Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 24

MAALISKUU 2018 – 7. VUOSIKERTA

Katja Törmäsen näky naisesta ja karhusta

Spekulatiivisesta fiktiosta Lukijat pääsevät valitsemaan Pentti Haanpään parhaat

Tonttuasiantuntija

8,00€

1799 6761


1900-luvun alussa eräässä psykologian eläinkokeessa testattiin koirien muistia. Koirien valittavana oli muutama tunneli, josta yhden päässä oli ruokaa. Ruokaa sisältävä tunneli valaistiin. Ei mennyt kauankaan, kun koirat oppivat valitsemaan tunnelin valaistuksen perusteella. Sitten koeasetelmaa muutettiin. Ruokaa sisältävä tunneli valaistiin vain hetkeksi ja koirat päästettiin vapaiksi valon sammuttua. Ihmiselle ruokatunnelin löytäminen olisi ollut triviaali tehtävä, mutta jos koirat joutuivat odottamaan muutamaa sekuntia pitempään, ne eivät enää tienneet, mihin tunneliin mennä. Niiltä puuttui kyky muistaa, mikä tunneli oli valaistu, kyky sanallistaa se – ”toinen tunneli vasemmalta!”– tai ehkäpä jopa kyky kuvitella, että pimeä tunneli voisikin poikkeuksellisesti sisältää ruokaa. Jos pitäisi nimetä yksi ihmistä lajina kuvaava erityispiirre kielen lisäksi, se olisi mielikuvitus. Lingvistiikassa ja evoluutiobiologiassa onkin pohdittu näiden piirteitten yhteyttä. Pohjimmiltaan mielikuvituksessa on kyse kyvystä kuvitella asiantila toisenlaiseksi kuin se on ja kuvitella asioita, jotka eivät ole aistein havaittavissa. Mielikuvitus on edellytys mielen teorialle eli käsitykselle siitä, että muitten ihmisten toimintaa ohjaa samankaltainen tietoisuus kuin omaamme. Se on siis myös myötätunnon ja epäitsekkyyden edellytys. Mielemme

Kuva: Kasimir Sandbacka

Kielen ja mielikuvituksen liitto

Kuva: Ilpo Okkonen.

kehitys jäisi tyngäksi ilman kieltä ja kommunikaatiota puhumattakaan, että kykenisimme kuvittelemaan toisen mielen. Mielikuvituksemme ja kielemme ovat taipuisia työkaluja. Pystymme rakentamaan niillä mahdottoman. 50-luvulla kielitieteilijä Noam Chomsky esitti tunnetun madottoman lauseensa, ”värittömät vihreät ideat nukkuvat raivokkaasti”, osoituksena siitä, että rakenteellisesti oikeaoppisella kielellä voidaan ilmaista sisällöllisesti käsittämättömiä asioita. Joku voisi sanoa, että sanataide on osoittanut saman jo paljon aiemmin. Kielen ja mielikuvituksen liitto on kirjallisuuden käyttövoima. Kielellä on mahdol-

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Kasimir Sandbacka kasimir.sandbacka@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2018

2

STIIKNAFUULIA

lista rakentaa kuvitteellista asiantiloja, jotka oman kokemuksemme perusteella ovat mahdottomia. Stiiknafuulian tämän vuoden ensimmäisessä numerossa sekä kieli että mielikuvitus on laitettu kunnolla töihin. Katja Törmäsen ja Antti Leikkaan romaaneissa kuvitellaan toisenlaisia maailmoja. Niitä voisi kuvailla spekulatiiviseksi fiktioksi, mutta kuten kirjallisuudentutkija Jyrki Korpua lehdessä kirjoittaa, spekulatiivisen fiktion kategoria on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Tämän lehden sivuilta löytyvässä Pirjo Suvilehdon maalauksessa My life as a dog ihminen ja koira sekoittuvat lukijan hahmossa. Kuka tietää, ehkä mielikuvituksemme vähitellen yltää ihmisen ja eläimen kokemusmaailmojen kuilun yli ja harkitsemme entistä tarkemmin, millaisin kokeisiin kanssaeläjämme alistamme. Jonkin toden sanominen maailmastamme vaati usein hyvää mielikuvitusta. Tutkimuskiireiden vuoksi tämä Stiiknafuulian numero jää viimeiseksi, jonka toimitan. Kiitos Oulun kirjailijaseuralle ja sen jäsenille sekä kaikille lehteä avustaneille ja lehdessä haastatelluille hienosta yhteistyöstä! Stiiknafuulia jatkaa ilmestymistään uuden, erinomaisen päätoimittajan luotsaamana – mutta annan hänen esitellä itsensä, kun sen aika on. Kasimir Sandbacka, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 24 MAALISKUU 2018 – 7. VUOSIKERTA

Kannen kuva: Kasimir Sandbacka Ilpo Koskelan Kuubaan 1950luvun lopulle sijoittuva, edellisessä numerossa alkanut sarjakuvanovelli jatkaa uudessa Stiiknafuuliassa. Tarinaan mukaan astuu mielenkiintoinen kirjailijapersoona. KATSO SIVU 27!

SISÄLTÖ: 4 Näky naisesta ja karhusta 7 Puheenjohtajan terveiset 8 Hyvä kulttuurikaupunki – ilmaisunvapautta ja yhteistyötä

14 Lukijat pääsevät valitsemaan Pentti Haanpään parhaat 15 Lauri Ahtinen: Jälkeenpäin oli helppo kysyä emmekö todellakaan ymmärtäneet mitä olimme tekemässä 16 Teknologiakaupungin nousu – ja tuho?

11 Kirja-arvostelu: Muutamia kysymyksiä Erik Stanislauksesta

18 Tonttuasiantuntija

12 Spekulatiivisesta fiktiosta

21 Kirja-arvostelu: Vaietun menneisyyden vaivihkainen paino

13 Oulun kirjailijaseuran ja kirjallisuuden talon tapahtumat 2018

25 Eeva Maria Al-Khazaali: Runoja Marja-Riitta Vainikkala: Muistot 26 Marjatta Kaasila: Vanhentaahan net eletyt vuet 27 Vuoden 2017 uutuuskirjoja 29 Ilpo Koskela La Minan paikallinen

22 Harhailevia, laiskottelevia ajatuksia lukemisesta

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

24 Simo Räisänen: Taidekoulussa Raittilalla

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 24 €/vuosi // Kestotilaus: 20 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 300 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3


Katja Törmänen: Karhun morsian Like, 2018 390 s.

Katja Törmäsen Karhun morsian on myyttinen romaani vapaudesta ja velvollisuudesta

Teksti ja kuvat: Kasimir Sandbacka 4

STIIKNAFUULIA

Näky naisesta ja Karhusta


Katja Törmäsen viikinkiaikaan sijoittuvassa romaanissa Karhun morsian (2018) pienten kyläyhteisöjen luontosuhde tiivistyy myyttiin karhusta. Luonto herättää kunnioitusta, pelkoa ja jopa vihaa – mutta sen kanssa on jotenkin opittava elämään. Romaanissa kuvataan kokonainen pienoiskulttuuri, jossa kolmen kylän historia, uskomukset ja erilaiset tavat esitellään kiehtovasti. Keskellä korpea kyhjöttävät kylät elävät viljelystä, kalastuksesta ja kaupasta. Niitä johtavat miehet. Naisten odotetaan alistuvan heidän käskyvaltaansa ja tarvittaessa uhrautuvan kylän hyväksi. Törmänen halusi tarkastella yhteisöä, jossa on aina noudatettu perinteitä ja niiden sanelemia sääntöjä. Mitä tapahtuu, kun yksilö ymmärtää, että perinteitä vastaan on mahdollista käydä – että on mahdollista valita toisin? Vaikka miehilläkin on Karhun morsiamessa tietyt traditionaaliset roolit, yhteisön perinteet säätelevät etenkin naisia, heidän lisääntymistään ja heidän äitiyttään. – Vapaus päättää omasta lisääntymisestä on varsin uusi ja edelleenkin rajattu ilmiö, Törmänen muistuttaa. – Lisääntyminen oli aikoinaan pienten yhteisöjen elinehto. Naisen raskaus, varsinkaan Karhun morsiamen, ei ole yksilön vaan koko kyläyhteisön asia. Karhun morsian on kyläläisten uskomuksissa eräänlainen uhriäiti, jonka tehtävänä on vaalia ja uusintaa yhteisön suhdetta luontoon ja sen pelottavaan jumaledustajaan, Karhuun. Kolmen kylän kautta Törmänen kuvaa kolme erilaista suhdetta Karhuun. Yhdessä kylässä sitä kunnioitetaan, toisessa sen palvonta on ankarasti kiellettyä ja kolmannessa sen voimat valjastetaan sodankäyntiin. Romaanin tapahtumat keskittyvätkin juuri Karhuun liittyvien erilaisten tapojen, velvollisuuksien ja uskomusten aiheuttamiin jännitteisiin. Myös romaanin kaksi päähenkilöä, eri kylissä asuvat naiset Freydis ja Aslaug, edustavat kahta erilaista suhdetta Karhuun: ensimmäinen on velvoitettu sen morsiameksi ja toinen palvoo sitä salaa päällikkönsä kiellosta huolimatta. Vastakohtaisten naisten tarinoissa myytti Karhusta ja murheellinen historia sen taustalla keriytyy vähitellen auki.

Lajin löytyminen Törmänen kertoo haaveilleensa kirjailijaksi ryhtymisestä pikkutytöstä asti. Ennen unelmansa toteutumista hän on ehtinyt tehdä kaikenlaista. Hänellä on ollut käsi- ja taideteollisuuden alan yritys ja nettisivusto, josta häneltä on voinut tilata käsinkirjoitettuja ja kuvitettuja kirjeitä. – Kummastakaan ei ollut bisnekseksi, hän hymähtää. Kirjoittaminen ei aluksi ottanut sujuakseen. Hän kuvitteli pitkään, että on kirjoitettava suuri ja vakava yhteiskunnallinen romaani. Monet romaaniyritelmät jäivätkin kesken: hän ei pohjimmiltaan halunnut kirjoittaa yhteiskunnallista realismia, vaikka

– Kovan realismin kirjoittaminen ei ole minun juttuni. En osaa kirjoittaa sitä niin, että se jaksaisi kiinnostaa minua. Ja silloin se ei varmasti kiinnosta lukijaakaan.

oli vakuuttunut, että juuri sitä häneltä odotettiin. Vähitellen hän alkoi kyseenalaistaa noita odotuksia. Katsoessaan poikansa kanssa C. S. Lewisin teoksen Prinssi Kaspian elokuvasovituksen Törmänen lopulta ymmärsi, ettei yhteiskunnallinen realismi ollut hänen genrensä. – Kovan realismin kirjoittaminen ei ole minun juttuni. En osaa kirjoittaa sitä niin, että se jaksaisi kiinnostaa minua. Ja silloin se ei varmasti kiinnosta lukijaakaan. Meditaatio on osa Törmäsen luovaa prosessia. Alkuperäinen idea novelliin oli tulikin meditaation aikana vahvana mielikuvana lapsensa karhulle luovuttavasta äidistä. Kuvasta syntyi ajatus Karhun morsiamen myytistä; tarina alkoi rakentua sen ympärille. Vuonna 2011 Törmänen suoritti Avoimessa yliopistossa luovan kirjoittamisen opintoja, joista vastasi Marja-Riitta Vainik-

kala. Opintojen aikana hän kirjoitti novellin Karhun morsiamesta. Luovan kirjoittamisen opintojen jälkeen Törmänen ryhtyi laajentamaan novellia, jonka jatko oli jäänyt kutkuttamaan mieltä. Hän perusti muutaman luovan kirjoittamisen opiskelijatoverin kanssa suljetun blogin, jossa he luetuttivat tekstejään toisillaan ja antoivat niistä palautetta. Vähitellen Törmäsen novellista kasvoi romaanikäsikirjoitus. Gummeruksen romaanikilpailussa käsikirjoitus selviytyi semifinaaliin. Likekustantamon ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämässä spekulatiivisen fiktion kilpailussa tulikin sitten jättipotti: Törmäsen teksti sai ensimmäisen palkinnon noin 250 osanottajan joukosta. Törmänen oli jo ehtinyt epäröidä, voiko hän osallistua romaanillaan spekulatiivisen fiktion kilpailuun, sillä ei mielestään kirjoittanut fantasiaa. Onneksi hänen miehensä oli kuitenkin kehottanut jättämään moiset epäilykset kilpailun järjestäjien huoleksi. Törmänen kertoo olevansa itse spekulatiivisen fiktion ystävä. Kirjallisuudessa häntä kiehtoo tulkinnanvaraisuus ja jokin pieni, selittämätön elementti tarinassa. – On hienoa, jos lukija voi tulkita tarinan niin suuressa tai niin pienessä viitekehyksessä kuin haluaa. Suosikikseen Törmänen mainitsee Terry Pratchettin, jonka fantasiakertomuksista löytyy oman maailmamme viekkaita allegorioita. Ennen Karhun morsianta Törmänen on julkaissut lasten ja nuorten fantasiaromaanin Kevääntekijät (2015) ensin jatkokertomuksena verkossa ja sen jälkeen omakustanteisena kirjana. Hän oli ehtinyt hioa teosta jo kiinnostuneen kustantajan kanssa, kun tämä päättikin perua julkaisun. Päätös oli kova paikka, mutta hän tiesi tarinan toimivaksi eikä halunnut jättää sitä pöytälaatikkoon pölyttymään. Sittemmin Törmänen on julkaissut Kevääntekijöille jo jatko-osan ja mielessä olisi neljä- tai viisiosainen sarja – kunhan sen kirjoittamiselle vain löytyisi aikaa. –Pitkä ja mutkikas omakustannusprosessi valmensi kirjoittamiseen ja muokkaamiseen, Törmänen kertoo. Kustannustoimittajan kanssa työskentely on hienoa: on ainakin yksi toinen ihminen joka yhtä perillä teoksesta kuin kirjailija ja osaa antaa siitä rakentavaa palautetta. Törmänen kertoo olevansa aika säntilli-

STIIKNAFUULIA

5


Törmänen karsi tietoisesti viikinkitaruston pois teoksesta, sillä hän halusi antaa tilaa Karhun morsiamen omalle mytologialle.

nen kirjoittaja. Työpäivä alkaa aamulla, kun mies lähtee töihin ja lapset kouluun. Nyt tosin Törmäsen esikoinen on abiturientti ja viettää lukulomaa kotona. – Siinä onkin ollut ihmettelemistä, kun talo ei olekaan tyhjä, Törmänen naurahtaa.

Myytti metsän valtiaasta Törmänen on koulutukseltaan historianopettaja. Hän kertoo tehneensä kohtuullisen paljon taustatutkimusta, jotta hänen kuvaamansa yhteisö olisi historiallisesti mahdollisimman uskottava. Kirjoitusprosessin aikana nousi koko ajan esiin uusia kysymyksiä. Hän kertoo käyttäneensä esimerkiksi hyvän tovin sen selvittämiseen, millaisia valonlähteitä viikinkiaikana käytettiin: soihtuja, kynttilöitä vai jotain muuta, sekä sitä, miten nuo valonlähteet toimivat eri olosuhteissa. Lopulta koko vaivannäkö oli turhaa, sillä hän päätyi poistamaan sateiseen yöhön sijoittuvan kohtauksen toimimattomana. Vaikka romaanin tapahtuma-aika ja -paikka on tarkoituksella jätetty hyvin viitteellisiksi, Törmäsellä itsellään oli koko ajan selkeä käsitys siitä, mihin tarina sijoittuu: Norjan kaakkoisrannikolle varhaiseen viikinkiaikaan. Karhun morsiamen maailmankuva on pikemmin mytologinen kuin fantastinen. Viikinkiajan ihmisten luontosuhde on paljon nykyistä läheisempi. Eletään luonnon armoilla. Luonnonilmiöitä pyritään tulkitsemaan ja hallitsemaan myyttien kautta. Loitsuja ja lauluja on jokaiseen tilanteeseen ja yhteisön säännöt pohjautuvat jumalus-

komuksiin. Romaanin päähenkilöt näkevät näkyjä ja uskovat loitsujensa tehoon, mutta jää lopulta lukijan tulkittavaksi, onko kyse yliluonnollisesta, kulttuurisesta vai psykologisesta ilmiöstä. Törmänen karsi tietoisesti viikinkitaruston pois teoksesta, sillä hän halusi antaa tilaa Karhun morsiamen omalle mytologialle. Sille ei ollut mitään varsinaista esikuvaa, vaan Törmänen kertoo sen tulleen selkäytimestä, onhan karhu merkittävä hahmo pohjoismaisessa uskonnollisessa ja tarinaperinteessä. Ehkäpä se on siis kummunnut kollektiivisesta alitajunnastamme. Metsän kuningas onkin tärkeä hahmo suomalaisessa kirjallisuudessa. Sen kanssa on painittu niin Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulussa” kuin Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa (1909). Viime vuosina karhu on näytellyt merkittävää osaa muun muassa Essi Kummun teoksessa Karhun kuolema (2010). Karhun morsian tuo tietysti mieleen myös Aino Kallaksen Sudenmorsiamen (1928). Törmänen arkailikin aluksi Karhun morsian -nimikkeen käyttöä. Vaikkei teos Kallaksen klassikkoromaania mukailekaan, tietty temaattinen yhteys löytyy: naisen tahto valita elämänsä suunta vastoin yhteisön odotuksia. Törmänen jää pohtimaan, kun häneltä kysytään, onko Karhun morsian feministinen teos. – Se riippuu määritelmästä, hän lopulta sanoo. – Romaani on kuitenkin suunniteltu tarinan ehdoilla, ei minkään ismin mukaan. Hän kertoo, ettei kirjoita hyvin asioista, jotka saavat hänet kuohuksiin. Tarvitaan hieman välimatkaa, että tuohtumuksesta kypsyy toimiva teksti. Eivätkä kaikki aiheet

houkuta kirjoiksi asti muutenkaan. – Kuvittelen usein dystopioita, mutta en halua viettää niissä aikaa kokonaisen kirjan verran. Sen sijaan toivo ja valinnan vapaus ovat Törmäselle tärkeitä teemoja, joita hän pyrkii tuomaan esiin teksteissään. Hän muistuttaa, että ne ovat yhä ajankohtaisia. On hyvä muistaa, että yhteisön odotuksista huolimatta on mahdollista valita toinen tie.

Katja Törmänen – Syntynyt 1971 – Koulutukseltaan historianopettaja – Aiemmat teokset: Kevääntekijät (2015) ja Kesänkaitsijat (2016) – Karhun morsiamelle suunnitteilla itsenäinen jatko-osa. – Harrastaa käsitöitä ja brittisarjoja, joita laskee katsoneensa viime vuonna 27 kappaletta – Kirjasuositukset: Jeanette Wintersonin Uskallus ja intohimo (1987), Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjotun (2008), Antti Leikkaan Tonttu (2018), David Mitchellin Pilvikartasto (2004) ja Kazuo Ishiguron Ole luonani aina (2005)

Karhun morsiamen maailmankuva on pikemmin mytologinen kuin fantastinen. Viikinkiajan ihmisten luontosuhde on paljon nykyistä läheisempi.

6

STIIKNAFUULIA


Puheenjohtajan terveiset Kävin hiihtolomaviikolla lounaalla eräässä Oulun keskustan kulttuurivetoisessa ravintolassa. Paikalle tupsahti tuore esikoiskirjailija, joka kertoi odottelevansa Kalevan toimittajaa paikalle, oli haastattelu sovittu. Pian toimittaja saapuikin kuvaajan kanssa, ja hän totesi heti että paikalla on kirjailijoita enemmänkin. Minä siihen leukailemaan, että Oulu on nykyään sellainen kirjallisuuskaupunki, että tältä ei voi välttyä. Jos heittää kiven Rotuaarin pallolta johonkin suuntaan, se osuu joko kirjailijaan, tai ainakin kirjailijan kaveriin. Tai ikkunaan. Oulun kirjailijaseura allekirjoitti vuoden alussa kumppanuussopimuksen Oulun kaupungin kanssa. Sopimus on nelivuotinen ja se takaa meidän toiminnallemme pohjaa ja pysyvyyttä. Muutakin rahoitusta toki tarvitsemme, mutta tästä on hyvä ponnistaa. Sopimus on merkki siitä, että kirjallisuus on saavuttanut kaupungissamme aseman, joka sille kuuluu. Kirjallisuus ja oululaiset kirjailijat ovat osa Oulun elävää ja hengittävää ekosysteemiä, taide-elämän faunaa ja flooraa. Viimeinen vertauskuva on hiukan hämärä, mutta tarkoittakoon se sitä, että kirjailija on kukka. Vuosi 2018 on alkanut oululaisen kirjallisuuden kannalta siis iloisesti! Kirjallisuuden talo viettää tämän lehden ilmestyessä 2-vuotisjuhliaan, kevään lesung-tapahtumien suunnittelu on käynnissä ja kesän alussa vietämme jälleen uusien teosten iltaa. Lisäksi Botnia-raati on jo aloittanut työnsä lukemalla syksyllä ilmestyneiden pohjoispohjalaisten kirjailijoiden teoksia. Syksyllä seuramme jakaa kaikkien aikojen toisen Botnia-palkinnon. Oikein hyvää kirjavuotta Ouluun meille kaikille ja koko kaupungille! Antti Leikas puheenjohtaja Oulun kirjailijaseura ry

Kuva: Janica Karasti

STIIKNAFUULIA

7


Risto Vuoria vitsailee aprillipäivänä alkavista eläkepäivistään: ”Sitten kyllä naurattaa!” Kahvilapöydän plakaatissakin lukee tilanteeseen sopivasti ”Art goes Afterwork”.

Hyvä kulttuurikaupunki – ilmaisunvapautta ja yhteistyötä Teksti ja kuvat: Maria Kurtti 8

STIIKNAFUULIA


Kymmenen vuoden talouslama ja budjetin kiristykset, mahtavaa yhteistyötä ja paljon lahjakasta taide- ja kulttuuriväkeä. Risto Vuorian yli kaksikymmentä vuotta kestäneeseen uraan Oulun kaupungin kulttuurijohtajana on kuulunut monenmoista. Nyt edessä häämöttävät eläkepäivien uudet tuulet.

Kulttuurijohtaja nauttii kulttuurista eläkkeelläkin On sopivan kirpsakka aamupäivä, ja Valveen kahvilassa Konst o. Delissä riittää asiakkaita. Saavumme Risto Vuorian kanssa molemmat paikalle tunnollisesti etuajassa ja aloitamme haastattelun, joka mielenkiintoisten keskustelujen johdosta venyy melkoisen pitkäksi. Mutta hätäkös tässä, aikaa on ja kahvia riittää. Haastattelun kuluessa tutut tervehtivät Vuoriaa tuon tuosta. Yksi juttusille jäävistä on The Irish Festival of Oulu -tapahtuman johtaja Brent Cassidy, jota Vuoria kiittelee läksiäislahjaksi saamastaan villapaidasta. Kulttuurijohtaja on tyytyväinen siihen, että on päässyt työssään tutustumaan henkilökohtaisesti ihmisiin niin taide- ja kulttuuripuolelta kuin eri hallinnonaloilta. Työmotivaatio ja ilo tehdä töitä ovat säilyneet kaikkina aikoina. – Koen olevani etuoikeutettu, sillä minulla on ollut niin hirvittävän antoisa ja hyvä työ. Jään varmasti kaipaamaan monia asioita, joita sen mukana on tullut, mutta on eläkkeelle mukavakin jäädä. Kalenteri on tyhjä ja sen saa ihan itse täyttää, se tuntuu tässä vaiheessa aika hienolta. Eläkkeellä Vuorian kalenteri täyttyy ainakin kulttuurimenoista ja vaimon kanssa matkustamisesta. Pariskunnan kaksi aikuista lasta asuvat ulkomailla, ja vanhemmat vierailevat molempien luona vuorotellen. Aiemmin kirjaston virassa toiminut Vuoria on ahkera kirjastossa kävijä, joka lainaa niin kauno- kuin tietokirjallisuutta ja valitsee levyhyllyltä klassista musiikkia ja jazzia. Kiinnostus kuvataiteeseen syttyi jo lapsuudenkodissa. – Galleriat tahtoo olla vähän vaarallisia paikkoja, niistä kun lähtee yleensä aina jokin teos mukaan, Vuoria naurahtaa.

Taidekasvatuksella Euroopan kulttuuripääkaupungiksi Vuorian vanhemmat muuttivat neljän lapsensa kanssa Turusta Ouluun vuonna 1966, kun isä Pekka Vuoria sai työpaikan Oulun yliopiston röntgenologian professorina. Vuoria aloitti Oulun Normaalilyseossa oppikoulun toisen luokan. Koulu antoi hyvät eväät elämään: – Opetuskoulussa oli moderneimmat opetustekniikat käytössä ja opetus oli korkeatasoista. Aktiivisuutta korostettiin, ja opin jo silloin, että sivustakatsojaksi ei parane jäädä, vaan pitää kuunnella muita ja osallistua keskusteluun. Demokratiasta puhuttiin myös paljon tuona aikana. Vuoria pitää suomalaista koulutusta varhaiskasvatuksesta lähtien huippulaatuisena. Hän näkee erityisesti lasten- ja nuorten taidekasvatuksen olevan Oululle vahva valtti, kun Euroopan kulttuuripääkaupungin titteliä haetaan vuodelle 2026. – Eurooppalainen kulttuuripääkaupunki, jonka fokus on nimenomaan lasten ja nuorten pääsyssä kulttuurin ja taiteen pariin, siinä se on! Se olisi ihan ennennäkemätön muoto, koska yleensä panostetaan vain jo olemassa oleviin taideyleisöihin tai pyritään houkuttelemaan ”tavallisia ihmisiä” taiteen pariin. Suomen UNICEF antoi viime joulukuussa Oululle Lapsiystävällinen kunta -tunnustuksen. Oulu lupaa lapsille! -kampanjassa oululaiset lastenkulttuurin tekijät puolestaan lupaavat, että Oulussa tarjotaan korkeatasoista lastenkulttuuria joka viikonloppu. Kulttuuritarjonta on pitkälti Valveen asiantuntijoiden kehittämää ja toteuttamaa.

Päämääränä ”Valovoimainen Oulu” Vuoria peräänkuuluttaa keskinäistä vuoropuhelua niin päättäjien, taiteentekijöiden kuin yritysmaailman kanssa. Vuoria näkee Oulun uuden strategian iskulauseen ”Valovoimaisen Oulun” nimenomaan henkisenä päämääränä, joka syntyy luottamuksesta ja yhdessä tekemisestä. – Ja erittäin tärkeää on, tätä ei voi liikaa korostaa, että myös uusista taiteentekijöistä tuntuisi siltä, että on ilmaisunvapaus ja tilaa taiteelle. Vuoria muistelee 2000-luvun alun Arktiset valot -EU-hanketta, jossa vetäjänä toimi

Oulun kulttuuripalvelut ja kumppaneina olivat Tekninen keskus ja Oulun Energia. Hankkeessa toteutettiin muun muassa nykyisenlainen kaupungintalon ulkovalaistus. Hankkeen Tiernapoika-osion myötä syntyi myös Tiernasäätiö. Kulttuuripääkaupungin ja ylipäätään Oulun kehittäminen on yhteinen asia, joka koskee myös tavallista oululaista. Silläkin on merkitystä, mihin sävyyn kotikaupungista puhuu vierailijoille, Vuoria muistuttaa. Aina ei tarvitse nostaa esille vain ikäviä asioita, vaikka se kovin suomalainen tapa onkin. – Meillä on puhtaat vesistöt, valoisat kesäyöt… Mutta tärkeä resurssi, joka jää liian vähälle huomiolle, on mahdottoman mukavat ihmiset! Täällä uskalletaan puhua muualtakin tulleille ja ollaan avuliasta ja kielitaitoista porukkaa.

– Eurooppalainen kulttuuripääkaupunki, jonka fokus on nimenomaan lasten ja nuorten pääsyssä kulttuurin ja taiteen pariin, siinä se on!

Vuoria huomauttaa, että oululaista elämää ja kaupunkikulttuuria rikastuttavat hienolla tavalla myös muualta Suomesta ja maailmalta muuttaneet asukkaat.

Taide, kulttuuri ja talous Oulun kulttuurijohtajan viisivuotista virkaa haki 34 hakijaa, joista kymmentä on haastateltu. Tavoitteena on, että uusi kulttuurijohtaja aloittaa virassaan huhtikuun alussa. Tehtävää hoitaa väliaikaisesti Arja Huotari, sillä Vuoria jäi lomalle 19.1. ja siirtyy lomalta suoraan eläkkeelle. Mitä ominaisuuksia uudelta kulttuurijohtajalta vaaditaan? Vuorian mukaan pitää tietää mitä edustaa, eli tuntea laajasti kulttuuri- ja taidealaa. Täytyy olla kykyä perustella asioiden merkitystä pitkässä kaaressa, ja ajatella aina kulloisenkin tilanteen reunaehtojen, esimerkiksi talouden ehtojen, ohi.

STIIKNAFUULIA

9


”Länsimainen sivistys ja kulttuuri perustuu pitkälti ilmaisun- ja sananvapauteen, siksi niille pitää olla tilaa”, Risto Vuoria muistuttaa. Taustalla Valveen Sarjakuvagalleriassa on esillä Sira Moksin näyttely Ajan kuvia – Sira Moksin poliittisia piirroksia.

– Karikoista täytyy selvitä ja mennä eteenpäin, koska kulttuuri ja taide edustaa pitkää eurooppalaisen sivistyksen perintöä ja meillä täytyy huolehtia sen mahdollisuuksista, Vuoria sanoo. Tämä lienee kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kulttuurille ja taiteelle osoitetuilla varoilla ei paljoa juhlita. Vuoria korostaa edelleen, että suvaitsevainen ja avoin ilmapiiri, joka saa aikaan tekemisen iloa, on lopulta taiteen tekemiselle kaikkein tärkeintä. Hän myöntää kuitenkin, että talous tuo omat haasteensa taide- ja kulttuurikentälle. – Taiteen ja kulttuurin avustusten siivu kaupungin budjetista on suhteellisen pieni, alle miljoona euroa, kun se Oulun kokoluokkaan nähden voisi olla huomattavasti isompi. Jokunen satatuhatta lisää tekisi jo ihmeitä, sillä nämä toimijat ovat taitavia penninvenyttäjiä. Toivotaan, että talous kehittyy myönteisesti, sillä nyt ollaan menty alasuhdanteessa jo pitkään. Taide- ja kulttuurialan toimijat tarvitsevat todellakin taitoa ja luovuutta paitsi itse työhönsä ja penninvenytykseen, myös suoranaiseen tyhjästä nyhjäisemiseen.

10 STIIKNAFUULIA

Vuorian mielestä luovuudella ja uusien toimintamallien kehittämisellä ei ole rahan puutteesta huolimatta mitään rajaa, jos intoa ja älyä riittää. Esimerkiksi tilaratkaisuja tulisi miettiä enemmän niin, että toimijat voisivat vastikkeetta hyödyntää kaupungin tiloja. – Hyvä esimerkki tästä on Kaupunginkirjasto, joka tarjoaa tilojaan toimijoiden ja kansallisjärjestöjen käyttöön ilmaiseksi. Eli rahaa ei liikutella suuntaan eikä toiseen ja kuitenkin tarjotaan lisää mahdollisuuksia. Oulu lupaa lapsille! -kampanjassakin on Vuorian mukaan hienoa se, ettei rahaa lähdetty laittamaan uusiin juttuihin, vaan nostettiin onnistuneesti esille sitä mitä Oulussa jo on. Vuoria on ylpeä kaupungin solmimista uusista kumppanuussopimuksista. Kumppaneiksi valittiin kaudelle 2018–2021 viisitoista kulttuuritoimijaa, joista yksi on Oulun kirjailijaseura. Kaikki sopimuksen saaneet ovat tuttuja ja vakiintuneita kulttuuritoimijoita, nuorille toimijoille ei siis kumppanuutta käytännössä heru? – Ihan uusilla kestää aikansa, että siihen päästään, kun talouden raamit on tosi

tiukat. Nytkin jouduttiin niitä eurosiivuja muokkailemaan suuntaan ja toiseen. Kaikilla menot kasvaa ja pitäisi osoittaa lisää rahoitusta, mutta kun sitä ei ole. Eipä ole millään muotoa helppoa kulttuurin ja taiteen tekijöillä, pelkästä hengenravinnosta kun ei elä henkevinkään tyyppi. Onneksi apurahoja on sentään vielä olemassa. Vuoriakin liputtaa apurahajärjestelmän puolesta: – Onhan se ihan hirveän tärkeää, että on tällaisia erilaisia paikkoja, joista taiteentekijät voi hakea avustusta, koska sillä ylläpidetään niin valtavan arvokkaita asioita. Eikä ole varmasti helppoa talouden ja taiteen ristipaineessa toimivalla kulttuurijohtajallakaan. Toivotankin Risto Vuorialle iloisia, pitkän uran jälkeen hyvin ansaittuja eläkepäiviä, ja tulevalle kulttuurijohtajalle lykkyä pyttyyn. Ja taiteilijat: apurahahakemukset vetämään, kaurapuuroa pöytään ja luomisen iloa! Eihän sitä koskaan tiedä kenen teos seuraavaksi vie Oulua maailmankartalle (tai vähintään Euroopan).


Kirja-arvostelu

Muutamia kysymyksiä Erik Stanislauksesta Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa Gummerus, 2018 175 s

Teksti: Maria Kurtti

Taivalkoskelaislähtöisen Anna-Liisa Ahokummun (s. 1984) esikoisteoksen keskiössä on isättömänä kasvanut nelikymppinen biologi ja perhostutkija Max Halma. Äidin yllättävän kuoleman jälkeen Max alkaa selvittämään saksalaisen isänsä kohtaloa. Max ei tiedä isästään juuri mitään. Hänellä on vain vanha valokuva ilmeettömästä hävittäjälentäjästä Luftwaffen univormussa ja kuvan takana äidin kirjoittama teksti ”Erik Stanislaus, 1941”. ”Ja jos joskus olin kysynyt äidiltä isästä, hän oli vastannut ettei siinä ollut mitään puhuttavaa. Hän ei tiennyt missä isä oli. Hän ei tiennyt mitä isälle oli tapahtunut sodassa. Ei edes sitä, oliko isä kaatunut vai elossa. Äitiä ei ollut päästetty keskuskansakoulun saksalaisesikunnassa eteistä pidemmälle, kun hän oli yrittänyt saada isästä tietoja.” Isän puuttuminen, ihmisten, kuten oman isoisän, vihamielinen suhtautuminen ”saksalaisäpärään” sekä katkeroituneen äidin etäinen suhde poikaansa ovat jättäneet jälkensä Maxiin, joka elää erakkomaista tutkijanelämää. Max on eronnut ja hänellä on yläasteikäinen tytär Niia, johon hän ei tunnu osaavan luoda yhteyttä. Max kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”Niiasta on tulossa umpimielinen. Se ilo mikä hänessä oli vauvana on kadonnut kokonaan. Tai ainakin piilotettu taitavasti. Hän ei luistele enää (tiedän että Marit on siitä harmissaan), hän ei lue kirjoja, ei soita tai laula, ei kerää mitään, ei edes kiiltokuvia tai postimerkkejä eikä varsinkaan perhosia. Lapsena hän keräsi pullonkorkkeja, mutta Marit sai hänet luopumaan niistä. Kolmentoista vuoden ikä on yksi epäkiitollisimmista. Hän muistuttaa lehmänvasikkaa, liian pitkät raajat, liian suuri pää, hontelo epävarmuus ja pälyilevä olemus. Silmät kelluvat päässä kuin suuret lammet.” Murrosikäisen tyttären ymmärtäminen on ihmisistä niin fyysisesti kuin henkisesti etäällä pysyttelevälle Maxille haastavaa. Vauvan kanssa hänellä oli ollut helpompaa olla, kuin monella tapaa mutkikkaampaa vuorovaikutusta ja tukea vaativan teinin kanssa. Max peilaa tytärtään itseensä, eikä harmikseen huomaa tyttärensä jakavan kanssaan samoja kiinnostuksenkohteita. Hän on itse nuoresta pojasta saakka tutkinut omistautuneella kiinnostuksella perhosia. Äidin talosta löytyvä erikoinen perhonen herättää Maxissa toiveen uuden lajin

löytymisestä; ehkä hän tekee viimeinkin läpimurtonsa perhostutkijana! Samaan aikaan Max toivoo tekevänsä henkilökohtaisen elämänsä suurimman läpimurron, eli löytävänsä isänsä. Tai ainakin varmuuden tämän kohtalosta. Näistä kahdesta tehtävästä muodostuu Maxille pakkomielle, jonka seurauksena hän kärsii hermostuneisuudesta ja univaikeuksista ja lähettää jopa tyttärensä pois luotaan häiritsemästä keskittymistään. Jäljet vievät Maxin Oulun maakuntaarkistoon ja Lapin Koitasjärvelle, jossa isästä on tehty viimeinen havainto. Lopulta hän saa yhteyden isän veljeen Viktor Stanislaukseen ja matkustaa tämän luo Saksaan. Viktor on säveltäjä, joka suhtautuu musiikkiin yhtä suurella vimmalla kuin Max perhosiin. Kirjan rakenne on jaettu keskenään hyvin vaihteleviin ”kolmeentoista sinfoniaan”. Sinfoniat koostuvat vuoroin sota-aikaan, vuoroin kirjan nykyhetkeen 80-luvulle sijoittuvista luvuista. Joukossa on myös dokumentaarisuuden vaikutelmaa tuovia otteita maakunta-arkiston aineistoista kuvineen, kirjeitä, Erik Stanislauksen päiväkirja sekä Max Halman henkilökohtaisia muistiinpanoja. Saksassa Max osallistuu Viktor Stanislauksen viimeiseksi jäävään konserttiin, jossa Stanislaus soittaa pianolla putkeen kaikki kolmetoista sinfoniaansa. Kohta herätti suuria ennakko-odotuksia, sillä onhan teos jopa nimetty Stanislauksen sinfonioiden mukaan. Ajatus tulevasta konsertista toi myös välähdyksenomaisesti mieleen saksalaisen elokuvan Neljä minuuttia (Vier Minuten, 2006) vaikuttavan konserttikilpailukohtauksen, mutta kohdan toteutus jää kuitenkin intensiteetissään valitettavan kauas elokuvasta. Viktorin hahmo jää sekin jokseenkin pinnalliseksi, sillä kuvaus ei herätä aivan uskottavaa mielikuvaa vanhasta säveltäjästä. Viktor puhuu turhan paljon ohi, on turhan taiteilijatyyppimäinen. Myös koitasjärveläinen Jaakko Ajakka jää hahmona hieman karikatyyrimäiseksi syrjäkyläläiseksi. Teoksen vahvuus on taidokkaan elegantissa kerronnassa. Herkkävireinen kerronta luo salaisuuksista, pakkomielteistä ja juurettomuudesta kertovaan psykologiseen romaaniin vaikuttavan tummasävyisen atmosfäärin. Max Halma on onnistunut henkilöhahmo, jonka hauraus ja yksinäisyys välittyvät teoksesta tuntuvasti ja alleviivaamatta.

STIIKNAFUULIA

11


Jyrki Korpua

Spekulatiivisesta fiktiosta

Kuva: Pertti Kinnunen

Kaikki kaunokirjallisuus on lähtökohdiltaan fiktiota, latinan fictus-sanan mukaan, ”kuviteltua” ja ”muodostettua”. Henkilöiden, tapahtumien ja maailmojen luominen kielen avulla on yksi kaunokirjallisuuden ominaispiirteistä. Meille lukijoille se keskeisin. Sanana spekulatiivinen viittaa mahdollisuuksiin ja etenkin mahdollisuuksilla (tai mahdottomuuksilla) leikittelemiseen. Spekulatiivisesta fiktiosta voidaan puhua ainakin jo vuodesta 1941, jolloin tieteisfiktion mestari Robert A. Heinlein ensi kertaa käytti termiä kirjoituksissaan. Heinlein popularisoi termin sittemmin vuoden 1947 esseessään ”On the Writing of Speculative Fiction” sekä vuoden 1951 kuulussa pääpuheessaan World Science Fiction Conventionissa. Laaja-alaisena lajiterminä spekulatiivinen fiktio on noussut esiin toden teolla vasta 2000-luvulla sekä kirjallisuusharrastajien keskuudessa että lukuisten etenkin angloamerikkalaisten tutkijoiden teoriapohdinnoissa. Spekulatiivinen fiktio on korotettu kattotermiksi kaikelle mielikuvitukselliselle, fantastiselle tai ”oudolle” kirjallisuudelle. Tämän valtaisan sateenvarjotermin alle on työnnetty kaikki fantasia, tieteisfiktio, kauhu, groteski, utopia- ja dystopiafiktio sekä oudon ja kumman moninaiset alalajit. Teoreettisesti katsottuna spekulatiivisen ja ei-spekulatiivisen määritelmät ovat

12 STIIKNAFUULIA

suorastaan turhia. Spekulatiivinen fiktio on terminä liian laaja-alainen ja häilyvä; ”metageneerinen epäselvä superkategoria”, kuten Professori Marek Oziewicz termiä kutsuu Oxford Research Encylopediassa. Realismin noustessa lajina esiin 1800-luvulla ja siirtäessä kirjallisuuden painopisteen kuvaamaan asioita ”realistisesti” eli kuvatessaan ”maailmaa” ja etenkin (kokemamme) reaalimaailman ihmisiä ja yhteiskuntia niin sanotusti todellisesti. Kaikki kirjallisuus jakautui järisyttävästi realistiseen ja ”ei-niinrealistiseen”. Oikeastaan kaikki ennen noin vuotta 1830 kirjoitettu kirjallisuus olisi spekulatiivista ainakin jossain määrin, jos sitä tarkastelisi nykyajan lajimääritelmin. Shakespearen keijunäytelmät painuisivat nykyään kirjakaupassa suoraan fantasiahyllyyn ja kustantaja raapisi armottomasti päätään John Miltonin Kadotetun paratiisin kohdalla: Heittääkö teos suoraan runo-osastolle vai yrittääkö suurempaa ostajakuntaa oudon ja fantastisen kategorioissa? Juuri 200-vuotispäiviään viettävä Mary Shelleyn Frankenstein mahtuisi sisältönsä puolesta sekä tieteisfiktion, kauhun että fantasian hyllypaikoille. Tämän vuoksi tutkijat lähtevätkin genrejaoissaan liikkeelle historiallisesti, ja lajeja ja niiden alalajeja erotellaan oikeastaan vasta 1700-luvun lopulta ja 1800-luvulta alkaen. Romantiikka synnytti genret, kuten usein ajatellaan, mutta realismi tarjosi kirjallisuushistorian suurimman vedenjakajan, jonka jälkeen kaikki kirjallisuus on voitu jakaa raskaalla kädellä ”todellisuutta” kuvaavaan ja mielikuvitukselliseen. Nykypäivänä jako on kuitenkin häilyvä. Elämme maailmassa, jossa suurin osa fiktiosta on ytimeltään ja elementeiltään spekulatiivista. Itse asiassa voiko fiktio – edes dokumentaariset elämänkerrat – muuta ollakaan? Maailmalla esimerkiksi Nobel-listojen ehdotukset ja Suomessa Finlandia-ehdokkaat ja -voittajat sisältävät

enenevässä määrin mielikuvituksellisen kirjallisuuden aineksia. Oikeastaan koko tekstien lajimääritteleminen on muuttunut vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Näistä sanoista huolimatta en ole heittämässä spekulatiivisen fiktion määritelmää roskakoriin. Termi on tärkeä jo pelkästään siksi, että lukijat, kriitikot ja tutkijat huomaavat realistisen ja ei-niin-realistisen erottamisen olevan hankalaa ja ajallisesti määrittyvää. Jos ajatellaan ylevämmin, niin ihmisinä me tietysti tarvitsemme mielikuvituksellista! Emme vain todellisuuspaoksi tästä vaikeasta, raskaasta ja monimutkaisesta maailmastamme, jota kaikki omilla elämillämme asutamme, vaan siksi, että mielikuvitus ja kuvittelulla leikittely tekee meistä ihmisiä. Spekulatiiviset teokset, kuten vaikkapa 2000-luvun menestysteokset Laura Lindstedtin Oneiron, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi tai Emmi Itärannan Teemestarin kirja, tarjoavat meille mahdollisuuksia tutustua kuviteltujen erilaisten maailmojen moninaisuuksiin ja avaavat ajatuksiamme uusille kanaville. Olemme itsekin unien ja kuvitelman luomaa, ”we are such stuff as dreams are made on”, kuten Shakespeare kirjoittaa Myrskyssä.

FT Jyrki Korpua on kirjallisuuden yliopistonlehtori (vs.) Oulun yliopistosta ja Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry:n puheenjohtaja. Vuodet 2014–15 Korpua toimi Suomen Kulttuurintutkimuksen seura ry:n puheenjohtajana. Toimitettujen tiedejulkaisujen sekä tutkimusartikkeleiden ja -monografioiden lisäksi Korpua on julkaissut tietokirjat Alussa oli Sana – Raamattu ja kirjallisuus (Avain, 2016) ja Lajivirren laulamaa – Kalevala ja kirjallisuus (Avain, 2017).


Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Tapahtumat 2018

Ke 28.3. klo 18 Oulun kirjallisuuden talon 2-vuotisjuhla Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Stiiknafuulia-lehden päätoimittaja Kasimir Sandbacka esittelee vuoden ensimmäisen, uunituoreen lehden. Stiiknafuuliaa julkaistaan neljä kertaa vuodessa. Miia Paanin Tuulet vastaan -aforismirunokokoelman (ntamo, 2018) julkistaminen. Tuulet vastaan edustaa vaikeaa aforismirunon lajityyppiä. Se merkitsee hänen tapauksessaan notkeaa yhdistelmää karuja yksirivisiä ja heleitä liverryksiä, aina valppaita havaintoja ja katuviisaita totuuksia. ”Voisivat siirtää vuoria, elleivät olisi itse.” Tuulet vastaan on kokoelma lyyrisiä aforismeja ja aforistista lyriikkaa. Lajityyppien raja huojuu, nainen ja rakastettu puhaltavat toistensa suuhun, ihminen ja luonto ovat erillisiä ja yhtä. Paanin neljäs kokoelma näyttää keinoistaan tietoisen näkijän ja tekijän voimansa tunnossa. Kustantaja Jarkko S. Tuusvuori lähettää videotervehdyksen. Oulun kirjallisuuden talossa avautuu Harri Filpan Kuolema Meidät Erotti - Yhden lesken selviytymistarina -näyttely, joka pohjautuu 2018 Sarjakuva-Finlandiaehdokkaana olevaan teokseen Kuolema Meidät Erotti (Pokuto, 2017). Ytimekkäässä puheenvuorossaan Filppa pohtii menneitä, mutta suuntaa katseensa tulevaisuuteen - selviytymiseen. Näyttelyyn voi tutustua Kirjallisuuden talon tapahtumien aikaan 28.3.2018-15.3.2019. Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Ke 25.4. klo 18 Pohjoista kirjallisuutta: Jukka Takalo Oulun kaupunginkirjasto, Pakkalan sali, Kaarlenväylä 3, Oulu Haukiputaalainen laulaja-lauluntekijä

Jukka Takalo (s. 1967) on kirjoittanut muusikonuransa ohella yhdessä toimittaja Pasi Kostiaisen kanssa musiikkiaiheisen teoksen Sinä olet tähti – matkaopas poptähteyteen (2004) sekä Jokainen on vähän homo -laulukirjan (2014). Keväällä 2018 Takalolta ilmestyy fiktiivinen teos Kuoleman nimi on Saab 96. Oulun kaupunginkirjaston suositun Pohjoista kirjallisuutta -sarjan vieraina keväällä 2018 on kirjailija-rockmuusikoita. Vierailut järjestetään yhteistyössä Oulun kirjailijaseuran kanssa. Järjestäjä: Oulun kaupunginkirjasto, Oulun kirjailijaseura ry

Ke 6.6. klo 18 Uusien teosten ilta Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Oulun kirjailijaseuran jäsenet esittelevät uutuuskirjojaan. Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Ma 18.6. klo 18 Lesungääneenluentailta Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Tilaisuudessa kaksi kirjailijaa lukee ääneen romaanejaan, puolisen tuntia per kirja. Tilaisuus on osa Oulun Päiviä 15.6.8.7.2018. Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

Ti 14.8. klo 18 Muusat Kirjallisuuden talossa Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Ohjelma ilmoitetaan myöhemmin. Tilaisuus on osa Oulun Muusajuhlia 14.19.8.2018. Järjestäjä: Huutomerkki ry, Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

www.oulunkirjailijaseura.fi | www.kirjallisuudentalo.fi |

To 16.8. klo 18 Lesungääneenluentailta Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Tilaisuudessa kaksi kirjailijaa lukee ääneen romaanejaan, puolisen tuntia per kirja. Tilaisuus on osa Oulun taiteiden yötä 16.8.2018. Järjestäjä: Oulun kirjailijaseura ry / Oulun kirjallisuuden talo

14.-15.9. Uusi kirjallisuusfestivaali Festivaali järjestetään kolmatta kertaa. Kirjallisuusohjelmaa on Oulun kaupunginkirjastossa, Kauppakeskus Valkeassa, Oulun kirjallisuuden talossa sekä Tubassa.

NÄYTTELYT 28.3.2018-15.3.2019 Kuolema Meidät Erotti - Yhden lesken selviytymistarina Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Oulun kirjallisuuden talossa on esillä Harri Filpan Kuolema Meidät Erotti -sarjakuvanäyttely. Näyttelyssä sarjakuvantekijä on nostanut esille teoksestaan omia kohokohtiaan ja valaissut niitä pienillä lisäpätkillä. Sana leski liitetään yleensä vanhempaan väestöön, mutta se voi tulla myös nuoremman kulkijan tielle. Näyttelyllään taiteilija haluaa kertoa ihmisille oman surunsa selättämisen vaiheista ja niin sanotusti uuden elämän aloittamisesta. ”Voisin sanoa, että kaikki kohtaavat kuoleman - jossain vaiheessa elämäänsä. Milloin ja millaisena se näyttäytyy - sitä emme voi ennustaa.” luonnehtii tekijä näyttelynsä sisältöä. Näyttelyyn voi tutustua Kirjallisuuden talon tapahtumien aikaan.

Oulun kirjallisuuden talo -ryhmä STIIKNAFUULIA

13


Lukijat pääsevät valitsemaan Pentti Haanpään parhaat Teksti: Petri Laukka Oululainen mediatalo Kaleva ja Into Kustannus aloittavat ainutlaatuisen kokeilun, jossa lukijat saavat valita suomalaisen novellitaiteen mestarin Pentti Haanpään (1905-55) tuotannosta mieleisensä uuteen novellikokoelmaan Pentti Haanpään parhaat. Lukijat eivät ole aiemmin päässeet tässä laajuudessa vaikuttamaan julkaistavan kirjan sisältöön. Tähän saakka Haanpään tekstien koonneista ovat vastanneet useimmiten kustannustoimittajat ja kirjallisuudentutkijat. ”Haanpää kirjoitti kansasta kansalle. Tuli mieleen, että entäpä jos kansa kerrankin pääsisi päättämään, mikä Haanpään novelli on parhaiten kolahtanut”, kertoo kirjaidean kehittänyt tietokirjailija Matti Salminen. Salminen sai idean lukijoiden mukaan ottamisesta Turun kirjamessuilla, jossa hän oli esiintymässä Kalevan toimittajan, tietokirjailija Petri Laukan kanssa syksyllä 2017. Kalevalle kirjallinen kokeilu sopii, sillä Haanpää on levikkialueen kirjailija ja yhtiö on julkaissut Haanpäästä tehtyä tutkimuksia. Salminen ja Laukka myös toimittavat kirjan. Hankkeen suojelijana toimii Finlandia-palkittu kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurme. ”Tämä malli on erittäin jees: kyllä kansa tietää. Tulos on varmuudella tasokas, koska Haanpää ei huonoa kirjoittanut. Innolla odotan äänestyksen tulosta”, Hurme sanoo. Novelliäänestys Kalevan verkkosivuilla jatkuu toukokuun puoliväliin. Verkkosivujen novelliluettelosta voi valita viisi mielestään parasta novellia. Pentti Haanpään parhaat -kirjaan tulee 50–60 suosituinta ”juttua”, kuten Haanpää niitä nimitti. Into Kustannus julkaisee teoksen ensi syksynä. Novelliäänestyksen osoite on www.kaleva.fi/haanpaanparhaat.

14 STIIKNAFUULIA


STIIKNAFUULIA

15

Lauri Ahtinen 2018.


Gorbatsovin vierailu 27.10.1989. Kuva Unto Järvinen.

Teknologiakaupungin nousu – ja tuho? Oulun taidemuseon teemanäyttely Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa on nostalginen matka vaurastuvaan Ouluun

On vuosi 1998 ja Haukipuutalla Raakkumittalaitteita valmistava tuotantolaitos on ilmiliekeissä.

Teksti: Kasimir Sandbacka 16 STIIKNAFUULIA

Kun Oulun taidemuseon portaita nousee toiseen kerrokseen, välitasanteella kohtaa dramaattisen kohokuvan palavasta tehtaasta. On vuosi 1998 ja Haukipuutalla Raakkumittalaitteita valmistava tuotantolaitos on ilmiliekeissä. Näistä asetelmista alkaa Antti Leikkaan kirjoittama fiktiivinen kertomus, joka limittyy Oulun teknologiateollisuuden nousuun 1960-luvulta 2000-luvulle. Leikkaan kertomus on osa joulukuussa avattua monimediallista Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa -teemanäyttelyä. Siinä museokävijä saa sukeltaa ”Oulun ihmeen” vaiheisiin kuvien, videoiden, lavastuksen ja erilaisten aikakaudelta tuttujen esineiden välityksellä – itseoikeutettuna kruununaan Oulussa suunnitellut Nokian matkapuhelimet aina sylilapsen kokoisista autopuhelimista huippusuosittuun 5110-malliin

vuodelta 1998 ja ei niin suosittuun N-Gagepelipuhelimeen vuodelta 2004. Aivojen toimintaa mittaavan, kuvitteellisen Raakku-laitteen kehitystarina vappuvitsistä maailmanluokan bisnekseksi on kekseliäs tapa luoda syvyyttää näyttelyyn ja antaa yleisön kurkistaa nousukauden teknologialiiketoimintaan ikään kuin sisältä käsin. Leikas onkin juuri oikea mies johdattamaan aiheeseen: hän on alalla 1990-luvun puolivälistä asti vaikuttanut konkari, joka ennen kirjailijanuraansa toimi mitä moninaisimmissa tehtävissä oululaisissa teknologiafirmoissa. Fiktiivisen kertomuksen rinnalla näyttelystä löytyy paljon taustatietoa Oulun IT-alasta ja sen historiasta. Kaikki alkaa Oulun yliopiston perustamisesta suomaalle ja jatkuu Pohjoismaiden ensimmäisen tek-


Leikas onkin juuri oikea mies johdattamaan aiheeseen: hän on alalla 1990-luvun puolivälistä asti vaikuttanut konkari, joka ennen kirjailijanuraansa toimi mitä moninaisimmissa tehtävissä oululaisissa teknologiafirmoissa.

Nokia 5110 matkapuhelin. Kuva Mika Friman.

nologiakylän pystyttämisellä ja talousveturi Nokian vaiheittaisella saapumisella pohjoiseen. Ouluun kehittyy suotuisat olosuhteet tieteellisen tutkimuksen ja liiketoiminnan yhteispelille ja Nokian ympärille muodostui kokonainen alihankkijoiden ja pienten teknologiayritysten ekosysteemi. Kiinnostavana maailmanpoliittisena kuriositeettina näyttäytyy Mihail Gorbatšovin vierailu Oulussa kuuluisine koesoittoineen vuonna 1989, vain pari vuotta ennen neuvostojärjestelmän romahdusta. Mikä lieneekään ollut Gorbatšovin samalla reissulla kokeileman Raakkumittarin osuus seuranneessa historiallisessa mullistuksessa? Yleisölle on tarjolle myös erilaista tekemistä. Tekniikasta kiinnostuneet voivat kokeilla virtapiirien erilaisia kytkentöjä;

kahvila Elliottissa voi verestää flipperitaitojaan ja soittaa aikakauden musiikkia. Onpa näyttelyyn rakennettu oululaisten hyvin tunteman DC-9-matkustajakoneen aidon kokoinen matkustamokin, johon voi käydä istumaan ja kuvitella lentävänsä Helsinkiin ja takaisin juuri ajoissa ennen kuin Metsolat alkavat. Kieltämättä koko näyttelyssä on tietty katkeransuloinen tunnelma, jonka tavoittaa sellainenkin oululainen, joka ei itse ole ollut kaupungin teknologiabuumin keskiössä. ITalan kasvu näkyi koko Oulussa, joka tuntui parissa kymmenessä vuodessa muuttuneen uneliaasta maaseutukeskuksesta kansainväliseksi, eloisaksi ja avoimeksi kaupungiksi. Alan romahdus Nokian vanavedessä on kaupungin kollektiivinen trauma, jota tuskin vielä on kunnolla käsitelty.

Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa on hyvä paikka käydä kokemassa noita tuntemuksia. Näyttely ei kuitenkaan jää surkuttelemaan teknologiakaupungin kohtaloa vaan jättää yleisön arvioitavaksi, kuinka Raakku-laitteiden lopulta käy. Ja oululaisten omissa käsissä on toivottavasti kaupungin tulevaisuuskin.

Näytönpaikka pohjoisessa piilaaksossa 2.12.2017–6.1.2019 Oulun taidemuseo, Kasarmintie 9 STIIKNAFUULIA

17


Antti Leikas: Tonttu Siltala 2018 250 s.

Tonttuasiantunti Antti Leikas kirjoitti itsensä näköisen kirjailijan metafyysisen tonttutrillerinsä sankariksi

Teksti: Kasimir Sandbacka Kuvat: Laura Tauriainen 18 STIIKNAFUULIA

Ei ole helppo keksiä sopivaa lajimääritelmää, johon Antti Leikkaan tuoreen romaanin Tonttu (2018) saisi siististi lokeroitua. Se on eräänlainen metafyysinen trilleri, hupaisa jännityskertomus ja tunnetun fysiikan tuolle puolen kurkistava maailmanselitys. Tonttu on myös autofiktio eli fiktiivinen omaelämäkerta, sillä sen päähenkilö on kirjailija nimeltä Antti Leikas. Haastatteluun ilmaantuu kuitenkin kirjailija siviiliminässään. – Romaanissa esiintyvä Antti Leikas on fiktiivinen hahmo, kirjailija korostaa. Kirjailija Leikas pohtii, että markkinointimielessä olisi ollut hauskaa esiintyä romaanin Leikkaana, mutta hän ei ollut lopulta valmis menemään niin pitkälle. Internetistä tosin löytyy pari mainosvideota, jossa raja kahden Leikkaan välillä hauskasti hämärtyy. Myös kustantaja Touko Siltalasta ja

kustannustoimittaja Sari Rainiosta löytyy romaanista kuvitteelliset versiot. Molemmat osallistuivat romaanin tekoprosessiin ja osasivat suhtautua omiin fiktiivisiin kaksoisolentoihinsa huumorilla. He tosin muistuttivat Leikasta siitä, ettei romaanista saa tulla mikään sisäpiirin vitsi vaan kaikki henkilöhahmot on kirjoitettava tarinan ehdoilla. – Touko on persoona, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi kirjallisuuteen, Leikas kommentoi. – Ja niin on kyllä Sarikin. Romaanissa tonttututkimusta tekevä Leikas tempautuu mukaan outoon tapahtumaketjuun, jossa panoksena ovat niin kirjailijan perheonni kuin maailmankaikkeuden tulevaisuus. Vauhdikkaasti etenevästä kertomuksesta ei käänteitä puutu, kun Leikas-parkaa riepotellaan yhä bisarrimpiin tilanteisiin. Yhdistävä tekijä tapahtumien taustalla ovat tontut ja muutokset, joita


ija ne tuntemamme maailman kudoksessa aiheuttavat. Tai oikeammin: maailma ei ole sellainen, jollaisena sen tunnemme.

Juoni edellä Tontut ovat kiinnostaneet Leikasta lapsesta asti. Häntä ärsyttää, että tontut liitetään pelkästään jouluun, vaikka ne ovat paljon laajemmin osa suomalaista tarinaperinnettä. Tämä siitäkin huolimatta, että ajatus tonttuaiheisesta romaanista heräili juuri joulun aikaan. Jokainen Leikkaan kirja on syntynyt omalla tavallaan. Vesitrilogian (Melominen (2011), Huopaaminen (2013) ja Soutaminen (2015)) päätösosan kirjoittaminen oli haastavaa. Jännitysromaanin kirjoittaminen kiinnosti Leikasta jo tuolloin, ja Soutamiseen

tulikin tiettyjä jännityselementtejä. Liiaksi sitä ei kuitenkaan voinut trillerin suuntaan viedä, jotta se ei riidellyt trilogian aiempien osien kanssa. Tontun synnytys oli aiempia romaaneja vaivattomampi. Romaani alkoi kirjoittautumaan itse Soutamisen jälkeen. Se olikin kustantajalle mennessä valmiimpi kuin Leikkaan aiemmat käsikirjoitukset, ja sen juoni muuttui käsikirjoitusvaiheesta yllättävän vähän. Jännitysromaanin konventiot tarjosivat sekä haasteita että tukea kirjoittamiseen. Vaikka genre antaa kirjoittamiselle tietyn tukirakenteen, Leikkaan mukaan kirjailija on myös lajityypin vanki. Jännitysromaanissa tietyt asiat täytyy olla kunnossa: juonen on oltava vetävä ja tapahtumien riittävän uskottavia. Leikkaalla ei esimerkiksi ollut mitään kokemusta aseista ja joutui selvittämään niiden toimintaa romaaniaan varten. – Halusin tietää, miltä kuulostaa, kun pyssyllä ammutaan auton konepeltiin. Hän kertoo myös tuskailleensa aina juonen kehittelyn kanssa ja että oli mielenkiintoista lähteä kirjoittamaan juoni edellä, sommittelemaan tapahtumia pala palalta. – Juonen rakentelu koukutti, hän myöntää. Toisaalta genre antoi myös tiettyjä vapauksia. Jännityskirjallisuudessa on mahdollista tuoda tarinaan suhteellisen nopeasti uusia henkilöitä. Leikkaalle moisten hahmotelmien kirjoittaminen tuntui luontevalta. Hän ei kirjoita sukupolvien aikajänteellä vaan kaikki hänen romaaninsa kertovat verraten lyhyestä ajanjaksosta. – En ole kronikoitsija. Genrejä sekoittavalla Tontulla on esikuvia monista lajityypeistä, kuten Ian Flemingin James Bondit ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Leikas mainitsee inspiraation lähteekseen myös Dan Brownin salaliittotrillerit, joissa Tontun tapaan maailman kohtalo on vaakalaudalla. – Mutta siinä missä Brownin päähenkilö Robert Langdon on oikeasti pätevä asiantuntija, Tontun Antti Leikas vain esittää sellaista, oikea Leikas myhähtää.

Liian kiltti kirjailija Vaikka Tonttu poikkeaakin melkoisesti vesitrilogiasta, sitä yhdistää Leikkaan aiempaan

tuotantoon terävä mutta humaani huumori. Se ei Leikkaan mukaan ole tietoisesti rakennettua vaan kumpuaa hänen omasta maailmankatsomuksestaan. – Yhtään kirjaa en ole kirjoittanut siten, että kirjoitanpa hauskan kirjan. Leikas uskoo, että kaikilla ihmisillä on kyky toimia hyvin. Hän joutuukin kirjoittaessaan joskus kamppailemaan tätä optimistista maailmankatsomustaan vastaan. – Henkilöhahmoista tulee liian kilttejä. Hän kertoo keskustelleensa pahoista aiheista kirjoittaneiden kollegojen kanssa ja huomanneensa, ettei ole helppoa pukeutua

Romaanissa tonttututkimusta tekevä Leikas tempautuu mukaan outoon tapahtumaketjuun, jossa panoksena ovat niin kirjailijan perheonni kuin maailmankaikkeuden tulevaisuus.

julmien tai itsekkäiden ihmisten nahkoihin. Pahasta kirjoittaminen on rankkaa, eikä Leikas usko, että hänestä olisi kirjoittamaan todella synkkää kirjaa. Ei Tonttu silti pelkkää ilottelua ole – onhan sen alaotsikkokin Matka pimeyteen. Humoristisen perusvireen alta löytyy synkkiäkin vivahteita. Maailman johtavana tonttuasiantuntijana itseään pitävä päähenkilö-Leikas saa huomata, että tietää lopulta hyvin vähän. Tapahtumien taustalla juonitteleville tahoille hän on pelkkä työkalu, väline tavoitteiden saavuttamiseksi. Hän kiskaistaan käänteestä toiseen kyselemättä ja muut tuntuvat olevan alati paremmin perillä siitä, mistä kaikessa on kyse. Jopa päähenkilön kiinnostus tonttuihin

STIIKNAFUULIA

19


alkaa näyttää vaaralliselta päähänpinttymältä, jonka vuoksi hän on valmis uhraamaan kaiken: avioliittonsa, terveytensä, henkensäkin kenties. Toki tapahtumien taustalta paljastuvat, maailmankaikkeutta järisyttävät mittasuhteet tonttuinnostuksen tavallaan oikeuttavatkin.

Sieniä ja säieteoriaa Lukiossa pitkä fysiikka jäi Leikkaalla kesken, sillä se ei tarjonnut riittävästi vastauksia. Tontussa metsästetäänkin paitsi, no, tonttuja myös vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Romaanissa rakentuu varsin omintakeinen kosmologia, joka ei kuitenkaan ole niin irrallaan nykytieteestä kuin voisi kuvitella. Romaanin mielikuvituksellisista käänteistä huolimatta Leikas halusi, että sen sisältämät tieteelliset faktat pitävät

mahdollisimman hyvin paikkansa. Tarinassa sivutaan muun muassa säieteoriaksi kutsuttua hiukkasfysiikan selitysmallia ja geeniteknologian viimeisimpiä kehitysaskeleita. Siis mielikuvitusta kutkuttavia tieteenaloja, jotka kehittyvät koko ajan hurjin askelin. – Matemaatikkona pidän ääriasioista, Leikas sanoo. Hän huomauttaa, että hiukkasfysiikassa operoidaan teoreettisilla malleilla, joiden yhteys mitattaviin tuloksiin on hyvin hauras. Teorian uskottavuuden ratkaisee sen matemaattinen hienostuneisuus. Tässä mielessä tieteessäkin on kyse spekuloinnista, tosin kurinalaisesta sellaisesta. Tonttujen ja hiukkasfysiikan lisäksi Leikasta kiehtovat sienet, jollaisiksi tontutkin romaanissa paljastuvat. Hän kertoo teoriasta, jonka mukaan sienet olisivat tulleet maapallolle asteroidin tai meteoriitin mukana avaruudesta, ja toisesta, jonka

mukaan sienirihmastot estävät maaperää valumasta meriin. – Toisaalta sienet ovat geneettisesti lähempänä ihmistä kuin vaikkapa bakteerit tai virukset, Leikas kertoo. – Siksi niiden aiheuttamia tauteja on usein paljon vaikeampi parantaa. Moneen kysymykseen löytyy Tontussa vastaus, mutta paljon kysymyksiä jää myös ilmaan. Paljonko maailmassa on tonttuja miksi suomalaiset kulttuurisuvut ovat niiden kintereillä? Mitä muita tahoja taustalla juonittelee? Ja mikä on Antti Leikkaan osa maailmankaikkeudessa? Sen Leikas paljastaa, että jos Tonttu löytää lukijansa, hänellä on jo mielessä jatkoa sille. Leikkaan oman kotipihan saunassa asuu muuten muuan tonttu nimeltä Hermanni Koponen, joka tosin ei ole romaanissa esiintyvä tonttu Koponen.

Paljonko maailmassa on tonttuja miksi suomalaiset kulttuurisuvut ovat niiden kintereillä? Mitä muita tahoja taustalla juonittelee? Ja mikä on Antti Leikkaan osa maailmankaikkeudessa?

20 STIIKNAFUULIA


Kirja-arvostelu

Vaietun menneisyyden vaivihkainen paino Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017. 285 s.

Teksti: Aino Isojärvi

Heidi Könkään sisällissota-aiheinen romaani Sandra on verevä muistutus sata vuotta sitten käynnistyneistä onnettomista tapahtumista, joissa aate iskeytyi aallon lailla murtajaa vasten, ja vain hetkeä aikaisemmin Suomeksi nimetty kansakunta repeytyi rajusti. Ei kahtia, vaan hajanaisiksi sirpaleiksi: kovin harva lopulta tiedosti, miksi tai minkä tähden lähti taistelemaan, ja kenen puolelle. Syynä saattoi olla pakottaminen, uhkailu, tai värin valitseminen ainoan samassa tilanteessa olevan tutun, eli veljen tai naapurin mielipiteen perusteella. Myös siviilit merkittiin näkymättömän auran avuin: kuka tahansa saattoi olla välittömässä hengenvaarassa sukulaissuhteidensa tai silkan uteliaisuutensa vuoksi. Sandra on henkilöromaani, joka kertoo juuri tällaisesta, yksinkertaisesta ja tavallisesta perheestä, joka tahtomattaan tulee kiskaistuksi keskelle sotaa. Torpparintupa kun sattuu sijaitsemaan taisteluiden kulkureittien välittömässä läheisyydessä. Kronologisesti esitettävä tarina kerrotaan kolmen kertojanäänen voimin. Ensimmäinen on tietysti nimikkohenkilö Sandra, entinen huutolaislapsi, tuleva torpan emäntä, jolle auvoisinta onnea edustavat Janne-aviomiehen riskit, maatyöläisen käsivarret, pihanurmella temmeltävä vilpitön lapsikatras, sekä makeat, mullasta kaivetut porkkananpalat, jolle herrasväki ei ymmärrä antaa arvoa. Näkökulmaa tuo myös Jannen sisko, Sandran käly Lyyti, joka on edellä mainittua tasapainottomampi ja oikukkaampi, säätyläiserojen vuoksi mahdottomien rakkauksien perässä kirmaava villivarsa. Jos Sandra on puurtaja, Lyyti on pyristelijä – yhtä kaikki, molemmista tulee yhteiskuntansa uhreja. Molempia aika satuttaa, molempien tuskaa se lopulta lievittää, kun Janne lähtee sotaan ja koko perhe luisuu ennalta-arvaamattoman pitkään odotukseen. Heikoin kertoja, Sandran lapsenlapsen Klaaran ääni, kulkee nykyajassa. Keski-

ikäisen, työttömän näyttelijän kohtaamia ongelmia on mahdotonta edes verrata siihen, mitä Sandran ja Lyytin todellisuuteen kuuluu, aina kouriintuntuvasta nälästä, kivuliaista lapsenpäästöistä puoliksi maatuneiden ruumiiden puhdistamiseen. Klaaran läsnäolo on ohutta ja heikosti perusteltua. Vaikka hahmon ilmeinen tarkoitus on luoda samaistumispohjaa, herätellä lukijaa havahtumaan tapahtumiin ja tulkitsemaan niitä nykyajassa, ääni tuntuu tarpeettomalta ja päälle liimatulta. Hieno, vaikuttava romaani olisi vaivatta kantanut itsensä tyylikkäästi vaietun menneisyytensä turvin, ilman rautalangasta taivuteltua haikeutta ja surumielisyyttä. Toisin kuin esimerkiksi Sofi Oksasen romaaneissa, Klaara ei varsinaisesti risteä osaksi Sandran kertomusta, vaan pysähtyy ainoastaan istahtaakseen vanhan arkun päälle ja lukeakseen unohdettuja päiväkirjamerkintöjä. Hänen henkilökohtainen puhdistautumisensa, jonka suvun salaisuuksien paljastuminen saa aikaan, jää äärimmäisen etäiseksi ja ontoksi. Vahvimmillaan Köngäs onkin puhuttelevassa historiankuvauksessa, joka on tarkkaa ja harkittua. Könkään ilmaisu on taitavan maltillista, mietiskelevää, askeettista ja niukkasanaista. Jokainen virke avautuu koruttomana, liioittelemattomana, ja sävy on oiva kätkemään taakseen pidätettyjä tunteenpurkauksia. Kun on jatkettava vain eteenpäin. Kun palvelijan on aina pestävä astiat, vaikka olisi mikä vallankumous. Ja entä jos vain herroilla on sielu – mitä tuleekaan köyhän tehdä kärsimyksistä pelastuakseen? Romaani tuo iholle kosketuksen ajasta, jota ei ehkä ollutkaan. Tai jota ei ole ollut, ennen kuin siitä on vihdoin uskallettu puhua. Tarinan elinvoimainen sinnikkyys paikantuu etenkin rohkeisiin naisiin, jotka ovat kannatelleet tuvan seiniä pystyssä vielä sen jälkeen, kun savuavat ammukset ovat kulottaneet kaiken muun maan.

STIIKNAFUULIA

21


Harhailevia, laiskottelevia ajatuksia lukemisesta ”Plume käveli epähuomiossa kattoon sen sijaan että olisi pitänyt jalkansa maassa. Ja annas olla, kun hän sen huomasi, oli jo liian myöhäistä.” (katkelma Michauxn proosarunosta Plume katossa kokoelmasta Höyheniä, s. 43)

Meillä on töissä lukupiiri. Kokoonnumme kerran kuussa tunnin ajaksi juttelemaan valitsemastamme klassikkokirjasta, kokemuksia ja ajatuksia, ehkä vähän analyysiakin. Illalla nukkumaan mennessä tartun romaaniin (tai näytelmään, tai mikä se sattuukaan olemaan) ja pujahdan toisiin maisemiin ja henkilösuhteisiin. Tiedostan, että kirjaa lukee jossain myös joku toinen. Ajatus on kiehtonut aina, että jossain, valtameren tuolla puolen, on joku, joka pureksii mielen sopukoissaan samoja aihioita kuin minä. Tai vielä parempaa, joku on jo keksinyt kirjoittaa niistä. Olen lukenut ja samalla kokenut paljon: Juhani Ahon (Yksin) Pariisista, L. Onervan (Inari) miesssuhteista, Pakkalan (Vaaralla ja Elsa) lapsista, Joel Lehtosen rakastuneesta rammasta ja monenlaisista elämisen episodeista Maria Jotunin (Huojuva talo), Minna Canthin (Työmiehen vaimo), Elvi Sinervon (Viljami Vaihdokas), Halldór Laxnessin (Salka Valka), Gustave Flaubertin (Rouva Bovary), William Shakespearen (Kuningas Lear) ja ties kuinka monen muun kaunokirjallisen

22 STIIKNAFUULIA

teoksen parissa. Onneksi näitä riittää. Lukeminen on ollut etuoikeus, ja lapsuuden kirjat kyllä muistan. Jos elämä olisikin lukemista ja kirjoittamista. Tiedän myös, että kokemukseni ei ole ainoa laatuaan. Meitä on monta. Siksi kirjoja kirjoitetaan, yhä uudestaan samoja aihioita eri vuosikymmeniltä ja eri maanosista, eri genrein ja erilaisin mainoslausein. Kirjoja on paljon, ja lukijana teen rajausta sen suhteen, mikä teksti saa aikaani. Suvi Aholan väitöskirjaan pohjautuva teos Lukupiirien aika (2013) kertoo kiintoisasti lukemisen yhteisöllisyydestä ja suomalaisen lukemisen kulttuurin juurista. Luvussa ”Kirjailijoiden hautomot” esitellään tiivistetysti liuta kirjailijoita, jotka ovat lyöttäytyneet yhteen keskustelemaan ja seurustelemaan, viihtymään keskenään. Kirjallisia seuroja ja klubeja on kehkeytynyt mm. kaupunkeihin, ja meillä Oulussa Huutomerkin toiminta on tänä päivänä varsin mainio esimerkki yhteisöllisestä sanataiteesta. Tarve kertoa ja tulla kuulluksi pysyy. Tarvitaan myös lukemisen opettelemista.


Lukeminen on ollut etuoikeus, ja lapsuuden kirjat kyllä muistan. Jos elämä olisikin lukemista ja kirjoittamista. Tiedän myös, että kokemukseni ei ole ainoa laatuaan.

Lukemalla opitaan lukemisesta ja maailmasta. Monesti houkuttelevat puitteet ja hyvä seura kannustavat. On lukuponeja, lukukoiria, lukukaneja ja lukuvasikoita. Eläimet kuuntelevat, kun ihminen lukee ääneen – mikäpä siinä. On myös kirjallisuuden terapeuttinen puoli, vaikkapa lukemisterapia (reading therapy), jossa lukeminen on valjastettu hyvinvoinnin välineeksi. Lukemista tutkitaan aivojenkuvantamislaitteilla, mitä aivoissa tapahtuu, kun lukeminen toteutuu. On jotenkin merkillistä ajatella, että maapallon väestön yli 15-vuotiaista 745 miljoonaa henkilöä (14%) on täysin lukutaidottomia (Lukukeskus 2017). Lukemisen tulisi olla kuitenkin jokaisen perusoikeus. Kirjan kautta saamme mahdollisuuksia moniin näkymiin maailmasta, elämästä, ihmisistä ja itsestämme. Opimme jotain myös empatiasta samaistumalla kirjan hahmoihin. Natalie Goldberg (Avoin mieli) sanoo, että jos kirjoittaa lukematta toisten kirjailijoiden teoksia, kirjoittaa tyhjiössä. Tai että lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhteisöllistä toimintaa. Jotkut saattavat oman kirjoitusprosessin aikana olla lukematta muiden tekstejä, jotta eivät saisi vaikutteita. Minua lukeminen aktivoi ja annan kaiken vaikuttaa. Olen hämmästellyt, kuinka usein Shakespeare kirjoittaakaan näytelmissään eläimistä. Löytyy mahtavia kuvauksia (kaiken maailman kuvatuksia) tunteista ja dialogeista, jotka metaforisesti saavat ilmiasunsa rottina, koirina, hevosina tai lampaina. Kirjailijana sitä toivoo, että kun oma teksti lähtee julkaisuna maailmalle, se löytää lukijansa ilman minua. Henry Michauxn teksteihin en kyllästy. ”Kun olen saanut kirjan luetuksi, minua harmittaa, ettei minulla ole siitä hajuakaan…tietenkään.” (runosta Koiran elämää, Höyheniä) Kotini on kirjastoni. Kirja on koti, jossa viihdyn. Pirjo Suvilehto

Pirjo Suvilehdon peitevärityö My life as a dog (2016) kuvaa lukijaa, jolla on eläimen ja ihmisen piirteitä. Luettavanaan sillä on elämäkerta – koiran elämästä. Alkuperäinen koko A3.

STIIKNAFUULIA

23


Taidekoulussa Raittilalla Simo Räisänen Pienoisnovelli

Kiinnostukseni kuvaamataiteisiin lopahti heti alakoulun ensimmäisellä luokalla eikä herännyt koko kansakouluaikana, sillä piirustuskynä ei pysynyt sormissani. Puukko, saha ja vasara sen sijaan sopivat käteeni, vaikka olinkin ehtinyt saada ekaluokalle mennessäni vasemman etusormen juureen kymmenkunta puukonarpea, sekä oikeaan ranteeseeni pahan pokasahan nirhaisun. Kuvaamataidon tunnit tuntuivat minusta tuskaisilta. Opettajan toistuvat moitteet saivat minut lukkoon, enkä kyennyt vastaanottamaan opetusta. Sama jatkui oppikoulussa. Lukiossa terästäydyin, ja tein osan vaadittavista vesiväritöistä nuoremman sisareni avustuksella kotona. Inho kuvaamataitoa kohtaan jäi kuitenkin kytemään vuosikymmeniksi. Käsitykseni alkoivat lientyä tutustuttuani nykyiseen vaimooni, joka kävi muiden opintojensa ohella Limingan taidekoulua. Niinpä minuakin sivistettiin taidenäyttelyihin viemällä. Opin uutta kultaisesta leikkauksesta, värien maailmasta, tasapainosta sekä väriteoriasta. Vähitellen vastustukseni laimeni ja aloin ymmärtää tauluista jotain. Jopa abstrakteista, mikä aikaisemmin olisi ollut minulle täysin mahdotonta. Muutettuamme vuosia myöhemmin Kokkolaan tutustuimme perheeseen, jossa emäntä maalasi ja isäntäkin oli asialle suopea. Niinpä silloin tällöin kesäisin teimme vaimon kanssa yhteisen retken Kokkolan kuvataideyhdistyksen kanssa muilla paikkakunnilla pidettyihin näyttelyihin. Toisinaan matkustimme tuttavaperheen kanssa Helsinkiin ostamaan taidetarvikkeita vaimolle.

24 STIIKNAFUULIA

Kerran taas vaimomme sopivat keskenään uudesta reissusta Helsinkiin. Tavan mukaan ystäväperheen isäntä toimi kuskina ja minä istuin vieressä etupenkillä. Kun ostokset oli suoritettu, ystäväperheen isäntä tiedusteli, missä vielä käytäisiin ennen kotiin paluuta. Aikaa kuulemma oli. Ystäväperheen vaimo ehdotti, että piipahtaisimme kylässä Tapanilla. Ystäväpariskunta käveli edellä ja me vaimoni kanssa takana: – Kuka se Tapani Raittila on? – Teeskenteletkö sinä? Etkö tosiaan tiedä? – Mistä minä tietäisin? En ole helsinkiläinen. – Pitäisi tietää. Tapani Raittila on Ateneumin opettaja, matrikkelitaiteilija sekä kuuluisa muotokuvamaalari. – Paljonko sen muotokuvat maksaa? – Kymmeniä tuhansia. – Et voi olla tosissasi! Entä maalaukset? – Akvarellitkin parisen tuhatta. – Mistä nuo sen sitten tuntevat? – Ovat perhetuttuja. Tutustuivat opiskeluaikana Helsingissä. Kävelimme Katajanokan katuja kohti Tapani Raittilan asuntoa. Ystäväpariskunta äkkäsi odottamattamme asunnon ja Raittilan, joka oli menossa kotiinsa. Saimme kutsun tulla sisään kahvittelemaan. Kahvien jälkeen ystäväperheen vaimo pyysi Raittilaa esittelemään akvarellejaan kertoen päättäneensä ostaa muutaman. Sävähdin muistaessani vaimoni puheet niiden hinnoista. Raittila levitti huoneen lattian täyteen akvarelleja. Ystäväperheen vaimo katseli maalauksia hetken. Sitten hän alkoi poimia niitä yksi kerrallaan: – Otan tämän, tämän ja tämän.

Sitten hän tiedusteli: – Ai niin! Paljonko nämä maksavat? Minusta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Hinta osoittautui kuitenkin hyvin vaatimattomaksi. Ymmärsin tilaisuuteni koittaneen. Tapaisin Tapani Raittilaa tuskin koskaan uudemman kerran. Maalaukset olisi ostettava nyt. Niinpä kumarruin poimimaan kymmenkunta akvarellia. Vaimooni meni pienempi ahneus, ja hän valitsi kaksi. Saimme työt samaan hintaan kuin ystäväperheemmekin, ja lisäksi kaksi kuukautta maksuaikaa veronpalautusten tuloon asti. Paluumatkalla minulle hymyiltiin leveästi. Odottamaton kiinnostukseni kuvaamataiteisiin ei ollut jäänyt vaille huomiota. Jäin pian tämän jälkeen eläkkeelle, eikä eläkepäivinäni vaimon tarvinnut enää painostaa minua lähtemään näyttelyihin. Tein sen vapaaehtoisesti.


Runoja

Eeva Maria Al-Khazaali Kuinka juuri tällä hetkellä tuntee olevansa rakastettu, mutta vieraassa maassa. Tämä maa on minulle surun synonyymi. * Maisema ui sumussa, joka on paksua kuin maito. * Sileä kivi kädessä, aaltojen rantauttamana, katson kivenlohkareelta valtamerta. Kuka tämä on, joka on sanonut jo kerran: meri, aallokkojen alttoviulua soittaa. * ”Sinussa on ihmisenkokoinen ikävänpaikka”, arpi tai mustelma, ajankuilu mustaa merta, * Staattinen kasvo silmien alta poskiluille, siruina kerran, ja taas ehkä, leuan kärkeen. Mikään ei. Nämä kasvot saattavat. Nämä kasvot eivät jätä. Mutta valo loistava on meissä kuoleman rajan yli. Kuin sanat, kuin sävel, sanat ja viivähdys valkoisella arkilla. Ja tämä. Nämä uutiset hänen kuolemastaan

Muistot

Marja-Riitta Vainikkala Alapihalta pääsee puistoon ja meren rantaan. Kesäiltoina puistossa istuskelee pariskuntia. Nyt siellä on hiljaista, on kevät. Jo puistossa kuulee lokit. Ne ovat vasta tulleet. Aurinkoa vasten liitäessään ne ovat mustia. Matalalennossa ne muuttuvat valkoisiksi, lokin näköisiksi ja kirkuvat. Myös vuosia sitten toisen meren rannalla lokit kirkuivat. Maisema oli lämmin, kalliot karheat. Hän istui kalliolla ja koetti saada maiseman itselleen muistoksi, sillä siihen paikkaan hän ei enää tulisi. Meri oli tyyni, kermaa. Kun maiseman yritti tavoittaa, se loittoni. Sitä ei saanut kiinni. Se loittoni, kun sen tuntemisesta tuli pakko. Voiko muistot tallettaa että niihin palaisi kuin tuttuun paikkaan ja kuljeskelisi kuin unen loputtomissa huoneissa? Aika on sopimus. Tapahtuma on yhtä hyvin nyt kuin silloin. Kiinnittää muisto mieleen yhtä eläväksi kuin itse kokemus vai onko muisto elävämpi? Rannasta lähtiessä voi vielä kääntyä katsomaan. Meri on nyt kauempana, muuttumassa muistoksi.

STIIKNAFUULIA

25


Vanhentaahan net eletyt vuet Marjatta Kaasila

Runoja peräpohojolan murthela

Onhan hyä ko aamula herrää eikä tiiä tulevan päivän tuliaisista mithän

Jonaki arkisena päivänä silimistäs vilikkuu valo vaikket läheskhän joka päivä kirkasta oluani

Hyät ja pahat tullee oottamatta iloset asiat yllättää ikävälä ei ole eellusmiestä itku pitkästä ilosta ruatta iso näläkä Varphailhan häätyy olla pahanteosa Kolome on mukavaa päiväntuojaa Sie, Aurinko ja Mie

Kumottas kunnola kultanen kuu tanssais tähet taivhala juoksis ilopirut pellola kuuran kutomisa hunnuisa aamhun asti vihkis syksyn hopusti talaveksi eikä pöliättäs pörrölhän olevia

Mie en anna vanhuuen ovele kolokutella en anna sen pirthin kurkistaa Menkhöt ja kopistelkhot sinne misä iän tuomista vattanpuruista ja syänvaivoista alavarikshen surkiasti surkutelhan Kesäillan valssi kuttuu minut ilonpithon mie elän mie ilotten

Mie rakastan olemista täsä jamasa täsä hetkesä Ko on välhin variosa piliven takana havatteepi kirkhauen Kaks vanhaa pahankurista varesta iliman auringonpaistettaki jäit pirtin nurkhan raakkumhan ko palakhet pakkasit reput ja lähit maelmale omin valakosin siivin Valehtelen jos kehun Mie kattelen vain kaunheutta että myöthän on mukavaa muistelen ilosia asioita Rakhauesta puhumattakhan ikkää en kerkiä hunteeraamhan o

26 STIIKNAFUULIA

Häätyy sanua joskus on meno ko talavisoasa iliman pyssyjä

Olihan se aikaa ko kynttilän valua vahathin sytytethin kipinät silimhin syämhen ja vakhon vaikiihan eikä sannaakhan sanottu


Kevään uutuuskirjoja Илпо Коскела

Илпо Коскела

Люся, или

Последняя ведьма Европы

Люся

Kauko Haarakangas

Илпо Коскела

Miia Paani

Senioritarina ”Elämä on”

Люся, или Последняя ведьма Европы

Tuulet vastaan. Aforismirunoja

Unto ja Raija ovat aviopari, joiden työstä eläköitymistä ja seniorielämään sopeutumista kirjassa seurataan. Kirjassa on koskettavaa dramatiikkaa, huumoria, yllätyksellisyyttä ja elämänfilosofista pohdintaa. Unton ja Raijan yhteiseloon sisältyy niin onnea, murheita, elämään kuuluvia kähinöitä kuin koomisia tai tunteita järisyttäviä tapahtumia. Eläkeläispariskuntamme pyrkii pysyttelemään globalisoituvan ja digitalisoituvan yhteiskunnallisen menon matkassa. He haluavat kuitenkin elää yhdessä omalla tavallaan menneitä murehtimatta ja tulevaisuutta pelkäämättä. Heidän elämisenohjeekseen on vaikeuksien kautta muotoutunut, että on hyväksyttävä itsensä ja oma kehityshistoriansa sekä pyrittävä elämään täydesti mukana tässä hetkessä. Näin on, sillä ”elämä on”. Kirja tarjoaa lukijalle psykologista näkökulmaa vanhenemiseen ja Unton ja Raijan kokemuksiin perustuvia elämisenvinkkejä. Nordbooks, maaliskuu 2018

”Ohto Tapion valtias, mesikämmen mielityinen. Käy tänne käpein kengin, sukin mustin muhjuttele…” Suomi oli 1600-luvulla taikauskojen hallitsema maa. Vanhat perinteet istuivat tiukassa, ja konfliktit luterilaisen kirkon oppien kanssa olivat tavallisia. Lusia Rusintytär Korhonen oli ahmaslainen kansanparantaja, muinaisrunojen taitaja ja runonlaulaja. Kurjan kohtalon kokeneen Lusian vaiheita on kirjattu 1600-luvun käräjäpöytäkirjoihin, joissa häntä syytetään noituudesta. Ilpo Koskelan luoma Lusian (Like 2015) kuvitteellinen elämäntarina muuttuu edetessään fiktiosta pöytäkirjojen kertomaksi historiaksi. Lusia on myös tarkkaan taustoitettu kuvaus 1600-luvun talonpoikaiselämästä arkineen, iloineen ja suruineen. Kommissia comics, Venäjä, kesäkuu 2018

”Ne sen tekevät, ne pienet hetket. Eivät nyt muistu mieleen.” Tässä kirjassa karut pelkistykset kohtaavat uskaliaan puhuttelun ja villin kujeen. Turhaan ei ole Miia Paanin luomaa sanataidetodellisuutta luonnehdittu omaksi ”intensiiviseksi maailmaksi” (Jarkko Laine). Lyyrisistä mietelmien tiheässä maastossa oivallusta saattelevat avoimuus, suorasukaisuus ja haavoittuvaisuus. Paani tutkii yhtaikaa erikoisen genrensä mahdollisuuksia ja arkikokemuksen tajuttavuutta. ”Ihminen osaa kuvitella mahdottomia maailmoita, hävittää mahdolliset maailmat.” Esiintymisistä eri puolilla Suomea ja Venäjän Karjalaa Paani on uuttanut ilmaisuunsa yhteisyyden voimaa. Samalla hänen katseensa on vain tarkentunut yksittäiseen ja yksityiseen. ”Taakka sinä olet/ mutta ah, niin kevyt kantaa.” Miia Paani on oululainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kotimaisen kirjallisuuden maisteri. Häneltä on ilmestynyt neljä kaunokirjallista teosta ja paljon muita tekstejä antologioissa. Ulkoasusta, taitosta ja vinjettikuvista uutuudessa vastaa oululainen graafikko Sara Ahola. ntamo, maaliskuu 2018

STIIKNAFUULIA

27


Jarkko Remahl et al.

Pirjo Suvilehto

Pauliina Vanhatalo

Suku, sisu, sotu – Suomen sosiaaliturvan historiaa

Morfeuksen koirat Paris–Berlin

Toinen elämä

Kansaneläkelaitoksen tilaamassa sarjakuvaalbumissa käsitellään Suomen sosiaaliturvan historiaa ja kehitystä fiktiivisen Valtasen sukutarinan läpi. Tarina lähtee 1800-luvun lopulta, päättyen aina lähitulevaisuuteen 2020-luvulle. Sarjakuvakertomuksessa yhdistyvät faktatietouden lisäksi suomalaisesta kaunokirjallisuudesta tuttu perhetarinakehys, jossa yhden yhteisön läpi käsitellään koko maata ja kansakuntaa käsitteleviä asioita. Sarjakuvan on käsikirjoittanut Jarkko Remahl. Piirtäjinä toimivat Tessa Astre, Emma Haapamäki, Aapo Kukko, Niilo Kämäräinen, Petrus Louhio ja Iina-Sofia Silvennoinen. Kansaneläkelaitos, joulukuu 2018

28 STIIKNAFUULIA

Kirjailija ja runoilija Pirjo Suvilehto yhdistelee suvereenisti pop-kuvastoa, beatpoljentoa ja talliromantiikkaa; samalla kertaa arki ja korkeakulttuuri kohtaavat samaisessa poninlannan tuoksussa. Taiteilija Reijo Kärkkäisen harkitut kuvitukset runoteoksen sivuilla jakavat runoilijan kanssa yhteistä sielunmaisemaa. ”Suvilehto kirjoittaa mantereista, joiden välissä on hiljaisuus, ja hiljaisuus on maailma itsessään. Uni ja mielen sokkelo ovat runojen kosmos, jossa asuvat ponit, Pariisi ja Dylan. Uudet tekstit seuraavat Suvilehdon edellisen teoksen Morfeuksen koirien (2013) tassunjälkiä. Maailma on sama, mutta eri. Kosmokseen on nyt astunut pyhyyden läsnäolo, muiden läsnäolojenisäksi.” – Toimittaja ja kriitikko Jyri-Jussi Rekinen Nordbooks, huhtikuu 2018

Millaista on elää nuoruuden ja vanhuuden välissä? Kun ihminen on nuori, hän luo valinnoillaan tarinaa itsestään. Kuka olen? Mitä tahdon? Mihin kuulun? Suurista ratkaisuista rakentuvat Elämän suuren kertomuksen koukuttavat käänteet, kunnes valinnat on tehty ja ote tarinasta kirpoaa. Sen pituinen se. Mitä tapahtuu, kun kertomus päättyy? Silloin alkaa toinen elämä. Nuoruuden päättäväisyydelle, impulsiivisuudelle ja haaveille ei tunnu enää olevan tilaa tai käyttöä mutta mitä niillä sitten tekisi? Mistä aikuinen voi vielä unelmoida? Kuinka löytää olemassaololle suunta ja hahmo arjen rutiinien ja loputtoman toiston keskellä? Saako keski-ikäisestä ja luokkaisesta perheenäidistä kiinnostavan päähenkilön? Onko myöhäistä oppia elämään ilman juonta? S&S, 2018


La Minan paikallinen

Ilpo Koskela 2008. STIIKNAFUULIA

29


Ilpo Koskela 2008.

30 STIIKNAFUULIA


Ilpo Koskela 2008. Jatkuu. STIIKNAFUULIA

31


00

100

5

95

5

75

5 00

5

Atrain&Nord Kustannusliike

Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

25 100 5 95

5

0 75

5

25 5 0

Kotimainen. Paikallinen. op.fi/oulu

ravintolarauhala.fi

tuba.fi

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan

Stiiknafuulia 24  

Stiiknafuulia 24, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – maaliskuu 2018.

Stiiknafuulia 24  

Stiiknafuulia 24, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – maaliskuu 2018.

Advertisement