Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu 30 – syyskuu 2019

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 30

SYYSKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA

Jere Vartiainen pintaa syvemmällä

Paulowin rukkaset naulassa?

8,00€

1799 6761

JANNE LEPPÄKOSKI

Pääkirjoitus

Metsä ja me

Taas syksy saa ja niin mekin, kun uusien teosten vyöry ja syyskuun Uusi kirjallisuusfestivaali tulevat. Uuden kirjallisuusfestivaalin kunniaksi on myös tämä lehti muhevoitettu 40-sivuiseksi, mehevyydessään pullukan mustaherukan tavoin ihanasti ratkeamaisillaan olevaksi juhlanumeroksi – suurkiitos tästä herkusta siis kaikille lehden tekijöille!

Syksyisessä luonnossa riittää marjojen lisäksi muutakin ihmeteltävää. Luonto on aina inspiroinut myös suomalaisia kirjailijoita – Terhi Friman kertoo tässä numerossa kirjoittamisesta ja luontosuhteestaan, Eero Suvilehdon runo puolestaan on esimerkki hänen tuotannolleen tunnusomaisesta luonnon läsnäolosta. Elokuussa Hyrynsalmella Mustarindassa ja Paljakanvaaralle rakennetulla Metsänäyttämöllä kokemani Puuooppera oli itselleni merkittävin tapahtuma pitkiin aikoihin.

Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä -teokseen (2016) pohjaavan Puuoopperan työryhmään kuului nuoren polven sävelja kuvataiteilijoita Latviasta ja Ruotsista.

Metsänhoitaja Wohlleben kuvaa teoksessaan suhdettaan metsään, ja kertoo samalla uusista tieteellisistä havainnoista – teoksen mukaan keskenään kommunikoivilla puilla on tunteet ja muisti. Oopperan lähtökohtana oli ihmisen ja metsän side ja usein tiedostamaton kommunikaatio. Voisiko ajatuksemme ihmisestä luonnon vallitsijana muuttua alkuperäiseen muotoonsa, jossa ymmärrämme olevamme vain osa luontoa?

Lähdimme Metsänäyttämölle auringonlaskun jälkeen Mustarindan pihamaalta.

Noin parin kilometrin mittainen matka taitettiin jalkaisin pimenevän metsän polkuja pitkin. Tunnelma muuttui metsässä heti tutun pysähtyneeksi, sellaiseksi, jossa hiljenen aina luonnostaan. Matkanjohtaja kehotti

vielä erikseen kulkijoita pysyttelemään hiljaa ja nauttimaan metsästä tuoksuineen ja äänineen.

Maaginen, alkukantainen ja jotakin melkein pelottavaa sielun (tai paremminkin vartalon?) ikivanhoista muistoista herättelevä ooppera, jonka käsittämättömiä ”sanoja” ei tarvinnut järjellä ymmärtää, ja jossa merkittävää osaa esitti vanhan kuusimetsän humina, sai mättäällä istuvan kuulijansa transsiin.

Liikuttuneen herkkä tilani aiheutti sen, että paluumatkalla jutustelevat kanssakulkijat saivat pulssini kiihtymään: ”Täällä on tarkoitus olla hilijaa!” Toisaalta ymmärsin nolona pahoittelevien lajitovereideni hämmennyksen, joka luultavasti pakotti rupattelemaan jonninjoutavia – luonnosta tehokkaasti vieraantuneelle nykyihmiselle tällainen kokemus voi olla järisyttävä, ja hiljentyminen ylipäätään tuntuu olevan monelle suorastaan mahdotonta.

Vain muutamia päiviä tapahtuman jälkeen alkoi uutisointi Amazonin sademetsässä suunnattomina roihuavista tulipaloista. Ilmastonmuutoksen torjun-

nasta viis veisaava Brasilian presidentti Jair Bolsonaro oli siis saanut tulosta aikaan usuttamalla viljelijät polttamaan sademetsää. Nähtäväksi jää, mitä seuraa ”maapallon keuhkojen” tuhoutumisesta savuna ilmaan.

Tuskin selvitään ihan pelkällä keuhkoahtaumataudilla.

Suomi valittiin vastikään brittiläisen matkatoimiston vertailussa vuoden 2019 parhaaksi luontomatkakohteeksi. Perusteluina valinnalle olivat mitkäs muut kuin eksoottiset ”ainutlaatuinen ja monimuotoinen eläinlajisto, ympäristön kestävyys sekä kauniit luontomaisemat ja hyvät luonnonsuojelutoimet”. Suomalaista metsää uhkaavat kuitenkin kasvavat hakkuut, jotka vaikuttavat suoraan edellä mainittuihin kansallisaarteisiimme. Kuinka hyvin luontoa suojelevat tahot pystyvät työhönsä alati kasvavan, jatkuvan talouskasvun vaatimuksen puristuksessa?

Aihetta käsitellään monipuolisesti Kirsi Huhtasen tähän numeroon arvioimassa Metsä meidän jälkeemme -teoksessa (2019), jonka tekijöihin kuuluu kirjailijaseuramme jäsen, toimittaja Jenni Räinä. Mutta onko aiheesta ylipäätään hyötyä kirjoittaa? Ei kai luontoa ole enää edes mahdollista pelastaa ja ilmastonmuutosta hillitä? Ei olekaan, jos aiheesta pysytellään hiljaa eikä konkreettisia muutoksia tapahdu.

Jokaisen henkilökohtaiset valinnat ovat tärkeitä, mutta nyt on saatava heräämään päättäjät ja valtiot, lähestyvä katastrofi kun koskee koko palloa. Tiedon jakaminen ja lisääminen antavat meille mahdollisuuden.

Vaikka tieto aiheuttaa tuskaa, tässä tapauksessa erityisesti nuoria suorastaan sairastuttavaa ilmastoahdistusta, on se edelleenkin myös valtaa. Sitä paitsi ihmisen kyvyllä tuntea pelkoa ja ahdistusta on tarkoituksensa, nimenomaan eloonjäämistaistelussa.

Pysytään siis hiljaa metsässä, mutta pidetään ääntä sen puolesta.

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Maria Kurtti maria.kurtti@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2019

2

STIIKNAFUULIA

Maria Kurtti, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)

Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 30 SYYSKUU 2019 – 8. VUOSIKERTA Kannen kuva: Maria Kurtti.

– Paras palaute on, kun joku tulee sanomaan, että on viime yönä lukenut koko kirjan. Siitä tulee semmoinen olo, että ei se ihan huono voi olla. Sivu 4. Kuva: Maria Kurtti.

SISÄLTÖ: 4 Paulowin rukkaset naulassa?

16 Runomaailma auttaa

7 Puheenjohtajan terveiset

19 Lauri Ahtinen: Kuinka tulla onnelliseksi, osa 2.

8 Historian nivelessä Oder-joella

pintaa syvemmälle

20 Otoksia Oulun Taiteiden Yöstä

Kestävää metsätaloutta – Metsä meidän jälkeemme haastaa käsityksiä

31 Runoja 32 Syksyn uutuuskirjoja 35 Jii Roikonen: Jasso

12 Kahden kirjan syntymätarina

14 Kirja-arvostelu:

28 Muusajuhlat haastaa pohtimaan, liikuttumaan ja nauramaan

22 Uusi kirjallisuufestivaali – ohjelma

36 Ilpo Koskela: Tapaus Martin Bleu

25 Pakina: Fuulan viemää 26 Kirjoittaminen on kotini

15 Kirja-arvostelu: Mitä sinä teit ensin?

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry on Oulun kaupungin taiteen ja kulttuurin kumppani.

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 26 €/vuosi // Kestotilaus: 24 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 200 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi.

Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran.

TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3

Paulowin rukkaset naulassa?

Ari Paulow

Lämpimässä elokuun perjantai-illassa Jumprun patiolla kuhisee. Tunnistan väkijoukosta rikoskirjailija Ari Paulowin, ja siirrymme puheensorinasta rauhallisempaan pöytään.

Ennen haastattelua on kuitenkin saatava kostuketta edellisen päivän Taiteiden yön kuivattamaan kurkkuun.

Paulowin auringossa sädehtivä Gin Tonic näyttää houkuttelevalta, joten vissyn sijaan päädyn itsekin hiukkasen väkevämpään, mutta maltilliseen huurteiseen.

Onhan tässä sentään vielä kesää jäljellä.

Rikoskirjailija Ari Paulow on kulkenut kapakoissa 16-vuotiaasta asti. Siksi 24 vuotta itsekin kapakoitsijana toiminut Paulow on ollut hanakka kysymään papereita. “Mutta nykynuorethan osaa käyttäytyä, ei ne ryyppää ja rällää niin kuin tehtiin aiemmin.

Tytär ja tyttären lyseokaverit on niin fiksuja, tietävät jo nuorena mihin tähtäävät. Itse en tiedä vieläkään, miksi haluan isona tulla”.

Teksti ja kuvat: Maria Kurtti 4

STIIKNAFUULIA

Heti kärkeen selviää, ettei kirjailija Ari Paulowin kesä ole sujunut aivan näin leppoisissa tunnelmissa. Kesäkuussa ilmestynyt, kahdestoista yksityisetsivä Jesse Hackmanista kertova rikosromaani Väärintekijät syntyi työllä ja tuskalla.

– Yleensä, kun sen viimeisen pisteen on lyönyt, on päässyt helpotuksen huokaus. Nyt ei. Vaikka kirja oli valmis, saatoin pompata viideltä aamulla ylös, että nyt pitää kirjoittaa, Paulow kertoo.

Romaani valmistui vuoden myöhässä, ja kaikkiaan sen kirjoittamiseen kului reilu puolitoista vuotta. Se ei sinänsä kuulosta

paljolta, mutta Paulowin tavalliseen, vuosittaiseen julkaisutahtiin verrattuna kuitenkin tavallista kauemmin.

– Mietin siinä välissä kolme kuukautta ihan tosissani, että lopetanko kokonaan kirjoittamisen, kirjailija paljastaa. Kirjoitusprosessi oli niin raskas, että välillä tuntui, että luovutan.

Kirjan kirjoittamisen vaativuus suhteessa siitä saatavaan palkkioon ja jatkuvasti hiipuva kirjamyynti ovat heikentäneet Paulowin motivaatiota.

– Helsingin Sanomissa oli vasta, että kirjojen myynti on taas laskenut. Yleen-

säkin lukeminen vähenee, vain kännykkä kiinnostaa.

Paulow kertoo, etteivät monet aiemmin himolukijoina tunnetut kaveritkaan enää lue, koska ei muka ole aikaa. Väite ihmetyttää kirjailijaa, tosin niin ihmetyttää myös oman avovaimon suunnaton reippaus – tämä kun ehtii kirjailijan mukaan päivätöiden ja kotitöiden lisäksi lukemaan monta kirjaa viikossa ja vieläpä kuntoilemaan päivittäin.

– Kirjoja ei kovin kauan ole edes ollut tavallisen kansan saatavilla, kun niitä alettiin painamaan kansankielisinä vasta 1900-luvun alussa. Olen miettinyt, että jäikö tämä vain satavuotiseksi tämä kirjojen kausi?

Sekin masentaa.

Erilainen Hackman-romaani Uusin teos toi myös uudenlaisia paineita, koska tyyli poikkeaa aiemmista Hackmaneista. Entisestään korkea itsekritiikki kasvoi laajemman tarinan myötä, ja yhtä neljän virkkeen kappaletta hioessa saattoi kulua pari tuntia. Samaan aikaan yksityisasiat hankaloittivat keskittymistä.

– Pelkäsin palautetta, koska teos on ensinnäkin niin pitkä, 500-sivuinen. Se on osittain psykologinen, osittain toiminnallinen. Siinä on vähemmän äksöniä kuin aiemmissa ja paljon dialogia.

Kirjailija kertoo dialogin vievän tarinaa hyvin eteenpäin ja olevan lisäksi hauskaakin. Huumori onkin alamaailmassa liikkuvien, rankkojen aiheiden lisäksi Paulowin romaaneille tunnusomaista.

– Entinen tyttöystävä tapettiin aikoinaan, ja se oli kauhean surullista. Siitä lähti kuitenkin ajatus, voisiko kirjan kirjoittaa humoristisesti niin vaikeasta aiheesta. Sitten mietin Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, jossa kerrotaan mitä raskaimmasta aiheesta huumorin avulla, se on siinä se kantava voima. Ajattelin, että kyllä voi. Huumorihan on ylipäätäänkin selviytymiskeino, Paulow miettii.

Paulow kertoo kustantajansa pelänneen, mitä kirjailijan monet naislukijat pitävät uutukaisen melkoisen raa’asta tarinasta.

Kirjailijan ja kustantajan onneksi lukijoiden palaute on kuitenkin ollut positiivista, myös naisten. Moni on jopa sanonut, että tuore, kirjailijan Nordic Noir -tyyppiseksi kuvaama romaani on Paulowin paras teos.

– Paras palaute on, kun joku tulee sanomaan, että on viime yönä lukenut koko kirjan. Siitä tulee semmoinen olo, että ei se ihan huono voi olla.

Tiukka ei mielistetylle Paulow kertoo kirjoittavansa dekkareita, koska niissä voi kirjoittaa ihmisistä ääritilanteissa, joissa kukaan ei toivoisi joutuvansa olemaan, mutta moni silti joutuu. Toinen syy on se, että hän pitää romaaneista, joissa on selkeä draaman kaari. “Haahuilu” ei häneen kolahda.

Hän haluaa kertoa tarinoita paremmin kuin kukaan muu. Hän kokee olevansa ennen kaikkea, tarinankertoja, kuten “entisajan ukot nuotiolla”.

– Paras palaute on, kun joku tulee sanomaan, että on viime yönä lukenut koko kirjan. Siitä tulee semmoinen olo, että ei se ihan huono voi olla.

– Vaikkapa tukkijätkillä, niillä oli aina yksi tarinankertoja joukossa. Niin kuin NättiJussi, Paulow kuvaa.

Vanhat ajat ja tavat kiehtovat Paulowia muutenkin.

– Monesti kollegat on suuttuneet, kun olen sanonut, että arvostan entisajan ”oikeita kirjailijoita”, jotka kirjoittivat kirjoituskoneella. Jos tuli virhe, sivu rytistettiin roskikseen ja kirjoitettiin uusiksi. Silti ne kirjoittivat kirjan vuodessa, kuten nytkin. Ja Waltari tahkosi Sinuhen kolmessa kuukaudessa!

– Waltarihan alkoi aina juomaan, kun sai kirjan valmiiksi. Vaimo ei siitä tykännyt, niin se meni hotelliin ja nollasi päänsä ryyppäämällä kunnolla. Ja sitten meni vähäksi aikaa

lataukseen, intoutuu kirjailija muistelemaan.

Paulow muistelee myös kerrallisia Helsingin kirjamessuja, jossa häneltä, Jarkko Sipilältä ja Reijo Mäeltä kysyttiin, onko heillä mitään yhteistä. Vastaus oli, että jokainen kirjoittaa sellaista, mitä haluaa itse lukea.

Ricky Nelsonin Garden Party -kappaleen sanat toimivat hyvänä ohjenuorana: ”You see, ya can’t please everyone, so ya got to please yourself”.

– 11-vuotiaana kokeilemani skandinaavinen, brittiläinen ja suomalainen dekkarikirjallisuus ei yksikään kolahtanut. Päätin, että alan itse kirjoittamaan mieleistä.

Viihdyttämisen lisäksi Paulow haluaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Esimerkiksi kirjailijan aiemmat maahanmuuttokriittisiksi koetut puheenvuorot ovat jakaneet mielipiteitä. Paulow kertoo, että myös tuoreessa teoksessa otetaan kantaa yhteiskunnalliseen ja ajankohtaiseen aiheeseen – Oulun raiskausrikosvyyhtiin.

Romaanissa maahanmuuttajatyttö Aisha lukee lehdestä Oulun rikoksista ja vihastuu, koska rikolliset pilaavat kaikkien maahanmuuttajien maineen.

Aiheiden lisäksi myös kerrontatyyli voi jakaa lukijoiden mielipiteitä. Paulow kertoo, kuinka jotkut kyselivät kirjailijan aiempia minäkerrontaa hyödyntäviä romaaneja luettuaan, miksei kirjailija kerro mitään siitä, mitä itse rikolliset miettivät.

– Heitin, että ei sitä tosielämässäkään, kun tuolla Kino-grillillä joutuu nyrkkitappeluun, paljoa mietitä että mitähän sen vastapuolen päässä mahtaa liikkua, vaan siinä lyödään menemään, Paulow virnistää.

– Osa tykkäsi siitä minäkertojasta enemmän, osa nykyisestä kaikkitietävästä. Ei voi kirjoittaa niin, että miettii, että kirjan pitäisi kelvata kaikille, niin 50-vuotiaalle naiselle kuin 20-vuotiaalle miehelle. Ei voi alkaa ketään nuoleskelemaan, Paulow toteaa.

Perhe, kirjoittaminen ja Oulu Useat Paulowin romaaneista sijoittuvat ainakin osittain Ouluun, Väärintekijät kokonaan. Hän haluaa tuoda kirjoissaan esille Oulua ja sen historiaa – esimerkiksi edellisessä romaanissa Taisteluhaukassa (2017) kerrotaan Jumprusta, joka on toiminut aikoinaan sotilaskasarmina ja köyhäintalona. 1700-luvulla rakennetussa talossa

STIIKNAFUULIA

5

Marja-Liisa ja Jorma Teppo kuuluvat Paulowin uskolliseen lukijakuntaan. Kirjailijan petosteemaa toistavissa rikosromaaneissa Teppoja kiehtovat paikkakunnan kuvaus, juonen sujuva eteneminen ja yllätyksellisyys. Paulow avaa pariskunnalle kirjoitusmetodiaan: “Valitsen ensin rikokset, sitten teen henkilögallerian, suunnittelen luku luvulta miten tarina etenee ja printtaan koneen viereen juonikaavion.

Sitten alan kirjoittaa.”

kuulemma myös kummittelee.

Kotiseudun lisäksi perhe on Paulowille tärkeä. Tällä hetkellä Hollannista opiskelupaikan saaneen tyttären pesästä lentäminen huolestuttaa isää.

– Jännittää ja kauhistuttaa tyttären muuttaminen kotoa ja vielä ulkomaille, vaikka onkin jo 19-vuotias. Kun kyseessä on tyttölapsi, niin se on vielä vaikeampi paikka.

Jos olisi poika, olisin varmaan jo kaksi vuotta sitten heittänyt kotoa niska-perseotteella.

Paulow miettiin edelleen, työlään teoksen valmistuttua, josko lopettaisi kirjoittamisen kokonaan. Mutta mitä sitä tekisi

6

STIIKNAFUULIA

sitten, jos ei enää kirjoittaisi? Sitä hän on miettinyt koko kesän.

– Kirjoitusrutiini on sellainen, että hörppään aamulla kahvit ja kirjoitan kunnes muut tulee kotiin. Nyt olen ollut viikon yksin, kun avovaimo ja tytär ovat Hollannissa. On ollut kova paikka olla yksin, kun on niin tyhjän oloinen koti. Olen vaan siivonnut koko ajan, pessyt vaatteetkin kahteen kertaan.

Tulossa oleva Bazar-kustantamon hanke, jossa kaikki Hackman-romaanit julkaistaan äänikirjoina, piristää kirjailijaa. Ehkä äänikirjoissa onkin kirjallisuuden toivo?

– Bazarista sanottiin, että äänikirjat pe-

lastavat kustantamon, Paulow kertoo katse kirkastuen.

Myös uskollisten lukijoiden palaute kannustaa kirjailijaa. Pöydän viereen tupsahtavat Jorma ja Marja-Liisa Teppo kertovat lukeneensa Paulowin kirjoja “pienen ikänsä”, ja kysyvät, josko saisivat liittyä seuraan.

Paulow antaa luvan ja ryhtyy porinoille.

Kun vieläpä kirjailijan kustantaja jaksaa soittaa vähintään kerran kuussa ja kysyä, “joko Remington laulaa”, niin ehkäpä toivoa uuden Hackman-romaanin syntymisestä sittenkin vielä on.

Puheenjohtajan terveiset JANICA KARASTI

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, mitkä kirjat Botnia-raati on eilisessä kokouksessaan valinnut ehdolle seuramme kirjallisuuspalkinnon saajiksi. Sen tiedän, että valinta ei ole ollut helppo – ehdolla on tällä kertaa ollut poikkeuksellisen paljon loistavia vaihtoehtoja.

Henkilökohtaisesti minua on jo useiden vuosien ajan ilahduttanut oululaisten sarjakuvien korkea määrä ja taso. Oulun sarjakuvakeskus ja sen toimintaa pyörittävä Oulun Sarjakuvaseura ry ovat olleet ainutlaatuisen merkittävässä roolissa siinä työssä, jonka tuloksena Oulusta on vähitellen kehittynyt Suomen tärkein sarjakuvakaupunki. Kehtaan sanoa näin, koska olen sitä mieltä. Vastaan väittäjillä on oikeus toisenlaiseen mielipiteeseen, vaikka se onkin väärä.

Oulun sarjakuvaseura oli muuten jo viime vuosituhannella merkittävä sarjakuvien kustantaja. Charles Burnsin El Borbah – tylymmänpuoleinen dekkari esitteli suomalaiselle sarjakuvayleisölle hämmentävän ja täysin uudenlaisen väkivalta- ja seikkailusarjakuvan sekoituksen (Mustanaamio meets Tintti, sekopäisesti), ja minulle El Borbahin lukeminen oli kokemus, josta en toipunut koskaan. Uhkailen vieläkin lapsia rupikonnatäräyksillä ja intinaanipoltteella*, jos he eivät tyhjennä tiskikonetta, heti. Toisin sanoen lapsetkaan eivät ole toipuneet.

Botnia-ehdokkaat julkistetaan Uuden kirjallisuusfestivaalin Pop-up-kirjamessuilla Kauppakeskus Valkeassa lauantaina 15.9.2019. Uskon lujasti, että lavalla nähdään ainakin yksi sarjakuvantekijä, mahdollisesti useampia. Jo viime vuonna lavalla seisoi Harri Filppa. Minua jännittää.

Mutta kuten sanoin – raadilla on ollut kova työ. Suuret kiitokset heille jo tässä vaiheessa.

Viime aikoina kirjallisuuden merkityksestä ja asemasta on käyty ehkä hiukan tavallista enemmän julkista keskustelua. Erään tunnetun pölvästin mielestä kirjojen aikakausi alkaa olla mennyttä, etenkin sellaisten pitkien, lähes 300-sivuisten opusten. Tälle pölvästille, ja kaikille muillekin minä sanon: lukeminen on ihanaa. Kirjoittaminen joskus vielä ihanampaa. Rakastan molempia.

Antti Leikas puheenjohtaja Oulun kirjailijaseura ry (*) Rupikonnatäräys ja intiaanipolte ovat El Borbahin käyttämiä vapaapainiotteita. Muita ovat esimerkiksi saksanhieronta ja tuplaraateluote. El Borbah – tylymmänpuoleinen dekkari (Hard-Boiled Defective Stories, 1988) ilmestyi suomeksi vuonna 1991, suomentaja oli Kari Heikonen.

STIIKNAFUULIA

7

Teksti ja kuvat: Jenny Kangasvuo

Oder-joen aallonmurtajat puskevat veteen, keräävät lietettä. Niiden kärjissä viipyvät kalastajat, niin ihmiset kuin vesilinnut. Istun residenssin ikkunan ääressä ja katson Saksasta Puolaan. Teksti etenee jokiveden tavoin, sameana ja pyörteillen.

Loppukesästä matkustan kahdeksi viikoksi itäiseen Saksaan kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särön Oder-residenssiin. Kirjoitan romaania, ja puolisoni toimii muusanani ja taloudenhoitajanani.

Vierailumme osuu hellekauden loppupuolelle, jota leimaavat päiväsajan sietämätön kuumuus ja rajut ukkosmyrskyt.

Eräänä iltana trooppinen kaatosade alkaa kesken kävelyretken. Olemme läpimärkiä ja t-paidoissa, mutta silti ei palele. Kuubalaisteemaisessa baarissa tuuletin pyörii laiskasti katossa ja tarjoilija kantaa pöytään piña coladan. Pimeän tulon jälkeen valo houkuttelee suuria hyönteisiä avonaisista ikkunoista sisään, kunnes tajuamme sulkea ikkunat ja turvautua tuulettimeen.

Tunnelma on kuin Kaakkois-Aasiassa, hetken aikaa.

Rankka raja

Historian nivelessä Oder-joella 8

STIIKNAFUULIA

Residenssihuoneisto on aivan Oder-joen rannalla: joen toisella puolen on Puola. Sinne on helppo pyöräillä käymään kaupassa tai ravintolassa joko huvikseen tai siksi, että Puolassa on halvempaa.

Kerran nämä kaksi kaupunkia, Saksan Frankfurt ja Puolan Słubice olivat samaa

Punainen kukko on sekä Frankfurtin että Słubicen vaakunaeläin.

Taistelukentän vehreydestä nousevat etäällä näkyvät Frankfurtin kerrostalot.

saksalaista kaupunkia. Joen länsipuolella oli kirkkoja, hallintorakennuksia ja 1500-luvulla perustettu Viadrinan yliopisto, itäpuolella puolestaan Dammvorstadt, Patoesikaupunki. Tulvapato suojelee kaupunkia edelleen joelta, joka on lukuisia kertoja tunkeutunut sinne valloittajana, viimeisimmän kerran vuonna 1997.

Toisen maailmansodan jälkeen solmitussa rauhansopimuksessa vedetty Oder-Neisse-linja halkaisi kaupungin kahtia.

Oderin itäpuolella asuvien frankfurtilaisten oli siirryttävä länsipuolelle, kun Puola otti kaupungin haltuunsa.

Se, minkä suurvallat piirsivät kartalle, oli ihmisten arjessa kivuliasta.

Käymme Słubicen hautausmaalla. Se on merkitty residenssin seinällä olevaan vanhaan karttaan, joka esittää Frankfurtia toista maailmansotaa edeltävässä muodossaan. Haudat ovat kuitenkin tuoreita.

Hautakivessä on usein valokuva vainajasta.

Yhdessä kuvassa 2000-luvulla kuollut nuori mies soittaa kännykällä ja katsoo veikeästi kameraan. Hautausmaalla ei ole vanhaa osaa, kuten 1200-luvulle asti historiansa

jäljittävien kaupunkien hautausmailla yleensä on.

Syvemmällä arvoitus selviää. Hautausmaan muuriin on asennettu laatta niiden saksalaisten muistoksi, jotka ennen toista maailmansotaa oli laskettu tänne ikuiseen lepoon. Laatta on vuodelta 2011 ja sen alla on röykkiö hautamuistomerkkien sirpaleita: katkennut ristin sakara, jalustan palmettikuvio, pala marmoria, jossa nimestä ja vuosiluvusta ei saa selvää.

Elävien lisäksi myös kuolleet saksalaiset karkotettiin Oder-joen itäpuolelta toisen maailmansodan päättyessä.

Vehreä taistelukenttä Pyöräilemme Oderin vartta läpi peltojen ja niittyjen kohti Lebusta, pientä kylää noin kymmenen kilometrin päässä Frankfurtista.

Syömme sinivatukoita ja nousemme kukkulalle näköalapaikalle. Sieltä katsottuna Frankfurt on pieni rykelmä korkeita kerrostaloja taivaanrannassa, keskellä vihreän eri sävyistä muodostuvaa maisemaa.

Lähellä on matala saari, luonnonsuo-

jelualue, jolla kasvaa harvinaisia kasveja.

Keväällä niiden kukinta tekee alueesta suositun retkikohteen.

Kukkulan juurella on kyltti, jossa on yksityiskohtainen kartta ja pitkä tekstiselostus.

Käy ilmi, että juuri tällä paikalla lähes 500 nostoväkeen kuulunutta paikallista miestä menetti henkensä toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Miehet olivat yli 60-vuotiaita, osalla heistä oli kokemusta ensimmäisen maailmansodan taisteluista.

He suojelivat Oderin ylityspaikkaa ja epäonnistuivat. Puna-armeija eteni läheisille Seelowin kukkuloille ja siellä voitetun taistelun jälkeen saarsi Berliinin. Sota oli lopussa.

Kyltin fontti ja taitto kertovat, että se on pystytetty 2000-luvulla, kauan sen jälkeen kun Itä- ja Länsi-Saksasta oli jälleen tullut Saksa. Natsi-Saksan sotilaiden kohtalon sureminen ei ollut DDR:n aikana sopivaa.

Puna-armeijan sotilaille sentään on Frankfurtin Anger-puistossa suuri muistomerkki, jonka jalustassa lukee: ”Unsere Tat ist Recht – wir haben gesiegt” - ”Teimme oikein, olemme voittaneet.”

STIIKNAFUULIA

9

Komeat pilvet nousevat alasimiksi.

Emme ehdi aivan Lebusiin asti ennen kaatosadetta, vaan jäämme pienen teollisuuslaitoksen lastauslaiturin katoksen alle pitämään sadetta. Kun lopulta aurinko alkaa paistaa, sateenkaari hahmottuu esiin märkinä värjöttelevien hevosten aitauksen takaa.

Suur-Ruotsin reunamilla Oderin rannoilla on toki taisteltu ennen toista maailmansotaakin. Kaupunginmuseossa on yksi kokonainen huone varattuna kolmikymmenvuotiselle sodalle.

Huhtikuussa 1631 Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf valloitti Frankfurtin ja jatkoi sitten taisteluin ja voitoin läpi Saksan. Koulusaksani joutuu lujille, kun tavaan näyttelyplansseista, kuinka kaupungille kävi. Se ryöstettiin, tietenkin, ryöstösaalishan oli osa sotilaiden palkkaa.

Valloituksen jälkeen Ruotsi piti kaupunkia vallassaan seitsemäntoista vuotta, eikä rautaista vallanpitoa muisteta hyvällä.

Westfalenin rauhan jälkeen ruotsalaiset luovuttivat Frankfurtin takaisin Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle.

Kolmikymmenvuotisen sodan taistelukenttiä on viime aikoina tutkittu arkeologisin kaivauksin. Huoneen perällä on vitriini, jossa on luita. Murtunut kallo, muutama pitkien raajojen luu, rivi metallisia nappeja, pronssia kai. ”Schwedische Soldat”, lukee vitriinissä, ruotsalainen sotilas.

Toisella seinällä on värikäs dioraama, jossa tinasotilaat hyökkäävät kaupunkiin.

Edellä ratsastaa kevyt ratsuväki miekat ojossa, takana ratsastajia raskaammassa aseistuksessa, sitten jalkaväki keihäineen.

Kaikki Ruotsin väreissä, tinasotilaat kantavat pieniä lippuja, joissa on kolme kruunua.

Yhtäkkiä tajuan. Kolmikymmenvuotinen sota!

Käännyn katsomaan vitriinissä lepäävää miestä. Kolmannes kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaisista sotilaista tuli Itämaasta, jota nykyään kutsutaan Suomeksi. Vitriinissä voi Bengtin tai Svenin sijasta levätä Jaakko tai Tuomas, mi Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla vertaan vuoti. Hakkapeliitta.

Toisessa maailmansodassa suomalaiset taistelivat häviäjien puolella, kolmikymmenvuotisessa sodassa voittajien. Silti lopulta kaikista jää jäljelle vain luita.

10 STIIKNAFUULIA

Rajatta?

Euroopan yhdentymisen ansiosta rajoja sekä juhlitaan että häivytetään. Frankfurtia ja Słubicea yhdistää tiheään liikennöity silta, kylteissä käytetään saksaa ja puolaa, Viadrinan yliopistolla on rakennuksia ja projekteja Oderin molemmilla rannoilla. Poliisit ja tullin työntekijät seisoskelevat sillalla, mutta kaukaa on mahdotonta sanoa, kummanko maan leivissä he ovat.

Rannalla on valkoinen kyltti, jossa tyyliteltyjen sinisten ja vihreiden aaltojen keskeltä muodostuvat joen ja kaupunkien nimet. Se näyttää oudon tutulta, huomauttaa puolisoni ja hoksaa sitten: graafinen tunnus muistuttaa Tornion ja Haaparannan yhteiskaupungin logoa.

Frankfurtin ja Słubicen välinen yhteiselo vaikuttaa yhtä uneliaan arkiselta kuin Haaparannan ja Tornion. Toisessa eurot, toisessa złotyt tai kruunut, molemmissa voi kompuroida vieraalla kielellä. Ohne Grenzen, ilman rajoja, sanoo saksalais-puolalainen motto, På grensen, rajalla, sanoo suomalaisruotsalainen.

Oder-Neisse-linjakin tarkoittaa nykyisin yhtä Euroopan kauneimmaksi mainostettua, hyväkuntoista pyöräreittiä, jota pitkin

Huhtikuussa 1631 Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf valloitti Frankfurtin ja jatkoi sitten taisteluin ja voitoin läpi Saksan. Koulusaksani joutuu lujille, kun tavaan näyttelyplansseista, kuinka kaupungille kävi. Se ryöstettiin, tietenkin, ryöstösaalishan oli osa sotilaiden palkkaa.

voi pyöräillä Neisse-joen lähteiltä Itämerelle, 641 kilometriä kaikkiaan.

Silti selkäpiissä kylmää, kun näkee sillalla Saksan syksyisten osavaltiovaalien mainokset. Jyrkästi oikeistopopulistisen AfD-puolueen mainoksia on paljon. ”Hol dir deine Land zurück!”, ”Ota maasi takaisin!”, lukee yhdessä. EU-vastaiselle puolueelle povataan vaalivoittoa itäisessä Saksassa. Puolueen suosio kertoo siitä, että eurooppalainen rajattomuus ei miellytä kaikkia, varsinkaan Saksan köyhissä itäisissä osavaltioissa.

Puolan valtapuolue Laki ja oikeus puolestaan ei piittaa liberaalista demokratiasta tai median ja oikeuslaitoksen riippumattomuudesta. Euroopan idea kiteytyy helposti ylitettävässä rajasillassa, mutta yhä useampi haluaisi rajat mieluummin kiinni kuin auki.

Residenssin ikkunasta voi katsella Puolaan.

Itä-Tuira vai Itä-Saksa?

Residenssin työhuoneeni ikkunasta näkyy korkeita DDR:n aikaisia kerrostaloja. Betonikuutiot hallitsevat maisemaa, nousevat kirkontorneja korkeammalle.

Laitan ikkunasta otetun kuvan facebookiin, ja kaverini kommentoi, että maisema näyttää samalta kuin Itä-Tuirassa. Tunnistan tuttuuden vasta, kun joku muu sen minulle osoittaa. Kotonakin tuijotan välillä tietokoneen näyttöä ja välillä ulos ikkunasta, pohdin hajamielisesti, mitä vastapäisten kerrostalojen sisällä tapahtuu.

Residenssityöskentelyn taika toimii jälleen. Kirjoitan paljon enemmän kuin kotona, keskittyneesti. Poimin pienen residenssikirjaston hyllystä satunnaisia teoksia

ja luen kirjoja, joita en muuten lukisi. Camilla Läckbergin dekkarin, Josef Mengelen elämäkerran, Maxim Leon muistelmat Itä-Berliinistä.

Residenssissä ei olla arjen ulkopuolella.

Roskat pitää viedä, pyykit pestä ja ruokaostoksia tehdä, joskin ruuanlaiton ja tiskauksen hoitaa pääasiassa puolisoni. Joka päivä käyn kuitenkin jossain uudessa paikassa, vaikka sitten kirpputorilla tai näköalaravintolassa tunnistamassa maamerkkejä.

Teen puolisoni kanssa koko päivän kestävät retket Neuzellen barokkiluostarille ja Berliiniin, ja kirjoitan silti iltaisin. Aikaa on oudon paljon.

Eurooppalaisen historian paino tuntuu silti raskaammalta kuin kotona.

Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry:n ylläpitämä Oder-residenssi sijaitsee Saksassa, Frankfurt an der Oderissa Puolan rajalla, noin tunnin junamatkan päässä Berliinistä. Residenssiin voivat hakea Särön tai sen yhteistyöjärjestöjen jäsenet taiteenalasta riippumatta. https://www.sarolehti.net/o/index.php

STIIKNAFUULIA

11

Pirtukuninkaan ensimmäinen painos ilmestyi 1993. Viimeisin painos on otettu uusitulla ulkoasulla 2011. Luotsin tarinan ilmestymisvuosi oli 1994.

Kirjan kannessa on kuva Joni Skiftesvikin isoisästä luotsi Vilho Enojärvestä. Molempien kirjojen kustantaja on WSOY. Pirtukuninkaan kirjailija on kirjoittanut myös näytelmäksi, jota on esitetty Kemin ja Kotkan kaupunginteatterissa.

Joni Skiftesvik

Kahden kirjan syntymätarina Joudun usein vastaamaan kysymykseen, mistä saan aiheet kirjoihini. Yritän yleensä selitellä, että korvieni välissä piileskelee jonkinmoinen apparaatti, joka kerää materiaalia melkeinpä tietämättäni aiheista, jotka koen jollakin tapaa tärkeiksi.

12 STIIKNAFUULIA

Takavuosina kiinnostuin kovasti kieltolakiajasta. Kiinnostuksen tuloksena syntyi romaani Pirtukuningas (WSOY 1993). Romaanin kirjoittamisvaihe kesti vajaan vuoden.

Materiaalia keräsin paljon pitempään. Kävin lävitse kolmisen tuhatta vanhaa sanomalehteä, tutkin oikeudenkäyntipöytäkirjoja, luin kaiken käsiini saamani alan kirjallisuuden, haastattelin ihmisiä, kuulutin jopa paikallislehdessä muistitietoa eräästä Perämeren suuresta salakuljetusoperaatiosta.

Pystyäkseni rakentamaan mahdollisimman autenttisen ajankuvan jouduin kaivelemaan esille mitä erilaisimpia tietoja. Oliko Kuusamon tie päällystetty jo

SAGA SKIFTESVIK/ WSOY

Eniten minua puhutteli nuoren kirjoittajan kuvaus Oulun taistelusta helmikuun toisena ja kolmantena päivänä 1918. Kun kuularuiskut aloittivat papatuksensa ja taistelut puhkesivat, tyttö oli saunomassa Linnansaaren yleisessä saunassa.

Joni Skiftesvik.

1928? Kuinka tarkasti Perämeren vedet oli tuolloin luodattu? Minkä nimisiä elokuvia oululaisessa elokuvateatteri Germaniassa näytettiin syksyllä 1928? Minkälaisia olivat salakuljettajien käyttämät veneet, erityisesti niiden moottorit?

Entä trokarien autot? Millaista oli kieltolakiajan vaatemuoti? Naisten hiusmuoti?

Musiikki? Minkälaisia laivoja pirtukipparit käyttivät? Kuinka salakuljettajat rahoittivat bisneksensä? Ketkä toimivat pankkeina?

Spriin hinnat? Salakuljetusreitit? Perämeren rannikon tuolloinen lakkoliikehdintä? Muut levottomuudet? Siinä osa kysymysviidakkoa.

Kiinnostuin Pirtukuningasta kirjoittaessani niin paljon kaksikymmentäluvusta, että päätin sijoittaa myös seuraavan kirjani (Luotsin tarina, WSOY 1994) ainakin osittain tuohon samaan aikakauteen. En tiedä milloin niin päätin, eräänä päivänä vain huomasin pitäväni itsestään selvänä asiana, että näin teen. Joku oli ohjelmoinut apparaattiini jopa jonkinmoisen hahmotelman kirjan kantavasta ideasta. Kirjasta tulisi kuvaus nuoren miehen vaelluksesta kansalaissodan jälkeisessä, nuoressa, levottomassa tasavallassa.

Sitten kohtalo tai puhdas sattuma puuttui kirjalliseen työskentelyyni, niin kuin se usein puuttuu. Muuan tuttavani soitti ja kertoi saaneensa käsiinsä toisella kymmenellä olevan tyttösen päiväkirjan, joka ajoittuu kansalaissodan aikoihin. Päiväkirja oli löytynyt purettavan talon vintiltä Muhokselta eikä kirjassa ollut omistajan nimeä.

Luin Muhokselta löytyneen päiväkirjan.

Se oli mykistävän hieno kuvaus Oulusta ja sen ihmisistä. Kirjoittaja, vaikka olikin vielä lapsi, katseli ympärilleen avoimin, oivaltavin silmin. Hän teki valppaita havaintoja sotaa kohti käyvästä pohjoisen kaupungista ja sen asukkaista.

Eniten minua puhutteli nuoren kirjoittajan kuvaus Oulun taistelusta helmikuun toisena ja kolmantena päivänä 1918. Kun kuularuiskut aloittivat papatuksensa ja taistelut puhkesivat, tyttö oli saunomassa Linnansaaren yleisessä saunassa. Rakennuksessa olijat hakeutuivat suojaan kellariin.

Toki he kävivät välillä kurkistelemassa ikkunoista.

Pariin otteeseen sotilaat tunkeutuivat rakennukseen. Kerran he olivat heittämäisillään sisälle kranaatteja. Muutama sekunti erotti toisiinsa tarrautuneet siviili-ihmiset

kuolemasta. Yli kaksi vuorokautta tyttönen joutui olemaan taistelujen keskipisteessä.

Kuvaus lapsen tuntemuksista sodan keskellä oli niin elävä, että se alkoi vaikuttaa vastustamattomalla tavalla ideointivaiheessa olevaan uuteen kirjaani. Syntymistään odottelevan opukseni Luotsin tarinan teemaksi alkoi nousta yhä selvemmin sota ja lapset. Toki ratkaisuuni käsiini joutuneen päiväkirjan lisäksi vaikuttivat myös Sarajevon kärsivät pienokaiset. He kun tuntuivat noihin aikoihin katsovan minua televisiosta ja lehtien sivuilta päivä päivältä yhä syyttävämmin. Melkein kuulin heidän sanovan: Tekisit sinäkin jotakin.

Huomasin kirjoittavani romaania, jossa kuvaan seitsemäntoistavuotiaan nuorukaisen ja häntä vielä nuorempien lasten kokemuksia sodassa. Sattumoisin he ovat eri puolilla rintamaa, mutta kohtaavat kohtalokkaasti.

Sota leimaa lasten myöhempää elämää.

Koskaan he eivät pääse siitä enää irti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pitkälti siihen taisteluun, jota päiväkirjan salaperäinen pikkutyttö katseli pohjoisessa kaupungissa pelko sydämessään helmikuussa 1918.

PS. Nuoren päiväkirjan pitäjän henkilöllisyys selvisi minulle muuten myöhemmin.

Sodan jaloissa saunareissulle lähtenyt lapsi oli - uskokaa tai älkää - kaikkien tunteman Miss Universumin Armi Kuuselan äiti. Lähetin päiväkirjan hänen omaisilleen.

STIIKNAFUULIA

13

Kirja-arvostelu

Kestävää metsätaloutta – Metsä meidän jälkeemme haastaa käsityksiä Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä Metsä meidän jälkeemme Like Kustannus Oy, 2019 300 s.

Teksti: Kirsi Huhtanen

14 STIIKNAFUULIA

”Ihminen pitää lähtökohtaisena luonnon tilana sellaista, mikä on vallinnut hänen kasvun vuosinaan. Kun muutoksista tulee osa uutta normaalia tilaa, ne unohdetaan.

Asioiden ongelmallisuus ei kuitenkaan poistu sillä, ettei sitä huomaa.”

Metsä meidän jälkeemme on kolmen toimittajan ja valokuvaajan yhteistyönä syntynyt tietokirja suomalaisesta metsästä.

Teos muodostaa kuvauksen siitä, mitä metsä on, mitä se on ollut, miten ja miksi se on muuttunut sekä mikä sitä saattaa tulevaisuudessa odottaa.

Teos koostuu neljästä osiosta, jotka rakentavat totutusta poikkeavaa kuvaa suomalaisen metsän elinkaaresta ja tilasta.

Haastatteluihin, tutkimustietoon ja henkilökuviin pohjautuvien reportaasien lisäksi teoksessa on myös tiiviimpiä artikkeleita, jotka antavat lisävälineitä aiheen käsittelyyn.

Valokuvaaja ja videontekijä Anssi Jokiranta asuu Rovaniemellä. Hän on kuvannut Lapin maisemia viidentoista vuoden ajan ja työskentelee sanomalehti Lapin Kansalle.

Torniosta kotoisin oleva toimittaja Pekka Juntti on kiinnostunut erityisesti pohjoisen elämästä ja ilmiöistä. Hän on kirjoittanutta kolumneja muun muassa Ylelle ja hänet on palkittu Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon Yleisön suosikki -kategoriassa.

Rovaniemeläinen toimittaja ja sisällöntuottaja Anna Ruohonen on kirjoittanut aiheista, jotka sijoittuvat Pohjois-Suomeen.

Hän on tehnyt reportaasimatkoja myös esimerkiksi Nepaliin, Indonesiaan ja Norjaan.

Hyryn kylästä kotoisin oleva oululainen tietokirjailija ja toimittaja Jenni Räinä viettää mielellään vapaa-aikaansa hevosen kanssa metsässä. Hänen ja valokuvaaja Vesa Rannan teos Reunalla (2017) on voittanut Botnia-kirjallisuuspalkinnon.

Teos esittelee onnistuneesti metsän ja sen muutosten merkityksiä erilaisten näkökulmien kautta. Metsän menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lähestytään metsänomistajien ja -käyttäjien, luonnon monimuotoisuuden, ilmastonmuutoksen ja biotalouden näkökulmista. Mukana on

muun muassa yritysjohtajia, tutkijoita, metsäalan yrittäjä, metsästäjä, suunnistaja, metsänsuojelija sekä silmälläpidettävien lajien listalle joutunut helmipöllö.

Esille nostetaan tietoisuutta siitä, että tapa puhua metsistä vaikuttaa suuresti myös käsitykseemme niistä. Teoksessa kerrotaan ymmärrettävällä tavalla tehometsätalouden retoriikasta ja metsänhoidosta termien ja juurtuneiden käytäntöjen takana.

Keskeisinä aiheina esiin nousevat metsän rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä ja huoli sen monimuotoisuuden säilymisestä.

Teoksessa esitetäänkin mielenkiintoinen näkökulma: ”Mikäli lopettaisimme metsien hakkuut kokonaan, kuittaisimme omat päästömme vuosikymmeniksi, kun metsä imisi hiiltä ilmakehästä puuston kasvuun.”

Teoksen asia on painavaa, mutta fonttikoko melko pieni. Kirjoittajien tyylit välittyvät hyvällä tavalla, tekijän olisi kuitenkin voinut mainita myös kunkin luvun alussa.

Teksti siirtää lukijaa aiheessa sujuvasti eteenpäin, vaikka valokuvien sijoittelu ajoittain katkaiseekin lauseen ja lukeminen häiriintyy hieman. Vaikka lukiessa täytyy välillä palata edelliselle sivulle, tekstit nivoutuvat yhteen muodostaen eheän kokonaisuuden.

Jokirannan voimalliset valokuvat luovat teokseen moniulotteisuutta ja syvyyttä.

Painokkaat ja sisällölliset kuvat tuovat lukemiseen toimivaa tauotusta ja tilaa.

Moni meistä metsäkansan edustajista ei ole koskaan käynyt luonnontilaisessa metsässä. Esimerkiksi minulle voisi lähes normaalia luonnon tilaa edustaa metsistä kulotettu pelto, koska sellaisen keskellä olen viettänyt kasvuni vuodet.

Metsä saattaa olla meille merkittävä useammalla tavalla kuin tiedämmekään.

Toivottavasti se ei kuitenkaan ole ”jotain niin kryptistä, että parempi kun joku muu hoitaa sen.”

Suosittelen teosta kaikille metsänomistajille. Suosittelen sitä myös jokaiselle, jonka mielestä metsätalous on liian monimutkaista, jotta voisi ottaa kantaa keskusteluun metsiemme tilasta ja käytöstä.

Kirja-arvostelu

Mitä sinä teit ensin?

Jere Vartiainen Minuus | Miinus Kolera, 2018 80 s.

Teksti: Anni-Sofia Kauppila

Psykologi, runoilija Jere Vartiaista ei suotta ole palkittu lavarunouden Suomen mestariksi vuonna 2014, sillä useimmat viimeisimmänkin teoksen runot pääsevät oikeuksiinsa ääneen luettuna. Minuus / Miinus kokeellisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan sijoittaa runokokoelman kirkkaasti suomalaisen nykyrunouden kentälle.

Tänä kesänä Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon ehdokkaana olleen teoksen riimit viettelevät lukemisen tangoon. Tässä tanssissa vuorottelevat minuuden monet muodot, kun kertojasubjektin, tutkittavan (tva), tarina levittäytyy lukijan eteen kuin potilaskertomus tai leikekirja.

Perinteisiä runoja on muutaman sivun verran, mikä kertoo aikakautemme ”pikaruokakulttuurista”. Harva enää jaksaa lukea enempää kuin kymmenen virkettä kerralla.

Surkastuneet aivomme hakeutuvat helposti pureksittavan mielihyvän lähteille ja siinä mielessä osa Vartiaisen kokoelman lyhyimmistä runoista voi tyydyttää salamannopeasti syttyneen lukuhimon.

Lähes loputtoman sanatulvan vastakohtana useimmille sivuille on sijoitettu säe tai pari. Erityisen toimivaa se on silloin, kun kohdennetaan huomio teoksen ydinsanomaan – miehisyyteen ja sen tuottamaan ristipaineeseen – onhan se omistettu ahdistuneille pojille, jotka ovat vasta kuoriutumassa ulos kääreistään: Ole jäätelö, ole karkkipaperi! Ole täysi esitys / ja kiiltokuva tuulessa! Ole aina helppo ja tanssi, tanssi, tanssi! / Tai siis kaadu edes hauskasti. Äläkä katso ketään silmiin. / Ja painu sitten jo vittuun siitä Vartiaisen teoksessa ihmissuhteetkin ovat kertakäyttötavaraa, kuten runossa LOHTURUOKAA: Luulitko, että ”ihminen on ihmiselle lohturuokaa” on lämmin, lempeä, / lohdullinen voisilmäajatus lähimmäisenrakkauden pehmeän / pullamössön keskellä? / Ehkä se onkin vain ihan liian todellinen kiteytys tästä hedonistis- / kannibalistis-narsistisesta nykyyksilökunnasta, jossa me nassukat / olemme pelkkiä hetken sokerihumaloita ylämaailman ahnaille / paskamahahukkasusille emmekä niin yhtään mitän muuta. / Höpsö, tämä on suden kutoma unelma. Ihmisarvo on maho

virsi, lyhyt / kutina kurkussa Kokoelmassa esiintyvät neliöt ja niiden keskelle sijoitetut tavut ja virkkeet viittaavat laatikon ulkopuolelle katsomiseen – kuinka olisi uskallettava olla aito ja rikkinäinenkin. Mutta kuka siihen antaa luvan? Äiti?

Yhteiskunta?

Populaarikulttuurilla leikittelevässä teoksessa ruumiinavauspöydällä ronkittavana ovat ihmisen pojan minuus, epävarmuudet, riittämättömyyden tunteet ja häpeä. Ihmisen identiteetin haavoittuvuus on nähtävissä runon keskushenkilön eli tutkittavan tarpeessa selittää itseään äidilleen ja muille naisille, jotka ovat astuneet hänen elämäänsä.

Myös kirjan kansi on tarkkaan harkittu ja sen yhtymäkohdat sisällön kanssa viittaavat juurikin identiteetin kysymyksiin. Tätä seikkaa teoksessa ei missään vaiheessa pimitetä, ja hyvä niin. Metaforien ja symbolien taakse ei piilouduta, vaan tutkittavan kokemattomuus, kauhu ja turvaton kiintymyssuhde hyppäävät lukijan silmille sellaisinaan.

Typografia ja tekstin asettelu sysää lukijalle mielikuvan nykyajan kaaoksesta – fontit vaihtuvat, runot ovat te-toimiston lomakkeen muotoon tai psykologin lausuntojen tapaan aseteltuja potilasasiakirjoja.

Tyyleillä leikittely kuvastaa keskushenkilön sisimmän sirpaleisuutta. Ristiriitaa tukee kertojana vuorottelevat tutkittava ja häntä analysoiva terapeutti, jotka kenties ovat lopulta yksi ja sama hahmo. Kiteytettynä ahdistuneista pojista kertovan teoksen voi nähdä käsittelevän ihmisyyttä sen kaikkine solmuineen.

Runoissa toistuva äidin virke ”Mitä sinä teit ensin?” tiivistää olennaisimman – olen mies. Jumala loi ensin miehen ja sitten naisen hänen kylkiluustaan. Tämä on seuraava miehiä ja poikia läpi koko heidän haparoivan elämänpolkunsa, mutta ei ole helppoa lunastaa edelläkävijän roolia, jos on itsekin hukassa. Löytääkseen itsensä on miinustettava itsensä näkyväksi, alastomaksi ja todelliseksi, koska sitä ihmisyys parhaimmillaan on.

Hän riisuutuu alasti, luuhun asti, jotta ei olisi enää / mitään millä palella

STIIKNAFUULIA

15

Runomaailma auttaa pintaa syvemmälle Jere Vartiaisen Minuus/Miinus -runoteos on omistettu ahdistuneille pojille ja puhuttelee mollivoittoisia tunneskaaloja. Runoilijan tapaaminen kesäisen Oulun keskustassa ei kuitenkaan jättänyt vellomaan ahdistukseen tai maailmantuskaan.

Jere Vartiaisen Minuus/Miinus (2018) oli ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi. Vartiainen kertoo ehtineensä tehdä teoksen kanssa jo eräänlaista surutyötä.

Hän ajatteli, että teos on jo saanut kaiken näkyvyyden, jota se tulee saamaan. Hän kuvaa toivoneensa teoksen vastaanotolta enemmänkin.

– Onhan se ihan mahtavaa, kun yli vuosi julkaisun jälkeen tuleekin tällainen hirveän iso, painava juttu.

Toiselta ammatiltaan Vartiainen on psykologi. Psykologin töistään hän oli haastattelun aikaan lomalla. Työtään Vartiainen kuvaa toisinaan raskaaksi ja kuormittavaksi aivotyöksi. Tämän takia kirjoittamiseen on helpompi keskittyä lomalla.

Vartiaisen kesä kuluikin enimmäkseen kirjoittamisen ja sitä tukevien asioiden parissa. Herää väistämättä kysymys, miten aika ja energia riittävät kahteen työhön.

– Vuorokaudessa on liian vähän tunteja ja viikossa liian vähän päiviä, Vartiainen vahvistaa.

Elämäntilanteensa Vartiainen kokee silti hyväksi, kahden työn välissäkin. Psykologin työt tuovat säännöllisiä tuloja ja taloudellista turvaa. Siihen voi laskea luottamustaan

enemmän kuin esimerkiksi apurahojen varaan. Ideaalitilannetta on vaikea määrittää, sillä molemmat työt ottavat ja antavat.

Vartiaisen mukaan sekä runoilijan että psykologin töitä tehdään omalla persoonalla. Töissä ja työtavoissa on kuitenkin myös eroavaisuuksia.

– Runoilijana on paljon enemmän auki.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan siinä repii itsensä ihan silpuksi.

Toisessa työssä liika avoimuus omista asioista voisi olla jopa haitaksi.

– Psykologin työssä en anna itsestäni samalla tavalla asiakkaille. Siellä ollaan asiakkaan eikä minun asiallani, Vartiainen tiivistää.

Psykologina Vartiainen toteuttaa nykyään diagnostisia tutkimusjaksoja ja psyykkisen työkyvyn arviointeja. Yleensä hän on mukana hoidossa suhteellisen lyhyen aikaa.

Tämä osaltaan mahdollistaa esimerkiksi aktiivisuuden sosiaalisessa mediassa.

Tilanne voisi olla eri, mikäli hänellä olisi myös psykoterapeutin koulutus.

Terapiatilanteessa työntekijän on pidettävä henkilökohtainen elämä itsellään paljon tarkemmin.

Psykologian ja kirjallisuuden ei tarvitse

Teksti ja kuvat: Siru Uusi-Seppälä 16 STIIKNAFUULIA

kuitenkaan olla täysin irrallaan toisistaan.

Minuus/Miinus -teoksen runoissa hyödynnetään lausuntotekstiä muistuttavaa rakennetta ja ammattisanastoa. Runous taas on antanut näkökulmaa psykologin työhön.

– Ainakin tuntuu siltä, että ymmärrän ihmisiä eri tavalla liikuttuani runomaailman symbolisella tasolla. Pääsee pintaa syvemmälle ja ymmärtää sitä, miten ihmiset ilmaisevat itseään kielellisesti.

Runouden ei tarvitse olla pienen porukan juttu Ainakaan kirjaston hyllystä runous ei päädy lukijoille yhtä usein kuin muu kirjallisuus.

Suomenkielistä runoutta on lainattu Oulun kaupunginkirjastosta noin 13 700 kertaa vuonna 2018. Se on alle prosentti kaikesta kaunokirjallisuudesta, jota lainataan Oulun alueella.

Ehkä myös kirjallisuusväki voisi muuttaa suhtautumistaan runouteen? Vartiainen uskoo, että jos runoutta olisi paremmin saatavilla, ihmiset tarttuisivat siihen hanakammin.

– Ajatellaan, että runous ei kiinnosta ketään. Tämä lisää sitä, että ihmiset alkavat ajatella niin itsekin.

Suomalaisessa Kirjakaupassa runous on Vartiaisen mukaan sijoitettu korttien ja adressien yhteyteen, toisin kuin muu kaunokirjallisuus. Ikään kuin kaupassa ei edes haluttaisi, että runokirjat löydetään.

Vartiainen korostaa, että runous ei ole matemaattinen yhtälö, joka täytyy ymmärtää tai ratkaista. Sen sijaan hän vertaa runoutta ihmisten väliseen keskusteluun.

Keskusteluissakaan ei ole varmaa, että ymmärrämme asiat kuten puhuja on ne tarkoittanut. Tämä jos jokin olisi Vartiaisen mukaan kauhistumisen arvoinen asia.

Jotenkin silti saamme kommunikaation toimimaan.

– Otamme keskusteluista irti sen, mitä saamme. Iloa, surua, viihdettä, läsnäoloa...

Samalla tavalla runoudesta voi ottaa irti sen, mitä saa. Jos tuntuu hyvälle, jatka lukemista. Jos ei, ehkä kyseessä ei ole se oma runo.

Vartiaisen mukaan runous voi sopia kaikille. Itselleen sopivaa kirjallisuutta voi löytää nykyään esimerkiksi internetistä tai

kirjallisuuslehdistä.

Eri tunnelmiin ja elämäntilanteisiin voi sopia erilainen kirjallisuus. Vartiaiselle Harri Salmenniemen Yö ja lasi -teos (2018) ei tuntunut ensin omalta. Myöhemmin hän on kuitenkin palannut teoksen pariin ja lukenut sitä täysin uudella mielenkiinnolla.

– On hyvä, että on olemassa erilaista runoutta. Silloin erilaisiin mielentiloihin voi lukea erilaisia tekstejä.

Vartiainen mukaan hyvään runokirjaan voi palata uudelleen ja uudelleen, vaikka ikuisesti. Proosan kohdalla lukunautinto on hänen mielestään hieman erilainen.

Romaanin kohdalla saattaa joutua odottamaan vuosia ennen kuin tekstin haluaa lukea uudelleen.

– En tiedä kuinka toiveikas uskallan enää olla ihmiskunnan kohdalla.

Vaikken ehkä ehdikään itse nähdä, kun maailma muuttuu Mad Max II -dystopiaksi, Vartiainen naurahtaa.

Minuus/Miinus tuntui lukukokemuksena tunnistettavalta, jopa samaistuttavalta. Osa teemoista tuntui tutulta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Esimerkiksi mielenterveyden ja sukupuolen teemat ovat teoksessa esillä.

Lukiessani olin kilauttamaisillani kaverille: ”Hei, tästähän me keskusteltiin silloin joskus!”

Vartiainen ei halua kirjoittaa yhteiskunnallisia julistuksia. Toisaalta hän haluaa saada ihmiset ainakin pohtimaan asioita, joista hän kirjoittaa. Hän haluaa tuoda esille ääntä, jota ei ole välttämättä kuulunut aiemmin.

– En kuvittele parantavani maailmaa. Voi tehdä oman pienen osansa ja toivoa, että

Jere Vartiainen pitää eniten jollain tavalla tunteisiin vetoavasta runoudesta.

– Välillä runous voi olla hyvinkin etäällä oikeasta elämästä, välillä taas tulla hyvinkin lähelle ja intiimiksi. Pidän eniten runoudesta, jossa yhdistyvät molemmat puolet.

STIIKNAFUULIA

17

Vartiainen voitti lavarunouden SMmestaruuden vuonna 2014. Hän kuvaa itseään melko araksi, mutta kertoo kuitenkin pitävänsä esiintymisestä.

Ominta runoutta on silti kirjoitettu runous.

Joskus myös aikaansaamattomuus voi johtua liian koviin tavoitteisiin tähtäämisestä. Tavoitteet alkavat tuntua mahdottomilta eikä pysty enää yrittämään.

– Olisi tärkeää pystyä antamaan itselleen lempeyttä. Ei haittaa vaikkei pystyisikään hyppäämään heti kuuden metrin päähän.

Viiden sentin askel voi riittää.

joku muukin saisi siitä lohtua tai iloa. Ja on ilmeisesti saanutkin, Vartiainen pohtii.

Vartiainen arvelee, että runoudessa saatetaan olla enemmän auki itsensä kanssa kuin proosassa. Kuitenkin hän muistuttaa, ettei kirjailijan voi ajatella olevan yhtä kuin kirjansa.

– Vaikka tekstissä lukisi, että ”minä, Jere Vartiainen”, ei se silti välttämättä olisi niin.

Lajin tulevaisuus mietityttää, mutta yksilöillä on toivoa Minuus/Miinus ei ole kevyin kuvaus ihmisenä olemisesta. Riittämättömyyden tunteet ja lapsuuden kokemukset painavat runon puhujaa läpi teoksen. Silti runon minän voi tulkita vapautuvan teoksen loppupuolella, ainakin jollain tasolla. Tämä rohkaisi juttelemaan toivosta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta.

– En tiedä kuinka toiveikas uskallan enää olla ihmiskunnan kohdalla. Vaikken ehkä

18 STIIKNAFUULIA

ehdikään itse nähdä, kun maailma muuttuu Mad Max II -dystopiaksi, Vartiainen naurahtaa.

Toiveikkuus voi olla Vartiaisen mukaan jopa pelottava tunne. Toiveikas voi ajatella putoavansa korkeammalta. Toiveikkaan täytyy vielä tehdä jotain asioille, toivottomalla tätä taakkaa ei ole.

Kuitenkin Vartiainen löytää itsestään myös optimismia. Yksilöillä on toivoa, ja olemistaan pystyy usein helpottamaan enemmän kuin pystyy tilanteessaan kuvittelemaankaan.

Toivoa voi löytyä ymmärryksestä, ettei koko ajan tarvitse sinnitellä. Armollisuudesta ja lempeydestä Vartiainen saa muistuttaa välillä sekä muita että itseään.

– Arvottomuuden kokemus voi tulla siitä, että väkisin pusketaan koko ajan kovempaa, Vartiainen kuvailee.

Joskus myös aikaansaamattomuus voi

johtua liian koviin tavoitteisiin tähtäämisestä. Tavoitteet alkavat tuntua mahdottomilta eikä pysty enää yrittämään.

– Olisi tärkeää pystyä antamaan itselleen lempeyttä. Ei haittaa vaikkei pystyisikään hyppäämään heti kuuden metrin päähän.

Viiden sentin askel voi riittää.

Kirjoittajanakin Vartiainen katsoo tulevaan. Työpöydällä on ollut muistilappu: ”kirjoita toivosta.”

– Tekstissä on välillä helpompi möyriä ikävissä asioissa. Muttei ehkä ole kamalan kiinnostavaa runoutta, jos siinä ei ole mitään muuta kuin tuskaa ja parkua.

Haastattelun lisäksi juttuun etsittiin tilastotietoja Oulun kaupunginkirjaston tietopalvelusta ja tilastot.kirjastot.fi -sivustolta.

Lauri Ahtinen: Kuinka tulla onnelliseksi, osa 2.

Elämänhallinnallinen self help -palsta

Lauri Ahtisen kuusiosainen kuvasarja onnellisuudesta on julkaistu alun perin Kaupunnimediassa.

STIIKNAFUULIA

19

Otoksia Oulun T

Taiteiden Yötä vietettiin Oulussa ja lähikunnissa 15.8. Kaupunki täyttyi sanataiteesta, kuvataiteesta, musiikista, teatterista ja kaikesta siltä väliltä ja ympäriltä. Ohjelmaa oli jälleen kerran niin paljon, että pasmat menivät sekaisin eikä siinä oikein tiennyt mihin sännätä. Tai mihin lopulta säntäsi.

Tässä kuitenkin muutamia todistuskappaleita yön hämäristä touhuista.

Ylhäällä: Juha Valpun, Mirjami Raution, Arpad Kovacsin ja Stinge Itäniemen Jeesuksen Papittaret & Ei hinkkaamalla kulu! taisi vähän villitä häveliäästi punastelevaa yleisöä Tähtitornin kellarin Syntisten himojen illan Virsitansseissa. ”Juokaa ja naikaa,

vielä on aikaa!” kajahti illan viimeisen veisun loppusäe, ja kuuliainen väki suuntasi katseet alas luotuina baaritiskille.

Viereisellä sivuilla ylhäällä: Aimo Huikka -duo eli laulajakitaristi Aimo Huikka välispiikkeineen ja Hannes Pänikkä sähkökitaroineen ottivat yleisönsä Teatteriravintola Vänmannissa. Huikan sanoittamista kappaleista etenkin viimeinen Miesten mies riemastutti bukowskinsa tuntevaa. Tottahan se on, rakkaus on koira helvetistä, nyyhki moni hiljaa mielessään ja otti huikan.

Keskellä: Inka Valimon Minun kehoni ei ole minun -esityksessä omalaatuisella stand up -komiikalla kerrotut suvakkifeministin

Kuvat: Janne Leppäkoski Teksti: Maria Kurtti 20 STIIKNAFUULIA

Taiteiden Yöstä

pohdinnot väkivallasta ja seksuaalisen häirinnän kulttuurista vaikuttivat.

Viereisellä sivulla alhaalla: SnookerTimen vessakirjoitusten laulannalla kaikkien oululaisten vessakävijöiden suosioon pari vuotta sitten ponnahtanut Jalot Pojat esiintyi synnyinsijoillaan Snookerin alakerrassa yhdessä taustabändinsä Siveelliset Veljekset kanssa. Vessafilosofien raapustukset Jalojen Poikien melodiseen muotoon kohottamina upposivat edelleen yleisöön kuin kummitus pönttöön.

Alhaalla: Kirjailija ja kääntäjä Ville-Juhani Sutinen (oik.) ja kasvatustieteiden yli-

oppilas Perttu Brännare keskustelivat propagandan historiasta kaupunginkirjaston Laiturissa. Sutisen yhdessä Silja Pitkäsen kanssa kirjoittama teos Propagandan historia (Into 2018) käsittelee manipulatiivista massavaikuttamista ja vetoavan tiedonvälityksen keinoja ja päämääriä muinaisesta Kiinasta Trumpin Yhdysvaltoihin. Ajankohtainen aihe innosti katsojia esittämään kysymyksiä ja ottamaan osaa keskusteluun.

Sutinen on julkaissut useita runokokoelmia ja esseeteoksia sekä suomentanut runoja, esseitä ja proosaa.

STIIKNAFUULIA

21

yhdessä, hauskaa viihdettä tai kenties myös keino itseymmärrykseen, ajatusten suuntaamiseen ja toisten auttamiseen. Anuirmeli Sallamo-Lavi on suomentaja, toimittaja ja kirjailija. Hän kutsuu itseään viestintuojaksi ja välittäjäksi tiedostetun ja tiedostamattoman välillä. Sallamo-Lavi kertoo kokeneensa jo lapsena outoja asioita, henkimaailman juttuja. Pieni povauskirja on hänen kahdeksas kirjansa.

Tilaisuuteen tervehdyksensä tuo tanssitaiteilija-koomikko Johanna Keinäsen luoma eläkeläishahmo, terveyspalvelujen suurkuluttaja ja suosittu sote-tubettaja Tyyne Kettunen. Tyyne on elämän peruskysymysten äärellä. Mitä on kulttuuri? Entä elämä? Onko kuppi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä, jos siihen on jätetty maitovara? Ohjelmassa on myös skumppajoogaa. Afterwork toteutetaan yhteistyössä JoJon järjestämän OuDance-festivaalin kanssa.

Perjantai 13.9.2019 Klo 16 Literature goes Afterwork Konst O. Deli, Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7, Oulu Oulun kirjailijaseura ry:n puheenjohtaja, kirjailija Antti Leikas avaa Uuden kirjallisuusfestivaalin.

Lauri Hirvosen Pei ja Ryhveli pelastajina -lastenkirjan (Mäkelä, 2019) julkistaminen. Avaruusveljekset Pei ja Ryhveli haaveilevat olevansa palopelastajia.

Kun varastosta löytyy neljä rengasta, kaksikko rakentaa tietenkin ikioman palomenopelin. Kulkuneuvossa on niin nosturi, pompputyyny kuin majatarvikkeetkin. Mutta mitä ihmettä letkusta pitäisi tulla? Ennen kuin ongelma ratkeaa, ensimmäinen pelastustehtävä odottaa! Pei ja Ryhveli pelastajina on tarina suurista unelmista ja uskosta niiden toteutumiseen. Lauri Hirvonen on oululainen lastenkirjailija. Pei ja Ryhveli pelastajina on hänen kahdeksas kuvakirjansa, minkä lisäksi Hirvonen on tehnyt sarjakuvia ja kirjoittanut lastenromaanin.

Anuirmeli Sallamo-Lavin Pieni povauskirja -teoksen (Gummerus, 2019) julkistaminen. Ennustaminen ja tulevaisuuteen katsominen on kiinnostanut ihmistä kautta aikojen. Tässä puolileikkisässä kirjassa povataan - katsotaan kädestä, ennustetaan kahvinporoista, opitaan korteista povaamisen taito, tulkitaan numeroita ja tutustutaan viehättävään Lenormand-povaukseen. Nämä viattoman leikkimieliset huvitukset ovat mainio tapa viettää aikaa

22 STIIKNAFUULIA

Klo 17 Jeesuksen saappaanjälki -sarjakuvanäyttelyn avajaiset Oulun kaupunginkirjasto, Sarjasto (3. kerros), Kaarlenväylä 3, Oulu Näyttely koostuu Harri Filpan ja Jarmo Stoorin Jeesuksen saappaanjälki -sarjakuvaromaanin (Nispero, 2019) materiaaleista. Sarjakuvanäyttelyssä pohditaan teoksen syntyprosessia ja sen suhdetta alkuperäisteokseen. Mukana näyttelyssä on otteita sekä sarjakuvaromaanista että samannimisestä novellikokoelmasta. Avajaistunnelmissa teoksen käsikirjoituksesta vastaava Jarmo Stoor ja piirrokset loihtinut Harri Filppa tarinoivat teoksen syntyyn liittyneistä tunnelmista. Näyttely on esillä Sarjastossa 17.11.2019 asti.

Tilaisuuden järjestää Oulun sarjakuvakeskus.

Klo 18 Mulkeroiden ilta Oulun kaupunginkirjasto, Pakkalan sali, Kaarlenväylä 3, Oulu Iivana Julma määräsi aikoinaan nykyiselle Punaiselle torille ison padan, jossa oli kiehuvaa vettä. Padassa hän keitti elävältä kaikki ne, joita piti vastustajinaan. Mitä enemmän yksittäinen ihminen on valloittanut, alistanut ja tappanut, sitä todennäköisemmin hänelle pystytetään patsas. Oman maan suurmies ja sankari on yleensä naapureidensa pahin rikollinen. Tietokirjailija Ari Turunen kertoo Mulkerot-teoksestaan (Into).

VTL Ari Turunen on kirjoittanut useita suosittuja tietokirjoja, jotka käsittelevät ihmisten tapojen historiaa ja maailmankuvien muutoksia.

Hänen suosittu tietokirjansa Ettekö te tiedä kuka minä olen? Ylimielisyyden historiaa on käännetty monille kielille.

Turusta haastattelee FT, tietokirjailija, Suomen

Tietokirjailijoiden Oulun ja Kainuun aluevastaava Petri Laukka. Tilaisuuden järjestää Suomen tietokirjailijat.

Klo 20 Kirjallisuusklubi Tuba - Food and Lounge, Mannenkatu 2, Oulu Jukka Tervon RUNOT-kirjan (BoD, 2019) julkistaminen. Teos sisältää Tervon julkaisemat runokirjat Zerkalo (1995), Ei koskaan, aina (1997), Kaksitoista sinistä kuuta (2007), Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), Ämpärin räminä (2009) ja Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013) sekä runon romaanista Mariaanien haudalla (2017). Tervon kanssa keskustelee tuomiorovasti Satu Saarinen.

Aapo Kukko: Sosialisti ja nihilisti -kirjan (Arktinen Banaani, 2019) julkistaminen. Sosialisti ja nihilisti on sarjakuvaromaani kahden sotatraumojensa kanssa painiskelevan taiteilijan matkasta Italiaan ja itseensä. Keski-ikäinen runoilijasosialisti ja nuori kuvataiteilija-nihilisti kohtaavat toisensa Helsingissä alkuvuodesta 1948. He saavat päähänpiston lähteä yhdessä maailmalle, pois talvisesta Suomesta. Miesten alkuperäinen ajatus on löytää toimivaa sosialismia maailmalta, mutta molemmilla on lähtöön myös omat syynsä.

Matka Italiaan halki Euroopan katkeilee monin paikoin ja lopputulos onkin jotain muuta kuin se, mikä alkuperäisenä tavoitteena oli. Kertomus perustuu osittain runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvataiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen elämänvaiheisiin.

Aapo Kukko (s. 1991) on oululainen sarjakuvantekijä, joka on käsitellyt sota-ajan ihmiskohtaloita muun muassa teoksissaan Riekaleita (Arktinen Banaani 2015) ja Tapani Baggen käsikirjoittamassa sukellusvenekuvauksessa Harmaa susi (Arktinen Banaani 2016). Kukkoa haastattelee Jarkko Korpua.

Harri Filppa on oululainen sarjakuvantekijä, joka toimii myös Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtajana ja Oulun Sarjakuvafestivaalin taiteellisena johtajana.

Häneltä on ilmestynyt viisi sarjakuvateosta ja teoksia on käännetty useille kielille. Filppa tunnetaan parhaiten teoksesta Kuolema meidät erotti (Pokuto, 2017), joka oli ehdolla sekä Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon että Botnia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2018.

Jarmo Stoor on kirjailija ja kulttuurin monitoimimies, jolta on ilmestynyt kaksitoista kaunokirjallista teosta.

Stoorin kirjoja luonnehditaan hersyvän humoristisiksi ja lämminhenkisiksi. Stoor on nimetty Arto Paasilinnan (Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri) kirjallisen perinteen jatkajaksi ja usein hänet on myös rinnastettu Arto Salmiseen (Turvapaikka, Varasto).

Heikki Hallanoro on tähtitieteilijän koulutuksen saanut käsilläkävelevä kulkuri ja muusikko-kirjailija.

Hänen erikoisalaansa ovat soivat romaani-kirjat, joiden jokaisella luvulla on laulu. Heikki on säveltänyt musiikkia paitsi muiden kirjailijoiden romaaneihin, myös omaansa. Heikiltä on ilmestynyt kiitelty toinen studioalbumi Huurrehelmet hänen romaaniinsa Viivalla perustuen.

Kirjallisuuskeskustelussa keskustelevat ruotsalainen kirjailija Kicki Sehlstedt sekä hailuotolainen kirjailija Kati Hiekkapelto. Kicki Sehlstedt kertoo Älä silmä

Harri Filpan ja Jarmo Stoorin Jeesuksen saappaanjälki -sarjakuvaromaanin (Nispero kustannus, 2019) julkistaminen. Poikkitaiteellisessa kirjallisuutta, musiikkia ja sarjakuvaa yhdistävässä esityksessä äänessä ja sanoissa on Jarmo Stoor, soittimissa ja sävelissä Heikki Hallanoro sekä sarjakuvissa Harri Filppa.

Jarmo Stoorin käsikirjoittama ja Harri Filpan kuvittama sarjakuvaromaani Jeesuksen saappaanjälki pohjautuu vuonna 2012 ilmestyneeseen Stoorin samannimiseen romaaniin. Kirja kertoo kaksitoista tarinaa siitä, mitä Jeesukselle tapahtuisi jos hän ilmestyisi täysi-ikäisenä ja tunnistettavana hahmona jouluaattona eri puolille maailmaa. Sarjakuvaromaanissa nuo tarinat on sarjakuvan keinoin päivitetty tähän päivään. Jarmo Stoor ja Heikki Hallanoro esittävät teokseen pohjautuvan kappaleen sekä muuta aiheeseen sopivaa Latistajien tuotantoa Harri Filpan piirtäessä sarjakuvaa esityksen aikana.

STIIKNAFUULIA

23

pieni -romaanistaan (Like, 2019). Kyseessä on monivivahteinen rikosromaani verkon vaaroista. Tukholmalaiset koulutytöt Matilda ja Amanda etsivät netin seksisivustoilta hyväksyntää, rakkautta ja rahaa. Aikuiset miehet tarjoavat heille jotain aivan muuta.

Pian vaaralliset leikit muuttuvat hengenvaarallisiksi. Nuoriin tyttöihin kohdistuviin rikoksiin perehtynyt tutkija murhataan, ja tutkiva journalisti Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund alkavat selvittää tapausta. Tukholman yöstä ja pimeästä verkosta paljastuu maailma, jossa hallitsee vahvimman laki.

Kati Hiekkapelto on julkaissut kolme rikosromaania. Jugoslavian unkarilaisesta, lapsena Suomeen muuttaneesta rikostutkija Anna Feketestä kertova dekkarisarja pureutuu monikulttuurisuuden ja maahanmuuton polttaviin kysymyksiin. Englanninkielisen keskustelun juontaa kirjallisuudentutkija FT Jyrki Korpua.

Klubin päättää hypnoottista etnoa soittava Anne-Mari Kivimäki & Palomylly, jossa soittavat jouhikkovirtuoosi Pekko Käppi, viulisti Piia Kleemola ja kontrabassossa Ville Rauhala. Yhtye soittaa musiikkia Karjalan tanssimailta, niin että karmuuni laulaa, pokoiniekat nousevat ja lanteet heiluvat Kontokin kulmilla. Yhtye tulkitsee ja tunnelmoi musiikkia Kivimäen uudelta Ilja-albumilta, joka julkaistiin keväällä 2018.

Kivimäki on Tampereella asuva freelance-muusikko, säveltäjä ja sanoittaja. Hän on kehittänyt venäläisen Notka-haitarin ympärille yhtyeitä ja monitaiteellisia soivia taideteoksia ja luonut oman soittotyylin, nykykarjalaisen haitari-trancen. Kivimäki voitti vuoden artisti -palkinnon Suomen ensimmäisessä Etnogaalassa vuonna 2017.

Klubin juontaa Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen. Oulun Energia on tukenut klubin järjestämistä.

Lauantai 14.9.2019 Klo 11 Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni Oulun kaupunginkirjasto, Pakkalan sali, Kaarlenväylä 3, Oulu Ruotsalainen kirjailija Kicki Sehlstedt kertoo Älä silmä pieni -romaanistaan (Like, 2019). Kyseessä on monivivahteinen rikosromaani verkon vaaroista. Tukholmalaiset koulutytöt Matilda ja Amanda etsivät netin seksisivustoilta hyväksyntää, rakkautta

24 STIIKNAFUULIA

A-L AHLSTRÖM

Kicki Sehlstedt ja rahaa. Aikuiset miehet tarjoavat heille jotain aivan muuta. Pian vaaralliset leikit muuttuvat hengenvaarallisiksi. Nuoriin tyttöihin kohdistuviin rikoksiin perehtynyt tutkija murhataan, ja tutkiva journalisti Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund alkavat selvittää tapausta. Tukholman yöstä ja pimeästä verkosta paljastuu maailma, jossa hallitsee vahvimman laki. Kirjailijaa haastattelee kirjallisuudentutkija FT Kasimir Sandbacka Oulun yliopistosta. Tilaisuus pidetään englanniksi.

Klo 12 Juhana Unkuri & Veikko Tiitto: Nuori mies maailmalle lähti Oulun kaupunginkirjasto, Tapahtumatila Laituri, Kaarlenväylä 3, Oulu.

Letkeän lämminhenkinen ja monitasoinen Nuori mies maailmalle lähti -romaani (Unkuri&Tiitto/ Valkeakoski-Media) tarjoaa näköalapaikan 1960-luvun lopun Suomeen pohjavireenään yhteiskunnalliset kehityskulut ja ilmiöt. Parikymppinen Heikki Käiväräinen suuntaa kesällä 1968 Kainuusta Helsinkiin tarkoituksenaan aloittaa opiskelut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja toimittajan työt opiskelijalehdessä. Teos havainnoi tarkkanäköisesti niin kainuulaisen maaseudun kuin urbaanin Helsingin elämää, paikoin puolidokumentaarisesti. Kirjassa kerrotaan myös 1960-luvun lopun Oulusta. Romaaninteossa on hyödynnetty aikalaismuistoja ja muuta

tutkimuksellista otetta.

Paneelikeskustelussa kirjailija Veikko Tiitto ja FM, väitöskirjatutkija Essi Jouhki Oulun yliopistosta pohtivat 60-luvun henkeä ja ilmiöitä Karjasillan seurakunnan kulttuuripastori Juha Vähäkankaan johdolla. Oululainen trubaduuri Markus Pätsi tarjoaa aikakauden musiikillisia tunnelmia.

Oulunsalolainen Veikko Tiitto on ollut aiemmin tekemässä kirjoja muun muassa Irwin Goodmanista ja Jamppa Tuomisesta. Uudessa romaanissa hän on hyödyntänyt lapsuusvuosiensa sukulaisvierailuja Kainuuseen.

Helsinkiläinen Juhana Unkuri on perehtynyt vapaan toimittajan työssään moniin Suomen lähihistorian populaareihin aiheisiin. Helsingin yliopistossa tekemäs-

sään gradussa hän käsitteli mm. 1960-luvun lopun kotimaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Oululainen Essi Jouhki on erikoistunut tutkimustyössään nuoruuden ja 60-luvun kokemushistoriaan. Parhaillaan hän viimeistelee tutkimusta teinikuntatoiminnan muistamisesta ja historiasta.

Klo 13-16 Pop-up-kirjamessut Kauppakeskus Valkean Kesäkatu, Isokatu 25, Oulu Pop-up-kirjamessuilla julkistetaan tämänvuotiset Botnia-palkintoehdokkaat.

Palkinto jaetaan tänä vuonna kolmatta kertaa. Botnia-palkinto on Oulun kirjailijaseura ry:n vuosittain myöntämä palkinto teokselle, jonka tekijä on kotoisin PohjoisPohjanmaalta tai toimii siellä. Palkinnon suuruus on 10 000 euroa. Palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. Voittaja julkistetaan lokakuussa.

Messuilla esiintyvät muun muassa ruotsalainen kirjailija Kicki Sehlstedt sekä oululainen muusikko Saaga. Messualueella kirjailijat myyvät kirjojaan.

Messuohjelma julkistetaan nettisivuilla: www.oulunkirjailijaseura.fi/festivaali Klo 16 Sara Wacklinin Oulu palaa -paneelikeskustelu Oulun kaupunginkirjasto, Pakkalan sali, Kaarlenväylä 3, Oulu Oulun teatteri ja Oulun kaupunginkirjasto järjestävät Sara Wacklinin Oulu Palaa- näytelmän ensi-illan kunniaksi paneelikeskustelun. Paikalla ohjaaja Hanna Ojala, Tiina Kinnunen sekä Riitta Mäkelä.

Paneelin vetää kirjastopalvelupäällikkö Heidi Karhu. Wacklinin Oulu palaa on koskettava, pysäyttävä ja ajatuksia herättävä tarina luokkaeroista, sukupuolieroista ja vallasta.

Se on tarina vapaudesta, oikeuksista, velvollisuuksista sekä niiden puutteesta. Se on tarina sisäisistä ja ulkoisista kahleista, jotka meitä sitoivat 200 vuotta sitten ja jotka sittemmin ovat väistyneet. Vai totuimmeko vain niiden puristukseen?

Klo 17 Karjalaisia satuja aikuisille Ravintola Karjatupa, Rehulantie 1, Oulu Kalevalaisessa hengessä Karjasillalla.

Lukijoina Hannu Kangas ja Eero Suvilehto.

Musisoijana Risto Pääkkönen. Tule kuuntelemaan tarinoita hiiristä, virsuista, akoista ja ukoista. Tuokion kesto noin 45 minuuttia.

Järjestäjä: Ryhty Kollektiivi

Fuulan viemää Teksti: Nollapersoona AAPO KUKKO

Jos kansainvälisesti operoiva rikollisorganisaatio kähveltäisi Tuulen viemää -romaanin alkuperäisen käsikirjoituksen ja vaihtaisi sen taitavasti laadittuun väärennökseen, niin jumalauta! Rosvojoukko olisi vaivoja säästämättä hankkinut samanlaista vanhaa paperia ja mustetta ja jopa lainannut Margaret Mitchellin vanhan kirjoituskoneen kieroa hankettaan varten. Väärennökseen olisi lisätty tällainen katkelma: Sinitakkien kapteeni nytkytteli luisevan ruunansa selässä plantaasin pihaan. Hänellä oli täydelliset housut. Talonväki töllisteli suut kohteliaisuuksilla ladattuna, mutta edes hyvää päivää ei irronnut, kun ratsastaja saapui kohdalle.

- Ooh, mitkä pöksyt! kuuluivat huokaukset, ja moni pyörtyi.

Rhett Butlerkin siinä seisoi kuin lennätintolppa ja silmäsi kapteenia. Housut istuivat kuin toinen iho. Ratsuväen upseerin takamus pumpahteli satulassa huokuen mahtipontta, joka olisi saanut paavit ja keisaritkin kumartumaan kaksin kerroin.

Onpa hyvät housut, Rhett Butler ajatteli himonsa vallassa; jos vain voisin saada tuollaiset housut, voisin muuttaa kaiken entiselleen.

Hän harppoi esiin ja viittoi kapteenille.

- Mitä se etelän mies huitoo? kapteeni kysyi ja pysäytti ratsunsa.

Rhett Butler sivelihe kämmenellään kapteenin reittä ja sanoi: - Olkaa niin hyvä ja kertokaa minulle räätälinne nimi!

- Irti, senkin sika! kapteeni karjaisi ja löi Coltin perällä Rhett Butleria leukaan. Tämä kipristyi sikiöasentoon ja päästeli kirpakoita manauksia. Kapteeni osoitti kukkuloille vievää tietä ja kysyi:

- Pääseekö tuota tietä Atlantaan? Kertokaa, mykkäpetterit saatana! Että pääsee? No niin, ei muuta.

Kapteeni käänsi ratsunsa ja heilautti kättään hyvästiksi. Rhett Butlerin oikeasta silmäkulmasta suupielen kautta leualle kulki ruskea kuraviiru. Hän punnertautui kontilleen ja huusi: - Tapan mummosi, jos et kerro kuka nuo housut teki!

Hevonen vastasi huutoon pudottamalla pari mojovaa pökälettä. Kapteeni painoi kannuksensa ruunan kylkiin ja lönkytteli ulos veräjästä. Hän ei kiinnittänyt huomiota Butlerin viimeiseen vaikerrukseen: - Olkaa niin ystävällinen, vain räätälinne nimi!

Hetken päästä ratsastaja näkyi enää mitättömänä pisteenä mäen päällä. Pian kavioiden kopsekin oli kaikonnut tuuleen, samoin Rhett Butlerin housuhaaveet.

Käsikirjoitusta luultavasti säilytetään vaikeasti avattavassa kassakaapissa.

Erikoisninja laskeutuisi vartalonmyötäisissä trikoissaan kattoikkunasta, murtaisi koodilukot huipputeknillisellä laitteella ja poistuisi yöhön hiljaa kuin huopatossutehtaan äänetön yhtiömies. Kun käsikirjoitus otettaisiin aikanaan kassakaapista, vaikkapa tutkimustarkoituksiin, syntyisi mullistus ja skandaali.

Rikollisjärjestön johtoporras röhöttelisi paheellista naurua salaisessa piilopaikassaan Sveitsin alpeilla ja Margaret Mitchellin alkuperäinen käsikirjoitus päätyisi organisaatiota johtavan hullun tiedemiehen aarrekammioon. Kaaoksen voisi selättää vain sankari, joka ajattelee kuin Hercule Poirot ja toimii kuin James Bond.

Klassikkoteosten käsikirjoitukset ovat koko ajan alttiina kansainvälisten rikollisorganisaatioiden väärentämispyrinnöille.

Ja vain siksi, että tässä jumalattomassa maailmassa kenelläkään ei ole tahtoa ratkaista mahdottomia arvoituksia yliinhimillisellä päättelykyvyllä ja luikahtaa pakoon konepistoolilaskettelijoilta kevyessä samppanjahutikassa, jumalauta!

STIIKNAFUULIA

25

ANTTI SARAJA

Terhi Friman

Kirjoittaminen on kotini Elämä tuntuu mukavalta, omalta, kun sormet vilistävät näppäimillä, kuppi kahvia jäähtyy työpöydällä ja mieli on seesteinen.

Kirjoittaminen on ajattelemista, tutkimista, viestimistä, tiedon välitystä ja taidetta.

Kirjoittaminen antaa kirjoittajalle kodin: tilan, jossa ihminen on onnellinen. Ainakin enimmäkseen.

Olen kirjoittanut monta tietokirjaa ja tuhansia lehtijuttuja, muutaman oppaan, lukuisia verkkotekstejä, satoja blogeja, onpahan näppäimistölläni syntynyt eräälle yritykselle runomuotoisia tiedotteitakin.

Kirjoitan koko ajan monenlaista. Olen täyttänyt lapsuudesta tähän päivään satoja päiväkirjoja merkinnöilläni. Nuorena kirjoitin hyvin ahkerasti kirjeitä ja postikortteja

26 STIIKNAFUULIA

Kirjoittajakurssien juju on siinä, että niillä oppii aina uutta. Vuosien, monien kurssien jälkeenkin.

– nyt en edes muista, milloin olen viimeksi saanut vanhan ajan käsin kirjoitetun kirjeen, saati sellaisen lähettänyt.

Kun keväällä kerroin, että menen kesällä Taivalkoskelle Taija Tuomisen kirjoittajakurssille, muutama henkilö hämmästeli.

Etkö vielä osaa? Eikö sinun pitäisi olla mieluummin kouluttaja kuin kurssilainen?

Kirjoittajakurssien juju on siinä, että niillä oppii aina uutta. Vuosien, monien kurssien jälkeenkin.

Kurssien vertaispalaute on tärkeää, samoin se, että saa lukea muiden tekstejä ajatuksella – toisen teksti opettaa paljon!

Toisen kirjoittajan tarinaa katsoo ulkopuolisin silmin – nöyrästi, uteliaasti, kiinnostuneesti. Siksi se on hyvä opettaja.

ANTTI SARAJA

Vasemmalla: Sienestäminen on elämäntapani. Kirjoittaminen ja kirjoittajakurssien vetäminen ovat intohimoni. Olen kirjoittanut työkseni noin 30 vuotta.

Oikealla: Kaikki on kirjoittamista. Kun kävelen, pää kirjoittaa. Rakastan kävelyrekiä metsissä ja kansallispuistoissa.

Taija Tuominen on ihailtavan paneutuva ja energinen kouluttaja, jolta löytyy aina hyviä harjoituksia ja kirjavinkkejä. Ja tietenkin uusia suuntia omalle tekstille.

Taijan tie Hämeenlinnasta Taivalkoskelle on pitkä mutta looginen. Taijan isä oli Kalle Päätalon ihailija. Lapsuudenkodissa Hauholla ei luettu Niskavuorta vaan Koillismaaja Iijoki-sarjoja.

Taijan isä tuli keränneeksi tuotteliaan kirjailijan kaikki teokset, jotka tytär on sittemmin perinyt. Nyt Taija kouluttaa monta kertaa vuodessa kirjoittajia Taivalkoskella, jota hän pitää toisena kotiseutunaan.

Päätalo elää Taivalkoskella. Kävin katsomassa paikallisen kesäteatterin leppoisan ja onnistuneen näytelmän kirjailijan elämästä. Vuonna 1919 syntynyt kirjailija raivasi huikealla sitkeydellään tiensä Koillismaan syrjäkylältä Tampereelle.

Rakennusmestarista tuli uutteran kirjoittamisen ansiosta menestyskirjailija. Ensimmäisen, toisen ja kolmannenkaan kustantamon ovet eivät auenneet. Vasta neljäs yritys tuotti tulosta. Intohimo kirjoittamiseen oli tulenpalava ja koko ajan elämässä läsnä, vaikka kritiikkiä tuli savupiipuista ja tuuletusluukuista.

Kirjoittaja on usein ahkera lukija. Niin minäkin. Luen koko ajan ja monenlaista.

Rakastan hyviä tarinoita. Olen tietokirjojen ja romaanien suurkuluttaja, joskaan en elä enää samalla tavalla nenä kirjassa kuin aikaisemmin.

Lapsuuteni merkkipaalu oli koulun alkaminen. Ensimmäisen koulupäivän Suuri Tapaus oli se, kun isoisäni, koulun johtajaopettaja, teki minulle kirjastokortin.

Minulle! Pahvinen kortti sujautettiin kirjan takakannen paperitaskuun. Sain mukaani Mestaritonttu-kirjan. Siitä alkoi kirjojen kanssa eläminen.

Johtajaopettaja-kirjastonhoitaja-taata oli kova lukemaan, ja tietenkin hän oli Päätalon ihailija.

Nuorena kirjallisuuden ystävänä olin tietävinäni, etten voisi tykätä Päätalosta. Aikuisena älysin yrittää, moneenkin otteeseen.

Toistaiseksi en ole löytänyt teosta, josta oikeasti innostuisin niin, että ahmisin yötä myöten viimeiselle sivulle saakka. Toimittajakoulutuksen ja lehtori Liisa Mannisen opeilla lienee tähän osasyy; pidän siitä, että teksti etenee sutjakkaasti.

Kuten kirjoittajat lähes aina, tykkään lukea kaikkea ja iloitsen siitä, että nykyisin kirjoitetaan paljon. Monen ammattikirjoittajan tavoin ärsyynnyn siitä, että huonoon kieleen ja surkuhupaisan kökköihin teksteihin törmää kaikkialla.

Minusta se kertoo välinpitämättömyydestä: ei osata asettua lukijan näkökulmaan, ei välitetä siitä, jaksaako tämä lukea tekstin loppuun vai ei. Ehkä se kertoo myös siitä, että kirjoittamista ei arvosteta. Eivätkä kaikki osaa kirjoittaa.

Kesän kirjoittajakurssilla tein päätöksen. Laitan kalenteriini päivät, jotka pyhitän omalle kirjoittamiselleni. Tekeillä oleva romaani saa luvan valmistua. Päätin myös selvittää, miten voisin opiskella lisää

kirjoittamista merten takana – kirjoittaja ja kirjoittajakouluttaja tarvitsee aina uutta. Iso unelmani on Natalie Goldbergin koulutukseen pääseminen.

Minulla on kurssini. Olen hankkinut itselleni myös esilukijoita. Luetan omia tekstejäni paljon muilla, ja vastaavasti luen mielelläni muiden tekstejä, osin työkseni.

Laitan kalenteriini päivät, jotka pyhitän omalle kirjoittamiselleni. Tekeillä oleva romaani saa luvan valmistua.

Haluan kehittyä kirjoittajana. Rakastan kirjoittamisen kouluttamista.

Entä Päätalo? Päätalolla ei ollut kirjoittamiseen koulutusta eikä kursseja. Häntä tuki kaikessa aviopuoliso Leena Päätalo, vastoinkäymisistä huolimatta. Onneksi hänellä oli kirja – Mika Waltarin legendaarinen Minustako kirjailija.

STIIKNAFUULIA

27

Muusajuhlat haastaa pohtimaan, liikuttumaan ja nauramaan Poikkitaiteellinen sanataidefestivaali, Oulun Muusajuhlat, järjestettiin 13.8.– 18.8.2019 Oulussa ja sen lähikunnissa.

Aikanaan Kreikassa, Heliokon-vuoren itäpuolella, sijaitsi taiteiden ja tieteiden runottarille omistettu pyhäkköalue. Elokuun ilta kutsui selvittämään, olisiko Oulusta uudeksi Muusien laaksoksi.

Oulun kirjallisuuden talolla oli lämmin, innostunut tunnelma Muusajuhlien ensimmäisenä päivänä. Tuttavat tervehtivät ja

Teksti ja kuvat: Siru Uusi-Seppälä 28 STIIKNAFUULIA

halasivat, istumapaikat täyttyivät nopeasti.

Tarjolla oli helpotusta kahvihampaan kolotukseen ja monenlaista palan painiketta kahvin kaveriksi.

Ohjelman aloitti kirjallisuudentutkija Ilmari Leppihalme. Hän luennoi seksuaalisuuden, kaupallisuuden ja toimeentulon pakosta ja siitä, miten ne kietoutuvat yhteen nykykirjallisuudessa. Lista teemaa käsitelleistä kirjailijoista on pitkä. Mikä muusa tällaisen aiheen valintaan on voinut kannustaa?

Teemaa käsitelleet kirjailijat saattavat kuvata inhimillistä haavoittuvuuden tunnetta nyky-yhteiskunnassa. Ehkäpä Melpomene,

tragedian muusa, on innoittanut nykykirjailijoita? Prosaisteja on toki aina lietsonut myös Kalliope, kertomuskirjallisuuden muusa.

Muillakin taiteenaloilla tarkastellaan vakavia, tärkeitä aiheita. Monitaiteilija Juha Penttisen Dementia-teos yhdistelee valokuvaa, musiikkia ja runotaidetta. Se kuvaa frontaalidementiaan sairastuneen miehen kokemuksia. Vaimeaa huutoa muistuttava äänimaisema yhdistyy sairastuneen pelkoihin ja muistoihin. Mustavalkoisiin valokuviin on tallentunut sairaala, josta runojen minälle muodostuu hoivaavan ympäristön sijaan vankila. Yleisö oli esityksen jälkeen

Vasermmalla: Sadetta saattoi tulla niskaan niin esiintyjille kuin yleisöllekin, mutta sehän ei Muusajuhlia estänyt. Flamencoyhdistys Palo Nuevon rytmiryhmä Pullaposket toi eloa ja väriä espanjalaisella kansansävelmällä – Oulun murteelle käännettynä tietysti.

Oikealla: Kuuran keinuvankauniit kappaleet esitti ”Haukiputaan satakieli”, Sanna-Maija Karjalainen (vas.). Saksofonissa ja klarinetissa Taru Salonurmi, kitarassa Tomi Kiilakoski.

Innoittajina ovat toimineet kenties ylevien laulujen ja lyyrisen rakkausrunouden muusat – vaiko sittenkin Hailuodon laulava majakka?

vaikuttunut, osa liikuttunutkin.

Vaikeisiin aiheisiin voi tarttua myös huumorin keinoin. Perheväkivalta ja seksuaalinen häirintä eivät tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan stand up -komediasta. Inka Valima kuitenkin käsittelee vaikeita aiheita poikkeuksellisen intiimisti ja rohkeasti. Esitys kannusti nauramaan – mutta myös ajattelemaan asioita, joista usein vaietaan.

Kokoomussohjo ja 42-vuotias munasolu Sanataide on kunnostautunut monenlaisten inhimillisten tragedioiden kuvaamisessa historiansa aikana. Muusien joukkoon kuuluu kuitenkin myös Thalia, joka innoittaa komediaa ja näyttämötaidetta. Häntäkään ei unohdeta modernissa Muusien laaksossa.

Kirjallisuudesta on selvästi mahdollista keskustella vakavissaan olematta vakava.

Viihdyttäviä näkökulmia kirjallisuuteen löytyi muun muassa minilukupiireista ja paneelikeskusteluista. Tähtitornin Kahvilassa Petteri Pyhtilän lystikäs esiintyminen nosti hymyn useammankin kuulijan kasvoille, kuten kuplettien kuuluukin.

Komedialla oli myös aivan erityinen paikkansa torstai-iltana, kun Tubassa esiintyivät stand up -koomikot Maria Oiva ja Inka Valima. Heidät lavalle juonsi oululainen koomikko, Iikka Kivi.

Päivän politiikka tuntuu aina puhuttelevan sekä koomikoita että heidän yleisöjään.

Kokoomussohjoksi sulanut Björn Wahlroos on mielikuvana vähintään yhtä tarttuva, kuin nukkekodissa leikkivät Antti Rinne ja

Jussi Halla-Aho. Ennen Muusajuhlia en ollut tullut ajatelleeksi, että 42-vuotiaan munasolun kokemusmaailma on täysin erilainen kuin parikymppisen munasolun. Nytpä sekin tiedetään, kiitos stand up -komedian.

Lemmenlaulujen muusa, Erato, on vakiovieras taiteilijoiden ateljeissa. Rakkaus on kestoaihe niin kirjallisuudessa, musiikissa, runoudessa kuin näyttämöllä. Osa musiikkikvartetti Kuuran keinuvista kappaleista kertoi ”rakkaudesta, ehkä.”

Huomiota ansaitsee myös sarjakuvaa käsitellyt ohjelma. Sarjakuva oli voimakkaasti esillä esimerkiksi torstai-iltana Tähtitornin Kahvilassa ja perjantaina Kulttuuritalo Valveella. Molemmissa tilaisuuksissa sarjakuva limittyi muihin taidelajeihin, kuten musiikkiin ja lukuteatteriin. Sarjakuvataiteelle ja kuvalliselle ilmaisulle on ilmeisesti syntynyt

oma muusansa. Häntä kutsutaan Muusajuhlien käsiohjelmassa nimellä Eratomia.

Torstai-illan säärunolautakunta ja sunnuntain kaatosadekuurot herättivät nekin pohdiskeluja. Säätä ja luontoa käsitellään ja kuvataan runoudessa ja kuvataiteessa todella paljon. Onko mikään muusa ottanut säärunoutta suojatikseen? Vai piileekö oululaisessa kaatosateessa itsessään jumalaisen inspiraation alkulähde?

Foliohatut päähän, täältä tulee Antennihipat Tähtitieteitä ja maailmankaikkeutta taivastelevan Uranian ylistyslaulu jylisi Snookerin alakerrassa ja kuului kadulle asti. Vaikuttavat äänimaisemat loi Planeetta – nuo viimeisen rannan maalarit. Yhtye päätti monella tapaa mystilliset Antennihipat, jotka puolestaan

STIIKNAFUULIA

29

toimivat Muusajuhlat päättävänä huipennuksena.

Antennihipoissa pääsi viimein kuulemaan Euterpeen innoittamaa (nokka)huilumusiikkia. Epäilemättä myös draaman päälle ymmärtävä Terpsikhore olisi ollut mielissään sunnuntai-illan ohjelmasta.

Ulkona taivas ja koko ilmanala olivat tasaisen harmaita silloinkin, kun sade lakkasi.

Onneksi Snookerissa odotti lämmin soppi, johon festivaalikansa sai käpertyä pakoon vallitsevia sääolosuhteita.

Helsinkiläisen lavarunoilija Jenni Nikinmaan lasikengät heittelehtivät punaisen pyörremyrskyn lennätteleminä betonilattialle. Kiivas, tarinallinen runonlausunta vaihtui välillä lauluun, välillä huutoon.

Muusajuhlien käsiohjelma kuvaa esitystä keskisormennäytöksi ja vastalauseeksi kaikille niille kerroille, kun saa kuulla olevansa viallinen.

Runon puhujan ja muiden välillä on jännittynyt suhde. Runot kapinoivat muiden antamia määritteitä vastaan.

30 STIIKNAFUULIA

- Olen vaarallinen, paha, hullu nainen.

Sen olen oppinut sinulta.

Nikinmaan esitys oli vaikuttava osoitus siitä, miten vangitsevaa ja voimakasta lavarunous voi olla.

Duo Paavo ja Kari plays The Doors esitti nimensä mukaisesti legendaarisen The Doors -yhtyeen tunnetuimpia kappaleita.

Jutun juju oli siinä, että yhtyeen kappaleet oli käännetty suomeksi. Eikä millä tahansa tavalla, vaan niin sanatarkasti, että lopputulos oli humoristisen piinaava.

Nokkahuilusoolot ja esiintyjien lievästi sanottuna omintakeinen improvisointi toivat esitykseen jotain täysin poikkeuksellista.

Yleistä tunnelmaa voi kuvata äärimmäisen hämmentäväksi, kuten oli ilmeisesti tarkoituskin. Muistiinpanoni täyttyivät kysymysmerkeistä. Yleisössä näkyvät foliohatut alkoivat tuntua tarpeellisilta.

Keikan käydessä (ehkä?) kohti loppuaan yleisö vaatii pontevasti lisää. Eräs yleisössä istunut nykäisi minua hihasta.

- Voit kirjoittaa siihen juttuun minulta

Runolautakunnan vieraana M.A. Numminen (oik.). Lautakunnan vakiokasvoina Matti A. Kemi ja Jarkko Korpua. Sääaiheiset runot esitti Aapo Kukko.

sitaatin: aivan loistavaa.

Niin, mitäpä siihen muuta voi sanoa?

Paitsi kehottaa suurta yleisöä saapumaan Muusajuhlille myös ensi vuonna, vastaavanlaisia kokemuksia en ole vielä muualta saanut.

Muusajuhlat ovat hämmentävä, monipuolinen ja oululaiselta tuntuva tapahtumakokonaisuus. Niissä on vahva poikkitaiteellinen ote ja ne tarjoavat varmasti monipuolista nähtävää joka illalle. Kuitenkaan Muusajuhlat ei sorru hukkaamaan punaista lankaa, eli sanataidetta sen kaikissa muodoissa. Muusien laakson tittelin voi täten hyvillä mielin luottaa Oululle.

Runoja KATJA SUVILEHTO

minä menen pankkiin se on sellainen naisten pankki sieltä saa lainata lapsia tytöt saa lainata lapsia kun tytöt menee naimisiin yhdeksänvuotiaana ne voi lainata niitä lapsia eikä ne itse mene rikki se on naisten pankki ja tyttöjen pankki naisten koulu tyttöjen koulu nyt olen hiljaisuus, sananjalkoja raahaava reppu

tämä syvyyteen kulkeminen

ne tytöt oppii lukemaan ne lukee kuinka monta varvasta on niiden pikku tyttövauvoilla ne lukee niiden vauvojen kasvoilta mitä ne haluaa ja mitä ne ei halua

ei ole putoamista tai ylösnousemus

eikä ne koskaan halua leikellä niitä vauvoja ne leikkaa vain paperinukkeja jos niillä on rahaa ja paperia sakset, partateriä

pikemminkin hengellinen kokemus

ne oppii kasvattamaan bataatteja ja pähkinöitä ja ne pääsee päättämään ja ne päättää asioita

jolla on kumisaappaat jalassa

Reisit reidelläni, kiipesit kuvettani hamaan latvaan asti.

Näit minussa mustaa ja joskus valkoista, kunnes huomasit: olen vain koivu, en mikään muu, en hyvän ja pahan tiedon puu.

että tänne hommataan kaivo ja käymälä että huomenna ei tarvitse hakea vettä kaukaa että on puhdasta että lapset ehtii olla lapsia että tytöt ehtii olla tyttöjä että ei ole enää niitä lapsimorsiamia lapsiavioliittoja että nuket menee naimisiin niiden leikeissä että ne itse leikkii niillä nukeilla että ne itse ei ole niitä nukkeja

Eero Suvilehto

Miia PaanI

Jukka Tervo

STIIKNAFUULIA

31

Syksyn uutuuskirjoja

Robert Brantberg

Kauko Haarakangas

Johanna Hulkko

Hitler – Koko tarina

Näillä mennään!

Suojaava kerros ilmaa

Millaiset olivat Suomen ja Saksan suhteet ennen sotia ja sotien aikaan? Miten suomalaiset suhtautuivat 1930-luvulla natsismiin, Hitleriin ja Kolmanteen valtakuntaan? Miksi Saksa ei tukenut Suomea talvisodassa, mutta Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon Saksan rinnalla kesäkuussa 1941?

Suomi irrottautui presidentti Gustaf Mannerheimin johdolla sodasta syyskuussa 1944 ja sitoutui karkottamaan saksalaiset Suomesta. Tyrmistynyt Hitler ei suostunut joukkojensa poisvetämiseen. Monelle suomalaiselle vastenmielinen Lapin sota alkoi.

Itävaltalainen, loistavana puhujana tunnettu Adolf Hitler (1889–1945) oli synnynnäinen johtaja ja harrastelijaksi jäänyt kuvataiteilija, joka osallistui I maailmansotaan Saksan riveissä ja nousi sekasortoisen maan johtajaksi 1933.

Hitlerin tarina päättyi itsemurhaan huhtikuussa 1945, kun natsien sotarikoksia kostavat puna-armeijan joukot marssivat Saksan pääkaupunkiin.

Bonnier/Readme, syyskuu 2019.

32 STIIKNAFUULIA

Senioritarina osa 2 Edellisessä teoksessa Elämä on. Senioritarina on kuvattu Unton ja Raijan suostumuksella heidän eläkkeelle siirtymistään ja seniorielämänsä alkutaivallusta. Nyt seurataan, miten matka jatkuu ja mitä kaikkea, niin iloisia kuin surullisiakin kokemuksia, yhteen vuoteen voi sisältyä. Vuoden mittainen jakso alkaa Suomen satavuotisitsenäisyyspäivästä. Mitä maapallolla on tapahtunut sen yhden auringonkierron aikana? Onko syytä huoleen? Miten asiat sujuvat Suomessa, Euroopassa ja muualla maailmassa? Onko Unton ja Raijan seniorielämä nautinnollista?

Onko heidän mielensä muuttunut ja sopiiko sanottavaksi: Elämä on. Näillä mennään.

Senioritarinan lopuksi on liitetty Perheterapia-lehdessä 1/2015 ollut Kauko Haarakankaan tieteellinen artikkeli Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta. Se sopii hyvin Unton ja Raijan kokemusten jatkoksi.

Atrain & Nord, toukokuu 2019.

Kerttu eli Kepa on älykäs, nörtti kasiluokkalainen, joka ajattelee ihmisten näkevän hänestä vain ylipainon. Postcrossaajien matkalla Ahvenanmaalla hän tapaa toisen kummajaisen: tikkumaisen Huun mustissa vaatteissaan. He löytävät nopeasti saman aaltopituuden, hulluttelevat vaateostoksilla, pakenevat kännisiä huutajia Maarianhaminan kaduilla, uskaltautuvat yöuinnille - ja ystävystyvät.

Suojaava kerros ilmaa on raaka, kaunistelematon ja koskettava kuvaus ylipainoisuudesta. Kepa ei usko, että kukaan voi nähdä häntä läskin läpi.

Vasta toisen outolinnun kohtaaminen näyttää elämisen keveyden ja avaa hänenmaailmaansa.

Karisto, syyskuu 2019.

ERKKI HUJANEN

KONTIO, KORPI & TEIVAINEN

HEINÄPÄÄN RAVISANKARIT

HEIN RAVISAÄNPKÄ ÄN ARIT KONTIO, KO RPI &

TEIVAINEN

Kansi: Katse Design

ERKKI HUJANEN on toimittaja ja tietokirjailija.

ERKKI HUJANEN

Erkki Hujanen

Pekka Jaatinen

Heidi Silvan

Heinäpään ravisankarit - Kontio, Korpi ja Teivainen

Suomussalmi – Talvisota 1939-40

Lava kutsuu, Tippi!

Heinäpään kaupunginosassa Oulussa kasvoi harvinaisen monta raviurheilun tähteä.

Jorma Kontio, veljekset Pekka, Heikki ja Ilkka Korpi sekä Antti Teivainen ovat heistä tunnetuimpia.

Heinäpään ravisankarit oppivat jo poikasina Aku Korven perusopin: ”Ohjat ovat päästämistä, ei pitämistä varten”. Aku hoiti Oulussa ajurina hevoskuljetuksia, kunnes kilvanajosta tuli hänelle ammatti. Etelään suuntautuivat 1970-luvulla isänsä mukana Pekka, Heikki ja Ilkka sekä Jorma Kontio ja Antti Teivainen. Pekka ja Heikki ovat menestyneet myös kansainvälisesti, ja Jorma on ollut jo 20 vuotta yksi Ruotsin voitokkaimmista ohjastajista.

Heinäpään ravisankarit kertovat kirjassa, mikä menestymisen on mahdollistanut.

Mitä voitot ja tappiot ovat tuoneet? Kirjaan on haastateltu myös miehet tuntevia ravialan ammattilaisia ja läheisiä. Kirjassa on noin 120 kuvaa, joista osa ennen julkaisemattomia.

Docendo, 2019.

Verenkarvas romaani talvisodasta.

Monisärmäinen kertomus siviileistä, jotka eivät lähteneet evakkoon puna-armeijan tieltä talvella 1939.

Ruudinkatkuinen tarina tempaa lukijan mukaansa tapahtumien keskiöön Neuvostoliiton miehittämiin kyliin ja suomalaisen sotapoliisiosaston mukana ankariin puolustustaisteluihin.

Useilla romaanin hahmoilla on vatineensa historiassa. Näitä ovat niin Lev Mehlis lähimpine alaisineen kuin Ruhtinansalmen kyläläiset ja suomalainen sotapoliisiryhmä, jota johti näyttelijänä aikanaan tunnettu Eino Kaipainen.

Johnny Kniga, lokakuu 2019.

10-vuotias Tippi Tuohikylä liittyy näytelmäkerhoon löytääkseen uusia kavereita toiselle puolelle Suomea muuttaneen bestiksen tilalle. Ihan helppoa kavereiden saaminen ei ole, sillä muutkin suhtautuvat harrastukseensa yhtä intohimoisesti kuin Tippi, ja roolijaot kuumentavat tunteita.

Suurten diivojen välienselvittelyissä joutuvat avustamaan niin teatteriohjaaja Astrid, vanhemmat kuin kaveritkin, mutta loppujen lopuksi selvittely tapahtuu törmäyskurssille joutuneiden kesken – sitten kun molemmat ovat siihen valmiita.

Tunnemyrskyjen keskellä Tippi saa teatterikärpäsen pureman: parrasvalot hehkuvat, lattialankut narisevat, ihomaali tuoksuu ja esiripun pöly kutittaa nenää. Parasta on kuitenkin tunne, joka syntyy, kun esirippu aukeaa ja jokainen saa loistaa tähtenä.

Myllylahti, syyskuu 2019.

STIIKNAFUULIA

33

KAIJA HINKULA

Käsikirjoitus: Jarmo Stoor Piirrokset: Harri Filppa

Jeesuksen saappaanjälki Sarjakuvaromaani pohjautuu vuonna 2012 ilmestyneeseen Jarmo Stoorin samannimiseen romaaniin. Sen tarinoiden olisi toivonut menettävän ajankohtaisuuttaan, mutta kirjan teemat köyhien ja rikkaiden välisestä kuilusta poliittiseen ähötykseen ja rasismiin ovat nyt suorastaan pelottavan ajankohtaisia.

Jeesuksen saappaanjälki on mukaansatempaava ajankuvaus uskonnoista, politiikasta, ympäristönsuojelusta ja rakkaudesta, 12 kertomuksen matkakirja ihmiskunnan polttavien kysymysten äärelle.

Mitä jos Jeesus palaisi maan päälle kolmikymppisenä tunnistettavana hahmona?

Miten hänet otettaisiin vastaan? Köyhyys ja rikkaus, sota ja rakkaus, kaupallisuus ja pyyteettömyys, maailman politiikka ja uskonnot, kadun ihmiset tavallisine tarpeineen ja vangit vartijoineen, miten nämä kohtaamiset sujuisivat?

Teos ei ole uskonnollinen, paitsi että onhan siellä se Jeesus.

Nispero kustannus, syyskuu 2019.

34 STIIKNAFUULIA

Jukka Tervo

RUNOT Runo on kokemus, aistien, ajatusten ja tunteiden hybridi, sisäistä esipuhetta, harha ilman ahdistusta, ihmettelyä, verkko mielen ja kielen meressä, riippusilta unen ja toden välillä, polkuja hetkien, musiikin, unien ja mielikuvien metsässä. Ilman runoa elämä on pelkkiä tosiasioita ja tilastoja, budjetti, maanantaiaamuinen kehityskeskustelu, parisuhde ilman rakkautta, ystävyys ilman luottamusta, yö ilman unia, ei mitään.

Teos sisältää Jukka Tervon julkaisemat runokirjat Zerkalo (1995), Ei koskaan, aina (1997), Kaksitoista sinistä kuuta (2007), Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), Ämpärin räminä (2009), Heräämisiä suuren kellon sisällä (2013) sekä runon romaanista Mariaanien haudalla (2017).

Bod, 2019.

Amelian luut monitaideteos Valvegalleriassa lokakuussa Amelian luut on Minna Mikkosen samannimiseen romaanikäsikirjoitukseen pohjautuva monitaiteellinen installaatio ja esitystaideteos, joka yhdistelee kuva-, ääni-, valo-, video- ja sanataidetta, tanssia ja esittävää taidetta.

Amelian luut sijoittuu tulevaisuuden Suomeen. Teos käsittelee Tyynellämerellä 1937 kadonneen lentäjä Amelia Earhartin kohtaloa ja pohjoisen nimettömässä rannikkokaupungissa asuvien henkilöiden elämää. Earhartin kadonneet jäännökset kiinnostavat kirjailijaa, joka alkaa luoda säikeitä kuvitelmien ja totuuksien välille.

Missä luut ovat nyt?

Teos sisältää installaation, jonka pääsee näkemään maksutta Valvegallerian aukioloaikoina, sekä yhteensä kuusi kertaa ilmoitettuina aikoina tapahtuvan esitystaideteoksen. Esitykseen voi ostaa liput Valveen lipunmyynnistä 1.9. alkaen.

Esityksen ensi-ilta on 1.10. ja installaatio avautuu yleisölle 2.10.

Taiteen edistämiskeskus ja Oulun valistustalorahasto ovat tukeneet projektin valmistamista. www.amelianluut.com

Jasso © 2019 Jii Roikonen Jasso © 2019 Jii Roikonen

Jasso © 2019 Jii Roikonen

JASSO JII ROIKONEN

STIIKNAFUULIA

35

ILPO KOSKELA

Julkaistu aiemmin Jerry Cotton-lehdessä vuonna 2002.

36 STIIKNAFUULIA

STIIKNAFUULIA

37

38 STIIKNAFUULIA

STIIKNAFUULIA

39

Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, 90100 Oulu

00

100

5

95

5

75

5 00

5

Atrain&Nord Kustannusliike

25 100 5 95

5

0 75

5

25 5 0

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan