kirjailija

– Mä laitan sinne ne henkilöt kuin �naso�laat tai nukkekaapin tyypit ja kuin isä Jumala puhallan niihin henkeä. Joku kaatuu ja jää siihen, mu�a joku nousee ylös ja alkaa elää. Toivon, e�ä henkilöt kulkevat sillä tavalla, e�ä pystyn niitä seuraamaan, kuvailee Uudenmaan Kirjoi�ajien jäsen Mikael Helasvuo kirjoi�amistapaansa.

Kesällä 2022 ilmestyi ensimmäinen novellikokoelma Elisabethin kakku ja muita novelleja Aviadorin kustantamana. Kirjassa on 13 novellia, jotka ovat erikoisia tarinalliselta rakenteeltaan ja yllä�äviä ratkaisuissaan. Kun kerron löytäneeni tarinoista Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan piirteitä, Mikael myöntää muidenkin sanoneen samaa.

Draaman kaari on Mikaelille tu�u, mu�a hän ei halua täysin kulkea valmiiksi viitoite�uja polkuja.

– Olen irtautunut noista teorioista, kun olen miljoona kertaa kuunnellut luentoja Aristoteleestä ja siitä kaaresta. Se kaari on hyvä ja mä yritän toteu�aa sitä jossain määrin, mu�a aja�elin hei�äytyä modernis�ksi ja hei�ää sen kaaren…, Mikael nauraa. Hän vakavoituu nopeas� ja toteaa, e�ä leikki sikseen. Leikkimieli kuitenkin pirskahtelee esiin Mikaelin jutustelussa koko haasta�elun ajan, ja nauramme monta kertaa makeas� Musiikkitalon kaikuvassa kahvilassa.

Orfeus ei käännykään katsomaan taakseen

Elisabethin kakku ja muita novelleja -kokoelman novellit poikkeavat ilahduttavas� totutusta tarinankerronnan kaavasta rikkaalla mielikuvituksellisuudellaan. Lukija ei voi päätellä mistään, mi- hin tarinat johtavat, mitä henkilöille tapahtuu ja millainen on novellin loppuratkaisu. Novelleihin putkahtaa yhtäkkiä hilpeitä ja järjenvastaisia, absurdeja tapahtumia.

Elisabethin kakku -novellissa Linnanmäen maailmanpyörä irtoaa akselistaan, kolistelee alas kukkulaltaan pitkin Helsinginkatua, päätyy Töölönlahdelle ja sukeltaa veteen.

Sormus-novellissa Töölöntorin rajumyrsky nostaa äidin ilmaan kuin Maija Poppasen. ”Äi� tempoilee ilmassa vailla suuntaa kuin mieletön sitruunaperhonen” – ja pläts! – äi� putoaa taksin etupuskuriin kohtalokkain seurauksin.

Samassa Sormus-novellissa komea sarvipäähirvi pelastaa uin�retkellä väsähtäneen nuoren miehen, Maxin.

”Vedestä kohosi valtava hirven pää, monihaarainen sarvikruunu auton roiskesuojien kokoisten korvaleh�en välissä.” Max pitää sarvista kiinni ja hirvi koheltaa eteenpäin, kuin ketään ei selässä olisikaan.

Orfeus-myy� on saanut Mikaelin käsi�elyssä totutusta poikkeavan loppuratkaisun. Oopperan ystävät �etävät, että Orfeus ei saa katsoa taakseen, kun hän tuo rakaste�uansa Eurydikea Manalasta maan päälle, mu�a hän kääntyy kuitenkin, ja ooppera saa surullisen lopun. Mikaelin oopperassa Orfeusta esittävä Anton keksii näytelmään yllä�äen oman loppuratkaisunsa. Orkesteri katselee ihmetellen ympärilleen, ja yleisö nousee uteliaana seisaalleen seuraamaan oopperan saamaa erikoista käänne�ä.

Johann Sebas�an Bach tupsah� novelliin

Mikael kertoo, e�ä kaikissa teksteissä on aina murusia to�a, sillä miljöitä hän ei omien sanojensa mukaan pysty keksimään omasta päästään. Jokainen maisema tulee jostain nähdystä. Kun hän alkaa kirjoi�aa, hän ei �edä mihin tarina hänet johda�aa. Erääseen novelliin ilmestyi yllä�äen säveltäjä Johann Sebas�an Bach. – En mä �ennyt, e�ä se päähenkilö tapaa Bachin, Mikael tunnustaa. Grauer star -novellin päähenkilö poimii Saksassa Zwickau-järven rannalta Tunturi-mopedinsa kyy�in Herr Capellmeister Bachin, joka kärvistelee 1700-luvulla eläneen silmälääkäri John Taylorin tekemän epäonnistuneen kaihileikkauksen jälkeisissä komplikaa�oissa. Aikakaudet limi�ävässä novellissa on tosi tarina taustalla, sillä Taylor todellakin leikkasi Bachin kaihin. Hän myös operoi Georg Friedrich Händelin ja monien muidenkin silmät surullisin seurauksin.

Muista kuolevasi – memento mori

– Novellikokoelmissa tulisi olla jokin teema tai idea, mu�a tässä kokoelmassa ei ole mitään sellaista, Mikael sanoo.

Kerron huomanneeni kuoleman vierailevan hyvin useassa novellissa.

– Ai jaa, minä en ole huomannut… Mikael toteaa ja alkaa poh�a. – Se on hassua, kun ihmiset huomaavat niin eri tavalla. Olen itse huomannut vasta jälkeen päin, e�ä siellä on aika paljon isän sotatraumaa. Sotatraumahan menee suku- polvien läpi. Ehkä siellä kuolemaakin sitten on.

Mikä on suhteesi kuolemaan?

– En minä kuolemaa niin hirveäs� mie�, Mikael sanoo. – Yksi ihmisen erehdyksistä on, e�ä se aja�elee kuoleman olevan rangaistus. Siis kaikkia rangaistaan lopulta sillä tavalla, e�ä ne kuolee. Se tuntuu hassulta. Kun vihamies kuolee, iloitaan, e�ä sille kävi huonos�. Eihän sille huonos� käynyt, kun sulle käy itselle ihan samalla tavalla. Niille surijoille käy huonos�. Jos sä ammut jonkun, ei se sun ivaasi näe, todennäköises�.

Mikaelista on hyvä asia, e�ä �etoisuus kuolemasta on läsnä. – Muista kuolevasi – memento mori, Mikael muistu�aa. – Viisaat pi�vät ennen työpöydällään pääkalloa, e�ä muistaisivat kaiken olevan suhteellista. Sillä tavalla minäkin aja�elen usein ja se auttaa monen vaikean �lanteen ohi. Vanhemmat ovat kuolleet, monia hyviä ystäviä on kuollut ja jotkut ovat tappaneet itsensä. Jos sitä rupeaa kauhistelemaan, ei hyvä tule.

Orfeus-novellissa onkin eri�äin hyvä muistutus, miten pysyä elämässä mukana. Novellin päähenkilö Anton Vasilevitsh menee Orfeus-roolinsa takia saamaan lauluoppia maankuululta laulunope�ajalta Stefan Dimitrovitsh Malkovilta, joka potee kurkkusyöpää pienessä sairaalassa Irkutskissa. Malkov, joka on hauras ja nukkavieru vanhus, lai�aa Antonin laulamaan kymmeniä kertoja samoja koh�a, mu�a Anton ei tunnu ymmärtävän, mitä laulunope�aja tarkoi�aa, joten Malkov yllä�äen alkaa näy�ää itse mallia.

”Malkov nousi kiivaas� ylös, aika ja paikka näy�vät kadonneen hänen ympäriltään. Hän ei enää näy�änytkään vanhalta ukolta, vaan hänen ryh�nsä oli suora ja hänen silmänsä paloivat kuin kirgiisisoturilla. Hän yskäisi kerran, ve� syvään henkeä ja oli aloi�aa pitkän aarian näytelmän alkupuolelta, jossa

Huilutaiteilija ja huilunsoiton professori Mikael Helasvuo

Musiikkiperheessä kasvanut Mikael syntyi Helsingissä (1948) ja asuu siellä edelleen. Isä, professori Veikko Helasvuo oli muun muassa Sibelius-Akatemian rehtori ja musiikkikrii�kko. Äi�, Maili eli Maija oli pianonsoiton opettaja. Kaikki perheen lapset soi�vat. Jokainen heistä on päätynyt musiikkialalle, kuten myös Mikaelin serkut. – Olen kasvanut tavallaan flyygelin alla ja saanut ilmaiseksi musiikkioppia ihan hirveäs�, Mikael kertoo. Ensimmäisen ”tatsinsa” Mozar�in ja Beethoveniin Mikael sai lapsuudessaan, kun näiden musiikkia soite�in kotona nelikä�ses�. Tuolloin ei ollut televisioita olemassa, viemässä huomiota, vaan silloin juo�in teetä ja musisoi�in.

Huilu valikoitui Mikaelin soi�meksi luonnostaan. 1960-luvulla hän opiskeli musiikkia ensin Sibelius-Akatemiassa, jonka jälkeen hän haki oppia Prahan konservatoriosta sekä Freiburgin Musiikkikorkeakoulusta. Lisäksi hän oli ranskalaisen huilis�n Jean-Pierre Rampalin oppilaana. Rampalin on sano�u olevan 1900-luvun parhaimpia huilisteja. Tärkeimmiksi ope�ajikseen Mikael nimeää Juho Alvaksen Helsingistä ja Aurèle Nicolet’n Freiburgista. Mikael soi� vuosina 1973–1976 Helsingin kaupunginorkesterissa ja 1976–1988 hän oli Radion sinfoniaorkesterissa soolohuilis�na. Puhallinmusiikkia hän ope� lehtorina Sibelius-Akatemiassa v. 1976–1998, jonka jälkeen hän jatkoi huilunsoiton professorina. Hänet on palki�u Madetoja-palkinnolla 1992 ja Pro Finlandia -mitalilla 1993. Mikael on myös esiintynyt usein eri puolella maailmaa. Hän on soi�anut useissa yhtyeissä sekä levy�änyt paljon musiikkia. Lisäksi hän on ollut puheenjohtajana sekä Suomen Huiluseurassa sekä Suomen Solis�yhdistyksessä.

Orfeus rukoilee Amorilta armoa. Viime hetkellä hän kuitenkin hätkäh� kuin unesta, ja hänen liikkeensä pysähtyivät. Hän lope� laulun ennen kuin oli eh�nyt aloi�aakaan ja palasi tavalliseen olo�laansa.

Kuin hämillään hän kääntyi teepöytään päin, tar�ui kannuun ja alkoi täyttää kuppiaan, mu�a hänen kätensä tärisi, niin e�ä Antonin oli tultava avuksi. – Tässä iässä katoavat joskus realitee�t, Malkov sanoi ja meni noutamaan huoneen perällä olevasta lääkekaapista pullon gruusialaista konjakkia. Lorautettuaan siitä aimo annoksen teehensä hän sulki silmänsä, huokaisi ja sanoi: – Mu�a juuri se pitää tämmöistä ukkoa hengissä.”

Taija Tuomisen kirjoituskurssi oli käänteen tekevä

Mikael sanoo olleensa kansakoulussa hyvä kirjoi�aja, mu�a ei enää oppikoulussa, koska krii�nen suhtautuminen opetuksen tasoon alkoi herätä. Anne�in vain otsikko ja sano�in, e�ä kirjoi�akaa tuosta. Hän ei keksinyt mitään kirjoitettavaa.

– Jukolauta, kun kirjallisuu�akin olisi opete�u. Sama kuin piirustustunnilla, jossa laite�in kukkamaljakko kateederille ja sano�in ”piirtäkää tuo”. Eihän siitä mitään tullut, mu�a ne jotka osasivat piirtää, piirsivät sen he�.

Mikael kertoo hilpeästä piirustuskilpailuvoitostaan. Hän oli ravintolassa kaverei�ensa kanssa, ja jokainen väi� olevansa maailman huonoin piirtäjä. Huonoimmuudesta pi� o�aa selvää kilpailuhengessä, ja tehtäväksi anne�in piirtää lehmä. Huonoimman lehmän piirtäjä sai tarjota kaljat.

– Mä voi�n sen suvereenis�, kun unohdin utareet.

Palaamme tarinoinnissa takaisin koulun penkille, jossa Mikael sai lue�avakseen Nikolai Gogolin Päällystakki-kirjan ja siitä pi� kirjoi�aa analyysi. Mikael alkaa nauraa.

– En ymmärtänyt sitä kirjaa ollenkaan. Katselin takakannesta mitä siitä selitet�in. Kerroin sen omin sanoin vähän pitemmin ja sain hyvät pisteet. Se oli yksi minun parhaista koetuloksistani.

Mikael kertoo käyneensä 1980- tai 1990-luvulla vähän aikaa Kirjoita kirja -kirjekurssia, mu�a hän lope� sen jonkin ajan päästä, koska hänen lähe�ämänsä teks� oli korja�u pukki-merkein, kuten ope�ajat tekevät. Ei enää koulun penkille, hän aja�eli, mu�a oli kuitenkin