Aikido osana henkistä polkua

Aikido osana henkistä polkua

Teksti ja kuvitus: Niina Kestilä

Aloitin aikidon kaksi vuotta sitten. Kuulun niihin, joille aikidon filosofia oli merkittävä syy lajin pariin hakeutumiselle. Olen aikidossa aloittelija, mutta päämäärät ja keinot joilla niihin päästään vaikuttavat osin samoilta kuin mitä esiintyy muissakin hengen tai kehon kultivointiin pyrkivissä traditioissa.

Kamppailusta, kuten myös uskonnoista puhuttaessa keskustelu saattaa helposti kilpistyä termeistä ja niiden merkityksistä inttämiseksi. Koska itse olen harrastanut ja harrastan edelleen muutakin kuin budoa, sisällytän aikidonkin nyt moukkamaisesti ”kamppailulaji” käsitteen alle. Muitakin virheellisiä nimityksiä ja tulkintoja kirjoituksessa varmasti esiintyy. Kirjoitus edustaa tämänhetkistä näkemystäni asiasta, toivon sen kehittyvän ja syvenevän seuraavien vuosikymmenten aikana.

Suositeltavaahan olisi aina tutustua alkuperäisiin lähteisiin, aikidoon perehtymistä vaikeuttaa jos ei osaa japania. Kyseisen kielen kääntäminen on ilmeisen vaikeaa ja käännökseen vaikuttaa paljon kääntäjän oma tulkinta. Ilmeisesti myös aikidon kehittäjän Morihei Ueshiban (1883-1969) tapa ilmaista itseään on ollut ainakin osalle oppilaista vaikeaa ymmärtää, tai opetuksen merkitys on avautunut vasta paljon myöhemmin, vuosien harjoituksen jälkeen. Toisaalta toisistaan poikkeavien tulkintojen kautta voi aina avautua itsellekin jotain uutta.

Aikidon filosofiaa ja henkistä puolta käsittelevässä kirjallisuudessa tärkeiksi osa-alueiksi muodostuvat kototama, shintolaisuus ja buddhalaisuus. Morihei Ueshiban elämäntyöhön ja elämänkatsomukseen ovat luonnollisesti vaikuttaneet merkittävällä tavalla häntä ympäröinyt kulttuuri sekä uskonnot. Asiayhteydestä vaihdellen välillä korostetaan, välillä häivytetään kuinka keskeisessä asemassa hengellisyys oli hänen elämässään kamppailulajien rinnalla. Nämä eivät välttämättä ole tosiaan poissulkevia tai toisistaan erillisiä asioita. Ueshiba on sanonut ”Aikido is budo and religious faith”.

Polku ja sen kulkeminen

Do käännetään yleensä tieksi tai poluksi. Budon käännös yleensä on ”taistelutaitojen tie”, bushido on ”soturin tie”, do-pääte on yleinen japanilaisten kamppailulajien nimissä. Puhutaan myös henkisen tien kulkemisesta ja polulle astumisesta, mielestäni ne ovat onnistuneita vertauskuvia.

päämääränä voi olla kehon, mielen ja hengen yhteispelin sekä hallinnan kehittäminen. Keho ja hengitys toimivat työkaluina mielen ja hengen rauhoittamiseen sekä jalostamiseen. Toisaalta esoteerisissa opeissa ajatellaan, että energia seuraa ajatusta ja materia energiaa. Aineettomien ja aineellisten asioiden suhteet eivät ole yksiselitteisiä. Kamppailu poikkeaa joogasta siinä, että sen lisäksi että työskentelee itsensä kanssa, iso osa harjoituksesta ja oppimisesta tapahtuu parin kanssa. Oman kokemukseni mukaan yksin joogamatolla ajatukset saattavat helposti karata kauppalistaan tai muihin arkipäivän asioihin. Kamppailussa harjoitusmuoto pohjaa vanhoihin sotataitoihin joissa on ollut kyse elämästä ja kuolemasta, hengissä säilymisestä. Nykyisin kyse on taidon harjoittelemisesta toista vahingoittamatta, kuitenkin jotakin tästä vanhasta toimintavalmiuden edellyttämästä valppaudesta olisi hyvä säilyttää treenatessaan.

Toki tämäkään ei välttämättä tarvitse aina fyysistä harjoitetta. Zenissä yhdistyy piirteitä buddhalaisuudesta ja taolaisuudesta, ja siinä keskiössä on nykyhetkessä eläminen. Ehkä siitäkin syystä se on ollut samuraiden suosiossa. Flora Courtoisin kirjassa Valaistuminen hän kertoo zen-mestari Hakuun Yasutani Roshilta saamasta meditaatio-ohjeesta. Siinä meditoija kuvittelee istuvansa yksin metsäaukean keskellä. Kuuluu karmea ääni. Vaara uhkaa, mutta ei voi tietää mistä suunnasta se iskee. Jos oikeasti eläytyy mielikuvaan, keskittyminen ei voi herpaantua hetkeksikään ja keho, aistihavainnointi sekä mieli ovat äärimmäisen valppaassa, silti rennossa tilassa. Silloin todellakin elää hetkessä, hiljaisuus syrjäyttää sen loputtomasti vellovan ajatusmassan joka arjessa sumentaa aivot.

Kamppailussa tarvitaan vähintään kaksi osapuolta joista toinen hyökkää ja toinen puolustautuu. Aikidossa opetellaan tietenkin myös hyökkäämistä, mutta puolustautuminen on korostetummassa asemassa. Opetuksissaan Ueshiba korostaa enemmänkin budon suojelevaa ja puolustavaa kuin

Aikidoa Kajaanihallissa. Kuva: Reijo Haukia

Yleisemminkin idän ideologioissa usein huomioidaan ja hyväksytään vastakohtaparit, kuinka ne tavallaan täydentävät ja tasapainottavat toisiaan, ilman toista ei ole toista, yin yang. Tähän liitetään usein alituinen muutos luonnollisena osana prosessia; kun toinen vähenee, toinen puolestaan kasvaa. Ei ole olemassa pysyvää staattista tilaa tai asiaa, vaan kaikki on jatkuvassa muutoksen tilassa. Myös aikido. John Stevens kertoo kirjassaan The Philosophy of Aikido Ueshiban kommentoineen filmattua tekniikkaansa ”Fine, but tomorrow they will be different”. Asiat eivät toistu samanlaisina, me itse muutumme joka hetki niin kehon kuin mielenkin tasolla, myöskään hyökkäys ei toistu koskaan samanlaisena, joten hyökkäykseen vastaaminenkin on aina uusi tilanne.

Rutiini ehkä onkin yksi sekä kamppailun että joogan pahimpia vihollisia; jokaiseen harjoitukseen ja toistoon tulisi suhtautua uutena eikä vain kaavamaisesti toistaa tekniikoita niin että keho liikkuu mutta mieli saatikka henki ei ole mukana. Muutos, sen havaitseminen ja ymmärtäminen on myös syvällisemmän oppimisen edellytys.

Kamppailu taitona

Kun aloitin kamppailuharrastusta taekwon do:ssa, minulla oli valtava eettinen ongelma; onko oikein edes opetella lyömään ja potkimaan toista ihmistä. Ongelma onneksi ratkesi saadessani buddhalaisessa opintopiirissä viisaan neuvon ”Lyöminen ja potkiminen ovat taitoja siinä missä muutkin, ja niihin pätee sama kuin muihinkin taitoihin: ihminen itse tekee ratkaisun käyttääkö taitojaan hyvään vai pahaan”. Tässä piilee syvä totuus, lähes kaikkia taitoja voi käyttää oikein tai väärin. Aseilla tai aseettomasti voi joko puolustaa

tai loukata. Kamppailutaito tuo valtaa. Se tuo valtaa harjoittajaan itseensä; valtaa oman kehonsa yli mikä omalla tavallaan on yksi mielenhallinnankin muoto, liha ei hallitse mieltä vaan mieli lihaa. Sen rinnalla tulisi aina kulkea myös itsensä hallinta eettisessä mielessä. Pitkään treenannut kamppailuharrastaja on kykenevä satuttamaan toista mitä moninaisimmilla keinoilla.

Mustaa vyötä ihaillaan laajasti myös muiden kuin kamppailuharrastajien parissa. Teknisten taitojen ja fyysisen kyvykkyyden lisäksi myös henkisen kapasiteetin olisi hyvä kasvaa samassa tahdissa. Taidot, valta ja asema saattavat toisinaan tuoda haasteita egolle, oli kyse mistä elämänalueesta tahansa. Toisaalta taiteita ja taitoja yhdistää se, että kaikille löytyy opettaja tai ainakin opittavaa. Joskus olen nähnyt senseisanankin käännöksenä opettajan asemesta edelläkulkija. Aikidon kohdalla on ihailtavaa, kuinka lajin arvostetuimmat opettajat ovat jo varsin varttuneessa iässä. Harjoitusmuoto ja tekniikka mahdollistavat taidon kehittämisen ja osan kohdalla myös opettamisen lähes koko ihmisiän ajan.

Harmonia

Aikido suomennetaan usein ”Harmonisen voiman tie”, englanniksi käännös on ”The Art of Peace”. Aikidossa on erilaisia tapoja treenata kamppailua, joissa kumpikaan ei voita, muttei myöskään häviä. Kilpailemattomuus edistää harmoniaa ihmisten välillä. Kilpaillessa yleensä asetetaan tarkoitushakuisesti itsensä tai joukkueensa vastakkain toista ihmistä tai ryhmää vastaan, myös katsomossa ollaan jonkun puolella ja toisia vastaan.

Aikidossa olen pitänyt tavasta jossa kaikki treenaavat kaikkien kanssa, se rikastuttaa treeniä monella tapaa ja vältytään siltä peruskoulun liikuntatunti-ilmiöltä, kuinka aina ne samat muutamat jäävät lopuksi ilman paria. Ihmisten taitotaso, kehon ominaisuudet ja tapa kamppailla vaihtelee, mikä tietenkin vaikuttaa parin kanssa harjoitteluun. Kuten myös se, kuinka suhtautuu vastapuoleen.

Kuten muussakin elämässä, toisten kanssa tulee paremmin toimeen kuin toisten. Ystävien ja samanmielisten kesken on aina helpompaa olla tekemisissä, sama pätee miellyttäviin tilanteisiin ja tapahtumiin. Syystä tai toisesta haasteellisempien parien kanssa ja vaikeammissa tilanteissa on kuitenkin paremmin nähtävissä, millä tasolla oma mielenhallinta ja harjoitus ovat. Pystyykö säilyttämään tekniikan ja harmonian tilanteessa kuin tilanteessa.

Kamppailussa osin tarkoituksellakin koetellaan mukavuusalueen rajoja, niin henkisiä kuin fyysisiä. Tatami on turvallinen ympäristö siihen. Oikeassa elämässä tai kilpailussa vastapuoli voi uhoamalla pyrkiä saattamaan toisen raivon tai pelon valtaan. Jos on halusta, vihasta ja pelosta vapaa, kykenee omalla mielenrauhallaan edesauttamaan harmoniaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Valaistuminen

Morihei Ueshiba saavutti valaistumiskokemuksen vuonna 1925 ollessaan 41-vuotias, takana vuosikymmeniä kestänyt henkinen harjoitus kamppailun lisäksi. Valaistumiskokemus ei tee ihmisestä pyhimyksen kaltaista, vaan ihmiselo jatkuu.

Myös Ueshiba korosti harjoittamisen jatkamisen merkitystä valaistumiskokemuksen jälkeenkin. Vaikuttaa siltä, että kokemuksen omaavat panostavat oman hartauselämänsä lisäksi enenevässä määrin myös muiden hyvinvointiin, mahdollisesti myös edustamansa opin välittämiseen. Materian, aseman ja vallan arvo häviää, myötätunnon ja rakkauden merkityksen kasvaessa.

Kokemuksestaan puhuvat tai kirjoittavat kertovat, että vaikka arki jatkuukin, elämä ei tunnu enää entisenlaiselta. Valaistumiskokemuksissa, oli kokijan tausta ja uskonto mikä tahansa, kokemukset vaikuttavat hyvin samankaltaisilta vaikka nimitykset saattavatkin vaihdella eri traditioissa. Aistiminen ja yhteyksien ymmärtäminen muuttuu voimakkaammaksi ja elävämmäksi, sitä ehkä kuvaa paremmin valaistumisesta käytetty toinen termi ”herääminen”. Normaali ihminen osaa tehdä eron unennäön ja hereilläolon välillä, valaistuneet kuvaavat kokemusta hieman samoin, nyt vain avautuu ovi jonka myötä erillisyys itsen ja muiden välillä häipyy ja käsitys totuudesta muuttuu. Enää ei epäile totuutta, rakkautta tai Jumalaa, mitä nimitystä kukakin käyttää, vaan sen tuntemus ja yhteys siihen on osa omaa kokemusmaailmaa ja näin ollen totta. Tietämättömyys antaa tilaa Totuudelle. Swami Vivekananda valitsi Sri Ramakrishna Paramhansan opettajakseen paljolti siksi, että tämä ei puhunut Jumalasta kirjaviisaan oppineen tavalla, vaan hän tunsi elävän yhteyden Jumalaan. Valaistuneita opettajia löytyy useista traditioista. Mystiikka, kokemusperäisyys korostuu opetellun tiedon väistyessä.

Moni valaistunut mainitsee myös uusista kyvyistä. Toisinaan puhutaan intuitiosta, tarkoittaen sen syvenemistä uudenlaisiin sfääreihin, osa käyttää termiä kuudennen aistin herääminen. Ihminen havainnoi ja ymmärtää tavalla joka on paljon enemmän kuin aiemmassa olotilassa. Kamppailijoiden kohdalla kokemus olla yhtä vastustajan kanssa voi tarkoittaa kykyä olla tietoinen hyökkääjän aikeista ja liikkeestä täysin toisella tavalla kuin aikaisemmin, sillä hän ei koe vastapuolta enää erilliseksi itsestään. Vastapuoli ei ole enää vihollinen.

Valaistumisen 45-vuotiaana kokenut Yamaoka Tesshu (1936-1888) on ensisijaisesti tunnettu miekankäsittelytaidoistaan, mutta hän oli myös tuottelias kalligrafi ja Buddhalaisuuden edistäjä. John Stevens kertoo kirjassa The Sword of No-Sword Tesshun keskustelusta ystävänsä kanssa, joka epäili, ettei Tesshu ehtisi aikomuksensa mukaisesti kopioida koko Buddhalaista kaanonia vaikka eläisi satavuotiaaksi. Tesshu vastasi epäilijälle, että ei työ ole valtava; hän kopioi sivun kerrallaan. Lisäksi hän aikoi kopioida kaanonin kahdesti, käyttäen erilaisia kirjoitustyylejä. Keskustelu oli tapahtunut pari vuotta ennen Tesshun kuolemaa ja hän olikin maininnut että vaihtaa kohta ”paskasäkin” eli kehonsa toiseen ja tulee jatkamaan työtään jossain ennemmin tai myöhemmin. Tesshun myös sanotaan resitoineen ennen kirjoitustöitään bodhisattvalupauksen, jossa luvataan työskennellä kaikkien aistivien olentojen valaistumisen puolesta.

Moni meistä varmasti kannattaa hyvää ja vastustaa pahaa, tai ihannoi taidokasta fyysistä suoritusta. Usein ero taitavien ja taitamattomampien välillä on se, että toiset ottavat harjoituksen tosissaan ja oikeasti osaksi elämäänsä. Oli kyse sitten kamppailutaitojen oppimisesta tai valaistumisesta, kukaan ei voi tehdä sen edellyttämää harjoitusta puolestasi. Voit saada opetusta, mutta sinun on itse tehtävä se varsinainen työ. Pidän asenteesta ”Minulla ei ole toiveita vaan tavoitteita”, unelmat eivät useinkaan konkretisoidu, tavoitteessa on jo ihan eri tavalla tekemisen meininkiä ja osallisuutta asiaan.

Nämä polut on kuljettu lukuisia kertoja aikaisemminkin, se helpottaa aina tulevia polulla kulkijoita. Sekä esimerkillään että menetelmillään. Buddhalaisuudessa ja joogassa käytetty kiitoksen ja tervehdyksen muoto, jossa kämmenet painetaan yhteen rinnan kohdalla, tarkoittaa yhden tulkinnan mukaan ”Lootuskukka sinulle tuleva buddha”. Oli elämänkatsomus mikä tahansa, yleinen näkemys on, että ihmisessä on potentiaali hyvään. Aikidon harjoittaminen on tähän yksi harjoitusmuoto.∎

Courtois, Flora. Valaistuminen. 2002 Gleason, William. The Spiritual Foundations of Aikido. 1995 Klemola, Timo. Karate-do. Budon filosofiaa. 1996 Stevens, John. The Philosophy of Aikido. 2013 Stevens, John. The Sword of No-Sword. Life of the Master Warrior Tesshu Sunadomari, Kanshū. Enlightenment through aikido. 2004 Ueshiba, Morihei. The Art of Peace. 2007 Ueshiba, Morihei. The Heart of Aikido. The Philosophy of Takemusu Aiki. 2013

Aikidoa Kajaanihallissa. Kuva: Reijo Haukia

Niina Kestilä, 39-vuotta, kuvataiteilija. Aloitin aikidon Kajaanin Aiki-Jo:ssa keväällä 2017. Välillä treenasin sen lisäksi myös Kajaanin toisessa aikidoseurassa Shisukaissa. Aluksi harjoittelin myös iaidoa, mutta se on nyt tauolla. Ennen aikidoa treenasin ITF Taekwon-Do:a 7-8 vuotta. Viime talvena aloitin BJJ:n. Joogannut olen kamppailua pidempään, ja harrastan sitä samoista syistä.