Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 10-11 – JOULUKUU 2013 – 3. VUOSIKERTA

Miki Liukkonen haukkui Ville Rannan sarjakuva-albumin Kyllä eikä ei Kaltion kritiikissään, jonka välillisenä seurauksena Ville Ranta haukkui Miki Liukkosen Lapset auringon alla romaanin saman lehden seuraavassa numerossa. Lue lisää >

MIIA PAANI En ole kirjailijana erakko

Kirjailijatalo Ouluun

6,00€

1799 6761


Vahdinvaihto Kysyin kerran anno dazumal kirjailija Veijo Mereltä miksi Oulu on kirjailijoiden kaupunki? ”Ehkä – se johtuu - Oulujoen vedestä”, Meri sanoi verkkaiseen tapaansa, ovelasti virnistäen. Paljon on virrannut vettä Oulujoessa sen jälkeen. Eräänä lokakuisena iltana vuonna 2010 kaksikymmentäkaksi ammattikirjailijaa kokoontui läänintaiteilija Tuomo Heikkisen aloitteesta perustamaan Oulun kirjailijaseura ry -nimistä yhdistystä. Tänään meitä on yli viisikymmentä. Vuoden 2011 keväällä kirjailijaseura perusti lehden nimeltä Stiiknafuulia. Tämä lehti on siis kolmatta vuosikertaa. Tässä numerossa esittelemme totuttuun tapaan kirjailijaseuran jäsenten koko vuoden tuotannon, runsaat parikymmentä teosta. Nyt on vahdinvaihdon aika. Seuraa alusta alkaen ansiokkaasti paimentanut puheenjohtaja Pauliina Vanhatalo luopuu tehtävästä. Tilalle astuu vuoden alusta Marko Hoikkaniemi. Myös Stiiknafuulian päätoimittaja vaihtuu. Uutena päätoimittajana jatkaa Joni Skiftesvikin tuotannosta

Kuva Reijo Koirikivi. filosofian tohtoriksi väitellyt ammattitoimittaja Satu Koho. Kolme vuotta tuntuu pitkältä ajalta. Ei sen vuoksi, että kukaan olisi pitkästynyt, päinvastoin. Tekemistä on riittänyt ja sitä tulee riittämään. Kirjastojen puolesta on kamppailtu ja taistelu jatkuu. Tässä nu-

merossa Satu Koho ruotii uusia kirjastojen lakkautussuunnitelmia. Lukijoiden ja kirjailijoiden lähentymistä on tapahtunut muun muassa uusien teosten iltojen ja kirjallisuustapahtumien muodossa, mutta tässäkin riittää sarkaa kynnettäväksi. Suuria projekteja odottaa nurkan takana. Keskeisimpänä hankkeena on Oulun kirjailijatalo. Pohjoisin kirjailijatalo Suomessa sijaitsee toistaiseksi Jyväskylässä. Myös Taivalkoskella, Kalle Päätalon maisemissa huhtikuussa järjestettävät koko Pohjois-Suomen kirjailijapäivät vaativat oman panoksensa. Stiiknafuulia osallistuu tapahtumaan teemanumerolla. Kirjailijapäivät on kaikille avoin, maksuton tapahtuma. Toivotan onnea ja menestystä työn jatkajille. Pohjoisen kirjailijat tarvitsevat äänensä. Samalla otan vapauden kiittää toimituksen ja lehden avustajien puolesta Stiiknafuulian pariatuhatta lukijaa. Teitä on kiitettävän paljon. ROBERT BRANTBERG PÄÄTOIMITTAJA

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa.

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja Robert Brantberg toimitussihteeri ja ulkoasu Ilpo Koskela toimittaja Satu Koho toimittaja Marja-Riitta Vainikkala toimittaja Lauri Ahtinen www.stiiknafuulia.fi, stiikna@gmail.com GST Graafinen Studio, Kansankatu 47 A , 90100 OULU

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Pauliina Vanhatalo www.oulunkirjailijaseura.fi oulunkirjailijaseura@gmail.com Painopaikka Joutsen Median Painotalo Oy, Oulu 2013

2

STIIKNAFUULIA

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia 10-11 – 2013 Kansikuva: Lauri Ahtinen 4 Lauri Ahtinen Puolustuksen puheenvuoro 8 Miaa Paani En ole kirjailijana erakko 10 Satu Kohon intohimo: Pohjoinen nykykirjallisuus 11 Pauliina Vanhatalo Täydellisiä olosuhteita tavoittelemassa 12 Kirjailijatalo suunnitteilla Ouluun

Lempo Kustannus alkoi julkaista Kalkkaro-sarjakuvaa 1950-luvun tyylisinä liuskalehtinä toukokuussa 2012. Julkaisutavallaan Kalkkaro jatkaa vanhojen 1950- ja 60-lukujen liuskalehtiperinnettä. Liuskalehtien paluu, sivut 14-15.

14 Ilpo Koskela Liuskalehtien paluu 16 Kaisu Mikkola Hauki on kala mutta mikä on Haukiohoukutin 18 Joni Skiftesvik Kirjailijan kodissa 20 Satu Koho Kirjasto – jokamiehen oikeus? 24 Jaana Märsynaho Minäkin haluan kirjailijaksi

25 Pohjois-Suomen kirjailija- päivät Taivalkoskella 11.-13.4.2014 26 Eero Suvilehto Mielipuoli satakieli 36 Ilpo Koskela Oskari Miilu 37 Jii Roikonen Tähtiyö 38 Pia Ronkainen Muistilista 38 Lauri Ahtinen Toteemi

”Lahtausta” esittäviltä unohtuu se, että monelle oululaiselle juuri lähikirjasto on ainoa kulttuuripalvelu, jota hän käyttää. Kauniit

Sivut 28-35

sloganit kirjastosta jokamiehen oikeutena ja kaikenikäisten kuntalaisten elinikäistä oppimista tukevana kohtaamispaikkana näyttävät joutavan romukoppaan. Kirjasto – jokamiehen oikeus? Mikä on pienten kirjastojen kohtalo ja tulevaisuus nykypäivän talouskurimuksessa? Sivut 20-23.

Uudet teokset 2013 www.stiiknafuulia.fi Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

STIIKNAFUULIA

3


Kuva Matti Kääriäinen.

Puolustuksen puheenvuor OULU. Tänä syksynä yksikään edes jollain tapaa kiinnostava kirjailija ei ajanut autollaan pahaa kolaria, eikä ainakaan tiettävästi saanut sellaista ränniä päälle syksyn kulttuuririennoissa, että olisi repinyt itsensä iltapäivälehtien lööppeihin. Sofi Oksanen ei puhunut venäläisistä kyllin vittumaiseen sävyyn ja Finlandia-palkintoehdokkaista, odotahan, ehkä kolme on jo voittanut palkinnon. Huoh. 4

STIIKNAFUULIA

TEKSTI JA KUVAT LAURI AHTINEN


alla (WSOY, 2013) romaanin saman lehden seuraavassa numerossa. Näistä kirjallisista orgioista on todistetusti puhuttu ainakin Vaasan kirjamessuilla ja WSOY:n bileissä Helsingissä, sekä yksillä lastenkutsuilla. Ja koska juttujen makaaberi kiehtovuus (kerrankin täällä puhutaan asiaa) ei lientynyt edes viikkokausien sulattelulla, haastattelin Liukkosta ja Rantaa marraskuun lopulla. Halusin tietää totuuden törkykirjoitusten taustoista, vihaavatko miehet toisiaan ja miksi? Ranta tarjosi meille kotonaan hauskan makuista tölkkiolutta. Kuului kolme synkronoitua sihahdusta. Tässäpä jälleen oiva esimerkki oululaisen sarjakuvataiteilijan Ville Rannan mielikuvituksen puutteesta. Ai mitenkö niin? En voi väittää lukeneeni kaikkia Rannan teoksia kokonaan, pari olen, ja joitain olen selaillut, mutta en vain voi mitään niille raivon ja uupumuksen tunteille, joita joudun aina käymään läpi kun erehdyn lukemaan jotain Rannan hengentuotosta. ”Kirjoittamani kritiikki (Villen albumista) on pastissi kaikista niistä paskoista arvioista mitä lehdistä saa nykyään lukea. Käytin tyylikeinoina niitä kaikkia juttuja, mitä minussa pidetään ärsyttävänä”, Liukkonen kommentoi, tupakka laiskasti alahuulella keinuen. Miki Liukkosella on taito tehdä asiat väärin. Hänellä on röyhkeä ja tökerö julkisuuspersoona, joka saa ihmiset näkemään oman keskinkertaisuutensa (ja keski-ikäisyytensä, varsin usein). Tämä persoona tulee selvästi esiin myös hänen romaanissaan. Tässä olivat hänen hyvät puolensa

ro

Ville Ranta ja Miki Liukkonen.

Kirjalliset orgiat Tämän tylsistyttävän syksyn huikea kirjallisuuskohu lienee se, kun Miki Liukkonen haukkui Ville Rannan sarjakuva-albumin Kyllä eikä ei (WSOY, 2013) Kaltion kritiikissään, jonka välillisenä seurauksena Ville Ranta haukkui Miki Liukkosen Lapset auringon

Ulkokirjalliset seikat Liukkosta huvittaa Rannan kritiikki, vai nolostuttaako, en ole ihan varma. ”En ole missään vaiheessa ajatellut, että herättäisin mielenkiintoa, enkä ole tietoisesti luonut itselleni mitään tietynlaista julkisuuskuvaa”, Liukkonen toteaa mielenkiinnottomaan sävyyn. ”Kysyttäessä puhun paljon, en kai edes vastaa kunnolla kysymyksiin. Vastauksista sitten poimitaan otsikoksi jotain raflaavaa, kuten Miki Liukkonen: Kaikki on paskaa. Eikä se oikeastaan haittaa.” Innostuimme puhumaan lisää ulkokirjallisista seikoista, jotka kieltämättä kiinnos-

tavat suurta yleisöä enemmän kuin tylsä kirjallisuuskeskustelu. Jälkimmäinen taas on juuri sitä, mitä Ranta ja Liukkonen mielellään kävisivät. ”Ulkokirjalliset seikat tekevät kirjailijasta kiinnostavan”, Ranta toteaa. ”Ei ihmisia enää kiinnosta kirjallisuus! Aiemmin kirjallisuutta katsottiin taidemuotona ylös, se oli jotain hienoa. Nyt kirjoista ja kirjallisuudesta ei enää edes puhuta taiteena, puhutaan enemmänkin niiden käsittelemistä aiheista, kuten vaikka sodasta tai lestadiolaisuudesta”, Ranta lopettaa, jo hivenen turhautuneena. Jäljittelen repliikkejä kiireellä muistilehtiööni ja huomaan etuoikealla Liukkosen, joka elehtii ja jatkaa lähes innostuneena: ”Ihmiset ei halua puhua kirjallisuudesta, vaan kirjojen aiheista. Ville on ensimmäinen edes lähelle samanikäinen ihminen, jonka kanssa voin todella puhua kirjallisuudesta. Miksi ei puhuta enemmän siitä, millaista kieltä kirjailija käyttää? Minun kirjojani ei ole koskaan analysoitu hyvin. Kritiikit ja lehtijutut ovat aina tosi pinnallisia.”

Onko pakko? ”Sain muuten kerran käsiini Saksassa ilmestyneestä Paratiisisarjasta (WSOY, 2010) kirjoitetun kritiikin, jossa mentiin todella syvälle”, Ranta puolihuudahtaa. ”Siinä kelailtiin mitä se tarkoittaa, että käärme onkin penis, tai että kuka kirjan Jumala oikeastaan voisi olla? Jopa akvarellinkäyttöä ja sen merkitystä analysoitiin. Se oli tosi hienoa.” Ja tottahan se on, uutuusteokset saavat Suomessa mediahuomiota lähes poikkeuksetta juuri aihepiirinsä ansiosta. Sen sijaan että teos olisi kielellisesti tai kirjallisesti erityisen kiinnostava tai ansiokas, se on joko ajankohtainen tai osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se turhauttaa. Onko pakko olla aina ajankohtainen ja osallistua? ”Toki taiteeseen ja sen tekijään liittyy kiinteästi myyttisyys, kun luodaan jotakin hienoa ei mistään, ja jos taiteilija on kokenut hermoromahduksen, se täytyy mainita. Se lisää taiteilijan kiinnostavuutta. Jopa arvostetut taiteentutkijatkin fiilistelevät myyttisyyttä”, heittää Ranta, kelaillessamme syitä henkilövetoiseen kirjallisuuskeskusteluun. Egyptin valtio purkaa pyramidit ja lopulta uuszeniläiset, hmm, ”pilaavat kaiken”. Tämä kömpelö ilmaus … kuvaa Liukkosen kieltä.

STIIKNAFUULIA

5


ja pelkkää mielikuvituksen lentoa, helppoa ja tyhjää improamista. Pyramidien purkaminenkin sivuutetaan absurdina heittona, vaikka sillä on vahva symbolinen merkitys”, Liukkonen tykittää. ”Kirjallisuuskritiikeissä kirjoitetaan ulos ensin kaikki ulkokirjalliset seikat, ja jos on tilaa, mennään syvemmälle”, Ranta vyöryttää perään, hidas kirjoituskäteni ei meinaa pysyä perässä.

Sekava ja rönsyilevä

Liukkonen viljelee kömpelöitä latteuksia, joista on hyvin vaikea sanoa, ovatko ne tahallisia vai tahattomia. Osa ainakin on tarkoituksellisia, koska ne on merkitty kursiivilla: ”tunnelma katossa”, ”sitä jotakin”. Epäilykseni heräävät, kun löysät ilmaisut, jotka ovat joskus pikkuvanhahtavia kuin vanhempiensa puhetta lainaavilla lapsilla, saavat seurakseen käsitevirheitä ja lapsuksia. ”Latteudet ovat ilmiselvyyksien ylistämistä”, Liukkonen vastaa suvereenin uskottavasti. ”Minusta latteus on kaunista. Enkä sitä paitsi halua tekstistä liian hiottua, liian viimeisteltyä. Kun vaikka maalaat taulua ja syöt leipää, ja taululle tippuu leivänmuru, sen voi jättää siihen ja ajatella, että se kuuluu siihen, vaikka se ehkä näyttääkin paskalta” Todellakin. Nippelitietoa tyrskähtelee ilman näkyvää syytä, kuin kertoja selailisi Wikipediaa tai surffaisi ympäriinsä Google Earthilla. Uskallan arvella, että juuri näin Liukkonen on tehnytkin. Tieto ei nimittäin tunnu olevan alkuunkaan sisäistettyä. Olipa rumasti sanottu, ajattelen. Ja kysyn Liukkoselta suoraan, oliko? ”Kirjallisuuskeskustelussa tympii se, että kun ensin on tehnyt helvetisti duunia taustatyönä, niin kritiikeissä ei mennä sen syvemmälle, kuin että kaikki on absurdia

6

STIIKNAFUULIA

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Ranta puhuu, osoittaen sanansa kohti Liukkosta. ”Mun ei olis varmaan edes pitänyt kirjoittaa koko kritiikkiä. Olin aiemmin lukenut myös kirjan ensimmäisen version ja se oli aivan hirveä ja epäselvä. Ajattelin, että nyt se Miki jumalauta nolaa itsensä” Liukkonen myötäilee; ”Kustannustoimittajani sanoi vielä kolmannen version nähdessään, että se (kirja) on sekava ja rönsyilevä, ja vaikka sitä kuinka yksinkertaistaisi, se on siltikin niin järjetön, ettei kukaan halua lukea sitä.” Vasta viides versio sai kustantajan vakuuttumaan kirjan ansioista. Ensinnäkin Rannan aiheet ovat mielestäni olleet aina umpitylsiä, lukuun ottamatta ehkä ensimmäistä teosta Sade (Asema kustannus 2003) jossa oli jotain, jotain... Tuorein teos jatkaa uskollisesti sitä joutavien kohtausten, dialogien ja hahmojen sarjaa, josta olen hänen teoksensa oppinut tunnistamaan. Kyllä eikä ei kertoo 1800-luvun Oulusta. Hohhoijaa. Eihän Oulussa edes ollut silloin mitään. Miksi tällainen aihe? Ville tarttuu aiheeseen vakavanoloisesti, vaikka Liukkonen tirskuukin vieressä. ”Aihe on minulle aina täysin sivuseikka, eikä minulla ole mielikuvitusta, en esimerkiksi osaa käyttää absurdia huumoria. Tulkitsen enemmänkin huomioita ja mulla on hyvä rytmitaju”, Ranta sanoo. ”Fiktion kanssa en jaksa kiinnostua. Olen enemmänkin kiinnostunut eettisistä kysymyksistä ja ihmisten tavasta olla olemassa, sadun kertomisen ulottuvuus multa puuttuu. Ja Mikin kanssa olen eri mieltä: Sade on ehdottomasti huonoin teokseni, se on kankea yritys rakentaa tarinan kaarta.”

Piirros kaappaa sielun Ville Rannan mielikuvituksettomuudesta kertoo sekin, että hänen sarjakuvissaan kaikki hahmot saavat aina kavereiden tai tunnettujen henkilöiden kasvot. Hän ei osaa keksiä kasvoja itse. ”Maailmassa on niin paljon kasvoja, miksi keksisin uusia?”, Ranta kysyy. ”Teen tutuista hahmoista voodoo-nukkeja. Piirros kaappaa sielun, kuten intiaanit uskoivat 1800-luvulla valokuvista. Nyt olen ollut kiinnostunut Mikin kasvoista.” Jotta haastattelu ei olisi täysin turha, halusin tietää vielä, miksi miehet päättivät kirjoittaa niin lyttäävät arvostelut toisistaan, vai oliko se vain kirjallinen performanssitaideteos? ”Idea tuli baarissa, oltiin molemmat luettu toistemme käsikirjoitukset ja sovittiin, että kirjoitetaan niistä kunnon kritiikit, ei mitään kirjamarkkinointia, kuten kritiikit valitettavan usein ovat”, Liukkonen paljastaa ja jatkaa: ”Kritiikeistä löytyy harvoin kunnon mielipiteitä - taputellaan selkään ja kehutaan. Tai sitten haukutaan. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikka Riikka Pulkkisen kirja Vieras, josta kriitikot eivät kuulemma tykänneet, mutta eivät halunneet lytätäkään, kun sillä oli niin hyvä putki päällä. Oli siis pakko kirjoittaa jotakin hyvää ja ympäripyöreää.”


”Meidän tekstimme olivat kritiikkiä nykykritiikkien kritiikittömyyttä vastaan”, he toteavat. Asiat olivat oikeastaan hieman niin kuin olin ounastellut. Sitä kai Liukkonenkin huusi oman kritiikkinsä lopettavassa kappaleessa:

BESTSELLER

Jotkut ehkä syyttävät minua tässä vaiheessa kirjan liian pinnallisesta tulkinnasta, mutta en oikein tiedä, miten muuten tätä teosta voisi tulkita. Värien käyttö on miellyttävää, rikastakin, hahmojen fysiikka on eläväistä. Voisinpa vain katsoa, mutta minun täytyy lukea, ja sitten haukotuttaa.

Keskinkertaisuuden tavoittelua Ajattelin ehdottaa, että Ranta ja Liukkonen etsisivät inhon ja epäkohtien aiheita myös muualta kirjallisesta kentästä. Pienen mietinnän jälkeen aloimme päästä asiaan. Ensin Ranta: ”Oululaiset kirjailijat tyytyvät liian vähään, ne ovat tyytyväisiä kun tavoittavat keskinkertaisuuden. Ne tekevät sen siksi, koska niistä ei ikinä kirjoiteta eikä niitä pyydetä televisioon, ja sitten kun kerrankin pyydetään niin ollaan tyytyväisiä.” ” Ilmiö on yleinen koko Suomessa, mutta ilmiö kiteytyy oululaisissa kirjailijoissa. Keskinkertaisuudessa ei ole mitään hienoa, keskinkertaisuus on huonoa. Jopa huonokin kirjallisuus on parempaa kuin keskinkertainen.” ”Suomessa on toki suuria keskinkertaisuuksia jotka myyvät, kuten Jari Tervo, joka ei ole aikoihin kirjoittanut mitään hyvää. Se elää sillä. Ja entä Tuomas Kyrö? Siitä on tullut suomalaisen kirjallisuuden Jukka Poika. Julkisuus on kirjailijalle vaarallista; kun sitä saa, sen jälkeen on ihan sama mitä kirjoittaa, kun kirjat myyvät joka tapauksessa”, Ranta allekirjoittaa, sinetöi ja lähettää. Liukkonen jatkaa vähintäänkin yhtä tylyllä linjalla: ”Julkisuuteen päässeet kirjailijoiden aiheet ovat tylsiä. Ne tarttuu siihen, mistä halutaan kirjoitettavan, kuten johonkin historiallisiin romaaneihin. ”Suosituksi tullakseen kirjailijan on jo alunperinkin kai oltava keskinkertainen, että se jaksaa kiinnostua keskinkertaisista aiheista.” Kursivoidut kappaleet olivat suoria lainauksia Kaltion kritiikeistä.

Kustannusosakeyhtiö Revontulen koko valikoima, yli sata mielenkiintoista lukukokemusta kirjoista sarjakuviin saatavilla hyvinvarustetuista kirjakaupoista, kirjastoista tai nettikirjakaupoista. Tilaa omasi!

REVONTULI.NET STIIKNAFUULIA

7


OULU. ”Päätin kurottaa kirjailijaksi ollessani Oriveden opiston kirjoittajalinjalla 1980-luvun lopulla. Esikoiskokoelmani Nimeämätöntä varten julkaistiin vuonna 1996, kun opiskelin Oulun yliopistossa kirjallisuutta ja suomen kieltä. Kirjoitin kokoelmaa intensiivisesti, vaikka olisi pitänyt tehdä gradua. Gradu siirtyi, mutta kokoelman tekeminen oli viiveen arvoinen.” Runoilija Miia Paani istuu olohuoneen sohvalla punaiset villasukat jalassa. Koira tuhisee vieressä viltin alla ja ikkunasta työntyy alkutalven harmaa valo. Gradu valmistui kaksi vuotta esikoiskokoelman jälkeen ja nyt Miia Paani toimii äidinkielen opettajana Oulussa Laanilan yläkoulussa. ”Lukioikäisenä mietin, lähdenkö opiskelemaan kirjoittamista vai kuvataidetta. Valitsin kirjoittamisen, mutta myös kuva on minulle tärkeä. Runot perustuvat kuviin, kuvat ovat runoja.” Lastenrunokirjansa Unisara Paani kuvitti itse. ”Viehättävää oli huomata, kuinka kuva tuo lisää ulottuvuuksia tekstiin”, hän sanoo.

Naiseus ja äitiys

”En ole kirjailijana erakko” Miia Paani haluaa olla yhteydessä muihin kirjoittaviin ihmisiin 8

STIIKNAFUULIA

TEKSTI MARJA-RIITTA VAINIKKALA KUVA MARJU KALTILA

Miia Paani sanoo kirjoittavansa naisnäkökulmasta. ”Naiskirjailijalle sopivat äitiyteen liittyvät jutut, koska äitiys on naisen kielessä potentiaalisena olemassa”, hän sanoi esikoiskokoelman ilmestyttyä. ”Nainen on ruumiillinen, äiti on ruumiillinen, nesteet, kierto, kohtu, syli. Tuo ruumiillisuus tulee myös kieleen. Nainen näyttää ja kiertelee, verhoutuu ja paljastaa, viittaa ja vihjaa.” Opiskeluaikana Paani oli mukana pohjoisia naiskirjailijoita tutkivassa ryhmässä, jonka työskentelystä on ilmestynyt artikkelikokoelma Jäiset laakerit. Hän on myös kirjoittanut artikkeleita pohjoisista naiskirjailijoista vuonna 2010 ilmestyneeseen Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriaan. Tärkeää hänelle oli etsiä naisesikuvia Pohjois-Suomen kirjallisesta kentästä. ”Äitiys oli minulle merkittävä asia jo ennen kuin aloin odottaa ensimmäistä lastani. Upposin ranskalaisten feministifilosofien teorioihin ja tulin kipeäksi halusta tulla äidiksi. Kirjoitin kopulatiivikonjunktio-runon lasteni isälle, ja sain häneltä kaksi ihanaa lasta, tyttären ja pojan.”


”Puut puhuvat omiaan. Metsä yhteistä kieltä.” Miia Paani kertoo lauseensa lyhentyneen entisestään ja runojen tiivistyneen aforismeiksi. ”Toisaalta minua kiinnostavat maailmoja syleilevät aiheet, toisaalta oma lapsuus ja lapsen maailma.” Yllä oleva ja muita aforismeja syntyi vuonna 2012 Sanan polku -nimistä Venäjälle tehtyä kirjailijakiertuetta varten. Samaa satoa on myös aforismi ”Kohina kerääntyy simpukkaan. Sana on helmi.” Puu on toistuva symboli Paanin teksteissä. ”Puu on yhtä aikaa vapaa ja sidottu kuten ihminenkin. Puu huojuu tuulessa, pukeutuu vihreään, riisuu vaatteensa talvisin, on juurillaan sidottu maahan. Puut ovat yhteydessä toisiinsa, luonto on niiden laki. Luonto lepää ihmisen kasvoilla, otsaluun takana, kuuloluissa.” Tähän haastatteluun Miia Paani valitsi runon kokoelmastaan Puut juurilla ja naiset. kun kuljin ulkona linnut puhuivat minulle tienviitat kolisivat minulle, tietä maailma pyöri ja äkkiä kaikki oli täynnä arkkienkeleitä arkienkeleitä pieniä parvekemummuja raitamattoja sänkyvaatteita satoi lohdutuksen sanoja yläkertaa saatana on vain ihmismielen pila, suuri epäilys ketään ei tarvitse uhrata, ei yhtäkään aurinko lämmittää selkää myötäänsä tuuli ”Runo on minulle tärkeä, koska olen elänyt sen itse. Minulle on satanut lohdutuksen sanoja pieneltä parvekemummulta, konkreettisesti. Olen kokenut kylmän tuulen, mutta ymmärtänyt auringon lämmittävän selkää. Ihminen voi valita suuntansa ja kääntyä myötätuuleen”, Paani sanoo.

”Ihmiset ympärillämme ovat myös sisällämme. Niin kuin me heissä.” Miia Paania kiinnostaa ihmisten välinen yhteys ja vallankäyttö. ”Jätämme jälkiä toisiimme, käyttäydymme muiden odottamalla tavalla. Kannamme joko painolastia tai lippua. Turvallinen ihminen lämmittää mieltä, mutta on myös sellaisia, jotka myrkyttävät mielen. Nuo kokemukset piirtyvät muistiin ja nousevat alitajunnasta uusissa kohtaamisissa. Jokaisen lapsen tulisi saada olla ihailtu ja haluttu, jokaisen aikuisen tulisi saada olla rakastettu.” Epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä voi yrittää päästä eroon sallimalla uusien ihmisten tulla sisälleen. Itseensä sulkeutuminen on vallankäyttöä. ”Kun puristuu itseensä, puristuu nyrkiksi, on mykiö – yhtä silmää, vaan ei korvaa eikä suuta. Valta näyttelee merkittävää osaa parisuhteessakin. Jos valta ei ole tasapainossa, ei liitto toimi”, Paani sanoo. Omaan mieleensä kietoutunut ihminen sairastuu, ja menneessä elävä ihminen jää vangiksi. Paani haluaa tutkia, kuinka mielen sekamuotoisen jakson – manian ja depression hengästyttävän tahdin – saa tiivistetyksi paperille. Muistiinpanoja syntyy ulkoillessa ja melkein missä vain, mutta kirjoittaminen tapahtuu kotona. ”Koti on minulle turvapaikka, jossa uskallan mennä muihin maailmoihin ja itseeni. Kirjoitan sohvalla, koska työpöytä pursuaa papereita ja kirjoja. En koskaan työskentele sen ääressä.”

Runoilija Miia Paani istuu olohuoneen sohvalla punaiset villasukat jalassa. Koira tuhisee vieressä viltin alla ja ikkunasta työntyy alkutalven harmaa valo. Gradu valmistui kaksi vuotta esikoiskokoelman jälkeen ja nyt Miia Paani toimii äidinkielen opettajana Oulussa Laanilan yläkoulussa.

Esiintyessä tuntee olevansa elossa Kirjoittamista on totuttu pitämään yksinäisenä työnä, ja monille kirjailijoille juuri se sopiikin. Tunnettu on Kari Hotakaisen lausahdus ”Parasta kirjailijan työssä on se, ettei tapaa uusia ihmisiä”. Nykyään kirjailijoita kuitenkin jo kehotetaan laatimaan brändäyksiä esiintymistilanteisiin. Miia Paanille esiintyminen on luontevaa. Hän on esiintynyt eri-ikäisille ihmisille eri puolilla Suomea ja ollut Venäjän kirjailijakiertueen lisäksi mukana Pohjanmaalle suuntautuneella Noste-kiertueella. Hän on mitellyt taitojaan Runopuulaaki-kilpailussa ja voittanut Pohjois-Suomen mestaruuden keväällä 2012. ”Tartun kaikkiin tarjouksiin, jos suinkin mahdollista. Haastan itseni uudelleen ja uudelleen. Ennen esiintymistä jännittää ja jälkeenpäin on euforinen olo. Tunnen olevani elossa, tunnen antaneeni runoilleni hengen. Pidän tilaa hallussani, olen voimakas mutta nöyrä.”

Entä se brändi? ”Brändini on luonnollisuus ja rauhallisuus. Maalaan kuvia äänelläni, kuiskaan ”en ohjaa, en näyttele, minä kohtaan”. Miia Paani kiittää Oulun kirjallista ilmapiiriä. ”Oulussa on nykyisin hyvä kirjallinen ilmapiiri. On sekä Oulun kirjailijaseura että kirjoittajayhdistys Huutomerkki. Yhteisiä tilaisuuksia on paljon, ja käyn niissä mielelläni.”

Miia Paanin teokset: Nimeämätöntä varten, runoja 1996 Unisara, lastenrunoja 2005 Puut juurilla ja naiset, runoja 2010 Aforismeja antologiassa Tiheiden ajatusten kirja. Uuden aforismin parhaat 2011 Kirjallisuudentutkimuksellisia artikkeleita teoksissa Jäiset laakerit (1998) ja Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (2010)

STIIKNAFUULIA

9


Satu Kohon intohimo: Pohjoinen nykykirjallisuus TEKSTI ROBERT BRANTBERG KUVA ILPO OKKONEN

OULU. Stiiknafuulian uusi päätoimittaja Satu Koho on ammattitoimittaja ja kirjallisuustieteilijä. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 2008. Kirjallisuuteen ja kulttuurimaantieteeseen liittyvän väitöskirjan otsikkona on Minun tuuleni, minun mereni. Koettu ja eletty paikka Joni Skiftesvikin tuotannossa. ”Intohimonani on pohjoinen nykykirjallisuus”, Satu sanoo. Tällä hetkellä hän on osittaisella tutkimusvapaalla vakituisesta toimittajan työstään Forum24:stä. Satu on työskennellyt media-alalla runsaat pari vuosikymmentä. Hänet on kaksi kertaa palkittu vuoden kaupunkilehtijutusta sekä kerran vuoden kaupunkilehtikuvasta.

Toimittajaksi Satu valmistui ylioppilaaksi Toppilan lukiosta vuonna 1982. Hän opiskeli Tampereen yliopistossa pääaineinaan yleinen kirjallisuustiede (draamalinja) ja tiedotusoppi. Yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi hän valmistui 1991. Tätä ennen hän kuitenkin oli jo vuonna 1989 muuttanut takaisin Ouluun työn perässä. Hän työskenteli toimittajana Oululehdessä. Satu on myös toiminut Kolmiokirjan julkaisupäällikkönä sekä nuortenlehti SinäMinän, Nyyrikin, ja Jerry Cottonin päätoimittajana. Hän on myös opettanut äidinkieltä, musiikkia ja kirjallisuutta. Vuonna 2002 Satu jatkoi akateemista uraansa Oulun yliopistossa. Hän valmistui

10 STIIKNAFUULIA

filosofian maisteriksi samana vuonna pääaineena kirjallisuus. Opinnäytetyön otsikko Tuli suuri tuulenpuuska. Olemassaolon seikkailu Joni Skiftesvikin novellissa ”Tuulen poika” enteili tulevaa väitöskirjaa.

Joni avasi ikkunan Satu muutti perheineen Martinniemeen parikymmentä vuotta sitten. ”En tiennyt paikasta juuri mitään”, Satu sanoo. ”Mutta Jonin teokset avasivat ikkunan martinniemeläisyyteen, vaikka fiktiiviseen sellaiseen.” ”Minulle alkoi tapahtua kummia asioita: sahan tienoilla melkeinpä näin Salli Koistisen vilahtavan siellä vakoilemassa, ja tuolla metsässähän piileksi se loikkari!” ”Joniin ihan lihana ja verenä olin tutustunut jo töissä Kolmiokirjassa. Sekin vaikutti. Gradun tein hänen novellistaan Tuulen poika hyvin henkilökohtaisista syistä: minullakin on oma Tuulen tyttö, jonka menetin.” ”Sitten vielä tämä paikat ja pohjoisuus: Jonista löysin sielunveljeni, voimakkaasti kotiseutuunsa kiinnittyneen ja sen merkitystä pohtivan ihmisen. Meitä vissiin yhdistää vielä myös tuo journalistitausta ja lyhyen lauseen rakkaus.”

Luen, luen ja luen Satu asuu miehensä Hannun, nuorimman poikansa Pietarin ja kahden laivakoiransa Sirun ja Vilman kanssa merenrantametsän reunassa Martinniemen pohjoiskolkassa. Kaksi vanhempaa poikaa Jesse ja Santeri opiskelevat. Talvella Satu harrastaa kaikkea ”lumeen

liittyvää ” ja kesällä muun muassa melomista. ”Ympäri vuoden musisoin ja touhuan karvakuonojeni kanssa. Luen, luen ja luen.” ”Katson elokuvia, myös kauhua. Teatteriin minut vetää jo veri, mutta vain katsomon puolelle. Heikkoja kohtiani ovat erämaat, luolat, linnat, kirkot, jopa hautausmaat.” ”Olen hillitön lihansyöjä, voisin vetää helposti kokonaisen paistin. Muutenkin olen kova syömään, vaikka näin pieni olenkin. Samppanjasta ja hyvistä viineistä tykkään myös, mutta en viskeistä enkä konjakeista. Olut tummana ja paksuna, kiitos.”

Stiiknaan ”Stiiknaan minut pyydettiin”, Satu kertoo. ”Ensin tuntui vähän kummalta, kun en itse ole kirjailija. Etten vain olisi liian ulkopuolinen tähän pestiin, taisin ajatella.” ”Mutta kirjailijaseura on ottanut minut – ainakin tähän saakka – lämmöllä vastaan. Lehti on ennestään tuttu ja toimitustiimi on tehnyt sen parissa hienoa työtä. Tartun pestin nöyryydellä mutta tarmolla.” ”Stiikna on näköalapaikka pohjoisen kirjallisuuden ja sen tekijöiden parissa – ehkä tuon mukaan lukijankin ääntä ja ripauksen tutkimusta, mutta keskiössä ovat kirjailijamme teoksineen.” ”Haluan säilyttää Stiiknassa rohkeuden ja kriittisyyden. Mustaakaan huumoria en panisi pahakseni. Lässytyksestä enkä jaarittelusta tykkää. Koska kieriskelen tutkimuksissani paikoissa, voi olla, että se jotenkin heijastuu myös päätoimittajuuteeni. ”


PAULIINA VANHATALO

Täydellisiä olosuhteita tavoittelemassa Arkiminä ja sisäinen taiteilija ovat toisinaan ilmiriidoissa. Arki-ihmistä kiinnostavat kalenterimerkinnät ja kokoukset, perjantaisiivous, laskujen maksaminen, iltasadut, rutiinit, d-vitamiinit ja säännöllinen hampaiden pesu. Sisäinen taiteilija on puolestaan sitä mieltä, että elämän rytmin tulisi rakentua ideoista, vireestä ja luomisvietistä. Arki-ihminen pitää maailmaa pystyssä. Taiteilija kirjoittaa menemään, vaikka maailma ympärillä romahtaisi. Nämä kaksi painivat päivittäin, välillä voittaa arki, välillä taide. Viime kuukausina minusta on tosin tuntunut, että arkiminä on saanut sisäisestä taiteilijastani pysyvän puolinelsonin. Harva se päivä mielessäni pyörivät seuraavanlaiset fantasiat: ”Miten hyvä tästä kirjasta tulisikaan, jos vain saisin kunnollisen rauhan ideoida ja kehitellä.” ”Miten ihanaa olisi, jos ei tarvitsisi tehdä sivutöitä vaan voisi keskittyä yksinomaan kirjoittamiseen.” ”Tarvitsisin vain pari päivää/viikon/kuukauden/vuoden, jona ei tarvitsisi miettiä käytännön asioita.” Välillä voisin antaa valtakunnan päivästä, jona kukaan tai mikään ei keskeyttäisi ajatusten luonnollista virtaa. Olosuhteet ovat luonnollisesti monella tapaa itse luotuja, niin minunkin. Kahden lapsen ja 1800-lukuisen, kunnostusta vaativan hirsitalon huoltajana en voi väittää, etten olisi itse valinnut arkea, jossa elän. Jälkiviisaus ei kuitenkaan juuri auta, varsinkaan, jos samat valinnat tekisi silmänräpäyksessä uudelleen. Rakastuminen näyttää menevän elämässä luovuuden optimoinnin edelle, ja hyvä niin. Kirjoittamisen kannalta paras valintani on ehkä ollut puoliso, joka kantaa perheemme käytännön vastuista leijonanosan. Joskus kun arki tekee selvää kirjoittamismahdollisuuksista, haen suhteellisuudentajua miettimällä, kuinka paljon maailman taiteesta on lopulta luotu täydellisissä olosuhteissa. Oliko Aleksis Kiven arki luovuudelle otollista? Löysikö Minna Canth vaivatta kirjoitusrauhaa? Vai toistavatko pienet murheeni vuosisatojen taiteilijoille tuttua huokausta: ”Mihin yltäisinkään, jos

Kuva Rami Huhta.

”Joskus kun arki tekee selvää kirjoittamismahdollisuuksista, haen suhteellisuudentajua miettimällä, kuinka paljon maailman taiteesta on lopulta luotu täydellisissä olosuhteissa.”

elämä antaisi, yhteiskunta tukisi, Luoja soisi... ” Vaikkei taiteilijaelämän kurjuutta kannata romantisoida saati tavoitella, taidehistoriaa vasten lienee enemmän sääntö kuin poikkeus, että taidetta on tehty arjen puristuksessa: väsyneenä, stressaantuneena ja epävarmana siitä, riittävätkö rahkeet. Luovuustutkija Robert Sternbergin mukaan luovia ideoita tukeva ja palkitseva ympäristö auttaa yksilöä toteuttamaan luovia tavoitteitaan. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, etteivät ympäristöt tyypillisesti ole luovan toiminnan kannalta ideaaleja. Ratkaiseviksi jäävät ihmisen päätökset tavoista, joilla hän vastaa ympäristön luovalle toiminnalle asettamiin haasteisiin ja uhkiin. Sternbergin ajatuksen hengessä kirjoitan siis tänäänkin olosuhteista huolimatta. Vastaan ”ympäristön luovalle toiminnalle asettamiin haasteisiin ja uhkiin”, kuten esimerkiksi siihen, miten löydän aikaa kirjoittaa sähkömiehen vierailusta, lasten terveystarkastuksista, keskeneräisistä maalausurakoista ja rikkonaisista yöunista huolimatta. Teen minkä voin rakentaakseni päiviin rutiineja, jotka tukevat kirjoittamistani, mutta hyväksyn myös ne päivät, jolloin elämä tulee hetkellisesti kirjoittamisen tielle. Muistutan itseäni, että joskus pakolliset tauot auttavat kirkastamaan sanottavaa. Pyrin tiedostamaan, että mikäli elämä ympärillä hiljenisi, pian kaikkoaisivat myös ideat ja ajatukset. Elämäänsä vasten, elämänsä rikkaudesta käsin kirjailijat kirjoittavat. Kaikki vastuut eivät ole yhtä pysyviä kuin lapset tai talonrähjät. Parempi kirjoitusrauha mielessäni luovuin tänä syksynä Oulun kirjailijaseuran puheenjohtajan tehtävistä. Seuran vetovastuun sai Marko Hoikkaniemi, joka valittiin vastikään yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi. Toivon niin Oulun kirjailijaseuralle kuin kirjoittaville kollegoille parhaita mahdollisia olosuhteita ja antoisia, keskeytymättömiä flow-kokemuksia. Ja silloin kun se ei ole mahdollista, ei muuta kuin painitrikoot päälle ja niskalenkillä arki mattoon!

STIIKNAFUULIA

11


Kirjailijatalo suunnitteilla Ouluun OULU. ”Oulu tarvitsee kirjailijatalon”, kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkisen sanoo. ”Kirjailijatalo ei ole pelkkä talo, vaan se on paikka, jossa järjestetään tapahtumia ja joka toimii aktiivisena pohjoisena kirjallisuuden esiintuojana.” ”Oulusta olisi tarkoitus tulla valtakunnallinen kirjallisuuden keskittymä, jonka vaikutus säteilee erityisesti Pohjois-Suomeen.” Oulun kirjailijaseuran uusi puheenjohtaja Marko Hoikkaniemi on samaa mieltä. ”Kirjailijatalon saaminen Ouluun on tällä hetkellä tärkein tehtäväni. Oulu ansaitsee kirjailijatalonsa.”

Perusteltu hanke

Marko Hoikkaniemi. Kuva Juho Tauriainen.

Tuomo Heikkinen. Kuva Tero Kyllönen.

12 STIIKNAFUULIA

Oulu on kirjailijoiden kaupunki, jolla on perinteikäs ja jopa loistokas kirjallisuushistoria. Kaupungissa ovat eläneet monet kirjailijasuuruudet. Oulu on myös Barentsin alueen merkittävä keskittymä. Oulun kirjailijaelämä on nykyisin vilkasta, ammattikirjailijoiden määrä kasvaa jatkuvasti. Tästä huolimatta Oulu ei nykyisin ole profiloitunut kirjailijakaupunkina. Lisäksi pohjoissuomalaisten kirjailijoiden muutto Etelä-Suomeen on ollut yleistä. Monella menestyskirjailijalla on pohjoinen tausta, esimerkkeinä vaikkapa 2000-luvun Finlandia-voittajat Hannu Väisänen, Antti Hyry sekä Rosa Liksom. Kirjailijatalolla on tarkoitus tukea myös kirjailijoiden toimeentuloa esimerkiksi esiintymispalkkioiden kautta sekä ylläpitää vireää kirjallisuustoimintaa. Talolle on olemassa selkeä tarve myös siksi, että kirjailijat tarvitsevat työhuoneita ja eri kirjallisuusalan toimijat toimitiloja. Idea kirjailijatalosta on saanut kentältä poikkeuksellisen myönteisen vastaanoton. Tarkoitus on koota kirjallisuustoimijat saman katon alle.

Toimijat yhteistyöhön Laajemmin ajateltuna kirjailijatalo auttaa alan toimijoita kehittämään sisältöjä, tehostamaan toimintaa sekä tiedottamista, karsimaan toiminnallisia päällekkäisyyksiä, järjestämään yhteistapahtumia sekä verkostoitumaan. Toimijoiden yhteistyö lähtee aidosta halusta ja se on myös taloudellista. Pienillä toimijoilla on pienet resurssit, mutta yhdessä on mahdollisuus tehdä enemmän. Kirjailijatalon yhteyteen suunnitellaan myös kansainvälistä kirjailijaresidenssiä, jossa sekä suomalaiset että ulkomaalaiset kirjailijat voivat työskennellä. Residenssiohjelman kautta Pohjois-Suomeen saadaan kirjailijavieraita myös ulkomailta. Työskentelyn lisäksi vieraat esiintyvät eri tapahtumissa ja elävöittävät alueen kirjallista tarjontaa. Toisaalta myös pohjoiset kirjailijat pääsevät työskentelemään ulkomaille. Tällä hetkellä Suomessa on kolme kirjailijataloa, Villa Kivi Helsingissä, Kirjan Talo Turussa ja Kirjailijatalo Jyväskylässä. Jyväskylän talo on hyvä esimerkki myös oululaisille, nimenomaan myönteisessä merkityksessä. Talo on lunastanut paikkansa monipuolistamalla Keski-Suomen kirjailijaelämää lisääntyneen yhteistyön ja tiiviimmän verkostoitumisen muodossa.

Kirjailijatapahtumia ympäristökuntiin Kirjailijatalolla on tarkoitus organisoida erilaisia kirjallisuusalan tapahtumia. Tarkoitus on myös välittää kirjailijoita esiintymään muun muassa pohjoissuomalaisiin kouluihin sekä kirjastoihin. Kirjailijavierailujen pääkohteina ovat sellaiset kunnat, joissa kirjallisuustapahtumia on muuten vähän tai ei juuri ollenkaan. Tästä toiminnasta on saatu palaute ollut myönteistä.


VÄLITTÄMISTÄ POHJOISEN IHMISESTÄ Yhdessä eläminen on välittämistä. Joka päivä luomme työtä ja mahdollisuuksia oululaisille. Joka vuosi merkittävä summa siirtyy Oulun kaupungin käytettäväksi oululaisten arkeen ja hyvinvointiin. Mitä muut energiayhtiöt tekevät oululaisten hyväksi?

”Oulusta olisi tarkoitus tulla valtakunnallinen kirjallisuuden keskittymä, jonka vaikutus säteilee erityisesti PohjoisSuomeen.”

Valinnallasi on merkitystä.

Kirjailijatalon nimi on saadun palautteen pohjalta siinä mielessä harhaanjohtava, että se on helppo tulkita väärin. Tarkoitus ei ole rakentaa uutta kiinteistöä, eikä myöskään ostaa kiinteistöä, vaan vuokrata tilat kirjailijatalon käyttöön. Tavoitteena on saada tilat Oulun keskustasta tai joka tapauksessa mahdollisimman läheltä. Sopivien tilojen etsintä on käynnissä.

Toiminta käynnistymässä Tilojen päävuokraajana ja pääasiallisena toimijana on Oulun kirjailijaseura. Vuokrakulut on tarkoitus pitää alhaisina etenkin kirjailijoille ja alan yhdistyksille. Yhteistyökumppaneina ovat tärkeitä myös Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaine sekä Oulun kaupunginkirjastomaakuntakirjasto, vaikkeivät ne samoissa tiloissa olekaan. Hankkeen rahoitus selviää lähiaikoina. Kirjallisten tapahtumien järjestäminen on jo käynnistynyt. Pohjois-Suomen kirjailijapäivät pidetään 11.–13.4.2014 Taivalkoskella. Ilmoittautuminen päiville on käynnissä. Visiona Hoikkaniemi ja Heikkinen näkevät, että vakiintuneen rahoituspohjan ja toiminnan myötä kirjailijatalolle voidaan palkata toiminnanjohtaja. ”Tästä hyötyvät niin kirjailijat kuin lukijat”, miehet sanovat kuin yhdestä suusta. (TOIMITUS)

STIIKNAFUULIA

13


Ensimmäisen suomalaisen Tex Willerin kansi.

Oikealla ylhäällä Sheriffi-lehden nro 14 kansi vuodelta 1955. Alhaalla Gordon Jimin numeron 18 takakannessa mainostetaan tulevia uusia julkaisuja.

Liuskalehtien paluu OULU. Toisen maailmansodan jälkeen olojen vakiintuessa, viihteen kysyntä alkoi kasvaa Euroopassa ja Italiassa. Seikkailu- ja lännenelokuvat olivat tuttuja jo 1930-luvulta, mutta sota-aikana paperipulan vallitessa painokoneille saakka pääsi vain välttämätön materiaali, useimmiten sanomalehdet. Vuonna 1948 italialaiset piirtäjä Galep (Aurelio Galleppini 1917-1994) ja käsikirjoittaja G.L.Bonelli (1908-2001) päättivät kehittää oman lännensarjansa. Syntyi Tex Willer. Sarjaa alettiin julkaista liuskalehtinä ”striscia”, joissa yksi sanomalehtistripin muotoinen kokonaisuus muodosti yhden sivun. Ensimmäinen liuska-Tex Il Totem misterioso julkaistiin Italiassa 30.9.1948. Tex Willer oli aluksi nimeltään Tex Killer, mutta Italian sarjakuvasensuuri ei hyväksynyt tätä muotoa. Niinpä Bonelli muutti nimen Tex Willeriksi. Tex ilmestyi ns. piccolo-formaatin lehtenä. Syynä pieneen kokoon oli sodan jälkeisen ajan paperipula. Pienestä koosta tuli kuitenkin erikoinen etu. Pienet sarjaku-

TEKSTI ILPO KOSKELA 14 STIIKNAFUULIA

vavihot mahtuivat paremmin niitä ostavien ja lukevien poikien taskuun ja koulukirjojen väliin. Vuonna 1949, vuoden sisällä Texin ensinumerosta, julkaistiin uusintoja, joita kutsutaan ”raccoltineiksi” eli liuskanipuiksi. Jo julkaistuja liuskoja koottiin nipuksi ja pantiin uusiin kansiin. Ensimmäisenä vuonna ilmestyi kolme kahdeksan liuskan nippua, joissa jokaisessa oli 260 sivua. Vuoden 1950 alusta liuskanippujen koko kasvoi 320 sivuun eli kymmenen lehden mittaan. Texin suosion myötä liuskalehtinä alkoi ilmestyä useita seikkailutarinoita, ja muutamassa vuodessa nimikkeiden määrä laajeni useisiin kymmeniin, leviten pian Italian rajojen ulkopuolelle.

Liuskalehdet saapuvat Suomeen Suomeen Tex Willer saapui vuonna 1953 ja alkoi ilmestyä italialaisen formaatin mukaisesti liuskalehtenä. Ensimmäinen Tex Il Totem misterioso julkaistiin nimellä Taistelu erämaassa (1/1953). Vuodesta 1953 vuoden 1965 loppuun julkaistiin joka toinen viikko 32-sivuinen

Tex- liuskalehti. Lehtiä ilmestyi yhteensä 339 kappaletta, keskimäärin 26 vuodessa. Texin suosion kasvaessa liuskamuodossa alettiin julkaista myös muita sarjoja, Gordon Jim, Kilroy, Kädet Ylös!, Sheriffi, Seikkailijat, Preeria, Tähti-Sarjat, Viidakko ja Villi Länsi. Suomessakin julkaistiin Tex -liuskanippuja eli ”raccoltineja”. Ensimmäisestä vuosikerrasta tuli kolme nidettä, kussakin 8-9 liuskaa. Tänä päivänä sekä liuskat että liuskaniput ovat harvinaisuuksia. Meillä liuskalehtiä julkaisi Tähti-Sarjat. 1960-luvun alkuvuosina television yleistyessä Suomessa, sarjakuva- ja liuskalehdet jäivät uuden tehokkaan median jalkoihin. Vuosi 1965 koitui kohtalokkaaksi Texille ja muillekin liuskalehdille. Suomalaisten sarjakuvalehtien historiaa laajalti tutkineen Moog Konttisen mukaan Suomea riivasi jonkinlainen sarjakuvalama, ja joulukuussa Kustannusyhtiö Tähti-Sarjat lakkautti toimintansa. Sen myötä päättyivät muun muassa Tex, Villi Länsi ja Viidakko. Muiden lehtien julkaisu oli loppunut jo aiemmin. Sarjakuvalama jatkui aina 1970-luvun alkuun saakka, jolloin sarjakuvia alettiin lukemaan uudelleen, mutta liuskalehtiformaattiin ei enää palattu.


Viimeinen Preeria-lehti, lopettamisilmoitus 12/1962.

Ensimmäinen Kalkkaro-liuskalehti, toukokuu 2012.

Liuskalehteä julkaistaan jälleen

1850-luvun Lautturi

Lempo Kustannus alkoi julkaista Petri Hiltusen Kalkkaro-sarjakuvaa 1950-luvun tyylisinä liuskalehtinä toukokuussa 2012. Aikaisemmin Jalava on julkaissut Kalkkarosta kaksi kokoelma-albumia (Ihmispetojen laakso, 2008 ja Ihmisen hinta, 2009). Julkaisutavallaan Kalkkaro jatkaa vanhojen 1950- ja 60-lukujen liuskalehtiperinnettä. Sen saa nostalgiseen tapaan tilata kotiin vanhahtavalla mainoskielellä kirjoitetulla lomakkeella, toki sähköposti on kätevämpi. Lehti ilmestyy kuukausittain, aivan kuin alkuperäiset Tex, Kapteeni Miki ja muut 1950-luvun sankarit. 32-sivuiset lehdet maksavat irtonumeroina kolme euroa, kotiin vuodeksi tilattuna 35 €. Tätä kirjoitettaessa on päästy liuskalehden numeroon 20, vuoden 2013 viimeiseen numeroon. Kalkkaro on Petri Hiltusen piirtämä ja käsikirjoittama lännensarja, joka on ilmestynyt vuodesta 2005. Sitä julkaistaan päivittäin Aamulehdessä, Kalevassa ja useissa muissa sanomalehdissä. Kalkkaro on Suomessa piirrettynä ja meillä julkaistuna harvinainen tapaus. Edelliset lännensarjat lienevät ilmestyneet suomalaisissa sanomalehdissä viimeksi 1960-luvulla. Itse tarina sijoittuu Yhdysvaltojen eteläosaan 1860-luvun lopulle. Päähenkilö on nuori Thomas Morrison, lempinimeltään Kalkkaro. Hän asuu äitinsä luona syrjäisellä hevostilalla Arizonassa ystävänsä asetaituri Fabien Rabassen kanssa. Suuri osa tähän saakka julkaistuista tarinoista tapahtuu Arizonassa, mutta Kalkkaro on ehtinyt matkustaa myös New Orleansin suistomaille ja Meksikoon liuskalehdissä julkaistuissa tarinoissa.

Vuoden vaihteessa 2013 aloin suunnitella lännensarjakuvan tekemistä. Sain joululahjaksi Cormac McCarthyn Veren ääriin -kirjan (Blood Meridian, 1985), joka vihdoin julkaistiin suomeksi. Joululomalla katsoimme puolisoni kanssa myös Robert Altmanin vuonna 1971 valmistuneen McCabe & Mrs. Miller -länkkärin, sekä Arthur Pennin vuonna 1976 ohjaaman Missouri Breaksin. Molempien elokuvien tarina ja visuaalinen kuvasto poikkeavat perinteisistä cowboy -elokuvista, ja ovat enemmän sukua McCarthyn kirjalle kuin esimerkiksi John Wayne -elokuville. Tämä vaikuttava kokonaisuus sai aikaan tarpeen luoda jotain genreen liittyvää, nimenomaan edellä mainittujen teosten tapaista. Mietin tarinaa ja tavanomaisimmasta lännentarinasta poikkeavaa miljöötä, jossa liikkuisi hyvinkin erilaisia ihmisiä. Päädyin vanhan ajan jokilauttaan, suomeksi kapulalossiin, vaikka sillä ei suurta roolia tarinassa olekaan. Käsikirjoitus valmistui tammikuussa 2013 ja piirsin joitakin mallisivuja. Keväällä vierailin Turussa Suomalaisen elokuvan festivaalilla, jossa aiheena olivat Suomilänkkärit. Samoihin aikoihin taitoin Oulujoen historiasta kertovan kirjan Kuohuissa kulkeneet – Kertomuksia Oulujoelta (Utajärven kunta 2013). Kun luin vielä Teemu Keskisarjan kirjoittaman G. A. Serlachiuksen elämäkerran Vihreän kullan kirous (Siltala 2010), aloin vakavissani ajatella tarinan sijoittamista 1860-luvun Suomeen. Olinhan käsikirjoittanut ja piirtänyt 20062007 Perämeren Jähti -sarjakuva-albumin, joka tapahtuu Suomessa vuonna 1854. Näin lähdemateriaalia olisi ollut jo valmiina.

Heinäkuussa keskustelin Lempo Kustannuksen Petteri Ojan kanssa lännensarjakuvista, ja hän ehdotti, että piirtäisin tarinani Kalkkaro –liuskalehden ”jouluspesiaaliksi” eli yllätyslahjaksi, jollaisen tilaajat saavat joka joulu vanhan Aku-Ankka –lehden aloittaman perinteen mukaan. Innostuin. Tästä syystä päätin jatkaa alkuperäisessä genressä Pohjois-Amerikan erämaineen, roistoineen ja intiaaneineen. Aiheesta on kirjoitettu paljon historiaa, joten internetin avulla pystyin tekemään tutkimustyötä ja sijoittamaan tarinani normaalista länkkärityylilajista poiketen 1850-luvun lopulle Wyomingin erämaahan. Kun kyseessä on vain yhden liuskalehden – 32 strippiä – mittainen tarina, jouduin tiivistämään käsikirjoituksen noin neljäsosaan alkuperäisestä mitastaan. Lopputulos onnistui mielestäni kohtalaisesti, vaikka sarjakuvastrippimäinen muoto juoksuttaa tarinaa paikoitellen turhan vauhdikkaasti eteenpäin. Itse Lautturi -sarjakuvan esittely on luettavissa tämän Stiiknafuulian sivulta 29.

Lähteet: Moog Konttisen arkisto, http://www. antikvariaattimakedonia.fi/moog/ Liuskalehtien aikaan; Hannu Vesalan artikkeli Tex-sarjakuvan monet muodot – Texin kehitys Suomessa ja Italiassa. Tex Willer nro 1/2008. Egmont Kustannus Oy. Populaariblogi: http://populaari.blogspot.fi Tino Simonettin Tex-sivut: http://www.tinosimonetti.it/TEX%20 STRISCIA%207.htm

STIIKNAFUULIA

15


KAISU MIKKOLA

Hauki on kala mutta mikä on Haukio-houkutin Muistatteko, mitä nykyinen suosittu presidenttimme ehdotti ollessaan valtiovarainministeri edellisen pahan laman aikana 1990-luvulla? Silloin Sauli Niinistö oli sitä mieltä, että Suomi saadaan kuntoon mm. muuttamalla kirjastot maksullisiksi. Tuskin hän oli kuullut juttua sodanaikaisesta Britannian pääministeri Winston Churchillista, joka Suomen lamaa kovemmassa paikassa, keskellä toista maailmansotaa, ilmoitti, ettei ainakaan kulttuurista säästetä, taisteltiinhan kulttuurin puolesta. Minun elefantinmuistini riittää pitemmälle kuin kvartaalitaloudessa ja vaalikauden mittaisissa pätkissä lasketaankaan. Siksi en äänestä minkäänlaisissa vaaleissa Sauli Niinistö -nimistä henkilöä. Mutta myönnän, että kirjallisuudesta kiinnostuneesta puolisosta lamavuosien tiukalle valtiovarainministerille näyttää olevan hänen nykyisessä tehtävässään sellaista pr-hyötyä, joka saa helposti häivyttämään taustalle Mäntyniemen isännän 90-lukulaiset asenteet rahvaan käyttämiä kirjoja kohtaan. Suotuisat nykysuhdanteet näkyvät oivaltaneen ja hyödyntäneen monet eteläsuomalaiset kirjalliset yhteisötkin, jotka ovat kilvan kutsuneet runokokoelmia julkaissutta rouva Jenni Haukiota omiin kirjallisiin hankkeisiinsa ja vastavuoroisesti nousseet itsenäisyyspäivän kutsuvieraslistoille. Presidentin puoliso milloin johtaa kirjamessuja Turussa, milloin valitsee luontokirjapalkittavia Helsingissä tai osallistuu runollisiin pihatapahtumiin Sisä-Suomessa. Jenni Haukion edeltäjä ihan erityisessä mielessä on Sylvi Kekkonen. Monia kirjoja julkaisseen Sylvi Kekkosen ollessa linnan emäntänä UKK:n pitkänä kautena lehdet täyttyivät kuvista, missä kirjailijat sauhuttelivat vuoden ykköskutsuilla presidentin ja

16 STIIKNAFUULIA

Kuva Pekka Ala-Aho.

”Pitäisikö ottaa mallia kalastuksen puolelta, ideoida täsmäpyydys samaan tapaan kuin on kehitetty yhdelle runolliselle kalalajille, jollainen ainakin hauki on?”

tämän henkevän puolison pöydässä. Niinistön valtakaudella rouva Haukion luomat kirjalliset kontaktit kertautuivat nykyisen presidentin tähänastisten itsenäisyyspäiväjuhlien kättelyjonoissa. Pohjoissuomalaisiakin kulttuuriväen ensikertalaisia nousi tänä vuonna kutsuvieraslistoille, eipä kuitenkaan varsinaiselta kirjallisuuden puolelta. Jos syitä etsitään, niin eipä ole rouva Haukiota näkynyt pohjoissuomalaisissa kirjallisuustapahtumissa. Eikö häntä ole kutsuttu vai eikö hän ole ottanut kutsuja vastaan? Olen saanut veikkausvihjeen jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, siis sen, etteivät pohjoiset kirjalliset kutsut ole kelvanneet. Pitäisikö ottaa mallia kalastuksen puolelta, ideoida täsmäpyydys samaan tapaan kuin on kehitetty yhdelle runolliselle kalalajille, jollainen ainakin hauki on? Kehittää kirjallinen erityisviehe, Haukio-houkutin? Kelpaisivatkohan Hailuodon dekkarifestarit? Ahmaksen noitakäräjät? Suomalaisturkkilaiset Valkoililjojen maa -päivät, joissa pohdittaisiin ko. teoksen julkaisukaupungissa Oulussa kodin kirjahyllyjen, kirjastojen ja kirjakauppojen merkitystä kansan sivistämiseksi? Ehkäpä, mutta täsmäpyydykseltä kuulostaisivat Hauen laulu -messut! Nousihan hauki puuhunkin laulamaan. Sen havainnollistamiseksi oululais-hailuotolainen Reijo Hukkanen veti kuin virren oululaisrunoilija Aaro Hellaakosken oivalluksen Helsingin musiikkitalon toteemiksi. Siinä teille vapaasti ideoitavaksi Haukiohoukutin, kirjaimellisesti nimikkojuhlat! Mutta siis tänne pohjoiseen, vaikkapa juhlajunalla, jota varten etelästä tulijat kokoontuvat Hauen laulu -veistoksen juurelle rouva Haukion suojellessa tapahtumaa.


MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Muotokuvasta Joku aika sitten istuin muotokuvamaalareiden mallina Oulu-opistolla. ”Tuossa on karaktääriä”, ryhmän opettaja saattaa sanoa jollekin maalarille. Ja toiselle: ”Ei saa imarrella mallia. Laitapa tuohon vähän lisää.” Saan olla kirjoittava malli, mikä tarkoittaa kirjoittavaa istumista parikymmentä minuuttia, pieni tauko ja sama uudestaan, yhteensä kaksi tuntia illassa. Kirjoitusta syntyy, koska en voi vilkuilla sivuille enkä vaihtaa asentoa. Kynää pitelevä käsi saa liikkua, mutta pään kallistuskulma on säilytettävä. Siinä istuessani mietin, kuinka muotokuvan maalaaminen öljyllä muistuttaa henkilöhahmon rakentamista kirjoittamalla. Muotokuva ei synny jäljentämällä vaan tulkitsemalla mallin olemusta. On löydettävä muutama vahva persoonallisuuden piirre, joiden avulla luo jännitteisen kokonaisuuden. Pelkkä kuvailu ei riitä, vaan on muokattava havaintojaan, tulkittava, valikoitava, yhdisteltävä ja analysoitava. Elokuvan runousopin mukaan henkilöhahmon rakennusaineeksi riittää kolme kontrastoivaa piirrettä. Niitä voivat olla halu, pelko, jokin tärkeä tavoite tai asia jota inhoaa. Kolme piirrettä, ja henkilöstä tulee jännitteinen. Halut ja pelot ohjaavat ihmisen toimintaa. Fiktiivisen hahmon halut ja pelot eivät saa olla tasapainossa keskenään, vaan niiden välillä on oltava ristiriitoja jotta syntyisi särmää. ”Henkilö, joka haluaa kirjoittaa mutta pelkää epäonnistumista, on herkullisempi hahmo kuin kirjoittava henkilö, joka sen kun porskuttaa tekstiä”, neuvotaan.

Kuva Marju Kaltila.

Kirjoittajaa neuvotaan katsomaan henkilöään toiminnassa ja tutkimaan, mikä on se sisäinen hiertävä hiekanjyvä joka ajaa tätä kohti tulevaa – onnistumista tai katastrofia – ja joka synnyttää tarinan juonen.

Öljy on siitä armollinen maalausväline, että se sallii muuttelun. Aina on mahdollista muuttaa kuvaa maalaamalla päälle uusi kerros. Mutta sitkeyttä se vaatii, maalaamista, raaputtamista, maalaamista. Kirjassa Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen Miisa Jääskeläinen esittelee viisi erilaista kirjoittajaprofiilia, jotka on nimetty kuvantekemisen mukaan. Vesivärimaalari suunnittelee tekstin mielessään ja kirjoittaa sitten kerralla kokonaisuuden. Arkkitehti noudattaa prosessikirjoittamisen vaiheita – suunnittelee yksityiskohtaisesti, luonnostelee, korjaa ja muokkaa. Muurari rakentaa tekstiään lause lauseelta, korjaten ja muokaten lausetasolla tekstin edetessä. Luonnostelija hahmottaa summittaisen suunnitelman, jonka voi kirjoittaessaan hylätäkin, sillä hän muuntelee kirjoittamisstrategiaansa joustavasti. Öljyvärimaalari aloittaa kirjoittamisen luonnostelemalla ja kirjaamalla ideoita, jotka muuttuvat tekstiksi monen uudelleenkirjoittamis- ja muokkausvaiheen kautta. Öljyvärimaalaus vaatii pitkäjännitteisyyttä toisin kuin akvarellimaalaus. Tätä yhtä kirjoittavaa mallia öljymaalarit hiovat toistakymmentä tuntia yrittäen saavuttaa sen ”karaktäärin”, jota kuvaan kaivataan. Muotokuvahahmon luonne paljastuu toiminnassa. Sen vuoksi kai saan olla kirjoittava malli. Kirjoittajaa neuvotaan katsomaan henkilöään toiminnassa ja tutkimaan, mikä on se sisäinen hiertävä hiekanjyvä joka ajaa tätä kohti tulevaa – onnistumista tai katastrofia – ja joka synnyttää tarinan juonen.

STIIKNAFUULIA

17


JONI SKIFTESVIK

Kirjailijan kodissa OULU. Jokunen vuosi sitten minulla oli tilaisuus pistäytyä Anton Tšehovin (1860 - 1904) kotitalossa Taganrogin uneliaassa ja helteisessä kaupungissa Asovanmeren rannalla. Kaksi innokasta opastyttöä esitteli museoksi muutettua kirjailijan kotia. Kaikki oli siistiä ja sievää. Talo oli kuin piparkakuista kyhätty, huoneet pikkuesineitä tulvillaan, huolella valmistettuja huonekaluja, kauniita tauluja. Kuljin huoneesta toiseen ja ajattelin, että jokin ei ollut kohdallaan. En vain tiennyt mikä. Seisahduin tutun näköisen Singer-ompelukoneen eteen. Muistin mummovainajani polkeneen samanlaista konetta. Elämys oli vahva, melkein näin hänet siinä, Tšehovin kodissa selkä kyyryssä koneen ääressä. ”Onko tämä Anton Tšehovin äidin kone?” kysyin. ”On, tietysti on. Kaikki täällä museossa on aitoa”, opas valisti tyhmää kyselijää. ”Tuolla koneella on ommeltu pikku Antonille monet pöksyt.” ”Silloinko... 1860...?” ”Kyllä. Silloin.”

Kaikki oli siistiä ja sievää. Talo oli kuin piparkakuista kyhätty, huoneet pikkuesineitä tulvillaan, huolella valmistettuja huonekaluja, kauniita tauluja. Kuljin huoneesta toiseen ja ajattelin, että jokin ei ollut kohdallaan. En vain tiennyt mikä. 18 STIIKNAFUULIA

Kumarruin tarkastelemaan ompelukoneen poljinmekanismia lähempää. Lähellä hihnapyörää oli täsmälleen sama teksti kuin mummon koneessa: Made in USA 1932. ”Eikö Tšehov kuollutkaan 1904?” kysyin ja osoitin vuosilukua. Oppaat tuijottivat konetta järkyttyneinä. Toinen sanoi: ”Tuon vuosiluvun täytyy olla väärennös.” Lähdin, sillä minulle tuli vastustamaton halu sanoa, että kenties väärennöstä olikin koko museo. *** Tuosta tapahtumasta lähtien olen suhtautunut hyvin epäillen kaikenlaisiin kotimuseoihin. Kuitenkaan en voinut olla poikkeamatta Charles Dickens (1812 – 1870) museoksi muutetussa syntymäkodissa Portsmouthin Landportissa, kun asuin Portsmouthissa vuoden verran perheineni. En kokenut nyt samanlaista pettymystä pikkuporvarillisessa, 1800-luvun henkeen sisustetussa kaupunkitalossa kuin Taganrogissa. Kuitenkin ihmettelin, onko museolle

Anton Tsehovin synnyinkoti on Taganrogissa, Etelä-Venäjällä.


Charles Dickens syntyi 1812 tässä talossa Portsmouthissa, Etelä- Englannissa.

olemassa tilausta. Dickenshän kävi vain syntymässä Portsmouthissa. Nyt museona olevassa talossa hän asui vain muutaman kuukauden. Rahapulan takia perheen oli muutettava toiseen, pienempään taloon, joka on kadonnut myöhemmin minne lie. Kai Hitlerin Heinkelit ja Junkersit muuttivat senkin tiilikasaksi sota-aikana niin kuin niin monet muutkin portsmouthilaiset rakennukset. Kanaalin rannan Portsmouth, Englannin laivaston päätukikohta, oli eniten pommitettuja kaupunkeja toisessa maailmansodassa. *** En voinut välttyä tunteelta, että Portsmouth halusi koreilla kuululla kirjailijalla. Terveellistä on muistaa, että Dickens itse ei

kehdannut koskaan tunnustaa asuneensa Portsmouthissa. Kaikissa Dickensin elinaikana ilmestyneissä hakuteoksissa hänen kotipaikakseen on mainittu ”Petersfieldsin seutu Hampshiressa”. Luen professori A. Temple Pattersonin artikkelin, jossa tämä kertoo Dickensin tieten tahtoen peitelleen portsmouthilaista syntyperäänsä. Hän otaksuu sen johtuneen isän ja isoisän vähäarvoisesta yhteiskunnallisesta asemasta ja lapsuuden kolhuista. Isoisä oli räätäli ja isä kirjurin tai rättimikon tapainen työntekijä Portsmouthin laivastoasemalla. Myöhemmin isä tuomittiin kavalluksesta vankilaan ja perhe – sanotaan että ennen muuta herkkä Charles – kärsi tuomiosta enemmän kuin isä. Sanotaan, että jokaisen menestyneen

kirjailijan lapsuudessa on trauma tai ainakin ikuisesti verestävä arpi. Saattaa olla, että ilman pikkupojan sisimpään syöpynyttä arpea Portsmouthin Landportissa ei olisi tänä päivänä kirjailijamuseota eikä maailma olisi koskaan kuullut sellaisista kirjallisista hahmoista kuin Oliver Twist ja David Copperfield.

STIIKNAFUULIA

19


Kirjasto – jokamiehen oikeus? TEKSTI SATU KOHO KUVAT PEIPA MÄKI

”Lahtausta” esittäviltä unohtuu se, että monelle oululaiselle juuri lähikirjasto on ainoa kulttuuripalvelu, jota hän käyttää. Kauniit sloganit kirjastosta jokamiehen oikeutena ja kaikenikäisten kuntalaisten elinikäistä oppimista tukevana kohtaamispaikkana näyttävät joutavan romukoppaan.

Menetetty kirjasto tyrehdyttää lukuharrastusta ja jopa edesauttaa syrjäytymistä. Onko meillä siihen varaa?

20 STIIKNAFUULIA


”Lähikirjastojen lähtölaskennalle on saatava stoppi”, vaati kirjailija Joni Skiftesvik kotikylänsä kirjastoon järjestämässään taisteluillassa.

OULU. Heikentynyt kuntatalous on saanut päättäjät jälleen lausahtamaan, että kulttuurista voidaan säästää. Siksi kirjastot ovat olleet tulilinjalla, myös kirjailijoiden kaupungiksi itseään kutsuvassa Oulussa. Lopettamisuhan alle listattiin lähikirjastot Tuirassa, Pateniemessä, Kellossa, Martinniemessä ja Haukiputaan asemakylällä. Muutenkin kirjastoverkkoa syynätään. Säästöjen kerrotaan kytkeytyvän henkilöstöresursseihin. ”Lahtausta” miettiviltä unohtuu se, että monelle oululaiselle juuri lähikirjasto on ainoa kulttuuripalvelu, jota hän käyttää. Kauniit sloganit kirjastosta jokamiehen oikeutena ja kaikenikäisten kuntalaisten elinikäistä oppimista tukevana kohtaamispaikkana näyttävät joutavan romukoppaan. Muistutettakoon, että kirjastot ovat Oulun ja koko Pohjois-Pohjanmaan suosituin kulttuuripalvelu. Niiden soisi tarjoavan jatkossakin monipuolisia ja laadukkaita sisältöjä tasavertaisesti kaikille.

purematta niele. Uuden puheenjohtajansa Marko Hoikkaniemen nimissä seura otti kantaa muun muassa Oulu-lehdessä (8.11.2013). Ote julkilausumasta: ”Oulun kirjailijaseura vastustaa kirjastojen alasajoa ja lakkauttamista, sillä mielestämme tämä kehitys johtaa vain näennäisiin säästöihin”, Hoikkaniemi kirjoittaa. ”Laajasti ajateltuna kirjastot ovat arvona avoimuus ja tie uusiin maailmoihin. Sivistyksen merkitystä ei myöskään voi väheksyä ja vähätellä. Lukutekniikka ei auta, jos lukemista ei harrasta.” ”Kirjasto kuuluu hienoihin suomalaisiin palveluihin. Lähikirjasto on mitä parhain kasvattaja. Se on myös seikkailu, missä keskustellaan ja ystävystytään. Se tekee puolestamme ennaltaehkäisevää työtä. Laaja valikoima ja verkosto pitää säilyttää ennallaan – myös Oulussa.”

Kirjailijaseura valppaana

Myös seuran yksittäiset kirjailijat ovat ilmaisseet vastustavansa kirjastoleikkauksia. Pätkä Joni Skiftesvikin Kalevassa (5.11.2013) julkaistusta kannanotosta:

Oulun kirjailijaseura ei lopettamisesityksiä

Arveluttavilla vesillä

”Luettuani Oulun aikeista lopettaa säästötoimiensa yhteydessä viisi kirjastoaan mietin tosissani, asunko minä siinä samassa Oulussa, jota on aina pidetty kirjan ja kirjailijoiden kaupunkina. Miksi Oulun maine ja perinteet halutaan näin tärvellä?” ”Kannamme nykyisin suurta huolta lukuharrastuksen hiipumisesta. Lukiessaan ihminen oppii hahmottamaan ja ymmärtämään ympärillään olevaa maailmaa, ihmisiä, tekoja ja tapahtumia.” ”Kirjat ja lehdet opettavat tervettä kriittisyyttä ja omien oivallusten ja päätelmien tärkeyttä kasvavassa tiedon tulvassa. Lukuharrastus avaa ovet ja taidot yhteiskunnallisten asioiden seurantaan ja vaikuttamiseen, luovuuden kehittämiseen ja maailmankuvan avartamiseen. Sääliksi käy sellainen ihminen, joka jää tätä kaikkea paitsi.” ”Kirjastot mielletään peruspalveluksi. Kun niihin kajotaan, liikutaan hyvin arveluttavilla vesillä.”

STIIKNAFUULIA

21


Sarjakuvataiteilija Jyrki Mäki (edessä vasemmalla) ja lauluntekijä Jukka Takalo (sinitakkinen keskellä) pitivät omat tukipuheenvuoronsa Martinniemen kirjastoillassa.

Tapaus Martinniemi Minkä tahansa kirjaston lopettaminen on suuri menetys, mutta koska allekirjoittanut sattuu asumaan Martinniemessä, seuraava esimerkki on sieltä. Me marttilaisetkaan emme mukisematta antaudu, vaan taistelemme koulun kainalossa toimivan lähikirjastomme lopettamista vastaan. Etujoukoissa marssivat paikalliset kulttuuripersoonat, Skiftesvikin rinnalla lauluntekijä Jukka Takalo ja sarjakuvataiteilija Jyrki Mäki, sekä aktiivinen kyläyhdistys. Nimien keruu kirjaston lakkauttamista vastustavaan adressiin käynnistettiin välittömästi, kun lista lopettamisuhan alla olevista tuli julki lokakuussa. Kyläyhdistys sai myös puhuttua Kalevan toimittajan kirjastojutun tekoon Martinniemeen. Martinniemen koulun väki esitti lehtien välityksellä kannanottonsa, jossa muistutettiin, että mikäli lähikirjasto lopetetaan ”sääs-

22 STIIKNAFUULIA

tösyistä”, kaupunki joutuu kustantamaan tilalle koululta puuttuvan koulukirjaston ajanmukaisine välineineen. Kannanotossa huomautettiin lisäksi, että kaupunkistrategiaa myöten puhutaan kaupunginosademokratiasta ja koulukeskuksista kohtaamispaikkana. Martinniemen koulun väki kysyykin (Rantapohja, 14.11.2013): ”Uusiin kouluihin on suunniteltu kirjastotilat, joita kaikki alueen asukkaat voivat käyttää. Miksi ihmeessä täältä ollaan poistamassa vastaavia tiloja?”

Lähtölaskennalle stoppi Skiftesvik, Takalo ja Mäki masinoivat kyläyhdistyksen kanssa yleisötilaisuuden Martinniemen kirjastoon 13. marraskuuta. Päättäjiä paikalle ei ilmaantunut. Muuten seinät pullistelivat väenpaljoudesta. Martinniemessä asuva Kari Rönkä esitteli tunnuslukuja, jotka osoittavat kylän

kirjaston olevan tehokkaassa käytössä. Erityisesti aukioloonsa, kokoonsa ja kokoelmaansa nähden sen käyttöaste on korkea. Lapsilla käyttöön liittyvät tunnusluvut ovat erityisen korkeat. Oulun kaupunginkirjaston-maakuntakirjaston vuosikertomuksen 2012 mukaan kirjastotoimen menoista 55,1 prosenttia muodostuu henkilöstökustannuksista ja 17,5 huoneistokustannuksista. Martinniemen koulukiinteistössä sijaitseva, osa-aikaisella työntekijällä toimiva kirjasto lienee Oulun alueen kustannustehokkaimpia. Kirjaston alasajon tavoite vaikuttaa siis epäselvältä ja säästöt näennäisiltä, tilaisuudessa todettiin ja painotettiin sitä, ettei euro voi olla ainoa konsultti, vaan kirjaston arvossa tulee huomioida muutakin kuin lainausmäärät sekä ylläpito- ja palkkakulut. Samalla myös ymmärrettiin, että jos uhkaa ei saada torjuttua ja kirjasto menetetään,


sitä tuskin enää ikinä saadaan takaisin.

Kohtaamisia, elämyksiä, ideoita ”Missä minä sitten luen päivän uutiset?” iäkäs marttilainen ihmetteli. ”Mihin me mennään koulun jälkeen? Kuka nämä meidän kirjat, lehdet ja koneet vie?” nuoremmat kysyivät. Takalo muistutti, että kirjasto on Martinniemessä ainoa lämmin kokoontumispaikka lapsille ja nuorille. ”Se on myös paikka, jonne voi tulla rauhoittumaan ja hakemaan lukuelämysten lisäksi ideoita”, hän jatkoi. Muusikon, sarjakuvataitelijan ja kirjailijan muistelukset osoittivat, miten suuri merkitys kirjastolla on ollut heidän taiteilijapolullaan. Mäki esimerkiksi kertoi, että juuri lähikirjastosta hän löysi elämänsä ensimmäiset sarjakuva-albumit. ”Kotiin piti mennä juoksemalla, koska oli kiire päästä lukemaan.” Skiftesvikin rakkaus Martinniemen kirja-aarreaittaan syttyi jo vuonna 1955, kun kylälle rakennetun koulun yhteyteen saatiin kirjasto. Koululaisille kirjastokäynti oli toisinaan eräänlainen palkinto, hän muistelee. ”Minulle opettaja sanoi, että kirjoitat näköjään kekseliäitä juttuja, saat ruveta käyttämään kirjastoa”, Skiftesvik kertoi hymyssä suin.

Voidaan puhua kulttuuriskandaalista Noin 2 800 asukkaan Martinniemi pääsi kirjastotempauksellaan Pohjois-Suomen uutisiin jo samana iltana. Televisiokameran edessä Skiftesvik ei enää hymyillyt vaan jyrisi: ”Jos näinkin perinteikäs ja ahkerassa käytössä oleva kirjasto kuin Martinniemi lopetetaan, voidaan puhua kulttuuriskandaalista.” Case Martinniemen jälkeen kirjastorintamalta ei ole kuulunut mitään muuta, kuin että palvelut säilyvät nykyisillä asuinalueilla, mutta menoleikkaukset johtavat aukioloaikojen ja palveluiden voimakkaaseen supistamiseen. Täsmäpäätökset ovat nuijimatta, tai ainakaan niistä ei ole tihkunut tietoa julkisuuteen. Siksi lähetin kirjastojen kohtaloon liittyviä kysymyksiä sähköpostilla kulttuurijohtaja Risto Vuorialle. Viranhaltijan vastaukset ovat tämän jutun kainalossa.

Mikäli joku virkamiehistämme ja/tai päättäjistämme lukee tämän jutun ja esittää jälleen kirjastopalvelujen leikkauksia, kysyn uudelleen: Miksi Oulussa halutaan lopettaa yhteisöllisyyttä, lähidemokratiaa ja viihtyisyyttä tukevia ja lisääviä palveluja, kun niitä Oulun kaupungin strategian mukaan päinvastoin pitäisi pyrkiä luomaan kuntalaisille? Millaisia säästöjä kirjastojen alasajosta loppupeleissä syntyy? Mikä on kirjaston arvo? Mahdolliset vastaukset julkaistaan Stiiknafuuliassa.

Kulttuurijohtaja Risto Vuoria vastaa 9.12.2013 1. Miten vaakalaudalla kirjastojemme kohtalo on, Oulun kaupungin kulttuurijohtaja Risto Vuoria? Kirjastot säilyvät nykyisillä alueilla. 2. Mitkä ovat pahimmat skenaariot? Entä parhaimmat? Pahin näkymä on se, että henkilöstöpulasta johtuen kirjastojen aukioloja joudutaan supistamaan voimakkaasti. Parhaassa tapauksessa kirjastoihin pystytään osoittamaan lisää henkilökuntaa tavalla tai toisella. 3. Mitä varmasti jo tiedetään? Yhtään kirjastoa ei lopeteta. 4. Millaisista säästöistä puhutaan? Kirjastopalveluille ei ole osoitettu erillistä säästövelvoitetta. Sivistys- ja kulttuuripalveluiden kokonaisuudessa puhutaan 10–14 miljoonan euron sopeutuksesta vuoden 2013 tasoon verrattuna. 5. Miksi kirjastot aika ajoin nousevat säästöpuheiden kohteiksi? Kirjastot eivät ole erityinen säästökohde, mutta kaupungin talous on erittäin tiukoilla, jolloin kaikkia asioita joudutaan tarkastelemaan. Nyt on siis päätetty, että kirjastot säilyvät, mutta käyttötalouden leikkaukset tulevat väistämättä heikentämään tarjottavia palveluita. 6. Millaisena sinä näet tulevaisuuden kirjaston (5–10 vuotta eteenpäin)?

”Millaisia säästöjä kirjastojen alasajosta loppupeleissä syntyy? Mikä on kirjaston arvo?”

Oulussa voisi olla keskustakirjaston lisäksi kolme vahvaa aluekirjastoa, jotka samalla toimivat alueittensa kulttuurikeskuksina ja tarjoavat palveluita muun muassa sähköisen kulunvalvonnan avulla lähes 24/7. Tulevaisuuden kirjasto on myös jatkuvasti läsnä mobiileissa viestimissä kertoen kirjallisuudesta, tapahtumista ja tiedonhaun uutuuksista. Siten voitaisiin entistä tehokkaammin koukuttaa kaikenikäisiä hyvän kirjallisuuden pariin. 7. Kirjastolaitoksen a) vahvuus b) kehittämisen paikka tänään? Kirjastolaitos on yksi suomalaisen sivistyksen tukipilareista, helposti käytettävissä, tehokas, halpa ja demokraattinen. Kirjasto on monille ihmisille jokapäiväinen kaveri. Valtio rahoittaa kuntien kirjastotoiminnasta suurin piirtein puolet, joten kirjastot ovat myös valtiovallan ”erityisessä suojeluksessa”. Kirjastoammattilaiset ovat erittäin osaavia ja tunnollisia. Kehittämisen paikka olisi kirjastojen nykyistä tiiviimpi integroiminen muihin sivistys- ja kulttuuripalveluihin ja miksei jopa toimipisteiden sijoittaminen kaupallistenkin palveluiden yhteyteen, sinne, missä asiakasvirrat ovat muutenkin suuria. 8. Onko kyse myös henkilöresursseista? Kirjastoillamme on alimitoitettu henkilöstö, liikkumavaraa ei ole, ja sen vuoksi tänä vuonna voimassa ollut tehtävien täyttökielto on vaikeuttanut toimintaa merkittävästi. Olemme kansallisesta mitoitussuosituksesta jäljessä 50 henkilön verran.

STIIKNAFUULIA

23


JAANA MÄRSYNAHO

Minäkin haluan kirjailijaksi Mikäli kirjastojen lainaustilastoja on uskominen, ovat oululaiset ahkeria lukijoita. Ja mikäs lukiessa, sillä luettava ei ainakaan heti lopu kesken: Kansalliskirjaston tilaston mukaan Suomessa kustannettiin viime vuonna lähemmäs 12 000 painetun aineiston nimekettä. Jokainen vähänkään kirjamaailmaa tunteva on huomannut kustannusalan murroksen ja painotekniikan kehittymisen mukanaan tuomat muutokset. Perinteisten kustantamojen rinnalle on kasvanut runsas ja kirjava joukko kustannuspalveluja tarjoavia toimijoita. Oma- ja pienkustanteista on muodostunut oikeastaan oma genrensä, jonka sisälle mahtuu kaikkea mahdollista laadukkaasta kauno- ja tietokirjallisuudesta tekeleisiin, jotka olisi ollut parempi jättää pöytälaatikkoon muhimaan. Skaala on siis laaja ja lavea ja nykyään sähköinenkin. Lokakuussa julkaistussa Elisa Kirjan Kirjoita itse -palvelussa kuka tahansa voi julkaista oman teoksensa e-kirjana. Tarve lienee ilmeinen, sillä palvelun kautta on tätä kirjoitettaessa julkaistu jo 80 teosta. Oman kokemukseni mukaan oma- ja pienkustanteina julkaistaan eniten runoja ja muistelmateoksia, joiden näkökulma on usein paikallinen ja paikallishistoriallinen. Ne ovat myös tyypillisesti elämäkerrallisia: kerrotaan joko omasta tai jonkin läheisen ihmisen tai sukulaisen elämästä. Elämäkerralliset teokset tarjoavat kosketuspinnan pienen ihmisen elämään ja joskus rosoiseenkin todellisuuteen. Ne ovat eräänlaista arjen mikrohistoriaa, josta ei kerrota juhlapuheissa tai virallisissa historiankirjoituksissa. Tyypillinen omakustannettu tarina on selviytymiskertomus, jossa ponnistellaan

24 STIIKNAFUULIA

Kuva Heidi Karhu.

Kirjoittamisella on myös terapeuttinen ulottuvuus: sen avulla voi rakentaa identiteettiään ja hahmottaa elämäänsä kokonaisuutena, tarinallistaa se.

köyhistä oloista leveämmän leivän syrjään. Ollaan vankasti Kalle Päätalon jäljillä: työntäyteinen arki ja pientilallisten jatkuva kituuttaminen kerrotaan realismin perinteisiin vankasti uskoen. Mitään kaunokirjallisesti kokeilevaa tai uudistavaa on näistä kirjoista turha hakea, mutta jotain muuta niistä voi löytää. Aineellisesta puutteesta huolimatta elämä on saattanut olla sisällöllisesti hyvinkin merkityksellistä. Ja merkityksellisyys ja koetun tarkoituksenmukaisuus korostuu juuri silloin, kun elämä kirjoitetaan tarinaksi. Kirjoittamisella on myös terapeuttinen ulottuvuus: sen avulla voi rakentaa identiteettiään ja hahmottaa elämäänsä kokonaisuutena, tarinallistaa se. Sinällään irrallisista sattumuksista ja tapahtumista rakentuu kertomisen kautta loogisen kokonaisuus. Tässä on varmaan yksi syy kirjoittamisharrastuksen ja omakustantamisen kansainväliseenkin suosioon. Toinen syy löytyy kukkarosta. Menestyskirja Siilon kirjoittaja Hugh Howey kustantaa itse kaikki alkukieliset kirjansa. Hänen mukaansa vain silloin kirjailija voi vapaasti kirjoittaa haluamistaan aiheista ja mieleisellään tyylillä. Niin ikään voitot satavat kokonaisuudessaan kirjailijan laariin. Ehkäpä on vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen oululainen omakustantaja pistää kunnolla rahoiksi. Sitä odotellessa pähkäilen omiani. Kun kaikki kirjoittavat, kuka ehtii enää lukemaan? Kirjoilla kun ei ole merkitystä ilman lukijoita. Ja saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta rohkenen väittää, että kirjoittamaankin oppii lukemalla. Suosittelen lämpimästi.


Essi Kummu. Kuva Sara Ahde.

Antti Leikas. Kuva Laura Malmivaara.

Miki Liukkonen. Kuva Matias Haataja.

Pohjois-Suomen kirjailijapäivät Taivalkoskella 11.-13.4.2014 Seuraavat Pohjois-Suomen kirjailijapäivät järjestetään Taivalkoskella 11.-13.4.2014. Tapahtuman teema on ilo.

TAIVALKOSKI. Kirjailijapäivät ovat syntyneet tarpeesta nostaa näkyviin pohjoista kirjallisuutta. Tapahtuman tavoitteena on vahvistaa pohjoista identiteettiä ja nostamaan pohjoisen kirjallisuuden profiilia. Lisäksi tarkoitus on lisätä yhteistyötä kirjallisuusalan ammattilaisten välillä. Tapahtuma on saanut kiitosta erityisesti monipuolisesta ohjelmastaan sekä siitä, että se tarjoaa hyvät edellytykset verkostoitumiseen. Kirjailijapäivät on ammattikirjailijoiden ja kirjallisuusalan ammattilaisten kohtaamispaikka. Kirjailijapäiville odotetaan erityisesti kirjailijoita, kustantajia, kriitikkoja, kääntäjiä, kirjoittajakouluttajia sekä kirjoittajayhdistysten ja kirjastoalan ihmisiä. Tapahtuma on kaikille kirjallisuuden ystäville ilmainen sekä avoin.

Ohjelmisto Monipuolinen ohjelmisto rakennetaan teeman eli ilon ympärille. Ohjelmassa on kirjailijoiden puheenvuoroja, keskusteluja, kirjanjulkistamisia sekä iltaklubeja. Perjantaina ennen kirjailijapäivien avajaisia kirjailijat vierailevat Taivalkosken kouluissa. Lisäksi Essi Kummu toimii Löydä kirjoittamisen ilo -kirjoittajakoulutuksen opettajana. Oulun kirjailijaseura pitää Taivalkoskella kevätkokouksen ja järjestää lauantai-illan klubin yhdessä Huutomerkki ry:n kanssa. Kirjailijapäivien esiintyjiksi ovat toistaiseksi varmistuneet kirjailijat Antti Leikas, Pauliina Rauhala, Mooses Mentula, Miki Liukkonen, Jussi Siirilä, Lauri Hirvonen, Petri Vartiainen, Juhani Karila sekä Heikki Jalava. Ruotsista kirjailijapäiville saapuu ainakin kirjailija Solja Krapu. Ilo pohjoissuomalaisessa kirjallisuudessa -tilaisuudessa puhuu kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto. Ohjelmisto tulee täydentymään. Pohjoissuomalaiset kirjailijoiden nimikkoseurat esittäytyvät Kalle Päätalo -seuran

johdolla. Lumikenkäkävelyssä tutustutaan Napero-Finlandiaan lähetetyistä teksteistä toteutettuun Satupolkuun kilpailun ylituomari Niilo Keräsen opastamana. Kirjailijapäivien esiintyjät pelaavat leikkimielisen jalkapallo-ottelun taivalkoskelaisia vastaan. Taiteen edistämiskeskuksen PohjoisPohjanmaan ja Kainuun aluetoimipiste järjestää yhdessä Lapin aluetoimipisteen kanssa Pohjois-Suomen kirjailijapäivät kahden vuoden välein, vuorotellen kummankin toimialueella. Edelliset Pohjois-Suomen kirjailijapäivät järjesti Lapin aluetoimipiste Kemissä 2012. Taivalkosken kirjailijapäivien yhteistyökumppaneita ovat Taivalkosken kunta, Pohjois-Pohjanmaan liitto, Päätaloinstituutti, Kalle Päätalo -seura ry, Oulun kirjailijaseura ry, Huutomerkki ry, Lapin Kirjallisuusseura ry, Kirjoittajaryhmä Rinki ry, Barents Literature Center sekä KallioniemiSäätiö. Kirjailijapäivien nettisivut, www.kirjailijapaivat.fi, avataan helmikuussa 2014.

STIIKNAFUULIA

25


Mielipuoli satakieli Kun yritän puhua kieltä, jonka tunnen jo ruostuvan, suljen silmäni Ja kuolleet ystävät tulevat apuun Kuiskailevat sanoja sieltä toisesta maasta … Lauleli mielipuoli satakieli henkipatto taivaanrannan ratto ... Persikka putosi. Kyyhkyset juoruilevat, niitän leskelle heinää.

26 STIIKNAFUULIA

Lapset raitilla vielä, ilta luuraa nurkan takana. Ja sinun silmissäsi palavat tähtien sytytyslangat.

Tähdet syttyvät, seppä takoo viimeistä viikatetta. lähettää vuorten suuntaan mitallisen runonsa.

...

...

Raskaasti kansa laulaa, soi metalli. Ilmassa radioaktiivista pölyä pommitusten jäljiltä.

Laittoikin se leski sinut tekemään halkoja pähkinäpuusta. Taitaa vähän miestä testata. ... Suotta olet mustasukkainen, hän huokaisi. Kaikki minun rakkauteni putosivat aivan eri galakseilta.


TEKSTI EERO SUVILEHTO

KUVAT KATJA SUVILEHTO

Käy tuuli haarapääskyn sydämeen. Välähtävät sakset. Sinussa on maailman mentävä reikä

Ei tästä sotaa tule, rauhoitteli slovakki Bratislavasta. – Unkarilaiset kyllä tykkäävät sulkahatuista, paraatikäännöksistä ja sapelin heiluttelusta.

...

Mutta sotimaan ovat liian laiskoja.

Busuki tänä iltana soi viluisesti. Talvisten tavernoiden alakulo tarttunut soittimiin. Yksikään kreikkalainen ei ole minua koskaan pettänyt.

Balkanin ruutitynnyrissä syttyvät herkästi savukkeetkin. Serbia on tupakoinnin maailmanmestari: 2861 savuketta päätä kohden vuodessa. Toiseksi tulee Bulgaria, ja Kreikka ottaa pronssia. Pohjimmiltaan on kuitenkin kyse pikku ihmisen pyrkimyksestä rauhaan ja harmoniaan, mikä on ollut koko tupakanpolton alkuperäinen ja jalo tarkoituskin.

...

...

Tupakointi on hengenvaarallista Euroopassa, mutta serbejä se ei koske.

Paitsi se nainen, joka perui treffit. Oli paistanut kanaa, eikä ollut muka kypsynyt. Se on ainut heidän rikoksensa minua kohtaan

(Sava Kupinovosta) … Meni 15 kuningasta, sitten tuli Tito. Ja hänenkin sikarinsa jo loppuunpalanut.

STIIKNAFUULIA

27


Uudet teokset 2013 28 STIIKNAFUULIA

Toni Aho

Robert Brantberg

Vettä sakeampaa

Everstiluutnantti Arnold Majewski

18-vuotiasta Mike Hirvisaloa rassaavat pänttäilyt pääsykokeisiin ja viimeisiä vetelevä parisuhde tyttöystävään Nannaan. Kaiken keskellä hän saa puhelimessa kuulla isänsä yllättävästä kuolemasta. Perheen halveksima Ville oli ”fägäri” eli homo, joka jätti heidät oman onnensa nojaan löydettyään uuden elämän Espanjan Aurinkorannikolta. Mikelle tuntemattomaksi jäänyt Ville testamenttasi pojalleen Torremolinosissa sijaitsevan menestyvän baarinsa. Baarin myydäkseen Miken on palattava lapsuutensa maahan Espanjaan ja kohdattava isättömyyden traumansa, jota hän ei tiennyt itsellään edes olevan. Vettä sakeampaa kertoo siitä ohikiitävän lyhyestä aikakaudesta miehistymisen alkutaipaleella, jolloin rakkaudesta ei puhuta mutta siihen liittyvistä teoista sitäkin enemmän. Mutta matka aikuisuuteen on vääjäämätön, eikä sen jälkeen enää mikään jää entiselleen. Toni Aho on oululainen ihotautilääkäri ja kirjailija, jonka esikoisteos Samuel julkaistiin vuonna 2010. Nordbooks 2013

Rukajärven legenda Vuoden sotakirja 2013. Pakkanen on kireä Rukajärven takaisessa erämaassa Vienan Karjalassa maanantai-iltana 19.1.1942. Matkaa suomalaisten linjoilta kohti itää on tehty satakunta kilometriä. Sissiosaston taisteluvahvuus on 1 286 miestä ja 268 hevosta ratsuväen majuri Arnold Majewskin johdolla. Päämajan käskyn mukaan miesten on räjäytettävä Muurmannin rata sekä tuhottava MaiGuban asema ja kylä. Suomalaiset hyökkäävät kello 23. Kiskot ja vaihteet räjäytetään. Miehet heittävät kasapanoksia rakennuksiin ja sytyttävät ne tuleen. Harvalukuisista vihollisista ei ole vastusta. Onnistuneen retken komentaja Arnold Majewski oli saavuttanut mainetta jo sisällissodassa tekemällä rohkeita retkiä vihollisen selustaan. Talvisodassa hänen ratsumiehensä pitivät vihollisen huoltotien katkaistuna Lemetin mottimaaston itäpuolella. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Majewski komensi menestyksellä pataljoonaansa Rukajärven suunnalla. Majewskin kaatui rintamalla tarkka-ampuja luotiin Aleksis Kiven päivänä 1942. Puolalaista sotilassukua olevasta Majewskista on kerrottu enemmän tarinoita kuin kenestäkään muusta suomalaisesta ratsumiehestä marsalkka Gustaf Mannerheimia lukuun ottamatta. Teos on kirjailija Robert Brantbergin 20. sotakirja. Revontuli 2013


Taru Hallikainen

Ilpo Koskela

Ilpo Koskela

Pikkuveljet eivät ole perhosia

Kalkkaro-speciaali – Lautturi

Sankaritekoja Ahmaksella

Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä on äidin kertomus musertavan surun ja valoisan toivon ristiaallokossa. Taru Hallikaisen raskaus alkoi kaksosraskautena, mutta toinen lapsista menehtyi kohtuun; Hallikainen synnytti yhden elävän ja yhden elämänsä jo päättäneen lapsen. Lukija pääsee osalliseksi kivun myötä syntyneestä kasvusta, kun kirja haastaa lukijan miettimään omaa suhtautumista elämään, itseen ja muihin. Suru on riisuttu kaikista koriseista ja paatoksesta, asiat kuvataan väistämättöminä ja kirkkaina, ja surun käsipuolessa taapertaa kuin kuoleman peilikuvana toteutunut elämä. Tämän ristiriidan myötä kipeästä aiheesta lukeminen ja siihen eläytyminen ei ole pelkkää tunnemyrskyä vaan jättää puhdistuneen olon. Pikkuveljet eivät ole perhosia auttaa ymmärtämään, millainen menetys kuolleen lapsen synnyttäminen on, ja antaa konkreettista tietoa menetystään surevien kohtaamiseen. Kirja sisältää kokemuksellisen kerronnan lisäksi tietoa keskenmenoista, kohtukuolemista ja suremisesta. Taru Hallikainen on (s. 1977) filosofian maisteri, valmentaja, viestinnän ammattilainen ja neljän lapsen äiti. Pikkuveljet eivät ole perhosia on Hallikaisen esikoistietokirja. Basam Books 2013

Samuel Brown Wylie Mitchell opiskelee lakia Pennsylvanian yliopistossa Philadelphiassa, mutta joutuu pakenemaan länteen surmattuaan miehen kaksintaistelussa. Talven tullessa hän ottaa pestin Fort Laramiesta itään vievän tien North Platte -joen jokilautturina. Kirjallisuutta harrastava ja tapakasvatuksen saanut ”idän arkajalka” herättää kummastusta Laramien linnakkeen ja kauppa-aseman karuun elämään tottuneiden asukkaiden, sekä matkalaisten keskuudessa. Lautturi on yli kolmekymmentä vuotta sarjakuvantekijänä ja alan vaikuttajana toimineen Ilpo Koskelan ensimmäinen lännensarjakuva. Muita julkaisuja ovat mm. sarjakuvateokset Irlantilainen, Sarjakuvakeittokirja, Aleks Revel, Perämeren Jähti, Paholaisen kuiskaus, Sankaritekoja Ahmaksella sekä Sarjakuvantekijän oppikirja. Lännenelokuvat ja -kirjallisuus ovat olleet Koskelan harrastus ja mielenkiinnon kohde aina lapsuudesta saakka. Lempo-kustannus 2013

Sankaritekoja Ahmaksella on sarjakuvamuotoon tehty teos Utajärven Ahmaksen kylästä kotoisin olleista kolmesta merkkihenkilöstä. Lasse Lassenpoika Räisänen oli suurikokoinen voimamies, aloitekykyinen ja peloton sankari. Tarinat Iso-Räisäsen taisteluista vainolaisia vastaan elävät yhä. Lusia Rusintytär Korhonen oli ahmaslainen kansanparantaja, muinaisrunojen taitaja ja runonlaulaja. Kurjan kohtalon kokeneen Lusian vaiheista on saatu tietoja 1600-luvun käräjäpöytäkirjoista, joissa häntä syytetään noituudesta. Pekka Kukkonen, alias Pehr Gullstén oli runonlaulaja ja lukkari, jonka ahmaslaiset runot ja loitsut päätyivät Elias Lönnrotille ja tulivat näin osaksi kansalliseepostamme Kalevalaa. Sankaritekoja Ahmaksella-minialbumi on yksi neljästä Utajärven elinympäristön kehittämisohjelma 2015 -hankkeeseen kuuluvasta kirjamuotoisesta julkaisusta. Utajärven kunta 2013

STIIKNAFUULIA

29


Kari Kovalainen

Mika Kulju

Mika Kulju

Kuikantappaja

Lapin sota 1944–1945

Raatteen tie

”Kyllä ne on tapahtumat ainutkertaisia kairassa.” Kari Kovalainen kirjoittaa pohjoisen elämästä ja eränkäynnistä herkästi ja mukaansatempaavasti. Kuikantappajan 18 novellissa näkökulmat ja tunnelmat vaihtelevat. Eronneet miehet etsivät lohtua erämaasta, ärhäkkä vanha metsästyskoira muistelee taistojaan. Pojat metsästävät apassien lailla, kutemaan nouseva lohi kohtaa erikoisen otuksen. Vakavuus ja vino huumori vuorottelevat näissä taiten rakennetuissa eränovelleissa. Kari Kovalainen (s. 1963, Oulu) tunnetaan omaperäisestä, uutta luovasta otteestaan eräkirjallisuuteen. Hän on opiskellut avoimessa yliopistossa filosofiaa, psykologiaa ja luovaa kirjoittamista. Kovalainen on julkaissut aiemmin kaksi eränovellikokoelmaa ja yhden romaanin. Kalastamisen ja metsästämisen sijaan hän valokuvaa luontoa; ase vaihtui kameraan vuonna 1997. Kovalainen asuu Ylikiimingissä. Karisto 2013

30 STIIKNAFUULIA

Lähes seitsemän kuukautta kestänyt Lapin sota on jäänyt suomalaisessa historiankirjoituksessa huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin talvisodan ja jatkosodan taistelut itärajalla. Lapin sodan tarina ei olekaan niiden kaltainen suuri kertomus hyvän pienen Suomen taistelusta isoa ja pahaa vihollista vastaan. Kuljun teos kertoo erikoisen sodan erikoisen tarinan. Kirja tarjoaa uutta tietoa katkeristakin taisteluista entistä aseveljeä vastaan ja etsii ensi kertaa näin laajassa mittakaavassa vastauksia Lapin sotaa koskeviin pohjimmaisiin kysymyksiin: Olisiko Lapin tuho voitu välttää? Oliko puna-armeija edelleen Suomen todellinen vihollinen? Miten Ruotsin armeija toimi Lapin sodan aikana? Mitä tapahtui suomalaisten ”lasten ristiretken” aikana? Minkälainen oli Suomen viimeinen päivä toisessa maailmansodassa? Ketkä olivat viimeiset suomalaiset sankarivainajat? Miten saksalainen historiankirjoitus käsittelee Lapin sotaa? Gummerus 2013

Jäätynyt helvetti Raatteen tie on yksi Suomen itsenäisyyden ajan suurista sankaritarinoista. Suomussalmen maisemissa epäinhimillisessä kylmyydessä käydyt taistelut ovat osa maailman sotahistoriaa ja yksi Suomen historian käännekohdista. Tämän teoksen ytimenä ovat kuvat, joissa paljastuu niin pienen maan legendaarinen kyky torjua suuri vihollinen kuin sankarillisen historian kääntöpuoli. Kuvat eivät valehtele: niissä näkyy sodan todellisuus, joka jätti jälkeensä paitsi voiton myös tuhoa ja tuhansia kaatuneita. Mika Kuljun kirjoittama, englanninkielinen iPadkirja Frozen Hell ilmestyi vuonna 2011. Tämä on sen monipuolisemmalla kuvituksella täydennetty ja ensimmäisen kerran suomeksi ilmestyvä laitos. Gummerus 2013


”Juuri kun Tuulia ehti arviolta kolmen metrin päähän autostaan ja ehdokkaista, tapahtui nopeassa tahdissa monta asiaa. Ensin rämähti harmaan Transitin liukuovi auki ja autosta ilmestyi kolme miestä. Kaikilla heillä oli yllään mustat haalarit ja suun- ja silmärei’illä varustetut

P

MP5-konepistooleiksi, joita käytti

Tasku-Kniga 2012).

Ennenkuulumattoman röyhkeää rikosta tutki-

Kuva © Jussi Peltola

maan perustetaan ylikomisario Matti Määtän johtama Ilves-ryhmä. Kun käy ilmi, että uhrien joukossa on myös räväköistä otteistaan tunne-

kaa kaikkien aikojen ajojahti maalla, merellä ja

syystä tunnisti samanlaisiksi

tulevaisuustrilleri Khilafa! (2011,

neuvostoa kuin poliisijohtoa.

tun yksityisetsivä Jesse Hackmanin kihlattu, al-

aseita, jotka Tuulia sattuneesta

Knigalta on julkaistu Paulowin

Oulua hämmentää niin Valtio-

peittivät kasvot. Identtisiin

pistoolien lisäksi he kantoivat

kirjailija ja kolumnisti. Johnny

kivaltainen sieppaus keskellä

samanväriset pipot, jotka

vyökoteloihin tungettujen

Ari PAulow on oululainen

Presidenttiehdokkaiden vä-

ilmassa. Seitsemäs Jesse Hackman -romaani pursuaa jännitystä, toimintaa ja iskevää huumoria. Aitoon Paulow-tyyliin se jättää kylmäksi vain sen sivuilla syntyvät vainajat.

myös Suomen poliisi. Yhtenäistä varustusta täydensivät samanlaiset mustat hanskat ja lyhytvartiset saappaat.”

Päällys Mika Tuominen ISBN 978-951-0-39774-9

Etukannen kuva Stephen Mulcahey / Arcangel Images

84.2 Kinnasta kehiin! w w w. j o h n n y k n i g a . f i

Jesse HAckMAn

–romaani

Antti Leikas

Miki Liukkonen

Ari Paulow

Huopaaminen

Lapset auringon alla

Väärä nainen

Huopaaminen on Antti Leikaksen toinen romaani. Se karnevalisoi riemastuttavalla tavalla nykypäivän työelämän vaatimukset ja toimintatavat. Osansa saavat palaverit ja ulkomaille suuntautuvat epämääräiset edustusmatkat, raportit, palautekeskustelut ja SWOT-analyysit. Leikaksen käsittelyssä kuivasta jokapäiväisyydestä muodostuu mehukas ja absurdi keitos, jota maisteltuaan lukija huomaa nauttineensa tukevan annoksen älykästä satiiria ja lempeän oivaltavaa pohdiskelua ihmisenä olemisesta. Mitä tapahtuu, kun Leikaksen esikoisromaanissa Melominen tutuksi tulleet patentti-insinöörit Hyvönen ja Tikkari löytävät itsensä väärästä kaupungista ilman elintärkeää omaisuuttaan? Kannettavat tietokoneet ja kännykät ovat kadonneet. Missä miehet ovat, miten he ovat sinne joutuneet, miten sieltä pääsee pois – vai pääseekö lainkaan…? Antti Leikas on oululainen kirjailija ja suuren perheen isä, joka on aiemmin toiminut lehtikuvaajana, opettajana, ohjelmistosuunnittelijana ja johtotehtävissä teknologiayrityksissä. Hänen esikoisromaaninsa Melominen (2011) sai erityismaininnan Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa ja oli ehdolla Savonia-palkinnon saajaksi. Melomisen kritiikeissä Leikkaan kirjallisiksi esikuviksi tunnistettiin mm. Veikko Huovinen, Kari Hotakainen ja Petri Tamminen. Leikas itse kommentoi: “Saattaa olla näin, mutta voi olla noinkin.” Hän on syntyjään savolainen. Siltala 2013

Jonas Auer, 42, elää unelmaa. Hän asuu suurta taloa Fiskarsissa ja täyttää päivänsä nautinnoilla ja taiteellisilla projekteilla, kuten täydellisen asukastaulun suunnittelulla. Vierailu Keltaisen värin messuilla rikkoo Jonaksen idyllin ja syöksee hänet tapahtumiin, joiden lomassa odottaa hänen elämänsä rakkaus. Henry Guardueci-Auer ei koskaan tavannut isäänsä, mutta tämän elämäntyötä hän ei pääse pakoon. Musiikillinen lahjakkuus lennättää hänet Los Angelesiin ja siellä salaperäisen lahkon piiriin. Keitä ovat uuszeniläiset ja mitä he oikein haluavat? Miki Liukkonen on oululainen runoilija ja kirjailija joka on voittanut J.H. Erkon runokilpailun vuonna 2009. Hänelle myönnettiin Oulun kirjailijaseuran Teuvo Pakkala -palkinto vuonna 2012. WSOY 2013

Väärä nainen on Ari Paulowin seitsemäs Jesse Hackman -jännäri. On marraskuisen kolea aamu Oulussa vuonna 2011. Naamioituneet asemiehet sieppaavat useita presidenttiehdokkaita näiden matkalla kohti pohjoista vaalikiertuetta. Pakomatkan päätteeksi rikolliset huomaavat, että uhrien joukkoon on päätynyt myös sattumalta paikalle osunut nainen. Huippupoliitikkojen kaappaus keskellä kaupunkia hämmentää niin valtioneuvostoa kuin poliisijohtoa. Pohjoismaisittain ennenkuulumattoman röyhkeää rikosta tutkimaan komennetaan ylikomisario Matti Määttä. Kun käy ilmi, että siepattu sivullinen on Määtän tunteman yksityisetsivä Jesse Hackmanin kihlattu, alkaa kaikkien aikojen kissa ja hiiri -leikki, jossa koko kansakunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Väärä nainen on hyytävän hirtehinen rikostarina, jossa nyrkit puhuvat ja aseet laulavat. Ari Paulow on kempeleläinen, Kajaanissa syntynyt ja Oulussa pitkään asunut kirjailija, kolumnisti ja vapaa toimittaja. Hänen viimeisimpiä teoksiaan ovat romaani Khilafa! Valtakunta (WSOY/Johnny Kniga 2011) sekä nuortenkirja Surmankarin vangit (Otava 2012). WSOY/Johnny Kniga 2013

STIIKNAFUULIA

31


Erkki Pulliainen

Ville Ranta

Pia Ronkainen

Roolipeliä liittovaltiolla

Kyllä eikä ei

Tango

Se tuskin on synti. Se, että joskus sanoo kyllä. Pohjoista mielenmaisemaa väkevin vedoin suuret teemat ja henkilökohtainen pohdiskelu yhdistyvät palkitun sarjakuvapiirtäjän uutuudessa. Ville Rannan uuden albumin rohkeat, ruuduttomat kuvat herättävät eloon 1800-luvun Oulun, jota leimaa Kajaanialbumista tuttu pohjoinen ahdistus ja synnintunto. Sivistyneistön oudoksuma herännäisyys valtaa alaa talonpoika Paavo Ruotsalaisen johdolla. Pikkukaupungin seisovia vesiä sekoittaa meriltä saapuva itsenäinen nainen. Talven pimeydessä ja lyhyen kesän kiihkeydessä polveileva tarina kuvaa ilmeikkäästi ja moniulotteisesti ihmisen osaa: hengen ja lihan päättymätöntä ristivetoa. Puupäähatulla 2009 palkittu Ville Ranta on tunnetuimpia sarjakuvantekijöitämme. Kajaani-albumi kilpaili Angoulêmen kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla vuoden 2010 parhaan sarjakuvateoksen palkinnosta. WSOY 2013

Pia Ronkaisen Tango on onnellinen ja kipeä kirja onnesta ja tekijänsä edellisen teoksen Runoromaanin sisar. Myös Tango yhdistää kunnianhimoisesti runon ja proosan keinoja: teksti etenee assosiatiivisina säkeinä ja fragmentteina, jotka kutovat tarinaa purkamalla sitä. Puhujaminän nykyisyys ja muistot lomittuvat ”isän” ja ”äidin” (mutta kenen?) tarinaan, heidän muistonsa ja kuvitelmansa mukaan lukien. Runon synty ja runon puhujaminän todellinen (muisteltu, kuviteltu) syntymä rinnastuvat, koko ajan yhtä epätodennäköisinä ja silti kuin itsestään selvinä. Runo alkaa virran kuvalla ja itse teksti virtaa jo ennen alkamistaan, ja vesi on tekstin kantava elementti yhtä hyvin kuvaannollisesti kuin konkreettisesti: harvoin tapaa kirjaa, jossa uidaan, kylvetään, saunotaan näin paljon. Tekijä kertoo Tangon syntyneen ”sivutyönä”, ja siitä voikin kenties vanhaa sanontaa mukaellen sanoa, että se on onnen kuvauksena harvinaisen onnistunut, koska taideteoksena “onnistunut” sanan kaikissa kirjaimellisissa merkityksissä: “runo tulee miten se katsoo / parhaaksi / ja minä olen parhaimmillani, / kun se tulee”. ntamo 2012

1980-luvun kasinopeleistä 2010-luvun roolipeliin. Euroalue pelaa kymmenien miljardien eurojen tasapainoilupaketeilla, komission tavoitteena yksinkertaisesti valtioliitto. Kasinopeleissä paloi markka, tuli euro, sen maita velkaantui ja kriisi pakottaa pankit valvontaan. Ennen euroa ja sen jälkeen kansoja on kuritettu pankkikriiseillä ja talouslamoilla. Kaiken perimmäisenä tavoitteena on vallan uusjako. Suomen lehdistö oppi EU-jäsenyys- ja ydinvoimalalupa-asioissa roolipelaajaksi. Erkki Pulliainen seurasi 18 kuukauden ajan kuinka lehdistön roolipeli nyt sujuu. Hyvin sujui, kuvaukset löytyvät tästä kirjasta. Helsingin Sanomilla oli suoranainen liittovaltiomissio; tarkoin rakennettu koreografia huolellisella toteutuksella. Kauppalehti, Maaseudun Tulevaisuus ja Kaleva panostivat suppeampiin vaikuttamisen alueisiin. Maan hallitukset ovat olleet huolissaan kansalaisten vaikuttamisesta, aiheesta. Päätökset kypsyvät kabineteissa. Edelleen. Valtiopäiväneuvos, emeritusprofessori, tietokirjailija Erkki Pulliainen oli vihreiden kansanedustajana vuosina 1987–2011. OCHRE-kirja 2013

32 STIIKNAFUULIA


Pia Ronkainen

Pia Ronkainen

Jarmo Stoor

Välitiloja

Äären ympärillä on kylmä muuri

Sieluhäkki

Välitiloja maalaa sanoiksi tunteita tapahtumien välissä. Jossain oleminen on matkaamista jonnekin. Tärkeämpää kuin perille pääseminen on se, mitä tapahtuu matkalla. Perillä olo on vain paikka hengittää ennen siirtymistä välitilaan. Nisperon Kahvilakirjat 2013

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri on kaunis ja koskettava pienoisromaani uusperheen arjen ongelmista ja niistä selviytymisestä. Nuori Emilia kamppailee äidin menetyksestä ja isän jakamisesta aiheutuvan surun ja vihan keskellä. Hyväksyminen on asteittaista, kaipaus ei katoa. Ronkaisen kerronta on autenttista ja välitöntä. Yksityiskohdat avautuvat tarkasti ja herkästikin. Äären ympärillä on kylmä muuri on kaunis valoon vievä kertomus. Pia Ronkainen on oululainen kirjailija ja kriitikko, joka asuu Tyrnävällä. Aiempia teoksia: Runoromaani (ntamo 2010) ja Tango (ntamo2012). Impressio 2013

Hehtaarin tontilla ei tarvittu puhetta – onko pahuudelta varjelu suurinta pahuutta? Minulla oli puhevika. Opettaja sanoi sen olevan pahin mitä oli koskaan kuullut, d-, r-, t- ja s-kirjaimet lausuin väärin. S suhisi, r lällätti, d sekoittui t:ksi ja t oli pelkkä napsahdus. Lisäksi sekoitin n:n ja m:n keskenään. Opettaja sanoi, ettei ymmärtänyt kun lausuin etunimeni Tarmo. Minua se ei häirinnyt. Hehtaarin tontilla ei tarvittu puhetta. Koulussa olin hiljaa. Jos joku halusi kuulla nimeni, niin sanoin, ja kun se nauratti, niin mottasin nyrkillä. Rajapyykin siirtelyssä kovettuneet kädet saivat veren tirskahtamaan… Sieluhäkki on tositapahtumiin pohjaava kertomus pojasta ja pahuuden heijastumisesta sukupolvesta toiseen. Tarina pojasta, joka elää hehtaarin tontilla sodassa kaatuneen Kaverinsa, Sakukoiransa ja kadonneen kissansa kanssa. Vaikka lapsena raiskattu äiti vahtii poikaansa ja suojelee kaikelta, ei poika lannistu, vaan säntää uusiin seikkailuihin Kaverinsa kanssa. Romaani on rosoinen runoelma mielikuvituksen parantavasta voimasta. Jarmo Stoor on kirjailija ja kulttuurin monitoimimies. Kirjoittamisen hän kertoo olevan niin intohimo kuin sairaus, joka vaatii jatkuvaa hoitoa. Sieluhäkki on Stoorin seitsemäs kirja. ”Henkisten” ammattiensa vastapainoksi hän pelaa rugbyä ja harrastaa kilpakädenvääntöä maajoukkuetasolla. Into 2013

STIIKNAFUULIA

33


n i s p e r o n

k a h v i l a k i r j a t

Jarmo Stoor ja Heikki Hallanoro

Haave Ihmisestä ”Se, etten estänyt sitä, minkä olisin voinut. Se tekee minusta samanarvoisen. Arvottoman. Ihmislimaa! Jotain mikä muistuttaa ihmistä, muttei ole sitä. Jotain joka elää, vaikkei ansaitse sitä. Jotain jolla sykkii sydän, vaikkei saisi. Olen virus, bakteeri, mikä hyvänsä mutten ihminen. Olen amfetamiini, olen heroiini. Eikä kumpikaan niistä ole ihmisen nimi.” Kaikki eivät lähde liikkeelle samalta viivalta. Joku pyristelee kaivossa, kun muut jo lentävät. Haave ihmisestä kuvaa pohjalla rämpivää poikaa ja ohi vilahtavaa rakkautta. Se on kertomus toivosta, toivottomuudesta ja hetkiin tarttumisen tärkeydestä. Se on suorasukainen kertomuskokoelma, joka on pirstaleinen, kuten kirjan päähenkilökin. ”Mutta sinä olit raikas kuin pakkasaamu. Lämmitin kohmeisia käsiäsi omillani. Tuntui, että pakahdun: hyvältä ja pahalta yhtä aikaa. Kyselit kaikenlaista. Nauroit ja istuimme siinä kun ulkona hämärtyi alkava ilta.” ”Helminä hajonneesta nauhasta päädymme kukin tahoillemme. Halusimme tai emme, kun emme halua tarpeeksi, emmekä mitään erityistä. Menemme ja menimme kevyesti pyörien.” Haave ihmisestä koostuu kertomuskokoelmasta ja musisoidusta äänikirjasta. CD:llä esiintyy Latistajat: Äänessä ja sanoissa Jarmo Stoor, soittimissa ja sävelissä Heikki Hallanoro. Nisperon Kahvilakirjat 2013

34 STIIKNAFUULIA

Pirjo Suvilehto

Jukka Tervo

Morfeuksen koirat

Heräämisiä suuren kellon sisällä

Pirjo Suvilehto on tutkinut unia ja unimatkoja analyyttisen psykologian ja jungilaisen individuaation näkökulmista. Morfeuksen koirat on hänen runoilijan retkensä tähän maisemaan, pimeään ja avaruudellisiin tiloihin, joissa nurkan takaa tulee koira, jolla on viesti. Tohtori Morfeus eläimineen voi asua sinussa ja minussa. Pitäisikö päästää irti – nichts verdrängen? Unessa olemme tosia itsellemme. Unessa riisumme kaiken joutavan ja tulemme ihmisiksi taas. Unessa kohtaamme Morfeuksen koirat ja Fobetorin. Unessa tulemme eläimiksi. Morfeuksen koirat johdattaa uneen. Runoilija Pirjo Suvilehto on kirjoittanut pimeästä; runon uneen ja unesta. Taiteilija Reijo Kärkkäisen kuvitus jakaa kirjailijan sielunmaiseman. Pirjo Suvilehto on työskennellyt toimittajana, kriitikkona ja kirjallisuuden läänintaiteilijana. Hän opettaa Oulun yliopistossa draamaa ja kirjallisuutta sekä toimii kouluttajana kirjallisuuden ja kirjoittamisen kentällä. Hän on julkaissut lastenkirjoja, runoteoksia ja tietokirjoja etenkin teestä. Väitöskirjassaan (2008) Suvilehto tutki luovan kirjoittamisen psyykkisiä ulottuvuuksia. ntamo 2013

Heräämisiä suuren kellon sisällä on Jukka Tervon kuudes runokokoelma. Kokoelma sukeltaa sinne, minne sanat eivät ole vielä ehtineet. Teos kuvaa pienen olennon aikamatkaa äitimaailman sisäavaruudesta kohti ulkoisen maailman realiteetteja, koulun ja todellisuuden kahleita. Runoissa laskeudutaan appelsiinimetsien ja auringontaskujen kautta maahisten uniin, mielisairaalan kylmyyteen ja vedenalaiseen avaruuteen. Heräämisiä suuren kellon sisällä on vuonna 2013 ilmestyvän Jukka Tervon Trilogian ensimmäinen osa. Jukka Tervo on oululainen musiikkiterapeutti, laulaja/lauluntekijä ja luennoitsija, joka tunnetaan erityisesti nuorten psykoterapeuttisen musiikkiterapian uranuurtajana ja kehittäjänä. Seitsemän kirjan lisäksi Tervo on julkaissut artikkeleita, esseitä ja tutkielmia elokuvan, musiikkiterapian, nuorisokulttuurin ja luovuuden alueilta niin kotimaisissa kuin kansainvälisissä julkaisuissa. Ivan Rotta & Co 2013


Jukka Tervo

IFA IFA on romaani menestyneestä rockmuusikosta, joka herää sairaalassa muistinsa menettäneenä. Valokuvat, kirjeet ja keskustelut vanhemman miehen kanssa avaavat ovet kadotettuun maailmaan. Kun muistot ja mielikuvat alkavat palautua, sisäinen matka menneisyyteen muuttuu vähitellen tarinoiksi niin kainuulaisesta kaivoskylästä kuin itärajan ylittävistä kaukopartiomiehistä, sotien jälkeisestä Pohjois-Karjalasta ja Hurriganes-uskonnosta. Luovuus ja nuoruus, yksinäisyys ja itsetuho kietoutuvat löytömatkan ympärille, jonka varrella kuunnellaan Dannyä, tavataan Olavi Virran kitaristi, valloitetaan maailma ja menetetään kaikki. Keskusteluista ja muistojen palapelistä kehittyy juonenkäänteiltään yllätyksellinen, populaarikulttuurin värittämä historiallinen romaani. Samalla se on tutkielma ihmisyydestä, ainaisesta rakkauden nälästä ja sen menettämisen pelosta. IFA on Jukka Tervon Trilogian toinen osa. Kolmas osa Ketä rakastamme, kun rakastamme Elvistä? ilmestyi elokuussa 2013. Ivan Rotta & Co 2013

Veera Vaahtera

Daniel Vaaratalvi

Rakkautta, vahingossa

Toivotalkoot

Rakkautta, vahingossa on romanttinen komedia Pihlasta, joka päätyy varmoiksi kuvittelemistaan valinnoista huolimatta odottamaan lasta yksin. Avomies Oton piti olla hyvä ihminen, luotettava kumppani ja taatusti tervehenkinen isäkandidaatti, mutta kun Pihla tulee raskaaksi, Otto häipyykin Intiaan meditoimaan. Onneksi on Torniojokilaakson mummola, jonne Pihla suuntaa kokoamaan voimiaan. Pohjoisen tyynnyttävä rauha paljastuu matkailumainosten kliseeksi, ja miehiä pyörii Pihlan piilopirtin lähimaastossa vaivaksi asti. Mutta onko heistä sen luotettavammaksi turvaverkoksi yksinäiselle äidille kuin masentuneiden äitien tukiryhmästä? Veera Vaahtera on oululaiskirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego. Näin Vanhatalo kuvaa viihteellistä kaksoisolentoaan: “Toivon, että Vaahterana kirjoittamani tarinat suovat naurun ja rakkauden turvaa kaipaaville lukijoille iloa. Olen tahtonut tehdä hyvin kirjoitettuja, riemukkaita ja romanttisia kirjoja, joiden kieli ei olisi kömpelöä tai ajatusmaailma kepeydestä huolimatta pinnallinen. Kirjoittajana saan voimaa siitä ajatuksesta, että keskellä elämän rasituksia ja suruja Veera Vaahtera -kirjat voivat tarjota muutaman tunnin lepoa ja hyvää mieltä.” Rakkautta, vahingossa on Veera Vaahteran toinen teos. Pauliina Vanhatalo on keväällä 2013 julkaissut myös novellin Viimeinen aalto Päivi Koiviston toimittamassa kokoelmassa Toivo (Tammi). Tammi 2013

Ristiriitainen, satiinin kiiltävä parodinen romaani vaikuttamisesta ja sen ihanuudesta - suurella liekillä - totta kai. Itsenäisellä ajattelijalla Aimo Mielosella on paljon sanottavaa, etenkin kun sairaudet riivaavat häntä. Aimo on kuitenkin toiminnan mies ja haaveilun hän ulkoistaa mielellään muille. Ketään ei jätetä kylmäksi, etenkin mitä tulee lämpöpumppuihin, Aimo Mielonen julistaa. Muuten kyllä kylmä hiki ja pelko peräsimen alla saattaa vaivata vielä yhtä sun toista. Olennaista on pelätä tai toivoa: Herran Jestas - mitä sieltä vielä tulee? Järki ja tunne taistelevat läpi matkan, mutta kumpi voittaa? Vai voittaako rakkaus? Sakun mielestä kyllä, mutta mitä sanoo Eeva? Asiat voi olla näinkin, vai voiko? Lue ja ota selvää, mitä kirja kertoo politiikasta, kirjoittamisesta, sairauksista, parisuhteesta, työhyvinvoinnista ja siinä sivussa - sijaisperhevalmennuksesta opiskeluiden keskellä. Aimo Mielosen elämä suurella liekillä on vaihtunut päihteistä pois - kohti taivasten valtakuntaa. Rukoilu on tästä jatkuva todiste, kiitos, Amen. Viha on poissa, vai onko? Kirja on marginaalinen ja erilainen. Sitä on myös Aimo Mielonen. Hän ei välitä vähääkään, mitä muut ajattelevat hänestä. Aimoa kiinnostaa lähinnä, mitä sinä ajattelet itsestäsi? Mitä sinä olet tehnyt? Mistä sinä suutut, mistä ärsyynnyt? Mitä se kertoo sinusta? Oletko voiman oikealla vai väärällä puolella? Kiitos ja anteeksi, Aimo kuittaa. Olkaa hyvä - matka jatkuu... Nordbooks 2013

STIIKNAFUULIA

35


Jatkoa edellisestä numerosta...

36 STIIKNAFUULIA

Jatkuu.

Sarjakuvanovelli. 2. palkinto Kemin valtakunnallisessa sarjakuvakillpailussa 1988. Julkaistu Oi Kuu -antologiassa 1988 sekä Ilpo Koskela: Aleks Revel -sarjakuva-albumissa vuonna 1997.

OSKARI MIILU

© Ilpo Koskela 1988.


© Jii Roikonen STIIKNAFUULIA

37


PIA RONKAINEN

Muistilista kirjoita heräämisestä säätiedote hiljaisuus olkoon otsikko olento jossa ilo asuu pellon olemus aika lumi korva kirjoita huone levitä se maahan ripusta puiden oksiin harjaa oravan turkkiin ripottele linnuille hahmotelma hänestä joka yhä vähemmän piittaa puheesta hahtuvista jalkapöytien kartoista

© Lauri Ahtinen

38 STIIKNAFUULIA


Tervatontut tulevat. Tavataan Taivalkoskella!

Nordbooks

Kutsu kirjailija kylään Oulussa asuu runsaat 50 kirjailijaa; prosaisteja, runoilijoita, lasten- ja nuortenkirjailijoita, rikoskirjailijoita, tietokirjailijoita, viihdekirjailijoita, sarjakuvataiteilijoita... Moni meistä tekee mielellään kirjailijavierailuja esimerkiksi kouluihin, lähikirjastoihin tai yrityksiin. Haluaisitko järjestää luentotilaisuuden, runoillan, kirjakutsut tai saada vaikkapa lukupiiriisi vierailulle oikean kirjailijan? Älä arkaile vaan kutsu kirjailija kylään. Kirjailijan palkkiosta voit sopia suoraan kirjailijan kanssa tai hoitaa palkanmaksun kätevästi esimerkiksi Lukukeskuksen kautta: www.lukukeskus.fi Lähikirjallisuutta suosimalla säästää myös matka- ja majoituskuluissa. Kirjailijavierailuja tekevien paikallisten kirjailijoiden listan löydät Oulun kirjailijaseuran nettisivuilta: www.oulunkirjailijaseura.fi STIIKNAFUULIA

39


Oulun kirjailijaseura ry toivoaa Stiiknafuulian lukijoille Hyvää Joulua ja Onnellista Uua Vuoa!

Stiiknafuulia10-11  

Pohjois-Suomalainen kirjallisuuslehti. Northern Finnish literary magazine.

Stiiknafuulia10-11  

Pohjois-Suomalainen kirjallisuuslehti. Northern Finnish literary magazine.

Advertisement