
3 minute read
Talwiajot myrskytuulessa
from Volvo Vietti 46
by ArtRuska
Minulle Talwiajoihin lähtö on ensimmäinen, Eetulle kukaties, kuinka mones. Työnjako on ollut alusta asti selvää, Eetu ajaa, minä kartturoin – lähtöpaikalle osaamme paljasjalkaisina keskisuomalaisina ilman sen kummempaa navigointia. Allamme on jo useita erilaisia kilpailuja nähnyt vuoden 1983 Volvo 240.
Advertisement
Vuoden 1950 ja sitä vanhempien autojen lähtöpaikka on Petäjävedeltä Kyläsepästä, mutta meidän nuorikollamme lähdemme Laukaasta, läheltä Peurungan kylpylää. Aamupalaa naamariin, kilpailumateriaalit matkaan, kisanumero etupuskuriin ja olemme valmiita lähtöön.
Tunnelma pellolle tehdyn jääradan varressa on lämmin hyisistä olosuhteista huolimatta. Lähtönumerolla 68 starttaamme ensimmäiselle rastitehtävälle, jäärata-ajolle. Kierrämme jääradan sukkelaan turhia aikailematta ja reitillä pysyen – totta kai. Jälkikäteen saamme kuulla myös selostajan todenneen Eetun ajon olevan oikeaa jäärata-ajon meininkiä. Tätä kirjoittaessa emme tiedä radan ajamiseen kulunutta aikaa suhteessa muihin osallistujiin, mutta kerskumatta liikaa uskallan sanoa, että päivän hitaimpia emme olleet.
Jääradan jälkeen pääsemme reitille. Olen saanut perehdytyksen ajo-ohjeiden lukemiseen, mutta tällä kertaa ohje poikkeaa perehdytyksessä olleista. Alkuhämmennyksen jälkeen olen taas kirjaimellisestikin kartalla. Kuskin luottamus kartturiin on kova enkä sitä luottamusta haluaisi tässä kohtaa kolautella.
Mukavia pikkuteitä kierrellen ja kaarrellen ajelemme Nyrölän ajoittain jylhienkin maisemien kautta Petäjäveden koululle, jonka pihassa kuskeja apukuskeineen odottaa kuuma keittolounas. Paikalla käy leppoisa puheensorina, kun paikalla olevat osallistujat sekä jokunen paikallinen katsoja kiertelevät ihmettelemässä autoja. Lounastauko on ripeä ja noudattanee virallisempia lounastaukojen pituuksia ihan luonnostaan. Pitkää ruokataukoa ei tarkene pitää.
Säiden säätäjä taitaa olla ollut valppaana Talviajojen suhteen – eihän viime viikkojen +10 asteen huittella pyörineet lukemat auringonsäteiden kera olisi aitoa Suomen talvea, eihän? Onhan kokemus talviajosta autenttisempi, kun lukema pyörii miinuksen puolella, terästettynä terhakoilla tuulenpuuskilla, jotka lennättävät kumoon useamman kertakäyttö- lasin sisältöineen autojen konepelleille ja taitaapa jonkun keittolusikkakin kulhosta kiitää muualle kuin lounastajan suuhun.

Autossa lämmin. Ulkona hyytävä tuuli.

Jäärrata-ajon meininkiä
Riina Pekkala



Kun keitto vielä lämmittää sisäisesti ja jälkkäriksi on napsittu muutama pala evääksi otetusta suklaalevystä, voi hyvillä mielin jatkaa ajelua.
Pikkutiet mukavine maisemineen idyllisissä maalaismaisemissa jatkuvat. Seuraamme maisemia ja teiden varsia odottaen rastitehtäviä – minulle on lupailtu kokeneempien taholta, etteivät tehtävät vaadi välttämättä autoalan osaamista. Rastitehtäviä ei kuitenkaan lopulta tule.
Ajeltuamme noin 120 km pitkän reitin päädymme lopulta onnellisesti maaliin hotelli Keurusselän pihaan. Saamme pienen laatan muistoksi päivästä. Vielä kierros autojen seassa ihmetellen menneiden vuosikymmenten hienouksia.
Meidän osaltamme oli tullut aika lähteä paluumatkalle ennen illallista. Ilmoille kantautuvissa keskusteluissa kuulen kaipausta rastitehtävien perään. Olisin kovin mieluusti niihin tutustunut itsekin enemmän, sillä olihan roolini päivän ainoaksi jääneessä jääratatehtävässä loppujen lopuksi aika pieni – vai oliko? Kukapa sen tietää, miten olisivat renkaat pitäneet, jos en olisi ollut kyydissä?
Koska emme jääneet päivän loppu-osuuteen, jäimme paitsi myös tietoa lopullisista tuloksista. Kutkuttelemaan jäi tieto, miten pärjäsimme. Kutkuttelemaan jäi myös, millaisia rasteja reiteillä olisi voinut olla.
Ensikertalaisen kokemus päivästä jäi reilusti plussan puolelle: sopivanlainen irtiotto arjesta, hyvässä seurassa hyvien eväiden kera lämpimässä autossa mukavissa maisemissa. Mikseipä sitä voisi toistekin lähteä tällaiselle reissulle, ehkä jo ensi vuonna?
Kirjoittanut Anna Ekonen
Kuvat: Eetu Ekonen, Anna Ekonen & Riina Pekkala
