__MAIN_TEXT__

Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 29

Kirjallisuus ja kirjallisuudentutkijat syvän inhimillisyyden äärellä

Pelastetaan sivistys

KESÄKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA

Oululaisen kirjallisuuden airut Tuomo Heikkinen 8,00€

1799 6761


Pääkirjoitus Hartaasti odotettu kesä on koulunpäättäjäisten myötä virallisesti saapunut. Kesä tuo mukanaan paitsi lämpöä ja aurinkoa (jos tuo), myös taide- ja kulttuuritapahtumien kirjon. Pohjoisen jääränä keskityn tietenkin itse ensisijaisesti paikallisiin tapahtumiin. Uuteen kirjallisuuteen ja musiikkiin keskittyvä kulttuurifestivaali Bättre Folk järjestetään heinäkuussa Hailuodossa. Kirjailijavieraana nähdään myös paikallislähtöistä edustusta, kun etenkin uusimman Oromaaninsa myötä mainetta niittänyt Miki Liukkonen saapuu kotikonnuilleen. Elokuussa Oulun juhlaviikoilla järjestettävät Oulun Muusajuhlat tuovat kirjallisuuden ystäville kattavaa kulttuuritarjontaa muun muassa runonlausunnan, kirjailijahaastattelujen ja kirjoittajakoulutuksen muodossa, unohtamatta tietenkään Muusa-kirjoituskilpailun voittajan julkistamista. Samoin elokuussa vietettävä Oulun Taiteiden Yö pursunnee tänäkin vuonna kulttuuritarjontaa performansseista kirjallisuuteen, teatterista kuvataiteeseen ja musiikkiin. Haku tapahtumajärjestäjäksi on parhaillaan avoinna. Viime kesänä Taiteiden Yössä Hollihaan Kaaoslavalla nähtiin muuten myös hiljattain räjähdysmäisen suosion saavuttanut musiikkilupaus, taitavilla lyriikoillaan ja rumpukonesoundillaan ihastuttava Maustetytöt, jonka muodostavat vaalalaislähtöiset Karjalaisen siskokset. Omaa syyskuussa järjestettävää Uutta kirjallisuusfestivaaliamme joudumme odottamaan tovin pidempään, mutta kesällähän aika kulkee tunnetusti ylinopeutta ja suloinen suvi on hetkessä ohi. Osana Oulun Päiviä järjestettävä Uusien teosten ilta pidetään kuitenkin kirjallisuuden talolla jo kesäkuussa. Tilaisuudessa esitellään muun muassa Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni

Kuva: Emma-Olivia Kurtti Räinän hyvinkin ajankohtaiseen hakkuukeskusteluun osallistuva Metsä meidän jälkeemme (Like 2019). Tämän numeron sivuilta löytyy haastattelu Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajasta Tuomo Heikkisestä, joka on uurastanut alueemme kirjallisuuden edistämiseksi harvinaisella tarmolla ja positiivisella asenteella jo vuosikausien ajan – ja toden totta saanut myös tuloksia aikaan. Hänen ideastaan syntyi myös kirjallisuuden talo, jonka 3-vuotissyntymäpäiviä juhlittiin talolla rennolla otteella toukokuussa. Vieraita olisi tosin voinut olla enemmänkin, mistä hienokseltaan nurisen myös syntymäpäivistä kirjoittamassani jutussa. Kannustan niin kirjailijaseuran jäseniä kuin meitä kaikkia muitakin kirjallisuutta hengittäviä käymään ahkerasti asiallemme tärkeissä kirjallisuustapahtumissa, joita Heikkinen ja kumppanit väsymättä järjestävät. On nimittäin meidän jokaisen vastuulla pitää oululainen kirjallisuus elinvoimaisena ja näkyvänä, ja siinä oleellista on juuri

yhdessä tekeminen ja oleminen. Mutta mikä siinä kirjallisuudessa sitten on niin hienoa, että siitä kannattaa näin paasata keskellä yötä? Mitä hyötyä siitä on? Näihin kysymyksiin pureudutaan Siru UusiSeppälän artikkelissa ”Kirjallisuus ja kirjallisuudentutkijat syvän inhimillisyyden äärellä” ja Pekka Aittakummun kolumnissa. Esille nousevat niin kirjallisuuden tarjoama lohtu kuin sen voimakkaan yhteiskunnallinen, ajattelua ja empatiakykyä kehittävä vaikutus, joiden ansiosta viharäyhääminen, kuplat ja mustavalkoisuus tuntuvat huonommilta vaihtoehdoilta kuin yhtäläisten ihmisoikeuksien, solidaarisuuden ja sivistyneen keskustelun kannattaminen. Nyt alammekin päästä asian ytimeen: kirjallisuus ei elä norsunluutornissa ympäristöstään erillään, se ei sulkeudu kuplaan, se näyttää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden lukemattomista eri näkökulmista. Se pistää ajattelemaan. Se tutkii kaikkea inhimillistä: ihmisten perustamia yhteiskuntia, ihmisten käymiä sotia, ihmisten välistä rakkautta ja välinpitämättömyyttä, jokaiseen ihmiseen kuuluvaa hyvää ja pahaa. Ilahduin taannoin suuresti, kun postiluukusta tupsahti ystäväni Timon Prahasta lähettämä postikortti. Kortissa oleva sitaatti kolahti, harvinaista kyllä, siellä en varsinaisesti ole mikään suuruuksien laukomien viisauksien fani. Tiedän sitaatin kolahtaneen myös ystävääni, joka tietenkin puolestaan tiesi sen iskevän minuunkin. Sellaisia ovat hyvät ystävät, jotka rakastavat samaa asiaa. Franz Kafka -museosta ostetussa kortissa on kirjailijan kasvojen siluetti ja sen päällä sitaatti: ”I AM NOTHING BUT LITERATURE AND CAN AND WANT TO BE NOTHING ELSE” Niinpä. Ei mitään muuta tarvitse ollakaan. Kirjallisuus pitää jo sisällään kaiken.

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Maria Kurtti maria.kurtti@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2018

2

STIIKNAFUULIA

Maria Kurtti, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 29 KESÄKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA Kannen kuva: Maria Kurtti. Taustalla näkyy Oulun kirjallisuuden talolla nähtävissä oleva Jii Roikosen näyttely JassOdysseia - Kissan harharetket.

Tuomo Heikkisestä tuli oululainen vuonna 2000, kun hän aloitti journalismiopinnot Oulun ammattikorkeakoulussa. Heikkinen kiinnostui kuitenkin enemmän tuottajalinjasta, jolle hän pian siirtyi. – Se oli yksi fiksuimpia päätöksiäni. Pääsee järkkäämään kaikkea. Paljon tekijämies Heikkinen onkin jo järjestänyt. Sivu 4. Kuva: Maria Kurtti.

SISÄLTÖ: 4 Oululaisen kirjallisuuden airut Tuomo Heikkinen haaveilee ja tekee

12 Kolumni: Muuta mahdollisuutta ei ole

19 Eero Suvilehto: Taivaan saranat

13 Kirja-arvostelu: Ihmisen

20 Pakina: Ruumiin kulttuuri

rajallisuuden täydellisyys 20 Kesän uutuuskirjoja

7 Oulun kirjailijaseuran ja kirjallisuuden talon tulevia tapahtumia

14 Kirjallisuus ja kirjallisuuden tutkijat syvän inhimillisyyden äärellä

8 Puheenjohtajan terveiset

17 Lauri Ahtinen: Kuinka tulla onnelliseksi, osa 1

9 Paljon onnea kirjallisuuden talo!

25 Ilpo Koskela: Paluu sarjakuvan pariin

18 Karhun kanssa kalassa

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry on Oulun kaupungin taiteen ja kulttuurin kumppani.

23 Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen: Taivakoskelta ilmataisteluihin

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 26 €/vuosi // Kestotilaus: 24 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 200 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3


Teksti ja kuvat: Maria Kurtti

Oululaisen kirjallisuuden airut Tuomo Heikkinen haaveilee ja tekee 4

STIIKNAFUULIA

Kuva: Minna Kempe

Tuomo Heikkisen tie on kulkenut kuhmolaisesta pesäpallonuoresta läänintaiteilijaksi, huutajaksi ja Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajaksi. Matkan varrella Ouluun on perustettu Huutomerkki, Oulun kirjailijaseura, Kirjallisuuden talo, Uusi kirjallisuusfestivaali ja Botnia-kirjallisuuspalkinto. Mitähän kaikkea lieneekään vielä luvassa?

Tuomo Heikkisestä tuli oululainen vuonna 2000, kun hän aloitti journalismiopinnot Oulun ammattikorkeakoulussa. Heikkinen kiinnostui kuitenkin enemmän tuottajalinjasta, jolle hän pian siirtyi. – Se oli yksi fiksuimpia päätöksiäni. Pääsee järkkäämään kaikkea. Paljon tekijämies Heikkinen onkin jo ehtinyt järjestää, niin kirjallisuustapahtumia kuin -yhdistyksiäkin. Vuonna 2001 Heikkinen järjesti ensimmäisen runotapahtuman ravintola Tervasoihdussa ja tutustui nopeasti oululaisiin kulttuuripiireihin. Vuonna 2003 perustettiin Huutomerkki ry, jonka perustamiskokoukseen osallistui 23 kirjallisuuden ystävää. Toimintasuunnitelman laatimisesta ja muista järjestelyistä vastasivat Heikkinen, Paavo J. Heinonen, Harri Holtinkoski ja Toni Kandelin. – Silloin me tehtiin vähän mitä päähän pälkähtää. Se oli hauskaa aikaa. Käveltiin esimerkiksi sisään eri parturiliikkeisiin

Tuomo Heikkisen kotoa ei löydy televisiota. Vapaa-ajallaan Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajan työstä hän lukee mieluummin kirjoja ja työstää omia romaanikäsikirjoituksiaan.


ja alettiin lausumaan runoja, Heikkinen muistelee. Nykyään kirjallisuuden ja kirjailijoiden esiin nostaminen on Heikkisen työtä. Enää asiaan ei kuulu ilmainen esiintyminen, vaikka spontaanit tempaukset hauskoja ovatkin. Lähtökohta on, että kirjailijoille maksetaan esiintymisestä aina palkkio. – Kirjailija on ammatti ja me olemme ammattikirjailijoiden yhdistys. Totta kai ammattilaisille pitää antaa työstä korvaus. Heikkinen työskenteli kirjallisuuden edistämiseksi jo yli kuusi vuotta kestäneessä pestissään läänintaiteilijana, jolloin hän järjesti muun muassa kirjailijakiertueita Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa ja oli mukana herättämässä henkiin Pohjois-Suomen kirjailijapäiviä lähes parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Aiemmin Heikkinen kiersi runokeikoilla lausumassa omia runojaan, läänintaiteilijana esiintyminen muuttui tilaisuuksien juontamiseksi ja niissä esiintyvien kirjailijoiden haastattelemiseksi. Heikkinen on siis jo vuosia paiskinut toden teolla töitä pohjoisen kirjallisuuden eteen. Mutta miten hän alun perin päätyi kirjallisuuden pariin?

Pesäpalloilijasta runoilijaksi Kirjallisuus ei juuri kuulunut Kuhmosta kotoisin olevan Heikkisen lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, vaan aika kului pesäpalloharrastuksen ja -kavereiden parissa. Teini-iässä alkoi kuitenkin tuntua siltä, että hänellä on jotakin tärkeää sanottavaa, Kuva: Maria Kurtti. sellaista, jonka täytyy päästä ulos. Runojen kirjoittaminen sopi tarkoitukseen mainiosti. Kuhmosta ei kuitenkaan löytynyt tukea kirjoittamiselle. – Kavereille näytin joitain runoja ja ne oli ihan ihmeissään, että miten nä tämmöstä. Runojen kirjoittaminen kuitenkin jatkui, kunnes vaihtui proosaan. Heikkisellä on työn alla kaksi romaanikäsikirjoitusta, jotka ”ovat jo vetämässä maailmalla”, eli kustantamoiden kommentteja odotellaan. Keskenään hyvin erilaisista käsikirjoituksista

Tuomo Heikkinen juonsi Uuteen kirjallisuusfestivaaliin kuuluneen ääneenluentatilaisuuden kirjallisuuden talolla viime syyskuussa. Tilaisuudessa kirjojaan lukivat Katariina Vuori ja Pauliina Rauhala.

STIIKNAFUULIA

5


toinen edustaa maagista realismia, toinen taas sijoittuu metsästysmaailmaan. Heikkistä kiehtovat kirjoissa usein rankat aiheet. Lempikirjailijoikseen hän mainitsee muun muassa Fight Clubin (1996) kirjoittajan Chuck Palahniukin ja Kertomus sokeudesta -teoksen (1995) kirjoittaneen portugalilaisen José Saramagon, jonka omintakeista kirjoitustyyliä hän ihailee. – Hän kirjoittaa sivun mittaisia virkkeitä, joissa dialogi on jaettu pelkästään pilkuilla ja silti se toimii. Se on tekniikkana mun mielestä hauska, ja kirjailija on todella tarkkasilmäinen. Kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi Heikkinen käyttää aikaansa huutamalla – nimittäin oululaisessa Mieskuoro Huutajissa. Heikkinen oli ehtinyt fanittaa Huutajia jo vuosikymmenen ajan, ennen kuin liittyi itse kuoroon. – Näin Huutajat ensimmäisen kerran Haapavedellä, kun opiskelin Haapaveden opistossa toimittajalinjalla. Ajattelin heti, että saakeli kun on siistiä! Huutajien mukana Heikkinen on päässyt matkustamaan niin Suomessa kuin ulkomailla. Viime vuonna kuoro esiintyi Oulussa vierailleelle Saksan liittopresidentille FrankWalter Steinmeierille. Heikkisen oma suosikki on vuoden 2015 esiintyminen Pariisin modernin taiteen museossa, jossa Huutajat esiintyi yhdessä koreografi Carolyn Carsonin luotsaaman tanssiryhmän kanssa. Touko–kesäkuussa osa Huutajista esiintyi Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa Franz Kafkan Oikeusjutun (1925) balettiadaptaatiossa Processen - surrealistisk balett efter Kafkas roman.

Läänintaiteilijana toimiessaan Heikkinen keksi, että olisi mukava kehitellä jotain yhdessä oululaisten kirjailijoiden kanssa. Hän kutsui kirjailijat koolle kirjastoon, ja pian tapaamisessa syntyneen idean myötä Ouluun perustettiin oma kirjailijaseura. Unelma Ouluun perustettavasta kirjallisuuden talosta kyti puolestaan Heikkisen mielessä pitkään. Sopiva aika koitti läänintaiteilijakauden lähetessä loppuaan. – Halusin, ettei kaikki se työ mitä tein läänintaiteilijana loppuisi kuin seinään. Halusin jotain pysyvyyttä. Minusta talo oli järkevintä perustaa kirjailijaseuran alaisuuteen. Esitin ajatuksen seuralle ja he olivat samaa mieltä. Seuraavaksi alettiin hakemaan rahoitusta.

Yhteistyöllä asiat järjestyvät Läänintaiteilijana toimiessaan Heikkinen keksi, että olisi mukava kehitellä jotain yhdessä oululaisten kirjailijoiden kanssa. Hän kutsui kirjailijat koolle kirjastoon, ja pian tapaamisessa syntyneen idean myötä Ouluun perustettiin oma kirjailijaseura. Unelma Ouluun perustettavasta kirjallisuuden talosta kyti puolestaan Heikkisen mielessä pitkään. Sopiva aika koitti läänintaiteilijakauden lähetessä loppuaan. – Halusin, ettei kaikki se työ mitä tein läänintaiteilijana loppuisi kuin seinään. Halusin jotain pysyvyyttä. Minusta talo oli järkevintä perustaa kirjailijaseuran alaisuu-

6

STIIKNAFUULIA

teen. Esitin ajatuksen seuralle ja he olivat samaa mieltä. Seuraavaksi alettiin hakemaan rahoitusta. – Tyhjästä on paha polkaista vuokrarahoja. Saatiin onneksi Pohjois-Pohjanmaan rahastolta kärkihankkeena 20 000 euroa, jonka turvin voitiin alkaa etsiä tiloja. Oulun kirjallisuuden talon 3-vuotissyntymäpäiviä vietettiin haastattelua edeltävänä päivänä. Alun perin Heikkisen haaveena oli, että talossa toimisi kirjakahvila, jossa voisi

viettää aikaa kahvikupposen ääressä yhdessä keskustellen tai vaikka lukien. Taloudellisista syistä johtuen taloa on kuitenkin toistaiseksi pystytty pitämään auki vain tapahtumien aikana. Heikkinen on talon ainoa palkattu työntekijä, kirjojen ja kahvin myyntiin täytyisi palkata toinen henkilö. Taiteen kohdalla rahat ovat tunnetusti tiukilla, ja iso osa Heikkisen työajasta kuluukin apurahahakemusten ja esimerkiksi Stiiknafuulian mainosmyynnin parissa. Onneksi kulttuurikumppanuus Oulun kaupungin kanssa takaa perusrahoituksen kirjailijaseuran toiminnalle. Myös kaupungin kirjailijaseuralta tilaama 20x26-twiittitaideteos ja Arinan kanssa puoliksi maksama Botnia-palkinto saavat Heikkisen iloitsemaan yhteistyöstä Oulun kaupungin kanssa. Kirjallisuuden tukeminen onkin järkevää kaupungin tavoitellessa Euroopan kulttuuripääkaupungin titteliä. – Kaupunki panostaa tosissaan ja käyttää paljon resursseja siihen, että titteli tulisi. Se on myös palkannut lisää henkilökuntaa. Uudelle kirjallisuusfestivaalille on kuitenkin toistaiseksi löytynyt rahoitusta hyvin niukasti, mutta yhteistyöstä on apua tässäkin: Suomen Tietokirjailijat ry järjestää tietokirjallisuustilaisuuden osana festivaaleja, Oulun Sarjakuvakeskus puolestaan osallistuu festivaaliin järjestämällä sarjakuvanäyttelyn pääkirjaston Sarjastossa. – Yhdessä kun tekee, niin asiat tapahtuu. Välillä pitää vähän sumplia, mutta kyllähän asiat aina järjestyy. Tällä hetkellä Heikkisellä on työn alla muun muassa Uuden kirjallisuusfestivaalin ohjelmiston suunnittelu. Myös Botniapalkinnon kilpailuehdot täyttäviä teoksia etsitään yhteistyössä kirjaston kanssa. Sen jälkeen raati lukee kirjat ja päättää, ketkä ovat tämänvuotiset ehdokkaat. Uutena jännittävänä hankkeena on Taiteen edistämiskeskuksen käynnistämä projekti, jossa järjestetään residenssiyhteistyötä Oulun ja Reykjavikin välille. Projektia luotsaa läänintaiteilija Malla Alatalo. Lokakuussa reykjavikiläiseen SIM-taiteilijaresidenssiin matkustaa kaksi oululaista sanataiteilijaa, kirjailija ja sarjakuvataiteilija. Hakuaika on päättynyt, mutta valintaa ei ole vielä tehty. Sarjakuvafestivaalien aikaan Oulun residenssiin saapuu puolestaan islantilainen sarjakuvataiteilija ja ensi vuoden Uuden kirjallisuusfestivaalin aikaan kirjailija.


Haastattelusta parin viikon päästä Heikkinen matkustaa Reykjavikiin keskustelemaan tarkemmin projektin yksityiskohdista. Sitä ennen koettaa kuitenkin vapaa-ajanmatka Sisiliaan. Tarmokkainkin puuhamies tarvitsee toki joskus lomaa.

Oulun kirjailijaseura ry/ Oulun kirjallisuuden talo TAPAHTUMAT Ma 17.6. klo 18 Uusien teosten ilta Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu

Tuomo Heikkinen - Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtaja. - Kotoisin Kuhmosta. - Opiskeli lukion jälkeen Haapaveden opiston toimittajalinjalla, jolloin teki radio-ohjelmia Radio Pookiin ja kirjoitti lehtijuttuja muun muassa Kainuun Sanomiin. - Muutti Ouluun vuonna 2000 opiskelemaan ammattikorkeakouluun, valmistui medianomiksi tuottajalinjalta. - Aloitti runotapahtumien järjestämisen Oulussa vuonna 2001 ja kiersi esittämässä omia runojaan. - Oli mukana perustamassa Huutomerkki ry:tä vuonna 2003. Yhdistys järjestää Musteklubeja, Oulun Muusajuhlia ja Muusa-kirjoituskilpailua ja julkaisee nykykirjallisuuden aikakauslehti Hallausta. - Toimi vuosina 2009–2015 läänintaiteilijana, jonka tehtävänä on edistää omaa taiteenalaansa. - Kutsui läänintaiteilijana oululaiset kirjailijat ajatusriiheen, jonka myötä Oulun kirjailijaseura perustettiin vuonna 2010. - Ideoi Oulun kirjallisuuden talon, jonka toiminnanjohtajana hän on työskennellyt alusta alkaen, vuodesta 2016. - Ideoi ja toteuttaa syyskuussa neljättä kertaa järjestettävää Uusi kirjallisuusfestivaali -tapahtumaa. - Työskentelee myös Botnia-palkinnon parissa. Oulun kirjailijaseuran Botnia on Suomen ainoa monikielinen kirjallisuuspalkinto. Edellytyksiä ovat, että kirjailija asuu tai on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja että teoksella on suomalainen kustantamo. Ehdokkaiden tulee olla teoksia, jotka ovat ilmestyneet viime vuoden heinäkuun alusta tämän vuoden kesäkuun loppuun mennessä.

Oulun kirjailijaseuran jäsenet esittelevät uutuuskirjojaan. • Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja (Like, 2019) • Timo Harju, Veera Vähämaa ja Jenni Perttu: Korvarunoja (ntamo, 2019) • Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme (Like, 2019) • Ari Paulow: Väärintekijät (Mistake Media, 2019) • Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019) Tilaisuus on osa Oulun Päiviä 14.6.-7.7.2019. Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Ti 13.8. klo 19 Muusat Kirjallisuuden talossa Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Klo 19 Ilmari Leppihalme: Seksuaalisuus, kaupallisuus ja toimeentulon pakko nykykirjallisuudessa Kirjallisuudentutkija Ilmari Leppihalme luonnostelee, miten seksuaalisuus ja kaupallisuus kietoutuvat yhteen toimeentulon pakon kanssa suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Ylenpalttinen seksualisoituminen ja työelämän epävakaistuminen ovat markkinoituneen nykykulttuurimme ajankuvaa, ja kirjallisuus kommentoi niitä monin tavoin. Precarias a la deriva -kollektiivin pamflettiin viitaten: ”Seksuaalisuuden ja kaupallisuuden yhdistävät ilmiöt ovat lisääntyneet, ja seksi sekä ihmisten kehot ovat muuttuneet entistä enemmän pääomaksi eli myytäväksi ja ostettavissa olevaksi kauppatavaraksi.” Klo 19.30. Samuli Knuuti: Vaikeasta kirjallisuudesta Nykykirjallisuutta väitetään usein vaikeaksi, mutta onko se oikeasti sitä? Ja millaista nautintoa ponnistelu voi lukijalle antaa? Kuinka paljon lukijalta voi vaatia? Kustannustoimittaja Samuli Knuuti puhuu vaikeina pidetyistä kirjailijoista Miki Liukkosesta Laura Lindstedtiin sekä David Foster Wallaceen ja pyrkii osoittamaan, että kaunokirjallisuus on aina yhtä aikaa paljon helpompaa ja vaativampaa kuin uskommekaan. Klo 20 Aution saaren inhokit Antti Putkonen, Hilkka Haaga ja Jarno Mällinen kertovat, mitä kirjaa tai kirjoja he eivät missään nimessä ottaisi mukaansa autiolle saarelle. Klo 20.30. Juha Penttinen esittää: Dementia Monitaiteilija Juha Penttinen lukee haastattelemansa pohjoispohjanmaalaisen, nimettömänä esiintyvän frontaalidementiaan sairastuneen miehen ajatelmia Pohjoismaista ja Lapista. Ravisteleva ja koskettava esitys kuvitetaan videoprojektiolla valkokankaalle. Musiikki: Jussi Väisänen, kuvitus ja teksti: Juha Penttinen. Esityksen kesto 12 min. Tilaisuus on osa Oulun Muusajuhlia 13.–18.8.2019. Järjestäjä: Huutomerkki ry, Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

www.oulunkirjailijaseura.fi | www.kirjallisuudentalo.fi | Oulun kirjallisuuden talo -ryhmä

STIIKNAFUULIA

7


Puheenjohtajan terveiset Oulun yliopisto, samoin yliopiston kirjasto täyttävät 60 vuotta. Yliopisto juhlii isommin vasta syksyllä, mutta kirjaston juhlia vietettiin jo toukokuussa yliopiston Agora-salissa. Minut kutsuttiin juhlaan puhumaan kirjailijan ja Oulun yliopiston alumnin ominaisuudessa, mistä kiitokset vielä näin jälkikäteenkin. Sain itse valita puheeni aiheen. Valitsin otsikoksi ”Tontut, matematiikka ja kirjallisuus”. Varsinaisesti puheeni käsitteli mahdollisia maailmoja, jotka ovat sekä kirjallisuuden että matematiikan operointialuetta. Molemmissa luodaan kuvitteellinen maailma, jonka rajoja testataan asettamalla maailmaan toimijoita, joita tarkastellaan omassa kontekstissaan. Romaanin henkilöt ajattelevat, liikkuvat, kohtaavat toisiaan ja ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Samoin tekevät matemaattiset oliot. Lukija arvioi romaanin uskottavuutta (ja samalla laatua) sen mukaan, kuinka hyvin romaanin henkilöt – tai oliot – heijastavat romaaniin rakennetun maailman rajoja ja premissejä. Jos romaaniolio toimii epäuskottavasti asetettujen rajojen sisällä, romaani on… huono. Saako näin sanoa? Oikeastaan ei, mutta sanonpa kuitenkin. Miksi liitelen tällaisiin avaruuksiin puheenjohtajan terveisissä? Syy on mahdollisissa maailmoissa. Tämä filosofien rakastama termi on arkipäivää Oulun kirjailijaseuran toiminnassa. Me rakennamme erästä mahdollista maailmaa omassa toimintaympäristössämme – Kirjallisuuden talolla, Oulussa, tässä maakunnassa. Tämä mahdollinen maailma on monikulttuurinen, moniarvoinen, kiehtova ja rikas kasvualusta, jossa kirjallisuus voi kasvaa ja kukoistaa, ja jossa kirjallisuutta tekevät ja sitä lukevat ihmiset voivat kohdata toisensa jatkuvasti – hetkessä, elämässä ja ajassa. Oulun kirjailijaseura jakaa tulevana syksynä Suomen ainoan monikielisen kirjallisuuspalkinnon Botnian kolmatta kertaa. Raati tekee parhaillaan työtään, ja ehdokkaat nimetään syyskuussa edellisvuosien tapaan kauppakeskus Valkean Pop-up-kirjamessuilla. Tervetuloa paikalle rakentamaan meidän mahdollista maailmaamme! Antti Leikas puheenjohtaja Oulun kirjailijaseura ry Kuva: Janica Karasti

8

STIIKNAFUULIA


Kirjallisuuden talon syntymäpäivien leppoisassa tunnelmassa kuultiin taitavaa runonlausuntaa, avattiin näyttely ja keskusteltiin muun muassa sarjakuvasta, Oulun hajusta ja interrailmatkoista sekä ruodittiin remontoimiseen liittyviä ongelmia tuuletuskäytävään juuttuneista pikkulinnuista aikapulaan. Oulun kirjallisuuden talon 3-vuotisjuhlaa vietettiin tiistaina 7.5. Lieneekö sadesää tai viikonpäivä harmillisesti karsinut osallistujia, joita olisi mahtunut tilaisuuteen vielä hyvin lisää. Ikävä homma heille, jotka eivät paikalle päässeet, sillä syntymäpäivien ohjelma oli nautittavaa, tarjoilu maittavaa ja tunnelma täysin pönötyksestä vapaa: kaikki hyvien kekkereiden ainekset olivat siis kasassa. Autofiktiivistä ja feminististä runoutta kirjoittava Eeva Maria al-Khazaali lausui runoja Että näkisin siitä unia -kokoelmastaan (ntamo 2018), jossa runojen minä etsii itseään ja rakkautta. Al-Khazaali myös avasi yleisölle runojensa taustoja ja merkityksiä: ”Valkopäinen hevonen” kuvaa runoilijan luomisprosessia ja inspiraatiota, runo ”Minun nimeni” puolestaan on runoilijan omakuva. Syntymäpäivien yhteydessä avattiin Jii Roikosen JassOdysseia – Kissan harharetket -näyttely. Roikonen on kirjoittanut myös samannimisen sarjakuvateoksen (Otava 2015), mutta molemmat ovat kuitenkin itsenäisiä – joskin toisiaan tukevia – teoksia.

Eeva Maria al-Khazaalin herkkävivahteisissa autofiktiivisissä runoissa kuljetaan muistojen ja unohduksen välillä ja etsitään itseä ja toista.

Paljon onnea Kirjallisuuden talo!

Teksti ja kuvat: Maria Kurtti

STIIKNAFUULIA

9


Jere Vartiainen on Minuus | Miinus -runoteoksellaan Tanssiva karhu -runopalkinnon ehdokkaana.

Roikonen on piirtänyt Jasso-sarjakuvahahmoa ja pitänyt Jassoon liittyviä näyttelyjä jo 90-luvun alkupuolelta lähtien. Lisäksi sarjakuvataiteilija on järjestänyt useita sarjakuvatyöpajoja lapsille. Näyttelystä löytyy nimensä mukaisesti viittauksia Odysseiaan, tosin puuhevonen on asianmukaisesti vaihtunut puukissaksi. Värikkäissä kuvissa on runsaasti visuaalisia ”äänitehosteita” luomassa kuvitteellista toimintaa. Teokset syntyivät alun alkaen helsinkiläisen Galleria Jangvan kutsunäyttelyyn vuonna 2015, joten teoksissa vilahtelee myös pääkaupunkilaista rakennustaidetta, kuten Helsingin vanhin pystyssä oleva puutalo. Jere Vartiainen luki tilaisuudessa runokokoelmaansa Minuus | Miinus (Kolera 2018). Lavarunouden vuoden 2014 Suomen mestarin taitavasti rytmitetty luenta oli harvinaisen vangitsevaa kuultavaa.

10 STIIKNAFUULIA

”Ahdistuneille pojille” omistettu teos onnistuu koskettamaan yhtä lailla myös tyttöjä, sillä psykologiksi kouluttautunut runoilija kuvaa teoksessaan muun muassa kasvuun ja identiteetin kehittymiseen liittyviä kipukohtia, nuoren ihmisen epävarmuutta sekä häpeää ja syyllisyyttä. Hylätyksi tulemisen pelko, rakkaudenkaipuu ja vaikeat perhesuhteet saavat teoksessa ison osansa. Lapsen näkökulmasta äidin muotokuvaksi piirtyvä runo hämmästyttää

ja hengästyttää tarkkanäköisyydellään ja kiivastempoisella rytmillään. Vartiainen nimettiin vastikään teoksellaan Tanssiva karhu -runopalkinnon ehdokkaaksi. Kilpailuraati sai tänä vuonna kahlata läpi ennätyksellisen määrän runoteoksia: tavallisen, noin 80 teoksen sijaan raati sai luettavakseen noin 180 teosta. Loppusuoralle selviytyi Vartiaisen lisäksi viisi ehdokasta. Kilpailun voittaja julkistetaan Kajaanin Runoviikolla heinäkuun alussa.


Pohjoisen Kustannustoiminnan eli Pokuton puheenjohtaja, sarjakuvataiteilija Anssi Vieruaho kertoi virallisen ohjelman päätyttyä yhteisön kuulumisia. Yhteisö tukee pienemmälle yleisölle suunnattujen sarjakuvien toteutusta, julkaisua ja levitystä. Suurin teosten painomäärä on 500 kappaletta. Jokainen tekijä on periaatteessa oma kustantajansa, säilyttää tekijänoikeudet ja saa myynnin tulot kokonaan itselleen, mutta usein haasteita tuovat myynti ja viestintä toteutetaan yhteistyöllä. Yhteisössä on useita Vieruahon tapaan mainostoimistoissa työskenteleviä jäseniä, jotka hallitsevat viestinnän. Suurin osa siitä tapahtuu somessa. – Moni graafikko ja taiteilija tekee sarjakuvaa sivutoimisena, tämä on hyvä väylä siihen, Vieruaho kannusti. Tähän mennessä yhdistyksen tukemana on julkaistu kymmenkunta sarjakuvaalbumia, kuten Avi Heikkisen Valotusaika (2019) ja Jussi Hukkasen Maailman paskin nalle (2018). Sami Nyyssölän huumorisarjakuva Learn Finnish Without Studying (2018) on myynyt hyvin Suomessa ja Ruotsissakin.

Nyyssölän ja Vieruahon yhteisteos 24 päivää (2016) kertoo irakilaisten turvapaikanhakijoiden kertomuksista kootun tarinan pakomatkasta Suomeen. Turusta hiljattain muuttanut esiintyvä runoilija Helianne Kallio kertoi viihtyneensä Oulussa hyvin, vaikkakin Oulun kuuluisa lemu oli varoittavista puheista huolimatta päässyt yllättämään. Outo lemu yllätti myös Välivainiolta ostamaansa rivitaloasuntoon remonttia tehneen Ilpo Koskelan. Hajun aiheuttaja ei millään meinannut selvitä, mutta lopulta Koskela löysi surukseen tuuletuskanavasta sinne juuttuneen, kuolleen pikkulinnun. – Miten sinä sinne asti muutit, sehän on ihan landella, Robert Brantberg virnuili. – Siirrän sinne toimiston. Ja siellä linnut laulaa eikä rikolliset enää melua, niin kuin keskustan kupeessa Raksilassa, Koskela vastasi. – Mutta on se helppoa, kun on kaikki lähellä. Minulla on pääkirjastolle ja Alkoon molempiin 200 metrin matka, Brantberg pisti takaisin. Kumpi voitti?

Vasemmalla ylhäällä: Sarjakuvataiteilijoilla Jii Roikosella ja Anssi Vieruaholla riitti puhuttavaa sarjakuvan maailmasta. Vasemmalla keskellä: Tuomo Heikkinen ja Antti Leikas vakavoituivat huulenheiton lomassa keskustelemaan myös kirjailijaseuran asioista. Yllä: Helianne Kallio, Robert Brantberg ja Ilpo Koskela Oulu vs. Turku -keskustelun pyörteissä.

STIIKNAFUULIA

11


Kolumni

Muuta mahdollisuutta ei ole Pekka Aittakumpu

Kuva: Vesa Pentikäinen

Maailman menosta voi olla montaa mieltä, mutta Suomen osalta tosiasia on, että meillä on asiat paremmin kuin koskaan. Totta kai yhteiskunnassamme on paljon parannettavaa. Eivät maailma ja yhteiskunta tule koskaan valmiiksi tai täydellisiksi. Suomen menestystarina perustuu siihen, että esiäitimme ja -isämme ymmärsivät sivistyksen merkityksen ja halusivat kansan kouluun. Koulutuksen tuoma sivistys on merkinnyt sekä henkisen että aineellisen elintason nousua. Mitä korkeampi koulutustaso väestöllämme on ollut, sitä ylemmäs myös elintaso on kohonnut. Sivistys ei ole pelkkää faktojen tietämistä. Sivistyneeseen ajatteluun kuuluu ymmärrys siitä, että maailma ei ole yksioikoinen eikä jokin ihmisryhmä toisia arvokkaampi tai tärkeämpi. Sivistykseen ei kuulu myöskään näkemys, jonka mukaan minä tai minun ryhmäni on kaikessa oikeassa ja kaikki muut kaikessa väärässä. Järjestäytyneelle yhteiskunnalle ja ihmisoikeuksien toteutumiselle tällainen ajattelu olisi kohtalokasta. Viime aikoina on havaittu merkkejä siitä, että sivistyksemme on eräänlaisessa käännepisteessä. Länsimaisen ihmisen ajattelu ja maailmankuva ovat yhä suppeampia. Ääriliikkeet saavat jalansijaa myös vakiintuneissa yhteiskunnissa ja rakenteissa. Yksioikoistavia kuplia on muodostunut niin joukkojen keskuuteen kuin yksittäisten ihmisten pään sisälle. Kuplassa oleva ei näe muuta kuin oman ryhmänsä tai oman päänsä sisäisen maailman. Muut näkökulmat unohtuvat. Miksi maailmankuva kapenee ja syntyy kuplia? Tästä on viime aikoina syyllistetty usein sosiaalista mediaa. Somella ei kuitenkaan ole asian kanssa mitään tekemistä. Syy on kulttuurimme voimakas viihteellistyminen, joka alkoi vuosikymmenet ennen blogeja, Facebookia ja Twitteriä, ja joka nyt ilmenee kaikkialla. Sosiaalisessa mediassa voisi jakaa myös syvällistä sisältöä, jos se ihmisiä kiinnostaisi. Toki sitä silloin tällöin tapahtuukin, mutta liian harvoin. Viihteellistyminen ei kuitenkaan tarkoita vain pinnallisia mediasisältöjä: ne ovat pikemminkin syy kuin seuraus. Media tarjoaa sitä, mitä sen halutaan tarjoavan, eli sitä,

12 STIIKNAFUULIA

mikä myy. Viihteellistyminen on asenne ja tapa elää. Se merkitsee pintapuolista suhtautumista elämään. Asioita ei ajatella syvällisesti eri näkökulmista, vaan ahtaasti, yksisilmäisesti ja pintapuolisesti. Elämässä pyritään pääsemään mahdollisimman vähällä ja etsimään ennen kaikkea omaa nautintoa, pintakiiltoa ja helppoja ratkaisuja. Viihteellisen asenteen ja maailmankuvan vallassa oleva ihminen ei pysähdy liian monimutkaisen tekstin, videon tai puheen äärelle, vaan viihtyy yksinkertaisen, mustavalkoisen ja kärjekkään parissa. Tähän sivistyksen rappeutuminen on johtanut. Kärjekäs, pelkistetty ja mustavalkoinen on helppoa siksi, koska se erottuu ja on helppo lokeroida. Kuitenkin se, mikä on helppo ymmärtää, ei välttämättä ole totuus tai edes lähellä sitä. Totuus saattaa olla huomattavasti monimutkaisempi ja vaikeampi ymmärtää. Ratkaisujen etsiminen moniulotteisiin kysymyksiin, kuten pakolaisleireihin, ympäristön saastumiseen ja huumeongelmaan, vaatii työtä ja vaivaa. Se vaatii kuplan ulkopuolelle katsomista ja jopa sinne kurottautumista. Mikä puhkaisee kuplan? Juuri mikään ei haasta ja kehitä ajattelua niin tehokkaasti kuin kaunokirjallisuuden lukeminen. Kaunokirjallisuus näyttää maailmaa toisen ja monen näkökulmasta. Se laittaa tuntemaan ja kokemaan maailman eri tavalla kuin video tai somepätkä. Lukemisen hyödyistä on tehty pitkiä listauksia. Hyödyt ovat kiistattomat. Pelkkä jonkin asian hyödyllisyys ei kuitenkaan välttämättä innosta sen äärelle. Siksi tarvitaan erilaisia keinoja, joilla lukemista tehdään näkyväksi ja luodaan lukemisesta myönteistä mielikuvaa. On hienoa, että meillä on Oulussa aktiivinen kirjailijaseura, lasten ja nuorten sanataideviikot, laadukas kirjastoverkko ja Botnia-palkinto. Kirjallisuuden tulee näkyä voimakkaasti myös kulttuuripääkaupunkihankkeessa. Oulu on sivistyksen etujoukoissa. Se on vahvuutemme. Sivistyksen tulee olla myös Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan vahvuus. Muuta mahdollisuutta ei ole, jos haluamme edes pyrkiä kohti valmista maailmaa.


Kirja-arvostelu mielikuvia maailmastamme. Tässä kokoelmassa Sonsterin tyyli tuntuu kuitenkin hienostuneen omanlaisekseen, vaikkakin ensilukemalta ilmaisu muistuttaa Charles Bukowskin ja CMX-yhtyeestä tunnetun solistin ja runoilijan A.W Yrjänän kirjoitustyyliä. Yrjänän ja Bukowskin tapaan Sonsterin ulosanti on groteskia, kuten runossa “CANCEL”:

Ihmisen rajallisuuden täydellisyys Tomi Sonster Koska olen täydellinen Viestintätoimisto Kirjokansi 2017. 53 s.

Teksti: Anni-Sofia Kauppila

Runoilija Tomi Sonsterin (Tomi Sirviö, s. 1976) kolmas teos Koska olen täydellinen on kudelma elämästä ja kuolemasta, uskonnosta ja uskomuksista, Jeesuksesta ja Luciasta – kaikesta maan ja taivaan välillä. Neljään osaan jaettu teos kuvaa planeettamme vääristymiä ja outouksia dystooppisella otteella. Edellinen kokoelma Luonnos seikkailuksi (2012) esitti samankaltaisesti häiritseviä

Tiedemies päättää peruuttaa poikansa kuoleman. / Aikaa työnnetään taaksepäin viisi sekuntia. / Itsemurha imeytyy ranteisiin, alkaa muhia / lahoavassa ruumiissa kansanmurhaksi. / Siitä päivästä lähtien ihmiset / ovat lepattaneet. Minunkin lempivärini on läpinäkyvä,/ se on hyvä, / aion hivuttautua paikkoihin / joihin ei ole ennen ollut pääsyä, / pian saan tietää / maapallon hallitsijoiden todellisen olomuodon. Teoksessa on paljon materiaalia, jopa ähkyyn asti. Huomioitavaa on myös, että runojen nimet on kirjoitettu isoin kirjaimin. Tämä symboloi kokoelman runsautta, sillä jokainen runo on kuin oma taidokas näytelmänsä, täynnä tapahtumia ja käänteitä. Staattiseksi ja levolliseksi teosta ei voi kuvailla ja hyvä niin, sillä tällä mindfulnessin aikakaudella pieni ravistelu on välillä paikallaan. Alkupään runot ovat tyyliltään selkeämpiä ja kuvaavat osuvasti nyky-yhteiskuntamme ihanteita: Ei täällä saa olla, / jos ei kanna olkapäällään taloa. Ihmisen pitäisi olla valmis jo syntyessään. Mutta sitähän me emme ole – edes kuollessamme – ja tällä rajallisuudella Sonster tuntuu leikittelevän. Ei jää epäselväksi, että runon kertoja haluaa havahduttaa lukijansa arkisen paskamyrskyn keskellä. Huumorinkukka rönsyilee ja luo kepeyttä muutoin vakaviin aiheisiin: ultimaattiseen huippuunsa kehittyneen yhteiskunnan jäsenet perustavat Kuuhun viemäriverkoston jo ollessaan sikiöitä, ikämiestä ei enää kiinnosta mikään inhimillinen ja tiedemieskin kykenee peruuttamaan poikansa kuoleman. Tämä ihmisen täydellisyys – kaikessa ylikorostuneisuudessaan – saa ajoittain myös hymyn huulille. Loppujen lopuksi se ei ilmene mahtipontisina tekoina ja kaikki-

voipaisuutena, vaan näkyy niinkin arkisena asiana kuin aknena runossa “ENNUSTAJAUKON LUONA”: Hei ruma poika, sinun valtakuntasi tulee vielä. / Kun Maapallo repeytyy, akne asettuu / oikeaan mittasuhteeseen. / Jos on koko elämänsä puristellut finnejä / voi muistaa piirteensä / vaikka kosmiset voimat ovat repineet olemuksen. Normatiivisuus on saastaa teoksen runoissa, joiden voi nähdä kritisoivan yhteiskuntamme individualismin riemukulkua. Ironia näkyy esimerkiksi seuraavassa katkelmassa: Veri valuu pitkin kahtasataa poskea, / huijaan mustaa aukkoa, / peitän silmäni siteellä. / Olen ainoa näkevä, uusi maailma rakennetaan / minun näkemykseni mukaan. / Mustan aukon läheisyydessä / jokainen sivupersoona kuoriutuu omaksi ruumiikseen, / opin mitä tyhjyys merkitsee. Vaikka kärsimystä ja verta vuodatettaisiin ”pitkin kahtasataa poskea”, runon puhuja on “ainoa näkevä” ja täten suunnannäyttäjä, vaikka hän on ironisesti myös peittänyt omat silmänsä. Tässä kiteytyy runoelman taidokkuus: Se pistää lukijansa spekuloimaan, haluaako runoilija osoittaa olevansa ylivertainen muihin ihmisiin nähden. Onko hän eräänlainen profeetta? Vai kiusoitteleeko hän sittenkin omalla kustannuksellaan, kuten runojen tyyliin näyttäisi kuuluvan? Sokea taluttaa sokeaa ja päädytään reunalle – mustan aukon läheisyyteen – missä yksinäisyys kietoutuu runon kertojan pirstaloituneeseen sielunmaisemaan. Kuolema voi olla todellinen exit tästä maailmasta. Se voi olla välikuolema. Se voi olla jotakin näiden kahden välillä. Teos on manifesti siitä, ettei rajallisuuden kysymyksiin ole vastausta. Kuolema on saatu syntymälahjaksi, mutta sen jälkeen tulevaisuudesta on vaikeaa saada kiinni – se katoaa, kiertää kehää vangittuna kettuna häkissään. Se nielee itseensä toiveita ja haavekuvia kuin musta aukko määrittelemätöntä materiaa. On mitä tahansa, eikä lopulta yhtään mitään – aivan kuten me rajallisin ominaisuuksin varustellut ihmisetkin olemme yksin ja toisillemme vieraita, loppuun saakka.

STIIKNAFUULIA

13


Kirjallisuusja kirjallisuudentutkijat syvän inhimillisyyden äärellä

Länsimainen yhteiskunta surffailee maailmantalouden laineilla talouslamasta toiseen. Ilmastonmuutos tulee muuttamaan tavalla tai toisella koko tuntemaamme maailmaa. On kasvavaa epätasa-arvoa, syrjäytymistä, mielenterveysongelmia, vihapuhetta ja väkivaltaa tai sen pelkoa. Onko kirjallisuudella, kulttuurilla ja niitä käsittelevällä tutkimuksella tällaisessa maailmanajassa mitään annettavaa?

Oulun yliopistolla 8.–10.5.2019 järjestetyn Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosiseminaarin teemana oli tänä vuonna muisti ja mielikuvitus. Seminaari kokosi yhteen tutkijoita useilta eri tieteenaloilta ympäri maailmaa: kirjallisuudentutkimuksen lisäksi päivillä edustuivat muun muassa historiantutkimuksen eri erikoisalat kuten taide- ja kulttuurihistoria, filosofia ja arkeologia. Kirjallisuudentutkijain Seuran hallituksen puheenjohtaja Hanna-Leena Määtän mukaan poikkitieteellisyyttä mietittiin, kun seminaaria lähdettiin suunnittelemaan noin vuosi ennen varsinaista tapahtumaa. – Kirjallisuutta tutkitaan paljon muillakin aloilla, esimerkiksi lingvistiikan ja kulttuurihistorian parissa. Olen miettinyt, että kirjallisuudentutkimuksen päivät voisivat olla iso valtakunnallinen konferenssi, josta olisivat kiinnostuneita muutkin kuin vain kirjallisuudentutkijat. Tämä oli itselleni todella motivoiva ajatus, Määttä kertoo. – Silloinkin kun tutkitaan historiallista aihetta, kirjallisuus tarjoaa mielenkiintoista aineistoa myös muuhun tutkimukseen. Me Seminaarin avajaisissa julkistettiin Kirjallisuudentutkijain Seuran uusin kunniajäsen, Turun yliopiston kirjallisuustieteen ja kirjoittamisen professori Päivi Lappalainen.

14 STIIKNAFUULIA


Teksti ja kuvat: Siru Uusi-Seppälä

kirjallisuudentutkijat saamme muista tieteistä käsitteellistä ja teoreettista lähtökohtaa, mutta voimme myös antaa mielenkiintoista aineistoa ja tutkimustuloksia muiden palvelukseen.

Poikkitieteellinen ja yhteiskunnallinen kirjallisuudentutkimus Seminaariin kuuluu merkittävänä osana työryhmätyöskentely. Työryhmissä tutkijat esittelivät tämänhetkisiä tutkimuksiaan ja saivat tilaisuuden keskustella samankaltaisista aiheista kiinnostuneiden kollegoiden ja opiskelijoiden kanssa. Työryhmien kattaus oli niin laaja ja vaikuttava, että ohjelmaa valitsevalle iski helposti runsaudenpula: Oulun yliopiston luentosaleissa keskusteltiin kahden päivän aikana muun muassa zombeista, Tove Janssonista, psykoterapiasta, valokuvista ja Gorbatshovin vierailusta Ouluun vuonna 1989. Työryhmien lisäksi seminaarin ohjelmaan kuuluivat muun muassa avajaiset, väitöskirjatyöpaja ja kirjailijavieras Rosa Liksomin haastattelu Oulun pääkirjastolla. Seminaari kiertää vuosittain eri kaupungeissa. Kirjallisuudentutkijain Seuran hallitus piirtää raamit, mutta paljon on kiinni järjestävän yliopiston kirjallisuuden oppiaineesta. Määttä on kokenut seminaarin järjestämisen mielenkiintoisena ja motivoivana. Hän on osallistunut aiemminkin konferenssien järjestämiseen. Käytännön työtä oli Määtän mukaan yllättävänkin paljon, varsinkin viimeiset viikot ja päivät ennen seminaaria olivat kiireisiä. Mikä tähän vaivannäköön sitten lopultakin motivoi? Määtän mukaan halu tehdä kiinnostava seminaari, joka houkuttelisi paikalle myös muita kuin kirjallisuudentutkijoita – kuten se onnistuneesti tekikin. Määtän mielestä seminaarit ovat myös inspiroivia tilaisuuksia, jotka sosiaalistavat nuoria tutkijoita akateemiseen ympäristöön ja luovat tilaisuuksia yhteistyölle. Kiitospuheessaan Kirjallisuudentutkijain

Seuran kunniajäseneksi valittu Päivi Lappalainen nosti esille kysymyksen, jota säännöllisesti pohdiskellaan ainakin iltapäivälehtien kommenttipalstoilla: mihin ihmeeseen kirjallisuudentutkimusta tarvitaan? Vastaus löytyy muun muassa tämänkaltaisista seminaareista: yhteistyö ja monitieteisyys lisäävät kirjallisuudentutkimuksen merkityksellisyyttä ja vaikuttavuutta sekä akateemisella kentällä että yhteiskunnan muilla sektoreilla. Myös Määttä näkee kirjallisuudentutkimuksen yhteiskunnallisesti merkittävänä: – Kirjallisuudentutkimuksen tehtävä ei ole pelkästään sivistyksellinen vaan myös yhteiskunnallinen.

– Kirjallisuus on taidelaji, joka käsittelee paljon hankalia ja poliittisesti merkityksellisiä aiheita.

Kirjallisuus auttaa kantamaan raskaita taakkoja Mikä rooli sitten jää itse kirjallisuudelle ja kirjailijoille, joiden tekstejä kirjallisuudentutkijat tarkastelevat? Voiko kirjallisuus olla arvokasta ihmisille paitsi yksilötasolla, myös laajemmassa merkityksessä? Onko kirjallisuudella yhteiskunnallista vastuuta? Rosa Liksom puhui Oulun pääkirjastolla torstai-iltana. Häntä haastatteli seminaarin toinen pääjärjestäjä, Rosa Liksomia väitöskirjassaan tutkinut Kasimir Sandbacka. Liksom selvästi kiinnostaa oululaista yleisöä: Teuvo Pakkalan sali oli hetkeä ennen seminaarin alkua täynnä yleisöä. Häveliäitä “turvavälejä” jättäneen yleisön tiivistäessä kaikki mahtuivat kuitenkin lopulta sopuisasti istumaan.

Haastattelussa puhuttiin kirjailijan työstä ja sen suhteesta muistiin, mielikuvitukseen ja historiaan. Kokemuksemme jäävät elämään eikä historiaa voida jälkikäteen muuttaa. Näin on epäilemättä sekä yksilön henkilökohtaisen historian että koko ihmiskunnan historian laita. Liksomin mukaan olennaista on kuitenkin se, että suhtautumista menneisyyden tapahtumiin voidaan muuttaa. Myös Määttä kokee, että kirjallisuudentutkimuksen lisäksi kirjallisuudella itsellään on yhteiskunnallista sanottavaa. – Kirjallisuus on taidelaji, joka käsittelee paljon hankalia ja poliittisesti merkityksellisiä aiheita. Se voi käsitellä niitä jo ennen kuin aiheet ovat nousseet julkiseen keskusteluun, käsitellä historian vaikeita aiheita ja tuoda marginaalissa olevien ääntä esille. Kenties kirjallisuuden merkitys lepääkin siellä, missä ihminen yksilönä ja yhteisönä oppii elämään ihmiskunnan erilaisten taakkojen, pelkojen ja ongelmien kanssa?

Kaunokirjallisuus on tutkielmaa inhimillisestä Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosiseminaarin aiheet olivat monipuoliset, mutta kaikessa soi lopulta sama taustasävel: pohjimmiltaan muistissa ja mielikuvituksessa on kyse jostain perin inhimillisestä. Jopa niin inhimillisestä, että muistojen teemaa on käytetty erottavana tekijänä inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan välillä esimerkiksi zombeja käsittelevässä viihteessä. Samankaltainen muistojen ja inhimillisyyden välinen yhteys voidaan tulkita vaikkapa vuoden 1982 kyberpunk-klassikosta, Blade Runnerista. Tiedemies on istuttanut luomansa keinotekoisen olennon mieleen valemuistoja, jotka saavat sen pitämään itseään ihmisenä. Totuuden paljastuminen on kivuliasta, kun oma inhimillisyys, rakkaat muistot ja läheiset ihmiset paljastuvat valheeksi. Inhimillisyyden kysymyksessä palaamme väistämättä takaisin siihen, millainen merkitys taiteella ja taiteentutkimuksella on. Liksom vertaa kirjailijan ja tutkijan työtä toisiinsa: molemmat vaativat taustatyötä ja aineksista keitellään jonkinlainen siskonmakkarakeitto. Myös luova prosessi on aina samankaltainen, oli lopullinen keitos sitten proosamuotoinen kertomus matkasta halki Siperian, tai tutkimus siitä, miten ja mistä

STIIKNAFUULIA

15


Kirjallisuudentutkijain Seuran puheenjohtaja Hanna-Leena Määttä oli pääjärjestäjänä Kirjallisuudentutkijain vuosiseminaarissa. Määttä on valmistunut filosofian tohtoriksi Oulun yliopistosta vuonna 2016. Nykyään hän työskentelee pakolaisuutta tarkastelevassa monitieteisessä tutkimusprojektissa, jossa Määttä tutkii erityisesti niin kutsuttua evakkokirjallisuutta.

aineksista tuo kyseinen kertomus oikeastaan rakentuu. Hanna-Leena Määtän mukaan myös kaunokirjallinen teos on eräänlainen tutkielma kirjailijan valitsemasta aiheesta. Jos muistot ja mielikuvitus ovat inhimillisiä piirteitä, sitä lienee myös merkityksen etsiminen sille, mitä me inhimillisinä olioina teemme. Ehkä onkin siis inhimillistä kysyä myös kirjailijalta ja kirjallisuudentutkijalta sitä, mikä merkitys on työllä, jota he tekevät. Osa nykyään vallitsevaa puhe- ja ajattelutapaa on, että merkityksen sijaan kysellään mitä hyötyä tekemistämme asioista on.

16 STIIKNAFUULIA

Kirjallisuus ja kirjallisuudentutkimus sukeltavat inhimillisyyden, inhimillisen kulttuurin ja aikansa yhteiskunnan syvimpiin vesiin.

Kysymyksestä itsestään voidaan kiistellä kuten siihen annetuista vastauksistakin. Etenkin taiteen ja kulttuurin tuoma hyöty on vaikea määritellä yksiselitteisesti.

Yrityselämässä hyöty mitataan rahassa. Taidetta arvioidessa taloudellinen hyöty ei useinkaan ole ensisijainen mittari. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosiseminaarin jälkeen yksi vastaus tuntuu kuitenkin selvältä: kirjallisuus ja kirjallisuudentutkimus sukeltavat inhimillisyyden, inhimillisen kulttuurin ja aikansa yhteiskunnan syvimpiin vesiin. Vaikka näytämme ihmiskuntana suuntaavan kriisistä toiseen ja maailma muuttuu ympärillämme jatkuvasti, säilyttävät kirjallisuus, muu taide ja taiteentutkimus voimansa kertoa jotain meistä kaikista noiden kriisien ja muutosten keskellä.


Lauri Ahtinen: Kuinka tulla onnelliseksi, osa 1 Elämänhallinnallinen self help -palsta

Lauri Ahtisen kuusiosainen kuvasarja onnellisuudesta on julkaistu alun perin Kaupunnimediassa.

STIIKNAFUULIA

17


Simo Räisänen

Karhun kanssa kalassa Nelostietä matkatessani olin vuosikymmenten saatossa kiinnittänyt usein huomiota Iin pohjoispuolella virtaavaan pieneen ja nättiin Muhojokeen. En ollut tosin koskaan pysähtynyt sen partaalle, mutta kartan olin sentään ottanut esille: joen lukuisista latvalammista kauimmainen sijaitsi neljäkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella. Karttaa katsellessani kiinnostuin myös joen muutamasta lampareesta. Olinko ehkä löytänyt uuden kalapaikan? Ohi ajellessani olin usein hiljentänyt autoni nopeutta satasesta kuuteenkymppiin tarkastellessani joen virtausta: mielestäni se oli hämmästyttävän vähäinen mutta tasainen. Joen siltaa kerran ylittäessäni huomasin sen vieressä vanhentuneen parkkikyltin. Sillan kupeesta johti miltei huomaamaton, jyrkkä pikkutie savipohjaiselle pysähdyspaikalle. Yksin reissussa ollessani otin tavakseni pysähtyä tuolla vaatimattomalla aukiolla. Paikka henki rauhaa: koivut kaareutuivat sen ylle ja sivustalla virtasi tummavetinen Muhojoki. Se oli suorittamieni pH-mittausten perusteella Pohjanmaan tyypillinen alunapitoinen pikkujoki, jossa lohikalat eivät viihdy. Sen sijaan joessa kuului viihtyvän runsaasti muita kaloja. Tosin näin vuosien varrella maantiesillan yläpuolella joessa ainoastaan kerran ruostuneen katiskan, jolla arvioin pyydetyn merestä nousevia kutusäynäviä. Pysähtyessäni Muhojoen partaalle otin tavakseni nousta parisataa metriä sen vartta ylävirtaan. En erottanut joen rannalla ainuttakaan kalastajien polkua. Virvelöinti ja perhostelu olisikin ollut tukkoisella rannalla mahdotonta. Siksi valmistin haaveilemaani kalastusreissua varten kolmemetrisiä pihlajaisia ongenvapoja rannalle kuivumaan. Ne antaisivat aikanaan minulle lisätietoa joesta. Mutta huolella mielessä suunnittelemani kalastusreissut jäivät jostain syystä tekemättä. Vasta eläköidyttyäni sain tarmonpuus-

kan: päätin tutkia Muhojokea loppukesästä marja-aikaan, sääskiajan päätyttyä. Enää en tyytyisi pelkkään karttahaaveiluun ja pHmittauksiin joen äärellä. Kalastusvehkeitteni lisäksi otin mukaani marjanpoimurin ja puolukkaämpärin: jos en saisi saalista joesta, hankkisin sitä metsästä. Ajoin joenvarsitietä puoli kilometriä pienelle mäennyppylälle ja pysäytin autoni. Olin osunut hämmästyttävän marjaisaan paikkaan. Marjaämpärini täyttyi puolessa tunnissa. Kävelin tyytyväisenä onkivapoineni ja marjaämpäreineni Muhojoen rautatiesillalle, jonka molemmin puolin levisi suvanto. Sen pohjalla erotin virtauksen tahdissa huojuvaa ruohoa. Mutta koska vettä oli kalastamisen kannalta liian vähän, aloin nousta joen viertä yläjuoksun suuntaan. Ylempänä jokiuoma kapeni ja syveni. Hieman ylempänä mäellä huomasin paljaan kallion ja pysähdyin sen kohdalle kalalle. Koska joki oli siinä syvää, odotin saavani ahvenia. Kalantulo oli kuitenkin huonoa, joten lähdin kävelemään jokivartta vielä edemmäs. Hetken kuluttua tunsin ylävirralta päin kantautuvan tuulen mukana omituista hajua. Seisahduin paikalleni. Joki oli yhtäkkiä hiljainen. Kurkkuani kuristi. Laskin onkivapani maahan. Päätä kääntämättä aloin pälyillä ympärilleni. Kymmenen metrin päässä joenrantapolulla makasi tapettu hirvenvasa, jonka maha oli revitty auki. Jokirannassa erottui tuoretta verta. En voinut olla miettimättä, oliko vasa menehtynyt joelle päästyään vai ennen sitä. Haaska oli niin tuore, että vasan mahasta valui neulasten päälle verta. Karhu oli epäilemättä tullut juomaan ja ehkä kalastamaan. Joenrannat olivat kuitenkin tällä kertaa osoittautuneet itse jokea rikkaammiksi. Arvelin karhun piileksivän jossain hyvin lähellä ja mahdollisesti hyökkäävän, mikäli antaisin sille aihetta arvella haaskan olevan

vaarassa. Aloin kävellä takaperin poispäin äärimmäisen hitaasti joen virtausta samalla tarkastaen. Se oli tasainen. Karhu ei ollut siis ainakaan laskeutunut veteen. Vilkaisin välillä vasemmalle taakseni, jotta en kompastuisi kapealla rantapolulla. Koska karhu varmaankin oli jossain lähistöllä omimassa saalistaan, sen puolustusvaistoa ei pitäisi herättää pienimmälläkään äkkinäisellä liikkeellä. Parikymmentä metriä peräännyttyäni käännyin hitaasti ympäri ja aloin kävellä verkalleen eteenpäin taakseni vilkuilematta. Vasta sadan metrin päässä uskalsin kiirehtää askeleitani. Epäilin karhun seuranneen minua jostakin läheltä rannan tuntumassa. Nousin autooni. Vilkaisin Muhojokea, joka virtasi kuten ennenkin. Karhu oli siis pysytellyt koko matkan sen rannalla. Muhojoki ei vetänyt minua puoleensa vähään aikaan enkä enää hidastellut sen kohdalla. Ainoastaan maantiesillan kupeella kerran havaitsemani katiska jaksoi kutkuttaa mieltäni. Mutta sitten eräänä hyvin lumisena talvipäivänä lähdin liikkeelle. Lähestyessäni Muhojokea pakkasta oli kaksikymmentäkuusi astetta, ja ajotietä reunusti korkea lumipenkka. Pysäytin autoni ajoväylälle sillan lähelle, sillä kapea tie alas parkkipaikalle oli umpilumessa. Arvioin lunta olevan noin neljäkymmentä senttimetriä. Onneksi olin pukenut autossa kumisaappaat jalkaani. Kapean tien alkuun oli viime käynnin jälkeen ilmaantunut suojakaide. Laskeuduin sauva apunani lumista tietä pitkin alas parkkipaikalle. Parkkipaikalla näkyivät vanhat jäniksenjäljet, ja rantapusikosta pelmahti lentoon yksinäinen riekko. Huomasin joenuoman jään muodostuneen korkean veden aikaan, sillä veden laskettua korkeuteensa jääkansi oli romahtanut kolmekymmentä senttimetriä alemmas. Vanhasta jäästä oli jäljellä enää puronreunaa kiertävä jääkaulus. Laskeuduin

Kirjoittaja on 77-vuotitias eläköitynyt lääkäri, joka on 70 vuotta täytettyään julkaissut kuusi kirjaa. ”Aikoinaan haaveilin suomen kielen opettajan urasta, mutta opettajani varoitti, että luonteeni puolesta en sellaiseksi sovi. Oli näet viisas nainen.”

18 STIIKNAFUULIA


Eero Suvilehto

Taivaan saranat

Kuva: Nordbooks

sillan alle tarkastelemaan joen vettä. Ilmeisesti jokeen vetensä laskevat metsäojatkin olivat jäätyneet. Sulan reunalla erottui minkin jälkiä. Veden pH oli normalisoitunut, ja lämpötila oli puoli astetta, ja mielestäni talvivirtaus oli edelleen riittävä. Palatessani parkkiaukion puissa pyörähteli kaksi talitiaista, ja sen yli kaartuneet puut kimalsivat paksussa huurteessa. Rauhaa häiritsi vain tien taukoamaton pörinä. Kiivetessäni ylös kaiteesta kiinni pitäen paksu lumi häiritsi kulkuani, ja paitani kastui hiestä. Joenrannan ummessa olevalla polulla ei edelleenkään näkynyt jälkiä. Päätin jälleen kerran palata Muhojoelle. Kävisin kevättalvella narraamassa sen Viittilammelta pilkkiahvenia.

Tässä nyt tarvittaisiin pilaantuneiden maiden pohjakokous, kurnuttivat suolla sammakot. ... Kolme joutsenta soutelivat ylitse siivillänsä. Helisi, narahteli maan ja taivaan saranat. ... Rätki räntää, me sillalla kohdattiin. Ja kevät silloin silmiesi porteista holahti sydämeeni. ... Me olemme valo, leikkivä varjo puussa, jota taivas tuulettaa. ... Hirveä myrsky. Taivas antoi ruoskalääkitystä meille kurjille. ... Urputa sinä, minä tässä väsään pesää, huusi lintu puusta risu suussa. ... Kurkku kipeä, ei saisi laulaa. Titityy vain kutitteli kitalakea. ... Pilvet silmissä hämillänsä katseli kultani taivahan rantaa. ... Kolmella oksalla istuvat nyt sanat, jotka yö kirjoitti otsalleni. Ne aamu laittoi lentämään.

STIIKNAFUULIA

19


Ruumiin kulttuuri Nimimerkki: Nollapersoona

Piirros: Aapo Kukko.

Suvi on viimein saanut. Suloinen kuin kosto, jäykkä kuin teräsniska. Aisaparinsa on armas aika. Aika on rahaa. Vaan minne jo-joutui armas aika/raha Suviseuroineen? Näistä laulamisen sallittuus koulussa on jokakeväinen puheenaihe, eikä suotta. Ironiatta pitää veisattaman, että lilja Saaronin, ja lällätykset Liljalle ja Ronille pysyvät mahassa. Suo suloisuutta maistaa, kajahtaa juhlasalissa viattomien suista. Niityt vihannoivat ja naturistituristit muhinoivat taas lehtiverhossa. Tämä elämänvaihe kestää viitisen minuuttia. Suon hyönteisfauna käy maistamaan ja ennusmerkki toteen. Kuin jumalallisen tarkoituksen ohjaamana ihminen läimii syntisen lihansa violetiksi ja luettelee paljastamansa sulot. Jos hippitouhu on jo koettu, voi luomistyön ihmeitä kokea myös kotona. Kaunokirjallisuuden luominen on ruumiillisempaa tointa kuin hitaampi arvaakaan. Kesän korvalla illansuu on hyvä hetki laittaa kirjallinen ponnistus jalalle. Varsinkin runoilijalle tämä työvaihe on tärkeä. Toisinaan tanssijalka vipattaa tai viinahammasta kolottaa. Liha on heikko, ja yön selkään kiipivä kirjoittaja eksyy yöjalkaan. Seuraukset tuntee aamulla nahoissaan: peilistä ei katso silmänilo vaan hän, joka on saanut pilkkeen silmäkulmaan klapisouvin pyörteissä. Toisinaan tekstiin on vaikea saada lihaa luiden ympärille. Luurankojäsennys auttaa ja kirjoitelmasta tulee napakampi. Navanalusjutuille on tilauksensa, mutta myös eri kampi. Maharajaa ei tule

20 STIIKNAFUULIA

alittaa – poikkeuksena itämaan kamaran sutrat, jotka ovat ylevähenkistä mietiskelykirjallisuutta, eivätkä joogahipsterien rattopornoa. Vaivalloisten vaiheiden jälkeen kirjoittaja lähestyy kustantajaa. Märkäkorvan pyrinnöt menevät helposti reisille. Uljas uusi maailmankirjallisuuden klassikkoko muka pelkkä verbaalinen raivotautioksennus! Itkun tuherrus ja hampaitten kiristys eivät auta. Julkaisukynnys ylittyy vain kirjoittamalla lukukelpoisia juttuja. Sellaisia, joissa Scarlettin kupeet hehkuvat ja sankari monottaa uksen seljälleen luotisateessa. Ongelmat selättyvät painien. Oppilaitoksessa voi kouluttautua kirjoittajaksi siinä kuin kirjanpainajaksi, -pitäjäksi kuin sitojaksikin. Kirjanoppineeksi halajavan tulee olla pelkkänä korvana tai vähintään lotkauttaa sitä. Letkauttaa ei pidä, paitsi jenkkailtamissa. Suulaus on haitaksi, petokalojen suharikuljetteista ajoneuvoa koskeva väite leukailua. Aikaansaannosta syntyy kirjoittamalla päivät ja yöt läpeensä. Leipäläpeensä saa jotain vasta, kun teksti tai sen kirjoittaja saavuttaa maksuhaluisia ihailijoita. Yksikin sellainen riittää, jos sattuu olemaan apuraharössi – vaikkapa jokin mitään tavoittelematon säätiö. Kovan työn seurauksena kirjoittajasta tulee kirjailija. Hänet korotetaan suuruuteen ja kutsutaan linnan juhliin. Jos ei kutsuta, voi väittää boikotoivansa niitä hiilinielun nimissä. Pölykeuhkokin käy. Mainetta voi haalia myös säälimällä puutetta kärsiviä laihoja laaksossa. On viisautta näyttää itsekin huonosti syöneeltä. Hyvällä onnella saa lopulta hekotella omille kaskuilleen mainostelevision viihdeohjelman tuolilla. Se on mehukkain palli, johon suomalaiskirjailija voi takamuksensa peruuttaa. Ihaninkin kesä päättyy ai-. Kanaan? Omaperäistä kuin tangomarkkinain yllä tähtien vyö. Latteus, Larkus, Luukas ja mun sielun isä liitä myös äänes kuorohon. Se meille muistuttaapi, että armon herra lähtee nyt rehtorin kansliaan. Helpommin sanottu on puoliksi tehty.

Kesän uutuus

Lauri Ahtinen

Eropäiväkirja Jatkoa Lauri Ahtisen Homepäiväkirjalle (2015). Laurin perhe selvisi riipaisevasta homeloukosta, mutta parisuhde päättyy ravisuttavaan eroon. Suorasukainen, omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo, miltä vuoroviikkosinkkuus tuntuu. Alkaako tästä uusi elämä täynnä biletystä ja vapautta? Ja osaako isä olla surullinen oikealla tavalla? Ahtisen autofiktiivinen päiväkirjaromaani käsittelee vaikeita asioita vuoroin itsesääliin kietoutuen, vuoroin kieron itseironisen hihityksen takaa. Se on tarina rakkaudesta. Like, toukokuu 2019.


skirjoja

Terhi Friman – Antti Saraja

Lauri Hirvonen

Hunajaa!

Pei ja Ryhveli pelastajina

Tietokirjailija Terhi Frimanin ja valokuvaaja Antti Sarajan kirja vie lukijan mehiläispesille ja hunajahierontaan. Se kertoo mehiläisestä, mehiläisten hoitamisesta sekä suomalaisesta hunajasta ja sen terveellisyydestä. Tarinallinen tietokirja kertoo uusimman tiedon hunajasta ja sen monista mahdollisuuksista. Hunaja on mahtava tuote – ei ihme, että Nalle Puhkin on siihen ihastunut. Kirjassa on paljon tarinoita Oulun seudulta. Karttakeskus/Metsäkustannus, huhtikuu 2019.

Avaruusveljekset Pei ja Ryhveli rakentavat jotakin superhuikean siistiä. Pei ja Ryhveli haaveilevat olevansa palopelastajia. Kun varastosta löytyy neljä rengasta, kaksikko rakentaa tietenkin ikioman palomenopelin. Kulkuneuvossa on niin nosturi, pompputyyny kuin majatarvikkeetkin. Mutta mitä ihmettä letkusta pitäisi tulla? Ennen kuin ongelma ratkeaa, ensimmäinen pelastustehtävä odottaa! Avaruuskoira Turre haaveilee olevansa susi ja katoaa yllättäen metsään... Pei ja Ryhveli pelastajina on tarina suurista unelmista ja uskosta niiden toteutumiseen. Kustannus-Mäkelä Oy, lokakuu 2019.

Päivi Honkakoski – Hanna Kenakkala

Tuukan ja Mariannen avaruusseikkailu Tuukka löytää serkkunsa Mariannen kanssa avaruuskaukosäätimen ja tempautuu mukaan hurjaan seikkailuun planeetalta toiselle. Utuiselta Neptunuksen planeetalta löytyy vilkas galaksien välinen baari. Jupiterin asukkaat eivät olekaan niin hassuja ja mukavia, kuin aluksi vaikuttaa? Ja miten saadaan hankituksi valomiekka merkuriuslaiselta avaruusritarilta? Onnistuvatko lapset pelastamaan pulaan joutuneen astronautin? Avaruudessa seikkaillessa saat samalla tietoja aurinkokuntamme planeetoista. Atrain&Nord Kustannusliike, toukokuu 2019

STIIKNAFUULIA

21


Pekka Juntti, Anna Ruohonen, Jenni Räinä & Anssi Jokiranta

Metsä meidän jälkeemme Suomalainen metsä elää kohtalonhetkiään. Hakkuut ovat laajemmat kuin koskaan, ja tulevaisuudessa tahti yhä kiihtyy. Miten tähän on tultu? Millaisia kauaskantoisia vaikutuksia hakkuilla on? Journalistisella otteella kirjoitettu tietokirja Metsä meidän jälkeemme avaa suomalaisen metsäluonnon ajankohtaisia kiistakysymyksiä. Se tarjoaa tuoreita näkökulmia tulevaisuuden metsänomistajille ja heille, jotka ovat alkaneet kysellä, mitä metsissämme tapahtuu. Teoksessa metsänkäyttäjät, tutkijat ja metsäammattilaiset pohtivat, millaista suomalainen metsä voisi olla tulevaisuudessa – sellainen metsä, josta hyötyvät niin kansantalous kuin helmipöllökin. Mitä voitaisiin tehdä, jotta metsäluonto säilyisi seuraaville sukupolville? Kirjan kirjoittajat Jenni Räinä, Pekka Juntti ja Anna Ruohonen ovat pohjoissuomalaisia nuorenpolven journalisteja ja tietokirjailijoita. Kirjan kuvat on ottanut rovaniemeläinen valokuvaaja Anssi Jokiranta. Like, toukokuu 2019.

22 STIIKNAFUULIA

Ari Paulow

Heidi Silvan

Väärintekijät

Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos

Diakoniaopistossa opiskeleva nuori nainen palkkaa veteraanilupakyttä Hackmanin etsimään pitkästä aikaa Oulussa nähtyä isäänsä. Hulttioksi tiedetty korsto on ex-linnakundi ja ammattirikollinen, joka vaimonsa kuoltua on hylännyt ala-asteikäiset lapsensa. Hackman pitää etsintää rutiinijuttuna, mutta huomaa varsin äkkiä etukäteisarvionsa vääräksi. Toimeksianto muodostuu poikkeuksellisen rankaksi, sotkuiseksi – ja lopulta – hengenvaaralliseksi. Ari Paulowin Väärintekijät pursuaa hyytävää jännitystä, iskevää huumoria, nokkelia kielikuvia, mojovia yllätyskäänteitä ja rajuja toimintakohtauksia. Teos on myös monella tapaa ajankohtainen, tarkkanäköinen ja ajatuksia herättävä, kuten jo yhdentoista aiemman Hackmanromaanin perusteella voitiin odottaa. Mistake Media, kesäkuu 2019.

Seiskaluokkalainen Tytti Seckelin on kuin kuka tahansa, mitä nyt jännittää astetta tavanomaista enemmän. Hän unelmoi, on epävarma, tykkää, ihastuu, epäilee ja on nolo – ja kuitenkin myös oman elämänsä sankari, joka tilanteessa. Tytti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Yksityinen salaisuus tulee koko koulun tietoon, kun oppilaiden aamunavauksessa luetaan otteita Tytti Seckelinin menestysromaanista – tekstistä, jota ei pitänyt olla luettavissa vielä missään. Tytin muistitikku on joutunut vääriin käsiin, ja asian selvittely vaatii some-tilien avaamista, ihmisiin luottamista, rohkeutta nousta esiin ja tehdä ennennäkemättömiä tekoja. Kuka nöyryyttämisyritysten takana on? Ketkä ovat Tytin puolella ja ketkä vastaan? Ja ennen kaikkea: onko Koistinen, tuo kirjallisuuden hurmaava roisto, sittenkään syyllinen Tytin ahdinkoon? Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos on kevyttä tyttökirjallisuutta varhaisnuorille. Vakavatkin asiat saavat kuorrutteekseen Tytti Seckelinin omintakeiset kommentit huumorikäsittelyllä. Myllylahti, 2019.


Veli-Matti Ural ja Esa Niskanen: Taivalkoskelta ilmataisteluihin

Jatkoa edellisestä numerosta. STIIKNAFUULIA

23


Koko tarina on julkaistu sarjakuva-albumina marraskuussa 2018.

24 STIIKNAFUULIA


Ilpo Koskela: Paluu sarjakuvan pariin Pitkään jatkuneella sarjakuvataiteilijan urallani oli viisivuotinen kausi ilman julkaisuja, vuodet 1997–2001. Johdin sekä mainostoimistoa että internetpalvelufirmaa, joten pitkien päivien jälkeen aikaa ja jaksamista ei vain riittänyt. Olin kuitenkin mukana järjestämässä Kemin kansainvälisiä sarjakuvapäiviä, joten kontaktipinta sarjakuviin säilyi, ennen kaikkea vuosittaisten Angoulèmen sarjakuvafestivaalimatkojen ansiosta. Tehtäväni oli järjestää Kemiin ulkomaiset vieraat sekä näyttelyt. Haave paluusta omaehtoisen taiteen pariin kasvoi kasvamistaan. Loppuvuodesta 2001 M-M Kustannus Oy:n Elina Juntunen soitti minulle ja kysyi, kiinnostaisiko Jerry Cottonin piirtäminen sarjakuvamuotoon lyhyinä 2–3 sivun jaksoina per julkaisu. Tätä ei aiemmin oltu tehty.

Kiinnostihan se! Olin lukenut melkoisen määrän Jerryjä 12–16-vuotiaana, joten taustat olivat tutut. Sain materiaalipaketin ja aloin töihin. Ensimmäinen kaksisivuinen Cotton-tarinani julkaistiin helmikuussa 2002. Kiitos Jerryn palasin sarjakuvan pariin. Jatkoin Cottonien tekemistä vuoteen 2004 saakka, jolloin useampi sarjakuvaprojekti oli jo työn alla. Tammikuussa 2005 aloitin Rajalinja -jatkosarjan Futari-jalkapallolehdessä (kokoelma-albumi Arktinen banaani 2014), ja Paholaisen kuiskaus -sarjakuvaromaani alkoi ilmestyä sivu per kuukausi sikariseura. com -nettisivustolla (Arktinen banaani 2009, Optima Press, Ruotsi 2011 ja Oxygen Publishing House, Algeria 2016). Vuonna 2005 aloitin myös Perämeren Jähti -sarjakuvaromaanin käsikirjoittamisen sekä ve-

näjäksikin julkaistun Pieni opas sarjakuvien tekemiseen -vihkosen esityöt. Pieni opas oli esiaste kaikille kolmelle sarjakuvatekemisen oppaalle – uusimpana Uusi sarjakuvantekijän oppikirja, täydennetty laitos (Arktinen banaani 2018). Näin voin todellakin sanoa, että Jerryllä oli suuri merkitys paluuseeni sarjakuvataiteen pariin. Lisää Cotton-lyhykäisiä on tulossa seuraavissa Stiiknafuulia-numeroissa.

STIIKNAFUULIA

25


26 STIIKNAFUULIA


STIIKNAFUULIA

27


Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

00

100

5

95

5

75

5 00

5

Atrain&Nord Kustannusliike

25 100 5 95

5

0 75

5

25 5 0

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan

Profile for Stiiknafuulia

Stiiknafuulia 29  

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu 29 – kesäkuu 2019

Stiiknafuulia 29  

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu 29 – kesäkuu 2019

Advertisement