Kansa taisteli keskenään

ILTA HÄIRIKÖT EXTRA

JAETAAN YHDESSÄ VOIMA-LEHDEN KANSSA

KANSA TAISTELI VASTAKKAIN­ ASETTELUN AIKA ON NYT!

+000 EUROA

N Ä Ä N E K KES

MORAALIPANIIKKI JA SINIRISTI! MAAILMAN HELPOIN VAPAUSSOTA! VOITTAJAN TAAKKA! HEVOSTEN VERIUHRI! AKTIIVIMALLI 1918!

t u n u t u a k a K ahtiaj a s n ka SUUR-SUOMI VAI PUNAINEN SUOMI?

2 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN

Pääkirjoitus

Me ollaan lahtareita kaikki koihin. Vasemmisto ja oikeisto ovat tietenkin yhä päteviä määrittäviä tekijöitä, mutta tutkija Johanna Vuorelma huomauttaa viereisellä sivulla, että ehkäpä nykyisten yhteiskunnallisten jakolinjojen perusta on valettu enemmänkin 1990-luvun lamavuosina kuin sisällissodan taisteluissa.

Tätä identiteettipolitiikkaa miettiessä auttaa myös antropologi Juuso Koposen huomio sivulla 5. Hän rinnastaa länsimaisen historiankirjoituksen alkuperäiskansojen myytteihin sikäli, että molempien varaan rakennetaan identiteettejä. Ja koska historiankirjoitus on tunnetusti ideo­logisen vali-

koivaa, asettuvat identiteettimme usein sattumanvaraisten tapahtumaketjujen määrittelemille raiteille.

NYT KUN OLEMME saaneet

itsereflektion täyteen vauhtiin, mitäpä sitä jarruttelemaan. Samalla kun muistelemme Suomen sisällissotaa, sopii muisElina Hiironniemi

suhtaudutaan tunneperäisesti vielä vuonna 2018, sata vuotta kyseisen sodan päätymisen jälkeen. Pitkä varjo kertoo tietenkin siitä, kuinka traumaattisista tapahtumista on kyse. Osansa tässä on myös sillä, että sodan tapahtumia ei päästy aikanaan prosessoimaan syistä, joita tässäkin lehdessä perataan.

Emme ole vieläkään saavuttaneet konsensusta edes siitä, millä nimellä sodasta puhutaan.

Monet meistä asettavat itsensä ainakin jollain epämääräisellä tasolla jommallekummalle puolelle vuoden 1918 jakolinjaa. Tämä siitä huolimatta, että monet tuolloiset kiistat ja sotaan johtaneet tekijät ovat poistuneet pelilaudalta – osan niistä toki pysyessä edelleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Monella meistä oli sukulaisia molemmilla puolin rintamalinjoja, ja ainakin sen myötä puolensa voi valita ihan identiteettipoliittisin perustein.

SISÄLLISSOTAAN

taa, että suomalaiset aseet osallistuvat tänäkin päivänä sisällissotiin. Esimerkiksi Sako on myynyt tarkkuuskivääreitä Turkkiin, joka käy sotaa kurdeja vastaan – kyse on monen maan alueelle jakautuvasta sisällissodasta. Patria puolestaan ei ole liikoja kriiseillyt, vaikka sen kalustoa on päätynyt esimerkiksi Jemenin sisällis­sotaan.

Sisällissodan satavuotismuisteloiden aikaan ruokimme surutta toisten sotia – ja sodan perintö siirtyy jälleen uusille sukupolville samalla, kun me suomalaiset keräämme siivumme voitoista. Saattaisimmeko toimia toisin?

JARI TAMMINEN PÄÄHÄIRIKKÖ

P.S. Tervetuloa Häiriköt-­ päämajan jo perinteeksi muodostuneeseen Spektaakkeli­ gaalaan 13.3. Helsingin ravintola ­Mascotiin. Luvassa viihteellisiä ohjelmanumeroita sekä keskustelua tämänkin lehden teemoista. Sisäänpääsy nolla euroa (cheap!).

tehdään rinnastuksia usein myös nykypäivästä puhuttaessa, ja poteroita kaivetaan totuttuihin paikSISÄLLISSOTAAN

Fingerpori: Pertti Jarla

ILTA HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli on Häiriköt-päämajan julkaisu, joka ilmestyy maksutta Voima-­

MISSÄ KOMMUNISMIN AAVE LUURAA?

lehden (2/2018) välissä. Päähäirikkö Jari Tamminen Toimitushäirikkö Raimo Pesonen Housukaartilainen Iida Simes Raivotar Kaisu Tervonen Esteetikko Antti Kukkonen Viestimies Elsa Piela.

PUUHAA KOKO PERHEELLE! TÄHÄN LEHTEEN ON PIILOTETTU KOLME KOMMUNISMIN AAVETTA. LÖYDÄTKÖ NE KAIKKI? HURRAA, JOS LÖYDÄT. SAAT KUNNIAA JA MAINETTA KERROTTUASI SAAVUTUKSESTA TUTUILLE JA KYLÄNMIEHILLE.

Häiriköt-päämaja on Koneen Säätiön tukema riippumaton ja sitoutumaton toimija, joka saattaa yhteen akateemisen tutkimuksen ja kulttuurihäirinnän. Taiteen ja aktivismin rajapinnasta löytyvä kulttuurihäirintä on oiva keino tutkia yhteiskuntaamme, purkaa merkityksiä ja kiinnittää huomio epäkohtiin. Termi kulttuurihäirintä (culture­ jamming) on johdettu sodankäyntiin liittyvästä termistä radiohäirintä (­radio jamming). Radiohäirinnässä pyritään luomaan häiriötila viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Samoin kulttuurihäirintä luo häiriöitä sinne, missä niitä ei odoteta, ja nämä häiriöt mahdollistavat maailman näkemisen toisin. Häiriköt haastavat valtakeskittymät esimerkiksi vastamainoksin, katutaiteella ja performanssein luoden samalla spektaakkelia. Lisää Häiriköistä ja kulttuurihäirinnästä osoitteissa häiriköt.fi sekä facebook.com/hairikot

Kannen kuva: Punakaartilainen esittelee aseistustaan, Tampere 1918. Kuvaaja: Matti Luhtala, Vapriikin kuva-arkisto.

KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN | 3

VASTAKKAINASETTELUN AIKA ON TAAS 2010-luvun politiikassa kielikuvia kaivellaan sisällissodan kuvastosta.

TEKSTI JOHANNA VUORELMA KUVA ANTTI KURKO

P

Fingerpori: Pertti Jarla

rakentuu kielikuvien varaan.

Vaikuttava poliittinen retoriikka ammentaa usein kulttuurisesta varannosta, joka on täynnä tunteita herättäviä tarina-aineksia. Suomen sisällissota tarjoaa edelleen vaikuttavia kielikuvia.

Työttömien aktiivimallia koskevaa lakia säädettäessä olisi hyvin voinut ennustaa, että sen ajoittuminen sisällissodan 100-vuotismuistojuhlan kynnykselle ohjaa katseen politiikan symboliselle tasolle: sisällissodan kuvasto ja sen kuvaama kahtiajako määrittävät aktiivimallista käytävää keskustelua.

Sadan vuoden takaista sisällissotaa oli ehditty muistella vasta muutama päivä tammikuun alussa, kun se jo työntyi kielikuvien kautta esiin ajankohtaisessa politiikassa. Oppositiossa olevan SDP:n johtaja Antti Rinne kuvasi aktiivimallista saamaansa kansalaispalautetta, jonka mukaan ”tuntuu siltä, että halutaan laittaa työttömät polvilleen ja antaa heille niska­laukaus”. Rinteen ”niskalaukaus” herätti kiivasta kritiikkiä kielikuvan kulttuurisen merkityksen takia, se ei ollut mikä tahansa kuvaus väkivallasta.

Pääministeri Juha Sipilän puhe polveen potkaisemisesta kuvaa sekin väkivaltaa, mutta ei herätä samanlaista tunnereaktiota kuin sisällissotaan kiinnittyvä retoriikka. Perheiden ja sukujen yksityisestä sisällissotamuistelusta ja siihen liittyvistä traumoista on tulossa yhtä enenevässä määrin julkista ja politisoitunutta symboliikkaa, joka tarjoaa merkityksiä nykypolitiikalle.

OLITIIKAN KIELI

KOKOOMUKSEN KANSANEDUSTAJA

Juhana Vartiainen on viitannut sisällissodan perintöön vertaillessaan Suomen ja Ruotsin työmarkkinoita ja yhteiskunnallista ilmapiiriä. Vartiai­ sen mukaan ruotsalaisilla on ”vahvempi luottamus tulevaisuuteen kuin suomalaisilla. Ruotsalaiset luottavat myös enemmän toisiinsa. Suomessa on enemmän eripuraa, vihaa ja epäluuloisuutta. Liekö se sisällissodan perua.” Vartiainen on oikeassa siinä, että Suomessa on kasvavaa epäluottamusta, mutta sen yhdistäminen sisällissodan perintöön on kyseenalaista.

Projektitutkija Matti Hirvonen kirjoitti syksyllä julkaistussa Kalevi Sorsa -säätiön tutkimusraportissaan Luottamuksen loppu? Suomalainen sopimusyhteiskunta myller­ ryksessä 2015–2017 siitä, miten Sipilän hallitus vastaa ”työnantajien vuosikymmeniä muhineisiin toiveisiin muuttaa kolmikantaisen sopimusyhteiskunnan hegemonista diskurssia pysyvästi”.

Hirvonen ei palauta kasvavaa epäluottamusta sisällissodan verenperintöön vaan 1990-luvun lamavuosiin, joiden seurauksena ”keskeiseksi tavoitteeksi tuli ay-liikkeen nujertaminen ja sopimusyhteiskunnan institutionaalisen järjestyksen muuttaminen työnantajia hyödyttävään suuntaan”.

Toisin sanoen epäluottamuksen taustalla on Hirvosen mukaan määrätietoinen, ideologisesti virittynyt pyrkimys murtaa sopimusyhteiskunnan vuosikymmeniä kestänyt rakenne, ei kansallinen trauma ylisukupolvisesta sisällissotakokemuksesta. Vartiaisen psykohistoriallinen luenta yhteiskunnallisesta epäluottamuksen ilmapii-

ristä tarjoaa hyvin erilaisen tulkinnan kuin Hirvosen poliittinen luenta. sisällissodan jälkeen julkisessa keskustelussa puhutaan ”lahtareista” ja ”kommunisteista”, jotka pyrkivät hajottamaan Suomen yhtenäisyyttä.

Vielä muutama vuosi sitten näytti, että määrittävin yhteiskunnallinen jakolinja saattaisi piirtyä pikemmin konservatiivien ja liberaalien kuin oikeiston ja vasemmiston välille, mutta viimeistään sisällissodan muistovuonna Suomessa on palattu perinteiseen luokkaretoriikkaan.

Aalto-yliopiston käytäntöön suuntautunut professori Pekka Mattila kirjoitti kolumnissaan aktiivimallia vastaan suunnatun mielenosoituksen päivänä: ”Tulva meidän jälkeemme, taitaa olla suomalaiselle SAK:lle ja sen liitoille luontainen tervehdys jälkipolville, jotka aikanaan ihmettelevät varmasti, miksi kansakunta alkoi tuhota itseään.” Sisällissotaa on kuvattu kansakunnan itsetuhoksi, mutta nyt Mattila vertasi ammattiliittojen toimintaa samanlaiseksi itsetuhoiseksi toiminnaksi, ”kuolemanvietiksi”. Mattila näki tilanteessa myös mahdollisuuden ”poistaa” työntekijöitä kansantalouden ja viennin tieltä automaation ja digitalisoinnin avulla.

Työn merkitystä on perinteisesti korostettu niin vasemmalla kuin oikealla, mutta tässä koko ajatus työn puolustamisesta karnevalisoidaan – työtä ei yhteiskuntaa hajottaville lakkoilijoille pitäisi edes suoda.

100 VUOTTA

työttömistä, jotka tarvitsevat keppiä ja kurinpalautusta. Kuten Raimo Pesonen kirjoitti vuonna 2015 suomalaisesta keskusteluilmapiiristä: ”Työtä vaille jääminen halutaan selittää yksilön moraalisista puutteista johtuvaksi.

Tällaisessa todellisuudessa toimeentulotuellaan leveilevä Tatu on todellisiin olosuhteisiinsa katsomatta yhteiskunnan vihollinen numero yksi, ja sen mukaisesti häntä kauhistellaan ja valvotaan.”

Tai kuten tutkija Jouni Tilli toteaa aktiivimallista: ”Julkisuudessa asiaa on käsitelty pitkälti moraalisena ongelmana. Keskiössä on ollut työttömien hyveellisyys – lähinnä sen puute.” Sisällissodan kulttuurinen kuvasto tarjoaa runsaasti tarina-aineksia juuri moraalisiin kuvauksiin aikamme yhteiskunnallisesta jakolinjasta.

Samaan aikaan juhlapuheissa korostetaan kansallisen yhtenäisyyden merkitystä. Sisällissodan tarjoamiin kielikuviin verrattuna juhlapuheiden liturgia tarjoaa niukasti tarttumapintaa aikana, jolloin hallituksen politiikka nostattaa äänekästä ja laajaa vastustusta kansalaisissa.

Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa ja päätoimittaa Politiikastalehteä.

nostaa esiin vahvaa moraalista kuvastoa­.

Nyt luodaan kuvaa laiskoista

KESKUSTELU AKTIIVIMALLISTA

HYV ÄT

Aktiivimalli 1918

S

jälkeen vallankumousyrityksen syyksi esitettiin muun muassa punaisten moraalisia puutteita, jotka kumpusivat työhaluttomuudesta, pitkään puuttuneesta asevelvollisuudesta ja muusta kurin puutteesta. Tällaiseen maaperään punaryssätarISÄLLISSODAN

tunnan oli helppo iskeä. Palkankorotusten nähtiin ruokkivan joutilaisuutta, eli suistavan vaatijansa entistä syvemmälle turmellukseen. Niinpä ­Hufvudstadsbladet saattoi ilmoittaa, että ”huonostikin palkattu työ on otettava vastaan” ja ”työvoimansa myyjä ei saa keinotella hinnoilla kuten muiden tuotteiden myyjät. Oikeus olla olemassa on lunastettava kovalla työllä”.

Työnteon moraalia elähdyttävää vaikutusta

pohdittaessa päädyttiin lopulta siihen, että punavankien lähettäminen pakkotyöhön Saksaan saattaisi ratkaista monta ongelmaa yhdellä kertaa. Kunnon kansalaisiksi kasvaessaan entiset kapinalliset lyhentäisivät samalla Suomen velka­t aakkaa.

Ajatus kuivui lopullisesti kokoon Saksan häviön myötä.

IETÄ

Ä!

4 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN

KAMPPAILU SISÄLLISSODAN LUONTEESTA Valkoinen Suomi voitti myös sodan jälkeen käydyn ideologisen kamppailun.

TEKSTI JUUSO KOPONEN KUVAT PEKKA ELOMAA

A

NTROPOLOGISESTA

näkökulmasta historiankirjoitus on eräänlainen länsimaisen kulttuurin vastine alkuperäiskansojen myyteille. Alkumyyttien tavoin myös historia toimii välineenä, jonka avulla oikeutetaan nykyistä yhteiskunnallista todellisuutta siinä vallitsevine hierarkioineen. Kuten antropologi Claude Lévi-Strauss on korostanut, historiankirjoitus perustuu ideologiselle tulkinnalle melko harvoista menneisyyttä koskevista tosiasioista. Samalla historiankirjoitus heijastelee aina kirjoittajiensa tarpeita.

Suomen sisällissotaa koskevan keskustelun kohdalla on syytä pitää mielessä, että historia ei ole menneisyyden vaan nykyisyyden tuotetta. Tällöin kysymys siitä, kenellä on valta määritellä menneisyys mieleisekseen, on keskeisempi ja mielenkiintoisempi kuin positivistisen historiankirjoituksen hellimä kysymys siitä, mitä todella on tapahtunut. luonteesta ja nimestä jakaa edelleen suomalaiKYSYMYS SISÄLLISSODAN

sia. Jo sodan aikana rintamalinjojen vastakkaisilla puolilla konflikti hahmotettiin hyvin eri tavoin. Tässä mielessä sisällissota ei ollut yksi vaan useampi sota. Toisaalta useimpien suomalaisten arkijärkeen tuntuu kuuluvan myös ajatus siitä, että valkoisten voitto oli sittenkin suomalaisten kannalta parempi lopputulos. Kenties pinnallinen kiista sodan nimestä estää meitä hahmottamasta toista kamppailua, joka on päättynyt konsensukseen siitä, mistä sodassa todella oli kysymys.

Näin valkoinen puoli voitti paitsi sodan myös ideologisen kamppailun sodan perimmäisestä luonteesta.

Tämän vallitsevan kulttuurihegemonian ansiosta punaisten tavoitteet ja perintö koetaan nykypäivänä vasemmistolaisissakin piireissä jossain määrin vieraiksi. Harva vasemmistolainen ajattelee vakavissaan, että punaisten voitto olisi ollut Suomen kannalta parempi vaihtoehto. Taustalla kummittelee pelko siitä, että punaisten johtama

Suomi ei olisi kyennyt pysymään itsenäisenä sosialistisena valtiona.

Suomalaisiin on saatu iskostettua ajatus, jonka mukaan olisimme joutuneet pysyvästi bolševikkien etupiiriin, mikäli punaiset olisivat voittaneet. Tällöin Suomi olisi mahdollisesti liitetty osaksi Neuvostoliittoa. Stalinin valtakaudella suomalaiset olisivat joutuneet vainon ja suoranaisen kansanmurhan kohteeksi.

Suomalainen hyvinvointivaltio ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa. Lyhyesti sanottuna asiat olisivat olleet huonommin kuin ne nyt ovat.

Sisällissota ei ollut yksi vaan useampi sota.

ERÄS KESKEINEN sisällissotaan liittyvä trauma onkin juuri se, miten hävinneen osapuolen tavoitteet määrittyvät kansallisen kertomuksen ja historian kannalta virheellisiksi ja moraalisesti tuomittaviksi. Niitä voidaan korkeintaan ymmärtää esimerkiksi köyhyyden ja puutteen aikaansaamana epätoivoisena reaktiona, mutta ei kuitenkaan täysin hyväksyä.

Näin ollen valkoinen Suomi on voittanut ennen kaikkea ideologisesti – se on onnistunut esittämään voittonsa ainoana hyväksyttävänä asiaintilana, eräänlaisena historianfilosofisena välttämättömyytenä. Vaihtoehtoiset, toteutumatta jääneet kehityskulut on leimattu vaaralliseksi utopismiksi, jonka lopputulemana olisi ollut kansallinen tuho.

Nykyisin suomalaisnuorista vain hyvin pieni osa samaistuu sisällissodan hävinneeseen osapuoleen. Tämä kertoo omaa kieltään vallitsevan järjestelmän ideologisesta voimasta. Nykyisin vallitseva mentaliteetti korostaa individualistisia arvoja. Pyrkimys yhteiskunnan muuttamiseen kollektiivisen kamppailun keinoin koetaan vieraaksi.

Nykyään myönnetään yleisesti, että menneisyyttä koskevat tulkinnat ovat aina luonteeltaan poliittisia. Samalla on myös niin, että maailman muuttuessa myös menneisyyttä koskevat tulkinnat voivat muuttua.

Kirjoittaja on antropologi ja valtiotieteiden maisteri.

KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN | 5

Voittajien ­taakka todellisuudesta vaikeneminen jätti voittajiin? Kysymys nousee esiin historiantutkimuksen tarkentaessa vuodesta 1918 muodostettua kuvaa. Tutkija Aapo Roselius arvioi, että punaisten vankien murhaamiseen osallistui ainakin 8 000 miestä. Se tarkoittaa noin kymmenesosaa valkoisen armeijan vahvuudesta. Laittomien teloitusten, kidutuksen ja vankileirien kurjuuden silminnäkijöiden kokonaismäärä jää arvoitukseksi, mutta on ilmeistä, että valtaosa valkoisista oli tietoisia sodan loppuselvittelyjen luonteesta.

Nopeasti synnytetyn vapaussotakertomuksen sankarimyytteihin tapahtumien muistelu ei kuitenkaan sopinut. Ristiriita ei koskenut vain sotilaita. Tutkijat puhuvat paikallisyhteisöihin kätkeytyneestä valkoisen vaikenemisen kulttuurista: kenttäoikeuksien jäseninä paikallisiin puhdistuksiin saattoi osallistua koko valkoinen eliitti opettajista ja kauppiasta lähtien.

He vaikenivat yhdessä, eikä puhumaan voitu pakottaa, koska valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin viimeisenä virkatoimenaan 7.12.1918 antama asetus taannehtivasta armahduksesta teki voittajien rikosten tutkinnasta käytännössä mahdotonta.

MILLAISET JÄLJET SISÄLLISSODAN

on melkoinen. Sotarikoksiin syyllistyneistä punaisista useimmat surmattiin saman tien, monet Venäjälle paenneista taas päätyivät myöhemmin Stalinin terrorin uhreiksi. Valtaosalla teloituksissa ja leireillä kuolleista punaisista oli sotarikosten suhteen vain uhrin rooli.

Seppo Hentilä pitää punaisen puolen kahtena suurimpana sisällissodan jälkeisen katkeruuden aiheuttajana valkoisten teloittajien jälkikäteistä armahdusta ja omien vainajien julkisen muistamisen kriminalisointia. Punaisten vaientaminen oli osa vapaussotakertomuksen rakentamista, sen kääntöpuoli. Muun muassa vapaussotamyytin varjelemista tarkoittanut historiantutkijoiden ”henkinen asevelvollisuus” taas jatkui yli puolen vuosisadan päähän.

Punaisilla oli kuitenkin mahdollisuus käsitellä asioita omassa piirissään ja niiden oikeilla nimillä. Valkoisten rooliin tämäkään ei välttämättä sopinut. Vaikenemisen kulttuurin rikkominen sai osakseen raivokkaita reaktioita. Mannerheimin ystäväpiiriin kuulunut Hjalmar Linder joutui pakenemaan ulkomaille vaadittuaan toukokuussa 1918 teloitusten lopettamista. Hän menetti omaisuutensa ja päätyi itsemurhaan. Urho Kekkonen oli yksi niistä harvoista teloitusten johtajista, jotka puhuivat julkisesti teon aiheuttamista traumoista – ja hänkin vasta yli 80-vuotiaana, monta vuosikymmentä kestäneen presidenttiyden jälkeen.

ERO PUNAISTEN KOHTALOON

Paha maisema Keväällä 1918 suomalaiset teloittivat ja murhasivat toisiaan syrjäisissä metsissä ja hiekkakuopissa. Monesti ruumiit peitettiin hätäisesti ja pyrittiin unohtamaan. Pekka Elomaa etsi ja kuvasi näitä tarinansa menettäneitä hautapaikkoja usean vuoden ajan. Vuonna 2003 kuvista koottiin Paha maisema -näyttely, ja vuonna 2008 ilmestyi samanniminen kirja.

YLLÄ: HALLAKORPI

Kaarle Laine ja Hugo Salmi teloitettiin tällä paikalla Lammin Iso-Evon Halla­korventiellä toukokuussa 1918. Laine ja Salmi ovat edelleen haudattuina ­pellossa.

ALHAALLA: MUSTILA

Valkeakosken naiskomppanian hauta Hauhon Mustilassa. Kolmisen­ kymmentä Valkeakosken naiskomppanian nuorta naista teloitettiin paikalla vappuna 1918.

ON KOHTUULLISEN HYVIN TIEDOSSA ,

mitä kiellettyjen tekojen aktiivinen peittely voi ihmisen psyykelle tehdä ja kuinka vaikeneminen, teeskentely ja erilainen kulissien pystyttäminen voivat sairastuttaa perheitä ja pieniä yhteisöjä. Kokonaisen valtion tasolla kysymys muuttuu tietysti haastavammaksi. Merkkejä voittajan taakasta voi löytää helposti erilaisiin patsaskiistoihin liittyvästä ohipuhumisesta ja itsenäisyyspäivän juhlinnan käpertymisestä talvisodan ympärille, mutta aiheen laajempi pohtiminen voisi lisätä ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen keskustelukulttuurista.

RAIMO PESONEN

6 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN

Siniristilippu syntyi moraalise st Suomenlinnan punavangit katsoivat uutta lippua teloituspaikalla.

TEKSTI TUOMAS TEPORA

S

ja ruotsalaisilla vahvistettu seurue valkoisen Suomen silmäätekeviä, senaattoreita, professoreja ja upseereita purjehti juhlallisesti Viaporiin toukokuun 12. päivänä 1918. Lyhyt venematka entiseen venäläiseen varuskuntaan merkitsi mukana olleille symbolista vapautusretkeä, sillä matkan tarkoitus oli ensi kertaa nostaa linnoituksen valleille tuolloin valtiolippuna käytetty leijonalippu. Venäläinen varusväki oli vetäytynyt jo maaliskuussa eikä Helsingissä ollut enää taisteltu kuukauteen eli sen jälkeen, kun saksalaiset olivat laajentaneet ensimmäisen maailmansodan itärintaman Suomeen ja vallanneet kaupungin punaisilta.

Lipun alla valkoisen hallituksen puheenjohtaja P. E. Svinhufvud nimitti merilinnoituksen Suomenlinnaksi ruotsinkielisen sivistyneistön mielipahaksi.

Seremoniasta raportoinut kirjailija-toimittaja Juhani Aho tunnelmoi mukana välttäen kuitenkin näköyhteyttä saaren uusimpiin asukkeihin, punavankeihin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Suomen lipusta tuli sinivalkoinen, suomenkielisen nationalismin varhaisen suuntauksen eli vanhasuomalaisuuden AKSALAISILLA

suosimien värien mukaan. Suomenlinnassa kesällä ja syksyllä 1918 viruneiden punavankien kertomusperinteessä leirin teloituspaikan taustalla liehuikin siniristilippu. vaakunavärit olivat vanhastaan ruotsinkielisen väestön värit, joita myös suomenkieliset liberaalit eli nuorsuomalaiset olivat alkaneet kannattaa 1900-luvun alun routavuosien aikana. Kannattajilleen ne merkitsivät vastarintaa koettua venäläistämistä vastaan. Sinivalkoinen oli sen sijaan ensimmäisen polven fennomaanien väriyhdistelmä, joka oli alun perin lainattu Venäjän laivastolta 1800-luvun puolivälissä. Ideana oli näin osoittaa lojaaliutta keisarille, joka tuki voimistuvaa suomenkielistä nationalismia.

1900-luvun alussa sinivalkoinen oli jo vakiintunut konservatiivisen suomenkielisyyden tunnukseksi, ja se iskostui myös maalaislasten tietoisuuteen laajenevan koulutuksen myötä.

Sinivalkoisesta ei yleensä sommiteltu ristilippuja, sillä se viittasi suomenkielisyysliikkeen kannattajien keskuudessa skandinavismiin, josta tahdottiin erottautua.

PUNAKELTAISET

Viimeistään vuoden 1905 suurlakon seurauksena työväen järjestöliput tulivat kaduille. Ne olivat uusi tapa osoittaa yhteenkuuluvuutta ja joukkovoimaa suuriruhtinaskunnan julkisuudessa. Sosialismin punaväri alkoi vieroittaa porvarillisesti ajattelevia kansalaisia läheltään. Julkinen liputus oli kuitenkin rajoitettua, ja ennen vuotta 1917 etenkään leijonalipun poliittinen käyttö ei ollut mahdollista. kysymys Suomen lipusta tuli ajankohtaiseksi, kun keisarivallan murtuminen oli sysännyt yhteiskunnan pois raiteiltaan: luokkakonflikti ja nopeasti avautunut kamppailu valtiollisesta itsenäisyydestä limittyivät toisiinsa. Syksyllä 1917 Helsingissä vallitsi aikalais­kuvausten mukaan lippuanarkia, kun erilaiset värisommitelmat ja poliittiset suuntaukset tunnustivat väriä. Itsenäiseksi julistautuneen valtion kansallislipuksi oli tulossa keltainen risti punaisella pohjalla ja valtiolipuksi leijonalippu, mutta sinivalkoinen väri pyrki mukaan ehdotuksiin.

VALLANKUMOUSVUONNA 1917

Polarisoituneessa tilanteessa bolše­ vikkien vallankaappauksen siivittämänä työväki luotti puhtaisiin ”punavärivaatteisiin” ja ironisoi porvaristoa sen innosta luoda Suomelle ”keppinenässä” kannettavia ”vaateriepuja.” Työ­ väen innokkuutta julistaa sanomaansa järjestölippujen alta ei tosin voi pitää yhtään porvarileiriä vähäisempänä.

Suomessa tapahtui muutos symboliikassa. Vakioselityksen mukaan valkoisten voittajien mielestä punaväri Suomen lipussa ei voinut tulla kyseeseen. Se olisi ollut veristä pilkkaa, niin kuin maalaisliiton ideologi Santeri Alkio heti sodan jälkeen totesi. Punaväri lipussa ei kuitenkaan ollut ongelma ruotsinkieliselle, valkoiselle keskiluokalle. Kysymys tiivistyikin nyt suomenkielisen porvariston – nuorsuomalaisten ja fennomaanien – sisäiseksi kamppailuksi.

SISÄLLISSODAN SEURAUKSENA

KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN | 7

AJA TT AIHELEM ETT ISEN A!

se sta paniikista

Kansan kasvatuslaitos ja tasa-arvo ”H

Tämän henkisen kiistan voittajaksi nousi konservatiivinen, fennomaanien suosima sinivalkoisuus, jossa korostui uhrilla ja viattomalla nuorella verellä lunastettu vapauden symboliikka.

Kompromissina sinivalkoisesta lipusta tehtiin silti pohjoismainen ristilippu.

Keväällä 1918 myös leijonanosa nuoremman polven liberaaleista vaihtoi väriä ja liputti sinivalkoisella. Taustalla vaikutti moraalinen paniikki, jonka rahvaan kapina sivistyneistössä aiheutti. Vapauden tiellä oli ennen sotaa menty liian pitkälle! Runoilija L. Onerva oli vielä vuotta aiemmin julistanut leijonalipun vapaudensanomaa, mutta toukokuussa 1918 hän sitoi siniristiä turvaksi Suomen kotien.

Sisällissota tunnetaan luokkakonflikti-

na, mutta sen sivussa Suomi myös suomenkielistyi konservatiivisten tunnusten johdolla.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kollegiumtutkija ja Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti. Hänen teoksiinsa kuuluvat muun muassa lippunationalismia tarkasteleva Sinun puolestas elää ja kuolla (2011) ja Aapo Roseliuksen kanssa toimitettu Rikki revitty maa. Suomen sisällis­ sodan kokemukset ja perintö (2018).

YVÄ

SOTILAALLINEN­

kasvatus karsii miehestä pahimmastakin hävyttömyyden ja opettaa hänet ’tietämään huutia’”.

Heti sisällissodan jälkeen Suomessa pidettiin ammattiarmeijaan siirtymistä mahdollisena vaihtoehtona. Näkemykset asevelvollisuusarmeijan kasvatuksellisesta merkityksestä kuitenkin voittivat. Juhani Ahon sanoin kyse oli ”siveellisestä suursiivouksesta” ja ”kansan hengen puhdistamisesta ja desinfioinnista”.

Näin syntyi kurinalaisia kansalaisia tuottava ”miesten koulu”, jonka suosiota kansan keskuudessa seurataan edelleen tarkasti. Yleisen asevelvollisuuden kannatus on gallupien mukaan säilynyt korkealla. Vain miehiä koskevaa järjestelmää on kuitenkin ryhdytty arvostelmaan tasa-arvon puutteesta.

Koska asevelvollisuuden arvostus on korkealla eikä puolustusvoimat tarvitse sota-ajan joukkoihinsa niin paljoa miehiä kuin sille on nyt tarjolla, tasa-arvo-ongelman ratkaisu vaikuttaa ilmeiseltä: muutetaan asepalvelus kaikille vapaa­ ehtoiseksi.

Ajatuksen ympärillä leijuva hiljaisuus paljastaa sen mahdottomuuden: vapaaehtoisuus lopettaisi asevelvollisuuden merkityksen kansan kasvatuslaitoksena ja jättäisi auki mahdollisuuden siihen, että hyvien gallup-lukujen uskottavuus murenisi. Niinpä tasa-arvokysymys todennäköisesti joko sivuutetaan tai ratkaistaan se muuttamalla asevelvollisuus myös naisia koskevaksi. Vuoden 1918 valkoisessa Suomessa naisellakin oli toki paikkansa, mutta se ei ollut kiväärin takana.

B. Kalling, Vapriikin kuva-arkisto

Hevosten veriuhri

I Mutkien kautta maaliin!

Sininen ja valkoinen lainattiin väreiksi Venäjän laivastolta. Väri­ yhdistelmää kannattivat muun muassa Zacharias Topelius ja ­Minna Canth. Punaisen ja keltaisen kannalle asettui muun muassa Albert Edefelt.

on valjastanut hevosen sotavankkuriensa vetäjäksi lukemattomia kertoja kautta historian. Perimätieto osaa kertoa, että usein taistelun tiimellyksessä hevosille on suotu armo silloinkin, kun ihmisille sitä ei ole riittänyt.

Näin myös Suomessa 1918. Onhan kyse viattomista luontokappaleista, jotka olivat taistelun keskellä vastoin omaa tahtoaan. Eivät kaikki HMINEN

ihmisetkään paikalla oman halunsa perusteella olleet.

Vaikka hevosia kohtaan koettiinkin suopeutta, jäi vuonna 1918 kaikki elollinen ihmisen taisteluiden, ristituleen kuten niin usein ennemmin ja sittemmin. Kuvassa yksi sisällissodan lukuisista eläinuhreista Tampereen Hämeenkadulla. Vastoin omaa tah­toaan paikalle tuotu, ihmisen hulluuden alttarilla surmattu.

ENTÄPÄ JOS?

ä aivan voineet menn at iv lis o t ia as earvoa. ssa monet usten sarja, jo van vain viihd m le u o tt in sa se n u o a an ri Histo a toteututelulla ajatella a, eräänlaisen n allisella jossit ri lu to ka is ö H ty . in an is to ään politiik in, kun sisälitenkin käytet imerkiksi sillo es u tu ah p ­Joskus sitä ku ta a: näin ksella, jonka oiden jatkeen eutetaan oletu ik o a ta in neiden tosi­asi im to n iseen omen päätym eiden valkoiste u n S t ta u it n vo ta h an jo d lisso i väistämättä sten voitto olis ai n u p an ka u m vallan alle.

Stalinin hirmu stalisuudesta no el d to in ta jo a kerto tka sleikit voivat ekanismeja, jo m ja ja Toisaalta ajatu u lk ku ys toriallisia kehit pä jos… malla esiin his teeseen. Entä n la ti en se yi t nyk ovat johtanee

Suur-Suomi 1918 Entäpä jos Suomi olisi kirkkaanvalkoinen kuningaskunta?

TEKSTI OULA SILVENNOINEN

TOUKOKUU 1918 Helsingin valtausparaati 16. toukokuuta on valkoisen armeijan voitonjuhla.

Jääkäriliikkeen ja talonpoikaisarmeijan avainjohtajista koostunut ydinjoukko on kuitenkin kuukausien ajan seurannut kehitystä huolestuneena.

Suur-Suomen aamunkoitto on käsillä, mutta valkoisten sisäinen hajanaisuus uhkaa tehdä kaiken tyhjäksi. Isänmaa saattaa jäädä valkoistenkin riveihin pesiytyneiden ryssänupseerien ja kellarisankarien haltuun juuri silloin, kun sen korkein hetki lyö. Rintamamiespiireissä pohditaan siksi maan kohtaloon puuttumista asevoimin.

Saatuaan toimilleen saksalaisten komentajan, kenraali Rüdiger von der Goltzin hyväksynnän, rintamamiehet toimivat. Yhteistyöstä kieltäytyneet valkoisen armeijan johtajat ja senaattorit, Mannerheim ja Svinhufvud mukaan lukien, suljetaan kohteliaaseen kotiarestiin hotelli Kämpiin. Uusi rintamamiessenaatti julistaa toimivansa väliaikaisena hallituksena, kunnes kuninkaanvaali on saatu toimitettua ja isänmaan etu turvattua. Ainoa pettymys on entente-valtojen, Ranskan ja Britannian, sekä Ruotsin epäluuloinen reaktio valkoista hallitusta kohtaan.

Keisari Wilhelm II:n poika Oskar hyväksyy von der Goltzin suosituksesta tarjouksen Suomen kruunusta. Hallitsijanimellä Oskari valtaistuimelle nousevan kuninkaan kruunajaiset sovitaan marraskuulle. Keisarillista palatsia aletaan kunnostaa kuninkaanlinnaksi,

kultasepät ryhtyvät valmistamaan taiteilija Eric Ehrströmin suunnittelemaa kruunua ja vaatturit taiteilija Akseli Gallén-Kallelan piirtämiä hovipukuja.

Uutta, Hohenzollernien heraldisiin väreihin perustuvaa mustavalkoista valtakunnanlippua ryhdytään suunnittelemaan.

Vallankaappaukseen osallistunut jääkäri K. M. Wallenius kirjoittaa ­innos­tuneena: Nyt on kurssi oikea. Suomesta tulee kansanvaltainen maa, oikeasti kan­ sanvaltainen, eikä mikään puoluepu­ karien ja poliittisten humbugimaaka­ reiden sirkusareena. Ja kukapa kansaa oikeammin edustaisi kuin sen oman vapausarmeijan riveihin ryhmittyneet harmaatakkiset talonpoikaissoturit?

Puoluemieli ja eduskuntariitely vain halvaannuttaisivat taistelukykymme juuri silloin, kun sitä kipeimmin tarvi­ taan: suuren Suomen syntyhetkellä!

SYYSKUU 1918 Punikit ja sellaisiksi epäillyt on koottu vankileireille. Suomalaisia asiamiehiä on keväästä lähtien liikkunut Vienassa, Karjalassa ja Inkerinmaalla valmistelemassa kansannousuja. Sivénin veljesten, Paavon ja Bobin, maineteot alkavat saavuttaa kuuluisuutta. Kyösti Wilkuna valmistelee uutta jatko-osaa kirjalleen Suomalaisia sankareita.

Virallisesti Suomi ei tiedä mitään vieraan valtion alueella taistelevista

”pienistä harmaista miehistä”. Kiimasjärvi, Repola ja Porajärvi vallataan nopeasti, ja pikaisen kansanäänestyksen jälkeen pitäjät päättävät yksimielisesti liittyä Suomeen. Kansankomissaarien neuvosto ja entente-vallat eivät tunnusta kansanäänestysten tulosta.

Bolševikkien puolelta tulleista loikkareista koostuva ”Kirjasalon tasavallan tietotoimisto” alkaa välittää propagandaa Venäjälle. Suomi suuntaa Venäjälle voimakkaan lentolehtiskampanjan ja maalaa vastustajansa moraalisesti rappeutuneiksi juutalaispesiksi.

Rintamamieshallituksen linjaukset luovat suomalaista yhteiskuntaa uudeksi. Hallituksen jäsen, jääkäriliikkeen aktivisti Martti Pihkala hahmottelee päiväkirjaansa uuden hallinnon päätavoitteet:

KESÄKUU 1919

Kansakunnalle voitetaan taistellen laa­ ja kotimaa, ja samalla ryhdytään tar­ mokkaasti kohottamaan suomalaista kansaa sille kuuluvaan sijaan. Kaupun­ keihimme pesiytynyt iljettävä saasta on aivan säälimättömästi ja riuskoin luu­ danvedoin laastava pois: ryssäläinen prostitutsioni kansamme lisääntymisky­ kyä heikentävine veneerisine tauteineen, irstaus, juoppous, kortinpeluu sekä rie­ naavat ja siivottomat puheet. Miehi­ mykset, sakilaiset ja nuoria piikatyttöjä kaupunkien ilopaikoissa vaanivat lipe­ vät keppiherrat lähetetään leireille, jos­ sa heistä sotilaallisella kurilla kitketään siveellinen vetelyys ja istutetaan tilalle rautainen isänmaallinen velvollisuuden­ tunto.

Kun Vienan rannat ja maa ovat vapaat, Karjala irti kah­ leistaan, Inkeri itkee ilosta vapauden aamunkoissa ja suomalainen talonpoikaisso­ turi pesee saappaitaan Jää­ meren koleissa rantavesissä, vielä silloinkaan ei Suomen kansan kohtalo ole täytty­ nyt. Yksi heimomme iki­ aikainen sortaja on vielä lyömättä. Skandinaavien ikeen alla on yhä Ahve­ nanmaa, Länsipohja ja Ruijan kainulaisten ja­ lo sukukunta. Mutta ei enää kauan. Meillä rin­ tamamiespiireissä on jo

Saksan romahdus osoittautuu lopulta helpotukseksi. Oskar luopuu kruunusta, ja Suomi pääsee eroon asemastaan Saksan taloudellisena ja poliittisena alusmaana. Kuningasprojekti hiipuu Tanskan prinssi Valdemarin kieltäydyttyä Suomen kruunusta: Suomi vakiintuu valtionhoitajan johtamaksi autoritaariseksi hallinnoksi.

Elpyvä vientikauppa mahdollistaa Suur-Suomeen tähtäävien sotaretkien jatkamisen. Ruotsi miehittää yhä Ahvenanmaata, ja Torniossa perustettu Länsipohjan toimikunta vaatii avoimesti ­alueen liittämistä Suomeen. Vapaussoturi Vihtori Kosola kirjoittaa kotiinsa:

pitkään puhuttu sotaretkestä Ruotsia ja Norjaa vastaan.

JOULUKUU 1920 Voimistuvaa tasavaltalaista ja liberaalia oppositiota pidetään kurissa poliisin ja vankileirien avulla. Suhteet Ruotsiin pysyvät jännittyneinä, ja Ahvenanmaan miehitys jatkuu. Länsipohjan ja Ruijan sotaretket jäävät toteutumatta.

Neuvosto-Venäjän kanssa Suomi on pitkään julistamattomassa, epävirallisessa sodassa. Viimeinen toiveita herättävä jakso osuu kesään 1920, jolloin suomalaiset saavuttavat vielä kerran Vienanmeren rannat. Logistisesti sotaretki on kuitenkin vaikea. Bolševikit tukeutuvat rautatiehen, mutta suomalaisten täytyy johtaa huoltonsa yli vaikeiden taivalten. Alkaa käydä ilmeiseksi, että muista vihollisista vapauduttuaan bolševikit kykenevät painostamaan suomalaiset pois alueelta.

Kirjailija Kyösti Wilkuna uskoutuu päiväkirjalleen: Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta! Jääkäri­ marssin ylväät sanat velvoittavat! Tiu­ koin kasvatustoimin on puututtava kansaamme rappeuttavien oppien le­ vittämiseen: mitä ankarimmin keinoin

on työväen keskuudesta juurittava kai­ kenlainen sosialismi ja bolševismi. Var­ minta on ottaa punikkien lapset valtion kasvatettaviksi. Ankara lisääntymisku­ ri on saatettava voimaan, ja keskuu­ destamme karkotettava kaikenlaiset ve­ renperintöämme heikentävät ainekset: ainakin ryssät, juutalaiset, mustalai­ set ja tataarit, samoin kuin se Oulussa markkinoilla näkemäni pikimusta nee­ keri, jos se vielä Suomessa on.

Rauhanneuvottelut päätetään aloittaa tilanteessa, jossa suomalaiset pitävät hallussaan vielä laajoja alueita Itä-Karjalassa, mutta eivät kokonaistavoitettaan, Laatokan–Syvärin–Äänisen–Vienanmeren-rajaa. Neuvostohallituksen koheneva tilanne tekee sen haluttomaksi enempiin myönnytyksiin.

Lopputuloksena Suomi saa Petsamon, Vienasta Sohjanansuu–Uhtuarajalinjan, Kiimasjärven, Repolan ja Porajärven ja vähäisen rajantarkistuksen Kannaksella. Kuultuaan uutisen rauhasta Bobi Sivén ampuu itsensä.

Rintamamiespiireissä ryhdytään suunnittelemaan vastuussa olevan petturihallituksen syrjäyttämistä asevoimin.

Isänmaan kohtalon korkea hetki on koittanut.

Kirjoittaja on akatemiatutkija.

Venäläinen Suomi 1918 Kun Talvipalatsi kiitti Mannerheimia.

TEKSTI MARKKU KANGASPURO

S

pitkään kytenyt sisällissota käynnistyi muodollisesti 28.1.1918. Sitä ennen vallankumous oli ehditty päättää ja perua muutaman kuukauden kuluessa kaksi kertaa, minkä vuoksi se ei ollut minkäänlainen yllätys Vaasaan paenneelle Suomen valkoiselle senaatille. Niinpä venäläisten varuskuntien aseistariisunta oli aloitettu jo edellisenä päivänä kenraali Mannerheimin johdolla.

Tulevaa oli ennakoinut myös Mannerheimin johtama salainen sotilaskomitea, joka myös oli siirtynyt Vaasaan ennen Helsingissä julistettua vallankumousta.

Sisällissodan puhkeamisen jälkeen senaatille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä sotilaskomitea armeijan viralliseksi pääesikunnaksi. Mannerheim johti käytännössä koko Vaasan hallitusta – sillä kun ei ollut sotilaallista valmistautumista lukuun ottamatta juuri muuta toimintaa.

UOMEN

sen sijaan oli suunnitelmia. Suurin uhka niille olivat saksalaissuuntauksen kannattajat, jotka vetosivat Venäjän keisarivallan ja entente-valtojen vihollisen apuun. Oli ilmeisenä vaarana, että Saksa päästäisi kouluttamansa 1 100 suomalaisjääkäriä maahan pohjustamanaan keisarikunnan miehitysjoukkojen tuloa.

Saksa oli Mannerheimille yhä vihollinen siinä missä punakapinallisetkin, vaikka jääkäreille olisi ollut käyttöä talonpoikaisarmeijan päällystönä. Punaisilla oli hallussaan koko Etelä-Suomi: punakaartien mobilisointi oli tapahtunut odotettua tehokkaammin ammattijärjestöjen ja työväenjärjestöjen pohjalta. Vaikka punaiset olivat vailla sotilaallista koulutusta, he tarjosivat kovan vastuksen yhtä huonosti koulutetuille talonpoikaisjoukoille. Mannerheim ei ollut tottunut tällaiseen amatöörien sotaan.

Mannerheim veti tilanteesta omat johtopäätöksensä ja päätti mobilisoida venäläisistä varuskunnista löytyvän lojaalin sotilasaineksen ja erityisesti upseerit bolsevismin vastaiseen taisteluun vaikka rahalla. Värväystä tukisi myös Ruotsin sotilasaateli, jolla oli riesanaan MANNERHEIMILLA

omat marxilaiset sosialidemokraattinsa. Valkoisen armeijan ylipäällikkö uskoi saavansa tukea myös Ranskalta ja Britannialta, joilla oli monia sidoksia Venäjän keisarilliseen perheeseen ja ylimpään aatelistoon.

Tuskin entente-vallat olivat myöskään unohtaneet bolševikkien kansallistamia sijoituksiaan Venäjällä. Lisäksi Britannian ja Ranskan intresseissä oli estää Suomen luisuminen Baltian tapaan saksalaisten alusmaaksi. oli hyvin informoitu Pariisin ja Lontoon venäläisemigranttien kautta, eikä hän erehtynyt tälläkään kertaa. Entente näytti vihreää valoa Mannerheimin suunnitelmille. Samaan aikaan tuli tieto, että Saksa oli ryhtynyt valmistelemaan jääkäreiden lähettämistä Suomeen. Kenraali von der Goltz oli saanut käskyn tehdä maihinnousu punaisten selustaan Loviisaan ja Hankoon heti, kun Baltia olisi vapautettu bolševikeista ja alueen itsenäisyysmielisyys tukahdutettu.

Mannerheim aloitti vastatoimet ripeästi. Ruotsista saapui hyvin varustettuja ja koulutettuja vapaaehtoisia.

Venäjän keisarin ja Ruotsin kuningaskunnan välillä oli vallinnut rauha jo yli 100 vuotta, ja bolševismin pysäyttäminen oli molempien tavoite.

Tärkeintä sotilaallisten voimasuhteiden kannalta oli kuitenkin se, että Britannia ja Ranska päättivät antaa Mannerheimin johtamalle senaatille suuren lainan sodan rahoittamiseksi. Ententen rahoilla palkattiin suuri osa Suomessa olleista venäläisistä sotilaista valkoisen armeijan kouluttajiksi ja päällystöksi.

Samalla päätettiin värvätä 20 000 venäläissotilasta Luoteis-Venäjältä Mannerheimin käyttöön.

Muutamat Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat kapinoivat venäläisten uutta tulemista vastaan, mutta ne kukistettiin kovin ottein. Traagiset tapahtumat auttoivat lopulta lujittamaan Mannerheimin ehdotonta auktoriteettia valkoisen Suomen johtajana.

MANNERHEIM

venäläistäydennyksensä saatuaan Mannerheim keskitti joukkonsa hyökkäykseen TUOREET JA KOKENEET

Tampereen valloittamiseksi. Von der Goltzin maihinnousua pelännyt pu­ nainen Suomi joutui sitomaan suuren määrän joukkoja etelärannikon turvaamiseen.

Tampereen taistelusta tuli verinen, eikä siinä säästetty vankeja. Lopputuloksesta ei kuitenkaan ollut epäselvyyttä: venäläisten ammattisotilaiden tukemat ja johtamat valkoiset olivat ylivoimaisia niin Tampereella kuin sen valtaukseen jälkeen Helsinkiä, Turkua ja Viipuria kohti edetessäänkin. Vaikka Mannerheim oli hieman myöhästynyt lähtölaukauksen pamahtaessa, maaliviiva saavutettiin kesään mennessä: punakapina Suomessa oli kukistettu.

Helsingissä järjestetyn suuren voitonparaatin jälkeen uutta siviilihallintoa järjesteltiin brittien tuella, ja sen vakauden varmistamiseksi Mannerheim nimitettiin Suomen valtionhoitajaksi määräämättömäksi ajaksi.

Armeijan ja virkamieskunnan parissa tehtiin puhdistuksia, joissa saksalaismieliset syrjäytettiin. Svinhufvud lähetettiin Viipuriin prokuraattoriksi ja J. K. Paasikivi Lahteen pankinjohtajaksi.

Armeija miehitettiin lojaaleilla keisarikunnan kannattajilla ja Venäjän armeijassa kannuksensa hankkineilla suomalaisilla upseereilla.

ja alkuvuoden 1919 aikana Mannerheim neuvotteli hyökkäyksestä Pietariin Virossa valkoista armeijaa johtaneen Judenitšin ja ­Arkangelissa esikuntaa pitäneen Millerin kanssa. Britannian suunnalta varmistettiin ilmavoimien ja laivaston tuki. Oli myös odotettavissa, että Pietarissa syntyisi neuvostohallituksen vastaisia kapinoita: kansa näki nälkää, ja kaupungissa oli paljon uuteen valtaan kielteisesti suhtautuvia.

Puna-armeijan komentaja Lev Trotski antoi sotaisia lausuntoja kansainväliselle lehdistölle ja nostatti joukkokokouksissa henkeä vallankumouksellisen Pietarin puolustamiseksi, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kun Suomenlahti oli vapautunut jääpeitteestään huhtikuun 1919 lopussa, alkoi brittien vahvasti tukema hyökkäys.

Judenitsin armeija eteni Virosta Narvan ja Kingiseppin kautta inkeriläisten asuttamaan Hatsinaan aivan Pietarin lähelle, jossa Neuvosto-Venäjälle paenneiden punasuomalaisten kova vastarinta pysäytti sen hetkeksi.

Millerin joukot valloittivat Petroskoin ja lähestyivät Pietaria Muurmannin rataa seuraten, Mannerheimin pääjoukot taas hyökkäsivät Viipurin suunnalta.

Pietarin kukistuminen tarkoitti hajonneen Venäjän imperiumin uudelleenkokoamista. Neuvostohallitus pakeni Moskovaan, jonka se julisti uudeksi pääkaupungiksi. Moskova kesti Denikinin ja Koltshakin joukkojen paineen alla vuoden 1922 kevääseen saakka.

Sillä välin Mannerheim oli kutsunut Romanovien keisarisuvun vallanperijän Mikael Aleksandrovitshin maanpaosta Pietariin. ­Mikael I asettui hallitsijaksi pahasti vaurioituneeseen Talvipalatsiin ja osoitti kiitollisuutensa Mannerheimille nimittämällä hänet Keisarillisen Venäjän sotaministeriksi ja valtionhoitajaksi. Mannerheimin esikuntapäällikkö Martin Wetzer sai suuriruhtinaan arvon, ja keisari nimitti hänet Suomen kenraalikuvernööriksi.

SYKSYN 1918

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja.

Hän on väitellyt tohtoriksi Neuvostoliiton historiasta ja perehtynyt tutkimuksissaan laajasti Venäjän historiaan ja politiikkaan.

L

1917 venäläinen risteilijä upottaa Selkämerellä saksalaisen S/S Equityn. Aluksen mukana menetetään suojeluskunnille tarkoitetun aselastin lisäksi kahdeksan valkoisten sotilaskouluttajiksi lähetettyä jääkäriä.

Sisällissota puhkeaa tammikuussa 1918, ja Svinhufvudin senaatin vastoinkäymiset jatkuvat.

Valkoisen armeijan ylipäälliköksi nimitetyn kenraali Mannerheimin uhkapeli Pohjanmaan venäläisvaruskuntien riisumiseksi aseista epäonnistuu verisesti.

Venäläisjoukot poistuvat neuvottelujen jälkeen junilla kohti etelää, mutta pitävät aseensa ja sytyttävät lähtiessään varastonsa tuleen.

Mannerheimilta tivataan, millaisia yhteyksiä hän on pitänyt venäläisiin ja miksi näille on vakuutettu, ettei valkoinen talonpoikaisarmeija taistele heitä vastaan – samalla kun Vilppulan rintamalle värvätyille pohjalaisille on kerrottu heidän vastustajiensa olevan nimenomaan venäläisiä. Ylipäällikkö onnistuu säilyttämään asemansa, mutta Saksasta kantautuu tietoja, joiden mukaan suomalaisjääkärit lupaavat palattuaan selvittää välinsä Mannerheimin ja muiden petollisten ryssäupseerien kanssa.

OKAKUUSSA

Saksaa tosiasiallisesti johtava kenraali ­ Ludendorff on matkalla Bad Homburgiin kruununneuvoston kokoukseen, mutta liukastuu ja saa surmansa hevosen potkusta. Ludendorffin mukana haudataan lopullisesti rauhanneuvottelut Venäjän bolševikkihallituksen kanssa ja samalla myös suunnitelma Suomesta Mustalle merelle ulottuvasta Saksan vasallivaltioiden ketjusta.

Saksassa Venäjä päätetään kukistaa kokonaisuudessaan, ja turvata sen resurssien avulla sodan jatkaminen länsirintamalla. Suomalaisista koottu jääkäripataljoona 27 määrätään vahvistamaan Baltian läpi Pietariin hyökkääviä joukkoja.

Kevään mittaan Suomessa murhataan siviilejä ja kahakoidaan tärkeiden rautatielinjojen läheisyydessä, mutta ilman ulkopuolista apua kum-

HELMIKUUN 13. PÄIVÄNÄ

Punainen Suomi 1918 Ruotsi iloitsi valloittamastaan Ahvenanmaasta.

TEKSTI RAIMO PESONEN

pikaan osapuoli ei saa sisällissodassa aloitetta käsiinsä. Saksalaisten etenemistä Venäjällä taas hidastaa lähinnä kelirikko. Lenin komentaa venäläiset laivaston ja maavoimien yksiköt Suomesta vahvistamaan Pietarin puolustusta. hermostuttavat ruotsalaisia: Itämerestä vaikuttaa muodostuvan Saksan sisämeri. Ruotsinkielisen väestön suojelemiseen vedoten Ruotsi miehittää Ahvenanmaan ja osan Turun saaristosta ja katkaisee samalla Pohjanlahden meriliikenteen.

Jotkut riemuitsevat Tukholmassa Ahvenanmaan palanneen emämaan yhtey­ teen, toiset taas varoittelevat sotaan sekaantumisen vaaroista.

Huhtikuussa saksalaiset valloittavat Pietarin ja lähestyvät Moskovaa, jonka ympärille Venäjän bolševikkihallinto kerää voimansa. Karjalan kannakselle syntyy uusi rintama, jossa Suomen punakaarti ja Pietarista luoteeseen vetäytyneet puna-armeijan osastot pyrkivät estämään Saksan etenemisen kohti Viipuria. Joukkojen uupuminen ja huoltovaikeudet jähmettävät taistelut.

Mannerheimin esikunnassa päätetään odottaa tilanteen kehittymistä.

Valkoisella armeijalla on pulaa kalustosta ja koulutetuista joukoista, mutta samat ongelmat näyttävät vaivaavan myös punakaartia. Saksan etenemisen myötä sota näyttää kuitenkin ratkeavan valkoisten kannalta kuin itsestään.

SODAN UUDET KÄÄNTEET

aloittavat toukokuussa suurhyökkäyksen, joka saa Saksan länsirintaman romahtamaan. Saksan sodanjohto siirtää joukkoja Venäjältä länteen, mutta brittien ja ranskalaisten eteneminen jatkuu. Saksalaisten vetäytyminen idässä jättää pelikentän avoimeksi valkoisten venäläiskenraalien operaatioille, mutta myös lyödyksi luultu bolševikkihallinto näyttää nousevan uudelleen. Saksalaiset pitävät kuitenkin Pietarin ympäristöä ja Baltiaa yhä hallussaan.

Ruotsalaiset nousevat heinäkuussa maihin Pohjanmaan rannikolla ja perustavat Vaasan ja Kokkolan välille ruotsinkielisen väestön suojelualueen.

Alueelle pyrkii myös suomenkielisiä pakolaisia, joiden kertomukset mielivallasta ja terrorista leviävät Tukholman kautta maailman lehdistöön.

Taisteluja ruotsalaisten ja Mannerheimin joukkojen välillä ei käydä, mutta valkoisen Suomen hallinto katsoo parhaaksi siirtyä Ouluun. Mannerheim pyrkii saamaan tukea Murmanskin ­alueelta toimivilta brittijoukoilta, mutta nämä suhtautuvat Saksan kanssa liittoutuneen valkoisen Suomen lähentymisyrityksiin epäluuloisesti.

Pohjanmaalle tulleiden ruotsalaisISO-BRITANNIA JA RANSKA

ten ja Kannaksella toimivien saksalaisten kautta maahan leviää espanjantauti, influenssaepidemia, joka herättää taikauskoista kauhua, koska se näyttää surmaavan myös nuoria ja hyväkuntoisia, koko ikänsä terveinä pysyneitä ihmisiä. Sairauksien tavoin myöskään nälkä ei piittaa rintamalinjoista: elintarviketilanne on heikko koko maassa, eivätkä nälkäkuolemat ole tuntemattomia varsinkaan rintamalinjojen väliin jääneillä alueilla.

Yhteinen vihollinen myös yhdistää: suojeluskuntien ja punakaartien tekemiä paikallisia rauhansopimuksia syntyy jo talvella kymmenittäin, mutta kylvöaikaan niiden määrä moninkertaistuu – halu turvata leivän saanti seuraavaksi talveksi on muita aatteita väkevämpi. Paikalliset aselevot raivostuttavat sodanjohtoa niin punaisten kuin valkoistenkin puolella, koska ne tekevät suunnitelmallisen sodankäynnin mahdottomaksi. Ilmiötä yritetään kitkeä kierrättämällä joukkoja ja muodostamalla vastapuolen elintarvikevarastojen ryöstämiseen ja hävittämiseen erikoistuvia partioita. leimaavat paitsi suurien sotatoimien puuttuminen myös paikallisen väkivallan jatkuminen, panttivankien sieppaukset ja ryöstely. Ruotsin kautta maailmalle leviävät uutiset ja niiden herättämät kauhistuneet reaktiot huolestuttavat sodanjohtajia: vaarantuuko ulkomaisen avun saanti?

Valkoisten pataljoonan komentaja Hans Kalm saa nuhteet liian löyhäkätisistä teloituksista ja kiroaa, että valkoinen Suomi on ruotsalaisten suurennuslasin alla tarkkailtavana ja vain Saksan voitto voi sen pinteestään vapauttaa.

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tie­ donantaja-lehden päätoimittaja Eetu Salin merkitsee päiväkirjaansa huolensa siitä, kuinka edelleen mielivaltaisia murhia tekevät punaisten lentävät osastot saadaan kuriin silloin, jos sodassa saavutetaan selvä sotilaallinen voitto. Eikö ruotsalaisten tyrkyttämä neuvottelujen tie olisi parempi.

Länsirintamalla lyöty Saksa antautuu elokuun alussa. Pietari jää kenraali von der Goltzin johtaman baltiansaksalaisen valtion haltuun. Von der Goltzin Freikorps-joukoilla on kuitenkin päänsärkynään niin virolaisten, latvialaisten kuin venäläistenkin kansannousut, ja puna-armeijakin lähestyy Pietaria Moskovan suunnasta työntäen valkoisten venäläiskenraaleiden yksityisarmeijoita edellään.

Uudenvuodenaattona 1918 punaiset liput liehuvat Helsingin, Viipurin, Turun ja Tampereen yllä. Tykit jyrähtelevät harvakseltaan piiritetyn SortaSISÄLLISSOTAKESÄÄ

valan suunnalla. Ilmassa on toiveita ja pelkoa, huhuja ja odotusta. Kuulopuheiden mukaan britit tuovat keväällä 1919 suuren sotalaivaston Suomenlahdelle ja kukistavat von der Goltzin Pietarin ennen kuin bolševikit ehtivät sen tehdä.

Miten britit mahtavat suhtautua punaiseen Suomeen ja pohjoisessa sinnitteleviin valkoisiin? Jotkut puhuvat rauhasta juhannukseen mennessä, toiset taas epäilevät levottomien aikojen jatkuvan vielä vuosia.

Kirjoittaja on kirjailija, historian harrastaja ja Ilta-Häiriköiden toimitushäirikkö.

Toimituk

Sodan pysyvimmät muistot Sisällissodan muistomerkit ovat sitä onnistuneempia, mitä enemmän etäisyyttä tapahtumiin on.

TEKSTI JA KUVAT OTSO KANTOKORPI

S

on aina tuottanut vaurautta joillekin tahoille. Hieman paradoksaalisesti yksi hyötyjä on ollut taide. Erityisesti kuvanveistäjät ovat päässeet tekemään runsaasti tiliä sodan varjolla.

Sisällissota tuotti sankaripatsaita ja -muistomerkkejä ympäri Suomea. Taidekriitikkona olen aina ollut kiinnostunut julkisesta taiteesta, mutta sotamuistomerkit ovat ongelmallinen alue.

Julkinen taide muuttuu usein näkymättömäksi. PysähOTA

dymme harvoin katsomaan kulkureittiemme veistoksia, vaikka olemmekin tietoisia niistä ja teemme niiden juurelle treffejäkin.

Sotamuistomerkit ovat myös taidemaailman puheissa marginaalia, kuin välttämätön paha. Tekijät ovat nimekkäitä, mutta heidän tuotantonsa jälkiarvioinneissa ei näillä patsailla koeta olevan kovinkaan suurta merkitystä. Suurinta osaa niistä on tapana ignoroida tai suorastaan halveksia – toki kohteliaan vaitonaisesti kuin yhteisellä sopimuksella.

Silti sotien muistomerkit elävät edelleenkin melko voi-

makkaasti. Punaisten perilliset vievät seppeleitä punaisten muistomerkeille, valkoiset valkoisille. Puheita pidetään.

Muistomerkit toimivat nimensä mukaisesti: niiden äärellä muistellaan. Kävin kerran katsomassa Taisto Martiskaisen Kansalaissodan muistomerkkiä (1970) Taka-Töölössä. Rinteessä olevalla penkillä istui nainen lukemassa kirjaa. Menin viereen tupakalle nähdäkseni kirjan nimen. Se oli Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio (1932, suom. 1946), jossa sivuttiin voimakkaasti sisällissotaa. En ole järin tunteikas, mutta kyyneleet tulivat silmiini. muistomerkkien arviointiin tuo se, että poliittiset rajalinjat ja intohimot ovat edelleenkin voimakkaita. Tunnistan tämän itsessänikin: olen umpivasemmistolainen punikin pojanpoika, ja varmaan siksi minun on vaikea katsella valkoisten muistomerkkejä silkkana taiteena.

Näitä veistoksia kriittisesti taiteena arvioidessa yksi keskeinen seikka on aika, ja siksi­valkoiset muistomerkit jäävät selkeästi altavastaajan asemaan. Suurin osa valkoisista sisällissodan muistomerkeistä syntyi melko nopeasti, ja on selvää, että ne ovat sitä kautta enemmän kuin samasta muotista valettuja – kuten kaikki toisen maailmansodan sankarimuistomerkit. Kaikissa vallitsee herooinen ja pönöttävä eetos, jossa laajemmalle tunnekirjolle tai taiteelle ominaiselle monitulkintaisuudelle ei ole sijaa. Vaikka vauhtia haettaisiinkin vanhemmasta taiOMAN LISÄNSÄ

dehistoriasta, lähinnä antiikin maailmasta, on sanoma aina sama.

Punaisten muistomerkkejä alettiin pystyttää paljon myöhemmin, mistä johtuen kulunut aika ja sen pohdinnat tulivat prosessiin mukaan paljon voimakkaammin. Nämä muistomerkit ovat enemmän taiteeksi luokiteltavia. näkyy varsin hyvin Helsingissä. Valkoisten keskeinen seppelöintipaikka on Vanhassa kirkkopuistossa eli ”Ruttopuistossa” sijaitseva kuvanveistäjä Elias Ilkan ja arkkitehti Erik Bryggmanin mustagraniittinen Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten sotilaiden muistomerkki. Se paljastettiin kilpailun jälkeen jo vuonna 1920. Paaden kahdella puolella olevat Ilkan reliefit eivät kerro Suomesta: ratsastavat ja hevosiaan suitsista pitävät nuorukaiset vievät katsojan suoraan antiikin Kreikkaan ja Parthenonille. Symboliikka viittaa ehkä itäistä vihollista vastaan taisteleviin läntisen etuvartion nuorukaisiin: Kreikassa vastassa oli Persia ja Suomessa sosialistinen ja joissain piireissä barbaariseksi koettu itänaapuri. Teoksen taiteellisesta voimasta kertoo se, että eräs vanhempi taiteilijaystäväni ei muistanut tekijää eikä ollut koskaan edes huomannut paaden matalia reliefejä.

Punaisten keskeinen kukituspaikka on Taisto Martiskaisen muistomerkki, erisnimeltään musiikkisanastosta lainattu Crescendo (”voimistuen”). Osin abstrakti veistos sisältää kuin raskaasta muoAIKAULOTTUVUUS

dosta vapaaksi pyrkiviä ihmishahmoja. Teos on frontaalinen, mutta Martiskainen on ratkaissut ongelman siten, että takapuolella pronssiin on kaiverrettu sitaatteja Maiju Lassilalta, Elmer Diktoniukselta ja Elvi Sinervolta.

Yleinen mielipide tuntuu olevan, että taiteellisesti veistos on kestänyt aikaa – monen taiteilijankin mielestä se tuntuu olevan hienoin vuoden 1918 muistomerkeistä. Tässä mielessä haastajaksi on noussut ehkä ainut selkeästi nykytaidetta edustava vuoden 1918 muistomerkki: Marja Kanervon Suomenlinnan vankileirin muistomerkki (2004). Miltei huomaamaton ympäristöteos muodostuu luonnonkalliosta, kivistä, sammaleesta ja vedestä sekä kaiverretuista vuosiluvuista. ansiosta juuri Kanervon teos sai minut miettimään ehdotusta, joka tosin on myöhässä. Oikein harmittaa, että kukaan ei keksinyt juuri tälle satavuotisjuhlalle käynnistää mittavaa nykytaidekilpailua, jonka tuloksena olisi syntynyt aivan uudenlainen sisällissodan muistomerkki. Se ei olisi kaksinapainen, siinä ei olisi erikseen punaista puolta ja valkoista puolta. Siinä sovituksen henki olisi käytetyn tematiikan kautta erottamattomasti yhteen kietoutunut.

Ehkä vielä joskus kokoonnumme sellaisessa paikassa kaikki yhdessä?

SYMBOLIIKKANSA

Kirjoittaja on helsinkiläinen ­vapaa (?) taide­kriitikko.

Toimituksellista aineistoa

Oscar Sundberg, Vapriikin kuva-arkisto

14 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN

Vihaajat vihaa, naisvangit selviytyvät useo Työväenm

Punaisia naisia syyllistettiin paitsi suhteista venäläisiin ja saksalaisiin, myös koko sodan aloittamisesta.

Werstas

TEKSTI VIRVA LISKI

V

propagandassa punaiset naiset esitettiin verenjanoisina kastroivina raivottarina, venäläisille sotilaille antautuvina kepeäkenkäisinä homssuina, sairaanhoitajiksi naamioituneina prostituoituina, pidätystilanteessa sisunsa menettävinä nyyhkivinä pikkutyttöinä tai suulaasti mäkättävinä hirviöäiteinä.

Aseelliset naiset herättivät latautuneita vastustusreaktioita niin omien kuin vihollistenkin keskuudessa.

Sodan alussa myös valkoisen puolen nuoret naiset osoittivat aktiivista kiinnostusta aseelliseen toimintaan.

Mannerheimille, joka piti ”sotaista kamppailua rintamalla yksinomaan miehisenä oikeutena ja velvollisuutena”, tämä ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Porvarillisen naisihanteen mukaan soveliaiksi tehtäviksi katsottiin muonitus, siivoaminen, sairaanhoito, lohduttaminen sekä vaatteiden ja lippujen ompeleminen.

Näissä ylläpitävissä tehtävissä suurin osa punaisistakin naisista toimi sodan aikana. Asekaartilaiset olivat vähemmistössä. Valkoisten propagandan epäinhimillistämisen ja toiseuttamisen strategiat osoittautuivat kuitenkin toimiviksi ja manifestoituivat välittömästi sodan jälkeen tapahtuneissa punaisten naisten joukkoteloituksissa.

ALKOISTEN

punaisista naisista typistyivät vankileiriaikana kristillisten kasvatustyötekijöiden projektiksi saattaa langenneet naiset takaisin sukupuolensa ja luokkansa edellyttämille paikoille. Useissa sanomalehtikirjoituksissa epäiltiin sodan perimmäiseksi syyksi poikiaan ja miehiään kapinaan kiihottaneiden ahneiPROPAGANDISTISET KUVAT

den naisten nalkutusta, jonka vuoksi moni kunnon työmies oli viimein alistunut kapinoimaan. Vankileireillä uudelleenkasvatettiin maan (tulevia) työväenluokkaisia äitejä.

Kristillisten katumusharjoitusten lisäksi naisvangeille opetettiin sievisteleviä pikkutapoja, joiden kenties toivottiin täyttävän heidän tarpeensa yhteiskunnalliseen toimintaan. Mielikuvituksen varaan jää, millainen vastaanotto sisustusverhojen valitsemisella, kalustamistaidolla ja pöytätapojen 18. opettelulla oli nälkiintyneiden vanvuonna 19 lä Lahdessa äl nt ke in kien keskuudessa. a Fellman Punavankej Niin sanottu luonnerasite vaikutkasarmille hakemaan ruokaa. Suomesti naisten valtiorikossyytteisiin voisa miehitysvaltaa pitävät saksalaiset makkaammin kuin miehillä. Naisten kileirin keittiötöihin. Propagandassa sotilaat uhmasivat suomalaisen leiriaggressiivisuus tulkitaan helpommin kuvatut hirmuiset ”amatsoonit” osoitjohdon auktoriteettia tarjoamalla naisisäsyntyisen raivoisan olemuksen tai tautuivat pääosin joukoksi heikossa sille myös apua pakenemiseen. Emme luonnevian irtipääsyksi, kun taas miekunnossa olevia teinityttöjä, jotka eivät tiedä, missä määrin tarjottu apu perushinen väkivalta nähdään välineellisevankileiriviranomaisten mielestä soveltui seksiin: vankileirihallinnon kirjeennä, hallittuna ja miehisen kilpailun tuneet kaikkein raskaimpiin töihin. vaihdossa viitteitä tähän suuntaan on normatiivisena osana.

Naisvangeilla oli kuitenkin myös kosolti. erityisiä keskinäiseen ryhmäytymiseen On kuitenkin huomioitava, etPUNAISIA NAISIA kohtaan osoitetusta ja altruistiseen solidaarisuuteen liittytä punaisiin naisiin liitetyissä yliseksukupuolimoralistisesta inhosta huoliviä selviytymisstrategioita: Santahasualisoiduissa mielikuvissa on myös matta naisvankileireillä leijui seksuaaminan vankileirillä naisvangit lypsivät seksuaali­ fantasian piirteitä. Porvarillisen väkivallan uhka. Naisvankeja ahöisin salaa leirin lehmien maitoa ja pilisessa yhteiskunnassa tabuna pidetty, disteltiin ja nöyryytettiin. Vartijoiden histivät karjaa teurastettaessa verta ja mutta propagandassa punaisiin naisiin ja vankien välisiä sukupuolisuhteitakin teurasjätettä. Naiset organisoivat teliitetty pidäkkeetön himo yhdistettynä esiintyi. Houkuttimena vartijat käyttihokkaan vaihdantajärjestelmän, jossa naisten alisteiseen asemaan vankeina vät tavallisesti ruokaa ja erivapauksia. eri tehtävissä toimineet vangit hyötyioli ­omiaan herättämään mielikuvitukToimintamalli on sotavankileireille tyyvät monipuolisemmin lisäravinnonhansellisia tulkintoja vankileirisuhteista. pillinen: seksi toimii poikkeusoloissa kinnan tuloksista. Hyöty ulotettiin Kuva siveydeltään rappeutuneista naihengissä säilymistä tukevana vaihdon koskemaan myös niitä, joilla ei ollut sista harjoittamassa haureutta vierasvälineenä, ja valta-asemassa olevat terveytensä tai vaaralliseksi katsotun maalaisten kanssa toistuu sisällissodan käyttävät asetelmaa hyväkseen. vangin asemansa puolesta mahdollikontekstissa samalla tympäännyttävälNaisten suhteellinen vankileirikuolsuutta hankkia lisäravintoa. lä tavalla kuin tämänkin päivän Suoleisuus jäi huomattavasti miesvankeja Santahaminan leirillä vallitsi epämessa. alhaisemmaksi. Syyksi tähän on esitetvirallinen käytäntö, jossa suomalaiset ty naisten pienempi energiantarve, pasiviilivahdit antoivat vankien poistua Kirjoittaja työskentelee väitöskirjatutkijarempi hygienia ja helpompi ­pääsy vanleirin alueelta viereiselle saksalaisten na Helsingin yliopistossa.

Kuvakaappaus Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti -performanssin videotaltiosta.

V

j t ” l t h l o o

k ” t t p p ( t

j n Y e k k m k t 1918 Lahden Fellmanin pellolle koottiin yli 20 000 vankia, punaisten joukoissa taistelleita ja väärämielisiksi katsottuja siviilejä joukossa naisia ja lapsia. Viikon ajan vankeja pidettiin improvisoidulla vankileirillä, jossa monet kuoliHUHTI–TOUKOKUUSSA

vat nälkään ja osa teloitettiin. Tarkkaa uhrimäärää ei tiedä kukaan. Lopulta hengissä selvinneet siirrettiin läheiselle Hennalan kasarmialueelle jatkokäsiteltäviksi.

Huhtikuussa 2013 taiteilija Kaisa Salmi järjesti samalla, nykyään

Felmaninpuistona tunnetulla paikalla Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti -performanssin. Tuhannet vapaaehtoiset saapuivat paikalle toistamaan Salmen suunnittelemaa koreografiaa.

Paikalle kutsuttiin osallistujia kaikis-

ta yhteiskunta­luokista ja poliittisista taustoista. ”Monelle minuun yhteydessä olleelle tämä on tarjonnut väylän oman historian ja identiteetin avaamiseen”, Salmi kommentoi teostaan. ”Tapahtumat koskevat kaikkia.”

k n n j t s o v

Oscar Sundberg, Vapriikin kuva-arkisto

Lapsi leikkii Tammelan Aaltosenkadulla huhtikuussa 1918, pian Tampereen taistelun päätyttyä.

useo Työväenm

Naisten ja lasten raskas vuosi

Werstas

Äitiys tai nuori ikä eivät suojelleet punaisia sisällissodan jälkeisiltä rangaistuksilta.

TEKSTI TUULIKKI PEKKALAINEN

V

Santeri Ivalon toimittamassa teoksessa Taistelun jälkeen Kianto kirjoittaa: ”Me saimme äsken luvan – varmaankin sadaksi vuodeksi – luopua kristillisistä ihanteistamme.” sijoittamaan pääosin Hämeenlinnaan ja Santahaminan leireille, joissa kummassakin toimi synnytyslaitos. Lapsia syntyi kuitenkin muuallakin. Kajaanin vanki­leirillä koleana kevätpäivänä 1918 vanki synnytti lapsen, ja koska vesi oli kylmää, muut naisvangit lämmittivät lapsen pesuveden suussaan.

Virroilla pidätettiin raskaana oleva, avoliitossa elävä sanavalmis kahden pikkulapsen äiti. Valtiorikosoikeuden asiakirjoista ilmenee, että häntä uhattiin kuolemalla useita kertoja. Lapsi syntyi Kurikan leirillä, josta heidät siirrettiin Hämeenlinnaan. Äidin vankeusaika venyi puoleksi vuodeksi. Paikallisen kirkkoherran poika, suojeluskunnan päällikkö, uhkaili kirjeessä valtiorikosoikeudelle, että jos nainen vapautetaan, ”hänen päivänsä eivät tulisi täällä pitkäaikaisiksi”. Lapsi kuoli. Vuonna 1919 äiti valittiin SDP:n kansanedustajaksi.

NAISVANGIT PYRITTIIN

mukaan korkeintaan 15-vuotiaita lapsia kaatui rintamalla, surmattiin, kuoli muilla tavoin tai katosi sodan aikana yhteensä yli 300, eniten punaisia.

Toistasataa lasta kuoli nälkään, sairauksiin tai ammuttiin vankileireillä ennen valtiorikosoikeuksien perustamista. Eniten lapsia surmattiin Hennalan vankileirillä Lahdessa, kahdeksan tyttöä ja viisi poikaa. Vain Haminan leiri säästyi lapsiuhreilta, lapsia vietiin sieltä Tammisaaren leirille. On myös SOTASURMATIETOJEN

epäilty, että Toijalassa ”sotilaille luovutettu” neljävuotias poika olisi surmattu yhdessä isänsä kanssa. Luovuttaminen tarkoitti ampumista.

Vankiluetteloista löytyi korkeintaan 15-vuotiaita tyttöjä ja poikia lähes 1 500, jotkut heistä leipäjonoista pidätettyjä. Monet olivat toimineet työläisinä jo kymmenen vuoden iästä lähtien. Osa pikkulapsista siirrettiin Santahaminasta Helsingin Poliisikamarin siveys­osastolle, eikä kukaan tiedä, mihin sieltä.

Kuulustelujen jälkeen suojeluskuntien esikunnat antoivat lausuntonsa pidätetyistä. Lapsia nimiteltiin. Yksi kuvailu kuului: ”Ylenannettu hurjapää ehkä vähän vailla järkeä.” Tytöt olivat ”unohtaneet asemansa naisina”.

Joitakin lapsia ehdotettiin epäsuorasti surmattaviksi. Osa sai VRO:ssa ehdollisen tuomion, muutamat tuomittiin Suomen rikoslain vastaisesti alle 15-­vuotiaina kuritushuoneeseen.

Valtiorikosoikeus totesi pojan ryhtyneen toimeen nähtävästi ymmärtämättömyydestä ja puutteesta ja vapautti hänet edesvastuusta.

Kirjoittaja on VTM, tietokirjailija, jonka tekeillä oleva oikeushistorian väitöskirja käsittelee lapsia valtiorikosoikeuksissa 1918. Hän on julkaissut muun muassa teokset Lapset sodassa 1918 (Tammi 2014) ja Susinartut ja pikku immet – Sisällissodan tuntemattomat naiset (Tammi 2011).

lähetettiin lähes sata alle 15-vuotiasta. Heistä nuorin oli kymmenvuotias liittyessään punakaartiin. Ammatiltaan hän oli sanomalehtien myyjä, mutta punakaartin juoksupojaksi hän oli liittynyt ruoan puutteesta. Poikaa syytettiin Hämeenlinnassa avunannosta valtiopetokseen ja esitettiin kuritettavaksi, mikä oli kasvatuslaitokseen sijoittamisen ohella tuon ikäisille Suomen rikoslain 1889 mukainen rangaistus.

Poika kertoi oikeudelle isänsä kuolleen hänen pienenä ollessaan. Arvo Koivisto (s.1904) Äidistään hän ei ollut kuullut mi- viestinviejä. Hän jäi oli Tyrvään punakaartin vangiksi Lahden lähellä 1.5. tään kahteen vuoteen, ja hänet kas- Kun Koivisto oli lähet etty kotiinsa Ty rväälle, hän vattanut serkku oli ammuttu. Ser- joutui paikallisen suojelusk unnan kuuluste ltavaksi. kun äitikään ei voinut häntä pitää. Hänet teloitettiin 7.6.1918.

VALTIORIKOSOIKEUTEEN

Vapriikin kuva-arki sto

sisällissodan aikana ja sen päätyttyä punaisten puolen naiset kokivat halveksuntaa, seksuaa­lista häirintää ja avointa vihaa. Joukko naisia yritettiin viedä polttoleimattaviksi. Saksaan ”oppimaan” lähetetyksi väitetty äiti löytyi punaisten joukkohaudasta. Naisten surmaamisen motiiveiksi riittivät housuasu ja otsatukka, eikä lapsiluvulla tai raskaudella ollut naisten tuomioihin vaikutusta. Myös lasten kohtalot olivat karuja.

Kirkon vanha johto kieltäytyi vankien auttamisesta, nimitti sosialismia ”Ilmestyskirjan pedoksi” ja sosialisteja tuon pedon palvelijoiksi, jotka tuli jättää ”Saatanan haltuun”. Nuoremmat papit eivät hyväksyneet tätä. Yksi pappi anoi vapautusta valtiorikosoikeuden (VRO) jäsenyydestä, vetoamalla omantunnon syihin.

Leireillä vapaaehtoisina kasvatusjohtajina toimineet papit eivät maininneet kesän viikkoraporteissaan lapsia.

Yhdessä pöytäkirjassa on merkintä, että lapsia ja vanhuksia vedettiin ulos komerosta oikeuden eteen. Sillä heinäkuisella viikolla, kun lapsia kuoli Hämeenlinnassa eniten, pappi kirjoitti kasvatusasiain päällikölle lisäarkkujen tarpeesta.

Calamnius-pappisperheen poika, kirjailija Ilmari Kianto ei tyytynyt vain nimittelemään punaisia naisia susi­ nartuiksi ja naarastiikereiksi, heidän jälkeläisensäkin olisivat ”ikuisina vastuksina”. Hän kysyi Keskisuomalaises­ sa 12.4.1918, että eikö olisi hulluutta olla ampumatta nämä meitä ahdistelevat pedot. Vuonna 1918 ilmestyneessä, UODEN 1918

16 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN

”Tehhään huomessa päivinä hyökkäys” Sisällissodan amatöörit halusivat toisaalta sankareiksi, toisaalta yöksi sisätiloihin nukkumaan.

H

TEKSTI AAPO ROSELIUS KUVA NINNI KAIRISALO ELMIKUUSSA 1918

sakilainen Eikka Fonsén seisoi lumihangessa Karjalan kannaksella. Antiikkinen Berdankivääri olalla 18-vuotias nuorukainen kuunteli, kuinka joukon päällikkö julisti vievänsä Helsingin pojat taisteluun.

Joukko eteni jonkun matkaa tietä pitkin, kunnes jostain kuului laukausten ääniä. Miehet levittäytyivät ketjuun ja alkoivat villisti ampua.

Paikalle saapui eräs punakaartilainen, joka huomautti, että rintamalle oli vielä matkaa toista kilometriä ja että helsinkiläiset ampuivat lähinnä omia selkään. Kun piti lähteä etenemään, päällikkö valitti iskiasta ja totesi, että pojat saisivat nyt pärjätä omillaan. Vuosia sodan jälkeen totesi Fonsén totesi, ”että heikkoa se sodan johtaminen oli”.

Johtaminen ei ollut ainoa heikko lenkki Suomen sisällissodassa. Myös sotilasaineksessa oli toivomisen varaa. Tammikuun alussa 1918 Suomessa tapahtui kaksi kansannousua – punainen ja valkoinen – jossa tavalliset ­kansalaiset ryhtyivät sotatyöhön, tappamaan toisiaan. Molemmille osapuolille kyseessä oli mittava logistinen, fyysinen, sotilaallinen ja psykologinen haaste. tulevista sotilaista liittyi suojeluskuntiin ja punakaarteihin ilman kokemusta sotaväestä tai ampumisesta. Lähinnä Helsingin Kallion katuja kävellyt Eikka Fonsén liittyi punakaartiin suoraan ojankaivuuhommista Pitäjänmäen hätäaputyömaalta.

Vapaaehtoisjoukkoihin liittyi lisäksi mukaan heikkokuntoisia ja sotarasituksen huonosti kestäviä miehiä. Etenkin SUURI OSA

sodan alussa molempien osapuolien joukot olivat lähinnä kodinturvajoukkoja, jotka soveltuivat hyvin puolustamaan tuttuja seutuja mutta huonommin käymään pitkäkestoista sotaa.

Sekä valkoisella että punaisella sodanjohdolla oli etenkin sodan alussa hyvin rajallisia mahdollisuuksia toteuttaa vaativampia suunnitelmia. Sotilaiden eteneminen tapahtui lähinnä päiväsaikaan teitä pitkin, ja liike tavallisesti pysähtyi ensimmäisiin laukauksiin. Yöksi miehet halusivat majoittua sisätiloihin. Useilla rintamaosuuksilla sotiminen rytmitettiin lähes työpäivän mukaisesti, ja esimerkiksi Antrean rintamalla punaiset saattoivat matkustaa sotimisen lomassa paikallisjunalla Viipuriin saunomaan.

VAIKKA SODAN ALUSSA erot valkoisen ja punaisten sotajoukkojen välil-

lä olivat vähäisiä, kasvoi ero valkoisten eduksi päivä päivältä. Siinä missä valkoiselle puolelle liittyi suuri määrä Ruotsin, Saksan ja Venäjän armeijan ammattiupseereja (näistä Saksan ja Venäjän armeijan palveluksessa olevat olivat lähinnä suomalaisia), joutui punaisten puoli pärjäämään pienellä määrällä vapaaehtoisia venäläisupseereja ja vielä pienemmällä määrällä vanhan Suomen kaartin käyneitä ­miehiä.

Punakaarti oli lähinnä työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen sotilaallinen muodonmuutos. Haastetta ei vähentänyt punaisten pyrkimys luoda omien ideaalien näköinen vallankumousarmeija, jossa vallitsisi demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Päälliköitä valittiin huutoäänestyksellä, ja johdon tehtäväksi muodostui lähinnä pitää miehet tyytyväisinä.

Maailman helpoin vapaussota Myytti vapaussodasta palveli ensin valkoisen sodanjohdon tarpeita ja taipui myöhemmin politiikan työkaluksi.

TEKSTI RAIMO PESONEN

E

I,

Suomen itsenäisyys ei ollut lahja Leniniltä. Venäjän ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotski ilmoitti BrestLitovskin rauhanneuvottelujen alkaessa 22.12.1917 Saksan lähettiläänä toimineelle von Rosenbergille, että ”Venäjän hallitus on valmis tunnustamaan Suomen riippumattomuuden, sikäli kun Suomen hallitus sitä itse pyytää”.

Svinhufvudin vuodenvaihteessa Leniniltä saama kirjallinen lupaus itsenäisyyden tunnustamisesta oli siis vain vahvistus aiemmille puheille, ja kuvaa hyvin asetelmaa, jossa Suomen kohtaloista päätettiin kahden suurvallan

välillä. Suomi oli siirtymässä Venäjän yhteydestä Saksan etupiiriin, käytännössä vasallivaltioksi, joka oli sotilaallisesti, taloudellisesti ja poliittisesti emämaansa hallinnassa. ja Seppo Hentilän vuonna 2016 ilmestynyt teos Saksalainen Suomi 1918 kuvaa vaikeuksia, joita itse itsensä valkoisen Suomen auttajiksi kutsuneiden saksalaisjoukkojen maahantuloon liittyi. Mannerheim vastusti joukkoja jyrkästi mutta taipui.

Oikeiden sanamuotojen löytäminen tuotti kuitenkin tuskaa. Keväällä 1918 Saksa ei voinut puhua sodasta venäläisiä vastaan, koska nämä olivat rauhansopimuksen mukaisesti poistumasMARJALIISA HENTILÄN

sa Suomesta. Toisaalta kenraali von der Goltzin miehistä huomattava osa oli sosiaalidemokraatteja, joille ajatus suomalaistyöläisiä vastaan taistelemisesta olisi ollut vastenmielinen. Niinpä päädyttiin muotoiluun, jossa saksalaiset saapuivat auttamaan suomalaisia taistelussa tarkemmin määrittelemättömiä ”murhaajajoukkioita” vastaan.

Oikeutuksen hakeminen saksalaisten maihinnousulle ei ollut vuoden 1918 ainoa haaste informaatiosodan suhteen. Kun rintaman todellisuus paljasti valkoisen armeijan vastustajien olevan lähes pelkästään suomalaisia, alettiin puhua ”punaryssistä” tai kansanedustaja Lauri Ingmanin sanoin ”suomalais- ja venäläissyntyisistä venä-

läisistä”. Ajatus tartunnan kautta siirtyvästä kansallisuudesta toi sisällissotaan eräänlaisen etnisen ulottuvuuden.

Suurvaltojen keskinäisten aluejärjestelyjen kohteeksi päätyneessä Suomessa puhjennut sisällissota oli sivunäytös, jossa purkautuivat erilaiset sisäiset jännitteet. Saksan ja Venäjän rauhansopimuksen myötä punaisen Suomen kohtalo oli käytännössä sinetöity. Mannerheim katsoi selviytyvänsä sodasta mainiosti ilman Saksan apua.

Toisaalta maahan joka tapauksessa tulossa ollut Saksan sotakoneisto olisi selvinnyt punakaartista ilman Mannerheimin armeijaakin.

Saksan valtakausi Suomessa jäi lyhyeksi, mutta se jätti pysyvät jälkensä

-

i -

-

-

a

Vuoden 1918 amatöörisodan jäljet ovat tallentuneet lukuisiin sodanajan dokumentteihin. Kuusan rintaman punainen päällystö piti kokousta ja kirjasi pöytäkirjaan ”että tehhään huomessa päivinä hyökkäys” ja ”että tehtään semmosia joukkopartio retkiä”. Kuten niin usein, myös Kuusassa hyökkäykset ja retket jäivät sillä kertaa torsoiksi.

Sodan jälkeen etenkin voittanut osapuoli muokkasi sisällissodasta kansallisen vapaussotakertomuksen.

Vapaus­sotahistoriassa kahakat muuttuivat taisteluiksi, epävarmuus määrätietoisuudeksi, taistelualueet rintamalohkoiksi ja värikkäät sotajoukot osaksi suurempaa armeijaa. kaltaisessa amatöörisodassa yksittäisen sotilaan esimerSISÄLLISSODAN

erityisesti armeijaan, jonka upseeriston keskeinen osa muodostui Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Valkoisessa Suomessa upseeriston vaikutus politiikkaan ja maan kohtaloon oli huomattava. Vaikka upseeristosta löytyi tuolloin ehtoja äärioikeistolaisiakin, olennaisempi tekijä oli päällystön saksalaismielisyys. Hitlerin Saksa nähtiin vain yhdenlaisena Saksan jatkumona, eivätkä Saksan tavoitteet kahdessa maailmansodassa Itämeren ja Venäjän suunnalla poikenneet olennaisesti toisistaan. tarve ei lakannut sodan päätyttyä, pikemminkin päin vastoin. Markku Kuisma on kutsunut vapaussotaa ”harhaiseksi käsitteeksi” ja muistuttanut Mannerheimin todenneen 1930-luvulla Kai Donnerille, että ”tulisi tähdentää, että se oli vapaussota. Puhe sisällissodasta [tuottaa] liian paljon katkeruutta.

Me emme koskaan olisi saaneet niitä talonpoikia mukaamme, jos olisimme sanoneet, että käymme punaisten kimppuun.”

Seppo Hentilä huomauttaa tuoreessa teoksessaan Pitkät varjot – Muis­ tamisen historia ja politiikka, kuinka ajatus Venäjää vastaan käydystä TODELLISUUDEN HALLINNAN

killä ja rohkeudella saattoi olla suuri merkitys. Kansannousut tarjosivat sankarin roolia, ja moni oli siihen valmis tarttumaan.

Henkilökohtaisen esimerkin osalta valkoinen armeija sai selkeän etulyöntiaseman, kun yli tuhat hyvän sotilaskoulutuksen ja sotakokemuksen omaavaa jääkäriä saapui johtamaan komppanioita ja pataljoonia.

Huomattava määrä jääkäreitä kaa­ tui Tampereen taistelussa, jossa he ­pyrkivät näyttämään miehille mallia konekivääritulituksessa etenemisessä.

Uhosta ja vihollisen väheksymisestä oli nopea tie sairaalavuoteeseen tai ruumisarkkuun. heimosotia käytiin sisällissodan aikana ja sen jälkeen Petsamossa, Itä-Karjalassa ja Virossa.

NIIN KUTSUTTUJA

vapaus­ sodasta pitää sisällään muun muassa sen kummallisuuden, että sotaa käytiin sitä maata vastaan, joka oli juuri myöntänyt Suomelle itsenäisyyden. Toisaalta ”vapauttajiksi” saapuneet saksalaiset jäivät maahan miehitysjoukoiksi.

Näitä ajatusrakennelman aukkoja on paikattu myöhemmin kontrafaktuaalisella historialla eli historiallisella jossittelulla: vapaussota-käsitettä ja sisällissodan väkivaltaa on oikeutettu väittämällä, jonka mukaan punaisten voitto olisi tarkoittanut Suomen päätymistä Neuvostoliiton osaksi ja altistumista Stalinin hirmuvallalle. Hentilä toteaa, että historiantutkimuksen keinoin tällaista ei voi millään todistaa. Pitkät varjot pitääkin sisällään luvun nimeltään ”Kuviteltu vapaussota”. Hentilän mukaan ”punaisten ja valkoisten kesken ei taisteltu Suomen vapaudesta, sillä kumpikin halusi sitä yhtä palavasti, vaan kamppailu koski maan tulevaa poliittista järjestelmää ja yhteiskuntajärjestystä”.

Vapaussotamyytin ympärille rakennettiin sotien välisen ajan valkoinen Suomi, jota Hentilä kutsuu valtiona demokraattiseksi mutta yhteiskuntakoneistoltaan autoritaariseksi.

Heimo­ sodissa käytiin yksityissotia, ja huimapäisiä hyökkäyksiä säestivät usein sähellys, rajut sisäiset riidat ja juopottelu.

Jälki oli rumaa, kun esimerkiksi jääkäriupseeri Lauri Stark päätti Koillismaan Kuivitsassa hyökätä varoituksista huolimatta suoraan kohti vihollisen vahvoja asemia tokaisemalla, että ”ehkä menemme sittenkin suoraan, ja otamme ne herrat ja raapparit syleilyyn”. Pari minuuttia tämän jälkeen yli kaksikymmentä Starkin miestä makasi elottomina maastossa ja yli kolmekymmentä haavoittuneena, joukossa Stark.

Toisaalta kuolemaa uhmaava lähestyminen loivat sankaritarinoita. Viron sodan aikaan suomalainen vapaajoukkoon kuulunut komppania syöksyi puna-armeijan sotilaita kuhisevaan

Narvan kaupunkiin ja miehitti raatihuoneen. Vihollinen vetäytyi paniikissa. Asemien pitäminen ei riittänyt suomalaiskomppanialle, vaan joukko teloitti muun muassa lähes kolmekymmentä suomalaista punasotilasta. Lähellä oli, että muuan Lev Trotski olisi jäänyt vangiksi.

Suomen sisällissota ja heimosodat olivat amatöörien sotia. Tosin tulokset osoittavat, että amatööriys ei ollut este sodankäynnille. Kaikesta huolimatta tavalliset ihmiset oppivat nopeasti sotimaan ja tappamaan. Osa modernisaatiota sekin.

Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti­.

Talousliitto ennen ja nyt

O

TIE ­MU SITKÖ UTE N!

N KEVÄT 1918 ja Hufvudstads­bladetissa korostetaan talous­liiton tarjoaman pääoman ja osaamisen merkitystä: ”Teollisuutemme ja elinkeinoelämämme yleensäkin saisi talousliitosta sitä kapitaalia ja intelligenssiä, jota se tarvitsee jalostaakseen luontaiset elinkeinonsa huippuunsa ja luodakseen uusia.”

Näkemys on varmasti tuttu, vaikka sadan vuoden aikana muutama sivistyssana on korvattu uudella. Sisällissodan päätyttyä intoiltiin liitosta Saksan keisarikunnan kanssa, nyt Saksa on vain EU:n johtava jäsenmaa. Kesän ja syksyn 1918 aikana Suomessa odotettiin omaa saksalaiskuningasta, mutta metsäteollisuuden johdon tunnelmat happanivat: keisarikunta vaati oman osuutensa kaikesta Suomen ulkomaankaupasta, eivätkä Suomen rahtialukset saaneet edes purjehtia Itämeren ulkopuolella.

Talousliittoon astumisen moraaliset perustelut olivat kuitenkin jäljellä, eivätkä ne juuri poikkea 1990-luvun alun lama-Suomen tunnelmista:”Astumme suvereenien kansakuntien joukkoon velallisena kerjäläisenä, jonka rahan arvo on vahvasti alentunut ja valtiontalous kaaoksessa. Täytyy luoda järjestystä ja lain kunnioitusta. Kuka olisi kaikissa näissä suhteissa meille parempi oppimestari ja halukkaampi luotonantaja kuin Saksa?”

(Lainaukset ovat Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriasta.)

Venäläisiä sotilaita linnoitustöissä Ruoveden Muroleessa ensimmäisen maailmansodan aikana.

18 | KANSA TAISTELI – KESKENÄÄN

Samaan aikaan naapurissa Valkoisessa Suomessa vapauttajina pidetyt saksalaisjoukot olivat Virossa uhka itsenäisyydelle siinä missä bolševikit ja valkoiset venäläiskenraalitkin.

TEKSTI PERTTI GRÖNHOLM

V

julistautui itsenäiseksi 24.2.1918.

Keisarillisen Saksan joukot lähestyivät Tallinnaa etelästä, ja kolmisen kuukautta maassa valtaa pitäneet bolševikit olivat pakenemassa.

Saksalaismiehitys kesti Virossa marraskuun lopulle asti. Siitä alkoi vuoden ja kolme kuukautta kestänyt vapaussota. Se oli luonteeltaan erilainen kuin Suomen sisällissota, jonka nimestä taitetaan yhä peistä jopa historiantutkijoiden kesken. Itsenäisessä Virossa ei sodan nimestä ole ollut juuri epäselvyyttä: sekä baltiansaksalaisia että bolševikkeja vastaan 1918–1920 käydyt taistelut on mielletty virolaisten keskuudessa vapaus­sodaksi (vabadussõda).

Viron mensevikit ja sosialistivallankumoukselliset kannattivat itsenäisyyttä. Maailmanvallankumousta tavoitelleet bolševikit taas suhtautuivat vihamielisesti Baltian itsenäisyyshankkeisiin, eivätkä olleet valmiita jakamaan baltiansaksalaisilta takavarikoimaansa maaomaisuutta maatyöläisille ja pienviljelijöille. Tämä söi merkittävästi bolševikkien kannatusta vuodenvaihteessa 1917–1918.

Saksan miehitys oli bolševikkivaltaa ankarampi, sillä kaikIRO

ki poliittinen toiminta kiellettiin ja tiukka sensuuri astui voimaan. Virolaisten viha vuosisatoja valta-asemastaan Baltiassa nauttineita saksalaisia kohtaan kasvoi. Vaikka saksalaiset eivät piitanneet itsenäisyysjulistuksesta, se vahvisti virolaisten passiivista vastarintaa.

Viron puolueet ja poliitikot pyrkivät salaisesti hankkimaan tukea itsenäisyydelle. Vaikka ympärysvalloilta tunnustusta ei herunut, Englanti, Ranska ja Italia tunnustivat sentään Viron maapäivät (maapäev), joka oli vuonna 1917 vaaleilla valittu Viron kuvernementin kansanedustuslaitos. Vahvasti Saksan talutusnuorassa ollut Suomi ei tunnustanut Viroa.

ANTAUDUTTUA marraskuussa 1918 vallan otti käsiinsä Viron väliaikainen hallitus, jota johti saksalaisten vankeudesta palannut päätoimittaja ja poliitikko Konstantin Päts.

Viron vapaussota käynnistyi lähes välittömästi, sillä puna-armeijan joukot ryhtyivät marraskuun lopulla hyök­ käykseen tarkoituksenaan vallata kaikki Saksalle aiem­min menetetyt alueet.

Koska valtaosa Viroon hyökänneistä puna-armeijan joukoista oli venäläisiä ja latvialaisia, sotaa ei koettu Virossa luokkasotana vaan kamppailuna Neuvosto-Venäjää vastaan. Virolaisia taisteli puna-ameijan riveissä enimmillään noin 8 500, mikä oli vähäinen määrä verrattuna esimerkiksi yli 80 000 latvialaiseen puna-armeijan sotilaaseen.

Joulukuussa 1918 tilanne näytti Viron hallituksen näkökulmasta huonolta: noin puolet maasta oli puna-armeijan hallussa. Pakkomobilisaatiolla tilanne saatiin käännettyä vuodenvaihteessa. Suuri merkitys oli myös suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen saapumisella, Suomen aseavulla ja lainoilla sekä Suomenlahdella operoineen Britannian laivaston tuella. Helmikuun lopussa 1919 Viron armeija oli työntänyt puna-armeijan pois Viron maaperältä.

SAKSAN

seuraavaksi Latvian kansallismielisen

VIROA UHKASI

hallituksen Riiassa keväällä 1919 syrjäyttänyt, baltiansaksalaisista ja Saksan armeijan rippeistä sekä vapaaehtoisista koottu niin sanottu Landeswehr-armeija. Saksan joukkoja Suomessa keväällä 1918 komentaneen kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama armeija pönkitti baltiansaksalaisten viimeiseksi jäänyttä yritystä palauttaa valtansa. Viro asettui tukemaan Latvian kansallismielistä hallitusta, jolla oli myös länsivaltojen tuki.

Landeswehr-sotana tunnettu konflikti kesäkuussa 1919 oli lyhyt mutta symboliselta merkitykseltään suuri.

Merkittävä voitto kohti Viroa hyökänneistä Landeswehr-joukoista saatiin juhannusviikolla Pohjois-Latvian Cesisissä (vir. Võnnu, saks. Wenden).

Syyskuussa Viro 1919 tunnusteli rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa.

Neuvottelut keskeytti länsivaltojen tukeman kenraali Nikolai Judenitšin valkoisen armeijan hyökkäys Latviasta Pietariin. Judenitš ei tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyttä eikä edes autonomiaa, joten virolaiset auttoivat häntä vain vastahakoisesti. Pietarin porteille edennyt hyökkäys kuivui kokoon marraskuussa, ja virolaiset riisuivat maaperälleen paenneen armeijan rippeet aseista.

Viro joutui vielä torjumaan punaarmeijan uuden hyökkäyksen vuoden 1919 lopun ankarissa taisteluissa. Neuvosto-Venäjän painostus sodista väsynyttä Viroa kohtaan kesti helmikuun alkuun 1920 saakka. Tarton rauha oli Viron tasavallalle edullinen, joten suurta kaunaa Neuvosto-Venäjää kohtaan ei virolaisille jäänyt.

Yksi tärkeimpiä tekijöitä, joka esti Viron vapaussodan muuttumisen sisällissodaksi, oli keskusta­ liberaalien ja vasemmiston lupaama sosiaalinen ja poliittinen vallankumous, jossa baltian­saksalaisen vähemmistön valta mitätöitäisiin. Se ei kuitenkaan estänyt Viron tasavaltaa luomasta 1920-luvulla vähemmistöilleen, kuten saksalaisille, ruotsalaisille, venäläisille ja juutalaisille, Euroopankin mitassa edistyksellistä ja laajaa kulttuuriautonomiaa.

Kirjoittaja on yleisen historian dosentti Turun yliopistossa.

Viron tasavallan armeijan värväysjuliste vuoden 1918 lopulta: ”Veljet kiireesti kansan armeijaan!”

S

itsenäistyminen tapahtui lopulta yhtäkkiä. Niinpä tammikuun 1918 alussa havahduttiin siihen, että maassa oli suuri määrä, noin 22 000 ulkomaalaiseksi muuttunutta venäläistä sotilasta.

Suomen sisäisen tilanteen luisuessa kohti epäjärjestystä pelättiin venäläisen varusväen radikalisoitumista.

Asteittainen venäläisten kotiuttamismääräys oli annettu jo marraskuussa, mutta mihinkään toimenpiteisiin ei oltu vielä ryhdytty. Tammikuun lopulla venäläisvaruskuntia alettiin riisua aseista ”itäisen” uhan torjumiseksi.

Sisällissodassa punaisia suomalaisia tukivat erityisesti Helsingissä sijainneen Itämeren laivaston yksiköt sekä Viaporin linnoituksen venäläiset.

Näiden lisäksi Tampereen varusväen sekä 106. divisioonan vallankumouskomiteat olivat punaisten puolella. Ratkaisevaksi muodostuneeseen Tampereen taisteluun ja sitä edel­ täneisiin pienempiin yhteenottoihin on kuitenkin arvioitu osallistuneen vain noin 800 vapaaehtoista venäläistä. Heidän ­halukkuuttaan punaisten puolella taistelemiseen hillitsi se, että Mannerheim oli helmikuussa antanut luvan ”ilman muuta” ampua taisteluihin osallistuneet venäläiset, siviiliasuisinakin.

UOMEN

Matti Luhtala, Vapriikin kuva-arkisto

Venäläisvihan alku Sisällissotaan osallistuneita venäläisiä sai ampua ”ilman muuta”, eikä tilanne sodan jälkeen ollut paljon parempi.

TEKSTI KRISTIINA KALLEINEN

Tampereen taistelujen yhteydessä ja niiden jälkeen vangittuina ja teloitettuna kuoli arviolta 450–500 venäläissotilasta sekä hoitohenkilöstöä, jonka teloitukset olivat kansainvälisten sopimusten vastaisia. aseista luopuminenkaan ei taannut hengen säilymistä. Varuskunnissa aseista riisutuista ja paikallisille vankileireille siirretyistä venäläisistä osa teloitettiin summittaisesti. Uudenkaarlepyyn vankileirin elintarviketilanteen kärjistyttyä vangit uhkasivat nälkälakolla, mihin leirin päällystö vastasi teloittamalla kuusitoista protestin johtajaksi nimettyä henkilöä. Loputkin oltiin valmiit surmaamaan (”elleivät rauhoitu, voitte niittää niistä jokaisen kuoliaaksi”).

VAPAAEHTOINEN

Aseista riisutuista ja paikallisille vankileireille siirretyistä venäläisistä osa teloitettiin summittaisesti.

Rikoksiin ja taisteluihin osallistuneeksi katsottuja venäläissotilaita lähetettiin junilla eri puolilta Suomea

Helsinkiin Iso-Mjölön vankileirille. Osa näistä vangeista menehtyi jo matkalla ja osa Iso-Mjölössä, vain pieni osa vapautui ja pääsi siirtymään takaisin Venäjälle. Varuskunnissa pidätettyjen venäläisten junakuljetukset rajalle alkoivat helmikuun 1918 puolivälissä ja jatkuivat aina loppukesään asti, jolloin Rajajoella alettiin suorittaa vankienvaihtoja.

Sotasurmat Suomessa -projektin tutkijoiden mukaan vuoden 1918 eri tapahtumien yhteydessä venäläisiä menehtyi Suomessa vähintään 2 300– 2 700. Kaikkien menehtyneiden nimiä ei ole voitu selvittää.

Suomen valkoiset upseerit kohtelivat Viipurin sekä Kyyrölän, Raivolan ja Kannaksen alueen venäläisiä. Viipurin valtauksen yhteydessä ja välittömästi sen jälkeen venäläisiä, myös siviilejä, naisia ja lapsiakin, teloitettiin lähes summamutikassa vähintään 350–400 henkeä.

Tähän joukkoon lukeutuivat Suomen ja Venäjän kansalaisten lisäksi myös muutamia puolalaisia, ukrainalainen ja tataari.

Tämän puhdistusoperaation mittavuus on herättänyt kysymyksen, voitaisiinko puhua jopa etnisestä puhdistuksesta. Myös Terijoen–Kuokkalan alueen osalta on todettu, että siellä taistelujen jälkeen aloitetut pakkotoimenpiteet KAIKKEIN ANKARIMMIN

tähtäsivät järjestelmälliseen puhdistukseen, kun ”slaavilaista vaaraa” ryhdyttiin voimallisesti patoamaan.

Suomen sisällissodan ja sen jälkiselvittelyjen yksi seuraus oli tuolloin syntynyt venäläisviha. Vuosien 1917–1923 välillä syntyi suurimmaksi osaksi tietoisen lietsonnan tuloksena yleiseksi mielipiteeksi levinnyt rasistinen venäläisviha ja suoranainen rotuvihan kultti.

Ennen vuotta 1917 suuriruhtinaskunnassa oltiin toki vastustettu venäläistä hallintovaltaa, mutta siihen ei liittynyt rasistista eikä kielteistä suhtautumista venäläisyyteen sinänsä.

Suhtautuminen muuttui ratkaisevasti vuoden 1918 sodan jälkeen, ja yksi välitön seuraus oli Suomen senaatin kesän 1918 alussa tekemä päätös karkottaa Venäjälle peräti 20 000 Venäjän kansalaista: ainoastaan noin 5 000 Suomen kansalaisuuden hankkinutta venäläistä sai jäädä. näkyivät myös Venäjän sisällissodan jaloista Suomeen pyrkivien emigranttien kohtaloissa: arvattavasti suomalaisten kielteinen suhtautuminen oli huonojen toimeentulomahdollisuuksien lisäksi yksi syy siihen, että suuri osa heistä jatkoi ennen pitkää matkaansa isompiin pakolaiskeskuksiin Keski- ja Länsi-Euroopassa. Suomeen jääneet emigrantit keskittyivät niille alueille, jossa enemTORJUNTA JA VIHA

mistö venäläisiä oli aiemminkin asunut, eli Helsinkiin, Viipuriin ja Kannaksen alueelle.

Työnsaanti ja toimeentulo vihamielisessä ja torjuvassa ilmapiirissä oli monelle vaikeaa. Yhteisöllisyyden yllä­

Viipurin valtauksen yhteydessä ja välittömästi sen jälkeen venäläisiä, myös siviilejä, naisia ja lapsiakin, teloitettiin lähes summamutikassa vähintään 350–400 henkeä. pitämiseksi perustettiin Helsingissä tammikuussa 1919 Helsingin venäläinen kauppiasyhdistys, jonka tärkeäksi toimintamuodoksi tuli avustusten jakaminen. Yhdistys ja sen pieni mutta arvokas kirjasto toimivat edelleen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka on erikoistunut Suomen suuriruhtinaskunnan historiaan.