Matti Luhtala, Vapriikin kuva-arkisto
Venäläisvihan alku Sisällissotaan osallistuneita venäläisiä sai ampua ”ilman muuta”, eikä tilanne sodan jälkeen ollut paljon parempi. TEKSTI KRISTIINA KALLEINEN
Tampereen taistelujen yhteydessä ja niiden jälkeen vangittuina ja teloitettuna kuoli arviolta 450–500 venäläissotilasta sekä hoitohenkilöstöä, jonka teloitukset olivat kansainvälisten sopimusten vastaisia. aseista luopuminenkaan ei taannut hengen säilymistä. Varuskunnissa aseista riisutuista ja paikallisille vankileireille siirretyistä venäläisistä osa teloitettiin summittaisesti. Uudenkaarlepyyn vankileirin elintarviketilanteen kärjistyttyä vangit uhkasivat nälkälakolla, mihin leirin päällystö vastasi teloittamalla kuusitoista protestin johtajaksi nimettyä henkilöä. Loputkin oltiin valmiit surmaamaan (”elleivät rauhoitu, voitte niittää niistä jokaisen kuoliaaksi”). VAPAAEHTOINEN
Aseista riisutuista ja paikallisille vankileireille siirretyistä venäläisistä osa teloitettiin summittaisesti. Rikoksiin ja taisteluihin osallistuneeksi katsottuja venäläissotilaita lähetettiin junilla eri puolilta Suomea
Helsinkiin Iso-Mjölön vankileirille. Osa näistä vangeista menehtyi jo matkalla ja osa Iso-Mjölössä, vain pieni osa vapautui ja pääsi siirtymään takaisin Venäjälle. Varuskunnissa pidätettyjen venäläisten junakuljetukset rajalle alkoivat helmikuun 1918 puolivälissä ja jatkuivat aina loppukesään asti, jolloin Rajajoella alettiin suorittaa vankienvaihtoja. Sotasurmat Suomessa -projektin tutkijoiden mukaan vuoden 1918 eri tapahtumien yhteydessä venäläisiä menehtyi Suomessa vähintään 2 300– 2 700. Kaikkien menehtyneiden nimiä ei ole voitu selvittää. Suomen valkoiset upseerit kohtelivat Viipurin sekä Kyyrölän, Raivolan ja Kannaksen alueen venäläisiä. Viipurin valtauksen yhteydessä ja välittömästi sen jälkeen venäläisiä, myös siviilejä, naisia ja lapsiakin, teloitettiin lähes summamutikassa vähintään 350–400 henkeä. Tähän joukkoon lukeutuivat Suomen ja Venäjän kansalaisten lisäksi myös muutamia puolalaisia, ukrainalainen ja tataari. Tämän puhdistusoperaation mittavuus on herättänyt kysymyksen, voitaisiinko puhua jopa etnisestä puhdistuksesta. Myös Terijoen–Kuokkalan alueen osalta on todettu, että siellä taistelujen jälkeen aloitetut pakkotoimenpiteet KAIKKEIN ANKARIMMIN
tähtäsivät järjestelmälliseen puhdistukseen, kun ”slaavilaista vaaraa” ryhdyttiin voimallisesti patoamaan. Suomen sisällissodan ja sen jälkiselvittelyjen yksi seuraus oli tuolloin syntynyt venäläisviha. Vuosien 1917–1923 välillä syntyi suurimmaksi osaksi tietoisen lietsonnan tuloksena yleiseksi mielipiteeksi levinnyt rasistinen venäläisviha ja suoranainen rotuvihan kultti. Ennen vuotta 1917 suuriruhtinaskunnassa oltiin toki vastustettu venäläistä hallintovaltaa, mutta siihen ei liittynyt rasistista eikä kielteistä suhtautumista venäläisyyteen sinänsä. Suhtautuminen muuttui ratkaisevasti vuoden 1918 sodan jälkeen, ja yksi välitön seuraus oli Suomen senaatin kesän 1918 alussa tekemä päätös karkottaa Venäjälle peräti 20 000 Venäjän kansalaista: ainoastaan noin 5 000 Suomen kansalaisuuden hankkinutta venäläistä sai jäädä. näkyivät myös Venäjän sisällissodan jaloista Suomeen pyrkivien emigranttien kohtaloissa: arvattavasti suomalaisten kielteinen suhtautuminen oli huonojen toimeentulomahdollisuuksien lisäksi yksi syy siihen, että suuri osa heistä jatkoi ennen pitkää matkaansa isompiin pakolaiskeskuksiin Keski- ja Länsi-Euroopassa. Suomeen jääneet emigrantit keskittyivät niille alueille, jossa enemTORJUNTA JA VIHA
mistö venäläisiä oli aiemminkin asunut, eli Helsinkiin, Viipuriin ja Kannaksen alueelle. Työnsaanti ja toimeentulo vihamielisessä ja torjuvassa ilmapiirissä oli monelle vaikeaa. Yhteisöllisyyden yllä
Viipurin valtauksen yhteydessä ja välittömästi sen jälkeen venäläisiä, myös siviilejä, naisia ja lapsiakin, teloitettiin lähes summamutikassa vähintään 350–400 henkeä. pitämiseksi perustettiin Helsingissä tammikuussa 1919 Helsingin venäläinen kauppiasyhdistys, jonka tärkeäksi toimintamuodoksi tuli avustusten jakaminen. Yhdistys ja sen pieni mutta arvokas kirjasto toimivat edelleen. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka on erikoistunut Suomen suuriruhtinaskunnan historiaan.