Stiiknafuulia 28 by Stiiknafuulia

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 28

MAALISKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA

Nollapersoona esittäytyy Juha Lamminaho tutki Liukkosen O:ta postmodernistisena yhteiskunnan karttana

Puheenvuoroja: Oulu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026?

8,00€

1799 6761

Pääkirjoitus Mutkainen matka Kirjoitan tätä sanan varsinaisessa merkityksessä rättiväsyneenä, sillä palasimme tänään miesystäväni kanssa parin päivän seikkailulta Kainuun vaaroilta. Matka yöpymispaikaksi valitsemallemme kodalle sujui leppoisasti. Metsäsukset luistivat ja korpimaiden hiljaisuus hiveli korvia, kunnes rauhan katkaisi päätä vihlova, harmillisen tuttu ränkäisy. Moottorikelkka. Aina ne pörhältävät jostain häiriköimään, juuri kun luonnonystävät nauttivat rauhasta ja hiljaisuudesta! Mielellämme kuitenkin hiihdimme kodalle pitkin kelkanjälkeä, joka kannatteli meitä koskematonta kinosta huomattavasti paremmin. Vaikka kodan seinällä olevassa kyltissä ohjeistettiin: ”Pitä kota siistinä tai puhtaana”, oli lattia lakaisematon ja penkeillä tyhjiä kaljatölkkejä. ”Kelkkailijat taas sotkeneet, ei täällä muita talvella käy”, nurisin harjaa heiluttaessani. Olivat he sentään jättäneet kotaan kuivia puita. Heräilimme paluumatkan aamuun rauhassa, keittelimme tulella kahvit ja puurot. Kuivattelimme tulisijan reunoilla syttöpuut seuraaville kävijöille ja jätimme kynttilät heidän ilokseen, samoin kuin ne tyhjät tölkit, jotka toimittivat oivallisesti kynttilänalusen virkaa. Lämpötila oli noussut plussalle ja lumi tarrautui suksenpohjiin. Päätimme silti pysyä suunnitelmassamme, ja poikkesimme kelkanjäljeltä noustaksemme vaaran huipulle. Nouseminen alkoi kuitenkin käydä liikaa voimilleni, verensokeri laskea ja tekemättömät työt ahdistaa. Tässä pitäisi olla jo takaisin tietokoneen ääressä eikä rämpiä itseään kuoliaaksi jossakin korvessa. Huipulle ei ollut enää pitkä matka, mutta olin saanut tarpeekseni ja halusin kääntyä

Kuva: Emma-Olivia Kurtti takaisin. Miesystäväni ei. Se oli ymmärrettävää, sillä toisin kuin minä, ei hän ollut vielä päässyt näkemään kotiseutuni vaikuttavia vaaramaisemia. Riita siitä kuitenkin syntyi. Korven rauhaa rikkoivat nyt kelkkojen sijaan karkeat ärräpääni, joilla annoin voimaa takaisin alamäkeen kääntämilleni suksille. Äkkiä olin nenälläni lumessa. Kompuroin pystyyn ja tavoittelin jaloistani lentäneitä suksia, mutta jalat haaroja myöten lumessa oli pakko tarttua toisen ojentamaan auttavaan suksisauvaan, vaikka se pahasti mieltä korpesikin. Lopulta tilanteelle ei voinut kuin nauraa. Sopu syntyi ja huipulle kivuttiin. Suojellussa vanhassa metsässä naavan koristamat puut olivat vielä paksun lumen peittämiä, kun alempana puut olivat jo menettäneet talviasunsa. Harvinaisen maakotkaparin majesteetillinen lento vaaran utuisalla taivaalla teki mykistävän vaikutuksen. Aika pysähtyi. Työt ja väsymys unohtuivat. Tässä numerossa Antti Leikas ja Reija Glad käsittelevät teksteissään Oulun kult-

tuuripääkaupunki 2026 -projektia. Hankkeelle on monikin naureskellut: Oulustako muka kulttuuripääkaupunki, teknologiakaupungista! Oulusta löytyy paitsi vahvaa teknologiaosaamista, myös runsaasti osaavia taiteilijoita ja innokasta kulttuuriväkeä. Yhden ei tarvitse sulkea pois toista, vaan hiihtäjän ja moottorikelkkailijan tavoin molemmat voivat elää rinnakkain, toisistaan hyötyenkin. Vastakkainasettelusta ei tässäkään tilanteessa ole apua. Satun tuntemaan moottorikelkkailijoita, ja tiedän, että moni heistäkin harrastaa kelkkailua juuri luonnosta nauttiakseen. Tapa tehdä se vain on erilainen. Oulun tavoite on kova, ja se vaatii kaupungilta kulttuurin konkreettista tukemista, suomeksi sanottuna rahaa. Prosessi ei ole helppo, mutta haasteista selviää parhaiten toisia kuuntelemalla ja tarpeen vaatiessa ojentamalla auttavan käden väsyneelle kanssamatkaajalle. Tavoite on mahdollista saavuttaa, joka tapauksessa matkasta tullee ikimuistoinen ja monia uusia kulttuuritekoja poikinut seikkailu. Korpiseikkailumme ei suinkaan päättynyt kiiltokuvaan sovinnon tehneistä kyyhkyläisistä jylhissä maisemissa. Vaaran huipulle nouseminen oli matkan koettelemuksista pienimpiä, sillä keli sen kuin huononi tasaisemmalle taipaleelle päästyämme ja matka oli pitkä. Loput pari kilometria oli taitettava kävellen pimentyneessä illassa. Miesystäväni sai kantaa molempien sukset, sillä omat voimani riittivät hädin tuskin pystyssä pysymiseen. Lumen alla heikosti erottuva vanha kelkanjälki toimi taas pelastuksenamme, sillä sen ansiosta lumi upotti allamme metrin sijasta vain kolmisenkymmentä senttiä. Vaikka matka koetteli, ei viimein saunan lämmössä kupu ravittuna istuessa tullut mieleenkään, että olipahan kehno reissu. Hieno se oli, ylä- ja alamäkineen. Tekisin uudestaankin. Maria Kurtti, päätoimittaja

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Maria Kurtti maria.kurtti@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2018

STIIKNAFUULIA

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)

Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 28 MAALISKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA Kannen kuva: Maria Kurtti

Kirjallisuuden opiskelija Juha Lamminaholle tuli Miki Liukkosen O:sta niin häiriintynyt olo, että oli ryhdyttävä selvittämään mistä teoksessa oikein on kysymys. Lue lisää sivu 4!

”Joka kesä pitää päästä pyöräreissulle, joko Suomessa tai ulkomailla.” Juha Lamminahon mukaan retkipyöräilyssä parasta on se, että silloin näkee aivan erilaisia paikkoja kuin autolla matkustaessa. Esimerkiksi pienissä kylissä ihmiset tulevat helposti juttelemaan retkipyöräilijälle. ”Tavallaan sitä sosiaalista todellisuutta näkee ihan eri tavalla, kun liikkuu hitaasti ja poikkeavia reittejä pitkin.” Kuva: Maria Kurtti

SISÄLTÖ: 4 Jonkinlainen ei sanoin ilmaistavissa oleva pyöryläinen muoto 7

13 Dekkarinovelli: Kuka rakastaa Marjaanaa?

22 Pakina: Läski vuoden verran

17 Kirja-arvostelu: Vaihtoehtoisten historioiden nainen

Kirja-arvostelu: Minnan toinen puoli

23 Syksyn uutuuskirjoja

18 Uniriepu pihakeinussa

25 Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen: Taivakoskelta ilmataisteluihin

19 Oulun kirjailijaseuran ja kirjallisuuden talon tulevia tapahtumia

28 Ilpo Koskela: Aleks Revel - Emigrantit

Puheenjohtajan terveiset

8 Hitaammille luvuille 12

21 Runoja

20 Kolumni: Vaikeimman kautta

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry on Oulun kaupungin taiteen ja kulttuurin kumppani.

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 26 €/vuosi // Kestotilaus: 24 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 200 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

Jonkinlainen ei sanoin ilmaistavissa oleva pyöryläinen muoto 4

STIIKNAFUULIA

Kuva: Minna Kempe

Kirjallisuuden opiskelija Juha Lamminaholle tuli Miki Liukkosen O:sta niin häiriintynyt olo, että oli ryhdyttävä selvittämään mistä teoksessa oikein on kysymys.

Juha Lamminaho sai tammikuussa huokaista helpotuksesta, kun kirjallisuuden pro gradu -tutkielma ”Mutta mikä on kaiken pohjalla...?” Miki Liukkosen romaani O postmodernistisena yhteiskunnan karttana valmistui. Keskustelimme Lamminahon kanssa tutkielmasta ensimmäisen kerran viime toukokuussa, jolloin prosessi oli suunnilleen puolessavälissä. Lamminahon graduohjaaja, kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi oli jo vihjannut, että aiheessa voisi olla ainesta väitöskirjaan asti. Tuolloin Lamminaho ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle. Vaikka Lamminaho oli valinnut Liukkosen O:n tutkimuskohteekseen osittain juuri siksi, että kaipasi pro graduunsa haasteita, tuli projektin todellinen haasteellisuus hienoisena yllätyksenä. Paineita lisäsi se, että Lamminahon gradusta tulisi ensimmäinen O:ta käsittelevä tutkimus. (Tässä vaiheessa todettakoon, että Liukkosen romaanin nimi ei ole O, vaan jonkinlainen ei sanoin ilmaistavissa oleva pyöryläinen muoto. Mutta koska ilmaan piirtämäni ympyrä ei luultavasti tavoittaisi lukijoita, on keksittävä jotakin muuta.) Lamminahon mukaan O toistaa orjallisesti amerikkalaisen postmodernistisen tradition, kuten Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ja David Foster Wallacen Infinite Jestin, konventioita. Lamminahon gradun tarkastaneen kirjallisuudentutkija Kasimir Sandbackan mukaan O:ssa on havaittavissa niiden ”lähes pakonomaista toisintamista”. O:ssa on toistasataa henkilöhahmoa, roppakaupalla erilaisten neuroosien ja neuroosien riivaamien henkilöiden kuvausta, ja lisäksi sen muoto lukemattomine alaviitteineen tuntuu vähintäänkin kaoottiselta. – Tuli sellainen olo, että mikä tämä teos oikein on. Ensinnäkin kun katsoo kantta, niin sillä on nimi, jota ei voi lausua, eikä takakannessa ole ylistäviä referaatteja, vaan pelkkä hashtag-luettelo. Siitä tuli heti vähän häiriintynyt olo, Lamminaho kertoo kiinnostuksensa heräämisestä.

Teksti: Maria Kurtti

Häiriön tematiikka toistuu monella tapaa myös itse teoksessa. Kun yliopisto-opiskelija Emilia Jensen tekee teoksen alussa itsemurhan, opiskelukaveri kuvaa tapahtunutta: ”Siis että oli jonkinlainen koneisto johon Emilia oli joutunut ja – ja johon tuli häiriö ja joka sitten, hm tuota... vei hänet mukanaan...”

Kirjoissa piilotteleva yhteiskunnallinen tieto Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjaa yhdysvaltalaisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan ja marxilaisen poliittisen teoreetikon Fredric Jamesonin ajatteluun, jonka mukaan kaikki kaunokirjalliset teokset sisältävät väistämättä yhteiskunnallista tietoa. Tutkielman lähtökohtana toimii kognitiivinen kartoittaminen, jonka mukaan kaunokirjallinen teos piirtää yhteiskunnasta jonkinlaisen kartan, johon lukija voi itsensä sijoittaa. Poliittisessa tiedostamattomassa taas tuo sama kartta on olemassa, mutta henkilöhahmot ja lukija eivät tiedosta sitä. Tulkitsijan, eli teoksen tutkijan, tehtäväksi jää onkia kartta esille. Pohjimmiltaan Lamminaho tutkii O:n kautta yhteiskuntaamme. Häntä kiinnostaa, mitä postmodernistinen teos kertoo postmodernistisesta ajastamme. Kun teosta luetaan näin, oleellista on se, mitä teos jättää kertomatta: minkälainen yhteiskunnallinen mekanismi pinnan alta paljastuu. Postmodernisuuden narratiiviin liittyy vahvasti historiallistaminen: kaikkien asiKuva: Maria Kurtti. oiden taustalla on jokin syy, rakenne, joka ei näy. Näitä poissaolevia syitä Lamminaho pyrkii tekemään tutkielmassaan näkyviksi. Jamesonin tapaan Lamminahoa kiinnostaa myös aiheena arka luokkakysymys. Lamminahon mukaan on selvää, että yhteiskunnallisia luokkia on olemassa, mutta hegemoninen puhe luokattomuudesta on vaivihkaa tarttunut kaikkiin yhteiskunnallisiin luokkaa käsitteleviin diskursseihin. Ne, joiden intresseissä luokasta puhuminen etupäässä olisi (alemmat yhteiskuntaluokat), ovat ”vaienneet” ikään kuin itsestään. Vaikka O:ssa on muutamia episodeja ja hahmoja, joiden kohdalla luokkarakenteen näkee selvästi, ei teos juurikaan puhu luokasta. – Se artikuloi tätä meidän yhteiskunnallista käytöstä siinä mielessä, että eihän

Juha Lamminaho käytti tutkielmansa tekemisessä apuna miellekarttoja ja kolmenlaisia muistiinpanoja. Yhteen muistiinpanojärjestelmään kuului teoksen sivujen merkitseminen värikoodeilla, joissa värit oli jaoteltu tiettyjen teemojen ja motiivien mukaan. ”Kokonaisuus hahmottuu pikkuhiljaa, koko ajan käy helpommaksi.”, Lamminaho tuumasi toukokuussa. Kuva: Maria Kurtti

STIIKNAFUULIA

mekään puhuta hirveästi luokasta. Jos siitä puhuu, ajatellaan heti, että tyyppi on äärimmäisen vasemmalla. Ja miten edes voi puhua asiasta, jota ei ole, koska ”luokkia ei ole”? Lamminaho näkee siis kirjallisuudentutkimuksen vahvan yhteiskunnallisena ja ideologiakriittisenä tutkimuksena, jonka avulla tehdään näkyväksi yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmiöitä. Näin se pitää osaltaan yllä ”vielä olemassaolevia hyvinvointivaltiollisia puskureita”. – Kun inhimillinen tieto tehdään näkyväksi, niin se pitää myös yhteiskuntaa inhimillisempänä ja estää amerikkalaistyylistä läpikapitalisoitumista. Siksi humanistinen tieto ja kulttuurintutkimus on tärkeää.

Valistuksen ihanteesta irvikuvaksi Yksi näkökulma teokseen on myös Jamesonin ajatus muodon ja sisällön dialektiikasta. – Esimerkiksi teoksen älytön määrä alaviitteitä kuvaa tämän ajan informaatioähkyä ja -tulvaa, eli muodosta tulee tavallaan sisällön osa, Lamminaho kuvaa. Valistuksen suuri ajatus oli, että tiedolla eli informaatiolla on vapauttava voima: kun ihmisillä on tietoa asioista, he vapautuvat uskonnon ja taikauskon vallasta. Lamminahon mukaan O puhuu kuitenkin sellaisesta meidän aikamme informaatiosta, joka ei enää vapauta, vaan pikemminkin vangitsee, ahdistaa ja ajaa nurkkaan. Lamminaho pitää O:ta kapinallisena teoksena, sillä 859 sivuisena järkäleenä se istuu huonosti nykyaikaan, jossa kaiken pitää olla nopeaa eikä ihmisillä ole aikaa tehdä mitään, vaikka pitäisi tehdä sitä sun tätä. – Sitä lukiessaan ihmettelee, miten joku viitsii tänä päivänä tehdä tällaisen teoksen. Miten jaksaa nähdä niin paljon vaivaa ja miten ihmeessä siihen on aikaa? Lamminahon mukaan pitkä muoto myös keskustelee lukijan kanssa tämän suhtautumisesta teokseen ja lukijuuteen ylipäätään. Loputtomat alaviitteet saavat lukijan reflektoimaan omaa tekemistään ja kysymään, mitä järkeä tässä oikein on? Kokeelliseen, postmoderniin romaaniin liitettävällä tavalla lukija ei siis mieti pelkkää sisältöä, vaan myös teoksen muotoa ja omaa asennoitumistaan siihen. Alunperin Lamminahon kiinnostusta

STIIKNAFUULIA

teokseen herätteli myös romaanin alaotsikko, jossa teos väittää olevansa ”yleispätevä tutkielma siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat”. Mutta kuinka ihmeessä kaunokirjallinen teos voisi olla yleispätevä tutkielma kaikesta? Teosta tutkiessaan Lamminaho sai huomata, ettei teos lupauksestaan huolimatta vastaa kysymykseen. Pikemminkin

vaa palautetta, eivätkä uumoilut tutkijan urasta ole ainakaan vähentyneet. Lamminahoa kiinnostaisi kyllä jatkaa tutkimusta, mutta juuri tällä hetkellä, neljän ja puolen vuoden opiskelun jälkeen ei tutkijan uran epävarmuus apurahan hakemisineen houkuta. Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa.

Juha Lamminaho Alunperin Lamminahon kiinnostusta teokseen herätteli myös romaanin alaotsikko, jossa teos väittää olevansa ”yleispätevä tutkielma siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat”. Mutta kuinka ihmeessä kaunokirjallinen teos voisi olla yleispätevä tutkielma kaikesta?

teos näyttää miten asiat ovat tässä vilinän ja välkkeen täyttämässä, hahmottomassa ja luokattomassa postmodernissa fragmentaarisuuden tilassa, jota ajaksemme kutsutaan. Vaikka Liukkosen teokseen ja oman tutkimustyön luoviin sfääreihin uppoutuminen vei Lamminaholta välillä yöunetkin, palkitsi kunnianhimoinen työ lopulta tekijänsä. Lamminaho on saanut työstään kannusta-

- Maisteriopintojaan viimeistelevä kirjallisuuden opiskelija Oulun yliopistossa. - Perheeseen kuuluu biokemistiksi valmistunut vaimo Minna ja kolmivuotias tytär Saga. - Kotoisin Paltamosta, asunut Oulussa paria etelän vuotta lukuunottamatta vuodesta 2001 saakka. Muutti vuodenvaihteessa Vaasaan, jonne perheen houkutteli vaimon uusi työpaikka ja lähellä asuvat tyttären isovanhemmat. - On ensimmäiseltä ammatiltaan autopeltiseppä. Työskenteli automaalarina muutaman vuoden, kunnes vaihtoi sosiaalija terveysalalle ja työskenteli koulunkäynnin ohjaajana erityisopetuksessa Espoossa ja Oulussa. Tehnyt myös erityisopettajan sijaisuuksia. Lisäksi Lamminaho on omalla toiminimellään työskennellyt koulutettu hieroja. – On suuntautunut opetuspuolelle koko yliopisto-opintojensa ajan. Opiskelee sivuaineena Suomi toisena kielenä -opintoja, joihin kuuluvien harjoittelujen myötä on päätynyt opettamaan suomea maahanmuuttajille. – Harrastaa retkipyöräilyä, meditaatiota sekä novellien ja esseiden kirjoittamista. – Pro gradu -tutkielma ”Mutta mikä on kaiken pohjalla...?” Miki Liukkosen romaani O postmodernistisena yhteiskunnan karttana on vapaasti luettavissa Jultika-tietokannassa, jonne löytää Oulun yliopiston kirjaston sivuilta ( http://jultika.oulu.fi/files/ nbnfioulu-201902281258.pdf )

Puheenjohtajan terveiset Oulu hakee Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2026. Kun haku oli viimeksi päällä, tähdättiin vuoteen 2011 ja kaupungin kulttuuriväki hymyili vinosti. Nyt hymyistä on kadonnut vinous – ilmeet ovat aidosti hyväntuulisia ja toiveikkaita. Ehkä meistä oikeasti olisi siihen…? Oulun kirjailijaseura on kaupungin kulttuurikumppanina kovalla sykkeellä tekemässä töitä vuoden 2026 eteen. Vuoden päästä jätettävä hakemus tarvitsee tuulta ja todellisia hankkeita siipiensä alle. Tämä tarkoittaa myös taloudellisia satsauksia ja työtä, ei pelkkää puhetta. Kaupunki on luvannut rahaa, kumppanit ovat luvanneet työtä, myös meidän seuramme. Kirjailijaseuran ideoima ja moottoroima Black Hole – kansainvälinen käännösseminaari sai jo Oulun kaupungilta osittaisen rahoituksen. Lisää rahaa haetaan vielä parilta suunnalta ja päätöksiä tarvitaan, ennen kuin varsinainen järjestelytyö voidaan aloittaa. Mutta lupaavalta näyttää! Tätä kirjoittaessa kaupungin kirjailijaseuralta tilaama twiittitaideteos #20x26 (20 kirjailijaa, 26 twiittiä) on kovaa vauhtia syntymässä ja oma vuoroni parhaillaan päällä. Olen jo ehtinyt huomata kaksi asiaa: 1) twiittaaminen ei olekaan ihan helppoa ja 2) Oulussa tapahtuu kaiken aikaa jotain mielenkiintoista. Olen yrittänyt twiiteilläni reagoida ajankohtaiseen menoon, toivottavasti myös jotenkin onnistuen. Kuulkaas! Juuri nyt tuntuu siltä, että Oulu on kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden kannalta Suomen kiinnostavin kaupunki, ja Oulun kirjailijaseuralla on merkittävä rooli siinä, miten kiinnostavaksi kaikki täällä vielä kehittyykään. Olkaa kuulolla! Antti Leikas puheenjohtaja Oulun kirjailijaseura ry

Kuva: Janica Karasti

STIIKNAFUULIA

Hitaammille luvuille

Taideryhmän työtilana toimii Valveen Konstila. Dialogeja-näyttely päättyi 24.5, Dialogeja-julkaisuun pääsee tutustumaan vuoden loppuun saakka Valveen nettisivuilla: http://www.kulttuurivalve.fi/ tiedostot/julkaisu_V2.pdf ” Kuva: Antti Tuhkanen

Edessäni sanojen harmaa vyöry. Silmät väsyvät, horjuvat askeleissaan pienten kirjainten joukossa, yrittävät ahmia niitä lähelleen kuitenkaan ymmärtämättä. On kuin olisi viidellä rivillä samaan aikaan eikä silti yhdelläkään. Ajatus kompastuu polvilleen, mitä edellisellä sivulla sanottiin? Onkohan silmissäni jotain vikaa? Sorrun kurkkaamaan puhelinta, kertoisiko se? Katselen kuvia silmistä. Klikklikklik, sydän lyö kiivaammin, otsikot sinkoilevat: “Voiko silmien kuivuus sokeuttaa?” “Nämä sairaudet näkyvät silmistä.” “Miten parantaa näkökykyä?” “Lasien käyttäjien silmät painuvat syvemmälle päähän - totta vai tarua?” Ahdistus puristaa varpaasta, havahdun. Mitä oikeastaan luin? Vien puhelimen toiseen huoneeseen, piilotan sen villakoiriin sängyn alle. Pohdin lukollisen laatikon ostamista sille, kenties kassakaapin. En oppinut lukemaan hetkessä tai sattumalta, vaan varsin määrätietoisesti ponnistellen. Aavistelin sanoissa avautuvat rinnakkaiset todellisuudet, joihin kurotin. Kunnes lopulta, oivallus! Kuinka upealta tuntuikaan, kun salattua kieltä alkoi ymmärtää. Kun esikoulussa osasi ensimmäistä

STIIKNAFUULIA

kertaa lukea ääneen taululle kirjoitetun esimerkkilauseen. Kirjat olivat luonteva ympäristö itsekseen viihtyvälle: ne olivat pakopaikkoja, joiden sankareista tuli ystäviä ja esikuvia, joita jokaista vuorollaan aloin hieman muistuttaa. Lähikirjaston lakkautus oli kahdeksanvuotiaalle kuin identiteettikriisi, mikä puskikin kirjoittamaan kaupunginjohtajalle syyttävän kirjeen. Lukemisen taito ja siihen kuulunut ilo kolhiintuivat vähitellen. Teini-ikäisenä lukemiseen liitetty kiltin tytön leima alkoi tuntua puistattavalta, ja kirjoihin oli uskottavuuden nimissä jätettävä etäisyyttä. Myöhemmin internetin liikkuvan kuvan ja välkkeen loputon tarjonta kasautui vähitellen yhä korkeammaksi esteeksi minun ja kirjojen välille. Tietokoneen ruudulla tapahtuvien nopeiden käänteiden ja yllätysten kuvastoissa oli kylläisyyden tunteen koittaessa helppoa siirtyä seuraavaan virikkeesseen. Puolesta kootun visuaalisuuden äärellä kyky luoda itse kuvia pelkkien sanojen pohjalta rapistui vähitellen. Aiemmin kirjojen hahmot heräsivät luomieni alla välittömästi henkiin käsien eleineen ja silmien pilkkeineen, ja hahmoja ympäröivät

tilat piirtyivät mieleeni yksityiskohtaisina nurkkiaan myöten. Kun lukeminen jäi vähemmälle, ei kuvia enää välähdysten lailla syntynytkään: ne oli pakotettava ilmestymään eivätkä ne siten enää tuntuneet yhtä oikeilta. Kirja alkoi vaatia liikaa. Kaupalla ja koululla varustetun omakotitalolähiön lapsuudessa esteitä lukemiselle oli eittämättä nykyistä vähemmän. Kenties ympäristö teki minusta silloin lukijan, nyt joudun muuttuneen ympäristön tähden opettelemaan lukemista uudelleen. Kaikkialle tunkevaa viriketulvaa ja sen keskittymiskykyä vaurioittavia vaikutuksia on yleistä ja tarvittua parjata. Aihetta onkin käsitelty myös viime vuosien romaaneissa ja runokokoelmissa. Toimivia keinoja jatkuvilta häiriöiltä suojautumiseksi esitetään silti vähän, vaikka niiden haitallisia vaikutuksia on jo nähtävissä. Lukihäiriöiden ja lukutaidottomuuden rajojen liepeillä on lukuisia meitä, entisiä lukutoukkiakin, joille lukeminen ja erityisesti siitä nauttiminen on muuttunut vaikeaksi. Myös opittu velvollisuudentunto saattaa rikkoa kytevää uteliaisuutta lukemiseen. Opintojen vaikutus lukemiseeni on ollut

Kuva: Kerttu Juutilainen

Yliopiston myötä oma haluni lukea on muuttunut vaikeaksi tunnistaa, kun lukulista on pitkä jo opintojen puolesta. Kysymykset siitä, mitä oikeastaan haluaisin lukea ja milloin, ovat muuttuneet epäolennaisiksi. On vain luettava.

paitsi innostava myös hajottava. Toisaalta minua on johdatettu lukuisten kiinnostavien tekstien ja aiheiden pariin, sekä harjoitettu lukemaan pitkäjänteisesti myös vaikeaa tekstiä. Toisaalta kirjoihin on alkanut liittyä paineita ja pakonomaisuutta. Kun tenttikirjat muistuttavat kooltaan voimaharjoitteluvälineitä, on vaikeaa karistaa kiirettä kannoiltaan. On täytynyt opetella lukemaan silmäillen, eteenpäin rynnien. Kerran laukkaamaan opetettuja silmiä on vaikea rauhoittaa, ja huomaan toisinaan vapaallakin lukevani kuin takaa-ajettuna. Näkee sanan, mutta katsookin jo seuraavaa. Lehtijutun äärellä tarkkailee jo viereisiä otsikoita. Kirjoja ei saa luettua loppuun. Yliopiston myötä oma haluni lukea on muuttunut vaikeaksi tunnistaa, kun lukulista on pitkä jo opintojen puolesta. Kysymykset siitä, mitä oikeastaan haluaisin lukea ja milloin, ovat muuttuneet epäolennaisiksi. On vain luettava. Kun lukee jatkuvasti jotakin varten, lukemiseen liittyvät palkinnot ja motiivit ovat alkaneet määrittyä opintopisteiden ja -tuen ansaitsemisen kautta. Lukemiseen aiemmin mieltäneen rentoutumisen ja viihtymisen on unohtanut siihen

tunkeutuneiden paineiden ja haasteiden taa. Kyky lukea nopeasti, silmäillen ja selaillen on välttämätön työkalu suurien tietomäärien edessä. Kyky lukea hitaasti, pysähdellen ja harhaillen tuntuisi silti vähintään yhtä tärkeältä akateemiselta taidolta. Reunamerkinnöissä jahkaavaa tuumaamista ja olennaisen ulkopuolella puhkeavia oivalluksia ei kuitenkaan tueta riittävästi. Kun hyväksyttävä opiskelutahti on tarkasti aikataulutettua, korostuvat menestyjissä helposti liikaa hyvät ajanhallintataidot sekä kyky pureskella ja niellä nopeasti. Paineet lukea nopeammin eivät kaiu vain akateemisen maailman liepeillä, vaan retoriikalle altistuvat myös vapaa-ajan lukijat. Klikkiotsikot, joissa luvataan moninkertaista lukunopeutta saartavat meitä useista medioista. ”Etkö ehdi lukea? Ei hätää! Tällä vinkillä luet jopa sata kirjaa vuodessa”. otsikoi Yle.fi viime joulukuussa. Juttua varten haastatellun himolukijan kerrotaan lukevan toisinaan jopa viisi kirjaa päivässä. Lukemisen harjoittelua verrataan treeniin: ”Harjoituskertoja ei kannata jättää väliin, jos haluaa säilyttää ja parantaa kunnon.”

STIIKNAFUULIA

Kuva: Kerttu Juutilainen

Jutussa ohjeistetaan päättämään lukemaan joka päivä, aloittamaan esimerkiksi viidestä tai kymmenestä minuutista, ja sen jälkeen kasvattamaan määrää oman lukukunnon mukaan. Himolukija korostaa, ettei määrä ole ensisijaista, silti sadan kirjan lupaus on nostettu otsikkoon. Epäilemättä lukutaidon ylläpito vaatii myös harjoittelua: pelkistynyt käsitys lukutaidosta kerran saavutettuna ominaisuutena lieneekin yhtenä syynä omaan herpaantumiseeni. Silti self-help-retoriikka, jonka mukaan lukeminen vaatii päätöstä, työtä ja treeniä kuin kultahääpäivänsä ohittanut avioliitto, onnistuu lähinnä istuttamaan kapinahengessä hömppä-tv:n ääreen. Luulen nyt ymmärtäväni, miltä lukemista kaihtavista takarivin koululaisista tuntui, kun äikän maikat tarjosivat kuivakoita klassikoitaan. Ei vois vähempää kiinnostaa! Nopeampaan lukemiseen kiihdyttävät jutut uskottelevat pikalukemisen olevan kaikille, kaikkiin tilanteisiin ja opuksiin sopiva ja tarpeellinen tekniikka. Kuitenkin tässä ajassa lukemisen vaikeutta poteville uskoisin arvokkaammiksi neuvot siihen, kuinka lukea hitaammin tai tunnistaa

10 STIIKNAFUULIA

itselleen sopiva lukunopeus, kuinka sulkea ajatuksensa muulta lukemisen ajaksi. Pikalukemisen tutkitut haittavaikutukset, kuten tekstin ymmärtämisen ja muistamisen heikkeneminen, jäävät pikalukuoppaissa usein mainitsematta. Kirjojen ääressä saadut oivallukset ja voimakkaimmat tunnekokemukset liittyvät usein juuri yksityiskohtiin, lauseisiin, sanavalintoihin ja muotoiluihin, jotka jäävät silmäilevissä lukutekniikoissa herkästi huomiotta. Hoputtavilta ohjeilta voi yrittää pidellä korviaan, mutta ne kertovat silti surullista viestiään kulttuurimme arvoista: käskyt tehdä enemmän ja nopeammin saartavat meitä niin työssä kuin vapaa-ajalla. Lukeminen on sisäänpäinkääntyvää, hiljaista ja yksinäistä puuhaa, ja siksi se voi tuntua itsekeskeiseltäkin, ajan varastamiselta itselleen. Vaikka käytöstapojen rappio on edennyt siihen pisteeseen, että puhelimen jatkuvasta vilkuilusta ja viesteihin vastaamisesta on tullut sosiaalisesti hyväksyttyä, herättäisi kirjan silmäily juttelun lomassa silti kummastusta. Tv:n katselua perheen kesken pidetään yhdessäolona, lukija taas on jossain toisaalla.

Aikasilppujen nipistäminen sieltä täältä on usein ehdotettu vastaus siihen, miten löytää aikaa lukemiselle. Neuvotaan hyödyntämään ”tyhjät hetket”, toimettomat vartit ja kymmenminuuttiset bussia odotellessa tai siellä istuessa, ottamaan kirja lounasseuraksi puhelimen sijaan, vilkaisemaan sitä lääkärin odotusaulassa. Lyhyt tovi voikin olla monelle ja moneen kirjaan juuri sopivan mittainen lukutuokio. Mutta ehtiikö kymmenessä minuutissa todella eläytymään tarinaan ja unohtamaan todellisuuden ympärillään? Katkonainen hetki ja edessä siintävä seuraava tehtävä hoputtavat herkästi harppomaan sivun tai luvun loppuun, ilman että ajatus oikeastaan ehtii pysyttelemään vierellä. Pyrkimys pienten, näennäisesti toimettomien tuokioiden haltuunottoon edustaa outoa aikakäsitystä: kalenterin karsimisen sijaan loputtoman järjestelyn uskotellaan siunaavan lisätunneilla. Lukeminen näyttäytyy tällöin vääjäämättä vain jatkona ennestään pitkälle tehtävälistalle, eikä tyhjien hengähdysten merkitystä luovuudelle tai levolle tunnusteta. Tarjotut ratkaisut kiireeseen lietsovat “kaiken ehtimisestä”

Kirjoissa itsessään piilee ratkaisuja moniinkin ajan pulmiin, ovathan kirjat tunnetusti oivia myötätunnon, rauhoittumisen ja mielikuvituksen työkaluja, vastalauseita mustavalkoiselle kärjistämiselle.

aiheutunutta ahdistusta. Parempia eineksiä markkinoille ja kuntoilu tauolle, siinä olisi jo uskottavampaa neuvokkuutta haalia lisää aikaa kirjoille. Nopeuden ja määrän vaatimusten sekä tietotulvan ristipaineessa lukemisessa epäonnistuminen on helppoa. Lapsena lukutaidosta ja -innosta kiitosta saaneena on häpeällistä myöntää, että lukeminen on muuttunut vaikeaksi ja tekstiin keskittyminen ja sen ymmärtäminen kompuroivaksi, kun ajatus harhautuu ja putoaa kärryiltä. Ihastukseni runoihin kenties syttyikin vastauksena näihin haasteisiin. Runoissa jokainen sana vaatii huomiota ja pakottaa keskittymään, toisaalta säkeiden väleissä on tilaa hengähtää. Sopivan kokoisina runojen äärelle on helppo pysähtyä. Häpeänsä nielemistä ja lukuvaikeuksineen kaapista tulemista kuitenkin vaaditaan. Pohdinta nykyajan vaatimusten ja häiriöiden paljoudesta sekä niiden vaikutuksista keskittymiskykyyn on otettava tosissaan, jotta ihmisten kuntoutuminen takaisin lukijoiksi voisi alkaa. Muuten samat ongelmat seuraavat yhä tiiviimmin nuorempia sukupolvia: ne eivät enää saa kokea lap-

suuden hiljaista tylsyyttä, jonka lievitykseen kirja oli ennen paras ystävä. Kirjoissa itsessään piilee ratkaisuja moniinkin ajan pulmiin, ovathan kirjat tunnetusti oivia myötätunnon, rauhoittumisen ja mielikuvituksen työkaluja, vastalauseita mustavalkoiselle kärjistämiselle. Halu lukea enemmän onkin usein lausuttu toive, tie sen toteutukseen vain kenties liian mutkikkaalta tuntuva. Enemmän minäkin haluan: valtavien sivumäärien sijaan haluan kuitenkin oppia lukemaan hitaammin, kuhunkin lauseeseen ja sanaan vuorollaan keskittyen, löytää uudestaan niihin joskus kuuluneen ilon. Sillä se, mikä sai kirjat joskus tuntumaan vaisulta vaihtoehdolta tietoajassa pirskahtelevien mahdollisuuksien rinnalla, on nyt juuri sitä, miksi niiden luo haluaa palata.

Kerttu Juutilainen Kirjoittaja Oulun yliopiston humanisteja sekä runojen ja youtube-videoiden ystävä.

STIIKNAFUULIA

Kirja-arvostelu

Minnan toinen puoli Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus, 2018 367 s.

Teksti: Riikka Lampela

12 STIIKNAFUULIA

Kuusamolainen äidinkielenopettaja Minna Rytisalo (s. 1974) nousi koko kansan tietoisuuteen esikoisteoksensa Lempi (2016) myötä. Suuren suosion saavuttaneen teoksen keskiössä ovat Lapin sodan rikkomat rakkaudet. Lempi myös voitti ensimmäisenä Oulun kirjailijaseuran Botnia-palkinnon. Rytisalon uusimmassa teoksessa Rouva C. (2018) matkataan jälleen aikojen taa, mutta tällä kertaa Jyväskylään ja Canthien taloon. Rouva C. kuvaa niitä aikoja Minna Canthin elämästä, joista emme juuri tiedä. Millainen oli nuori, Jyväskylään opettajaseminaariin lähtenyt Minna Johnson? Kuinka hän päätyi naimisiin opettajansa Ferdinand Canthin kanssa? Millainen oli heidän avioliittonsa? Asiat eivät usein tunnu menevän niin kuin Minna alun perin ajattelee: innokkaana opiskelemaan lähtenyt naisenalku jättääkin opintonsa kesken ja suostuu opettajansa kosintaan torjuttuaan tämän jo kertaalleen. Teoksen rajaus tarjoaa paljon käsiteltyyn aiheeseen tuoreen ja kiinnostavan näkökulman ja antaa mahdollisia selityksiä Minnan elämän käänteisiin. Rytisalo raottaa teoksessaan myös Minnan luonteen vähemmän tunnettuja puolia. Rytisalon rouva C. on yhtäältä juuri se touhukas, määrätietoinen ja tavoitteellinen nainen, jollaisena hänet tunnetaan. Toisaalta hänen kuvataan kärsivän myös pitkistä masennuskausista, jotka aiheutuvat toistuvista raskauksista, synnytyksistä ja rouvan raskaasta roolista. Luonnollinen perhesuunnittelu ei onnistu ja vaikka Minna rakastaa lapsiaan ehdoitta, saa naisen ahdas osa hänet ajoittain hautautumaan päiväkausiksi sängyn pohjalle. Myös vähävaraisten traagiset kohtalot ja esimerkiksi käynti vaivaismajalla jättävät Minnaan lähtemättömän jäljen. Ennen kaikkea Rouva C. on kuitenkin tarina Minnan ja Ferdinandin avioliitosta. Puolisoiden rakkaus kasvaa hiljalleen ja kehittyy vahvaksi kumppanuudeksi. Minna ja Ferdinand kuvataan toisiaan kunnioittavina, ymmärtävinä ja toinen toistaan

tavoitteissaan tukevana pariskuntana. Arkielämän haasteet ja yhteiskunnan asettamat vaatimukset tuovat kerrontaan kuitenkin sopivaa kitkaa, eikä tarina siksi missään vaiheessa tunnu liian siirappiselta. Ferdinandin hahmo on varmasti teoksen ihastuttavin. Hänet kuvataan modernina ja avarakatseisena miehenä, joka ei pidä Minnaa pelkkänä vaimona, vaan antaa tämän toteuttaa itseään. Pari rakentaa elämänsä yhdessä, omasta talosta alkaen. ”Piirrä meille talo, mies sanoi. […] Piirrä talo jossa on lämmin lattia, piirrä suuri keittiö ja hyllyille kuparipannut, piirrä seinäpaperit ja vuoteisiin pehmeät peitteet. Hän piirsi. Hänen kätensä veti viivoja paperille, suoria ja kaarevia, hän näki valmiina sen mitä ei vielä ollut.” Rouva C. etenee näkökulmaa vaihdellen, minkä ansioista lukija pystyy eläytymään tilanteen molempien osapuolien tunteisiin. Tämä on erityisen kiinnostavaa kohdissa, joissa kuvataan Minnan ja hänen opiskeluaikaisen ystävänsä Floran kanssakäymistä. Rytisalon teksti on hyvin maalailevaa ja pienet, tarkkaan harkitut yksityiskohdat tekevät tapahtumista todentuntuisia. Tästä huolimatta teksti soljuu eteenpäin hyvin vaivattomasti. Teoksen kieli on kuulasta ja raikasta, mutta samalla siitä hohkaa lämpö ja vilpittömyys. Rouva C. piirtää eheän kuvan Minna Canthista herättäen eloon ikiaikaiset kivipatsaat ja jähmeiden valokuvien tuiman Minnan. Hänen vaikutuksensa suomalaiseen tasa-arvoon on kiistämätön, mutta Rytisalo nostaa teoksellaan esiin myös toisenlaisen kuvan Minna Canthista. Rouva C. on henkilönä inhimillisempi ja samaistuttavampi kuin tuntemamme väsymätön taistelija. Tällainen kuvaus on myös varsin virkistävää luettavaa aikana, jolloin sankaritarinoita tuotetaan jo ehkä liikaakin. Emme voi tietää, millainen nainen Minna Canth todella oli, mutta varmaa on, että naisvaikuttajan lisäksi hän oli myös vaimo, äiti, ystävä ja herkkä, syvästi tunteva nainen.

KUKA RAKASTAA MARJAANAA? Tekstit tekstejä

tekemässä

Rikosnovelli / Uolevi Haapala

Muistin Marjaanan kouluajoilta. Eläväinen vauhtimimmi, aina pukeutuneena mustaan nahkapusakkaan, sinisiin farkkuihin ja pitkävartisiin saapikkaisiin. Tumma, aaltoileva hiuspehko oli hiukan silmillä ja tuon tuostakin hänen naurunsa raikui tyttöjengin keskeltä. Siinä oli sekoitus nuoruuden rempseää huolettomuutta ja pientä asiaan kuuluvaa huomionkipeyttä. Nyt Marjaana makasi muutaman sentin paksuisessa lumessa Levin uusimman turistirysän, 12-kerroksisen Rakkahotellin takana. Yllään hänellä oli musta villapusero ja punainen hame. Kasvoilla oli hämmentynyt ilme. Tuntui kuin hetkellä millä hyvänsä suu leviäisi hymyyn ja railakas nauru kajahtaisi. Koetin ravistella ylimääräiset tunteet päästäni. Sytytin tupakan ja keskityin kuuntelemaan rikoskonstaapeli Martti Kervisen tilannekatsausta. Vieressäni seisova langanlaiha mies selaili muistilehtiötään ja mutisi verkalleen: – Vainaja on Marjaana Roiha, 37 vuotta. Eronnut, ei lapsia. Asuu Torniossa. Töissä Prisman vaateosastolla. – Kuka hänet löysi? – Roskakuski. Tuli hakemaan roskiaviereisestä katoksesta ja omien sanojensa mukaan melkein peruutti vainajan päälle. Miehelle oli tehty läppäleikkaus hiljakkoin ja tämä oli ensimmäinen työaamu sairausloman jälkeen. – Rankkaa. Onko oikeuslääkäristä tietoa? – Tulossa kopterilla. Tuijotin savukkeen hehkuvaa päätä ja sitten maassa makaavaa naista. – Sanopa Kervinen ensivaikutelma. Mitä täällä on tapahtunut? – Ei tappelun jälkiä tai huomattavia väkivallan merkkejä ruumiissa. Roska-auton jäljet ruumiin lähettyvillä. Naisella oli huone hotellissa. Kymmenes kerros. Olisiko hypännyt? – Tai työnnetty alas. – Roiha oli tullut eilen. Majoittunut yksin,

mutta viettänyt iltaa neljän hengen seurueessa. Poistunut jonkinlaisen suukovun jälkeen porukasta. – Ja sitten? Kervinen kohautti kapeita harteitaan. Mietin, että tuo mies pääsisi tarvittaessa lipputangon taakse piiloon. – Varmoja tietoja hänen liikkeistään ei ole. Konstaapeli Mäkikyrö on ovella vartiossa. Huone numero 1011. – Eikö hotellissa ole valvontakameroita? – On, mutta ei kuulemma kerrosten käytävillä. Tuhahdin, sillä syy oli arvattava. Hotelli halusi suojella täällä majoittuvien julkkisten yksityisyyttä. Pikkutunneilla kun huoneiden ovilla saattoi käydä kuhina: kuka vonkasi kenenkin seuraa… Helikopterin lähestyvä ääni kertoi kuolinsyyntutkijan saapumisesta. Kervinen jäi paikalle vastaanottokomiteaksi, minä lähdin hotelliin. Pienikokoinen johtaja riensi aulassa minua vastaan. Ojensin miehelle käden. – Sami Korteniemi. – Pentti Hulkkonen. Tämä on hyvin ikävää. Hoidattehan tutkimukset hienotunteisesti. Vierainamme on merkkihenkilöitä. Hotellin maineelle olisi tärkeää… – Tiedän kyllä maineasiat, keskeytin tyypin vuodatuksen, – teemme työmme, muuta en lupaile. Käytyäni vainajan huoneessa haluan tavata tarjoilijan, joka palveli eilen illalla hänen pöytäänsä. Tiedoksi myös, että kukaan yövieraista ei lähde, ennen kuin häntä on jututettu. Nousin hissillä kymmenenteen kerrokseen. Marjaanan huone oli tyypillinen hotellihuone. Seinällä Lapin tunturimaisema, sängyllä kylpytakki, sivupöydällä avattu laukku. Vedin vinyylihansikkaat käsiini ja tutkin paikat. Missään ei näkynyt kamppailun jälkiä, ei myöskään Marjaanan kännykkää. Parvekkeen ovi oli auki. Näin Kervisen ja oikeuslääkärin työssään alhaalla. Vihelsin heille ja heilautin kättäni. Poistuin huonees-

Kuva: Anne-Maria Haapala

Nyt Marjaana makasi muutaman sentin paksuisessa lumessa Levin uusimman turistirysän, 12-kerroksisen Rakkahotellin takana. Yllään hänellä oli musta villapusero ja punainen hame. Kasvoilla oli hämmentynyt ilme.

STIIKNAFUULIA

ta ja pyysin Mäkikyröä odottamaan Kervistä. Ala-aulassa minua lähestyi vaalea nainen villakangastakissa. – Sanna Lind. Tarjoilin hotellin ravintolassa eilen. Hain meille kahvimukit ja istuimme juttelemaan sivummalle. Sympaattisen oloinen tarjoilija oli ilmiselvästi juuri kiskottu ylös sängystä. Siemailimme molemmat hetken tummapaahtoista, ennen kuin kävin varsinaiseen asiaan. – Ravintolassa illasti eilen seurue, jossa oli mukana tummahiuksinen nainen. Musta villapusero ja punainen hame. – Muistan seurueen, vastasi Lind käheällä äänellä. – Tunsitteko naisen entuudestaan? Entä seurueen muut jäsenet? – Nainen on ollut täällä ennenkin. Tuommoisessa porukassa en ole sitä aiemmin nähnyt. Sana ”tuommoisessa” sai minut kiinnostuneeksi, kuten myös se, että Lind vilkuili puhuessaan ympärilleen. Yritin luoda häneen rohkaisevimman katseeni. – Kuvailkaapa sitä seuruetta niin tarkasti kuin muistatte. – Kaksi pariskuntaa. Toinen oli vanhempi pari. Se punamusta oli nuoremman miehen kanssa ja oli aika hiljainen. Näpräsi kännykkää, kun muut puhuivat viineistä. Käyttivät tarjoiluihin reippaasti rahaa. Möykkäsivät ja nauroivat välillä niin, että piti käydä huomauttamassa. – Tiedättekö, asuivatko muut hotellissa? Mitä tekivät työkseen? – Kaikki asuivat hotellissa. Vanhempi mies taisi olla teidän kollega. – Sitten tuli riitaa? Lind meni miettivän näköiseksi ja pudisti sitten epävarmasti päätään. – En tiedä, mitä se oli. Mutta punamusta lähti hyvin äkäisesti ja sanoi ovella, että seuralaiseni maksaa. Kuten sitten tekikin. – Jäivätkö muut pöytään? – Joksikin aikaa, kyllä. – Miltä tämän punamustan seuralainen vaikutti lähtiessään? – Kiireiseltä. Mietin kuulemaani. Naisen elekielestä päättelin, että oli jotain, mitä hän ei halun-

14 STIIKNAFUULIA

nut ainakaan ääneen kertoa. – Pelataanpa yhtä peliä, sanoin, – kirjoitan paperilapulle väittämiä ja näytän niitä teille. Teidän ei tarvitse vastata ääneen. Hipaiskaa korvallistanne, jos väittämäni on tosi. Nainen nyökkäsi. Kaivoin taskustani kynän ja muistilappuja. Kirjoitin ensimmäiseen: SEURUEESSA OLI TUNNETTU JULKISUUDEN HENKILÖ. Lind hipaisi oitis korvallistaan. Toiseen lappuun kirjoitin: OLETTE NÄHNYT PUNAMUSTAN USEIDEN ERI SEURALAISTEN KANSSA TÄÄLLÄ. Lind katsoi minua ja hipaisi taas korvallistaan. Kolmanteen lappuun kirjoitin: OLETTE NÄHNYT PUNAMUSTAN HOTELLIN JOHTAJAN SEURASSA. Luettuaan tekstin Lind epäröi hetken. Sitten hän hipaisi korvallistaan. Bingo!

– Kuolinaika yöllä kello yhden ja kahden välillä. Kuollut todennäköisesti maahan pudotessaan. Niska taittunut. Ruumiinavaus kertoo enemmän mahdollisista sisäelinvammoista.

Kiiteltyäni Sanna Lindiä suuntasin jälleen ulos, ruumiin löytöpaikalle, jossa kuolinsyyntutkija Riitta Reini teki työtä toppatakissaan. Hän oli kookas, hymytön nainen. Vuodet ruumiiden parissa olivat karsineet hänestä eläväisyyden. Reini niisti nenänsä ja kävi suoraan asiaan: – Kuolinaika yöllä kello yhden ja kahden välillä. Kuollut todennäköisesti maahan pudotessaan. Niska taittunut. Ruumiinavaus kertoo enemmän mahdollisista sisäelinvammoista. – Onko sellaisia merkkejä, että olisi avustettu putoamista? Reini hymähti ja kumartui esittelemään

löytöään. – Ruumiin oikealla sivulla on useita lautumia. Hän on siis tullut maahan oikealle kyljelle, mutta vasemman korvan takana on myös sinelmä. – Eli… – Siihen on osunut jokin. Sitten on toinenkin juttu. Reini käänsi näkyviin Marjaanan nilkkojen etupuolet. Vavahdin. Noita sääriä olin joskus ihaillut. Kuolinsyyntutkijan sanat kuuluivat jostain kaukaa: – Jokin on kolhaissut molempia sääriä samasta kohtaa. Reini kohottautui ja totesi lakonisesti: – Sivistynyt veikkaus: hänet on lyöty tainnoksiin ja heitetty alas tuolta yläkerroksen parvekkeelta. Mutta sinähän se tästä jatkat. Reini oli kääntynyt jo pois päin toppatakkeineen ja laukkuineen. Mennessään hän huikkasi: – Ruumiinavausraportti tulee, kun vainaja on käynyt pöydällä. Kervinen oli seurannut sivummalla ja tuli viereeni. – Taisit tuntea naisen, hän sanoi hiljaa. – Näkyykö se noin selvästi? Katsoin Marjaanan kasvoja, joissa alkoi olla jäistä kiiltoa ja mutisin: – Mitä tapahtui, Marjaana? Kuka tappoi sinut? Murhajutussa aika on kultaa, joten kävimme vauhdilla toimeen. Haastattelimme hotelliin majoittuneet ja henkilökunnan. Kukaan ei kylläkään ollut nähnyt mitään. Kello yhdentoista aikaan aulaan oli saatu koolle Marjaanan pöytäseurue. Otin heidät vuoron perään vastaan työhuoneessa, jonka hotelli oli järjestänyt käyttööni. Ensimmäisenä ovesta astui tunnettu näyttelijä Kai Kallaskorpi. Hänen kädenpuristuksessaan oli voimaa ja katseessa avoimuutta. Miehekkäiden kasvojen ilme oli vakava. Avasin keskustelun suorasukaisella tiedustelulla: – Kuvailkaapa suhdettanne Marjaana Roihaan. – Jaa-a, sanoi Kallaskorpi huokaisten syvään, – se ei valitettavasti ehtinyt alkua pitemmälle.

– Kuinka tapasitte? – Tapasimme ohimennen vuosi sitten Levillä. Silloin emme treffailleet vielä. Marjaanalla oli…toinen viritys. Mutta jonkinlaista kiinnostusta syntyi jo silloin. Tiedätte kai, millaista se on? – Sanotaan, etten tiedä. Kallaskorpi asetteli kyynärpäät pöydälle ja nojautui eteenpäin. – Marjaana treffaili useita miehiä, ilman vakavampia aikomuksia. Varmaankin hän jätti jälkeensä jonkun särkyneen sydämen. Minua se ei varsinaisesti haitannut. Ajattelin toki, että meille voisi syntyä jotain pysyvää. Tapasimme eilen hotellin aulassa, juttelimme ja pyysin hänet kuohuviinille. Sitten myös illallisseuraksi. – Seurassanne oli toinen pariskunta. – Kaarlo ja Marjatta Harjula. Komisario Harjula oli asiantuntija-apuna viimeisimmässä leffassani. Olimme sopineet illastamisesta Levillä. Kaarlo Harjulan nimi oli kunnioitusta herättävä. Entinen kollegani Rovaniemeltä. Nykyään Helsingissä, keskusrikospoliisissa. – Oliko heillä jokin yhteys Roihaan? Kallaskorpi pudisti päätään. – Mistä teille tuli riitaa Marjaanan…Roihan kanssa? Elokuvatähti nojautui taaksepäin ja kynsi korvallistaan. – Luonnonsuojelusta. Olimme eri linjoilla Lapin tulevaisuuden suhteen. Olin kuvitellut, että Marjaanakin kannattaisi alkuperäisen maiseman säilyttämistä. Sen sijaan hän halusi lisää lentokenttiä ja laskettelurinteitä. Olin sanomaisillani, että tuo ei todellakaan kuulostanut hänen tapaiseltaan. Viime tingassa sain nielaistua sanat ja jatkoin: – Maksoitte kuitenkin molempien laskun. Tapasitteko myöhemmin illalla? Kallaskorpi pudisti jälleen päätään. – Emme. Menin huoneeseeni ja katselin leffaa. – Mitä leffaa, kysyin nopeasti. Vastaus tuli yhtä nopeasti: – Jokikyttä. Ei Willisin parhaita, mutta sain nollattua sillä pääni. Katsoin näyttelijää hetken aikaa kiinteästi silmiin. Niihin tuli sumua ja hän sanoi hiljaa:

– Kovin surullista ja järkyttävää, mitä tapahtui. Hyppäsikö hän? En vastannut heti. Vaistoni sanoi, että Kallaskorpi ei ollut tappaja. Sama vaistosanoi myös, että hän salasi jotain. Ehkä siihen oli erityinen syy, joka vielä paljastuisi. – Selvitämme, mitä tapahtui. Pyydän teitä olemaan tavoitettavissa. Kallaskorpi kääntyi ovella ja kysyi: – Anteeksi, oliko nimenne siis Sami Korteniemi? – Kyllä. Kuinka niin? Katsoin näyttelijää yllättyneenä. – Haluan muistaa tapaamani hyvät ja älykkäät ihmiset, vastasi Kallaskorpi. Jäin tuijottamaan sulkeutuvaa ovea mietteissäni. Seuraava tapaamiseni oli Kaarlo Harjulan kanssa. Kookas, viisikymppinen komisario puristi kättäni ja istui työtuoliin, joka parkai-

Vaistoni sanoi, että Kallaskorpi ei ollut tappaja. Sama vaistosanoi myös, että hän salasi jotain. Ehkä siihen oli erityinen syy, joka vielä paljastuisi.

si hänen allaan. Hän oli odotetun itsetietoinen keskustelukumppani. – Viehättävä nainen. En tuntenut häntä. Tosi ikävä juttu. Saat varmaan selvitettyä, mitä tapahtui. – Aion kyllä selvittää. Miten iltanne sujui sen jälkeen, kun Roiha ja Kallaskorpi olivat poistuneet seurastanne? – Jaa-a, otimme vielä yhdet terävät Marjatan kanssa ja kömmimme nukkumaan. Huoneemme on kahdeksannessa kerroksessa. – Mihin aikoihin menitte? – Olisiko ollut puoli yhden korvilla. – Kuulitteko tai näittekö mitään?

– Emme. Muutaman tavanomaisen poliisiläpän heitettyään komisario poistui. Seuraavaksi huoneeseen astui Harjulan puoliso. Marjatta oli tyylikäs, solakka nainen vaaleanruskeassa housupuvussa. Vain silmäkulmien ja kaulan rypyt paljastivat, että hän alkoi lähestyä kypsempää keski-ikää. Nainen vastaili vielä miestäänkin lyhyemmin ja ytimekkäämmin kysymystulvaani. Vastaukset pitivät täydellisesti yhtä miehen kertomuksen kanssa. Marjatta Harjulan mentyä Kervinen tuli sisään ja istahti tuolille. – Rikostekninen tutkinta on tehty. Huoneesta löytyivät Kai Kallaskorven sormenjäljet. – Hmmh. Miestä on kuultava uudelleen. Marjaanan kännykkä olisi ollut hyvä löytää. – Tappaja on voinut viedä sen. Ovelle koputettiin jälleen. Konstaapeli Tommi Mäkikyrö kurkisti sisään ja ilmoitti: – Pomo, täällä pyrkii vielä puheillenne eräs, jota äsken jututitte. Hätkähdin. Aavistin, että seuraavat hetket toisivat vastauksia kysymyksiimme. Olinkin oikeassa… Kello kolme iltapäivällä poltin tupakan hotellin edustalla. Tunturin tuuli puri kasvojani. Hyvä niin, sillä tunsin tarvitsevani kohta kylmää päätä. Kervinen huikkasi ovelta: – Kaikki ovat nyt takkahuoneessa! Astelin viihtyisään huoneeseen, jonka takassa paloi tuli. Sohvatuoleilla istuivat Kallaskorpi, Harjulat, johtaja Hulkkonen ja tarjoilija Sanna Lind. Istuin takan viereen, vastapäätä kokoontunutta seurakuntaa ja aloitin selvitykseni: – Kiitos, kun tulitte kaikki paikalle. Viime yönä murhattiin tässä hotellissa Marjaana Roiha. Hänet heitettiin alas kymmenennen kerroksen parvekkeelta. Selvitetäänpä ensin, kuka uhri oli? Marjaana oli vaatemyyjä, joka vaihtoi välillä viihteelle ja sukelsi Levin yöelämään. Eikä hän ollut pelkästään omasta nautinnonhalustaan liikkeellä, vaan hänellä oli sopimus iskeä seuralaisikseen varakkaita asiakkaita, tuomaan rahaa Rakkahotellin kassaan. Hulkkonen pomppasi pystyyn ja huudahti: – Törkeä väite! – Istukaahan alas, kehoitin – asian todentamiseksi riittänee, jos vilkaisemme

STIIKNAFUULIA

teidän puhelin- ja tietokoneliikennettänne hiukan tarkemmin. Se ei kuitenkaan ole tässä olennaista, emme ole siitä kiinnostuneet. Tiedän, ettette murhannut Marjaanaa, vaikka teillä olisi kieltämättä ollut motiivi. – Kuinka pirussa… – Mustasukkaisuus. Tai se, että Marjaana halusikin vakiintua ja jättää hämärät bisneksenne. Hän tapasi täällä vuosi sitten Kai Kallaskorven. Molemminpuolinen kiinnostus syttyi jo tuolloin, joten nähdessään jälleen täällä he päättivät illastaa yhdessä. Harjulat tulivat mukaan Kallaskorven tuttavina. Illallinen neljälle ei kuitenkaan sujunut kitkattomasti. Marjaana ei pahemmin osallistunut keskusteluun. Lopulta Marjaanalle ja Kallaskorvelle syntyi riitaa ja Marjaana poistui pöydästä. Riita ei silti ollut todellinen syy poistumiseen. Hän pelkäsi. Käänsin katseeni Kaarlo Harjulaan. –Komisario Harjula, väititte, ettette tuntenut Roihaa. Ettekä varmaan aluksi tuntenutkaan. Mutta Marjaana tunsi teidät. – Mitä tarkoitatte, murahti Harjula. – Kolme vuotta sitten Pellossa, tammikuisena iltana teidän autonne töytäisi potkukelkkailijaa. Hänen edellään potkutteli Marjaana Roiha, joka suuntasi otsalamppunsa paikalta pakenevan auton kuljettajaan. Eilen, illallispöydässä hän tajusi katselevansa samaa miestä. – Naurettavaa, kivahti Harjula, jatkaen ivallisesti: – Keksikääpä jotain muuta, Korteniemi, jos haluatte osoittaa paremmuuttanne poliisina. – Olitte juuri saamassa huippuviran keskusrikospoliisista. Miksi vaarantaa sitä? Oliko promilleja veressä? Mitä yhdestä potkukelkkailijasta! Roiha ei nähnyt lumimyräkässä auton rekisterinumeroa, mutta kuljettajan kasvot jäivät mieleen. Marjaana oivalsi olevansa suuressa vaarassa, jos tuo mies oli puolestaan tunnistanut hänet. Marjaana kehitti tahallaan riidan Kallaskorven kanssa, jotta saisi syyn poistua seurasta. Huoneessa oli hiljaista. Kaarlo Harjula katsoi minua silmät puoliummessa. Marjatta Harjulan kasvot olivat kivettyneet.

16 STIIKNAFUULIA

Hulkkonen ja Lind näyttivät hämmentyneiltä. Kallaskorpi katsoi tulta. – Marjaanan oli saatava tieto asian todellisesta laidasta Kaille, johon hän vaistomaisesti luotti. Sanna Lind sai toimia kuriirina. Poistuessaan Marjaana sanoi Lindille, että hänen seuralaisensa maksaa laskun. Samalla hän sanoi jotain muutakin. – Minun piti kirjoittaa laskuun: ”Anteeksi. Tule huoneeseeni, niin selitän. Älä kerro Harjuloille. M.” Sanna Lind katsoi puhuessaan lämpimästi minua. Nyökkäsin hänelle. – Kenellekään ei saanut kertoa. Maineikkaan rikospoliisin sana olisi Marjaanan sanaa vastassa. Vain ehdottoman luotettava

– Kolme vuotta sitten Pellossa, tammikuisena iltana teidän autonne töytäisi potkukelkkailijaa.

ja lahjomaton lainvartija voisi häntä puolustaa. Siksi Kai Kallaskorpi halusi varmistaa jutellessamme nimeni. Hän muisti Marjaanan maininneen minut. – Sain viestin ja toimin sen mukaan, puuttui Kallaskorpi puheeseen, – Marjaana antoi minulle kirjeen välitettäväksi luotettavalle poliisille, jos hänelle sattuisi jotain. Olisinpa vain jäänyt yöksi… Kallaskorven ääni särkyi. Kaivoin taskustani kirjekuoren ja katsoin Harjuloita. – Motiivi murhaan on kädessäni. Haluatteko kertoa itse loput? – Bluffaat, sanoi Kaarlo Harjula, – jollei sinulla ole päteviä todisteita, virkaurasi on loppu. Silloin Marjatta Harjula heräsi eloon,

hyppäsi ylös ja huusi: – Älä viitsi! Peli on pelattu. Sinä tapoit sen naisen. Sinä heitit sen alas parvekkeelta. Naisen puhe jatkui vielä muminana, kun Kervinen oli napsauttanut Harjuloille käsiraudat. – Odotimme, että oli hiljaista, vedimme hansikkaat käsiimme ja menimme portaikon kautta Roihan ovelle. Tiesimme numeron, koska olimme käyneet Kallaskorven kanssa noutamassa Roihan illallisseuraan. Koputin oveen ja voihkin sen läpi: ”Marjatta Harjula täällä, auta! Kaarlo vaanii minua. Tiedämme molemmat, mitä se on tehnyt. Meidän pitää yhdessä saada se satimeen.” Niin se avasi oven. Astuin naisen ohi ja käänsin sen itseeni päin. Silloin Kaarlo pujahti perässäni sisään ja tainnutti sen kämmensyrjällä. Kaikki kävi helposti. Otimme Roihan kännykän ja piilotimme sen väliaikaisesti huoneemme tuuletuskanavaan. Epäilimme, että siinä saattoi olla kiusallisia tietoja. Pariskunta ohjattiin hotellin edessä odottavaan poliisiautoon. Seisoimme Kervisen kanssa pitkään paikoillamme, katsellen loittonevia perävaloja. –Sanna Lind on muuten ihan ok, lausahti Kervinen lopulta. Huokaisin ja sytytin tupakan. LOPPU Kuka rakastaa Marjaanaa (2019), voitti yleisöäänestyksen Kalevan dekkarinovellikilpailussa.

Kirja-arvostelu

Eeva Maria al-Khazaalin esikoisrunokokoelma Unelma julkaistiin vuonna 2009 (ntamo, nimellä Eeva Karhunen). Runoilijan odotetussa toisessa kokoelmassa Että näkisin siitä unia alkupään tekstit lipuvat eteenpäin kevyesti ja vähäeleisesti kuin vesille laskettu kaarnalaiva: Sinä et tiedä, että minä olen / todellinen henkilö. / Minä kerron. Runon puhujan ilmaisu on herkkää ja selkeää. Kerronta antaa odotuksen hekuman kiertää vatsanpohjassa – mitä kaikkea onkaan vielä luvassa? Teoksen alkupään toteava kerronta on aforistista ja ytimekästä. Säkeet iskostuvat tajuntaan vähitellen, sillä yhdelle sivulle on voitu sommitella niinkin lyhyt ja voimaannuttava katkelma kuin: Minä olen elämäni nainen, / ainoa ja unohtumaton.

Vaihtoehtoisten historioiden nainen

Eeva Maria al-Khazaali Että näkisin siitä unia ntamo 2018 56 s.

Teksti: Anni-Sofia Kauppila

Aluksi rikkonaiselta tuntuva esillepano saattaa häiritä, mutta teosta tunnustellessa tajuaa, että runojen väljä asettelu on rytmin kannalta olennaista. Tämän huomaa viimeistään sitten, kun teos on luettu – useita kertoja – kannesta kanteen. Kokoelmassa ansiokasta onkin sen vahvan mystinen tunnelma, joka houkuttelee lukijansa makustelemaan aina uudelleen al-Khazaalin painokasta kerrontaa. Lisäksi Mitch Greenin toteuttama tummanpuhuva ulkoasu kannessa koreilevine kohtalokkaine naisineen tuottaa esteetikolle suurta iloa. Minäkertoja avaa tarinaansa muistikuviensa pohjalta: Miltä huoneessasi tuoksui, miltä / vahva tee maistui. Kaiken tämän olen niin pian unohtanut. / Kuinka aistit muistavat, ja mitä. Teoksen lopussa voi miltei kokea tutustuneensa uuteen ihmiseen. Kiinnostavaan tyyppiin, jonka historia on rikas ja monisäikeinen. Vaikka minäkertojan läheiset ihmiset unohtuisivat tai jopa katoaisivat ympäriltä, hänen historiankirjoituksensa on monimuotoista. Yksilöllä on avaimet oman muistinsa sopukoihin, ja usein muistot

rakentuvat vaihtoehtoiseksi todellisuudeksi. Tätä seikkaa teoksessa lähestytään pala palalta. Teoksen voi nähdä rakentuvan sen idean ympärille, että jokainen voi itse valita omaan käteensä sopivat rakennuspalikat, joista itseytensä muodostaa. Kuten vaikkapa runossa ”Silmät”: Laske siis lasisi ja katso kohti. / Hän ottaa valokuvia / ikkunan lävitse, / hän ottaa valokuvia / pimeästä ulkona. [ - - ] Minä pidän silmät auki / maailmaa kohti. Oman elämänsä nainen on myös vaihtoehtoisten historioiden nainen. Hän pitää silmänsä auki elämän moneudelle. Teoksessa niin historia kuin unet ovat tulkinnanvaraisia tapoja hahmottaa ympäröivää maailmaa. Kerronnassa korostuu muistojen ja unohduksen välinen kamppailu: Kuinka hetkeksi tämä kaikki muistuttaa ja muistuu. / Suurkaupungin kaduilla kuin varjoa paossa. / Miten ajatella niin, ettei tuhoaisi? / tila täynnä tyhjää, josta on näköala / sydämen avaruuteen. / Jo se, etten ajattele sinua / on ajatus sinusta. Runoissa toistuvat symbolit ja kielikuvat ovat arkisia, mutta eivät vähäpätöisiä. Unimaailma, kaupungit, kuunsirpit, sydämet, silmät ja tähdet toistuvat kerronnassa, mutta eivät ärsytä. Runot ovat yhtä helposti lähestyttäviä kuin vanha ystävä. Että näkisin siitä unia -kokoelman päättää runo nimeltään ”Uni”. Se vyöryy ylitse kuin ukkonen ja on alkupään verkkaisiin runoihin verrattuna temmoltaan kiihkeä. Päätösruno rönsyilee ja paisuu. Se sulkee sisälleen teoksen alkupäässä esitettyjä vihjeitä ja on eräänlainen epilogi koko teokselle: Vuosikymmenet leviävät kuin paperit / ympärilleni, leviävät kuin paperit / kuin perhoset, jotka avaavat siipensä / ja tähtipölyä leviää koko huoneeseen./ Mikään ei ole niin erityistä, / että näkisin siitä unia.

STIIKNAFUULIA

Uniriepu pihakeinussa Jukka Tervo

Kun näin Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris (1972) alle parikymppisenä, luulin katsovani elokuvaa omituisen tiedemiehen elämästä avaruusasemalla. Sitten tajusin, että elokuvahan kertookin tiedemiehen sisäisestä maailmasta: kaipuusta ja syyllisyydestä. Paljon myöhemmin ymmärsin, että elokuva kertoikin minusta itsestäni. Elämys taiteen sylissä muistuttaa meitä sisäisen tärkeydestä: tuntuu, että taiteilijan teos - oli kyse sitten maalauksesta, runosta tai teatteriesityksestä - kertoo juuri minusta. Elämyksen avulla sen kokija pääsee lähemmäs itseään. Matka Hanhiemon satuaarteista Viimeiseen mohikaaniin ja Karamazovin veljeksiin on lyhyt. Lukija luo ja näkee omassa mielessään kirjan tapahtumat omalla tavallaan. Luovuus (parempaakaan sanaa ei ole keksitty, niin saa kelvata) on kykyä kuvitella ja leikkiä asioilla mielessämme, ei siis ainoastaan taiteilijoille tai tieteentekijöille kuuluva ominaisuus. Voimme kokea lentävämme niin että tukka hulmuaa, vaikka samalla tiedämme kiikkuvamme oikeasti pihakeinussa. Siinä on hyvä kuvitella, kun pääsee aina realiteettien turvaan. Maalaus voi avata ikkunan syviin kokemuksiin ja muistoihin, vaikkei se lopulta ole kuin maalia kankaalla. Koskettava kappale tuntuu sielun joka sopukassa, vaikka musiikki on vain ääniaaltoja, värähtelevää ilmaa. Tunteet eivät ole teoksessa, vaan meissä. Teatterin näyttämöllä könöttävä talo on aivan selvästi maalattu pahviin, mutta yhteisesti sovittuna itsestäänselvyytenä pidämme kiinni siitä, että se on oikea talo. Sama kuva kiinteistövälittäjän ikkunassa hintalapulla varustettuna ei menisi läpi. Eräs merkittävä luovuuden ymmärtäjä, englantilainen psykoanalyytikko Donald W. Winnicott (1896-1971), on kuvannut luovan kyvyn syntyvän äidin ja vauvan välisessä vuorovaikutuksessa suunnilleen ensimmäisen ikävuoden toisella puoliskolla. Vauva

18 STIIKNAFUULIA

huomaa aika ison asian: hän ja äiti eivät olekaan sama olento, vaan Sinä ja Minä, vähän niin kuin Dingon laulussa. (Nuoruuden sinä ja minä on vähän muutakin kuin lapsuuden rakkauden kertausta, mutta on se sitäkin. Se on kuitenkin oma tarinansa). Erillisyyden tunteen ahdistavuutta lievittämään äiti ja vauva luovat jaetun illuusion: he sijoittavat yhdessä leikkiessään erilaisia mielikuvia esimerkiksi nalleen, riepuun, satuun tai sävelmään, joka edustaa äidin läsnäoloa. Esimerkiksi unilelu auttaa lasta rauhoittumaan yksin huoneeseensa, kun on aika siirtyä valvetilasta unimaahan. Kyseessä on Winnicottin mukaan siirtymäobjekti (transitional object), joka on lapsen turvana alakulossa, jonka kehitykseen kuuluva äidistä irtaantuminen aiheuttaa. Tenavat-sarjakuvan Eppu riepuineen on tästä hyvä esimerkki. Luovan kokemuksen hetkellä emme ole yksin edes autiolla saarella. Sen alkuperää on vaikea ymmärtää koska se syntyy niin varhain. Luovuuden puuttumisen havaitsemme helpommin, jos olemme tekemisissä varhaislapsuudessaan vakavia traumoja, kuten menetyksiä ja hylkäämisiä, kokeneiden henkilöiden kanssa. Muun muassa Jan Troellin elokuva Il Capitano (1991) ja Jean Pierre & Luc Dardennen Lapsi (2005) kertovat nuorista, joiden sisäinen maailma on autio. Luovuus on lahja jonka taiteilija antaa yleisölle. Näyttelijä Martti Suosalolta kysyttiin eräässä televisio-ohjelmassa, mikä esiintyvää taiteilijaa vetää ihmisten eteen. En muista vastausta sanatarkasti, mutta ajatus oli, että on mukavaa olla huomion kohteena. Hän kertoi esimerkin lapsestaan, joka näyttää uutta piirustustaan: kato isi, kato! Lapsi haluaa jakaa ihmeen, tällainen piirustus syntyi hänen itsensä sisältä. Kannustava vastaanotto merkitsee, että se mitä lapsesta löytyy on arvokasta, jolloin myös lapsi itse kokee olevansa arvokas, hyvä.

Näin on myös taiteessa. Yleisön reaktiot, vastaanottavuus ja joskus jopa kiitollisuus ovat lahja esiintyjälle. Luovuus ei ole vain tekniikkaa tai taitoa, joita molempia taiteilija tietysti tarvitsee, vaan sisäinen ominaisuus. Se sijoittuu siis sisäisten mielikuvien ja ulkoisen maailman väliin: taiteilija antaa oman panoksensa ja kokija omansa. Ilman toista ei toisella ole merkitystä. Ilman todellisuutta voimme hukkua fantasiamaailmaan ja seota, toisaalta ilman mielikuvia olemme tyhjiä. Psyykkinen taantuma, regressio, on olennainen osa luovaa kokemusta. Riittävän eheä ihminen kykenee olemaan ajoittaisessa regressiossa (juovuksissa, rakastuneena, kriiseissään, syvässä taidekokemuksessa), ja nousemaan tarvittaessa kuin hissillä takaisin reaalimaailmaan ikätasolleen. Vakavasti häiriintyneen ihmisen hissi on rikki, alkoholistin vaijerit syöpyneet poikki. Rakastunut joutuu vertaamaan mielikuvaansa rakastetustaan todelliseen henkilöön, ja juttu voi karahtaa kiville. Toki rakastuminen voi muuttua myös rakkaudeksi. Kulttuuri lävistää koko ihmisen minuuden kansankulttuurista tieteeseen ja taiteeseen. Kyky jaettuihin mielikuviin on Winnicottin mukaan kulttuurikokemustemme ydin. Kulttuuri hengittää yhteisönsä kautta ja antaa identiteetin tunteen. Kulttuuria ja luovuutta ei voi mitata eikä niillä voi kilpailla. Kulttuuriin sijoitettu vaiva ja materia eivät ainoastaan synnytä uutta kulttuurikansaa, vaan luovuus on myös psyykkisen elävyyden, eheyden, mielenterveyden, kasvun ja hyvinvoinnin edellytys. Luova kokemus ei ole “olen mahtava”, niin mukavaa kuin se saattaa aikansa ollakin, vaan “olen ehjä”, ainakin hetken. Taiteessa ja luovuudessa ei ole kysymys teoksista itsessään vaan kyvystä kokea: ilman tunteita ja niiden jakamista emme kehity.

Kuva: Linda Sainio

Oulun kirjailijaseura ry/ Oulun kirjallisuuden talo TAPAHTUMAT Ke 24.4. klo 18 Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä -romaanin (Tammi, 2019) julkistamistilaisuus. Teos on hienovireinen romaani nähdyksi tulemisen tarpeesta ja elämän sattumanvaraisuudesta. Järjestäjä: Tammi

Ti 13.8. klo 19 Muusat Kirjallisuuden talossa Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Tilaisuus on osa Oulun Muusajuhlia 13.-18.8.2019. Järjestäjä: Huutomerkki ry, Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

13.-14.9. Uusi kirjallisuusfestivaali Festivaali järjestetään Oulussa neljättä kertaa. Festivaalilla muun muassa julkistetaan tämänvuotiset Botnia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat Kauppakeskus Valkeassa järjestettävillä Pop-up-kirjamessuilla. Lisätietoa myöhemmin: www.oulunkirjailijaseura.fi/festivaali

www.oulunkirjailijaseura.fi | www.kirjallisuudentalo.fi | Oulun kirjallisuuden talo -ryhmä

STIIKNAFUULIA

Kolumni

Vaikeamman kautta Reija Glad

Kuva: Rebekka Korkatti

Istun junassa matkalla Serbiasta Montenegroon. Olen haaveillut tästä yhdentoista tunnin ja vajaan viidensadan kilometrin matkasta muutaman kuukauden. Maisemat ovat minulle uusia ja ihmeellisiä. Junan vaunut on maalattu spraymaaleilla ja kahvit tarjoillaan posliinikupeista. Vuoristossa on lunta, kuivan heinän peittämiä peltolaikkuja, lampaita aitauksissaan, kivisiä mökkejä. Myös isompia ja hienompia taloja on. Niiden pihoissa on parkissa uudenkarheita katumaastureita. Puissa ei ole vielä lehtiä.

20 STIIKNAFUULIA

Tämä matka oli vähän hankalampi järjestää kuin perinteinen kaupunkiloma. Hidasta rautatiereissua voi ajatella epämukavaksi ja pitkäveteiseksi tavaksi matkustaa. Helpompi olisi lentää suoraan, mennä paikkaan jossa on siistimpää ja asiat järjestyksessä. Olen mukana Oulu 2026 -kulttuuripääkaupunkihankkeen twiittitaideteoksessa. Minä ja yhdeksäntoista muuta Oulun kirjailijaseuran jäsentä valmistamme vuoden aikana 520 twiittiä käsittävän sanataideteoksen. Teos on osa Oulun hakuprosessia

Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Kerroin projektista sosiaalisessa mediassa. Tuttavani kommentoi: ”ahahahahhaa,voihan Tamperettakin sanoa pyöräilykaupungiksi”. Uuden yrittäminen on vaikeaa. On vaikeaa tehdä itse ja kehittää olemassaolevia olosuhteita. On helpompaa hihitellä, että kuinka nyt tässä kaupungissa, eihän täällä kulttuuria osata vaalia. On helpompaa tyytyä toteamaan, että suomalaiset eivät osaa keskustella, oululaiset eivät harrasta kulttuuria tai keski-ikäiset miehet eivät

ilmaise tunteitaan. Entä jos yrittäisi kuitenkin? Hakuprosessi tuo mukanaan uusia asioita, tapahtumia ja taideteoksia eri alustoilla. Kulttuuritarjonnan lisääntyminen on hyvä asia. On hassua verrata Oulua kulttuurikaupunkina Tampereeseen tai Helsinkiin. Erilainen kaupunki, erilainen historia. Kun Oulu viimeksi oli mukana kulttuuripääkaupunkihaussa, naureskelin itsekin olemattomaan partaani. Eihän täällä, paikassa jossa kulttuurimäärärahoja leikataan jatkuvasti, jossa yleinen ilmapiiri on sulkeutunut ja itsesensuuriin taipuvainen, jossa ei uudisteta tai kokeilla mitään erilaista.

jontaa, on valitusta siitä, ettei tarjolla ole juuri sellaista, johon olen tottunut. Jonne ei jännittäisi lähteä. Joka kerta, kun olen uskaltautunut lähtemään, kokenut kulttuuria joka on minulle uutta ja jännittävää, jonka tekijät eivät olleetkaan ennestään tuttuja – kuunnellut minulle vieraita bändejä, nähnyt tanssiesityksen vaikka kuvittelin etten osaisi nauttia nykytanssista, mennyt paikkaan jonne on vähän hankalampi mennä – joka kerta olen lähtenyt kotiin esityksen jälkeen ihmeissäni. Tällaistakin voi olla. Istun junassa, johon ostin lipun Belgradin päärautatieasemalta. Minua jännitti,

Runoja Maltetaan vielä hetki pian aamut ja runot avautuvat makuuhuoneen verho liikkuu ilmavirrassa lintujen äänet ja auringon säteet työntyvät sisään pian saamme hengittää valoa Pia Ronkainen

Silti jäin Ouluun itse. Jäin ja huomasin, että kotikaupungissani on paljon ihmisiä, jotka tekevät vuodesta toiseen rakkaudella, kehittävät ja puolustavat kulttuurin olemassaoloa kaupunkitilassa ja budjettiesityksissä, verkostoituvat, vierailevat, raksaavat, järjestävät festareita ja näyttelyitä, keittävät esiintyjille ruokaa ja hakevat sinnikkäästi apurahoja. Jäin ja huomasin, että tarjontaa on kyllä. Joskus lähteminen vain on vähän hankalaa. On helpompaa jäädä kotisohvalle kuin lähteä Studioon elokuva-arkiston näytökseen, Tukikohdalle keikalle tai Teatterikuopalle ensi-iltaan. Ihmistä jännittää kaikki uusi. Joskus valitus siitä, ettei Oulussa ole kulttuuritar-

Herkällä retkelläsi kevätyönä koskettelit koivun ihoa. Ihmistä et enää kaivannut. - Etkö kuule, kuului puusta pulputus ja mahla lauloi. - Ihminen itselleni olen minäkin. Jos et kuule, kurja kulkumies, ota päähäsi nämä hiirenkorvani. Eero Suvilehto

mutta kaikki meni hyvin. Katselen ikkunasta maisemia. Vuorenrinteelle keskelle eimitään rakennetaan kerrostaloa. Seuraavan laakson asukas kuivaa narulla värikkäitä räsymattoja, jotka loistavat kirkkaina keskellä helmikuisia ruskean sävyjä. Ylitämme matkan suurimman sillan. Kiskojen alla humisee tyhjyys. Kiidämme tunnelin halki pimeässä minuutteja. Tunnelia seuraa vuoriston aurinko, valkoisena hohtava lumi ja kaukana alhaalla virtaavat joet. Rinteillä risteilevät hedelmätarhat ja viiniviljelmät. Illan tullen aurinko värjää vuortentakaisen taivaan punaiseksi. Puiden latvat piirtyvät terävinä sitä vasten. Tällaistakin voi olla.

STIIKNAFUULIA

Nimimerkki: Nollapersoona

Läski vuoden verran Piirros: Aapo Kukko

Harvat lukijat ja tyhjä lompakko ovat kirjailijan ainaisia murheita. Kiukuttaa, kun vaivoin punnerrettu ylevä hengentuote ei kelpaa yleisölle eikä kriitikoille. Vika on ilman muuta lukijoissa. Moni harkitsee kirjoittavansa henkensä pitimiksi ajanvieteromaanin. Sellaisessa komea muukalainen viettelee madamen vuoristohotellissa. Tai entinen rikospoliisi viettelee eläkepäiviä ja ratkoo mysteereitä hupihommina. Muutama kopio sellaista painotuotetta menisi kaupaksi juna-aseman kioskista. Ennen kuin vie sielunsa kanikonttoriin on syytä silmätä arkitodellisuutta. On väärinkäsitys, että ihmiset eivät enää lue. Esimerkiksi blogeja luetaan paljon. Suurin lukijakunta on heillä, jotka kirjoittavat syntisen ruumiinsa kiduttamisesta. Sitä kutsutaan yleisesti laihduttamiseksi, korrektimmin kiinteytykseksi. Toinen suosittu aihepiiri on mässäily, jonka ympärille on kasvanut ruokablogien kultti. Sen jäseniä yhdistää horjumaton usko omaan keittotaitoonsa. Myös jälkimmäisten kirjoittajat saattavat harjoittaa kidutusta, mutta se ei kohdistu heihin itseensä. Koska elämässä on kysymys ihonalaisen rasvan ja puhdassydämistävän hikijumpan ikuisesta kamppailusta, tulisi aihetta lähestyä useammin myös kaunokirjallisuudessa. Blogeja luetaan siksi, että kirjallisuus ei tarjoa sitä, mitä lukijat isoavat. Luksusmatamien hameita pöllyttävä playboy tai oikeamielinen eläke-etsivä eivät edusta todellisuutta. Eivät sellaiset raavi hajamielisenä takamustaan tai unohda, miksi juuri avasivat jääkaapin oven. Lukija tarvitsee samaistumisen kohteita, mutta myös itseään huonompia, jotta voi tuntea itsensä muita

22 STIIKNAFUULIA

paremmaksi. Otetaan esimerkiksi ensimmäistä lastaan odottava pariskunta, jonka päivittäisenä päivittelyn aiheena ovat miehelle hullunkurisesti kertyneet raskauskilot. Tällainen pari on metka näky vaikkapa sunnuntaikävelyllä: Keskiraskaudessaan hehkuva mamma purjehtii eteenpäin kuin antiikin jumalhengetär. Ympäriinsä tempovan pinserin kanssa puolitoista askelta jäljessä puhkuva miehenpuoli taas näyttää siltä kuin olisi teipannut toppatakkinsa alle John Irvingin

tuotannon. Romaanin henkilöinä he voisivat olla uraorientoitunut, kiinteytysblogia kirjoittava aivokirurgitar ja moderni koti-isä, joka on lohtusyömäri. Viimeksi mainittu keksisi ratkaisun rikosmysteeriin Bumtsibumin vuorosanoista. Kiihkoissaan hän nostaisi etusormen pystyyn, jolloin tuopillinen huitua loiskahtaisi älyluurin päälle. Pahaksi onneksi puoliso olisi samaan aikaan Zürichissä poraamassa YK:n pääsihteerin kalloa. Fiktion sankari kuitenkin selättäisi ongelmat, ja siunatuksi lopuksi vauva nukkuisi

isällisen kellukkamahan päällä. Se huvittaisi vanhempia kovin, ja he nauraisivat asialle viskeraalirasvainen vatsakumpu ja timmiksi piinattu liha tutinoiden. Vuotta myöhemmin läski olisi sulanut kuin huomaamatta taaperon perässä lyllertäessä. Vuodesta toiseenko ei muka kiinnostuta lihomisesta ja laihdutuksesta? Jos Suomen kokoiseen maahan mahtuu 10247 ruokablogia, 14538 laihdutusblogia ja jokaiselle jokunen lukija, on aihetta jännärimurhapornomaisesti lähestyvälle romaanillekin ammottava markkinarako. Vertailun vuoksi mietittäköön, montako jatkosotaaiheista romaania on pyöräytetty kustantamojen mankeleista Väinö Linnan menestyksen perässä hiihtäen. Läskien taistelu ylivoimaista insulttigrammien armeijaa vastaan on nykyajan talvi- ja jatkosota jatkojen jatkoineen; pieni joukko huonosti puettuja kakkostyypin ihmisiä taistelee oikeudestaan sattumanvaraiseen ulkonäköön ja vatsan iloihin. Nyt tiedämme, millainen on ajassamme himoittu bestseller, joka väistää kriitikon kivisateen ja saa nälkävyön muuttumaan kylläisyyshenkseleiksi. Mainen kunnia on silti katoavaista – kuten on New Hampshirenkin, vaikka siitä harvemmin muistutetaan – siinä kuin housunkannattimen laatu. Siksi menestystä tulee seuraavana vuonna seurata edeltäjäänsä muistuttava jatko-osa tai muuten samantapainen kirja. Alussa oli läskipakina. Jonkun täytyy kirjoittaa se ensimmäinen läskimooseksen kirja ja aloittaa läskikapina.

Kevään uutuuskirjoja

Uolevi Haapala

Katri Rauanjoki

Heli Suutari

Näkymätön

Lenin-setä ei asu enää täällä

Kaikki kääntyy hyväksi

”Näkymätön” on romaani fiktiivisestä pohjoissuomalaisesta kylästä 1960- ja -70-lukujen taitteessa. Maalla eletään muutosten aikaa. Koneita ilmestyy talojen keittiöihin, tupiin ja pelloille. Radiosta ja kasettisoittimista alkaa kuulua poppia. Toisaalta maaltamuutto alkaa autioittaa kyliä monin paikoin. Taustalla kummittelevat sota-ajan muistot, jotka ovat vielä niin kipeitä, että niistä on vaikea puhua. Päähenkilö Tiina on ärähtelevä teini ja metsien samoilija, jota kiinnostaa entiset ajat, erityisesti sota-ajan tapahtumat läheisessä Teerikorven metsässä. Kirjan toinen keskushenkilö on erakoitunut Elias, viimeinen entisaikojen tietäjä, jonka elämää vanha suru varjostaa. Kirja on nuoren tytön kasvutarina, mutta myös jännitysromaanin piirteitä saava aikalaisteos. Kirjan keskiössä on vanha viisaus: vahvin on se, joka omaa näkymätöntä voimaa ja uskaltaa kohdata pelkonsa. Torni, 2018.

Romaani äärimmäisestä pohjoisesta Lenin-setä ei asu enää täällä on Katri Rauanjoen kolmas romaani. Se kertoo suomenvenäläisen Karrin vuoden työpestistä Huippuvuorilla, missä hän päätyy vartioimaan hylättyä kaivoskaupunkia Pyramidenia. Kylässä asuu talven ajan vain kourallinen ihmisiä – ja se sopii Karrille varsin hyvin. Karuissa oloissa Karri näkee maailman kameran linssin läpi. Hän myös kuulee ja näkee omiaan, lemmenkipeitä aaveita ja kauan sitten kuolleen Vladimir-sedän. Päivät ovat rutiinia, mutta öiksi hän etsii vaihtelua, jottei pimeä pääsisi hänen päänsä sisään kokonaan. Kirja kertoo myös Annasta, joka elää Pyramidenin viimeisissä päivissä, Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä ajassa. Annan sydäntä jäytää kolmiodraama, joka pakottaa valitsemaan rakkauden ja ystävyyden välillä. Kolmiovuorten juurella puheenvuoron saa myös luonto itse: ketut, jääkarhut ja valaat. Ne jäävät, kun ihminen on aikansa elänyt. S&S, helmikuu 2019.

365 ajatusta itsensä auttamisesta Mitä tekee terapiatyön ammattilainen, kun omat voimat ja ideat ovat lopussa? Hän maistaa omia lääkkeitään: istuu miettimään parhaiksi kokemiaan oivalluksia ja testaa neuvojaan käytännössä, kirjoittaa niistä kirjan. Kaikki kääntyy hyväksi kannustaa ottamaan vastuun omista teoistaan ja ajatuksistaan vuoden jokaisena päivänä. Voimattomanakin hetkenä voimaa ja lohtua löytyy läheltä – itseltä. Kirjan vahvoja teemoja ovat muutoksen pohtiminen, turhan murehtimisen, kontrolloinnin ja muiden miellyttämisen lopettaminen. Myös erilaisten riippuvuuksien hallintaan löytyy toimivia työkaluja. Tärkeintä on aloittaa ongelmien kohtaamisesta ja niiden rehellisestä tarkastelusta. Heli Suutari (s. 1971) on kotoisin Kempeleestä. Mutkien kautta hän päätyi Liègeen, Belgiaan, jossa elää miehensä ja tyttärensä kanssa. Kokeiltuaan eurokraatin elämää hän vaihtoi alaa ja toimii yksilö- ja pariterapeuttina. Pohjimmiltaan hän on historiaa opiskellut humanisti. Atena, 2019.

STIIKNAFUULIA

Korjaus: Edellisessä Stiiknafuuliassa Kirsi Huhtasen kirjoittamaan kritiikkiin Katariina Vuoren teoksesta Erään tapon tarina (Like Kustannus Oy, 2018) oli eksynyt väärä kansikuva. Päätoimittaja pahoittelee kömmähdystä! Taittaja pahoittelee myös, ja lupaa olla tarkempi tulevaisuudessa. Oikea kansikuva on tässä:

Pauliina Vanhatalo

Tuulesta temmattu elämä Parhaat esitykset tapahtuvat näyttämön ulkopuolella. Hienovireinen romaani nähdyksi tulemisen tarpeesta ja elämän sattumanvaraisuudesta. Ilmo kasvaa teatterisuvussa, jossa naiset uppoutuvat rooleihinsa ja miehet vaietaan olemattomiin. Titi elää lapsuutensa vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä, yhteisössä jonka varmuuteen olisi hyvä nojata, jos väärät kysymykset vain jättäisivät rauhaan. Kun Ilmo ja Titi kohtaavat nuorina aikuisina, syntyy odottamaton yhteys. Heitä kuljettavat tuulet ovat kuitenkin virinneet kauan sitten. Ovatko ne keränneet jo liikaa voimaa? Tuulesta temmattu elämä tutkii tarkkanäköisesti uskonnon ja taiteen risteäviä todellisuuksia. Korkeat pyrkimykset vetävät ihmistä puoleensa, mutta niiden tavoittelusta maksaa joskus kovan hinnan. Tammi, huhtikuu 2019.

24 STIIKNAFUULIA

Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen: Taivalkoskelta ilmataisteluihin

Jatkoa edellisestĂ¤ numerosta. STIIKNAFUULIA

26 STIIKNAFUULIA

Koko tarina on julkaistu sarjakuva-albumina marraskuussa 2018. Jatkuu. STIIKNAFUULIA 27

Jatkoa edellisestĂ¤ numerosta.

28 STIIKNAFUULIA

STIIKNAFUULIA

30 STIIKNAFUULIA

Tämän tarinan loppu.

STIIKNAFUULIA

Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

100

5 00

Atrain&Nord Kustannusliike

25 100 5 95

0 75

25 5 0

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan