Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 31

JOULUKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA

Jointti Jaska kääri hihansa

Botniavoittaja Tommi Kinnunen Kirjailijavieraana Kicki Sehlstedt Keskeneräiset teokset kaapista ulos!

8,00€

1799 6761


JANNE LEPPÄKOSKI

Pohjoisessa osataan! Heti alkuun lämpimät onnittelut Metsä meidän jälkeemme -teoksellaan Tieto-Finlandiapalkinnon voittaneelle kirjailijaseuramme jäsenelle, toimittaja Jenni Räinälle ja hänen työryhmälleen, eli pohjoisen journalisteille Anssi Jokirannalle, Pekka Juntille ja Anna Ruohoselle! Tieto voitosta tuli tämän lehden kannalta turhan myöhään, mutta seuraavasta numerosta päässemme lukemaan tekijöiden voitonjälkeisistä tunnelmista ja tulevista suunnitelmista. Suomalaisesta metsästä puhutaan usein talouden ja metsäteollisuuden näkökannalta. Tutkijahaastattelujen pohjalle rakennettu journalistinen tietokirja taas kertoo metsiemme tilasta luonnon näkökulmasta, ja tarjoaa näin arvokasta, tutkittua tietoa metsiä ja niiden tulevaisuutta koskevaan keskusteluun. Räinä kertoi Aamulehden haastattelussa, etteivät tekijät halua syyllistää yksittäisiä metsänomistajia hakkuista, vaan toivovat metsäkeskustelun keskiöön nousevan sen, millaisia toimia metsissämme valtio tukee. Tietokirjallisuuden Finlandia-valitsijana toimi tänä vuonna taloustieteilijä Sixten Korkman, joka korosti puheessaan tietokirjallisuuden yhteiskunnallista merkitystä: ”Tietokirjallisuus on silta tutkimuksesta julkiseen keskusteluun. Sen avulla hahmotetaan isoa kuvaa tapahtumien taustasta ja syy-seuraussuhteista. Tietokirja asettaa eri ilmiöt laajempaan yhteyteensä ja luo edellytyksiä arvioida niiden seurauksia ja merkitystä. Näin se palvelee yhteiskunnallisen keskustelun ja sitä kautta demokratian toimintaa. --- Olisi erittäin arvokasta, jos me suomalaiset lukisimme enemmän – niin kaunokirjallisuutta kuin tietokirjoja. Se tukisi keskinäistä ymmärrystä ja asiapohjaista keskustelua sekä viime kädessä yhteis-

kuntaa suotuisasti kehittävän politiikan edellytyksiä. Tähän on hyvät edellytykset, sillä Suomessa tuotetaan erittäin paljon tietokirjallisuutta, tuhansittain. Suomessa tuotetaan myös varsin korkeatasoisia tietokirjoja.” Niin ikään kirjailijaseuramme jäsen, oululainen Katariina Vuori palkittiin puolestaan tietokirjailijapalkinnolla Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Kyllä täällä pohjoisessa vaan osataan! Perusteluissa kiitettiin tuotteliaan ja monipuolisen tietokirjailijan uteliaisuutta, tiedon etsimistä ja ajankohtaisiin aiheisiin tarttumista. Paljon onnea Vuorelle tunnustuksesta! Kuten Korkmankin totesi, on kaunokirjallisuudella tietokirjallisuuden ohella tärkeä merkitys yhteiskunnan kehittämisessä ja siitä käytävässä, hedelmällisessä keskustelussa. Sama koskee sarjakuvaa, joka tässä numerossa on edustettuna Henri Lepistön artikkelissa Oulun sarjakuvafestivaalista, missä hän tutustui laajaan joukkoon mitä erilaisempia sarjakuvateoksia ja -tyylejä.

Kirsi Huhtasen kirja-arviossa käsitellään siinäkin sarjakuvaa, Aapo Kukon tuoretta Sosialisti ja nihilisti -teosta. Vuoteen 1948 sijoittuva sarjakuvaromaani kertoo sotatraumojensa ja luovan työn haasteiden kanssa kamppailevista taiteilijoista Henrik Tikkasesta ja Arvo Turtiaisesta, jotka tekevät yhteisen matkan Italiaan ja samalla itseensä. Sitä taiteen tekeminen ja sen kokeminen syvimmiltään onkin – matkaa omaan itseen. Itsensä tunteminen antaa valmiuksia myös toisten ihmisten parempaan ymmärtämiseen, ja onkin siten olennainen elementti myös helposti polarisoituneiksi äityvissä, tärkeistä yhteisistä asioista käytävissä keskusteluissa. Itsensä kohtaaminen ei kuitenkaan ole helppoa, ja siksi oman itsensä kanssa jatkuvasti työskentelevän taiteilijan työ on usein rankkaa. Mutta kuten Jukka Tervokin toteaa aihetta käsittelevässä Taide on taidetta -kirjoituksessaan, on se myös riemastuttavaa ja palkitsevaa uuden löytämistä, leikinomaista kokeilemista ja heittäytymistä. Tekemisen ja luovan hulluilun ilo välittyy vahvana Jaakko Markus Seppälän reportaasista, jossa Seppälä kertoo ajastaan Reykjavikin taiteilijaresidenssissä. Reportaasi nostattanee residenssikuumeen taiteilijassa kuin taiteilijassa, joten jahka haku taas aukeaa, ei kun Jointti Jaskasta mallia ja kynäilemään maailman parasta residenssihakemusta! Kiitoksia kaikille lukijoille, kirjailijaseuran jäsenille ja lehden tekoon osallistuneille kuluneesta vuodesta. Vietetään hyvät joulut ja aloitetaan uusi vuosi uusin kujeiluin.

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Maria Kurtti maria.kurtti@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka PunaMusta Oy, Oulu 2019

2

STIIKNAFUULIA

Maria Kurtti, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 31 JOULUKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA Kannen kuva: Janne Leppäkoski.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti (WSOY 2018) voitti lokakuussa Oulun kirjailijaseuran Botnia-kirjallisuuspalkinnon. Heti ilmestyttyään lämpimän vastaanoton saaneen teoksen miljöönä on sodanjälkeinen tehdaskylä, jossa jokaisen asukkaan elämä pyörii tavalla tai toisella lasitehtaan ympärillä. Lue sivu 4. SISÄLTÖ: 4 Botnia-voittaja ammentaa historiasta 8

”Aiheuttakaa iloa, tuottakaa hämmennystä ja olkaa unohtumattomia”

12 Teksti, teos ja keskeneräiset kirjat

13 Kirja-arvostelu: Savukierteeseen kadonneet

14 Tosielämän tarinoista

ajankohtaisiksi dekkareiksi

25 Pakina: Muumi, musiikki ja muki

17 Kirja-arvostelu: Sodan heijastumia taiteilijuuden varjoissa

26 Kirjailijan työvuosi

18 Reykjavíkin syksyn sadepisarat

29 Jii Roikonen: Jasso

23 Lauri Ahtinen: Kuinka tulla onnelliseksi, osa 3.

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry on Oulun kaupungin taiteen ja kulttuurin kumppani.

24 Taide on taidetta

28 Vuodenvaihteen uutuuskirjat

30 Ilpo Koskela: Jooseppi

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 26 €/vuosi // Kestotilaus: 24 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 200 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3


Botnia-voittaja ammentaa historiasta

Tommi Kinnusen lapsuuden Kuusamossa sota oli vielä konkreettisesti nurkan takana muun muassa joen varsilla näkyvine korsuineen. Lapsuudesta juontaa myös kiinnostus Kinnusen silmää miellyttäviin jälleenrakennusajan taloihin.

4

STIIKNAFUULIA


Kuusamolaislähtöinen Tommi Kinnunen on historiaintoilija, jonka Botnia-palkittua romaania Pinttiä hallitsevat sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi ja vahvat naiset. Samaa aikakautta kuvaa naisten näkökulmasta myös elokuussa julkaistava romaani Ei kertonut katuvansa.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti (WSOY 2018) voitti lokakuussa Oulun kirjailijaseuran Botnia-kirjallisuuspalkinnon. Heti ilmestyttyään lämpimän vastaanoton saaneen teoksen miljöönä on sodanjälkeinen tehdaskylä, jossa jokaisen asukkaan elämä pyörii tavalla tai toisella lasitehtaan ympärillä. Pintti kertoo kolmen tehtaassa työskentelevän ja yhdessä asuvan sisaruksen tarinan. Sisarusparven esikoinen Jussi on epilepsiaa sairastava, ”tylsämielisenä” pidetty mies, joka kokee maailman herkemmin kuin muut. Helmi on vaikean menetyksen kokenut nainen, joka surussaan ei kykene olemaan lapselleen läsnä oleva äiti. Syyllisyyden piinaamana hän keskittää vähät voimansa siihen, mitä ei voi välttää edes sairas veli – työntekoon. Raili taas on oman tiensä pystypäinen kulkija, jossa leimahtaa herkästi sama viha, kuin vuosia aiemmin Amerikkaan häipyneessä, arvaamattomassa isässä. Botnia-raati kuvasi perusteluissaan romaania seuraavasti: ”Tommi Kinnunen kuvaa kolmannessa romaanissaan Pintti pientä yhteisöä tutulla taidolla. Ajankuvan Kinnunen hallitsee tälläkin kertaa varmasti. Romaanin tarina asettuu uomaansa siten, että se virtaa karahtamatta niihinkään kiviin, joita joku toinen kertoja ei kykenisi välttelemään.

Teksti: Maria Kurtti Kuvat: Janne Leppäkoski

Lukija tuntee olevansa etuoikeutettu päästessään niin liki romaanin henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Lukiessa tuntuu välillä, kuin seuraisi kaikkea sitä omin silmin, ja tässä onkin kirjailijan vaade: sinun pitää kokeman kaikki se, mitä kukin kuvatuista. Kinnusen kerronnan taidokkuus pakottaa joissakin kohdin laskemaan teoksen käsistä: on pysähdyttävä hetkeksi ja annettava pulssin tyyntyä. Toisessa kohdin sen tekee, koska on annettava juuri luetun kuin tuoksua ympärillä.” Syksyisin jaettavan Botnian ehdokkaaksi hyväksytään mitä tahansa kirjallisuuden lajia edustavat teokset, jotka on julkaistu saman vuoden keväällä tai edellisen vuoden syksyllä. Linjauksella Oulun kirjailijaseura haluaa kamppailla kirjallisuuden lyhene-

– En oikeastaan vieläkään ymmärrä, että Botnia-voitto tuli. Tuntuu kummalliselta, ja jopa epäreilulta muita kohtaan, koska itse olen asunut jo niin kauan pois Kuusamosta, Kinnunen kertoo tunnelmistaan.

vää elinkaarta ja kvartaalikustantamista vastaan. Lisäksi ehdokasteoksen tekijän on joko asuttava tai oltava kotoisin PohjoisPohjanmaalta. – En oikeastaan vieläkään ymmärrä, että Botnia-voitto tuli. Tuntuu kummalliselta, ja jopa epäreilulta muita kohtaan, koska itse olen asunut jo niin kauan pois Kuusamosta, Kinnunen kertoo tunnelmistaan.

Eikö vieläkään kirjailija? Kinnunen muutti vuonna 1992 Kuusamosta Turkuun opiskelemaan suomen kieltä, ja jäi sille tielle. Kaipuu kotiseudulle on silti aina läsnä. – Pohjoiseen on ikävä tälläkin hetkellä, kun Turussa on pimeää ja ankeaa. Ikävöin lunta. Etelässä ihmiset usein puhuu säälitel-

len, että kun siellä pohjoisessa on niin pimeää. Vastaan aina, ettei siellä ole ollenkaan niin pimeää, vaikka kaamos onkin! Vaikka aikaisemmat romaanit Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016) saivat Pintin tapaan paljon kiitosta ja lisäksi muun muassa Finlandia-palkintoehdokkuudet, ei Kinnunen edelleenkään oikein osaa kutsua itseään kirjailijaksi. – Kyllä minä opettaja olen, se on se ammatti-identiteetti. Olen kuitenkin ollut opettaja jo yli 20 vuotta, ja kirjailija vasta viitisen vuotta. Mutta eiväthän ne toki toisiaan pois sulje. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työstä on myös hyötyä kirjailijan ammatissa. Kirjallisten valmiuksien lisäksi työ auttaa kehittämään ihmistuntemusta, mistä on apua uskottavien henkilöhahmojen luomisessa. – Opettajana pohtii, miksi joku toimii, miten toimii. Opettajan on pakko ajatella oppilaastaan hyvää, ja hänen tehtävänään on huomata heidätkin, jotka eivät edes halua tulla nähdyiksi. Samoin henkilöhahmosta on tykättävä, oli hahmo millainen tahansa.

Ei enää koskelan jusseja Pintissä tehdas ja sen luomat selkeät hierarkiat tuovat yhteisön jäsenille toisaalta turvaa, toisaalta kahlitsevat. Jussia kierrätetään vähäpätöisissä töissä ympäri tehdasta, samoin naiset kelpaavat vain huonommin palkattuihin ”naisille sopiviin töihin”. Toisin oli sota-aikana, joka romaanin henkilöillä on vielä tuoreessa muistissa. ”Historiafriikiksi” tunnustautuvaa Kinnusta kiehtoo sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi, jossa vanha maailma on murtunut ja uusi alkamassa, eikä kukaan vielä tiedä, mitä siitä tulee. Talvi- ja jatkosodan kuuden vuoden mittainen poikkeusaika salli naisten tehdä sellaisia asioita ja töitä, jotka aiemmin olivat sallittuja vain miehille. Kun miehet palasivat sodasta, joutuivat naiset taas syrjään. Kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen, että miesten tuloon rintamalta sekoittui riemun lisäksi myös pettymys, sillä he olivat palatessaan ottaneet takaisin sen, mitä naiset saivat kutsua hetken omakseen. Naiset saattoivat vain tehtaan ohi kävellessään haistella kuuman lasihiekan tuoksua ja seurata hytin ovilta, kuinka kerran sisällä asunut ilo paloi

STIIKNAFUULIA

5


Pintissä kylän elämä järjestyy lasitehtaan ja sen omistavan kartanon sanelemaan malliin. Sodan jälkeen asiat alkavat kuitenkin muuttua, ja vanhan on lopulta väistyttävä uuden tieltä.

lasiuunien tulessa ja katosi piipun kautta taivaalle. Kaksi kertaa naiset olivat ottaneet paikan miesten rinnalla. Aina vaarojen vuosina he olivat pukeneet ylleen housut ja tarttuneet aseisiin tai lasipilleihin. Kaksi kertaa heidät oli ajettu pois, moitittu oman, luonnollisen paikkansa hylkäämisestä. Sellaista Raili ei jaksanut. Miesten palattua hän lähti Helsinkiin, kuten kaikki kylällä tietävät. Raili ei tahdo sopia hänelle osoitettuun lokeroon, vaan haluaa ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. Tapahtuu kuitenkin jotakin, joka saa hänet palaamaan tukahduttavalta tuntuneeseen, mutta silti tuttuun ja turvalliseen kotikylään. Menneisyyttään hän ei silti ala häpeämään, vaikka siitä kylällä kuinka supistaan. Naiset nousevat keskiöön myös Kinnusen seuraavassa, elokuussa ilmestyvässä vaellusromaanissa Ei kertonut katuvansa. Teoksessa viisi saksalaisten mukana lähtenyttä suomalaisnaista palaa toisen maail-

6

STIIKNAFUULIA

– Naisten tarinat kiinnostavat minua, sillä miesten tarinat, kuten Täällä Pohjantähden alla -trilogian Jussi Koskelan tarina, on kerrottu jo miljoonaan kertaan.

mansodan loputtua ja Saksan antauduttua Norjasta takaisin kotimaahan halki poltetun Lapin. – Naisten tarinat kiinnostavat minua, sillä miesten tarinat, kuten Täällä Pohjantähden alla -trilogian Jussi Koskelan tarina, on kerrottu jo miljoonaan kertaan.

Kirjailijan suvussa on myös aina ollut vahvoja naisia. Neljäntienristeyksen kylmähermoinen kätilö Maria on saanut innoituksensa Kinnusen 1870-luvulla syntyneestä isoisoäidistä Hanna Aaltosesta, josta Kinnusen lapsuudenkodissa asunut mummo kertoi tulevalle kirjailijalle tarinoita. Mummon kertoman mukaan kätilöstä kehkeytyi niin taitava, että jopa Amerikkaan lähteneitä naisia palasi luotettavan lapsenpäästäjän houkuttelemina Suomeen synnyttämään. Pintin sisaruksetkin alkoivat hahmottua vanhasta tositarinasta, jonka Kinnunen kuuli Laitilassa mökkinaapuriltaan. Naapuri kertoi viisitoistalapsisesta perheestä, jonka isä katosi Amerikkaan ja äiti jäi ”elävän leskeksi”. Sisarusparvesta kaksi siskoa ja yksi veli jäivät lopulta asumaan yhdessä kotitaloon. Kinnusen puoliso taas on kotoisin Nuutajärveltä, jossa aikoinaan toiminut lasitehdas innoitti kirjailijaa. Lasi on Pintissä läsnä paitsi konkreettise-


na tehtaan tuotteena myös ihmisen symbolina. Pintti tarkoittaa valmiiksi lasituotteeksi kelpaamatonta, virheellistä jätelasia, joka murskataan palasiksi ja kipataan maahan. Pieni määrä pinttimursketta tarvitaan kuitenkin aina myös uuden lasin raakaaineeksi, jolloin hienoinkin kristalli sisältää aina määränsä jotakin rikkonaista. Railikin oli hetken tarkastajana, mutta siitä ei tullut mitään. Huonot lasit piti särkeä kappaleiksi, ettei kukaan niitä keräisi ja myisi salaa kehnoa laatua eteepäin, mutta hän ei hennonnut hajottaa sellaisia vaaseja, joissa oli särö vain yläosassa. Kaunis on kaunista vaikka vähän rikkinäisenäkin. Se, että yksi kohta vuotaa, ei tarkoita että esine olisi täysin epäkelpo. Hän toivoi, että joku noukkisi maljakot pinttikuormasta ennen kuin ne kipataan kylän notkokohtiin. Kai niihin joku olisi voinut kukkia asetella.

Tommi Kinnunen - On kotoisin Kuusamosta, asuu Turussa. - Perheeseen kuuluvatu puoliso ja 6-vuotias lapsi. - Työskentelee päivätöikseen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, kirjoittaa viikonloppuöisin. - Esikoisromaani Neljäntienristeys (WSOY 2014) ja Lopotti (WSOY 2016) saivat molemmat runsaasti kiitosta ja olivat ehdolla muun muassa Finlandiapalkinnon saajiksi. Neljäntienristeys voitti vuonna 2015 Vuoden kirja -palkinnon sekä Nuori Aleksis -palkinnon. Samana vuonna Kinnuselle myönnettiin myös Kiitos kirjasta -tunnustuspalkinto. Molemmat teokset ovat ilmestyneet useilla eri kielillä. - Neljäs romaani Ei kertonut katuvansa julkaistaan elokuun puolessa välissä WSOY:n kustantamana. - Tekeillä on myös kertomussarja, jonka keskiössä on Kinnusen ja tämän puolison remontoima, 1800-luvulta peräisin oleva kotitalo. Kertomuksissa kuvataan talossa eri aikoina asuneita ihmisiä.

Tommi Kinnusen Pintissä naisten vahvuuksia ovat solidaarisuus ja kyky pyytää apua. Miesten jouduttua rintamalle naiset opettelevat yhdessä kokeillen ja toisiaan tukien lasitehtaan työt. Miesten palattua naiset sysätään taas syrjään ja palataan takaisin vanhaan systeemiin, jota leimaavat tiukat komentoketjut ja ankara kilpailu.

STIIKNAFUULIA

7


”Aiheuttakaa iloa, tuottakaa hämmennystä ja olkaa unohtumattomia” Marraskuun lopulla järjestetty Oulun Sarjakuvafestivaali keräsi yhteen joukon sarjakuvien tekijöitä ja harrastajia jo kahdeksatta kertaa. Tarjontaan sisältyi niin vaihtoehtoisempaa omakustannesarjakuvaa kuin isojen kustantamoiden tuotoksia. Kolmipäiväisten festivaalien ohjelma koostui pääasiassa haastatteluista ja näyttelyistä. Lisäksi kustantamoiden ja yhdistysten myyntipöydistä saattoi ostaa sarjakuvia laidasta laitaan. Avajaisgaalassa jaettiin myös Skrew You! -palkinto työstä pohjoisen sarjakuvan hyväksi.

Varsinainen Sarjakuvafestivaali alkoi perjantaina 22.11., mutta varaslähtö tapahtui jo torstaina, kun Snooker Time -anniskeluravintolassa avattiin Pokuto PANOPTICON 2019 eli Pohjoisen kustannustoiminnan yhteisnäyttely. Pokuto on oma- ja pienkustanteisiin erikoistunut sarjakuvayhteisö, ja sen näyttely toteutettiin yhteistyössä Oulun sarjakuvafestivaalien kanssa. Illan aikana drag-artisti MustelMilla haastatteli Pokuton taiteilijoita ja visuaaleista vastasi Liquid Space Dream sekä musiikista Dj Kultaturbo. Festivaalin avasi seuraavana päivänä näyttelykierros pääkirjastossa. Näyttelyssä sarjakuvien tekijät esittelivät töitään. Oulun pääkirjastossa sijaitseva Sarjasto on sarjakuvakirjastona Suomessa ainoa laatuaan, vastaavanlaisia on Norjassa ja Ruotsissa.

Teksti ja kuvat: Henri Lepistö 8

STIIKNAFUULIA


Abstraktia ja historiallista, satuja ja sotatarinoita Näyttelyssä esillä olleista töistä päällimmäisenä mieleen jäi tanskalaisen Allan Haverholmin kokeellinen sarjakuva. Postmoderni ja abstrakti taide eivät koskaan iskeneet kunnolla sarjakuvaan, mutta Haverholm pyrkii rikkomaan rajoja ja osoittamaan, että sarjakuviakin voi maalata. Vaikuttavat työt herättävät pohtimaan mitä sarjakuva todella on. Jos sarjakuvassa ei ole ruutuja ja puhekuplia, voiko sitä kutsua sarjakuvaksi? Tanskalaisen Karoliina Stjernfeltin sarjakuvat taas edustavat täysin erilaista tyyliä ja kuvailevat vanhoja myyttejä Tanskan kuninkaista. Stjernfeltin piirrokset ovat värikkäitä ja tarkasti piirrettyjä. Stjernfeltin muu tuotanto on käsitellyt myös tämän päivän teemoja, kuten pakolaisuutta. Kotimaisista tekijöistä Juliana Hyrrin esikoissarjakuvateos Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa 2019) kertoo lapsuuden häiritsevistä muistoista ja salaisuuksista. Hyrrin sarjakuvat pohjaavat tekijän omiin kokemuksiin ja ystäviltä kuultuihin tarinoihin. Hyrri käyttää kirjallisuuden suomaa tapaa kertoa kipeistä asioista fiktiivisen tarinan keinoin. Lukijan arvioitavaksi jää mikä on totta ja mikä ei. John S. Jamtlin sarjakuvat käsittelevät toista maailmansotaa norjalaisten näkökulmasta. Näytteillä ollut sarjakuvateos käsittelee natsien miehittämässä Norjassa toimineita partisaaneja. Jamtlin vahvasti digitaalisessa tyylissä näkyy vaikutteita kännykkäteollisuudessa työskentelystä. Venäläisen Illustorysarjakuvaryhmän teokset taas ovat värikkäitä, sadunomaisia matkasarjakuvia. Piirrosjäljessä näkyy värikynien merkitys ja maisemakuvauksessa näkyvät majakat ja revontulet. Aapo Kukon Karmea tarina (Zum Teufel 2019) kertoo 1900-luvun alun Kongon tapahtumista. Eurooppalaisen imperialismin räikeimpiin rikoksiin lukeutuvassa tapahtumasarjassa Belgian kuningas Leopold I:sen henkilökohtaisesti omistamassa siirtomaassa syyllistyttiin luonnonvarojen riistoon ja paikallisen väestön täysin mielivaltaiseen ja julmaan kohteluun. Epäonnistuessaan vaaditun raakakumimäärän keräämisessä plantaasityöntekijältä tai hänen perheenjäseneltään katkaistiin käsi rangaistukseksi. Miriam Sumun Kuinka poikani katosi (Pokuto 2019) taas on riipaiseva kertomus huumeongelmista kärsivästä nuoresta äidin näkökulmasta.

Pokuto Panopticonissa Snookerissa oli esillä pohjoista sarjakuvataidetta koko festivaaliviikonlopun ajan. Kuvassa näyte Anssi Vieruahon taiteesta.

STIIKNAFUULIA

9


Venäläinen Illustory-taiteilijaryhmä kertoi teoksistaan Sarjakuvafestivaalin avajaisnäyttelyssä Oulun pääkirjastossa.

“I don’t want to speak so much now so let’s just relax and enjoy the evening” Illalla festivaalin avajaisgaalassa Kulttuuritalo Valveella myönnettiin Skrew you! -palkinto viime keväänä eläköityneelle Oulun taidekoulun rehtori Ulla Kaislarannalle. Taidekoulu otti sarjakuvan viralliseen opetusohjelmaansa jo vuonna 1981, ja palkinto myönnettiin Kaislarannan merkittävästä työstä sarjakuvan edistämiseksi Oulussa. Kaislaranta otti palkintonsa vastaan kirjaimellisesti silkkihansikkain, ja niin gaalaa kuin festivaaliviikonloppua kuvasti hyvin Kaislarannan motto: ”Aiheuttakaa iloa, tuottakaa hämmennystä ja olkaa unohtumattomia”. Lyhyet puheenvuorot olivat nimensä

10 STIIKNAFUULIA

mukaisesti lyhyitä, oma suosikkini oli sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja Harri Filpan puheenvuoro: ”I don’t want to speak so much now so let’s just relax and enjoy the evening”. Festivaalien iltaohjelman sarjakuvaklubit pidettiin Snooker Timessa. Ohjelmassa oli muun muassa taiteilijoiden haastatteluja, musiikkiesityksiä ja viinaa sai rahaa vastaan.

Sarjakuva yhteiskunnallisen kommentaarin välineenä Näyttelyiden lisäksi ohjelmassa oli taiteilijoiden haastatteluja, joista allekirjoittaneelle kenties mieleenpainuvin oli Sira Moksin ja Keijo Ahlqvistin haastattelu. Poliittisista pilakuvistaan tunnettu Moksi tunnetaan räväkkänä kriitikkona, joka ei pelkää tarttua

arkoihinkaan aiheisiin. Tämä on johtanut Moksin toistuviin ”banneihin” Facebookissa ja Twitterissä. Moksi perustelee kuvien rajuutta sillä, etteivät käsiteltävät asiatkaan ole kivoja, ja tarkoituksena onkin enemmän kuvailla eri asioiden herättämiä tunnetiloja. Tänä vihapuheen aikana paljon puhuttaa kansanedustajien ja ministerien saamat suoranaiset tappouhkaukset, mutta sillä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä Sira Moksin taiteen kanssa. Moksin työt ovat kärkkäydestään huolimatta hiottuja kannanottoja. On muistettava, että valtaapitävien kritisoinnilla on lehdistössä pitkät perinteet, ja sillä on edelleen paikkansa. Pitkän linjan sarjakuvataiteilija ja sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvistin haastattelu tarjosi virkistävän erilaisia ja kiinnostavia näkökulmia maailman menoon. Ahlqvist on


Snooker Timessa järjestetyissä sarjakuvaklubeissa oli hämyistä tunnelmaa.

On selvää ihan vain festivaalin osanottajia vilkaisemalla, että sarjakuva on jo aikoja sitten lakannut olemasta leimallisesti lasten ja nuorten juttu.

seurannut sosiaalisen median myötä tullutta uudenlaista poliittista keskustelua. Hän myöntää somekeskusteluiden sisältävän paljon ”paskaa”, mutta muistuttaa, että ennen vanhaan samat keskustelut olivat yhtä lailla olemassa. Ne vaan käytiin kapakan nurkkapöydässä eikä julkisesti. Ahlqvistin muistoissa poliittinen keskustelu oli pitkälti puolueiden ohjailemaa, ennen kuin internet mullisti kuvion. Sosiaalisen median sisältämistä vakavista lieveilmiöistä huolimatta Ahlqvist on optimistinen ja uskoo, että keskusteluissa näkyvät perustellut argumentit vaikuttavat myös heihin, jotka vain puskevat omaa agendaansa kuuntelematta toisia. On selvää ihan vain festivaalin osanottajia vilkaisemalla, että sarjakuva on jo aikoja sitten lakannut olemasta leimallisesti lasten

ja nuorten juttu. Tapahtumassa osanottajia oli vauvasta vaariin nuorimpien taiteilijoiden ollessa teini-ikäisiä ja vanhimpien jo eläkeikään ehtineitä. Jo pelkkä eri tyylien ja alagenrejen kirjo on hengästyttävä. Monien taiteilijoiden töiden aiheina ovat yhteiskunnalliset aiheet, politiikka, historia ja kipeät ongelmat kuten huumeriippuvuus ja hyväksikäyttö. Sarjakuva on lunastanut paikkansa taiteena taiteiden joukossa, ja olisi lyhytnäköistä pitää sitä pelkkänä ”viihteenä”, vaikka viihdyttäviä perinteiset kolmen ruudun stripit ovatkin. Menneen viikonlopun perusteella sarjakuvalla menee hyvin niin Oulussa, muualla Suomessa kuin ulkomaillakin.

STIIKNAFUULIA

11


Teksti, teosja keskeneräiset kirjat

ISABEL ANDERSSON

Eeva Maria al-Khazaali

Tätä kirjoittaessani ennakoin Oulun Kirjailijaseuran Uusien teosten illan sijaan Keskeneräisten teosten iltaa. Marraskuun lopussa pidettävä (tässä: jo pidetty) ilta tuo mukanaan kuulumisia keskeneräisten teosten ääreltä. Illan aikana esitellään myös jo ilmestyneitä teoksia, mutta lisäksi käsikirjoituksia, ehkä niiden raakileitakin. Vaatii kanttia tuoda kuultavaksi yleisölle sellaista, jonka kanssa horjuu tai jota torjuu, jonka kanssa vääntää ja kääntää ja joka luo omia epävarmuuksiaan. Keskeneräisen sisään menee yhä todennäköisesti hieman ajattelemattomasti. Kyseessä voi olla vasta ensimmäinen aihio, luonnos, versio – miksi sitä nyt haluaa kutsua. En usko, että tulen koskaan valmiiksi. Jokin osa minusta, jokin ele, liike, idea, oppimisen tai luomisen prosessi, on aina kesken. Esimerkiksi kieltä käsitellessään voi tahtomattaan hajottaa tai rikkoa sitä kokeellisuuden nimissä, kunnes editoidessaan kirjoitettua tekstiä palaakin hajonneen äärelle ja alkaa korjata. Sama voi alkaa alusta useita kertoja prosessin aikana. Tämä on kirjailijoille ja taiteilijoille metodista riippumatta tuttua. Viimeistellessään teosta voi palata luomaan uusia ekosysteemejä teoksen sisälle, ellei jopa koko teoksen koheesion kannalta ryhdy työkseen keksimään jotain tekstuaalista rakennetta. Näin käy väliotsakkeita tai kirjan eri osioita nimetessä tai esimerkiksi runoja konkreettisesti järjestäessä. Minulle runoilijana on tärkeää lukea ääneen esiintymisten yhteydessä keskeneräistä – tai tarkemmin – ainakin ennen julkaisematonta tekstiä. Voin mennä

12 STIIKNAFUULIA

takaisin tuota tietä, sytyttää valot ja katsoa vähän tarkemmin, sen tiedän – ja samaan aikaan voin riemuita siitä, ettei minun enää välttämättä tarvitse. Koska teksti on ohittanut jo herkät kasvuvaiheensa, uskallan esittää sitä tuntematta perfektionismin kammottavaa taakkaa, vaikka en ole aivan valmis kutsumaan sitä tekstiteokseksi. Teksti on jotain, mikä voi vielä elää, mutta teos on jotain, mikä ei enää järky. Siinä ei muutu enää pisteenkään paikka. Joskus tulee aika päästää irti. Käsikirjoitusta tehdessä sitä voi siirtää tuonnemmaksi tuhottomasti – ellei onnekkaasti esimerkiksi ateljeekriitikko tai kustannustoimittaja pysäytä jatkuvaa editointia. Keskeneräisten teoksen tekijöille on tarjottu kirjailijaseuran illan esittelyjen myötä yksi mahdollisuus päästää irti hetkeä aiemmin, niin sanotusti tehdä asiansa julkiseksi. Itse pääsin tämän illan konseptin myötä irti vimmaisemmasta luomisen prosessista jo antamalla tekstille työnimen. Ryhdyin odottamaan sitä dialogia jonka keskeneräiset teokset saavat tekijän ja yleisön tai tekijän ja lopulta tuonnempana, jo armollisessa vaiheessa, kustannustoimittajien välillä. Tällaisiin keskusteluihin voi saada kimmokkeen toki jo esilukijalta, mutta miksei myös postatessaan runocontenttia someen. Olen vuosia seuraillut eri kirjailijoiden haastatteluja ja tarkkaillut tilannetta, ja monet kertovat, etteivät edes halua puhua seuraavan kirjan aiheesta rakkaimmilleenkaan, kun teos on vielä kesken. Siihen tietysti on lupa tässä ammatissa, jossa on essentiaalisesti enemmän tai vähemmän itsensä

herra, mutta samaan aikaan keskeneräisten teosten esitteleminen näyttäytyy rohkeana tekona. Voihan olla, että kirjoittamisen aikana syntyneet paperihaavat ovat vielä auki, ja sen tiedämmekin, että ne häviävät ja haalenevat vain ajan myötä. Haastavin pikkujuttu onkin tulla ihmisten eteen, kun paperihaava vielä vuotaa. Se, että hahmottaa sekä oman keskeneräisyytensä, tekstin suhteen käsikirjoitukseen, keskeneräisyyden käsitteen laajemmin osana omaa elämää ja niiden kaikkien toisiaan leikkaavat linjat, pakahduttavine, rationaalisine tai ihan sekopäisine tunteineen, on osa tätä ihanaa työtä, jota kirjailija saa tehdä. Vaikka en itse ole valmis vielä työnimellä kulkevan, Oulun kirjallisuuden talon illassa esittelemäni käsikirjoituksen kanssa (so. selontekoni ei ole vielä riittävä), ei liene kukaan muukaan yleisön eteen astuva, jonka mukana on vain puhdas teksti.


Kirja-arvostelu myös paikan Helsingissä viime elokuussa käytyihin lavarunouden Poetry Slam -kisoihin. Halmkronalta aiemmin ilmestyneet teokset Salarakhaus (Myllylahti 2006) ja Kerjääksie rakhautta (Pirkko Halmkrona 2010) ovat Kierteen tavoin puherunoja, eli runot ovat luonteeltaan toisteisia, suoraan toteavia ja päättyvät usein johonkin koukkuun. Kierteessä runon yhtäkkinen lopetus selittyy viikonpäivän vaihdoksella. Runoissa kuvataan kronologisesti edeten kriisiin ajautunutta parisuhdetta. Viikon mittaista lomaa ruudittaa perheen aikuisten väliset ristiriidat: Aamulla kysyn / tiedätkö mitä mietin viime yönä. / Ajattelin että pistän sinut puukkoon. / No miksi et pistänyt / ihmettelet. / Kerron että / olin liian väsynyt. / Toivot, / että olisin ensi yönä virkeämpi.

Savukierteeseen kadonneet Kaisa Halmkrona Kierre Nispero, 2013 94 s. Teksti: Anni-Sofia Kauppila Liminkalaisen runoilijan Kaisa Halmkronan runokokoelma Kierre on saanut uuden säikeen kierteeseensä. Vuonna 2018 kustantajalta saadun puhelun jälkeen Halmkrona ryhtyi markkinoimaan uudelleen vuonna 2013 ilmestynyttä teostaan. Runokirjan painoksia oli säilytyksessä sadoittain, minkä siivittämänä syntyi kirjakiertue “Kierre-teos kellarista ulos 2019-2020”. Teoksensa tiimoilta Halmkrona on esiintynyt runotilaisuuksissa Limingassa, Oulussa, Helsingissä ja Joensuussa, missä järjestetyissä osakilpailuissa hän nappasi

”Pistän sinut puukkoon” on ahdistava mielikuva, joka kuvastaa väkevästi runon puhujan mielenmaisemaa. Hänen kamppailuaan teoksessa kuvaillaan aaltoliikkeen tavoin. Toisaalta toivotaan ihmepelastusta, mutta negatiivisuuden kierteessä naljailu on muuttunut arkipäiväiseksi. Runoihin sarkasmi luo leikkisyyttä, vaikka runon puhuja vaikuttaa olevan tosissaan fantasioidessaan puolisonsa keihästämisestä. Todentuntuinen kerrontatyyli syntyy muutoin niukasta metaforien ja symbolien käytöstä, mikä on juurikin ominaista puherunoille. Fyysisen ja psyykkisen väkivallan uhatessa ajatus kuolemasta ei tunnu vieraalta. Sillä leikitellään ja sitä söhitään kuin muurahaispesää. Kun puoliso ajaa 160 kilometrin tuntivauhdilla moottoritiellä ja uhkaa ajavansa rekan alle, runon puhuja heittää ylleen välinpitämättömyyden kaavun. Hän ulkoistaa itsensä ja katoaa. Irtaantuu ruumiistaan. Ei näytä pelkoaan. Katoamisen tematiikka on teoksessa keskeinen. Dissosiaation myötä runon puhuja toisaalta kiertyy osaksi ongelmallista tilannettaan, mutta myös pidättäytyy sen vaikutusvallan ulkopuolella. Puolisoiden välinen vihanpito lyö liekkiään, mutta sytyttää samalla myös halun:

Emme osaa sopia / puhumalla. / Mutta / kunnon naimisella / me saadaan / väliaika. / ja ollaan / sovussa, / taas hetki. Teoksessa kuvataan osuvasti vuorovaikutuksettomuutta kahden ihmisen välillä. Kun silta sanoihin on katkennut, runon kertoja vajoaa haavemaailmaansa. Se on yhdistelmä romanttista fantasiaa ja vankkumatonta realismia: Olisi aika järkyttävä päivä, / yksi semmoinen vuorokausi / ettei kukaan voi / valehdella, / ei itselleen / ei toisilleen / en minä / etkä sinä. / Se ei yksinkertaisesti / onnistuisi, / puhua vain totta / yksi vuorokausi. / Kuolisi ennätysmäärä ihmisiä. / Jotkut tappavat itsensä, / toiset toisensa / olematta läsnä. Pariskunnan ongelmaan ei teoksessa pureuduta monitahoisesti. Nykyajan haihatukset, kuten parisuhdeterapiat ja tunnelukot unohtuvat, kun syyllisyyden ja puhumattomuuden piinaama runon puhuja hakee ymmärrystä vieraasta sylistä. Suoraviivaisella toiminnalla saadaan kuitenkin aikaan vain tuhoa. ”yökerhoon, kapakkaan / tai mihin vain muualle kuin töihin, / mennään yhdessä / ei enää jatkuvasti erikseen. / Itselleni ääneen uskottelen / toistelen / vakuuttelen”. Ydintoiveena leijuu kierteen katkaisu. Valitettavasti keinot siihen ovat vähissä. Rukouskaan ei auta, kun uskoa ei ole. Mutta jos pahan kierre lopulta katkeaa, mikä kaikki muu sen mukana häviää? Teos soveltuu oivallisesti parisuhteessaan kompuroiville, jotka kaipaavat reflektiivistä lukukokemusta – silmiä avaavaa muistutusta puhumisen tärkeydestä. Halmkronan runoteos tarjoaa lohdun myös niille, jotka ovat yksin tässä leiskuvassa maailmassa, sillä yhden ihmisen tyhjiö on parempi kuin syli, joka tukehduttaa. On perjantai / niin kuin pitkäperjantai. / tai mies jonka nimi oli Perjantai / ja meidän lapset / näkevät kaiken / talo pian tuhkana / ja me mennään / molemmat / pois / savukierteen mukana.

STIIKNAFUULIA

13


Tosielämän tarinoista ajankohtaisiksi de Synkkää fiktiota, joka valaisee piinaavalla tavalla myös todellisuutta. Näillä sanoilla voisi kuvata ruotsalaisen kirjailijan Kicki Sehlstedtin romaaneja. Internet ja Tukholman yö paljastavat rumat kasvonsa Sehlstedtin ensiromaanissa Älä silmä pieni. Sehlstedt oli keskustelemassa esikoisromaanistaan syksyllä Oulun Uudessa kirjallisuusfestivaalissa. Tammikuussa suomeksi ilmestyvä Koskematon jatkaa merkityksellisten teemojen äärellä.

Teksti: Siru Uusi-Seppälä Kuva: Tuomo Heikkinen 14 STIIKNAFUULIA

Kicki Sehlstedtin teosten teemat ovat pysäyttäviä ja ajankohtaisia. Älä silmä pieni (Like 2019) kertoo groomingiksi kutsutun ilmiön uhreiksi joutuvista teinitytöistä, Matildasta ja Amandasta. Koskematon puolestaan käsittelee erityisesti nuoriin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja naisvihaa. Älä silmä pieni -romaanissa isoiksi teemoiksi nousevat seksikauppa ja hyväksikäyttö. Rikoksista kirjoittaminen ei ole Sehlstedtille vierasta. Hän on kohdannut rikoksiin liittyviä tositarinoita myös töissään kriminologina ja toimittajana. Dekkari tuntuikin Sehlstedtin mukaan hyvin luonnolliselta genrevalinnalta. – Se on tapa prosessoida tarinoita, joihin olen oikeassa elämässä törmännyt. Aiheet, joista Sehlstedt kirjoittaa, ovat hänelle itselleen merkityksellisiä. Tämän myötä hän ei koe niistä kirjoittamista rankaksi. – Paljon rankempaa on tuntea todellisuus aiheiden taustalla. Groomingista, eli internetissä alkavasta ja valmistellusta nuoren seksuaalisesta hyväksikäytöstä on keskusteltu paljon myös Suomessa. Voisivatko romaanin teinitytöt Matilda ja Amanda olla tosielämässä kuka tahansa? Tutkittuaan ilmiötä Sehlstedt havaitsi, että tämänkaltaisten rikosten uhreilla on usein paljon yhteistä.

– He tulevat erilaisista taustoista ja perheistä, sekä köyhistä että rikkaista. Mutta he tuntevat olonsa yksinäisiksi ja etsivät hyväksyntää. Matildaa Sehlstedt kuvailee melko tavalliseksi 13-vuotiaaksi. Hän etsii vahvistusta vanhemmalta ystävältään Amandalta ja internetissä tapaamiltaan miehiltä. Vanhempien kiire on alati läsnä. Amandan tilanne kotona on vielä vaikeampi: turvaa ja rakkautta ei löydy sen paremmin biologisen äidin kuin sijaisäidinkään luota. Niinpä Amandakin etsii rakkautta vanhemmilta miehiltä ja Matildalta. Matildaa ja Amandaa ajaa myös ryhmäpaine: Matilda ihailee Amandaa ja yrittää tehdä vaikutuksen uhkarohkeudella. Näyttämisen halu, helpon rahan houkutus ja turvallisten aikuisten puute luovat vaarallisen asetelman. Tähän asetelmaan hyväksikäyttäjät internetissä ja Tukholman kaduilla iskevät.

Vakavasti otettu unelma Romaanissa tutkiva toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund yhdistävät voimansa rikosten selvittämiseksi. Hahmot ovat Sehlstedtin mukaan olleet hyvin pidettyjä monissa kirja-arvosteluissa.


ekkareiksi Tiimi jatkaa yhteistyötään myös Koskemattomassa. Kirjoittaessaan teoksiaan Sehlstedt tiesi alusta asti, että kirjoittaisi vähintään kolme tai neljä tarinaa Kajanista ja Aidasta. Hän tekee parhaillaan taustatutkimusta kolmanteen romaaniinsa. – Olen kirjoittanut hahmot hyvine ja huonoine puolineen. Tahdon lukijoiden sitoutuvan heidän elämäänsä. En kuitenkaan halua lukijoiden ajattelevan, että hahmoni tekevät ainoastaan oikeita ratkaisuja. Rakkauden kaipuu ja siitä seuraavat jännitteet näkyvät romaanissa paitsi Amandan ja Matildan myös Aidan ja tämän kihlatun suhteessa. Aidalla on voimakas epäilys siitä, että huumeriippuvainen Malte pettää häntä. Silti Aida ei pysty lopettamaan suhdetta. Hän selittelee Malten käytöstä itselleen ja muille. Samalla hän häpeää sitä, että ”antaa” kihlattunsa kohdella itseään huonosti. Sehlstedt näkee tärkeänä sen, että Aida ja Kajan kohtaavat vaikeuksia rikoksia ratkoessaan. – Jos he saisivat vihjeet jo ensimmäisillä sivuilla, teosta ei olisi kovin mukavaa lukea, vai kuinka? Kirjailijan työ on edellyttänyt asioiden priorisointia. Sehlstedt kuvailee aina olleensa ihminen, joka kirjoittaa. Mutta lapsuu-

Kicki Sehlstedt vieraili Oulussa Uudella kirjallisuusfestivaalilla. Hän puhui romaaneistaan kolmessa eri tilaisuudessa. Oulun kaupunginkirjastolla Sehlstedtiä haastatteli Kasimir Sandbacka.

den unelma kirjailijan ammatista heräsi uudelleen vasta, kun hän lopetti päivätyönsä toimittajana. Hän kieltäytyi freelancerkeikoista kolmen kuukauden ajan. Tänä aikana hän kirjoitti Älä silmä pieni -romaanin ensimmäisen luonnoksen. – Minulle se oli paras tapa ottaa unelmani vakavasti. Kahden lapsen äitinä ja luovaa työtä tekevänä aivoni tarvitsivat tauon, jotta pystyin kirjoittamaan.

Luontevat siteet muuhun maailmaan Sehlstedt kutsuttiin Oulun kirjailijaseuran järjestämän Uuden kirjallisuusfestivaalin vieraaksi Like-kustantamon suosituksesta. Kirjailijaseuran toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen kertoi vierailun sujuneen hyvin ja festivaalin jatkavan kansainvälistymistään tulevina vuosina. Ennen Oulussa vierailuaan Sehlstedt on käynyt Helsingissä useaan otteeseen sekä yksityishenkilönä että esikoisromaaninsa ilmestyttyä. Hän toivoo palaavansa tänne talven aikana, kun Koskematon julkaistaan suomeksi. Maamme on esillä myös Älä silmä pieni -teoksessa, sillä kriminologi Kajan on taustaltaan suomenruotsalainen. Siteet Suomeen syntyivät Sehlstedtin mukaan kuin

itsestään, kun hän näki hahmon mielessään tätä kehitellessään. – Hän valitsi sen itse! Kun näin hänet edessäni, TV-studioissa antamassa kommentteja rikoksiin, hän teki sen suomenruotsiksi. Myös Aida Svantessonin sukujuuret ovat toisaalla: Aida on perinyt temperamenttinsa ja Vespansa italialaiselta isältään. Ihmiset Ruotsissa tulevat nykyään lukuisista eri taustoista. Niinpä Sehlstedt halusi kirjoittaa myös henkilöhahmoilleen erilaisia sukuhistorioita.

Huoli yksin jääneistä nuorista Sehlstedt vieraili muutama vuosi sitten Japanissa, missä hän tutustui katumuodin suuntaukseen nimeltään sweet lolita. Tyyli tuntui hänestä kiehtovalta. Sehlstedt sai kuitenkin tietää, että pukeutumistyyli on yleinen myös lapsiprostituution parissa. Tämän myötä hän päätti tehdä siitä osan tarinaansa, ja alkuperäisen teoksen nimeksikin tuli Sweet Lolita. Ensin pastellinvärisiä röyhelömekkoja ja tyttömäisiä asusteita käyttää vain Matilda. Hän lähettää kuviaan anonyymisti internetin palstoilla. Sitten Amandan idea muuttaa pelin hengen. Tytöt lataavat lolitamekkoihin

STIIKNAFUULIA

15


A-L AHLSTRÖM

Kicki Sehlstedt

pukeutuneina kuvansa deittisivustolle. Jo yhdessä päivässä tulee ensimmäinen yhteydenotto. Aikuinen mies, joka on valmis maksamaan saadakseen tavata tytöt. Sehlstedtin esikoisromaanin nimi saa kaksoismerkityksen, sillä Sweet Lolita tuo mieleen myös Vladimir Nabokovin klassikkoteoksen Lolitan. Myös siinä käsitellään samankaltaisia teemoja. – Nämä nuoret tytöt leikittelevät miehisellä katseella kuten Nabokovin klassikossa. Samoin minun tyttöni Matilda ja Amanda. Ihmisten tapaaminen internetissä ei ole uusi asia. Jo 2000-luvun alussa alaikäiset saattoivat jutella ihmisille internetissä, jopa tavata heitä kasvokkain. Internetissä syntyi ystävyyssuhteita ja merkittäviä keskusteluja samanlaisissa tilanteissa olevien ihmisten kanssa. Kaikki kohtaamiset eivät kuitenkaan ole vaarattomia. Sehlstedt kertoo olevansa huolissaan nuorista. – Nuorten tulisi puhua luottamilleen aikuisille, jos jokin internetissä ei tunnu oikealta. Meidän täytyy alkaa puhua lapsillemme siitä, mitä he tekevät onlinessa, joka päivä. Samalla tavalla kuin puhumme koulupäivästä. Me jätämme lapset yksin paikkaan, joka toimii tätä nykyä myös rikospaikkana.

16 STIIKNAFUULIA

– Nuorten tulisi puhua luottamilleen aikuisille, jos jokin internetissä ei tunnu oikealta. Meidän täytyy alkaa puhua lapsillemme siitä, mitä he tekevät onlinessa, joka päivä.

Tavoitteena puhuttelevat teokset Sehlstedt kertoo saaneensa molemmista teoksistaan loistavaa palautetta. Teokset ovat pystyneet puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. – Monet sanovat, että kirjani saavat heidät puhumaan nuorten aikuisten kanssa tärkeistä aiheista. Se herättää minussa ylpeyttä.

Sehlstedt kertoessa teoksistaan tuntuu, että taustalla on voimakas halu sanoa jotain merkityksellistä. Hän toivoo, että lukijat ajattelisivat teosten jälkeen lukeneensa jotain, mikä todella imaisi mukaansa. Sehlstedt kertoo tekevänsä paljon taustatutkimusta teostensa aiheista. Hän hyödyntää esimerkiksi poliisien tutkimuksia ja keskustelee aiheistaan ihmisten kanssa. Tavoitteena on todelta tai ainakin mahdolliselta tuntuva teos, vaikka tarinat itsessään ovat fiktiivisiä. – Haluan lukijoiden tuntevan, että he ovat oppineet jotain. Ja että haluavat muuttaa jotain vaikka puhumalla teoksesta ja sen aiheista pojilleen, tyttärilleen tai ystävilleen. Ainoa tapa tietää, onko nuoren internetissä tapaama ihminen luotettava, on luoda nuoreen luottavainen keskusteluyhteys. Tällaista keskusteluyhteyttä Sehlstedtin teokset voivat olla osaltaan luomassa ja normalisoimassa. Lisätietoa siitä, miten aikuiset voivat keskustella nuorten kanssa näiden kohtaamista ahdistavista tilanteista löytyy esimerkiksi Pelastakaa Lasten Ota puheeksi -verkkomateriaalista tai Rikosuhripäivystyksen verkkomateriaalista.


Kirja-arvostelu ”Työ antaa syyn elää. Yksinäisyys ei. Siksi tarvitsen matkatoverin riitelytoverin ryyppytoverin. Tarvitsen hyvän vihollisen.”

Sodan heijastumia taiteilijuuden varjoissa

Aapo Kukko Sosialisti ja nihilisti Arktinen Banaani, 2019 176 s. Teksti: Kirsi Huhtanen

Oululaisen Aapo Kukon osittain runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvataiteilijakirjailija Henrik Tikkasen elämänvaiheisiin perustuva sarjakuvaromaani kertoo sodassa traumatisoituneiden taiteilijoiden matkasta Eurooppaan 1940-luvun lopulla. Kukko käsittelee sarjakuvissaan yhteiskunnallisia teemoja, joissa esiin nousevat yksilöiden selviytyminen ja historian käännekohdat. Hänen aikaisempia teoksiaan ovat muun muassa trilogia U-255 – Sukellus pohjoisessa (MKKEntertainment 2008, 2010, 2011), Riekaleita (Arktinen Banaani 2013) ja Tapani Baggen käsikirjoittama Harmaa susi (Arktinen Banaani 2016). Kulttuurista monialaisesti kiinnostuneen Kukon sarjakuvia on julkaistu myös esimerkiksi Kaltiossa ja Kalevassa. Alkusanoissa Kukko taustoittaa teoksen syntymistä sekä sen suhdetta todellisuuteen ja käyttämiinsä materiaaleihin. Tietokirjailija ja kriitikko Ville Hännisen jälkisanat taas valottavat Turtiaisen ja Tikkasen tosiasiallisia elämänvaiheita. Teoksen vankkumaton työläisen puolustaja Turtiainen ja kyynistynyt yläluokkainen Tikkanen tapaavat eräänä kosteana iltana baarissa. Näitä sotatraumojensa riivaamia ja taiteellisella tuuliajolla olevia miehiä yhdistää lähinnä väittely sosialismista ja painajaiset, jotka eivät jätä rauhaan. Tapaamisessa viriää kuitenkin ajatus matkasta Eurooppaan. Aikana, jolloin valtioiden rajoja ei ylitetty pelkällä hymyllä. Turtiaisen hoidettua matkajärjestelyt lähtevät sosialisti ja nihilisti yhdessä matkaan. Lähtöasemalla Tikkasella käy silti vielä mielessä, että: ”Tapammekohan toisemme jo ennen Turkua?” Vaikka matkan virallisena tarkoituksena on matkakirjan tekeminen, on molemmilla miehillä omat suunnitelmansa. Kaksikon matkan varrelle mahtuukin väittelyä, sosialismia, uusia ihmisiä, paljon viiniä sekä putkareissu. Lopulta taitelijoiden tiet eroavat Italiassa, mutta siitä huolimatta matka osoittautuu erityisen merkitykselliseksi

molemmille. Teos käsittelee sodan traumojen vaikutusta yksilöön ja erityisesti taiteilijuuteen. Esiin nousevat myös niiden vaikutukset ympäröivään yhteiskuntaan sodanjälkeisessä Suomessa ja muualla Euroopassa. Lisäksi teoksessa sivutaan traumatisoituneiden läheisten näkökulmia. Teos nostaa esiin yhteiskunnallisten tekijöiden valtaa muokata ihmistä ja hänen elämänpolkuaan. Mustavalkoinen kuvitus nostaa yksityiskohtia esiin ajatuksella ja haastaa pohtimaan asiayhteyksiä sekä tapahtumien ja henkilöiden tosiasiallisia taustoja. Lähtökohtaisesti onkin hyvä olla perustiedot Suomen sotahistoriasta. Selkeälinjaisen teoksen lukee nopeastikin, mutta siihen kannattaa käyttää aikaa. Vivahteikkaat graafiset elementit ja niiden hienovaraiset muutokset tukevat tarinaa sekä johdattavat lukijaa päähenkilöiden unien, takaumien sekä tunne- ja humalatilojen läpi tarinassa eteenpäin. Päähenkilöiden tunnistettavuudessa olisi teoksen alkupuolella ollut hieman parantamisen varaa. Jos Turtiaisen ja Tikkasen persoonat eivät ole ennestään tuttuja, tarinaan sisälle pääseminen saattaa olla haastavaa. Toisella lukukerralla asetelma oli jo kuitenkin selkeä. Myös Hännisen jälkisanat taustoittavat henkilöhahmoja toimivalla tavalla. Teos haastaa kuvallisilla vihjeillä proosaan tottuneen lukijan. Toisaalta se innostaa hakemaan tietoa ja etsimään omaa tulkintaa. Se ei selitä, vaan pyrkii jakamaan henkilöhahmojen kokemuksen näyttämällä. Teos onnistuu kertomaan sielun tuskasta tekojen ja käyttäytymisen taustalla tavalla, joka tuskin voisi toteutua vain tekstin avulla. Kukko on luonut sarjakuvataidetta, joka käsittelee monitasoisesti sotien jälkeisten vuosien yhteiskunnallisia ja yksilöön asti ulottuvia aiheita. Teos myös innostaa tutustumaan niihin lisää. Jos Suomen sotahistoria ja sen vaikutukset ovat jostain syystä jääneet hämärän peittoon, tähän teokseen peilaten on hyvä aloittaa menneiden penkominen. Myös sotavuosien ihmiskohtaloihin perehtyneelle teos tarjoaa näkökulmaa taiteilijuuteen.

STIIKNAFUULIA

17


JULIJA NAVARSKAITE

Taiteilijat olennaisen äärellä. Kuvassa takaa vasemmalta alkaen: John Chavers, Sami Nyyssölä, Galadriel Gonzalez, Indrė Liškauskaitė, Clare M. Gatto, Jade Sujin Lee, Maiken Stene, Jaakko Markus Seppälä ja Sarah Alfarhan.

Reykjavíkin syksyn sadepisarat Ultima Thule? Samband íslenskra myndlistarmanna? Seljavegurin residenssi? Jointti Jaska? Mitä ihmettä tässä ingressissä mongerretaan? Lue oheinen reportaaši residenssireissulta Reykjavíkiin ja viisastu!

Teksti: Jaakko Markus Seppälä 18 STIIKNAFUULIA

Kaikki alkoi helvetillisestä lumimyrskystä. Raahustimme takaperin kahdenkymmenenviiden metrisekunnin räntätuulessa vuoristopolulla. Tavoitteenamme oli Reykjadalurin kylpylämmin virta keskellä Lounais-Islannin kauneinta mäkimaastoa. Käännyin karjumaan puhurin yli Moonille, viehättävälle vaellustoverilleni, ettemme ehkä selviäisi perille asti. Samalla hetkellä nastoitettu kumihärpäke räpsähti irti vasemmasta maiharistani. Se sinkoutui vihurin mukana läpitunkemattomaan harmauteen. Mooni kiljaisi jotakin takaisin hetkeä ennen kuin tuuli viuhahti. Puuska paiskasi hänet metrin sivuun polulta karikkoon. Pääsimme lopulta perääntymään nöy-

ryyttävästi maaliskuiselta uhkayritykseltämme Reykjadalurin retkipolulta hotellille, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Kaikki alueen valtatiet suljettiin puolta tuntia myöhemmin vaarallisten keliolojen takia. Järkytyksen lisäksi emme kärsineet muita vaurioita kuin tuulten jumalille menetetyn kengännastoitteen — sekä Moonin rakkaan, hänen omin käsin kutomansa pipon. Se oli turvonnut räntämyllytyksessä muodottomaksi. Vetäisin häntä lohduttaakseni kuolleen villa-ameeban kaltaisen vaatekappaleen päähäni ja aloin keekoilla hänen edessään. Peilikuvani toi mieleen löylynlyömän lumirastafarin. Nappasinkin päähäni muhkeat kuulokkeet ja aloin suorittaa tajunnanrä-


JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

Ylinnä oikealla: Blue Lagoon — turistoitunut, kallis, ruuhkainen ja häkellyttävän kaunis kylpypaikka matkalla lentokentältä Reykjavikiin. Keskellä oikealla: auringonlasku Seltjarnarnesin niemen nokassa. Ainna oikealla: Gullfossin uljas kaksoisvesiputous möyryää villinä ja vapaana.

MONICA METSÄRANTA

jäyttävää räpäytystä: ”Mun nimi on Jointti Jaska, mulla on housussa taskut ja mun riimi iskee sun tajuntaan niinku Caesaria puukollaan Casca. Exodus!” Siitä se sitten lähti.

Maailman paras residenssihakemus Kuukausi myrskyisän lomareissumme jälkeen mailiini kilahtaa Oulun kirjailijaseuran mainosposti residenssipaikasta Reykjavíkissa. Majapaikkaa isännöi Samband íslenskra myndlistarmanna eli SÍM, islantilaisten kuvataiteilijain kattojärjestö, ja mukaan mahtuisi kaksi taiteilijaa Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueelta lokakuuksi. Olen pyrkinyt elämäni aikana useampaankin residenssiin vakavin aikein luomaan kuolematonta proosaa mullistaakseni kirjallisuustaiteen maailman. Koskaan en ole päässyt. Mooni hörppää vieressäni kahvia ja toteaa ohimennen, että entäpä jos kokeilisin tällä kertaa jotakin muuta. Jotakin muuta... Hahmottelen hakemuksen, jossa ilmaisen tarkoitukseni jatkaa aiemmalla Islannin-vierailullani aloittamaani Jointti Jaska -musiikkiprojektia, jonka rap-, reggaeja dancefloor-henkisessä tuotannossa pohditaan Islannin, toveruuden, viihdekäytöllisten huumeiden ja luonnon parantavan voiman teemoja. Kirjoittaisin residenssijaksollani konseptialbumin Ultima sanat ja sävelet, ja mahdollisuuksien mukaan toteuttaisin myös demonauhoituksia.

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

STIIKNAFUULIA

19


JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

Tolkien-henkisen illan herkkuja: loihdittua sormuspiirasta, Lembasta lehtikääreissä sekä pullollinen Miruvoria.

Sami Nyyssölä työn raskaan raadannassa.

En usko hetkeäkään mahdollisuuksiini. Olen toki laulanut vaihtelevissa bändikokoonpanoissa jo vuosikymmeniä ja väsännyt taustoja eri musiikkiohjelmistoilla, mutta tyylilajeina rap ja reggae ovat minulle yhtä tuttuja kuin ionipropulsiosukkula villisialle. Ainakin hakemuksen kirjoittaminen on kerrankin hirmuisen hauskaa. Lähetän todellisuudesta irtaantuneen horinani SÍM:in kotisivun lomakkeelle, kiitän luottamuksesta ja jatkan elämääni.

Matkaan, veli Jaska On lokakuun kolmas ja istun lentokoneessa. Olen istunut koneessa jo kahdeksan tuntia, joista kolme ja puoli ilmassa, loput kiitoradalla. Ulkona tuulee sellaisilla bofooreilla, että koneesta ei päästetä edelleenkään

20 STIIKNAFUULIA

ulos ketään. Jotakuta voisi harmittaa, mutta ei minua. Olen ekstaasissa. Istun Boeing 757:ssa Keflavíkin kentän kiitoradalla, minulle tarjoillaan herkullisia proteiinipatukoita mineraalivedellä ja olen matkalla residenssiin Seljavegur-kadulla! Tuulee, tuulee, onhan tämä Ultima Thule... Siinäpä tuleva riimi. Haluaisin kertoa Jointti Jaskasta vieressäni istuvalle partaveikolle, mutta en tohdi. Hänen silmänsä kiiluvat murhanhimoisesti. Lopulta, viisi tuntia aikataulusta jäljessä lentävän ruumisarkkumme ovi avataan. Portaiden alapäässä puhuri repäisee erään pikkumatkustajan kumoon. Tähän aikaan syksystä Keflavíkissa onneksi harvemmin pyryttää, sataa vain vettä vaakatasossa. Puolisekapäisenä odotuksesta nappaan tax-freestä viskipullon ja kutospäkin olutta ennen siirtymistä linja-autoon kohti Reykja-

víkia. Tulen vielä onnittelemaan itseäni tästä päätöksestä. Viinakset valtion virallisissa Vínbudineissa ovat tuhottoman kalliita, eikä ruokakaupoissa myydä ykkösolutta väkevämpää. Tunnin bussimatkalla on aikaa miettiä ja ajatukseni liitelevät lentoyhtiölle kirjailtavaan korjausvaatimukseen. Mutta kehtaamisen rajapyykit kammitsoivat ahneuteni pedon. Reissua Suomen päässä koordinoiva Taiteen Edistämiskeskus on maksanut lentoni sekä hieman suolarahaa päälle, enkä joudu köyhtymään majoituksesta sentin vertaa. Tuntuisi härskiltä yrittää nyhtää tästä vielä lisää. Ihmettelen. Olen löytänyt häveliäisyyteni. Tästä havainnosta, väsymyksestä, ja kiljuvasta nälästä liikuttuneena olen suudella poskelle sarjakuvataiteilija Sami Nyyssölää, kun törmään häneen sattumalta


JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

JAAKKO MARKUS SEPPÄLÄ

Onneksi porukassa oli paitsi hienoja taiteilijoita, myös loistavia ruuanlaittajia! Kuvassa takaa vasemmalta: Sami Nyyssölä, Natalie Lanese, Clare M. Gatto, Michèle F. Bérard, Sarah Alfarhan, John Chavers, Martynas Petreikis, Jade Sujin Lee Maiken Stene, Indrė Liškauskaitė ja Galadriel Gonzalez.

ensimmäisessä juottolassa, johon onnistun hoipertelemaan bussista poistuttuani. Sami väistää kohteliaasti ja esittelee seurassaan istuvan eläväisen Clare M. Gatton. Hän on kuvataiteilija par excellence, yksi residenssin neljästä jenkkivieraasta, ja hän silmäilee tuhatkiloista rinkkaani myötätuntoisesti. Heidän lentonsa kahta päivää aiemmin saapuivat minuutilleen ajoissa. Nostamme mainiot Einstök-tuopilliset. Yritän lirkutella baarittarelta jo-suljetun keittiön puolelta edes yhden donitsin. Hän katoaa vihreän välähdyksen myötä savupilveen, eikä enää palaa. Sami ja Clare saattelevat sekavan persoonani vartin matkan keskustasta Seljavegurille. Hiljaisen kadun päässä kohoaa residenssirakennus. Se emittoi vahvat muistikuvat Oriveden Opistosta. Vaikutelma jatkuu rakennuksen sisä-

puolella. Kerrostalokolmion kokoisessa keittiössä Sami tunkee suuhuni keitetyn perunan, islantilaisen sillin, ja toteaa että Frodo-herran on jo aika nukkua. En vastustele. Taaperran pieneen huoneeseeni ja uinahdan aaltopeltiaidan paukkeeseen.

Aamiainen Galan kanssa Elämä loksahtaa nopeasti uomiinsa. Huoneeni on pieni ja viihtyisä, mutta eniten huomaan nauttivani häikäilemättömän ylipitkitetyistä aamiaistuokioista muiden taiteilijoiden seurassa. Paras saavutuksemme Galadriel Gonzalezin kanssa on yhdeksästä puoli yhteen suoritettu ruokapöytävenyminen vahvan kahvin, ennustuskorttien, vanhojen Grapevine-lehtien ja Bónuksesta haalittujen halparuokien parissa, jolloin

onkin jo aika aloitella lounasta. Galadriel on suorittanut alakoulunsa Keniassa, käynyt syntymässä Espanjassa ja korkeakouluttautunut Englannissa sekä Etelä-Afrikassa. Nyt hän harkitsee muuttavansa Islantiin. Tämän kansallisuuscocktailin lisäksi residenssiryhmämme rämä kattaa yhdeksän yksilöä maailmalta: edustettuina ovat Suomi, Norja, Yhdysvallat, Korea, Kanada, Kuwait ynnä Liettua. Oman asuntolamme lisäksi SÍM omistaa kaupungin laitamilla viiden kilometrin päässä sijaitsevan maalaisresidenssin, jonne vetäytyvät hardcoreimmat taiteilijat. Työrauha on taattu, mutta keskustan iltarientoihin on vaikea siirtyä, ainakin ilman autoa. Seljavegurilta sen sijaan kävelee kaikkialle vartissa. Ainoa pitkä matka osoittautuu ensi alkuun henkiseksi: toisin kuin minä, kaikki kanssa-asukkini ovat kuvataiteilijoita,

STIIKNAFUULIA

21


SAMI NYYSSÖLÄ

SAMI NYYSSÖLÄ

Jaakko Markus Seppälä esittelee ylpeänä teoksiaan.

jopa Samikin sarjakuvan taitajana. Alkupäivinä tuntuu siltä, etten osaa puhua heidän kieltään. Koen oloni epävarmaksi, vieläpä kaksin- tai kolminkertaisesti, sillä useimmat heistä ovat täysiverisiä ammattitaiteilijoita, enkä itse ole tullut edes harrastamaan ominta alaani eli proosaa, vaan uhkarohkeasti kaiken maailman kyseenalaisia musiikkiviritelmiä. Onneksi rajat ylittävä taiteilijuus, yhteinen arvostus elämän hienompia asioita kohtaan ja viina onnistuvat murtamaan pelkojeni rajamuurit. Asuinkumppanini osoittautuvat mahtaviksi tyypeiksi. Ainoastaan seinänaapurini Sarah Alfarhan pakenee toisinaan keskuudestamme Pohjolan Talolle vähemmän aurinkoisena. Ymmärtäähän tuon: joku mokeltamassa seinän takana kahdettakymmenettä kertaa mikrofoniinsa ”Holmesin piippu rohisee — ajatukset koskena kohisee” ei kuulosta minustakaan mieltä ylentävältä. Onneksi Sarah leppyy

22 STIIKNAFUULIA

aina nopeasti, viimeistään illan fiestaan mennessä. Tulisimme lokakuun aikana vaeltamaan taiteilijatovereideni kanssa Reykjadalurille — tällä kertaa onnistuneesti — sekä osallistumaan keskiöiseen täysikuun loihdintatuokioon. Tulisimme näkemään Imagine Peace Towerin sytyttämisen, Þingvellirin erkanevat mannerlaatat, yleiseen käymälään kyhätyn punk-museon ja Jokerin. Kertoisin tästä kaikesta enemmältikin, mutta huomaan tuhlanneeni merkkimääräluottoni tarpeettoman ylipitkään esittelyjaksoon artikkelin alussa. Olen tuon alkutekstin flow’sta kovin ylpeä, enkä tahdo poistaa sitä. Toivon siis, että hyväksyt loppukaneetiksi tämän vähäisen, mutta vilpittömän toivotukseni: Residenssi — se kannattaa aina. sim.is — lisätietoa residenssistä

Jointti Jaskan päräyttävääkin päräyttävämmät Ultima-demot: Ultima III: youtu.be/GaeimKq4C_o Ultimakee kesäjätski: youtu.be/Le8iHONkwAM Ultima Holmes: youtu.be/IqDC3vjTkS0


Lauri Ahtinen: Kuinka tulla onnelliseksi, osa 3. Elämänhallinnallinen self help -palsta

Lauri Ahtisen kuusiosainen kuvasarja onnellisuudesta on julkaistu alun perin Kaupunnimediassa.

STIIKNAFUULIA

23


Taide on taidetta Jukka Tervo

LINDA SAINIO

Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka lopulta se kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa, että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei pelkästään luovan työn tekijöitä. Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaansa ja ajoittainen regressiivisyys saattavat vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa, johon kaikilla ei ole avaimia tai halua ja kykyä astua peremmälle. On olemassa riski, ettei tuosta maailmasta pääse enää pois. Taide ei ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla. Se on myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä. Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kuvaa teoksessaan Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988), kuinka taiteilijalla voi olla monta minuutta: taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella

24 STIIKNAFUULIA

itsekäs despootti. Taiteilijalle itselleen monien minuuksien ilmeneminen voi merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, mutta läheisille se saattaa olla melkoinen taakka. Hägglundin mukaan monet,joilla ei ole taiteellista luovuutta, hakevat ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, mutta taiteilija suuntaa katseensa sisäänpäin tavoitellessaan puhuttelevia visioita. Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta eivät välttämättä tarkoita maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista eikä tuota muuta kuin lamaannusta. Onkin mielenkiintoinen kysymys, johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai yllyttääkö juuri tuo hauraus taiteilijan uurastamaan taiteen alueella itsensä eheyttääkseen. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä että luovuuden kehtona ja kohtuna. Hägglund korostaa, että moni taiteilija on voinut kokea lapsuudessaan traumoja, mutta samalla ympärillä on ollut yksi tai useampi ymmärtävä aikuinen, joka on voinut ottaa lapsen luovuuden vastaan. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua ja hyvää itsestään, mutta myös

kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita, ja näin korjata rikki mennyttä. Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämisestä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä: ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpuaa monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa. Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämäänsä työnsä lähteenä, joko suoraan tai etäännyttäen. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa, ei teos voi olla yksityinen egotrippi, vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä, että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se. Luovuus on myös iloinen asia: leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin tai katsojiin, eiyksin olemista, elävyyttä, eheyttä. Ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna. Taidekokemusta kuvataan usein terapiana, millä tarkoitetaan, että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuvat hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa, mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.


Muumi, musiikki ja muki Teksti: Nollapersoona

AAPO KUKKO

Tove Janssonin muumitarinat ovat ylisukupolvisen ihania. Kukapa voisi vastustaa pullukoita peikkoja, jotka käyttäytyvät ennalta-arvattavasti ja sopivat lapsille. Taannoin jopa tasavallan presidentti oli muumi, mikä tosin huomattiin vasta vaalien jälkeen. Muumeissa on ulottuvuuksia, jotka ovat innoittaneet niin tutkijoita, taiteilijoita kuin bisnesihmisiäkin. Usein kuulee myös, että oikeassa elämässä pitäisi ottaa mallia muumeista. Sanottu ja tehty. Aivan ensimmäiseksi tulee hankkia muumihenkinen omena-päärynävartalo. Geneettisistä syistä toiset ovat syntymämuumeja ja toiset eivät. Rasvan, sokerin ja keskikaljan avulla jokainen voi hankkia ihan mukiinmenevän muumivartalon. Mukiinmenevästä puheen ollen – jostain muumimukista on kuulemma maksettu huutokaupassa kymppitonni. Kuulostaa mielipuoliselta, mutta posliinirahareiät eivät ole nykyään harvinaisia. Oikeat muumit – siis keksityt hahmot – asuvat muumipapan rakentamassa pyöreässä talossa. Purjevene on erottamaton osa elämänmenoa. Näiden hankkiminen voi

olla työlästä tekomuumille – siis tosielämän ihmiselle. Helppoa sen sijaan on jättää ovensa lukitsematta yöksi. Muumit luottavat maailmaan, ja ovesta saapuu yleensä vain mieluisia vieraita. Muumiväki ajautuu tämän tästä seikkailuihin. Ja niin ajaudut sinäkin, kun jätät oven yöksi auki. Tasalämpöisenä olentona ihminen ei vaivu horrokseen. Täten on vaikea nukkua kunnon talviunta kuten muumeilla on tapana. Mikään ei silti estä syömästä ylen sadonkorjuuaikaan ja lorvimasta puolisen vuotta punkan pohjalla muuten vain. Keskellä talvea voi piipahtaa ulkona hieman seikkailemassa ja vaikkapa laskea mäkeä perintöhopeatarjottimella. Muumit ovat sosiaalisia ja pitävät juhlista. Niihin kutsutaan kaikki muut, paitsi Mörkö. Mörkö on arvoituksellinen, äärimmäisen yksinäinen ja siten pelottava olento. Ihmismuumin tulee vain jättää kutsumatta juhliin se kaikkein yksinäisin tyyppi, jota muutkin hyljeksivät. Muumiperheen ystäväpiiri on sinänsä yllätyksetön. Tarinat vilisevät hahmoja, joiden nimi on suurin piirtein Mummeli, Tummeli tai Höpsäntuura.

Nuuskamuikkunen on kulkuri, joka saapuu kevään ensimmäisenä päivänä nauttimaan keittiön antimista ja häipyy sitten puoleksi vuodeksi ”etelään”. Pikku Myy on taskukokoinen naishenkilö, joka tämän tästä uhkaa puremisella tai muulla väkivallalla. Jos ystäväpiirissä ei vielä ole näitä hahmoja, löydät ne mistä tahansa lähiöbaarista. Muumilaaksossa asuu Nipsu, joka on käytännössä orpo ja sosiaalitapaus. Nipsu pyrkii kuitenkin etsimään aarteita ja muutenkin parantamaan elämänlaatuaan. Vallitsevan narratiivin mukaan Nipsu on ahne, ja hänen vaurastumispyrkimyksensä ovat hölmöjä. Muumit kätyreineen suhtautuvat Nipsuun holhoavasti – niin kuin vain koko elämänsä vailla toimeentulohuolia viettäneiltä voi odottaa. Joutilaan elämäntavan mahdollistava pääoma on muumeille hengitysilman kaltainen itsestäänselvyys. Siksi koko asiasta ei tarvitse puhua. Vanhan rahan tuoksuisilla muumeilla on nimikkolaaksossaan kirjoittamaton yksinoikeus rantataloon, uimakoppiin ja seikkailuntäyteiseen elämään. Muumit mesenoivat monenkirjavia elättejä, mutta aristokraattien tapaan he pitävät pyrkyryyttä rahvaanomaisena. Siksi Nipsun paikka on muumien rytmiryhmässä todisteena näiden jalosydämisyydestä. Ei sovi unohtaa muumilaulua. Tarkoitan tietenkin Benny Törnroosin Käy muumilaaksoon -kappaletta, joka kutsuu tuijottelutuokioon. Sen kertosäe on kuin mantra: paappapapaappapaappaapapaappaa, maammamamaammamaammammamaamaa… Jos ei ole mitään sanottavaa tai et tiedä vastausta kysymykseen, kajauta muumilaulu. Siihen päättyy kiusallinen hiljaisuus tai turha kyseleminen. Ota siis muumeista mallia seuraavasti: liho roolia varten, hanki suuri talo ja purjevene, seikkaile ja kalastele, välttele yksinäistä tyyppiä ja mitätöi itseäsi heikompia, kestitse teltassa asuvaa pummia, lopeta hommat puoleksi vuodeksi ja laita välillä pystyyn taikapilvikarkelot. Lisäksi bodaa muumi-identiteettiäsi rallattelemalla muumilaulua. Niin helppoa se on!

STIIKNAFUULIA

25


Kirjailijan työvuosi Kun kerron olevani kirjailija, moni kysyy, eikö ole yksinäistä ja puuduttavaa kököttää viikkokaudet työhuoneessa näyttöpäätteen äärellä. Ärisen partaani, että semmoistahan se on. Yritän nyt löytää tästä tylsästä naputtelusta jotain vivahteita – jotain, joka saisi ihmiset ymmärtämään, että ei tässä nyt välttämättä kokonaan hukkaan heitä elämäänsä. Kirjojeni tarinat sijoittuvat lähes täysin erämaisiin luonnonympäristöihin. Joten kirjoittaakseni uskottavasti erämaasta, sen eläimistä, kasveista, säistä, maisemista, tapahtumista ja kokemuksista, on minun toisinaan myös kurkattava ulos kirjailijan kammiostani.

Teksti ja kuvat: Kari Kovalainen 26 STIIKNAFUULIA

Aloitetaan vuoden takaisesta sydäntalvesta... Niin, ei tässä ole varaa olla hankkimatta luontokokemuksia ja kirjoittamisen ainesta edes kaamoksen paukkupakkasilla.

Punnersin kaksi viikkoa liki metrisessä uppolumessa, nukuin ahkioteltassa revontulten loimussa ja sain yhden epäterävän valokuvan kahdesta hakolinnusta.

Siis eräromut takalunkkaan ja sukset sekä teltta-ahkio auton katolle. Kurvailin Pohjois-Ruotsiin, jossa levittäytyvät Fennoskandian laajimmat ja villeim-

Kirjailijan työpäivä on tullut iltaan.

mät kairat. Ja kohde oli metso, erämetsän sielu. Nyt nuo surupukuiset mustat kalstaanit kyyhöttivät lumikiepeissään hangen alla, mistä nousivat päivähämärässä petäjien latvoihin havunsyöntiin. Punnersin kaksi viikkoa liki metrisessä uppolumessa, nukuin ahkioteltassa revontulten loimussa ja sain yhden epäterävän valokuvan kahdesta hakolinnusta. Toisella retkiviikolla alkoi vastuksiakin löytyä, mistä kirjailijaminä aina riemastuu. Ahkion aisa katkesi, sairastuin kuumetautiin ja värjöttelin parta jääpuikoilla neljänkympin pakkasessa, niin että nenästä ja sormenpäistä irtosi myöhemmin nahka riekaleina. Mahtavaa! Kunhan sormet paranivat, paukutin pätkän sellaista tekstiä, jossa oli elämisen makua ja luonnon ankaruus tuntui kuin luita myöten raajittu avohaava. Kevättalvella hiihtelin Kölivuorilla ja etsin naaleja. Hortoilin rinteillä makaavien pilvien, hangen ja lumisateiden muodostamassa valkeassa maitokiulussa päivä-


Yölläkin täytyy taltioida luonnontunnelmia: revontulet loimuavat erämaan taivaalla.

kausia näkemättä muuta kuin suksieni kärjet. Ulvova myrsky nosti hiihtäessä suksisauvat väkisin vaakasuoraan, viskoi minua nurin ja uhkasi repiä retkiteltan riekaleiksi. Kun säät selkenivät, mulahdin tunturijärven rannalla lenteleviä kiirunoita kuvatessani virtauksen heikentämän jään läpi. Pelastauduin taakse päin heittäytymällä kantavalle jäälle. Vaatteita teltassa kuivatessa tenttua läiskähti niin, että retkikeittimen lisäksi puoli teltanlattiaa roihahti liekkeihin. Henki oli siis katkolla pari kertaa, kun yksikin kuolemanraapaisu lasketaan eräretkien aateliin. Naalista näin jäljet. Jossain välissä taisin kirjoittaakin jotain. Keväällä ja alkukesästä vaeltelin viisi viikkoa tarunhohtoisen Ruijan tuntureilla. Allit vaikersivat tunturilammilla, vesipääskyt kylpivät rantakivillä alle metrin päässä minusta, kapustarinnat soittivat nummilla haikeita huilujaan, hanhet ronkattivat, kaakkurit huutaa rouhasivat. Nostelin lammista villisti potkivia punamahaisia rautuja. Iltaisin raaputin lyijykynällä vihkoon muistiinpanoja; tapahtumia, luonnonkuvauksia, ideoita työn alla olevaan romaaniin ja lehtijuttuihin. Kesän romusin kalassa Kainuun ja Koillismaan järvillä ja jokivarsilla. Loppukesästä kurkistin ainakin kerran työhuoneeseen. Syksyn vaeltelin pitkin Utsjoen skaideja. Jahtasin kamerallani tunturikihuja ja riekkoja. Tutustuin villiin naaraskettuun, joka vieraili telttaleirissä syömässä vähiä eväitäni joka yö reilun viikon ajan. Istuimme ketun kanssa vierekkäin tunturiylängön yössä, ja ajattelin, että on tämä kirjailijan arki yhtä helvettiä. Loppusyksyn näppäimistö rätisi kuin rankkasade teltan kattoon. Alkutalvella nuohosin pyyntihommissa Pohjois-Ruotsin erämaissa. Taimenenliha tirisi pannussa nuotiolla, kynttiläkuusten katveessa. Pari koppeloa roikkui ikihongan pankkaoksassa. Muurahaismättääseen kaivetusta pesäluolasta hereille häiritsemäni karhu örähteli korvessa ja veti vainua että ilma vihelsi sieraimissa. Ja kynä suhisi vihkon sivuilla kuin erämaan tuuli. Kohta aloittelen taas uutta työvuotta. En tiedä, mitä se tuo tullessaan, mutta varmaan tätä samaa vanhaa, puuduttavaa rutiinia. Kestettävä on, kun on tälle (tiettömälle) tielle lähtenyt. Mutta nyt kone kiinni, aamulla on aikainen herätys. Kävin juuri viemässä sukset ja ahkion auton katolle... Kari Kovalainen on ylikiiminkiläinen kirjailija, jonka romaanien ja novellien miljöönä on usein erämainen luonto.

Ketut ja muut kairan eläimet ovat luontokirjailijan seurana.

Kirjailijan talvista työmaata.

STIIKNAFUULIA

27


Vuodenvaihteen uutuuskirjat

Robert Brantberg

Aapo Kukko

Suurimmat suomalaiset kautta aikojen

Karmea tarina: kertomus Kongosta

Kirjassa esitellään noin 100 suomalaista vaikuttajaa. Johdantona teokseen on muutama legenda Suomen varhaishistoriasta. Varsinaiset pienoiselämäkerrat alkavat 1300-luvun suomalaisista piispoista, muista kirkonmiehistä ja rälssimiehistä. Uudelta ajalta mukana on myös humanisteja, valtaneuvoksia ja sotapäälliköitä. Autonomian ajalta (1809–1917) löytyy myös ruukinpatruunaa, kansatieteilijää sekä taiteilijaa ja kirjailijaa. Edellisten lisäksi kirjassa esitellään muun muassa akateemikkoja, teollisuusmiehiä, tiedemiehiä, poliitikkoja, säveltäjiä, arkkitehteja, muotoilijoita, nobelisteja, urheilijoita, elokuvaohjaajia, näyttelijöitä, muusikoita, laulajia, kapellimestareita ja vaatesuunnittelijoita. Bonnier/Readme, marraskuu 2019

28 STIIKNAFUULIA

Vuosina 1885–1908 Kongon vapaavaltio oli Belgian kuninkaan Leopold II:n omistama yksityinen maa-alue Afrikassa. Siellä tapahtui karmeita asioita. Sarjakuvateoksen päähenkilö on pappi, joka näkee maassa tapahtuvan kuoleman ja hävityksen. Miksi tämän annetaan tapahtua ja kuka siihen voi puuttua? Zum Teufel, marraskuu 2019


Jasso © 2019 Jii Roikonen Jasso © 2019 Jii Roikonen

Jasso © 2019 Jii Roikonen

JASSO JII ROIKONEN

STIIKNAFUULIA

29


JOOSEPPI JA TAIKARUMPU

ILPO KOSKELA

Keväällä 1988 Apu-lehti pyysi Ilpo Koskelaa luomaan Suomeen 1930-luvulle sijoittuvan, Viisiikko-tyylisen lapsille ja nuorille suunnatun seikkailusarjakuvan. Tämä oli ensimmäinen nelijaksoinen kokeilusarja, joka julkaistiin lehdessä elo-syyskuussa 1988, puolen sivun jaksoissa.

30 STIIKNAFUULIA


Lehti julkaisi Jooseppia 10-12 -osaisina, jatkuvajuonisina tarinoina vuoden 1990 kesään saakka.

STIIKNAFUULIA

31


Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

00

100

5

95

5

75

5 00

5

Atrain&Nord Kustannusliike

25 100 5 95

5

0 75

5

25 5 0

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan

Profile for Stiiknafuulia

Stiiknafuulia 31  

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu 31 – joulukuu 2019.

Stiiknafuulia 31  

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu 31 – joulukuu 2019.

Advertisement