Vesimaistajaiset

LIPPUKUNTALEHDESTÄ

Pitkä ja vaiherikas on paitsi Partiosissien, myös REIMARIn historia. Jo 1920-30 luvuilla ilmestyi eri nimillä uniikkikappale-lehtiä partiotoiminnastamme. Koko sotien jälkeisen ajan on taas postitettu lippukunnan toiminnasta kertovaa Sissitiedotusta. Keväällä 1956 keksittiin, että Sissitiedotuksenhan voisi nitoa kansien väliin, jolloin voidaan mukaan liittää joitakin kirjoituksiakin. Numeron 1 (elokuu 1956) jälkeen onkin Reimari ilmestynyt keskeytyksettä, ja kädessäsi on tällä hetkellä jo 203. editio. Lippukuntalehdestä puhumisen tekee ajankohtaiseksi Suomen Partiolaisten päätös lakkauttaa painettu Partio-lehti vuoden 2022 lopussa. Päätöstä perusteltiin aikanaan 2020 kustannus- ja ympäristövaikutuksilla. Tuolloin SP:n hallitus ilmoitti lehden luopuvan myös Julkisen sanan neuvoston jäsenyydestä ja vastuullisen journalismin merkistä. ”Tällaiset päätökset kertovat paljon järjestön arvoista, ja siksi ne ovat minulle pitkäaikaisena partiolaisena iso pettymys”, kommentoi tuolloin lehden toinen päätoimittaja Susanna Koivisto. Henkilökohtaisesti ja toimituksen puolesta voin yhtyä täysin yllä olevaan mielipiteeseen. Vaikka järjestölehdistä lienee turha koostaa uutisvirtaansa, on maailmantilanne jälleen näyttänyt kuinka tärkeää vapaa ja luotettava journalismi on. Lakkauttamalla perinteikkäitä painettuja medioita ammumme vain itseämme jalkaan. Painetulla Partio-lehdellä oli noin 100 000 lukijaa. Kuinka moni heistä siirtyy lukemaan jonkinlaista digiviritystä? Veikkaan osuuden olevan aika pieni. Kun kattojärjestö kohottaa jäsenmaksujaan tiuhemmin kuin koskaan, haiskahtaa kustannussyillä perusteleminen lähinnä lukijan aliarvostamiselta. REIMARIn juuret juontavat siis rooliin lippukunnan virallisena tiedotuskanavana, ja onhan lehti sitä vieläkin. Onneksi toimituksen kynää nopeampia ja edullisempia tiedotusvälineitä on aikojen saatossa keksitty muunmuassa sähköpostilistojen muodossa. Tämä näkyy myös julkaisutahdissa, kun ennen vuodessa saattoi ilmestyä 4 tai jopa 6 Reimaria. Lehden asema onkin nykyään lähinnä kulttuurilehden muodossa, ja siitä löytyvät pidemmät kolumnit, hehkuttelut ja milloin mitäkin muuta hauskaa. Itsekin huomaan välillä tarttuvani kirjahyllyn vanhaan Reimariin ja juuttuvani lukemaan vanhaa matkiskertomusta. Tai mennessäni ostamaan uusia vaelluskenkiä lukaisen Juran asiantuntevan jutun läpi. Punin ja Masan mielenkiintoiset satamavinkitkin menevät väistämättä testiin kesän aikana, näin muutamia esimerkkejä lehden tarkoituksesta mainitakseni. Jokaisen on hyvä muistaa, että lehteä tehdään lippukuntalaiselta toiselle, partiosissiltä partiosissille ja kotijoukkojenkin iloksi. Tavoite on, että toimituksen tehtäväksi jäisi lähinnä kasata lehti luettavaan muotoon. Jos joka toinen juttu on meikäläisen tai Valion vuodatus, ei lehden tarkoitus monipuolisena aarreaittana oikein täyty. Joten kannustakaamme jälleen: jos sinulla on mielessä juttu, idea tai mitä vain lehden kehittämiseksi tai tekemiseksi, ota yhteyttä toimitukseen - sensuroimme kyllä pähkähullut sepustukset. Näin saadaan lehdestä jäsenistönsä näköinen. Suoritin pienen katsauksen alueemme ”partiolehtimarkkinoille”. Ikävä kyllä läheltämme löytyy esimerkkejä, miten helppo lippukunnan jäsenlehden toiminnan on hiipua. Tilanne, jossa edellisestä lippukuntalehden ilmestymisestä on jo jonkin aikaa on esimerkiksi sisarlippukunnallamme Auran Tytöillä sekä Mikaelin Sinikelloilla. Kun vanha toimitus on jo jonkin aikaa sitten jäänyt takavasemmalle, on uusia tekijöitä hyvin vaikea saada kasaan ja aloittamaan lehden teko, vaikka tahtotila olisikin kova. Aloittaminen on aina vaikeinta. Korona on jo menneet pari vuotta vaikeuttanut partiotoimintaa, ja sitä kautta myös lehden tekoa. Myös Reimarilla oli hiukan hiljaisempi hetki tänä aikana. Toivottavasti kuitenkin näitäkin lehtiä saataisiin taas pian painokoneisiin. Ilokseni huomasin kuitenkin, että esimerkiksi Metsänkävijöiden, Sinikotkien ja Nuotiotyttöjen lehdet voivat hyvin ja ovat mieluisaa luettavaa. Lämmin suositus myös niille, jos joskus sellaisen käteesi saat. Toki puolueettomasti arvostellen REIMARI löi jokaisen katsaukseni lippukuntalehden lukemin sata-nolla. Onneksi voin luvata, että REIMARI tulee jatkossakin ilmestymään ihan käsin kosketeltavana painotuotteena. Edellinen numero oli myös pitkästä aikaa ensimmäinen väripainos sekä lehti, joka postitettiin halukkaille. Näidenkin käytäntöjen olisi tarkoitus jatkua vielä tulevaisuudessakin. Kiitos vielä lukijoille hyvästä palautteesta, jota lehti on saanut. Eli vaikka SP kulkeekin taaksepäin, porskuttakaammeko me eteenpäin!

-Live

Talvileiri

Launtai

06:44. Pöytyä. Ivecon 22-paikkainen maantiekiituri nielee asfalttia. ”Huomenta!” soitan Lunssille, joka on lähtenyt huoltoautolla jo aikaisemmin, seuranaan Mymmeli ja Halffi. ”Varkauteen tultiin juuri, kohta käydään Kuopiossa Repen luona aamukahvilla.” Huikeaa, leirinjohtaja voi viimein rentoutua, kun matkaan on päästy turvallisesti. Oikea käteni, ohjelmajohtaja Valio kertoo aloittavansa bussimatka-aktiviteetin eli avaimenperien huovuttamisen auringon noustua.

11:45. Viitasaaren ABC. Kuski kaartaa apsin pihaan, lounastauon paikka. Etukäteen tilaamamme 12 kerrosateriaa ovat valmiita samalla sekunnilla, kun astumme sisään kuhisevaan liikenneasemaan. Syödessämme huomaamme edessämme olevan valtavan seinämaalauksen näyttävän kummallisen tutulta. ”Tuohan on Kirjalansalmen silta!” joku tajuaa. No niinhän se on. Ei ehkä ensimmäinen paikka, jossa olisin tätä saaristomaisemaa esittävän maalauksen näkeväni. Loppumatka oli vielä pitkä ja jalkatilaltaan epämukava. Saavuimme kuitenkin illalla Hossaan mökkiimme, jossa Lunssi tervehti meitä lumilapion varresta. Ei muuta kuin peräkärry tyhjäksi ja sisälle – jälleen lähestulkoon täydellisellä ajoituksella – tortillapöydän ääreen. Illalla pyörimme vielä hiukan ulkona pimeässä testailemassa uusia talvivarusteitamme, 85 cm lunta oli jo täyttänyt meidät Lapin energialla, vaikka Kainuussa ollaankin. Avantoakin yritettiin sahata, heikolla menestyksellä lähinnä veden mataluudesta johtuen. Myöhäisillan nopea sauna koko poppoolle ja sitten unta palloon pitkän päivän jälkeen.

Sunnuntai

Aamulla oli tiedossa Suomen jääkiekkohistorian paras mahdollisuus olympiakultaan, jota myös me olimme hypettäneet. Mökissäkin oli televisio, mutta pettymykseksemme TV5 ei perämetsään näkynyt antennin suuntaamisyrityksistä huolimatta. Internetkin toimi hyvin huonosti, joten radio jäi ainoaksi vaihtoehdoksemme. Noh, eipä meistä kukaan jaksanut herätäkään kuin vasta kahdeksalta, jolloin pomppasin salamannopeasti punkasta virittämään Yle Puhetta: ”16 SEKUNTIA JÄLJELLÄ, PUOLUSTUSPÄÄN ALOITUS…… SUOMI VOITTAA OLYMPIAKULTAA” ja Porilaisten marssi lähti samantien soimaan unenpöpperöisten poikien noustessa aamupalapöytään. Hieno kokemus tämäkin.

Aamupalan jälkeen aloimme väsäämän pilkkivapoja pyörölistasta ja muista välineistä. Vavoista tuli jopa yllätyksekseni todella nättejä ja saimme ne valmiiksi ennen lounasta. *tässä vaiheessa juttua kirjoitusajankohta siirtyy toukokuuhun ja kirjoittaja vaihtui Halfiin (nakki napsahti päivää ennen painoon lähtöä, joten laiskuudesta ei voi Halffia tällä kertaa syyttää)*

Valmistimme kokkiparini, Stellan kanssa maittavan lounaan, jonka jälkeen aloimme tekemään lähtöä läheiselle niemenkärjelle. Ohjelmassa oli uusien onkivapojen testailua ja alkulämpöä myöhemmin leirillä tulevalle haikille. Ennen leiriä hyvältä tuntunut päätös käyttää leirillä lumikenkiä suksien sijaan osoittautui nopeasti huonoksi ideaksi. Muun ryhmän tavoitellessa jo matkan puoliväliä, itse pohdin elämän valintojani upotessani lumeen joka toisella askeleella. Lunssi ja Mymmeli olivat tehneet saman päätöksen lumikenkien suhteen ja tuskailivat kanssani jo alkumetreillä. Kauaa ei kestänyt, ennen kuin Lunssi ilmoitti lähtevänsä lämmittämään saunaa. Matka taittui hitaasti ja hyvin epävarmasti vaatteet lumesta (ja hiestä) märkänä. Saavuttuamme perille, muut olivat jo pilkkimässä ja nuotio roihusi lämpimänä. Istahdin hetkeksi alas, enne kuin aisaparini ilmoitti, että alkaisi pikkuhiljaa olla aika lähtemään takaisin mökille aloittelemaan päivällisen valmistusta. Saatoin mutista muutaman voimasanan. Onneksi Söke pelasti päivän ja lainasi suksiaan minulle. Matka alkoi yllättäen sujumaan sutjakkaasti. Tässä kohtaa haikille osallistuminen kuitenkin alkoi tuntua kaukaiselta ajatukselta.

Nopean suihkun jälkeen keittiössä huhkiminen sai taas alkaa. Chili con carne valmistui käden käänteessä ja pian kaikilla oli taas Wikin hokeman mukaan ”lämmin ja pörröinen” olo. Ruokaa sulateltiin hetki huutopussin ja kaffen äärellä. Pian odottikin jo lämmin sauna ja iltanuotio. Ikivihreät nuotiolaulut laulettuna ja kyrsät syötynä oli hyvä mennä yöpuulle raskaan päivän jälkeen.

Maanantai

Aamulla kello soi taas tuntia ennen muita. Pitäähän jonkun aamupala valmistaa. Aamupuuron poristessa liedellä leiriläiset alkoivat heräilemään. Normaalin aamupalan sijaan, olimme valmistelleet gettobrussin, eli puuron ja leivän lisäksi sai myös keitettyä kananmunaa ja nakkeja. Heti ruokailtuamme mökissä alkoi hälinä. Oli haikkipäivä. Edeltävän päivän lumikenkämankelin pohjalta olimme Lunssi ja Mymmelin kanssa päättäneet jäädä pitämään mökkiä lämpimänä ja illalla hakemaan Valtsun Kuusamosta. Sairastelun takia alkuperäisestä kokoonpanosta pudonnut Valtsu perheineen oli matkalla laskettelureissulle, mutta miehen sydän vei lumiseen Hossaan partiotovereiden (ja ehkä myös tyttöystävän) perään.

Kahvikuppi kädessäni seurasin muiden pakkaamista ja autoin haikkipussien keräilyssä. Vielä tuolloin en tiennyt, että päivän suunnitelmat muuttuisivat täysin. Lähdimme ulos auttamaan ahkioiden pakkaamisessa ja ihmettelemään muiden lähtöä.