5 minute read
Pieliseltä Kuhmon kautta Puijolle
from Volvo Vietti 50
by ArtRuska
Tuleva kesäkokoontuminen Lieksassa palautti mieleen Korona-kesän 2020 seikkailumme samoilla kulmilla. Päätinpä jakaa niitä taas muillekin. Olin vuosikaudet puhunut, että Sisä- ja Itä-Suomea pitäisi käydä katselemassa, kun edellisistä visiiteistä oli ehtinyt vierähtää liki neljäkymmentä vuotta. Nyt, kun ulkomaille ei Koronan takia ollut lähtemistä, niin sinnehän tiemme vei...
Sesongin pääkohde oli Pohjois Karjala heinäkuun alussa.
Turnee alkoi 500 km:n siirtymällä Joensuuhun. Amatsoonin vuosikausia oikkuillut ylivaihdelaatikko oli alkanut toimia alkukesän aikana ja ihme näkyi sekä äänessä että kulutuslukemissa: ysikasia paloi liki litra sadalla vähemmän kuin aiemmin.
Historiaihmisinä siirtymän varrelta tarkastimme Uuden Valamon luostarin Heinävedellä. Lintulan sisaristo jäi odottamaan seuraavaa kertaa.
Joensuun ilta oli harmillisen kolea. Tästä huolimatta paikallisessa ranta-ravintolassa oli väkeä ihan toisella tavalla kuin kotikulmieni itsekruunatun kuningattaren, Porin, jokirannassa. Olipa ruokakin ihan hyvää ja olut säilyi pitkään viileänä.
Uusi aamu antoi meille suunnaksi Kolin. Ainutlaatuinen ei oivalluksemme ollut, samalla mäellä oli nimittäin suunnilleen puoli Suomea. Kallion takaa löytyi rantaravintola – maisema hieno, ruoka kohtuullista. Palailimme Joensuuhun pienempiä teitä, joiden varrelta löytyi kiinnostavaa katseltavaa maakuntamatkailijoille.
Katkerana tappiona paikalliset auto-museot olivat kiinni, ja minä kun olin niitä odottanut melkoisen tovin. Onneksi vaimokaan ei halunnut tungoksen takia Kolin kylpylään. Kun itse kaupungissakin oli mukava fiilis, oli helppoa päättää, että tulemme noille kulmille toistekin. Jäi meiltä myös muuta ”pakollista” näke-mättä, kuten tuonnempana kerrotaan.
Mutkia, kiviä ja kuoppia matkassa
Rajan pintaan piti kuitenkin päästä, eli suunta itään kohti Ilomantsia. Rajakunnassa löytyi oikeasti paljon nähtävää: kenraali Raappanan sota-ajan hirsiasunto, vesitornin viinibaari, nukkemuseo muoviautoineen , Möhkön ruukkialue, Hattuvaaran ortodoksikirkko eli tšasouna, ja tietenkin kaikkea mahdollista viime sotiin liittyvää.
Möhkön rajamiehet neuvoivat meitä hyödyntämään ”keskellä ei mitään” kul- keneen oikotien Hattuvaaraan, ajamista säästyi liki 50 km. Muuten hyvä, mutta kivinen tieura maksoi meille Amatsoonin takarenkaan.
Asia konkretisoitui, kun olimme tutustuneet Hattuvaaran Taistelijan taloon. Ilmaa ei pyörässä ollut kuin yläpuolella. Olin ihan oikeasti tsekannut paineet keväällä, mutta varapyöräpä oli taas tyhjä – PRKL. No, onneksi paikkaa pyörittävä Late oli asian mies: yksi soitto, ja kohta isänsä Hiace kurvasi kalarannasta paikalle kompura mukanaan. Nykyään minullakin on kompura HGV:n takalootassa.
Rengasrikko kustansi muun hyvän lisäksi avuliaalle kompressori-isälle maksetun konjamiinipullon, jonka Late lupasi hankkia minun piikkiini. Episodin takia tšasouna jäi näkemättä, eli lisää syitä saapua kulmille uudelleen.
Illaksi piti vielä ehtiä Kuhmoon, joten eikun tien päälle. Maantie Lieksaan oli kunnostaan päätellen museoitu siinä lyönnissä, johon se oli jäänyt jatkosodan lopun ratkaisutaistelujen päätyttyä.
Ajelin varapyörän takia varovasti, mutta pakoputken takakiinnikkeen takia olisi pitänyt näemmä ajaa vielä varovaisemmin: puolimatkassa Lieksaan auton pomppimista alkoi säestää rytmikäs kolina, ja isäntä auton alle tutkimaan. Pikakorjauksella, eli mustekaloilla, matka jatkui, mutta aiempaa hitaammin, kun röykkyjä piti varoa kieli keskellä suuta.
Lisää taistelupaikkoja ja jatkohoitoa Amatsoonille
Visiitti Lieksaan rajoittui Shellille, josta sai lisäpotkua sekä autolle että kyytiläisille. Yritys ostaa mustekaloja ei onnistunut, niitä ei ollut kaupan. Asemayrittäjä ilmestyi kuitenkin pian takahuoneesta kädessään pari iskemätöntä lonkeroa ja hyväkäs ei edes huolinut korvausta niistä. Suomi on parhaimmillaan hieno maa!
Kun ajelu rajan pinnan teillä oli ollut koko päivän mielenkiintoista, jatkoimme Kuhmoon jälleen rajatietä. Asutusta on noilla seuduilla kohtuu harvassa, mutta tie oli vaihteeksi varsin hyvä. Suomi-Neuvostoliitto -otteluistakin näkyi taas merkkejä panssariesteiden muodossa. Itärajan tuntumassa sota oli oikeasti liki.
Kuhmolaisen Kalevala-hotellin baarissa käsiimme lyötiin vähän yhdeksän jälkeen kylmät oluet – jotenkin tuntui, että olimme ne ansainneet.
Taistelupaikkamuseon lisäksi Kuhmosta löytyi Kartano-Amatsoonin alle uusi pari Michelinejä, joten matka voi jatkua kohti Kuopiota kunnon pyörillä.
Poimin halpakaupasta lisää mustekaloja. Kun en viitsinut korjata putken kiinnikettä sen paremmin, niitä kului 2-3 päivässä.
Päätimme nauttia lounaan Bomba-talossa Nurmeksessa, olisi sitten sekin karjalaisen kulttuurin helmi nähty. Paikka oli kiinni Koronan takia, ja kun muutkin ruokapaikat loistivat poissaolollaan, lopulta lounas syötiin ABC:lla.
Nuoruudesta sekä TV:stä tuttuja paikkoja
Olen mukulana viettänyt viikkokausia Siilinjärvellä, joten matkalla yöpymään Kuopioon tuumin verestää muistoja bongailemalla tuttuja kulmia, Pyylampi kakkosta, Aappolaa ja Pöljää (sellainen kylä on siis oikeasti olemassa).
Maailma oli vaan muuttunut 35 vuodessa sen verran, että yhtään tuttua paikkaa ei enää löytynyt! No, hotelli Puijo löytyi kuitenkin Kuopiosta. Kallaveden rannan elämään pätee sama kuin Joensuun - paitsi että ilma oli 10 astetta lämpimämpi ja väkeä samassa suhteessa enemmän. Uusi aamu toi vesisateen, mutta Puijon tornissa oli onneksi katto, ja maisemia voi katsoa pisaroidenkin lomasta talon omaa olutta maistellen.
Kotimatka Kuopiosta oli tyypillinen paluupäivä. 400 kilometrin heittoon mahtui kai jokunen tauko, mutta ainoa pysähdyskohteemme oli vilkaista Huutokauppakeisarin palatsia Uuraisissa, toki vain portin takaa, kun ei ollut huutokauppailta. Voi todeta, että maisemalliset arvot eivät ole paikan parasta antia, mutta naapureista ei ole häiriötä.
Illalla saunottiin omassa rannassa ja suunniteltiin ajoreittiä Punkaharjulle, jonne oli suunta loppukesällä.
JUSSI HEERVÄ
