Maasta ja merestä Oulunsalon Kylänpuolella sijaitseva Kurikan perintötalo oli Kurikoiden omistuksessa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Talon vaiheita käydään läpi suhteellisen laajasti. Samalla kirjassa selostetaan niitä olosuhteita, missä talon asukkaat joutuivat elämään. Suvun vaakunaan otettu tunnus: Maasta ja merestä, kuvaa ytimekkäästi Kurikoiden elämänpiiriä ja reunaehtoja. Kurikan talo on vaihdellut kooltaan, se on halottu kahteen osaan 1773 (tai ehkä jo1750-luvulla). Isossajaossa talot nimettiin: Ojakurikka ja Kangaskurikka. Tuolloin Kurikassa oli yhteensä maata 188 ha, josta viljeltyä 46 ha. Erinäisten kauppojen ym. vaiheiden jälkeen 1800-luvun lopulla, kun Kurikka myytiin suvun ulkopuolisille, maata oli 529 ha, josta viljeltyä 74 ha. Kirjan tekijän mukaan Kurikka ei ollut poikkeuksellisen iso Oulunsalolaiseksi tilaksi. Kurikassa talon nimi on määrännyt ihmistenkin nimen. Niinpä taloon tullut vävy on ottanut Kurikan nimen ja luopunut siihenastisesta sukunimestään. Niin teki Liisa Matintytär Kurikan puoliso Matti Knuutinpoika (1690–1754), samoin kuin Priita Kurikan aviomies Matti Matinpoika, jonka aiempi nimi oli Sarkkinen. Matti Matinpojan isä oli muuttunut Sarkkiseksi mentyään naimisiin ja ryhdyttyään kotivävyksi. Alun perin hän oli Kaakinen.
Nimien määräytyminen Juhani Kurikka antaa kirjassa myös sukututkimusneuvontaa. Etunimien johtuminen Raamatun henkilöiden nimistä kerrotaan esimerkein. Samoin Pohjanmaan sukunimien kulkeminen talon nimen perusteella, ja jopa niin että piiat ja rengitkin saattoivat käyttää talon nimeä. Lapsen etunimi annettiin niin, että vanhin poika sai isän isän nimen, vanhin tytär sai isän äidin nimen, toinen poika sai äidin isän nimen, toinen tytär sai äidin äidin nimen jne. Sukukirja Oulunsalon Kurikoista on huolellisesti tehty. Tarina etenee luontevasti ja talon sekä suvun vaiheet kerro-
taan niin, että ulkopuolinenkin ne tajuaa. Kirjassa on hyvä kuvitus, karttoja on sekä itse kirjassa, että kirjan sisäkansissa. Sukutaulujen lukuun opastetaan selkeillä piirroksilla, mitkä opastavat oikeiden sukutaulujen löytämiseen. Kirjan alussa olevien esipuheiden mukaan kirjaa on hiukan korjattu jokaiseen painokseen. Samalla Juhani Kurikka kiittää niitä, joiden tutkimustuloksia hän on hyödyntänyt. Näitä ovat Sisko Pölönen, Saini Alha, Liisa Jaakkola ja Martti Lindström sekä Juhani Koskela. Lopputulosta voi pitää onnistuneena.
Kellankosken koulu – eli aikansa ja kuoli
Pirkko Saarinen, Eira Kukkonen, Timo Nissinen, Risto Rossi: ”Ahoniemen Akatemia” Kellankosken kansakoulu. Jyväskylä 2014. 151 sivua. ”Olipa kerran kyläkoulu, aikansa eli ja sitten kuoli. Sen pituinen se.” Konneveden kunnan Kellankosken kansakoulun toiminnasta kertovan kirjan takakanteen on kirjoitettu tällainen yhteenveto. Lausahdus kuvaa hyvin kirjaa ja sen kuvaaman alueen kehitystä; ensin perustettiin koulu, se toimi noin 40 vuotta, sitten oppilaat loppuivat ja nyt kuusissakymmenissä olevat entiset oppilaat eri puolilta Suomea kokoontuivat muistelemaan kouluaan ja lapsuuttaan.
Juhlakirja meidän kyläkoululle Konneveden kunta perustettiin 1922. Samana vuonna pidettiin ensimmäinen Kellankosken kansakoulun johtokunnan kokous; johtokunnan oli entisen emäkunnan Rautalammin johto ehtinyt nimetä valmiiksi. Ehkä Rautalammilla oli ehditty antaa koulupiirille jo nimikin, koska jos paikalliset olisivat päässeet nimen antamaan, koulu olisi varmasti ollut Rossinkylän kansakoulu. Vakuudeksi koulun ensimmäisessä johtokunnassa oli kolme Rossia kuudesta jäsenestä. Itse koulu aloitti toimintansa 1923 Jokelan talon tuvassa. Oman koulurakennuksen se sai vuotta myöhemmin. Koulu toimi reilut 40 vuotta; se lopetti toimintansa 1965. Niinpä helluntaina 2015 oli aika muistella koulun toimintaa, opettajia ja oppilaita. Paikalle Ahoniemeen tuli 120 entistä oppilasta nauttimaan ohjelmasta ja tapaamaan entisiä koulukavereita. Juhlan kunniaksi julkaistiin myös kirja, joka koostuu entisten oppilaiden muisteluksista, lyhyistä historiikeista ja erittäin suuresta määrästä valokuvia. Kirja Kellankosken kansakoulusta eli Ahoniemen Akatemiasta syntyi Konnevedellä kesiään viettävän professori-emerita Pirkko Saarisen kuulemien tarinoiden sytyttämänä. Kansakoulu oli muutettu Konneveden seurakunnan leirikeskukseksi, joka tarjoaa tilat vaativampienkin tilaisuuksien järjestämiseen. 2012 sotaveteraanien kuoron konsertissa kitaran soittaja asettui nurkkaan ja ilmoitti, että ”tämä on minulle niin tuttu paikka”. Tästä lähti satunnaisten tapaamisten ketju, joka johti siihen, että koulumuistoja alettiin kerätä talteen. Tavoitteeksi selkeni kirjan julkaiseminen. Konneveden aktiivinen kotiseutuyhdistys lähti mukaan ja hankki EUrahoitusta kirjan painamiseen. Tämän ansiosta kaikille koulun entisille oppilaille voitiin antaa ilmainen kirja käteen. Kirjan toimituskuntaan prof. Saarisen lisäksi merkityt kolme henkilöä Eira Kukkonen, Timo Nissinen ja Risto Rossi ovat
Jatkuu sivulla 31 >> SUKUVIESTI 1· 2016
29