Median, musiikin ja taiteen tutkimuksen ainejärjestö Affektin järjestöjulkaisu
Päätoimittaja
Emmi Helske
Art Director
Anni Väisänen
Taittajat
Eino Alanko
Jani Hurme
Verneri Jauhiainen
Aare Kiviranta
Eelia Leikas
Liina Leikkonen
Aaro Piikkilä
Roosa Rautava
Oliver Tomar
Muu työryhmä
Kasperi Kainulainen
Lumi Leskelä
Johanna Tähti
Toimittajat
Tuomi Helander
Emmi Helske
Jani Hurme
Verneri Jauhiainen
Milla Jutila
Kasperi Kainulainen
Reko Latvanen
Henrika Lehmusvaara
Taneli Timisjärvi
Kuvitus
Alina Armanto altzu
Tuomi Helander
Milla Jutila
Aare Kiviranta
Aleksi Puusaari
SN
Kansikuva
Kasperi Kainulainen
Tämä lehti on omistettu Ville Kivelän muistolle. Villen merkitys Efektille ja lehden historialle tulee aina olemaan korvaamaton.
Syvästi Villeä kaivaten Efektin toimitus
Kielenhuolto
Mirjami Sipilä
En pessyt pyykkejä – rikos. En urheillut tänään – rikos. En suorittanut jokaista tehtävää to do -listalta – rikos. Nukuin liian vähän – rikos. Asuntoni on kaaos – rikos. Olen sisällä, vaikka ulkona on hieno sää –rikos. Söin taas einesruokaa – rikos. Rikos, rikos, rikos, rikos, rikos. Päässä pyörii jatkuvasti lista rikoksia ja epäonnistumisia omassa elämässäni. Miksen osaa elää elämääni laillisuuden rajoissa, niin kuin kaikki muut? Miksi pienimmätkin asiat tavallisen arjen keskellä tuntuvat niin ylitsepääsemättömän vaikeilta?
Koska olen tehnyt rikoksia, rankaisen itseäni niiden mukaisesti. Seuraavalle päivälle laitan ainakin kymmenen kertaa enemmän tehtävää ja vielä tämänkin päivän tekemättömät asiat, jotta illalla olisin onneni kukkuloilla ja oloni olisi kevyt kuin perhonen. Mutta ei, ei se niin mene. Tuntuu, kuin tekisin rikoksia yhä enemmän ja enemmän päivä toisensa jälkeen, enkä enää saa kiinni valtavaa rikoksistani muodostunutta lumipalloa, joka kierii alas mäkeä vauhdin vain kiihtyessä ja samalla omien voimieni huvetessa. Lopulta edessäni on kieleke, jonka pohjalla odottaa romahdus. Uhmaan kuitenkin kohtaloa ja hyppään lumipal lon perässä yli kielekkeen.
Sitten putoan. Ja putoan, ja putoan. Ylhäällä kielekkeellä minua alas katsoo se selvä järki, joka jäi jo ajat sitten juok susta jälkeen. Kaikki tärkeät asiat alka vat luisumaan sormieni läpi ja putoan syvemmälle ja syvemmälle kuiluun.
Joltain niin syntiseltä ja rikolliselta, että olen muuttanut mieleni rangaistuslaitokseksi.
Kuilun pohjalla on aikaa miettiä. Päässäni hierarkia menee seuraavanlaisesti: Ensimmäisenä tehtävät, joita yhteiskunta odottaa minulta, toiseksi tehtävät, joita minä odotan itseltäni ja kolmantena tehtävät, jotka luulen tarpeellisiksi, koska sosiaalinen media uskottelee minulle niin. Ja sitten ehkä
Kunnes pysähdyn. Enää en jaksa. Tämä on nyt se suurin rangaistus kaikista: jaksamattomuus. Enää en jaksa välittää kaikista niistä tekemättömistä asioista ja siitä tyhmästä lumipallosta, joka minut tänne pohjalle alun alkujaan sai. Miksi ne kaikki pienet arkiset asiat tuntuivat niin suurilta epäonnistumisilta?
täältä pohjalta, jotta pääsen tekemään kaikki ne tekemättömät tehtävät. Mutta väsymys jatkuu, ja alkaa vaikuttaa siltä, että asioiden täytyy muuttua päästäkseni pohjalta ylös.
Mikä tässä todellisuudessa oli se rikos? Kaikki ne tekemättömät tehtävät, joiden perässä juoksin kuilun pohjalle vai kaikki se energia, jota itseltäni vaadin viimeiseen asti? No, sen pallon
perässä juossut minä olisi sanonut, että ne tehtävät ja se helvetin lumipallo. Mutta kuilua takaisin kiipeävä minä sanoo, että suurin rikos kaikista oli omien voimavarojen sivuuttaminen.
Jotta kuilua pääsee kipuamaan ylös, pitää hierarkia pään sisällä järjestää uudelleen ja tärkeimmäksi laittaa omat voimavarat. Moni varmasti ajattelee, että täältä pohjalta minä suoritan itseni ylös! Sillä ajatuksella ei kuitenkaan pitkälle pääse. Saatat päästä lähelle kielekkeen reunaa, kenties sen päälle asti, mutta voin luvata, että suorituskeskeisessä elämässä putoat pian takaisin pohjalle. Ja kovempaa.
Pohjalta kipuaminen on kaikille erilaista, enkä siksi aio lähteä neuvomaan, kuinka se tulisi tehdä. Mutta yhden asian tiedän: ajatusmaailmaa pitää muuttaa. Se ei kuitenkaan saa olla yksi suoritus muiden joukossa. En tarkoita suorittamisen heittämistä romukoppaan. Toivon kuitenkin, että jokainen osaa olla itselleen lempeä myös suorittaessaan. Suorittamisen ei aina tarvitse olla parasta laatua. Se voi olla myös ihan tavallista elämää. Ja kyllä, sellaista jossa myös epäonnistumiset ovat sallittuja.
Yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Lynn Bares muisteli Twitterissä (2020) haastatteluaan kirjailija Nora Robertsin kanssa. Roberts kuvaili, kuinka hänen elämänsä koostuu erilaisista palloista. Osa palloista on muovisia, jotka tipahtaessaan ponnahtavat takaisin. Toisen pallot ovat taas lasisia, jotka rikkoutuvat pudotessaan. Robertsin mukaan pitää tietää, mitkä näistä elämän palloista ovat lasisia ja mitkä muovisia. Muovisen pallon saa ja se pitääkin pudottaa, jotta lasiset pysyvät ehjinä. Arvosta siis jaksamistasi kuin se olisi lasipallo – sitä on vaikeaa korjata, kun se on särkynyt.
teksti & kuva Emmi Helske
100
asiaa,
Teksti Koristus & Sangria
1. skuutit
2. kierrättämättömyys
3. huono jälkiruokavalikoima ravintolassa
4. LinkedInin käyttö
5. v-aukot t-paidoissa
6. värianalyysit
7. joulu syyskuussa
8. katsekontakti
9. kun puhelinmyyjä puhuttelee nimellä
10. miljardöörit
11. VIINERIT
12. se yksi jälleenrahoituspalvelu, joka markkinoi palveluaan vaikuttajien avulla “säästämisenä”
13. vaikuttajien ”kaveripodcastit”
14. kylmä keitetty kukkakaali
15. Veljeni vartija
16. vapaaottelu
17. liian laiha kahvi
18. piispiksen kutsuminen berliininmunkiksi
19. tyhjän kaatuvan muovipullon ääni
20. Temu ja Shein
21. Teemu ja Sirpa
22. yli viisikymppiä maksava pesukoneen asennus
23. ylimääräiset palautuskulut
24. (Suomen) hallitus
25. Israel
26. se, kun joku ei pelaa tosis saan
27. konfettisade jonkun talent show’n finaalissa
28. kongruenssivirheet virallisis sa teksteissä
29. persilja
30. carnivore-ruokavalio
31. kosmetiikan mainostaminen hoitona akneen
32. kun jotkut (erityisesti ravintolat) kirjottavat jalape non jalopeno
33. HS VISIO
34. limainen yskä
35. buccal fat extraction
36. siksi PS
37. Propanethial S-oxide
38. ei-kronologinen Insta gram-feed
39. omata-sanan käyttö
40. ihmiset, jotka nousevat Föriin väärältä puolelta
41. keski-ikäiset Facebookin kommenttikentissä
42. Sambal Oelek -gurtti
43. selkähiki repun alla
44. TikTokin tms. selaaminen julkisessa kulkuvälineessä ilman kuulokkeita
45. jonossa ohittelijat
46. epäkohteliaisuus aspoja kohtaan
47. refluksi
48. heijastimen käyttämättömyys
49. stressi
50. maksullinen santsikuppi
joiden pitäisi olla laittomia
51. terfit
52. Netflixin hinnoittelusysteemit
53. kiistely siitä, minkä värinen se mekko oli
54. kasvisruoka, jonka ”proteiini” koostuu kasviksista esim. porkkanasta
55. autoilijat, jotka ei anna suoja tien ylittäjien ylittää tietä
57. se, kun jogurtti- tai vanukaspurkki tms. aukeaa niin, että se kansi repeytyy huonosti
58. tupakka
59. poskeen puraisu
60. kyynärpään kolauttaminen
61. paperiset laskut
62. heteronormatiivisuus
63. koulukiusaaminen
64. rajapinta-sanan käyttö
65. töiden teko
66. sanonta ”pysähtyä jonkin äärelle”
67. provider-kulttuuri
68. migreeni
69. ihmiset, jotka puhuu ”hyvästä pöhinästä” epäironisesti
70. viherpesu
71. uuninpesu
72. dieettikulttuuri
73. face card
74. ruuvipuristinemoji (onko kukaan käyttänyt tätä)
75. vapettaminen
76. ylikulutus
77. 365 päivää (se leffa)
78. barbien hiusten leikkaaminen (kaduttaa aina)
79. se oranssi mies Jenkeissä
80. silmälasien likaantuminen
81. fleece-kangas
82. old moneyn ihannointi
83. manspreading
84. yksityislentokoneet
85. punssikarkit
86. energiasyöpöt
87. matkustaminen jonnekin vaan siks et “sai halvat lennot ja pakko päästä ulkomaille”
88. BMI
89. metsähakkuut
90. turkistarhaus
91. puutteellinen työhön peredytys
92. Microsoft Authenticator
93. esteelliset toimitilat
94. se Seiskan yks paparazzi
95. avokki-sanan käyttö
96. Black Friday
97. boy moms
98. gender reveal partyt
99. jumikulaari-sanan käyttö
100. se-kirjailija-jokajääköön-nimeämättä
3+2=7
Yliopisto on meille, jotka ovat vielä transformaation tilassa, metamorfoosissa nuoresta aikuiseksi, opiskelijasta asiantuntijaksi, vastuuta kantavasta sitä myös muilta - myös itse yliopistolta - vaativaksi. Se on itsetutkiskelun, omien arvojen ja intressien tavoittelemisen aikaa. Akateeminen vapaus tarjoilee meille ainakin näennäisesti lukuisia sivuaineita, joita opiskella ikuisuudelta tuntuvan ajan. Valmistuin kesällä humanististen tieteiden kandidaatiksi, mutta se tuntui monella tapaa isommalta valmistumiselta. Lähettäessäni tutkintotodistushakemusta käteni tärisivät ja lopulta itkin viidessä minuutissa viiden vuoden kyyneleet. Siltikin se on vain välietappi kohti filosofian maisterin tutkintoa.
Mitä saa aikaiseksi 270 viikossa? Se kun sattuu olemaan konventionaalinen, konservatiivinen ja yhä useamman kohdalla saavuttamaton tavoiteltu tavoitevalmistumisaika. 3 + 2. Simppeliä matematiikkaa, mutta entä se eletty elämä näiden melko viivoittimin vedetyin kalkulatiivisten pöhinänumeroiden takana? Entä kaltaiseni ihmiset, jotka käyttävätkin kandidaatin tutkintoonsa viisi vuotta kolmen sijaan? Olenko nyt huonompi kuin muut? Entä me, jotka tulemme keskeneräisinä ja valmistuessamme olemme sitä yhä? En argumentoi, että nykyinen tavoiteaika olisi mahdoton, en sinne päinkään, mutta
se myös tietyllä tapaa sotii akateemisia arvoja vastaan. Miten siihen sisällytetään esimerkiksi vaihdossa käyminen tai tässä kohtaa jo oletettava samanaikainen työssä käyminen ja harjoittelu? Tutkiminen, myös oman elämän tutkiminen, vie aikaa.
’’Tutkimus kukoistaa ahtaissa tiloissa”
Yliopisto on laitos, joka tutkii menneisyyttä ja historiaa ja luo malleja ja ennustuksia tulevasta, mutta sen tulevaisuus on historiallisen vaakalaudalla. En väitä tietäväni yliopiston sisäisestä politiikasta enemmän kuin orava algebrasta, mutta on käynyt selväksi, että me opiskelijat olemme yhä etenevissä määrin yleissivistyksen saaneiden asiantuntijoiden lisäksi jonkinlaisia aneita, joilla yliopisto saa jatkuvasta kiirastulestaan ostettua vuosia pois. Tiedekunta saa rahoitusta sen mukaan miten paljon opiskelijoita valmistuu. Näin valmistuneiden määrällä lisäksi osoitetaan tutkimuksen yhteiskunnallinen tärkeys ja akateeminen arvo. Yliopistosta on tullut opiskelija, se joutuu tekemään kompromisseja ja taistelemaan tulojen kanssa. Instituutiomme ei ole omavarainen toimija, vaan se joutuu erilaisten kan-
nustinloukkujen suohon rahoituksen suhteen. Viiden viime vuoden aikana yliopiston toimintaa on supistettu ja opetus on vähentynyt. Kaiken maailman ’’tutkimus kukoistaa ahtaissa tiloissa’’ kuuluu perusteluiksi, kun kyseenalaistetaan jatkuvaa tilojen alasajoa. Katsotaan sitten jossain kohtaa, mutta missä kohtaa? Opiskelijan vastuulle ei kuitenkaan kuulu huoli siitä, miten yliopisto rahoittaa toimintansa ja saako se juuri tietystä opiskelijasta rahansa takaisin. Me sijoitamme itseemme ja yhteiseen tulevaisuuteen, emme yliopistoon. Häpeä valmistumisen viivästymisestä voi olla vain omiaan hidastamaan tahtia entisestään. On hyvä muistaa, että kaikki etenevät opinnoissa omaan tahtiinsa.
Mitä enemmän juttelen vanhemmille opiskelijoille, sitä dystooppisempi kuva ihmisten uskosta ja toivosta välittyy korviin. Meidän piti olla valmiimpia valmistuessamme, mutta näemme astuvamme hyvin keskeneräiseen maailmaan, oli se sitten yliopistomaailma tai työelämä sen ulkopuolella tai jotain muuta. Resurssit, jotka auttavat meitä keskeneräisyydessä ja itsensä etsimisessä hupenevat vuosi vuodelta. Vuokrat nousevat, elinkustannukset nousevat ja samaan aikaan tuet vähenevät. Tämä tekee meistä keskeneräisiä, hoputettuja, huonosti työelämään ja sen realiteetteihin valmistautuneita opiskelijoita ja asiantuntijoita.
teksti Tuomi Helander kuvitus AARE kiviranta
Jos
annetaan käyttöön vesivärejä, on turha odottaa öljyväriteosta
Jos jotain voin sanoa uusille opiskelijoille: tee suunnitelma, mutta älä katso valmistumisaikaa päivän tai viikon tarkkuudella. 270 viikkoa voi tuntua lyhyeltä tai pitkältä ajalta, mutta siihen mahtuu vaikka ja mitä. Mitä haluat tehdä, mitä haluat kokeilla, mihin haluat osallistua, missä haluat kehittyä? Kukaan meistä tuskin valmistuu ilman jonkinlaisia akateemisia kasvukipuja. Yksikään puu ei kasva täysin suoraan. Vankkojen punapuidenkin vuosirenkaissa on osoituksia hitaasta ja nopeasta kasvusta. Mutta jatkuvalla painostuksella opiskelijoiden ahdistus nousee, opintolainan hyvitys puskee opinnot nopeaan hätiköityyn maaliin, yleisen akateemisen arvostuksen laskiessa motivaatio laskee ja yhä useampi jää opinto-ohjelman kandidaatiksi. Gradusta tulee nopeasti tehty suorite, yksi kurssisuoritus muiden joukossa. On ikään kuin kiire jo työelämään ja pois akatemiasta.
Kun jonglööraa silmät kiinni ja ajaa samalla yksipyöräisellä jäisessä alamäkimutkassa, on hieman vaikeaa pohtia, mikä on opiskeluiden ja elämän tarkoitus. Jokin elämän osa-alue jää väistämättä tutkimatta, mutta me tulemme kaikki alalta, jossa subjektiivinen, affektiivinen, ekspressionistinen ovat tutkimuksen itseisarvoja ja avainsanoja. Me ammennamme elämästä, kokemuksesta, peilaamme itseämme teoksia vasten ja käymme niiden kanssa vuoropuhelua. Mitä vanhemmaksi tulen iältäni ja akateemiselta iältäni, sitä enemmän ja laajemmin pystyn analysoimaan ilmiöitä, sitä valmiimpi olen kirjoittamaan ja tuottamaan pohdiskelevaa diskurssia asioista, jotka minua koskettavat. Keskeneräisyys on jotain, mitä pitää sietää ja kauaskatseisuus on opinnoissamme hyve. Elämä tuntuu toisinaan olevan täynnä yllätyksiä, mitä laskelmat ja kaaviot eivät ota huomioon. 3 + 2 ei ole enää itsestäänselvyys, eikä
sitä täydy ottaa sellaisenaan. En ole tuntenut ketään, joka ei haluaisi valmistua tai ei olisi yrittänyt sitä mahdollisimman kovasti. Ei täällä lorvita, ei täällä tahallaan hidastella. Jokainen edistää opintojaan omaa tahtiaan jaksamisensa ja pystymisensä rajoissa. Yliopisto ei voi vain olettaa, että sen laskennalliset mallit, jotka perustuvat ajatukseen homogeenisestä “keskitien opiskelijoiden” massasta, vastaisivat jatkossakaan todellisuutta. Siihen vaikuttavat jo koko instituution sekä sen ympärillä olevat päätökset. Jos annetaan käyttöön vesivärejä, on turha odottaa öljyväriteosta. Täällä on opiskelijoita, jotka löytävät oppimistapansa vasta paikan päällä ja kenties viimeisenä vuonna, täällä on opiskelijoita, joilla on oppimisen vaikeuksia, lukihäiriötä, mielenterveyshäiriöitä yms.
Jos laskisin ne kerrat, kun joku toteaa, ettei aio enää koskaan kirjoittaa tieteellistä tekstiä tai tehdä tutkimusta, niin tarvitsisin käsien lisäksi varpaat. Pahimmassa tapauksessa yliopisto muistuttaa, miksi emme halua olla osa sitä, miksi emme halua identifioitua osaksi
sitä ja sen hierarkkisia pölyttyneitä käytänteitä. Ajatus, että jokainen on täällä itseään varten, on pötypuhetta. Se pönkittää järkähtämättömän individualistista maailmankuvaa, jossa emme välitä ympäröivästä maailmastamme tai siitä sosiaalisesta maailmasta, johon lukeudumme. Se on osin totta, samalla tapaa kuin 3 + 2 = 5 on totta, mutta asia ei mielestäni ole niin yksinkertainen. Ihminen opiskelee itseään varten, mutta opiskelijakulttuuri on osa jatkumoa. Turussa tämä jatkumo on noin 400 vuotta vanha. Toisinaan jatkumon sisällä on asioita, joita sopii muuttaa (rasistiset juomalaulut sitseillä) ja toisinaan asioita, joita sopisi säilyttää (paperiset todistukset). Me teemme hartiavoimin töitä sekä yksin että yhteisön kanssa, jotta progressiiviset historian juonteet juurtuisivat niin syvälle maahan, että niitä ei voisi hakata irti. Ainejärjestö, kattojärjestöt, itse TYY pitää osaltaan huolen, että me voimme keskittyä itsensä löytämiseen, että saamme olla keskeneräisiä. Ne takaavat akateemisen rauhan, vapauden, jonka vastuiden varjo alkaa kasvamaan.
RUNONURKKA
Elotukka
Pelkään öitä
Tuomi
Pimeässä asunnossani
Mietin mustia maailmoitani
Värit hävisivät jo kesällä, anteeksi, yritän harjoitella kiitollisuuden tunnettani
Nauran, itken, nauran, itken, Pesen kasvoni
Opettelen syksyyn valmistautumista
En kellertäviä lehtiä vielä jaksa
Mutta tiedän, vaikka luonto saattaa kuolla
Asiat menettivät merkityksensä
Atomit ympärillämme näivettyvät
Haluan huutaa vaikkei se auta Jumalalle ja sulle.
Kummatkaan ei kuule.
Sinä katoat ovesta ulos, katson sinun perään ja hymy leijailee lattialle.
Lasi huurustuu, kaikki suurustuu
Suru istuu syliin, painaa reisiä ja sydäntä.
En halua että tämä päivä loppuu koska huomenna kaikesta tulee totta eikä kamalaa unta. Entäpä jos huomenna lampsit tupakka huulessa vastaan.
Täydennän sut tähän maisemaan, maailmaan joka pääsi sinusta nauttimaan
Olit siinä, nyt unen päässä Nähdään, pilvissä
Ja tummien öiden tuulissa.
Se herää uudelleen eloon kun aurinko kierähtää ympäri ja pyytää, talvella maksa
Minä levitän peiton päälle vatsan
Odotan soittoasi edelleen
Ja täytän verellä veen
Jotta kaiken uudeksi teen
Odotan soittoasi edelleen
Ja lähden kotiin uudelleen
En tunteillani mitään tee
Yritän pyhittää päivät kauniiksi
Mutta odotellen soittoasi, Kaikki vääristyy harmaaksi
Olen kuin lapsi
Ja minun on vaikea hengittää ulos, sisään, ulos, sisään
Pelkään öitä kamalasti
Tuomi
Vedit solmion pois kauluksesta
Annoit viitan valahtaa
Annoit kellon kalahtaa
Annoit ajatusten kolahdella keilarataa pitkin
Painavina.
Tuomi
Pilvet risteilivät vasten taivasta kuin värittömät revontulet.
Joen pinta peittyi vesimittareiden rätinästä
Kaislat kumartuivat juomaan, venyttelivät kirahvinkaulojaan ja saapuivat leikkimään lumpeiden luokse.
Kanoottien jäljissä joki muuttuu kissanviiruiseksi.
Tippuvat lehdet luovat veteen omia soonisia kraatereitaan.
Jos autojen suhina loppuisi, olisi hiljaista jokaiseen ilmansuuntaan.
Lokeista tulee siluetteja, äänettömiä oopperalaulajia suurilla liikkeillä.
Kaikki odottavat huomista, silloin pitäisi etanoiden huhujen mukaan sataa.
Kotilot menevät kotinsa suojiin, kasvit kurkottavat kaulansa ylös, tiirat tutkailevat tuulensuuntia ja minä, minä odotan salamoita.
Juuso Kilpeläinen
PYSÄKÖINTIHALLISSA
raamattu tapahtuu uudelleen ei ole helppoa sammakollakaan: satumaisen rumia panopuita green flag jos se osaa hyppiä sammakoiden deittikulttuuria, kudulle hautarauha jalkojen alla ei ole vettä joka etsisi lyhintä tietä mereen? betonia, joka on sijalleen painunut pehkuihin.
hylkyhautaan jääneet huudot nuolee varpaiden välit suoriksi.
All I want is to be heard and seen, truly heard and seen.
The little things, they matter to me.
It’s the true me, hiding in those meaningless little details that nobody ever notices.
I see those things from other people, why can´t anybody else see them from me.
I’m nothing to everybody.
To be seen.
That idea makes my heart warm like the morning sun, lifting up the mist from grass.
My happy place.
My hope.
And every time once again after another my hope, crushed to the ground. Invisible. Like I ´m nothing.
I´m not real to anybody. Nobody sees the true me.
Me who is in those meaningless little things.
TEKSTI & kuvat MILLA JUTILA
KIRAN JA EEVERTIN KUVA NINA MATA
FANNI
”Tein asuni ite kierrättäen mun vanhojentanssimekon kankaita ja kierrätyskeskuksesta löytämiä palasia.
Inspiraatiota otin old Hollywoodista.”
SAGA, MIIDA & FRIDA
S: “Löysin mun mekon keväällä kirpparilta Amsterdamissa ja mun asu rakentui vähitellen sen ympärille. Tavoitteena oli pukeutua itteni näköisesti, mut näyttää myös juhlavalta.”
M: ”Inspiroi keijut, kimalleliima ja kierrättäminen.”
F: ”Löysin mekon viime tingassa ja se sattu sopii. Yks hauska yksityiskohta mun asussa on se, et toi on oikeesti olkaimeton mekko minkä alle puin tommosen vanhan mesh-paidan ja se näyttää ihanku kuuluis tohon asuun.”
KIRA & EEVERTTI
“Asuihin ei käytetty kauaa aikaa, kun oli melko paljon muutakin mielessä ja to do-listalla. Mekonteko alko keskiviikkona, kaks päivää ennen juhlaa mun mummolta muinoin saadusta kankaasta. Iltana ennen juhlaa päättelin lankoja ja huokasin helpotuksesta! Eevertin puku on parin vuoden takainen UFF-löytö. <3”
MATILDA
“Mä päätin laittaa ylle mun äidin vanhan mekon, jota hän piti 1980-luvulla ja otin laukuksi mun isotädin vanhan laukun, että ainoo mikä mua inspiroi oli mun lähisuvun naiset ja heidän tyylinsä.”
NINA & EVE
N: “Mua inspas jotenki sellane Hollywood red carpet look! Sain ystävältä ton mekon lainaan, niin aattelin et tää jos joku paikka laittaa punanen mekko. <3”
E: “Asun inspiraationa toimi näyttelijä Emma D’arcyn puku House of the Dragon -sarjan ensi-illassa.”
NEEA & OSKARI
N: “Oon tehnyt lähes kokonaan mun asun itse ilman sen erityisempiä kaavoja. Mun piti tehdä valkonen mekko aluks, mutta en löytänyt sopivaa kangasta. Tästä tuli sattumalta tälläinen aavikkoplaneetan hahmo astumassa punaselle matolle.”
O: “En halunnut ostaa mitään uutta, niin käytin vaatteita mitä mulla oli jo.”
MILLA
”Mua inspiroi pienesti jostain syystä yks Bratz-nukke (Formal Funk 2003 - Cloe), joka mulla oli lapsena. Sekä sellanen lähes mustan sininen kimalteleva yötaivas hopeilla yksityiskohdilla. Huivin olin ostanut UFF:ilta alunperin lähinnä sisustukseen, mutta se sopikin tähän asuun! Mulla oli Upcyclewithjing-merkkiset osittain muovipulloista tehdyt korvikset, joita käytin nyt täs asus ekaa kertaa.”
EMMI & ARTTU
“Meidän molempien asut kulminoitui Artun lempiväriin eli viininpunaiseen. Molemmilla oli musta asu, joita korostivat pienet punaiset asusteet. Artulla oli viininpunainen rusetti kaulassa sekä sukat jalassa, ja Emmin hiuksissa oli viininpunainen rusetti, (joka ironisesti ei näy tässä kuvassa.) Asu-match ei ollut juuri lainkaan ennakkoon suunniteltu, joka teki siitä entistä hauskemman kokonaisuuden. <3”
NÄIDEN VUJULOOKSIEN HÄIKÄISEVÄN LOISTON LISÄKSI HALUAMME ANTAA ERITYISMAININNAN JOKAISELLE VUJUJA JUHLINEELLE. OLITTE KAIKKI TYRMÄÄVÄN UPEITA JA TYYLIKKÄITÄ VUJUASUISSANNE, SEKÄ YHTÄ LAILLA TÄHÄN AUKEAMALLE IKUISTAMISEN ARVOISIA!
ILONA & ALLU
I: ”Oon ollut tosi rakastunut mereen viime aikoina ja kun sain ystävältä lainaan sinisen mekon ja toiselta ystävältä sinisen paidan niin päätin että nojaan kuninkaalliseen syvän meren sinisyyteen. Äidiltä sain lainaan (lue: otin ja ilmoitin myöhemmin) todella överin Hollywood-täti kaulakorun. Tukassa yhdisteltiin särmää ja pehmeää ja meikin, korvakorujen ja käsien yksityiskohdissa hain enemmän itselleni kotoisaa eteerisyyttä ja epäsymmetriaa rikkomaan liiallista eleganssia. <3”
A: ”Mul on ollu viimeaikoina sellanen vaihe, et musta väri on puhutellut mua eniten ja ajattelin et valkoiset helmet tois kivaa tasapainoa siihen. Sain ystävältä lainaan hänen äidiltä saamansa perintökorut mikä oli ihanaa ja teki mun asusta mulle täydellisen <3 Ehkä pääosin tässä on kyseessä tämmöne mustan värin (joka mielletään helposti symbolisesti synkäksi) ja valkoisten helmien (joista tulee enemmän herkkä ja feminiininen mielikuva) yhdistäminen.”
TUOMI
“Löysin asun kirpparilta. Mietin ensin, että tuntuuko frakki liian juhlavalta. Totesin kuitenkin, että näitä juhlia tulee niin harvoin, että antaa mennä! Kannattaa käydä kirpparilla, koskaan ei voi tietää, mitä löytää.”
KATA “Ysärin whimsigoth inspiroi.”
Näyttelemisen 10 täydellistä
TEKSTI VERNERI JAUHIAINEN KUVAT ELOKUVASTA Ja oikeutta kaikille (1979)
Norman Jewison ohjasi vuonna 1979 elokuvan nimeltä Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, USA) joka on päätön sotku. Se kertoo Arthur Kirkland-nimisestä asianajajasta (Al Pacino), joka saa työkseen oikeudessa puolustaa läpimätää tuomaria, jota myös hän inhoaa. Elokuvassa tapahtuu todella painavia asioita. Ihmiset kuolevat ja kokevat äärimmäistä väkivaltaa, ja elokuvassa esitetään suunnatonta kärsimystä. Toisaalta samassa elokuvassa on kohtauksia, joissa Jeffrey Tambor heittelee lautasia ja sheivaa päänsä, koska on “sekaisin“, ja Jack Warden ajaa helikopterilla, kunnes polttoaine loppuu. Kuulostaa oikeastaan aika mehukkaalta, kun kirjoitan sen näin, mutta pointti on se, että tästä elokuvasta tulee katsomisen arvoinen sen huipputyydyttävän loppuratkaisun ansiosta. Siinä Al Pacino huutaa: “My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!” Tekstinä tässä ei ole oikeastaan mitään uutta tai jännittävää, mutta Pacinon tapa replikoida tämä lause on se, mikä tekee sitä niin hienon.
Tämän hetken tyydyttävyyden taustalla on paljon pieniä asioita. Emme voi tietenkään unohtaa koko elokuvan kontekstia, sillä tämä lause saadaan vasta elokuvan viime metreillä. Keskeistä on siis se, mitä olemme oppineet kyseisestä John Forsythen näyttelemästä Henry T. Fleming -hahmosta elokuvan aikana. Katsoja on saanut kaikki tarpeelliset syyt inhota tätä hahmoa jo elokuvan alkupuolelta asti, ja kun tämä saa kuulla kunniansa, on se yleisölle todella nautinnollinen kokemus. Väittäisin kuitenkin, että Pacinon näytte-
leminen tässä kohtauksessa on tyydyttävää katsottavaa jo ilmankin kontekstia. Esimerkiksi en itse ollut kuullutkaan tästä elokuvasta ennen kuin näin tämän kyseisen kohtauksen meemissä, jota tuli katsottua useampaan kertaan.
Tämä Pacinon “täydellinen toimitus“ (enkä nyt tarkoita Efektin toimitusta) voidaan purkaa eri osiin, joista ensimmäinen on teksti. Tekstiä on mahdoton tässä tapauksessa purkaa ilman kontekstia. Lause siis kuuluu kirjoitettuna näin: “My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!“. Sanat “my client“ kertovat Pacinon hahmon suhteesta tähän Fleming -hahmoon. Kohta “the Honorable Henry T. Fleming“ on elokuvallisen virkkeen kannalta tärkeä tarkennus. Se alleviivaa Henry T. Flemingin vaikutusvaltaa ja nimekkyyttä elokuvan maailmassa. Kyseessä on siis nimi, joka on oikeussalille jo kovin tuttu tässä vaiheessa. Virkkeen kolmas osa eli “should go right to fuckin’ jail!“ kertoo, mitä tämä hahmo Pacinon näyttelemän Arthur Kirklandin mukaan ansaitsee. Huomioitavaa on myös voimasana “fuckin’“ käyttö, joka kertoo lauseen purkausmaisesta luonteesta.
“My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!”
Toinen elementti, jota tästä Pacinon näyttelemisestä voidaan tutkia, on ääni ja rytmi. Tutkitaan niitä yhdessä, sillä ne muodostavat erottamattoman yhdistelmän. Koko vuorosana on huudettu lopulta aika samalla äänenpainolla, mutta sen rytmitys on se, mikä tekee siitä vaikuttavan. Sanat “my client“ tulevat yhtenä huutona, kuin ne olisivat yksi sana. Tämä johtuu ehkä siitä, että ne muodostavat yhden merkityksen. Sen jälkeen on pieni tauko. Sitten hän huutaa “the Honourable Henry T. Fleming“, tämä tulee melko suorana huutona, mutta jokaista sanaa on painotettu erikseen. “The Honourable“ painotetaan, jotta yleisö muistaa syytetyn olevan tuomarin virassa. Sen jälkeen hänen nimensä jokainen osa saa oman painotuksensa. Tämäkin toimii tehokeinona.
Mielenkiintoisin rytmityksen ja äänenvoimakkuuden yhdistelmä on kuitenkin repliikin viimeisessä osassa “should go right to fuckin’ jail“. Se tulee jälleen sekunnin murto-osan mittaisen tauon jälkeen, kun nimi Fleming on huudettu. Sanat “should go“ ovat ehkä ainoat koko lauseen aikana, kun Pacinon äänenvoimakkuus hieman laskee. Hän myös lausuu nämä nopeasti toisin kuin repliikin loppuosan, jossa hän venyttää jokaista sanaa paitsi “to“. Tässä kohtaa siis sanat “right“, “fuckin’“ ja “jail“ ovat hieman venytettyjä. Mielenkiintoista on myös kuinka hän painottaa k-äännettä sanassa
sekuntia
fuckin’. Ikään kuin sana tekisi äkkijarrutuksen puolessa välissä, ennen kuin se jatketaan loppuun. Pacinon lausumista vastaava kirjoitusasu voisi olla vaikka “fuck-kin“. Myös sanan “jail“ venytys on huomiotaherättävin kaikista ja sen voisi kirjoittaa muotoon “jaaail“.
Kolmas analysoitava kohde on kehonkieli. Se, miten Pacino elehtii sanoessaan tämän kaiken. Se, mikä tässä kohtauksessa ensimmäisenä kiinnittää huomion, on etusormi. Aloittaessaan juuri tämän lauseen Pacino nostaa sormensa osoittamaan siihen suuntaan, jossa ilmeisesti hänen asiakkaansa istuu. Tämä sormi pysyy pystyssä koko virkkeen ajan ja sillä tärkeä tehtävä. Sen avulla Pacino näyttää rytmittävän näyttelemistään kuin kapellimestari orkesteria. Hänen puheensa kiihtyessä myös hänen etusormensa, ja samalla kätensä, liike kiihtyy. Se toimii tämän tunteiden vuoristoradan sykemittarina, joka kertoo, kun kuohuu. Pacinon huuto ja etusormi ovat tässä kohtauksessa kuin musiikki ja tanssi, molemmat täydentävät toisiaan. Kiinnostava huomio käden liikkeistä on myös se, että osoituksen suunta muuttuu sekunniksi kun Pacino huutaa sanan “fuckin“, mikä kuvastaa eräänlaisia kontrollin menettämistä. Hän tuo oikeussaliin energiaa, tunnetta ja termejä, jotka eivät sinne sovi.
Myös Pacinon kasvot kertovat tarinaa omalta osaltaan. Hänen väsyneistä ja kalpeista, lähes sairaalloisista kasvoistaan
ja selvästi erottuvista, tummista silmäpusseistaan välittyy asian paino ja kuinka hän on joutunut sen kanssa painimaan monta päivää ja yötä. Suurimmaksi osaksi tätä repliikkiä lausuessaan hän tuijottaa sormensa osoittamaan suuntaan eli Flemingiin kuin hän operoisi putkinäöllä. Hänellä on katse naulittuna syytettyyn “limanuljaskaan“, kuten Flemingiä myöhemmin elokuvassa kuvaillaan. Tämäkään ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Sanojen “client“ ja “the Honourable“ välissä Pacino katsoo ympäri huonetta. Hän varmistaa, että kaikki kuuntelevat, sillä luvassa on jotain merkittävää. Tämän jälkeen hän naulitsee katseensa takaisin Flemingin suuntaan keskittyäkseen siihen, mitä on tullut tekemään. Tämän jälkeen tapahtuu vain yksi lipsahdus eri suuntaan, jälleen sanan “fuckin“ kohdalla. Nyt hän katseensa on hurjistunut, mutta kuten etusormi, myös katse palaa tämän kontrollin menetyksen jälkeen Flemingiin sanaa “jail“ varten, joka on viimeinen naula arkussa.
Tämän pienen ja yksinkertaisen elokuvallisen hetken luominen koostuu hyvin monesta pienestä tekijästä. Eikä tässä ollut lueteltuna kaikkea. Pacinon näytteleminen on vain yksi osa tästä kohdasta. En esimerkiksi koskenut tässä analyysissä elokuvatekniikkaan millään tavalla, vaikka leikkauksesta ja kuvakoosta voi tietysti lukea rivien välistä.
Tämä Ja oikeutta kaikille -elokuvan ratkaiseva kohtaus on esiintymisen ylitys. Pacinon ammattitaito tekee näyttelemisestä millintarkkaa salatiedettä. Kun hän huutaa, se saa katsojan puolelleen. Lausuminen, joka saa katsojan nostamaan keskisormensa pystyyn ja nauramaan “haista sinä Henry pitkä paska!“. Lausuminen, joka saa yleisön huutamaan mukana. Lausuminen, joka on voimakas vapauttava voima. Kuin se räjäyttäisi padon ja päästäisi veden virtaamaan vapaana. Kaikki tämä, koska Al Pacino lausuu vuorosanansa täydellisesti.
RIP KASSU-MUKI
RIP KONSU-OVI
Kirje itselleni (ei Vinille)
teksi taneli timisjärvi kuvitus tuomi helander
Mo!
Alkuun tosi lyhyt lore minun ja Vin Dieselin suhteesta: vuosi sitten julkaisin Efektin 2/23 -julkaisussa Fanikirjeen Vinille, jossa julistin rakkauttani häneen. Puoli vuotta sitten Efektin 1/24 -julkaisussa kerroin eroavani Vinistä, koska hän paljastui ongelmalliseksi.
Ja nyt: täällä taas. Olisi voinut luulla, että Erokirje Vinille olisi jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun mainitsen Vin Dieselin nimen julkisesti, mutta eipä jäänyt. Vähän niin kuin ei jäänyt viimeiseksi kerraksi työntää avainnippu sieraimeeni, vaikka lupasin itselleni, että joulukuuhun 2023 se loppuisi. Niin se kai taitaa olla, ettei seepra täplistään pääse. Minut lienee tuomittu haikailemaan Hurjapäiden Herkuleksen perään eilen, tänään ja huomenna. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.
Myönnettäköön, että saatoin aiheuttaa tämän itselleni. Viime kesänä tein klassisen eksävirheen: menin someen ja stalkkasin. Okei, en mennyt, vaan katsoin elokuvia. Tsiigasin seitsemän Fast & Furious -elokuvaa, joista kuudessa on Vin-rakas, ja joista yhdessä hän loistaa poissaolollaan vahvemmin kuin paikalla olevat Paul Walker ja Tyrese Gibson, jotka kahdestaan yrittävät kompensoida häntä kehnolla menestyksellä. Kuin yrittäisi korvata Jeesuksen poissaolon Gettomasalla ja Chris Hemsworthilla. Ei toimi.
Kaikki muistuttaa minua hänestä. Muille Posankka on ikoninen Turku-maskotti, mutta minulle sen kiiltävä kalju muistuttaa, että laki, jota olen elämässäni kaikkein lujimmin totellut, on Vin Dieselin päälaki. Muille puolen litran Coca-Cola -tuopposen jälkeen syntynyt matalataajuinen röyhtäys on huvittava, minulle se kuulostaa Viniltä kuiskaamassa korvaani rakastavansa minua. Muille henkilöauton kyytiin meneminen on pääsemistä paikasta A paikkaan 3, minulla kaaran kyytiin ei ole mitään asiaa ilman välähdyksiä Vinskin lujasta otteesta vaihdekepilläni (auton). Muut perheenjäsenet vastaavat “kyllä, kiitos” kuullessaan äidin kysyvän: “kuka haluaa kalan kanssa viiniä?” , minä vastaan “totta helvetissä”, ja pomppaan innoissani tuolilta, koska kuulin äidin kysyvän: “kuka haluaa kalan kanssa Viniä?”
Miksi en pääse elämässä eteenpäin? Miksi ikävöin Herra Polttoainetta edelleen, vaikka olen jättänyt hänet kauan sitten? Sitä paitsi minunhan pitäisi olla hänelle vihainen, koska hän on nykyään ongelmallinen (kuten edellisessä kirjeessä selvisi). Eikä Vin ole sitä paitsi ollut Tšingis-Kaanin isosedän Joukon (nimi muutettu) syntymän aikaan rakennetun tietokoneeni taustakuvana ikuisuuksiin. Nyt laitettani koristaa kaihoisasti korkeuksiin tähystävä M. Night Shyamalan (etsii varmaan hyviä arvosteluja elokuvistaan lol XD), mikä on ihan kiva, mutta ei se ole sama asia kuin Vin, joka ensin oli kahdeksankertaisena ilman paitaa tietsikkani työpöydällä ja sitten lähikuvassa hymyilemässä. Eromme jälkeen Mark Wahlberg oli kiva laastari taustakuvana, mutta sen ei ollut tarkoituskaan kestää kauaa.
Tiedostan kyllä, että on typerää etsiä lohtua toisista julkkiksista. Jo vuosi sitten julkaistussa Fanikirjeessä Vinille totesin, että kannattaa ihailla ennemmin läheisiä immeisiä kuin rapakon kääntöpuolella eleleviä julkimoita, jotka ovat joko kosketuksen ulkopuolella (out of touch) ja/tai ongelmallisia tavalla ja/tai toisella. Nyt vaikuttaa siltä, että kaikki(!) julkimot on peruutettu. Ensin oli seksuaalirikollinen Jeffrey Epstein ja hänen saarensa, jossa on ilmeisesti käynyt ties ketä vaikutusvaltaa omaavaa sakkia. Vuoden alussa julkaistiin lista julkkiksista, joilla on ollut ainakin jonkinlainen yhteys Epsteiniin. On toki syytä todeta, että pelkkä yhteys Epsteiniin ei tee heistä automaattisesti rikoskumppaneita. Ainakin listalta löytynyt Donald Trump asiasta kysyttäessä totesi, ettei tiedä koko jutusta mitään. Pakkohan se on saakeli uskoa, jos ukko niin sanoo. Mikä syy Trumpilla muka olisi valehdella? En minäkään huijaisi, jos minulta kysyttäisiin, että tiedänkö mitään siitä eilen ostetusta, yhteiseen käyttöön tarkoitetusta Ässä Mix -pussista, joka ilmeisesti oli silminnäkijähavainnon mukaan minulla huoneessani puoli seitsemän aikaan. I got your back, Donnie. Median noitajahti on hirveää. Ymmärrän täysin, miltä sinusta tuntuu.
Jos Jeffrey Epsteinin tapaus ei vielä rikkonut luottamusta kuuluisuuksiin, niin viimeistään räppäri P. Diddyn skandaali todisti itse kullekin tavikselle, että tähtiin ei käy luottaminen. Hardcore-hirveyksistä syytetyn P. Diddyn juhlissa on ilmeisesti vuosien varrella käynyt aika lailla koko Hollywood. Luonnollisesti bileissä poikkeaminen ei vielä tarkoita, että olisi itse osallistunut muun muassa seksuaaliseen hyväksikäyttöön, josta räppäriä on syytetty, mutta pulma on juuri siinä, että emme tiedä, miten paljon kukin julkkis on tiennyt siellä tapahtuneista rikoksista. Kyseessä on eräänlainen julkkis-panoptikon: kun emme näe vartijaamme, se voi yhtä hyvin olla joko Paul Giamatti, joku A-studion juontajista tai Sabrina Carpenter. Voimme vain arvailla. Some on toki suht kärkevästi tuominnut muun muassa Jay-Z:n ja Beyoncen Diddyn rikoskumppaneiksi, vaikka ilmeisesti mitään totuusnäyttöä tälle ei ole. Älkää pilatko hyvää tarinaa tosiasioilla, vai miten se menee.
Eli jippii! Tähtikulttuuri on viimein saatu känkelöityä. Fanitus on päättynyt. Pääsin tavoitteeseeni! Ihailkaa kavereitanne! Perheitänne! Lemmikkejänne! Unohtakaa kuuluisuudet! Tehkää se välittömästi… okei, nyt meitsillä menee yli korkeammalta kuin Arman Duplantiksella seiväshypyssä. Ei pointtini ollut koskaan lopettaa julkkiskulttuuria. Sitä paitsi Epstein- ja Diddy-keissit hienosti osoittavat, ettei starojen sokeahko palvonta lopu ikinä. Vaikka paljastuisi, että Hollywood-näyttelijä-muusikko-miljonäärit olisivat yksin vastuussa ilmastokriisistä, Lincolnin murhasta ja Luokkakokous-elokuvista, ei fanitus loppuisi edes silloin. Olen lukenut jo pari kommenttia, joissa todetaan suht oikein, että joo, julkkiksia ei pitäisi ihailla niin antaumuksella, koska emme tunne heitä yhtään, ja sitten perään todetaan: “Paitsi Keanu Reeves! Hän ei kyllä löisi kärpästäkään”. Ymmärrän sen. Keanu on terveellinen (Google Kääntäjän käännös sanalle wholesome). Tai siis niin haluamme ajatella, mutta emmehän me oikeasti tunne häntä yhtään.
Emme saa tehdä poikkeuksia! Kuka vain voi olla syyllinen! Kellä vain voi olla luurankoja kaapissa! Minullakin niitä on siellä todennäköisemmin kuin ehjiä sukkia, saatana! Julkkikset ovat perseestä! Kaikki! Joka ikinen! Vin Diesel! Sinä olet perseestä! Vin, sinä… julkkikset… sukka… perse… Dkjrhbjsgkj…
Huoh.
Anteeksi.
Annoin tunteiden ottaa vallan.
Vaikka jos totta puhutaan, niin se on varmaan juuri se, mitä minun pitäisi antaa tapahtua useammin. Sen sijaan, että yritän toistuvasti perustella, miten julkkiskulttuuri on myrkyllistä, ja että heihin ei kannata katsoa kuin katsoisi Senaatintorilla Helsingin tuomiokirkkoa, vaan kuin katsoisi Kakolanmäeltä Aurajokea (eli ei ylöspäin, vaan alaspäin), niin voisin mennä itseeni. Voisin antaa itselleni luvan olla paskana siitä, että Vin Diesel ei ole enää elämässäni. Voisin lopettaa loputtoman järkeilyn, ja surra. Vinski oli minulle tärkeä. On yhä. Mutta haluan eteenpäin. Eikä se tule onnistumaan, jos jatkuvasti perustelen ainejärjestölehdessä, miten parasosiaalinen suhde julkkikseen on väärin.
Loppujen lopuksi elämässämme on vain yksi henkilö, jonka kanssa vietämme aivan koko elämän alusta loppuun. Tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Nicolas Cage. Eikun siis ei. Hups. Piti sanoa Nicolas Cage. Fuck. Siis ei Nicolas Cage. Vaan minä. Tarkoitin meitä itseämme. Minä. Mä. Mie. Meitsi. Jag. I. Ich. Tärkein ihminen elämässäni on minä.
Se ei tarkoita, etteivätkö lähimmäiset ihmiset olisi elintärkeitä. Ihailkaa ystäviänne, kuten Fanikirjeessä Vinille julistin. Mutta ihailkaa myös itseänne. Siihen kuuluu lupa olla rikki – myös sellaisista asioista, joista järki yrittää väittää, ettei pitäisi olla. Siihen kuuluu lupa olla armollinen itselleen. Vähän niin kuin Vin Diesel on Paul Walkerille Fast & Furious -ykkösen lopussa, kun hänelle selviää, että tämä on koko ajan ollut kyttien rotta. Meidän ei kuulu yrittää tukahduttaa tunteitamme, vaan kuunnella niitä. Kun huomaan, että kaipaan yhä Dieseliä tankkiini, minun ei pidä yrittää selittää itselleni tai muille, miksi se tunne on ollut alun perinkin harhainen, tai miksi Vin Diesel on ongelmallinen ihminen, jota ei saisi ikävöidä. Sen sijaan minun täytyy kuunnella sitä tunnetta, joka sanoo minulle, että se merkitsi jotain. Minä olen surullinen – siitä tiedän, mitä asiasta pitäisi ajatella, eikä niinpäin, että järkeilen, mitä mieltä olla asiasta, ja tunnen sitten jotain johtopäätöksen perusteella.
Tällaisen kirjoittaminen tuntuu itsestään selvältä. Ei se kuitenkaan ole sitä. Jotenkin sitä vain onnistuu laiminlyömään itseään kerta toisensa perään. Empatiaa löytyy, kun kaverin fillarista pöllitään kahden euron takavalo, mutta kun itse saa kaivinkoneesta turpaan, niin sitä myhäilee itsekseen, että “perus keskiviikko”, vaikka nenä olisi siirtynyt tilapäisesti otsaan. Aina sitä yrittää vakuutella itseään: “Olen varmaan paskana, koska nukuin vain seitsemän tuntia, enkä siksi, että menetin omaisuuteni kasinossa” tai “Minussa on varmaan jotain pielessä, kun itken vieläkin eilen kuolleen rakkaan koirani takia”, tai “En saisi olla näin rikki, koska emme olleet edes niin läheisiä, vaikka tunsimme vuosia, ja puhuimme toisillemme usein”. Niin se vaan usein on, että se pahin kriitikko ei ole se kaveri, joka antaa LetterBoxd:issa lempielokuvilleni alle kaksi tähteä, vaan ihan minä itse. Tšingis-kaanin isoisotäti Helmiina (nimi ei muutettu) tapasi sanoa, että maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset olisivat lempeämpiä toisilleen. Se on totta, mutta lisäisin, että maailma olisi parempi paikka, jos me kaikki olisimme lempeämpiä itsellemme.
Toisin kuin kaksi edellistä kirjettä, jotka lähetin Vin Dieselille itselleen (hän tietenkin luki ne), tätä ei ole tarkoitettu hänelle. Tarkoitin, mitä sanoin viime kirjeessä, jossa selitin syyt sille, miksi olen Vinille vihainen, ja miksen halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä. Jos tämä jotakin kautta hänen käteensä päätyy, niin annan kuitenkin luvan lukea myös tämän. Tekee varmasti kaljupäiden keisarille myös hyvää. Mutta nyt menen ottamaan aikaa itselleni.
Tieni Vin Dieselin kanssa on tullut lopulli seen päätökseensä. Ja se jos jokin on ollut aikamoinen Vin Dolorosa.
”Helsinkiläistä krapulablues/indie-joku osastoa” (Bandcamp). Näin Kemeriä kuvaillaan yhtyeen Bandcamp-sivulla. Tämä määrittely on varsin osuva uudenvuodenpäivänä 2022 perustetun yhtyeen tuotannosta vuosina ’22 ja ’23, mutta nyt se vaikuttaa päivittyneeltä. Tyylillinen muutos viimevuotisen ”Päivä Puolillaan”-albumin jälkeen on ollut nopea, vaikkakin yhtyeen kyllä tunnistaa vieläkin samoiksi hilpeän ahdistuneiksi rokkareiksi.
”Elämä täällä” on Kemerin ensimmäinen EP ja toinen muutamaa kappaletta pidempi julkaisu. Neljän kappaleen sykli kestää vajaan vartin. Bändin tyylissä tällä julkaisulla on huomattavissa askel kohti niin sanottua (kirjoittajan vapaasti kääntämänä) Brexitin jälkeistä post-punkin uutta aaltoa (älä missään tapauksessa sekoita tätä post-punk revivaliin). Kyseessä on vuonna 2016 äänestetyn Brexitin jälkeinen suuntaus erityisesti brittiläisessä pop-musiikissa, jonka tunnistaa muun muassa villin ja etäisen yhdistämisestä, puhutuista, arkista nolostumista käsittelevistä teksteistä ja pauhaavista lopetuksista kappaleille. (Perpetua 2021.)
Kokonaisuus alkaa kappaleella ”Huipulta Huipulle”, joka julkaistiin sinkkuna. Sen teksti kuvailee tyypillistä nykypäivän kokemusta, jossa rajallinen elämä pakenee sormien välistä. On ajateltava seuraavan askeleen olevan aina uusi saavutus, vaikka matka olisikin vain seuraavaan illanviettoon – muuten ei voi kuin haikailla mennyttä suuruutta. Kappaleessa on lähes loungemainen rentous, jonka puitteissa ei lopulta tapahdu hirveästi. Tavoite tuntuukin olevan tietynlaisen välitilan kokemuksen saavut-
taminen, ja toteutus on kaiken kaikkiaan tyylikäs onnistuminen.
Kevyen provosoivasti tituleerattu ”Ajattelen sinua usein, mitä vittua?” on EP:n pisin kappale, ja edustaakin ehkä selkeimmin aiemmin mainittua post-punkin uutta aaltoa. Kylmä äänipaletti, puhutut lauluosuudet ja elämästä vieraantunut, jopa hämmentynyt teksti tuovat mieleen Dry Cleaning -yhtyeen ja vokalisti Florence Shaw’n. Reilun viisiminuuttisen pätkän loppupuoli lipsuu asteen verran melodramaattiseksi, mutta Kemerin tavassa hajottaa kappaleen struktuuri kaaokseen on jotain vilpittömämpää kuin monissa vastaavissa finaaleissa. Yhtye ei karta vaikutteiden ottamista, mutta ei piiloudu imitaation taakse.
”Päälaki on” julkaistiin myös singlenä, ja ansaitusti. Kyseessä on EP:n korkein kohta, jota nopeatempoisuus ja dynaaminen poljenta sekä koukuttavan aavemainen kiipparimotiivi pitävät alati stimuloivana. Kappale muuttaa muotoaan lähes progressiiviseen tyyliin useaan otteeseen, kieltäytyen tasaantumasta yhteen muottiin. Niin sanottu showstopper tähän kurvailuun vaarallisilla teillä on yllättävä ja perin innostava instrumentaalinen outro, joka kuulostaa siltä kuin kappale kääntyisi vielä kerran täysin päälaelleen (pun intended).
Julkaisun päättää ”Pinttymä”, jonka rytmikuvio tuo mieleen Elvis Costellon kappaleen ”Watching the Detectives”. Basso ottaa ajavan roolin, päästäen kitaran maalailemaan tiukkoja viiltoja ja etäisen utuisia tunnelmakuvia biisin reunoille. Jos se ei ole selvää, ”Pinttymä” toimii hienosti, asettelemalla pop-instrumentit hieman epätavalliseen
muotoon. Kielikuvat ”mustavalkomiehestä” summaavat julkaisua varjostavan vieraantuneisuuden, tässä tapauksessa moraalisista hienovaraisuuksista ja omasta tunnemaailmasta.
Kokonaisuutena ”Elämä täällä” on samanaikaisesti yleisöystävällisen koukuttava ja kaikkea muuta kuin tavanomainen. Yhtye löytää jatkuvasti erilaisia, epätavallisia ääniä instrumenteistaan, mikä palkitsee useat kuuntelukerrat. Vaikka EP:n eetos onkin elämää epäilevä, musiikki itsessään palaa kirkkaalla liekillä.
En suoraan sanottuna ehkä ole oikea ihminen arvioimaan tätä julkaisua. En juuri kuuntele kotimaista, koska valtaosa siitä ei ainakaan näissä korvissa ole sen arvoista. Voin ehkä kuitenkin kääntää asian näin: jos Kemerin kaltaisia yhtyeitä olisi enemmän, olisi minulla syytä tutustua tarjontaan paremmin. Tämä lyhyt paketti on nautinto kuunnella, ja sisältää useamman mieluisan korvamadon. Yhtyeen uusi suunta on löytynyt luontevasti, mutta en usko sen jäävän tarinan viimeiseksi käänteeksi.
npr 6.5.2021, Matthew Perpetua, ”The Post-Brexit New Wave”. Viitattu 10.10.2024. https://www.npr. org/2021/05/06/993931617/new-wave-post-punkbrexit-squid-dry-cleaning-black-country-new-road’’.
Kansikuva: Sherlock Bongade
Ateneumin luurangot
Teksti Jani Hurme
AT e N e UM
GOTHIC MODERN - N äy TT ely
4.10.2024 – 26.1.2025
Ateneumin taidemuseossa
26.1.2025 asti auki oleva Gothic Modern -näyttely esittelee 1800- ja 1900-lukujen taidetta sekä 1500-luvun goottilaista keskieurooppalaista taidetta vieretysten. Teokset asetetaan ikään kuin dialogiin ja näytetään, kuinka keskieurooppalainen keskiaikainen taide on vaikuttanut eurooppalaiseen moderniin taiteeseen. Eri aikojen teokset on asetettu rinnakkain niin, että katsoja pääsee hyvin havaitsemaan, kuinka vanhemmasta taiteesta on modernilla ajalla otettu vaikutteita.
Päällimmäinen tunteeni näyttelystä oli valtava ällistyneisyys. Olin jopa hieman hämmentynyt siitä, kuinka hyvä teoskattaus näyttelyssä oli. Tiesin, että Ateneumilla on Suomen museoista eniten tai ainakin lähes eniten resursseja pyytää ulkomaisilta museoilta teoksia lainaan. Ulkomainen taiteilijakattaus silti ylitti odotukseni. Näyttelyssä oli esillä esimerkiksi Edvard Munchin monia hienoja maalauksia, kuten teos Silmästä silmään, joka on ajoitettu vuosiin 1899-1900.
Sveitsiläistaitelija Arnold Böckliniltä oli myös teoksia näytillä, esimerkiksi omakuva vuodelta 1872, jossa kuolema soittaa viulua. Teosta on aivan syystäkin käytetty paljon näyttelyn markkinoinnissa. Teos voikin olla monelle tuttu esimerkiksi TikTokista, jossa se on innoittanut useita meemejä. Se on todella vaikuttava teos paikan
päällä koettuna. Myös saksalaistaiteilija Käthe Kollwitzilta oli nähtävillä grafiikanlehtiä, jotka tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Oli myös äärimmäisen hienoa nähdä pohjoiseen renessanssiin kuuluneen Albrecht Dürerin taidegrafiikkaa. Teoksia katsellessani olin aivan haltioitunut, kun mietin, että edessäni oleva taideteos on satoja vuosia vanha, jopa 1500-1600-luvulta. Ehkä kuitenkin kirsikka kakun päällä oli Vincent van Goghin maalaus Pääkallo ja palava tupakka vuodelta 188586. Oli aivan mieletöntä päästä näkemään tämä teos enkä ollut uskoa, että Ateneum oli sen oikeasti saanut lainaan.
Kotimaisista taiteilijoista etenkin symbolistit Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg olivat vahvasti edustettuna. Tämä ei itseäni haitannut ollenkaan, sillä he kuuluvat omiin suosikkitaiteilijoihini suomalaisen taiteen kentällä. Etenkin molempien taidegrafiikka oli mielestäni todella hienoa, ja Simbergin vesiväri- ja guassityöt, jotka kuvaavat kuolemaa, ovat ihan must-see-kamaa. Myös Kullervon kirous ja Haavoittunut enkeli olivat todella hienoja. Helene Schjerfbeckin omakuvat tekivät minuun myös ison vaikutuksen. Voisin intoilla näytillä olleista teoksista ja taiteilijoista vaikka kuinka kauan, mutta sitä ei kukaan jaksa lukea ja ajatuskin niin pitkän listan kirjoittamisesta saa ranteeni sattumaan.
Näyttelyä kiertäessäni haukoin vain henkeä, kun salista toiseen kävellessäni vastaan tuli ikoninen taideteos ikonisen taideteoksen perään. Oli hienoa, että näytteille oli laitettu taidegrafiikan tekoon käytettyjä painolaattoja, sillä ne antoivat paremman kuvan siitä, miten teokset on tehty. Tuntuu hieman typerältä vain hehkuttaa näyttelyä, mutta niin suuren vaikutuksen se minuun teki, että pakko on. Olen kiinnostunut taidegrafiikasta ja kaikenlaisten synkempien asioiden kuvaamisesta kuvataiteessa, joten aihealue osui ja upposi minuun täydellisesti. Mitään suurta kritisoitavaa en näyttelystä löydä.
Kaikkea en tietenkään tässä viitsi näyttelystä paljastaa, sillä haluan sinun menevän katsomaan, mitä näyttely pitää sisällään. Kenelle sitten tätä näyttelyä suosittelisin?
Totta kai jokaiselle kuvataiteen ja kulttuurin ystävälle. Erityisesti jokaiselle, joka pitää synkempien teemojen kuvaamisesta taiteessa. Mitään ei mielestäni tarvitse tietää aihealueesta tai käsitellyistä aikakausista ennestään, sillä näyttely on pelkän tunnelmansa puolesta kokemisen arvoinen. Joten jos olet synnynnäinen synkistelijä, kalmantanssien karkeloija tai jos muuten vain mielesi tekee jotain makaaberia suosittelen lämpimästi, että otat suunnan kohti Ateneumia, sillä näyttely todellakin on kokemisen arvoinen!
Arnold Böcklin: Omakuva, jossa kuolema soittaa viulua, 1872. Öljy kankaalle 75 x 61 cm. Kuva: Staatliche Museen zu Berlin, Nationalgalerie / Andres Kilger
Väri loi tyhjyydestä tilan
Teksti Tuomi Helander
Ars NovA
m ikko Paakkola: R e D
Us A ND T HEM — läheltä ja kaukaa 4.10.2024—19.1.2025
Näin muutama päivä sitten, että Aboa Vetus Ars Novassa olisi Mikko Paakkolan näyttely RED ja kokoelmanäyttely Us And Them – läheltä ja kaukaa. Päätin mennä katsomaan, minkälainen näyttely olisi tällä kertaa vastassa. Mietin jo matkalla museoon, mitä ajatuksia RED-nimeä kantava näyttely minussa herättää. Punainen kun on vahva väri. Veren, intohimon, rakkauden, tuskan, suurien tunteiden ja luonnonvoimien väri. Tietyllä tapaa oli sangen nautinnollista mennä museoon tietämättä näyttelyistä tuon taivaallista. Saatoin muodostaa mielipiteeni ilman enempää kontekstualisointia.
Niinkin abstrakti näyttelyn nimi kuin punainen on tavallaan lupa ajatella abstraktisti ja ilman jyrkkiä dogmia siitä, mikä on väärin ja mikä oikein. Näyttely avautui vielä hieman erilaisella tavalla. Yleensä ensimmäisessä huoneessa on infotaulu näyttelystä ja taiteilijasta. Nyt siinä oli tämän sijaan ensimmäinen Paakkolan suurikokoisista töistä. Museokävijä pakotettiin ottamaan askel taaksepäin, kun oranssinpunainen teos hyökkäsi silmille. Satuin näkemään vilaukselta, että Paakkolasta kertova infoseinä oli ikään kuin näyttelyn lopussa, ainakin mitä tulee konventionaaliseen kiertosuuntaan. Jätin
tämän seinän tarkoituksella lukematta, koska minusta tuntui, että olisi hedelmällisempää kulkea tilassa ja antaa mieleni tehdä mielleyhtymiä ja kokea teokset affektiivisesti, uusina, ilman valmiiksi annettuja ennakko-olettamuksia.
Paakkolan teokset, pääosin punasävytteiset, olivat kuin jonkinlainen värikäs Rorschachin testi, jossa katsoja peilaa omaa sisäistä, psykoanalyyttistä luontoaan teoksissa nähtyyn luontoon. Luonto jäi minulle niistä päällimmäisenä mieleen, koska se on sekä mikroskooppinen että jättimäinen, alkuvoimainen, vapauttava, syklinen, tuhoava ja puhdistava. Teoksissa oli läpitunkevuutta sekä värinsä että tematiikkansa puolesta. Ne olivat vahvasti materiaalisia, maalia on runsaasti ja sitä on levitetty rajuin vedoin kankaiden pinnalle. Kenties lisätäkseen abstraktia lähestymistä Paakkola ei ollut antanut teoksilleen muita nimiä kuin teosten mitat senttimetreinä. Itselleni tämä ei antanut juuri mitään, ja lähdin tutkimaan teoksia niiden affektiivisuuden kautta. Ensimmäiset huoneet olivat täynnä kirkuvan punaisia ja pehmeämmän punaisia maalauksia, korkeita ja suuria töitä. Osassa teossarjoista kuvatttiin värien muutosta, liukumista tilasta toiseen. Punaisen lisäksi väreinä
oli käytetty ruskeaa, keltaista, sinistä ja mustaa. Punainen väri tuntui olevan kaiku pimeydestä, joka valaisi suuret tilat. Väri loi tyhjyydestä tilan. Akryyli, öljy ja pigmentti olivat maalausten pääasialliset toteutustavat. Puhtaat punaiset ja toisinaan siniset värit olivat kuin kirkkaita luonnonelementtejä, tulta ja jäätä. Valkoinen oli sokaisevaa, joka vei muiden värien tenhoa pois. Kuin silmäluomien takaa pureva aurinko, joka jättää maailman harmaaksi.
Toiseksi viimeisessä huoneessa oli noin sata kappaletta pieniä abstrakteja maisemateoksia. Ne tuntuivat muodostavan limittäisiä aikajanoja valossa ja varjossa. Niiden horisonttilinja nousi ja laski, ja yhtäkkiä rannalta näyttävä hiekka olikin joukko venytettyjä korsia. Ne muistuttivat minua kehittämättömistä valokuvavedoksista. Niiden sumuinen ja utuinen, ruskea ja harmaa, sisäinen, heräilevä maailma tuntui olevan antiteesi kaikelle räikeälle värille, jota edellisissä huoneissa oli esillä. Niiden pinta oli toisinaan puhki kulunut, ja ne tuntuivat aikaan jäätyneiltä. Viimeisessä – tai kenties ensimmäisessä – huoneessa oli massiivinen neljästä laatasta koostuva teos, joka muistutti minua ensimmäistä teosta. Se oli värin räjähdys ja väri paljasti
Mikko Paakkala, 230x230cm, 2022, akryyli, öljy ja pigmenti mdf-levylle.
Kuva: Vesa Aaltonen
Teokset asetellaan samanarvoisiksi ja toisiaan täydentäviksi. “
sen reunoilta repaleisia muotoja. Rupesin pohtimaan, miksi olin ajatellut teoksia niin kaksiulotteisesti ja ilman näennäistä perspektiiviä. Katsoin mustia muotoja ja mietin, että kyseessä olisi voinut yhtä hyvin olla ilmakuva. Mitä kauemmin katsoin, sitä enemmän tuntui kuin olisin katsonut alas johonkin, enkä eteenpäin jotain kohti. Mikä on se näkökulma, josta me katsomme teoksia ja maailmaa? Mikä on se illuusio, joka meille luodaan tai minkä me itse luomme? Paakkola antaa mahdollisuuden katsojan omalle tulkinnalle eikä pakota teoksiinsa merkityksiä. Me luomme merkitykset hetkessä ja yhteydessä siihen kokemusmaailmaan, jossa asumme. Suosittelen erittin paljon tätä abstraktia näyttelyä. Harvoin tyhjyys ja väri voivat luoda niin paljon sanovan katsauksen tilaan.
Toinen näyttely oli suurempi, kokoelmanäyttely Us And Them. Se pohti erilaista ajallisuutta, kaanonia ja sitä, kuinka voimme löytää uusia mielenkiintoisia linkkejä eri aikojen, tyylisuuntien ja materiaalien välillä. Tässä käy ilmi kuratoinnin, ripustuksen ja eri tilojen sekä materiaalisuuden suuri vaikutus taidenäyttelyyn. Näyttelyalustus pohti, että kun emme pohdi liikehdintää lineaarisesti vaan syklisesti, voi avautua uusia tapoja nähdä suuria kokoelmia, jotka tuntuvat näennäisesti sellaisilta, joita ei voisi sovittaa yhteen. Infotaulu kertoi taiteilijoiden taistelleen kaikkina aikoina vapaan ilmaisun ja itseilmaisun puolesta, joten jokaiselta ajalta löytyy toisensa yhdistäviä tekijöitä, vahvoja kaikuja, joita nykypäivänäkin toistamme. Luulisin kuratoinnin olevan jonkinlaista Rubikin kuution ratkomista, jossa erilaiset teokset pitää sovittaa sopuisaksi ja kiinnostavaksi kokonaisuudeksi. Alustuksen mukaan kaikkea taidetta yhdistää sen ydin eli taiteellinen työskentely. Alustus antoi paljon ajateltavaa kierrettäessä huoneesta toiseen.
Ensimmäinen huone, jonka teokset olivat 1900-luvulta, käsittelivät tyhjän tilan ja tyhjyyden tematiikkaa. Niissä kumisi
hiljaisuus ja avoimet, loputtomat tilat avautuivat silmien edessä surumielisinä. Samalla niissä oli tietynlaista ahtautta. 1900-luvun loputtomat sodat ja kriisit ovat varmasti vaikuttaneet siihen, miten maailmaa – sisäistä ja ulkoista, todellista ja kuviteltua – on haluttu kuvata. Seuraavassa huoneessa oli kuvituksia matemaattisista yhtälöistä juoksevan miehen ympäröimänä, minkä lisäksi oli kaksi suurta Stillleben-ideasta ammentavaa nykytaideteosta, joiden tahmaisuus tuntui levittäytyvän myös seinän juoksijahahmoon. Aika oli pysähdyksissä. Kolmas huone oli täynnä kasviaiheisia teoksia, jotka matkasivat ajassa taaksepäin. Huoneen teokset olivat alumiinille öljyväreillä maalattuja kasveja. Kasvit ovat monessa mielessä eläviä fossiileja, jotka kätkevät sisälleen tuhansia vuosia tietoa ja evoluutiota. Toinen teos oli tiiliseinän palanen, jonka laastiin oli jäänyt kasvin lehden painauma. Niin kuin muut eläimet, me elämme historiassa, teemme jatkuvasti asioita, jotka säilyvät, eivät välttämättä fyysisenä esineenä, vaan maaperässä ja luonnossa. Olemme vaikuttava laji, hyvässä ja pahassa.
Neljäs huone oli täynnä pieniä istuvia ihmisiä kuvaavia tauluja, jotka oli asetettu vuoropuheluun brittiläisen David Hockeyn kanssa. Muutkin näyttelyn teokset aseteltiin samanarvoisiksi ja toisiaan täydentäviksi tekniikasta, koosta ja muusta sellaisesta riippumatta. Tässä näyttelyssä en välttämättä kiinnittänyt huomiota niin paljon teosten lähiluentaan kuin niiden keskinäiseen suhteeseen, sekä visuaaliseen että temaattiseen. Jokainen huone muodosti pienen ekosysteemin, joka hengitti tilassa samaa ilmaa. Teosten välinen dialogi avasi uusia mahdollisuuksia nähdä ja hahmottaa kokonaisuuksia. Tämäntapainen diskurssi luo mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä ja kenties jopa uusia teoksia. Näin kävi esimerkiksi, kun Pertti Ala-Maunuksen teoksen eteen, keskelle huonetta oli asetettu suuri valoprisma, joka on osa suurempaa maanläheistä teosta. Valo, joka tuli läpi suurista ikkunoista lävisti ensin prisman
ja loi sitten kolmionmuotoisia kaistaleita Ala-Maunuksen monumentaalityölle. Näin se sai uusia muotoja ja merkityksiä ja koko huoneesta tuli enemmän kokonaistaideteos. Näyttelyn työt täydentyvät, kun ihminen saapuu tilaan, pohtii teoksia ja määrää niille merkityksiä.
Näyttelyssä kaikki teokset puhuivat ilman hierarkioita. Uusi ripustus samoihin teoksiin antoi mahdollisuuden tarkastella teoksia kuin ultraviolettivalon alla: niiden pinnasta paljastuu uusia löydöksiä ja niitä saattoi tarkastella eri tavoin. Se toi mieleen fragmentaarinen runouden, joka yhdistelee sattumanvaraisista sanoista yhä uusia tekstejä. Teosten nimet leikkivät myös ajan syklisyydellä. Vaikka tietyt taiteilijat eivät olisi enää elossa tai teoksellisesti paikalla, heihin viitattiin silti. Järjestyksessä toisen huoneen teokset viittasivat Willem Claeszoon Hedan Stillleben-maalauksiin ja viimeisessä huoneessa (jossa on myös aikaisemmin mainitun Mikko Paakkolan teos) oli teos, jonka nimi oli Van Goghin sisäistäminen. Kieli poskella teokset huutelivat toisilleen huoneiden poikki ja muodostivat mieltä kutittavan yhtenäisen polun. Jos yhden vinkin voin antaa, niin se, että kannattaa kävellä näyttely kahteen kertaan läpi. Ensin normaalisti ja toisen kerran niin, että kuuntelet Pink Floydin Us And Them -kappaletta samalla. Se loi tietynlaisen äänimaiseman koko näyttelylle. Kuljin rauhallisesti näyttelyn läpi ja tuntui, että kaikki asiat nivoutuivat paikalleen vielä selkeämmin. Kontekstia tarjoava alustus oli kuin aperitiivi, sillä se toimi aistien ja ajatusten herättäjänä, ensimmäinen kierros oli kuin pääruoka, joka tarjosi erilaisia näkökulmia, ja toinen kierros oli jälkiruoka, jonka aikana sai sulateltua näyttelyn taidehistoriallista antia. Suosittelen molempia näyttelyitä suuresti! Kyseiset näyttelyt ovat esillä 4.10.2024 –19.1.2025.
Kaikki näkyy – mutta näkyykö?
Teksti Henrika Lehmusvaara
T U r UN TA ide MU seo e lina m erenmies: k aikki näkyy 4.10.2024–12.1.2025
Elina Merenmiehen Turun taidemuseossa 4.10. avattu näyttely Kaikki Näkyy on omassa lajissaan onnistunut, syleilyynsä ottava, mutta ei juurikaan yllätyksiä tarjoava. Turun taidemuseon tuottama näyttely rakentuu sekä taiteilijan omistuksessa olevista että yksityisistä ja julkisista kokoelmista lainatuista teoksista. Näyttelyyn on valittu teoksi koko Merenmiehen uran varrelta tarjoten laajan katsauksen hänen tuotantoonsa. Näyttelyyn valitut teokset muodostavat temaattisesti ihailtavan harmonisen kokonaisuuden, joka kertoo niin osaavasta kuratoinnista kuin siitä, että Merenmies on onnistunut uransa aikana löytämään omaleimaisen tavan työskennellä. Jäin kuitenkin pohtimaan, olisiko tätä harmoniaa ollut myös mahdollista rikkoa yllätyksellisyyttä tarjoavilla teosvalinnoilla.
Elina Merenmies on taidemaalari ja piirtäjä, jonka tyyliä voi kuvailla ekspressionistisen ja pikkutarkan tyylittelyn yhteenkietoumaksi. Hänen teoksissaan vallitsee unenomainen tunnelma, joka saakin kysymään, mitä teoksissa todella näkyy. Teokset ottavat kokijan syleilyynsä etenkin haastamalla kokijaa pohtimaan mahdollisen ja mahdottoman rajankäyntiä sisäisen ja ulkoisen maailman risteyksissä. Tätä korostaa Merenmiehen teoksista huokuva syvä luontosuhde ja taiteilijan tärkeäksi elämännuoraksi nimeämä ortodoksisuus.
Puutarhassa, 2021-22. Öljy kankaalle, 69 x 51 cm.
Kuva: Jussi Tiainen. Courtesy Galerie Anhava
Teosten temaattiseen sisältöön kietoutuvat uskonnolliset kuva-aiheet ja länsimaisen taidehistorian totutut konventiot, joita Merenmies pitää keskeisenä omalle ilmaisulleen. Merenmies toteaa näyttelynsä keskiössä olevan kysymys katsomisesta, eikä vain sen fyysisestä kokemisesta, vaan myös sisäisestä metaforisesta katseesta. Tämä huokuu teosten väreistä, muotokielestä ja temaattisista aiheista. Katsomisen tematiikka korostuu nähdäkseni etenkin teoksissa, joissa kuvataan ihmistä ilman kasvoja ja kasvojen kanssa. Kasvojen poissaolo tai sumeus teoksessa saa pohtimaan, katsonko henkilöä vai hänen sisäistä maailmaansa. Tämä tarjoaa ihanalla tavalla myös kokijalle mahdollisuuden kysyä itseltään, katsooko hän teosta vai omaan sieluunsa – mitä teos herättää hänessä. Täten ei teosten sisällöstä mielestäni voi sivuuttaa niiden mielenterveydellistä dialogia, joka niistä tässä ajassa eittämättä nousee pintaan. Näyttelyn kuratointi on Turun taidemuseolle tyypillisesti erittäin ammattitaitoisesti toteutettu. Näyttelytekstit rakentavat ajankohtaisella tavalla kurkistusikkunan Merenmiehen aatemaailmaan sekä uraan, mikä siivittää kokijan näyttelyn pariin. Näyttelytekstit eivät tarjoa teosten tulkintaan annettuja vastauksia, vaan pikemminkin houkuttelee kokijaa omaan ajatteluun ja erilaisten affektien kokemiseen teosten äärellä. Näytteille asettamisen välityksellä tuntui, kuinka olisin laskeutunut tum-
manpuhuvasta synkkyydestä aina välillä harmonian ja vapauden maailmaan, jossa unelmat elävät kirkkaiden värien saattelemina. Vaikutelma syntyy, kun näyttelysalien lomitse kulkee alusta loppuun, sillä salien välinen tematiikka vaihtelee värimaailmojen mukaisesti. Jäin kuitenkin kaipaamaan osaa Merenmiehen teoksista etenkin 2000-luvun taitteesta, joissa muotokieli ja sisältö olisi ollut ehkä nyt nähtävistä teoksista hieman poikkeava. Näiden teosten poisjäänti näyttelystä on sinänsä harmillinen, sillä nyt esillä oleva näyttely jättää hieman yksipuolisen käsityksen Merenmiehen tuotannosta. Toisaalta harmoninen temaattinen yhtenäisyys on ihailtava näytteille asettamisen tavoite, joka luo eheän kokonaisuuden.
Näyttely on kaikkinensa nähdäkseni onnistunut ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Se tarjoaa kokijalle erilaisia tunnelmia säilyttäen kuitenkin koherentin temaattisen sisältönsä. Merenmies pääsee taiteilijana onnistuneesti näyttelyssä esille jättämättä epäselväksi taiteilijalle tärkeitä aiheita.
Elina Merenmies (s. 1967 Espoo) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka käyttää teoksissaan tempera- ja öljyvärejä sekä mustetta. Näyttely on saanut tukea Museovirastolta ja taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen kulttuurirahasto.
Tarvitaan Vastapainoa!
Hanna Kuusela
Syytös – Muuan akateeminen tragikomedia
180 s.
Nora Dadu Roolitus
393 s.
Rita Felski Kirjallisuuden hyödyllisyys
222 s.
Herman Raivio Turvaton tila
277 s.
Saarikivi Lihan värinä
179 s.
Emilia Karjula ym. (toim.) Luovaa kirjoittamista tutkijoille
Marissa Mehr Nainen, joka käveli veitseen
240 s.
Theodor W. Adorno Minima Moralia
348 s.
176 s.
Tuuli Lähdesmäki ym. (toim.) Kenen kulttuuriperintö
387 s.
Hanna Järvinen (toim.)
Miten tehdä esityksellä?
236 s.
Taina
Ilta-Turku
Teksti Gustav defrank
Kape Aihinen ampuu täysillä seuraavaa sorrettua kansanryhmää kohtaan – kohteena valoisana tunnettu porukka
Isona turkulaisena persoonana tunnettu liike- ja ravintolaelämän vaikuttaja Kape Aihinen on jälleen kohun pyörteissä sanomistensa takia. TV:stä tunnettu julkkiskokki sanoi Apun haastattelussa, että homokokit ovat keittiöelämän hirvein ilmiö.
- En tykkää sitten yhtään heidän temperamentistaan. He käyttäytyvät kuin diivat ja tuntuvat suhtautuvan keittiön sykkeeseen kuin se olisi tanssilattia. Se ei ole!
Apun toimittaja Elisa Joelssonin tivatessa, mihin Aihisen mielipide homokokeista perustuu, TV-kokki perusteli vihaista ulostuloaan kokemuksestaan Kuppilat kuntoon -ohjelman vetäjänä.
- Yhdessä helsinkiläisessä keittiössä oli kyseistä ihmisryhmää edustava kokki ja hän oli vaikea tapaus, oikea itseään isompi persoona.
Apun artikkelista epäselväksi jäi, miksi Aihinen päätti yleistää
KAPE AIHINEN: ÄITIYSLOMAT
- Vain yhteen, mutta se riittää.
Ilta-Turun kysyessä pitääkö Aihinen itseään homofoobikkona, julkkiskokki iski luurin korvaan.
Aihinen joutui kommenttiensa takia someryöpytyksen kohteeksi. Valtakunnan eturivin seksuaalivähemmistöjen edustajia ja edunvalvontajärjestöjä otti kantaa Aihisen ulostuloon, arvostellen hänen “räikeää homofobiaansa”. Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edunvalvontajärjestö Seta kritisoi Aihista tasa-arvotyön mitätöimisestä.
Aihisen sanomisten aiheuttamat skandaalit eivät ole uutta. Vuonna 2017 Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa Aihinen kommentoi, että naiskokkien vähyyttä ravintola-alalla selittävät “fysiikan lait” eli heidän äitiyslomansa. Kommentti aiheutti arvosteluryöpyn ja mediailmiön Aihista vastaan.
Seuraavaksi, kesällä 2024, Aihinen kertoi Sijoituskästi-podcastissa palkkaavansa mielellään pelkästään suomalaisia ja suomea puhuvia ihmisiä ravintolo-ihinsa. Tällöin Aihista syytettiin rakenteellisesta rasismista ja työlainsäädännön rikkomisesta.
Julkkiskokkia skandaalit eivät ole haitanneet. Aihisen on määrä esiintyä tuomarina uudella MasterChef Suomi -kaudella, jota juontaa Roope Salminen
NAISKOKKIEN VÄHYYTTÄ!
Aihinen on nykyisen skandaalin aikaan kommentoinut yleisesti tapausta Twitterissä ja Instagramissa, sanoen, että suomalaiset eivät arvosta hänen työpanostaan ruokakulttuurin eteen ja että ihan samalla tavalla moni muukin ajattelisi.
yhden huonoksi mieltämänsä kokemuksen kokonaista ihmisryhmää syyllistäväksi julkilausumaksi. Saati, miksi Aihinen päätti yhdistää henkilön isopersoonaisuuden taikka temperamentin hänen olettamaansa seksuaalisuuteen. Tämän takia Ilta-Turku koetti tavoitella Aihista. Hän vastasi vain kahteen kysymykseen: “Ovatko homokokit ärsyttäviä?”
- Oman kokemukseni perusteella kyllä. ja “Perustuuko tämä enemmän kuin yhteen tapaukseen?”.
Eetu Selänne kuittailukisassa Teemu Selänteen kanssa – tässä syy
Tunnettu maito- ja lihatuotteiden kuluttaja Teemu Selänne on julkisesti arvostellut omaa poikaansa, Eetu Selännettä. Syy jääkiekkolegendan ulostuloon on hänen jääkiekkoilijapoikansa esiintyminen Fazerin Aito-kaurajuoman mainoksessa.
- Kyllä nyt Eetu on lähtenyt typerään villitykseen mukaan! Näin se vihervasemmistolainen ideologia syövyttää suomalaista yhteiskuntaa. Eetun typerä temppu ei edusta Selänteen perheen arvoja, Selänne twiittasi eilen illalla.
Selänteen perheessä on havaittu kitkaa jo aiem min. Juuri Eetu Selänteen jääkiekkoura ei ole ottanut tuulta siipien alle ja tämä on yhdysvaltalaisten sisäpiirilähteiden mukaan syövyttänyt isän ja pojan välisiä suhteita.
Seiska raportoi aiemmin syksyllä, että Selänne olisi haukkunut oman poi kansa jääkiekkouraa julkisesti amerikka laisille ystävilleen. Jutun
ALKANUT HYLKIÄ POIKAANSA?
mukaan Selänne oli erityisesti painottanut Eetun dieettiä, johon kuuluu kalan ja kasvisten kuluttaminen punaisen lihan sijaan sekä maidon poisjättäminen.
Oikea jymypaukku skandaalinnälkäisille suomalaislukijoille oli kuitenkin se, että aiemmin syksyllä suuressa Helsingin Sanomien henkilökuvassa esiintynyt Selänne-matriarkka Sirpa olisi myös alkanut Seiskan tietojen mukaan hylkiä poikaansa.
Selänteen perheen päiden ja jälkikasvun kitka ei ole pelkästään kulinaristinen, vaan suoraan poliittinen. Esimerkiksi Sirpa Inhimillinen tekijä -ohjelman uudella tuotantokaudella omien poikiensa ottavan rohkeammin kantaa suomalaiskommunistista houlhousjärjestelmää vastaan, joka “aikoinaan pakotti myös minut ja Teemun muuttamaan pois maasta”. Samassa haastattelussa Sirpa myönsi koettaneensa taivutella perheen nuorinta poikaa Leevi Selännettä lähtemään kokoomuksen kuntavaaliehdokkaaksi Kirkkonummella.
Ilta-Turun saamien tietojen mukaan nykyään Ruotsissa asuvan Eetun lähipiiriin kuuluu ruotsalaisia kasvisruoka- ja ympäristönsuojeluvaikuttajia. Expressenille annetussa haastattelussa Eetu Selänne harmittelee veljeään Leeviä, joka on joutunut Eetun elämänvalintojen takia ristituleen perheen ja veljensä välissä.
- Ei oo helppoo olla Teemun poika, kun iskä on nimensä mukaisesti selän päällä koko ajan, Eetu runoili ruotsalaislehdelle.
Jasper Pääkkönen reflektoi Ilta-Turun erikoishaastattelussaan uraansa oikeusjutun jälkeen – näin hän näkee oman tulevaisuutensa
Uransa pahasti kolaroinut Jasper Pääkkönen katsoo ulos turkulaisen kulmakuppilan ikkunasta vakavalla ilmeellä. Tuukka Temosen ohjaamassa uudessa suomalaisen elokuvan “mestariteoksessa” Vares X:ssä päävihollista tähdittävä Pääkkönen on joutunut viimeisen vuoden aikana pohtimaan uraansa - ja elämäänsä.
Spike Leen luottonäyttelijäksi kohonneesta orastavasta Hollywood-tähdenpilkahduksesta ei enää puhuta samaan “Torille!”-sävyyn kuin vielä Da 5 Bloods -elokuvan ensi-illan aikoihin. Eivätkä kuluneen kahden vuoden saavutuksetkaan kuvaile vanhaa Pääkköstä, joka vei arvostetun amerikkalaisohjaajan aina silloisen tasavallan presidentin Sauli Niinistön pakeille asti.
Pääkkösen ura suomalaisten kansallissankarina kansainvälisillä viihdekentillä alkaa olla ohi.
- Ellei nyt tapahdu jotain sellaista, jolla saisin itseni uudestaan nousuun, mies sanoo yhtä masentuneesti kuin hänen hahmonsa Aku Louhimiehen Pahassa maassa
Pääkkösen ilmeestä näkyy eräänlainen katumus. Sellainen samanlain-
en, joka kenen tahansa kasvoille tulee, kun älyää, kuinka huono idea tämä viime illan yhden yön juttu olikaan.
Pääkkösen mukaan hänen alamäkensä alkoi ehkä oudoimmasta quasi-skandaalista, joka jäi täysin median valvovan katseen ulkopuolelle. Vuonna 2018 Pääkkönen aloitti turkulaisen the other danish guy -alusasufirman brändilähettiläänä.
Huippunäyttelijän mannekiiniura yrityksen kanssa otti kuitenkin katkeran käänteen, kun yritys julkaisi Pääkkösen tähdittämän mainoskampanjan, johon Pääkkönen ei mielestään ollut antanut lupaa.
JASPER PÄÄKKÖNEN:
SUN OMA MUTSI NAURAA SULLE!
Seurasi kirpeä ja käräjäoikeuksien aikaa tuhlannut oikeusjuttu, jonka Pääkkönen hävisi tyylittömästi kalsarit kintuissa.
- Ensi kerralla luen omat mainoskampanjasopimukseni paremmin läpi, Pääkkönen toteaa kahvilan pöydän ääressä.
Oikeuskäsittely ja sen häviäminen maksoi sekä suomalaisissa että yhdysvaltalaisissa hittielokuvissa näytelleelle entiselle superstaralle maltaita, eikä hän ole edelleenkään ehtynyt koko jupakasta taloudellisesti.
- Saati henkisesti. Vittu, että koko juttu vaivaa mua, Pääkkönen toteaa.
Hieman sarkastiseen sävyyn mies kertoo, kuinka viime vuoden joulupöydässä jopa hänen oma äitinsä nauroi hänelle kovaan ääneen.
- Se, että sun oma mutsi nauraa sulle siitä hyvästä, että hävisit kalsarifirmalle, siitä ei ole helppo päästä yli.
Oikeudenkäynnin jälkeen X:n ja Instagramin kaltaiset suositut somealustat täyttyivät eri hashtageilla, joissa vitsailtiin ja paneteltiin Pääkkösen kustannuk sella. Esimerkiksi filosofi Esa Saarinen twiittasi uutiset kuultuaan Pääkköselle “that finnish guy who lost the long johns trial”. Pääkkönen kiittää Tuukka Temosta, jonka avulla hän kokee saavansa uransa uuteen nousuun karvaan kalsaritappion jälkeen. Temonen on tunnetusti ainakin yrittänyt tuoda mitättömyyden tielle joutuneita suomalaisia mediatähtiä takaisin julkisuuteen paljon parjattujen ja lähinnä haukkumisotsikoihin päässeiden elokuviensa kautta.
- Kun Tuukka soitti, niin tiesin, että aurinko paistaa risupusikkoonkin.
GUsTAv deFrANk, ANToN TATi
“Pacific Coast Highway” on ajobiisi “par excellence”
- Jusu
Nyt oli niin osuva hakusana tuolle Valma & VarsiNaisten kappaleelle et sen on päästävä listaan!
- ei-se-dostojevski
Teemaan sopivia vähän kevyempiä biisejä!
- Henu
Sulavaa sydänsurujen huuruista murhanhimoa suoraan hittilistoilta
- ps. tykitellään
Kappale ei ole kovinkaan rikospainotteinen nimeä lukuun ottamatta, mutta ainakin biisi sai noottia alkuperäisestä ei-niin-heterosta versiostaan.
- ps. tykitellään
Nick Cave & The Bad Seeds — Stagger Lee
Valma & VarsiNaiset — Rikos ja rangaistus
Björk omisti tämän biisin perseilevälle veljelleen, enkä voisi kuvitella sopivampaa kappaletta sisaruk selliseen uhkailuun.
- ps. tykitellään
Kavinsky — Pacific Coast Highway
- lempi ;)
Moby Grape — Murder In My Heart For The
- OT
Maarit — Synnyin saatanan merkit käsissäin
Lenny Kravitz — Bank Robber Man
Sufjan Stevens, Angelo De Augustine — Mur-
Mad Max (1979) -elokuvasta inspiroitunut biisi liikuttaa myös meitä, joita sci-fi ei kiinnosta.
Biisin tekemisen inspiraationa on ollut Jennifer Levinin henkirikos. “Jenny was a friend of mine” on lause, jonka Jenniferin murhaaja Robert Chambers sanoi poliisikuulus telussa.
- pidän kaksin käsin kiinni suolista, niinku mur mur mur mur murhaaja
The Killers — Jenny Was A Friend Of Mine
The Good The Bad and The Zugly — Call the
DJ Kridlokk — Röökii & Rötöksii
Big Mama Thornton — Ball N’ Chain
Tyler, The Creator — I Killed You TUNKKASET — VITUT LAIST
Kunnon bluesia!! Kappale kertoo naisesta jota on petetty. Ball & chain (jalkakahle???) tarkoittaa myös kahlitsemismenetelmää
- JT - Tohtori Origetto
Little Simz — Venom
Kube — Harmitonta Huvii
Blue — All Rise
Jeremy Jordan, Laura Osnes (Bonnie & Clyde) — This World Will Remember Us
Hozier — Arsonist’s Lullabye
System Of A Down — Prison Song
Trent Reznor and Atticus Ross — Challengers: Match Point
Röyksopp, Man Without Country, Susanne Sundfør — In the End (Lost Tapes)
Senya — HARLEY QUINN (feat. Sara Bee)
Taylor Swift — no body, no crime (feat. HAIM)
The Clash — I Fought the Law
Susanne Sundfør — Delirious
Nancy Sinatra — Bang Bang (My Baby Shot Me Down)
Britney Spears — Criminal
The Fratellis — Chelsea Dagger
Crooked Still — Little Sadie
Kuben parhaassa biisissä räpätään vaarallisesta rikollisuudesta eli graffitimaalaamisesta. Lisäksi vartijat, poliisit ja uusnatsit saavat
Genesis — Robbery, Assault and Battery
Tapani Kansalainen, — Kyttäjuttu (feat. Edorf & Huutava Vääryys)
Ruusut — Murha
Frank Zappa — The Torture Never Stops
Ilmamainen “In the End” antaa kuulijalleen tilaa päätellä, mitä pahaa on käynyt.
Sufjan Stevens — John Wayne Gacy, Jr.
Florence + The Machine — Kiss With A Fist
Nina Simone — Work Song
Heikki Kuula — Pöllin polkupyörän
- ps. tykitellään
Haluan tunkea vaikka väkisin jonkun biisin tältä bränikältä albumilta ja kyseinen kappale on edes näen näisesti liitettävissä teemaan!!!
Se on hyvä biisi :D
Chelsea Daggerissa on hyvät vibat ja musikaali asui aivoissani ainakin puolet kesästä.
Rikoksista ei aina rangaista, ja rangaistus ei ole aina niin kamala.
Britneyn biisi on niin ilmiselvä valinta, että ansaitsee paikkansa. <3
Koska onhan toi klassikko - asianajaja-janne
Luulin biisin kertovan lähisuhdeväkivallasta, mutta ilmeisesti kyseessä onkin vain kuvailua kiihkeistä rakkaudenosoituksista, ihan vaan teillekin tiedoksi.
Työ on rangaistus!!
“Voimakas ruumiillinentai tunnevaikutus, joka voi ilmetä jollain tavoin puhujan käyttämässä kielessä”
Turun yliopiston median, musiikin ja taiteen tutkimuksen ainejärjestö
