkoa tarkkailevaa, maailmanlaajuista, rajat rikkovaa, nopeasti leviävää ja nopeasti tuotettavaa. Yksi suuntauksen tärkeimmistä hahmoista, taiteilija Richard Hamilton määritteleekin pop-taidetta seuraavasti manifestimaisessa kirjeessä ystävälleen:
“Pop Art is: Popular (designed for a mass audience), Transient (short-term solution), Expendable (easily forgotten), Low cost, Mass produced, Young (aimed at youth), Witty, Sexy, Gimmicky, Glamorous, Big business.”
Eli seksikäs, nuorekas ja glamour. Ei ensimmäiset adjektiivit, joita olisin itse lähtenyt käyttämään kuvaillessani tätä taidesuuntausta. Hektinen, päällekkäinen, räikeä. Nämä ovat ajatuksia, joita minulla syntyy, kun katson pop-taideteoksia. Ainakin niitä kaikista kuuluisimpia. Hamiltonin sarkasmi käy järkeen, kun pop-taidetta tutkiskelee. Osuvaa on myös se, miten nopeasti mielemme saattavat assosioida pop-taiteen tiettyyn taiteilijaan. Koko estetiikka kun perustuu kuuluisuuteen ja tunnistettavuuteen. Kun yksi taideteos tai taiteilija valikoituu yleiseksi kiinnostuksenkohteeksi, koko suuntaus tiivistyy ja pelkistyy. Yksittäiset kuvat tai taiteilijat edustavat katsojalle kokonaisuutta.
Andy Warholin ja David Hockneyn lisäksi kuuluisia pop-taiteilijoita ovat muun muassa edellä mainittu Richard Hamilton, Eduardo Paolozzi, Peter Blake, Pauline Boty, Richard Smith, Joe Tilson, Marisol Escobar ja myöhemmin Yayoi Kusama, joka tunnetaan pilkullisista kurpitsoistaan. Lisäksi Euroopassa, Japanissa, Venäjällä ja Kiinassa kehittyivät omat versionsa pop-taiteesta, mikä todistaa tämän yksinkertaisen estetiikan maailmanlaajuisuuden. Aivan kuten massamedia, josta pop-taide ammensi, levisi
sekin kulovalkean tavoin. Kiinassa pop-taide sekoittui sosialistiseen realismiin ja siitä tuli poliittista. Venäjällä pop-taiteesta taas tuli mielenilmaus valtion virallista sosialistisen realismin linjaa kohtaan ja siitä puhuttiin nimellä sots art.
Materiaalisuus ja erilaiset tavat tuottaa pop-taidetta vaihtelivat ja vähemmän tunnetuksi ovat jääneet muun muassa edellä mainittujen taiteilijoiden surrealistiset veistokset. Pop-taide tuntuu olevan samalla hyvin itsetietoista ja itseironista, mutta omalla tavallaan vilpitöntä ja vaatimatonta visuaalista kohinaa. Tietyllä tapaa tämä suuntaus nihilismin sijaan juhlistaa kuvastoa, joka meidän arjessamme liikkuu ja onnistuu todistamaan taiteen erikoisen kyvyn muuntautua ja haastaa traditiota. Taide näkyy arjessa muun muassa suunnittelun, designin, muodin ja arkkitehtuurin kautta. Pop-taide tuo esiin kaikkea tätä ja julistaa arkisuuden, jopa mainokset, taiteen arvoiseksi. Nykyajan arkisuus eli meemit ja intertekstuaalisuus sopivat pop-taiteeseen kuin sulkahattu Nuuskamuikkuselle.
Myös TikTok-videoiden ja meemien tuottamat hokemat muuttuvat osakseen pop-taiteeksi, jonka elinikä on kuitenkin hyvin lyhyt. Materiaalisuus ja jäljentäminen olivat tärkeitä lyömäaseita pop-taiteelle. Ironisesti pop-taiteen voima tuli toistettavuudesta – nykyaikana matkittavuudesta –, mutta se typistyi muutamaan kuvaan, jotka liikkuvat nyt osana taidekaanonia kuin mitkäkin 1600-luvun maalaukset. Liikkeen alkuajan ironia ja nihilismi siis tietyllä tapaa palaavat, kun puhutaan kuuluisien pop-taide maalauksien kohtaloista. Ne ovat jääneet oman kuuluisuutensa vangeiksi. Ehkä niiden ei koskaan pitäisi olla museoissa ja ehkäpä TikTok, YouTube ja Instagram toimivat visuaalisena museona tuleville pop-taiteen teoksille, jotka palavat kuin tulitikku molemmista päistä. Hamiltonin manifesti pop-taiteen hetkellisyydestä ja unohdettavuudesta valuu alas viemäristä. Tomaattikeitosta on tullut kulttuurinen fossiili.
SEKSIÄ, GLAMOURIA
JA OHIMENEVYYTTÄ
TEKSTI TUOMI HELANDER kuva eelia leikas
JOKAISELLE on
ei mitään
– kaupallinen popmusiikki
teksti Anna Lindén
Taiteen
itseisarvoa on syytä vaalia alati kaupallistuvassa maailmassa. Efektin toimittaja Anna Lindén pohtii mielipidekirjoituksessaan ikivihreää aihetta,
eli indiemusiikin autenttisuuden ideaalia.
Kertakäyttökappaleet. Samat hokemat. Päähän jäävät toistavat melodialinjat. Niistä koostuu tämän päivän suomalaisten suurlevy-yhtiöiden populaarimusiikintuotanto. Onko pinnalla olevan popmusiikin tarkoitus vain tehdä rahaa ja kasvattaa brändin suosiota? Siltä se ainakin vaikuttaa.
Suomalainen populaarimusiikin tuotantokulttuuri on vinoutunut. Lukuisissa haastatteluissa artistit puhuvat siitä, kuinka he haluavat entistäkin suurempia kiertueita ja mikä tärkeintä: että biisit lähtevät nousuun. Artistit katsovat stressaantuneina kuuntelulukuja ja miettivät, miten kappaleet sijoittuvat listoille. Ymmärrän sen, sillä se tuottaa rahaa, mutta onko raha musiikinteon ydin? Asia on sinänsä ristiriitainen, sillä tehdäkseen musiikkia työkseen, kappaleiden ja keikkojen on toki myytävä. On kuitenkin väärä lähtökohta tehdä kappaleita euron symbolit silmissä kiiluen.
Suuren levy-yhtiön artisti on rahaa tuottava väline. Hän ei ole vapaa toimimaan ja toteuttamaan itseään. Artistit saavat tarkkoja
sääntöjä sosiaalisessa mediassa toimimiseen. Esimerkiksi kappaleiden promoaminen TikTokissa on tarkoin harkittua. Jopa artistin antaman yleiskuvan on oltava linjassa hänen brändinsä kanssa. Tarkoituksena on mainostaa tuotetta ja tuotteen on oltava sellainen kuin on päätetty. Tuote ei saa ruveta toimimaan oman mielensä mukaan, sillä se voisi horjuttaa systeemiä. Tämä ei kuulosta enää taiteen tekemiseltä, vaan järjestelmälliseltä teollisuudelta. Myös Frankfurtin koulukunnan filosofit Horkheimer ja Adorno ajattelivat massateollisuuden tuhoavan kulttuurin luonnetta. Heidän mielestään kulttuurin kaupallistaminen ja teollistaminen imevät persoonallisuuden kulttuurista.
Tämän hetken suuressa nosteessa oleva kotimainen poptähti Mirella puhui YleX:n haastattelussa musiikkialasta ”viihdealana” ja tämä kiteyttää kaiken. Pinnalla oleva suomalainen popmusiikki on nimenomaan viihdettä, ei taidetta. Viihde on ennaltaarvattavaa, toistavaa ja viihdyttävää. Taide on yllättävää, rajoja rikkovaa ja omin päin toimivaa. Se on harmi, koska Suomessa on paljon
todella taitavia ja taiteellisia lauluntekijöitä, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Toisaalta on hyvä, että he eivät välttämättä ole osa tätä ”popteollisuuden systeemiä”, koska silloin heidätkin imaistaisiin systeemiin sääntöihin. On parempi tehdä taidetta omien sääntöjen mukaan ja olla vähemmän tunnettu, kuin alistua systeemin säännöille. Kotimaisen elektronisen popmusiikin yhtye Ruusujen jäsen Alpo Nummelin tiivistää popmusiikille tyypillistä lyriikkaa Helsingin Sanomissa (2023) näin: ”Poplyriikassa tehdään liian rajuja yleistyksiä siitä, mitä on olla ihminen ja minkälaisia tunteita on sopivaa tuntea. Lyriikat ovat usein kuin mainostoimiston suunnittelemia keskinkertaisia näkemyksiä ihmisyydestä”.
Tämä systeemi ei ole antoisa vaihtoehtoartisteille, eli artisteille, jotka poikkeavat valtavirrasta esimerkiksi tyylillisesti ja usein toimivat omakustanteisesti. Saako omasta musiikista elantonsa, jos se ei tavoittele suuria massoja? Kaupallinen popmusiikki vie ylivoimaisen kaistaleen musiikin kentästä ja pieni osa jää muille artisteille: esille pää-
kellekään JOTAIN on bisnestä,
ei taidetta
sevät kaupallisen popmusiikin edustajat. Esimerkiksi kappaleiden ”pitchaaminen” Spotifyn isoille listoille on tarkoin harkittua ja listoille pääsy on haastavaa. Kai oletuksena on, että listalle pääsee, jos tuotteella tehdään rahaa, eli kuuntelijoita. Toisaalta on myös olemassa vaihtoehtomuusikkoja, jotka pystyvät elättämään itsensä ilman valtavirtaistumista. Se edellyttää vakiintunutta ja uskollista kuulijakuntaa, jotka ostavat levyjä ja keikkalippuja vuosi toisensa jälkeen.
Istuin hiljattain luennolla, jossa puhuttiin taiteen arvon mittaamisesta rahallisesti. Keskustelu sai minut melkein nousemaan penkistä. Ymmärrän, mistä ajatus kumpuaa, sillä elämme rahan ympäröimässä todellisuudessa. Taiteen pitäisi olla itseisarvo, ei välinearvo. Taide on jotain uutta, mitä ihminen kehittää rakkaudellaan, eikä se millään tavalla korreloidu rahan kanssa. Esimerkiksi suomalainen herkänmenevä yhtye Syskofrenia tekee omakustanteista persoonallista ja koskettavaa suomalaista jazzpoppia, joka ei tavoittele suuria yleisöjä, vaan pyrkii luomaan omaa lojaalia kuuntelijakuntaansa. Syskofrenian musiikista tekee taidetta se, että he tekevät musiikkia omalla tavallaan: kiehtovat uniikit suomenkieliset lyriikat yhdistettynä musikaalisesti kiinnostavaan jazz- ja popmusiikkiin, on ainutlaatuista ja virkistävää. Syskofrenian tekemisestä aistii aidon palon musiikkiin ja heidän luovuutensa todella kukkii. Heitä ei ohjata toimimaan
määrätyllä tavalla, vaan he toteuttavat itseään omilla säännöillään.
Vaihtoehtoartisteille liian suuri suosio voi kääntyä itseään vastaan. Eräs tuttavani sanoitti ”haitallisen” suosion kierteen näin: ”On artisti, jolla on oma kuuntelukunta. Pikkuhiljaa muut ihmiset, jotka eivät edes välttämättä pidä artistista, alkavat kuunnella häntä, koska kaikki puhuvat hänestä. Yhtäkkiä artistin oman kuuntelukunnan ympärille kerääntyy ihmisiä, jotka tuovat suosiota artistille. Seuraavaksi artistilla on jo niin paljon suosiota, että hän ei ole enää niin kiinnostava ja häntä kuuntelee liian moni hänestä oikeasti tietämätön.” Tämä kuvaa juuri sitä, miten suosio vaikuttaa vaihtoehtoartistin kiinnostavuuteen. Esimerkiksi folksävytteistä poprockia tekevä Arppa on menettävyt kiinnostavuuttaan. Hänestä on tullut artisti, jota useat kuuntelevat “hypen” takia, ei arvostaen hänen taidettaan. Toisaalta on hyvä, että kaupallisesta popmusiikista erottuva Arppa on saanut suosiota samalla rikastaen pinnalla olevaa kotimaista musiikkia. Yleensä kiinnostavimmat artistit täytyy kuitenkin löytää itse.
Osa kuuntelee musiikkia massavirtojen mukana eikä välttämättä tietoisesti valitse sitä, millaista musiikkia tukee kuunteluvalinnoillaan. Täytyy pitää mielessä, että jokainen “play”-napin painallus vie rahaa johonkin. Striimauksista ei toki kukaan artisti saa
paljoakaan, mutta se on helppo keino osoittaa mieltään: ei kuuntele massavirtojen tuotteita. Jos taas haluaa oikeasti alkaa kannattaa massavirrasta poikkeavia tekijöitä, levyjen ja keikkalippujen osto on paras tapa.
Jos palaamme vielä popmusiikkiin, niin toisaalta sen yksi tärkeimmistä tavoitteista on saavuttaa isoja massoja ja tavoitella julkisuutta ja ihailua. Voisi toisaalta siis sanoa, että Suomen musiikkiteollisuus tuottaa hedelmää. Artistit tekevät suuria kiertueita ja kappaleita striimataan. Uskon myös, että monet levy-yhtiöiden suurista artisteista tekevät musiikkia ja käyvät kiertueilla palavasta halusta musiikkia kohtaan ja myös kulttuurin edistämisen takia. Sen sijaan artistien takana seisovien suurien levy-yhtiöiden todelliset motiivit epäilyttävät minua.
Musiikin tekemisessä on kyse oman sielunsa avaamisesta. Ytimessä on tunne ja oma kokemusmaailma. Haavoittuvaisuus on voimakasta ja kiinnostavaa. Kun uskaltaa sanoa ääneen sanoituksen muodossa esimerkiksi ahdistavasta tai vaikeasta tunteesta, se muuttaa muotoaan joksikin kauniiksi: taiteeksi. Sitä on musiikki. Itsensä kannattelua ja käsittelyä ja ehkä myös sen jakamista muille. Vahva yhteys itseensä on tie luovuuteen. Se on sallimista, se on kokeilua. Se on jatkamista. Se on itsensä rakastamista. Se on vapautta.
