Venäläisiä sotilaita linnoitustöissä Ruoveden Muroleessa ensimmäisen maailmansodan aikana.
18 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN
Samaan aikaan naapurissa Valkoisessa Suomessa vapauttajina pidetyt saksalaisjoukot olivat Virossa uhka itsenäisyydelle siinä missä bolševikit ja valkoiset venäläiskenraalitkin. TEKSTI PERTTI GRÖNHOLM
V
julistautui itsenäiseksi 24.2.1918. Keisarillisen Saksan joukot lähestyivät Tallinnaa etelästä, ja kolmisen kuukautta maassa valtaa pitäneet bolševikit olivat pakenemassa. Saksalaismiehitys kesti Virossa marraskuun lopulle asti. Siitä alkoi vuoden ja kolme kuukautta kestänyt vapaussota. Se oli luonteeltaan erilainen kuin Suomen sisällissota, jonka nimestä taitetaan yhä peistä jopa historiantutkijoiden kesken. Itsenäisessä Virossa ei sodan nimestä ole ollut juuri epäselvyyttä: sekä baltiansaksalaisia että bolševikkeja vastaan 1918–1920 käydyt taistelut on mielletty virolaisten keskuudessa vapaussodaksi (vabadussõda). Viron mensevikit ja sosialistivallankumoukselliset kannattivat itsenäisyyttä. Maailmanvallankumousta tavoitelleet bolševikit taas suhtautuivat vihamielisesti Baltian itsenäisyyshankkeisiin, eivätkä olleet valmiita jakamaan baltiansaksalaisilta takavarikoimaansa maaomaisuutta maatyöläisille ja pienviljelijöille. Tämä söi merkittävästi bolševikkien kannatusta vuodenvaihteessa 1917–1918. Saksan miehitys oli bolševikkivaltaa ankarampi, sillä kaikIRO
ki poliittinen toiminta kiellettiin ja tiukka sensuuri astui voimaan. Virolaisten viha vuosisatoja valta-asemastaan Baltiassa nauttineita saksalaisia kohtaan kasvoi. Vaikka saksalaiset eivät piitanneet itsenäisyysjulistuksesta, se vahvisti virolaisten passiivista vastarintaa. Viron puolueet ja poliitikot pyrkivät salaisesti hankkimaan tukea itsenäisyydelle. Vaikka ympärysvalloilta tunnustusta ei herunut, Englanti, Ranska ja Italia tunnustivat sentään Viron maapäivät (maapäev), joka oli vuonna 1917 vaaleilla valittu Viron kuvernementin kansanedustuslaitos. Vahvasti Saksan talutusnuorassa ollut Suomi ei tunnustanut Viroa. ANTAUDUTTUA marraskuussa 1918 vallan otti käsiinsä Viron väliaikainen hallitus, jota johti saksalaisten vankeudesta palannut päätoimittaja ja poliitikko Konstantin Päts. Viron vapaussota käynnistyi lähes välittömästi, sillä puna-armeijan joukot ryhtyivät marraskuun lopulla hyök käykseen tarkoituksenaan vallata kaikki Saksalle aiemmin menetetyt alueet. Koska valtaosa Viroon hyökänneistä puna-armeijan joukoista oli venäläisiä ja latvialaisia, sotaa ei koettu Virossa luokkasotana vaan kamppailuna Neuvosto-Venäjää vastaan. Virolaisia taisteli puna-ameijan riveissä enimmillään noin 8 500, mikä oli vähäinen määrä verrattuna esimerkiksi yli 80 000 latvialaiseen puna-armeijan sotilaaseen. Joulukuussa 1918 tilanne näytti Viron hallituksen näkökulmasta huonolta: noin puolet maasta oli puna-armeijan hallussa. Pakkomobilisaatiolla tilanne saatiin käännettyä vuodenvaihteessa. Suuri merkitys oli myös suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen saapumisella, Suomen aseavulla ja lainoilla sekä Suomenlahdella operoineen Britannian laivaston tuella. Helmikuun lopussa 1919 Viron armeija oli työntänyt puna-armeijan pois Viron maaperältä. SAKSAN
seuraavaksi Latvian kansallismielisen
VIROA UHKASI
hallituksen Riiassa keväällä 1919 syrjäyttänyt, baltiansaksalaisista ja Saksan armeijan rippeistä sekä vapaaehtoisista koottu niin sanottu Landeswehr-armeija. Saksan joukkoja Suomessa keväällä 1918 komentaneen kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama armeija pönkitti baltiansaksalaisten viimeiseksi jäänyttä yritystä palauttaa valtansa. Viro asettui tukemaan Latvian kansallismielistä hallitusta, jolla oli myös länsivaltojen tuki. Landeswehr-sotana tunnettu konflikti kesäkuussa 1919 oli lyhyt mutta symboliselta merkitykseltään suuri. Merkittävä voitto kohti Viroa hyökänneistä Landeswehr-joukoista saatiin juhannusviikolla Pohjois-Latvian Cesisissä (vir. Võnnu, saks. Wenden). Syyskuussa Viro 1919 tunnusteli rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa. Neuvottelut keskeytti länsivaltojen tukeman kenraali Nikolai Judenitšin valkoisen armeijan hyökkäys Latviasta Pietariin. Judenitš ei tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyttä eikä edes autonomiaa, joten virolaiset auttoivat häntä vain vastahakoisesti. Pietarin porteille edennyt hyökkäys kuivui kokoon marraskuussa, ja virolaiset riisuivat maaperälleen paenneen armeijan rippeet aseista. Viro joutui vielä torjumaan punaarmeijan uuden hyökkäyksen vuoden 1919 lopun ankarissa taisteluissa. Neuvosto-Venäjän painostus sodista väsynyttä Viroa kohtaan kesti helmikuun alkuun 1920 saakka. Tarton rauha oli Viron tasavallalle edullinen, joten suurta kaunaa Neuvosto-Venäjää kohtaan ei virolaisille jäänyt. Yksi tärkeimpiä tekijöitä, joka esti Viron vapaussodan muuttumisen sisällissodaksi, oli keskusta liberaalien ja vasemmiston lupaama sosiaalinen ja poliittinen vallankumous, jossa baltiansaksalaisen vähemmistön valta mitätöitäisiin. Se ei kuitenkaan estänyt Viron tasavaltaa luomasta 1920-luvulla vähemmistöilleen, kuten saksalaisille, ruotsalaisille, venäläisille ja juutalaisille, Euroopankin mitassa edistyksellistä ja laajaa kulttuuriautonomiaa. Kirjoittaja on yleisen historian dosentti Turun yliopistossa.
Viron tasavallan armeijan värväysjuliste vuoden 1918 lopulta: ”Veljet kiireesti kansan armeijaan!”
S
itsenäistyminen tapahtui lopulta yhtäkkiä. Niinpä tammikuun 1918 alussa havahduttiin siihen, että maassa oli suuri määrä, noin 22 000 ulkomaalaiseksi muuttunutta venäläistä sotilasta. Suomen sisäisen tilanteen luisuessa kohti epäjärjestystä pelättiin venäläisen varusväen radikalisoitumista. Asteittainen venäläisten kotiuttamismääräys oli annettu jo marraskuussa, mutta mihinkään toimenpiteisiin ei oltu vielä ryhdytty. Tammikuun lopulla venäläisvaruskuntia alettiin riisua aseista ”itäisen” uhan torjumiseksi. Sisällissodassa punaisia suomalaisia tukivat erityisesti Helsingissä sijainneen Itämeren laivaston yksiköt sekä Viaporin linnoituksen venäläiset. Näiden lisäksi Tampereen varusväen sekä 106. divisioonan vallankumouskomiteat olivat punaisten puolella. Ratkaisevaksi muodostuneeseen Tampereen taisteluun ja sitä edel täneisiin pienempiin yhteenottoihin on kuitenkin arvioitu osallistuneen vain noin 800 vapaaehtoista venäläistä. Heidän halukkuuttaan punaisten puolella taistelemiseen hillitsi se, että Mannerheim oli helmikuussa antanut luvan ”ilman muuta” ampua taisteluihin osallistuneet venäläiset, siviiliasuisinakin. UOMEN