Volvo 740, joka etsi parasta kotia

Hieman reilu vuosi sitten Lehtosen Jammiin oli otettu yhteyttä ja kyselty tietäisikö Jammi uutta omistajaa kysyjän vanhempien 740-Volvolle.

Volvo 740 Turbo Intercooler (1984)

Moottori 1986 cm3 • Vetotapa RWD • Käyttövoima Bensiini • Teho 158 bhp/118 kW • Kulutus: 10 L/100km • Huippunop.: 195 km/h 0 to 100 km/h 9.4 s

Välittäjästä tulikin omistaja

Jammihan laittoi viestiä eteenpäin, ja viestin kyllä luin, mutta heti ei oikein isommin sytyttänyt tunteita. Soitin sitten kuitenkin ja puhelimessa selvisi, että vanhukset oli lopettelemassa autoilua ja autolle haluttiin mieluiten harrastajakoti. Autohan oli siis ”pikkukoneinen” B200ET -moottorinen, katiton 160hp ja M46 nappivitosella varustettu. Sain omistajan puhelinnumeron ja sovittiin treffit samalle päivälle, olihan auto varsin lähellä, 2.5 km päässä. Kun saavuin paikalle, ei autoa näkynyt, mutta vastaavasti pihassa oli toinen 740 Turbo: toinenkin kerholainen, sanotaan nyt leikkisästi vaikka Nikke, oli tullut katsomaan autoa ja olivat parhaillaan koeajolla.

Hydrat alla ja puunattuna.

Kotvasen kuluttua koeajaja saapuikin kaupan kohteella ja itse vuorostani esittelyjen jälkeen lähdin koeajolle. Auto vaikutti varsin tukkoiselta, mutta hyvin alkuperäiskuntoinen se oli, jopa hieman patinoitunut. Vanhalla parilla auto oli ollut yli 20 vuotta, viimeiset 10 vuotta ulkona, kun olivat myyneet omakotitalonsa ja muuttaneet kerrostaloon.

Minulle ja Nikkelle kerrottiin auton historia ja esiteltiin mapillinen kuitteja ja muun muassa tankkausvihko. Juteltiin niitä näitä ja omistaja kertoi, ettei ollut autolla juurikaan itse ajanut, oli kohta pian auton hankinnan jälkeen saanut aivoinfarktin ja viimeiset 20 vuotta kuljettajana oli toiminut vaimo. Autolla oli viimeisen vuosikymmenen aikana tullut parhaimpina vuosina 2000 km ja joinakin vuosina vain muutama sata kilometriä. Jutustelun aikana kävi selväksi, että nyt ei haettu sitä parasta hintaa vaan parasta kotia – harrastajaa, joka laittaisi auton hienoon kuntoon. Mielessäni alkoi herätä kiinnostus, vaikka kattoverhoilu roikkui perinteisesti, maalipinta oli himmentynyt, merkit puuttui kontinluukusta ja sammaltakin jo kasvoi kattokouruissa ja kylkilistoissa.

Tämähän voisi olla sellainen helppo pikaprojekti sekä vara-auto. Ei näitä alkuperäisiä tiilikeulaturboja kohtuullisilla kilometreillä (273 tkm), manuaalilaatikolla ja ilman kattia enää puissa kasva. Jos auto menisi yleiseen myyntiin, niin ostaja löytyisi puolessa tunnissa, todennäköisesti joku nuorison edustaja. Ei sinänsä nuorisossa mitään vikaa ole, mutta en vaan halunnut tätä yksilöä nähdä levitetyillä peltivanteilla, keltaisilla kalvoilla sumuvaloissa ja laikatuilla jousilla.

Koitin lukea merkkejä Nikken naamalta, varmaan pohti mielessään samoja asioita. Eikä tässä tietenkään verenmaku suussa aleta kerhokamun ja vielä työkaverin kanssa autosta kilpailemaankaan. Myyjä kysyi, oltiinko autosta kiinnostuneita ja mitä tarjottaisiin. Annoin Nikkelle mahdollisuuden tarjota ensin, olihan hän ensin paikallakin- Eipä sieltä alkanut tarjousta kuulumaan, niinpä möläytin ilmoille omani, perustelin sitä maalipinnan ja sisustan kunnolla, sekä parin viikon päästä kylmenevällä leimalla. Myyjä ei enää ollut autoa halukas katsastamaan. Kauppoihin tarjoukseni ei siltä istumalta johtanut, koska kuulemma niin moni oli autoa halunnut ostaa jo kun se vielä oli aktiiviajossa ja heidän numeronsa otettu talteen tulevaisuutta varten.

Meni muutama päivä ja Heikki, auton myyjä, soitti perään. Olin ihan varma, että Nikke on tarjonnut autosta enemmän kuin minä tai sitten joku aiemmin ostohalukkuutensa ilmaissut, mutta näin ei sitten ollutkaan.

Tottakai myyjä kysyi korottaisinko vielä tarjoustani, mutta kun en niin tehnyt niin ilmoitti, että kaupat tehdään tarjoamallani summalla. Lähdin samantien kävelemään kotoa automaatin kautta myyjien luo. Kaupat menivät perinteiseen malliin, juotiin kahvit, kauppasumma käteisellä ja käteltiin päälle. Tein myös lupauksen, että kun auto on siistitty, niin haen heidät ajelulle ja käydään jäätelöllä.

En vaan halunnut tätä yksilöä nähdä levitetyillä peltivanteilla, keltaisilla kalvoilla sumuvaloissa ja laikatuilla jousilla.

Hakupäivän kuva edellisestä kodista.

Edelliset omistajat käytetty jäätelöllä.

Matkalla kerhon ajoihin Saarijärvelle.

Uudelleen verhoiltu nahkaratti.

Kattoverhoilu uusittuna.

Kerhossamme on 75 kpl Volvo 740:a (Turboja 15 kpl)

No, nyt minulla oli 740 Turbo

Muutaman päivän vaan ajelin ja koitin katsoa voisiko olla jotain korjattavaa katsastusta varten. En löytänyt mitään varsinaista vikaa, joten ei muuta kuin leimalle. Autokin tuntui piristyvän kun ensin varovaisesti ajeli muutaman pidemmän reissun ja sitten antoi vähän enemmän lenkkaria. Johannesta näiden kanssa perinteisesti on käyty morjestamassa ja Johannes tsekkasi auton tarkkaan, eikä löytänyt mitään liikennekelpoisuutta estävää, joten ajot jatkuivat. Samalla tein hieman suunnitelmia auton varalle, mitä kaikkea säilyttäisin ja mitä haluaisin muuttaa, kuitenkin niin että muutokset eivät estä mahdollista museokatsastusta tulevaisuudessa.

Roikkuva kattoverhoilu pitäisi korjata ensitilassa, niinpä varovasti purin kattopahvin irti ja vein verhoilijalle. Samalla rasvailin kattoluukun kaikki mekanismit ja pitkään käyttämättä ollut sähkökattoluukkukin elpyi toimintaan. Andresilta Tallinnasta löytyi alkuperäinen lisävaruste-nahkaratti vähän köyhän oloisen kumiratin tilalle. Andres käytti ratin vielä verhoilijalla nahkanluonnissa ennen kuin lähetti sen minulle.

Toinen muutos minkä autoon halusin, koska olin aina pitänyt alkuperäisiä Draco-vanteita vähän tylsän näköisinä, laitoin ostoilmoituksen 16” Hydrista. Löytyikin todella siisti sarja hyvillä renkailla ja kaupat tehtiin. Maalipintaa koitin puunailla, mutta en saanut sitä omia standardeja vastaavaksi. Tätä kirjoittaessa on museotarkastuskin suorittamatta, koska kumpikin takakylki ja takaluukun kansi pitäisi maalauttaa mielestäni uudestaan.

Autossa on äänentoistona lähes auton ikäinen Panasonicin RDS -radiokasettisoitin ja 10 levyn cd-vaihtaja ja sähköantenni. Nämä on autoon hankittu vuonna 1991! Vaikka alkuperäiset soittopelit olisivatkin hienot niin toisaalta nämä lähes oikean ikäiset kalliimman luokan soittimetkin istuvat uutena kalliiseen autoon. Näillä eväillä ajeltiinkin viime kesä ja autohan toimi hienosti. Reilu 5000 km tuli lisää mittariin, enemmän kuin oli tullut monena edellisenä vuotena. Kerhon ajoissakin tuli käytyä, alle 8 litran keskikulutuksella muuten! Nyt Volvo uinuu talviunta, mutta haaveissa on päästä kohta herättelemään sitä. Ajot saattaa nykyhinnoilla jäädä huomattavasti vähemmäksi kuin viime kesänä, museorekisteröimällä saisi sentään käyttömaksun pois kuluista. Katsotaan saisiko aikaiseksi tehdä ne muutamat puuttuvat pikkujutut valmiiksi. Autolla ei tietääkseni monia omistajia ole, uutena sen on ostanut yksityinen urheilulääkäriasema Helsingistä, tämän jälkeen se on ollut Vehoniemen automuseon johtajattaren, Suutarisen Leilan siskon perheellä ja sen jälkeen Heikki Salmella ja nyt minulla.

Teksti ja kuvat: Ville Koskenniemi