Sukuviesti 4/2020

SUKUVIESTI

4 2020

Sukuseurojen, sukututkimuksen, historian ja kulttuurin aikakauslehti

Ihmissydämet eivät käy tutummiksi, mutta syntymäseudullani tuoksuvat kukat samalta yhä.

- Tsurayuki -

4 2020

SISÄLTÖ

3 Pääkirjoitus 4 Evakkouden ylisukupolvisia kaikuja, Nora Savolainen

8 10 12 17 18

helpommin verkosta

23 Laaja tutkimushanke selvittää suomalaisten vaiheita Venäjällä vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen

Kukkivat omenapuut ja syreenit, Eine Kuismin Kolmen hevosvoiman kesälomareissu, Jaana Härmä

24 Nukkuiko lapsesi tai lapsenlapsesi

Viikingin paluu, Markku Ruuskanen

25 Millainen oli rautaesiripun jakama Eurooppa?

Ruuskan sukukirjan kolmososan uusi painos julkaistu, Markku Ruuskanen SSK:n hallituksen jäsen esittäytyy, Anna-Liisa Tenhunen

19 Sukulehtikilpailu 2019–2020 20 SSK:n hallituksen jäsen esittäytyy, Risto Pentikäinen

21

22 Vanhat Suomen kartat löytyvät nyt

Korona muutti Vähäkangas sukuseuran suunnitelmat, Minna Latvala

äitiyspakkauksessa?

Jaa muistosi kylmästä sodasta

25 Minnen och erfarenheter av Kalla kriget 26 Lukunurkka: ”Paljon niitä siel’ ol” 27 Lukunurkka: Recept och råd från 1700-talet 28 Lukunurkka: Esoteria ja okkultismi valtasivat Suomen 1800-luvun lopulla

29 Lukunurkka: Suvun salaisuuksien jäljillä 30 Lukunurkka: Seilin lasipullot veivät

yhteiskunnan kadottaman naisen jäljille

30 Lukunurkka: Homo Fennicus johdattaa

suomensukuisten kansojen syntysijoille

31

Lukunurkka: Talvisodan pimeä puoli

Kannessa: ”Ihmissydämet eivät käy tutummiksi, mutta syntymäseudullani tuoksuvat kukat samalta yhä”, Tsurayuki. Kuva: RitaE / Pixabay.

SUKUVIESTI JULKAISIJA Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry 41. vuosikerta TOIMITUS Vastaava toimittaja: Eine Kuismin Toimitus ja taitto: Mediaosuuskunta Liiteri YHTEYSTIEDOT (Toimitus, tilaukset ja ilmoitusmyynti) Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450, sukuviesti@suvut.fi www.suvut.fi/sukuviesti

ASIANTUNTIJA­NEUVOSTO professori Anto Leikola ylilääkäri Matias Eronen taidehistorioitsija Virve Heininen fil. maist. Kirsti Kesälä-Lundahl professori Juha Pentikäinen

HINTA Vuosikerta 50 € Kannatusjäsenen kestotilaus 45 € Irtonumero 11 €

PAINOPAIKKA KTMP Group Oy, Vaasa

AIKATAULU 2020 Nro Ilmestyy 1/20 vk 7 2/20 vk 16 3/20 vk 25 4/20 vk 40 5/20 vk 50

Viisi numeroa vuodessa ISSN 0357–9422

Kulttuuri- mielipide- ja tiede­lehtien liiton Kultti ry:n jäsen

ILMOITUKSET Sukuseurojen Keskusliitto SSK ry

Aineisto Varaukset 10.1.

7.1.

6.3.

21.2.

8.5.

24.4.

21.8.

7.8.

30.10.

16.10.

PÄ Ä K

Sukuseurojen keskusliiton yhdistetty kevät- ja syyskokous pidetään 7.11.2020 kello 15 Espoon Leppävaaran Sellon kirjaston Akseli-salissa Kokoukset pidetään tämän hetken tietojen perusteella mahdollisimman turvallisesti siten, että huomioimme turvavälit ja käytämme kasvomaskeja sekä huolehdimme käsihygieniasta. Tarjoiluna poikkeuksellisesti ainoastaan pullovettä. Pahoittelemme tiukkoja rajoituksia, mutta haluamme varmistua, ettemme vaaranna kenenkään osallistujan terveyttä.

Tilaisuuteen voi osallistua etänä Teamsin kautta. Teams-ohjeet lähetetään kaikille osallistujille hyvissä ajoin ennen kokousta.

Ilmoittautumiset 2.11. mennessä liiton toimistolle toimisto@suvut.fi.

IR

Vain epävarmuus on varmaa

JO

I T US

Tässä numerossamme käsittelemme mm. karjalaisuutta. Se ei suinkaan ole katoavaa kansanperinnettä minkä voimme teksteistäkin havaita. Haluamme onnitella hyvää yhteistyökumppaniamme Karjalan Liittoa, joka täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Liiton toiminnalle on edelleen tarvetta, siispä toivotamme paljon virkeitä vuosia kaikille Karjalan Liiton järjestöille ja ennen kaikkea Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liitolle. Tämän eriskummallisen vuoden jälkeen pääsemme toivottavasti jatkamaan yhteistyötä monin eri tavoin.

Hellä Neuvonen-Seppänen avasi Pandoran lippaan väitöskirjallaan evakkolasten elämästä ja muistoista. Tästä se lähtee, me evakkojen lapset olemme saaneet äänen ja nyt ryhdymme sitä käyttämään.

Tämä vuosi on ollut todella poikkeuksellinen. Muutoksia muutosten perään eikä vieläkään ole mitään varmaa, koska pääsisimme lähellekään entisiä aikoja, jolloin saimme kokoontua ja matkustella vapaasti ilman koronaviruksen pelkoa. Tällä hetkellä meillä Suomessa sairastumisluvut ovat nousussa, mutta samaan aikaan ollaan lieventämässä matkustusmääräyksiä. Vastakkain tuntuvat olevan talous ja terveys, toivotaan, että saadaan jonkinlainen tasapaino aikaiseksi eikä turhia takapakkeja tule.

Hyvää syksyä!

Eine Kuismin pääsihteeri

Seuraavassa numerossamme julkaisemme lukijoidemme, yhteistyökumppaneidemme ja tukijoidemme joulutervehdyksiä ja onnitteluja 40-vuotiaalle Sukuseurojen keskusliitolle.

Tervehdykset julkaistaan myös kotisivuillamme ja Face­book-sivuillamme.

Voitte lähettää tervehdyksenne sähköpostilla osoitteeseen toimisto@suvut.fi.

Tervehdyksen hinta: Yksityishenkilöt 20 €, jäsenseurat 50 €, muut yhteisöt 100 €.

Maksun voi suorittaa Sukuseurojen keskusliiton tilille FI67 2290 3800 002148.

Viestikenttään voitte laittaa tervehtijän tiedot. Kiitos tuestanne!

SUKUVIESTI 4 · 2020

3

Evakkouden ylisukupolvisia kaikuja Teksti: Nora Savolainen, kuvat: Hellä Neuvonen-Seppäsen arkisto

Savon sydämessä pieni Hellä-tyttö ihmetteli koko lapsuutensa sitä, kuka hän oikein on. Evakkoäidin tytär luki innokkaasti äidin sota-ajan päiväkirjaa ja Karjala-kirjaa sekä katseli valokuvia ja haaveili Karjalasta.

Hellä Neuvonen-Seppäsen äiti Aleksandra Neuvonen (o.s. Porali) oli yksi niistä noin neljästäsadasta tuhannesta karjalaisesta, jotka pakenivat sotaa juhannuksen aikaan vuonna 1944 mesimarjojen kukkiessa Laatokan meren rannoilla. Sodan jälkeen hän yritti selviytyä vieraassa kulttuurissa vieraiden katseiden alla.

– Minusta tuli evakon lapsi. Kun lapsena kyselin äidiltäni karjalaisuudesta, en ymmärtänyt sodan ja sen seurausten merkitystä perheemme elämään. Äitini oli lapsuudessani usein alakuloinen eikä hän aina jaksanut olla läsnä meille. Hän pakeni ahdistustaan kovaan työntekoon. Minä elin puolittain mielikuvitusmaailmassa. Se oli selviytymiskeinoni.

Vasemmalta äidin sisarukset Johannes, Marina, Klaudia, Aleksandra (äitini), Julia, Viktor.

Edessä isoäitini Maria ja isoisäni Vasili sekä Anastasia.

4

SUKUVIESTI 4 · 2020

Hellä oli erityisen kiinnostunut isotädistään, Pelagiasta, joka oli lähetetty lapsena Krasnostokin luostariin nunnaksi. Hellästä tuntui ikään kuin isotäti olisi lähettänyt koko perheelle suojeluksensa. Karjalaisuus näyttäytyi jollain tavalla mystisenä. Hellän äiti Aleksandra ei juuri puhunut lapsuudestaan. Kuitenkin Hellä koki ikävää Karjalaan jo pienenä, vaikkei ollut koskaan käynyt siellä. Tunne oli siirtynyt äidiltä tyttärelle – kuin vaistonvaraisesti.

– Jossakin muualla on jotakin muuta, kuin mitä on tässä. Jotain mitä kaipaa. Tämä on yleistä evakkojen lapsilla. Kiinnostus karjalaisuuteen on säilynyt mielessäni läpi elämäni.

Menetetyn Karjalan valot ja varjot Karjalatutkimusta on tehty vuosien saatossa eri tieteenaloilla. Silti siirtokarjalaisten ja erityisesti heidän lastensa tunnekokemukset ovat jääneet tutkimuksissa vähälle huomiolle. Kasvatustieteen maisteri Hellä Neuvonen-Seppänen halusi nostaa evakkojen lasten kokemukset esille ja eläviksi.

Neuvonen-Seppäsen väitöstutkimus Menetetyn Karjalan valot ja varjot: Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella elokuun lopussa.

Tutkimusaineisto käsittää muun muassa 18 evakon lapsen, viiden evakon ja kuuden evakon lapsenlapsen haastattelut sekä tutkijan oman äidin isän puoleisen, salmilaisen Poralin suvun tarinan. Väitöskirjassa kulkee autoetnografinen säie, jossa tutkija kertoo äitinsä karjalaisen suvun kertomuksen lisäksi myös omista kokemuksistaan evakon lapsena.

– Karjalaa koskevassa tutkimuksessa siirtokarjalaisten traumaattisista tunnemuistoista kirjoittamista on vältelty. Karjalatutkijat ovat halunneet mennä eteenpäin ja ovat sitä mieltä, että menetyspuheen sijaan tutkijoiden pitäisikin jo lähteä etsimään vaihtoehtoisia tulkintoja menneestä. Olen toista mieltä.

Halusin nostaa tutkimukseni keskiöön nimenomaan evakkojen lapset. Vanhemman tarina ei ole vain vanhemman, vaan siirtyy osaksi lapsen tarinaa. Tavoitteena oli löytää kertomusten ja henkilökohtaisten sisäisten tarinoiden avulla laajempi kollektiivinen tarina siitä, keitä evakkojen lapset ovat.

Väitöskirjassa etsittiin evakkojen lasten yhteisiä kokemuksia jaettujen sisäisten tarinoiden avulla. Hellä Neuvonen-Seppänen nimesi sisäiset tarinat suhteessa lasten siirtokarjalaisuuteen seuraavasti: Olen karjalainen, Kotini on Karjalassa, Kannan karjalaista kulttuuriperimää, Etsin kunnes löydän Karjalan ja Karjala ei kuulu minulle.

Lapsuudenperheeni. Vasemmalta Helena, Vesa, isäni Toivo, äitini Aleksandra, minä ja Hellevi. Äidin sylissä Juha.

SUKUVIESTI 4 · 2020

5

Evakkovanhemman kaipuun ja juurettomuuden vaikutuksia lapsiin Tutkimuksessa evakkojen lapset arvioivat evakkovanhempansa karjalaisuutta ja sitä, miten siirtokarjalaisuus näkyi kotona sekä konkreettisesti että kodin ilmapiirissä. Lisäksi he pohtivat omia karjalaisuuden ja siirtokarjalaisuuden lapsuudenkokemuksiaan ja sitä, miten ne yhä näkyvät aikuisuudessa.

– Evakoihin on usein liitetty erinomaisen sopeutumisen kertomus, joka on myös osaltaan vaientanut heidän lastensa aitoja kokemuksia ja tunteita. Sopeutumisen korostaminen ja valtatarina on antanut jälkikasvulle liian vähän elintilaa heidän tunneilmaisulleen suhteessa karjalaisuuteen ja siirtokarjalaisuuteen.

Lapset ovat kuitenkin kokeneet vanhempiensa tuskan Karjalan menettämisestä ja eläneet sen surun ja ahdistuksenkin keskellä. Vanhemmat eivät välttämättä ole ymmärtäneet tai tiedostaneet oman tuskansa ja juurettomuuden kokemuksiensa vaikuttaneen tunnetasolla myös heidän lapsiinsa.

Kulttuurista perintöä Siirtokarjalaisilta evakoilta siirtyi lapsille sekä valoa että varjoja – kulttuurista rikkautta ja evakkouden taakkaa. Evakon lapsen elämää valaisevat karjalaiset myönteiset ominaisuudet, kuten yhteisöllisyys, iloisuus ja myönteinen asenne elämään sekä myös neuvokkuus ja kekseliäisyys. Taakaksi saattoi muodostua esimerkiksi evakkovanhemmalta opittu selviytymisisstrategia: tarve miellyttää muita, jotta tuntisi itsensä hyväksytyksi.

– Useilla evakkojen lapsilla on tunnekokemus siitä, kuin jotain puuttuisi elämästä. Jotain muuta pitäisi olla. Joku sanoi, että kokee syntyneensä väärälle planeetalle.

Kaipuu Karjalaan tai jonnekin muualle ja jopa juurettomuus näyttivät usein siirtyneen evakon lapselle.

Jotkut ovat matkustaneet paljon, kuin etsien jotain puuttuvaa. Karjalaan paluun sijaan lapset ovat matkustelleet ulkomailla tai tehneet siellä töitä. Eräs tutkimukseen vastannut evakon lapsi on kokenut elämäntyönään Karjala takaisin -toiminnan.

Vaikutuksia ammatillisiin valintoihin Siirtokarjalaisuus koostuu monenlaisista tunteista liittyen sotaan, kodin menettämiseen, evakkomatkoihin ja vähittäiseen sopeutumiseen uudelle asumispaik6

SUKUVIESTI 4 · 2020

Hellä Neuvonen-Seppänen väitöstilaisuuden jälkeen. Vasemmalla kustos professori Vilma Hänninen Itä-Suomen yliopistosta ja oikealla vastaväittäjä dosentti Tuija Saresmaa Jyväskylän yliopistosta. Kuva: Elina Kuismin.

kakunnalle. Näiden tunnekokemusten siirtymisellä on ollut vaikutuksensa myös muun muassa evakkojen lasten ammatillisiin valintoihin. Se näkyy joskus vaihtelunhaluna ja värikkäänä urapolkuna. Yhteisenä nimittäjänä on halu kokea uutta.

– Voisi myös sanoa, että tietynlainen levottomuus on vaikuttanut toisinaan myös ihmissuhteisiin ja kykyyn sitoutua. On ollut ehkä helpompi jättää kaikki taakseen ja aloittaa alusta.

Karjalapiireissä on paljon puhuttu siitä, miksi niin moni evakon lapsi on auttamistyössä.

– Uskoisin, että tässä on osin taustalla peritty malli evakkovanhemman hyväksytyksi tulemisen tarpeesta.

Se on ollut selviytymiskeino muuttuneissa olosuhteissa. Loputtomassa palvelemisen asenteessa piilee myös loppuun palamisen vaara. Auttamistyöhön saattaa johtaa myös se, että evakkovanhemman kokemukset ovat opettaneet lapsille empatiaa huonompiosaisia kohtaan.

Hellä Neuvonen-Seppäsen toiveena on, että karjalainen kulttuuriperintö ja karjalaisuuden tunne saisivat säilyä tulevillakin sukupolvilla. Tuore tohtori iloitsee kesän lopulla valmistuneesta väitöstutkimuksestaan.

– Olen elänyt tätä hetkeä varten koko elämäni, hän sanoo hymyillen. ❧

Harvinainen aihe. Uskomaton suorastaan, kun ajatteli sitä julkista hiljaisuutta, joka karjalaisia oli asuttamisvaiheen jälkeen ympäröinyt. Siis oikeastaan silloin, kun tutkimuksen ajan olisi pitänyt alkaa.

Mutta silloin alkoikin uudelleen orientoitumisen aika, eikä keskustelu karjalaisista sopinut enää siihen.

Kun ei tiedetty, mitä ne olisivat ykskaks höläyttäneet virallisesti ohjelmoidun keskustelun lomaan. Alkaneet vaikka puhua tunteista. Sopeutuvaisia ne oli-

vat ja yksityisesti käyttökelpoisia, ja yritteliäitä. Ties vaikka olisivat mullistaneet kirjakielen ja kaapanneet hurjuuspäissään vanhat runot takaisin karjalaisten nimiin.

Ei. Karjalaisista ei saanut tehdä numeroa. Sellainen oli ollut kirjoittamaton laki sodan jälkeen ja sitä oli noudatettu tarkkaan.

Eeva Kilpi: Elämän evakkona (WSOY 1983)

Hellä Neuvonen-Seppäsen sosiaalipsykologian alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin 29. elokuuta Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Kuva: Elina Kuismin.

Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa Kuopiossa tarkistettiin 29.8.2020 KM Hellä Neuvonen-Seppäsen sosiaalipsykologian alaan kuuluva väitöskirja Menetetyn Karjalan valot ja varjot. Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Tuija Saresmaa Jyväskylän yliopistosta sekä kustoksena professori Vilma Hänninen Itä-Suomen yliopistosta.

Tilaisuuden aluksi Neuvonen-Seppänen kertoi väitöskirjansa syntyvaiheista ja motiiveista kirjan tuottamiseen.

Väitöskirjassa etsittiin vastauksia siihen, missä määrin karjalaista kulttuuria on siirtynyt ylisukupolvisesti evakkojen lapsille lasten oman elämän kertomuksiin ja miten evakkojen siirtokarjalaisuuteen liittyvät tunnekokemukset ja selviytymisstrategiat näkyvät heidän lastensa kertomuksessa. Neuvonen-Seppäselle oli kymmenvuotisen tutkimustyön aikana vahvistunut ajatus, että evakkojen lapset ansaitsevat oman kertomuksensa. Väitöskirjan tutkimus-

aineisto käsitti 18 evakon lapsen, viisi evakon ja kuusi evakon lapsenlapsen dialogis-narratiivista haastattelua. Lisäksi aineistoon sisältyi tutkijan sukulaisten haastatteluja.

Neuvonen-Seppänen totesi, että kyseessä ei ole ainoa totuus vaan yksi mahdollisuus todellisuudesta. Hän oli saanut kritiikkiä siitä, että kirjoittaa omista kokemuksistaan. ”Miksi omat kokemukset eivät voisi olla tutkimusaineistoa?” ihmetteli tutkija itse. Tutkimus käsittelee vierautta ja ulkopuolisuuden kokemuksia, lukijan ei siis tarvitse olla evakon lapsi samaistuakseen haastateltavien tarinoihin. Hellä palasi sodanjälkeisen ajan ilmapiiriin toteamalla, että karjalaista kulttuuria ei olisi saanut pyrkiä hävittämään yhteiskuntarauhan vuoksi.

Vastaväittäjä, dosentti Tuija Saresmaa oli vakuuttunut siitä, että Neuvonen-Seppäsen työllä on paikkansa Karjala-tutkimuksen kentällä. Väitöskirja muistuttaa meitä siitä, kuinka aina on lähdetty. Evakkoja jälkipolvineen on yli miljoona eli mitä ilmeisimmin aihe ei ole SUKUVIESTI 4 · 2020

7

loppuun kaluttu. Väitöskirjassa käsitellään myös ortodoksisuutta ja evakkojen lasten ammatillisia valintoja, niihin ei kuitenkaan rajallisen ajan puitteissa ehditty väitöstilaisuudessa syventyä.

Saresmaa toi esiin väitöskirjasta mieleen nousseita kysymyksiä mitä pitää sisällään termi evakon lapsi, mitä karjalaisuus oli ennen sotia, mitä karjalaisesta kulttuurista on jäljellä nykyisin ja mikä on evakkouden vaikutus evakkojen lapsiin? Vastauksia löytyy haastateltavien kommenteista sekä Neuvonen-Seppäsen omista analyyseista, mutta pohdintaa riittää vielä tulevillekin tutkijoille. Vastaväittäjä piti ilahduttavana, että kirjan nimen mukaisesti evakkojen lasten elämään sisältyi myös paljon valoja, kaikki ei suinkaan ole ollut varjoissa elämistä.

Saresmaa nosti pariin kertaan esille vertailun evakkojen ja nykyisten pakolaisten välille, hän olisi toivonut sitä käsiteltävän työssä enemmän. Neuvonen-Seppänen perusteli pakolaiskysymyksen poisjättöä aiheen arkaluontoisuudella ja halullaan nostaa evakkojen lapset esille työssään. Aikanaan karjalaisia ei kaikkialla pidetty oikeina suomalaisina ja Neuvonen-Seppänen arveli, että vielä tänä päivänä vertailu saattaisi nostaa aiempia haavoja pintaan. Saresmaa hyväksyi väittelijän perustelut, mutta toivoi, että aiheeseen palattaisiin myöhemmin uudelleen, koska kaikkea sitä, mikä herättää vastarintaa, kannattaa ehdottomasti tutkia tarkemmin.

Tilaisuuden lopuksi pohdittiin stereotypioita eli ovatko karjalaiset tietynlaisia ja voiko tutkija johdatella haastateltavaa vastaamaan jollain totutulla tavalla?

Hellä Neuvonen-Seppänen kertoi asettaneensa kysymykset niin, etteivät ne johdattelisi vastaajaa mihinkään tiettyyn suuntaan. Hän totesi, että karjalaisille sodan kokemukset ovat kaikille yhteisiä ja he tuntevat vahvaa yhteisyyttä. Toki jokainen on yksilö. Sukujuuria tutkimalla voi päästä lapsuuden kokemuksiin. Tutkimuksessa kerrotut tarinat ovat kuva senhetkisestä todellisuudesta, myöhemmin kuva saattaa muuttua.

Karjala-tutkimus on pidetty näkymättömissä ja myös evakkojen lapset ovat olleet näkymättömiä.

Neuvonen-Seppänen toteaa omassa loppuarvioinnissaan: ”Samojen lapsuuskertomusten merkitystä elämän eri vaiheissa ei ole riittävästi tutkittu. Kiinnostavaa on, miten kertomus muuttuu, kun ymmärrys itsestä muuttuu.”

Hellä Neuvonen-Seppänen: Menetetyn Karjalan valot ja varjot – Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 226. Kuopio 2020.

8

SUKUVIESTI 4 · 2020

Kukkivat omenapuut Hellä Neuvonen-Seppäsen väitöskirja ja väitöstilaisuus herättivät paljon tunteita, ajatuksia ja muistoja. Nautin väittelijän ja vastaväittäjän mutkattomasta esiintymisestä ja olisin jaksanut kuunnella heidän keskusteluaan vielä tuntikausia. Tuija Saresmaa oli varmasti paras mahdollinen vastaväittäjä, niin hyvin keskustelu soljui.

Matkustimme tyttäreni kanssa väitöstilaisuuden jälkeen Kuopiosta Savitaipaleelle, jossa on toinen mummolani. Siellä asuivat äitini vanhemmat, mummo ja pappa, sekä äidin nuorin veli ja yksi serkuistani.

Matkalla tyttäreni kyseli minulta, kuinka minun lapsuuskodissani suhtauduttiin karjalaisuuteen ja evakkouteen. En muista, että se olisi ollut mitenkään erikoinen asia eikä sitä ainakaan salailtu. Isäni oli lähtöisin Säkkijärveltä ja äitini Etelä-Karjalasta eli kummankin kodit olivat aika samoilla seuduilla.

Mieleeni muistuivat vierailut sukulaisten ja muiden evakoiden kodeissa. Oma lapsuudenkotini täyttyi iloisesta puheensorinasta vanhempieni merkkipäivinä, myös nimipäivät kuuluivat juhlittavien päivien joukkoon. Vieraanvaraisuus oli itsestäänselvyys eikä kyläilykutsuja tarvinnut odottaa, mentiin ja tultiin kun siltä tuntui.

Toinen mummolani oli Vainikkalassa, siellä asuivat isäni vanhemmat, mamma ja pappa. Karjalaisuutta pohtiessani huomasin, että tosiaan, ei minun Vainikkalan mammani ollut ollenkaan mikään stereotyyppinen iloinen karjalainen, vaan enempi sellainen hiljainen puurtaja. Kiltti ihminen, jonka luokse lapsenlapset olivat aina tervetulleita. Vuorottelinkin kaikki kouluaikojen loma-ajat Savitaipaleen ja Vainikkalan välillä.

Vainikkalassa kuljin mamman mukana maatalon töissä, ja mamma kertoi tarinoita Säkkijärven Timperilästä. Hän kertoi omenapuista ja syreeneistä, jotka aina keväisin niin sorjasti siellä Karjalassa kukkivat.

Hiukan surullisena nyt mietin, ettei mammalla koskaan ollut mahdollisuutta palata katsomaan istuttamiaan puita sinne Timperilään.

Minä sen sijaan voin kuljeskella muistelemassa Savitaipaleella mummolan pihalla, että tuossa kasvoi kultapalloja ja tuossa pioneja. Vähän harmitellen huomaan syreenien vallanneen juhannusruusujen paikat, saisikohan niitä vielä virkoamaan? Tuossa oli leikkimökki, jonka isäni rakensi minulle ja serkulleni. Tuolla alhaalla oli vanha savusauna, jonka nokisen ikkunan kävin nappaamassa leikkimökkiin rikki mennen

ja syreenit ikkunan tilalle. Tuon uudemman saunarakennuksen seinän tuoreeseen maaliin iskin pienet käteni.

Kodin ja koko kyläkunnan menettäminen selittää mamman surumielisyyden, jota en silloin lapsena ymmärtänyt, mutta jonka nyt muistan ja ymmärrän selkeästi.

Olen suuresti kiitollinen isovanhemmilleni, että olen voinut viettää aikaani heidän kanssaan enkä koskaan tuntenut olevani heille vaivaksi. Noina aikoina minuun on kylvetty kiinnostus vanhoja asioita ja historiaa kohtaan – niihin olen saanut paneutua niin harrastuksissa kuin työssänikin.

Joitakin vuosia sitten löysin isäni serkun Facebookin kautta. Hän muisteli tapausta, jossa isänsä, mammani veli, oli laittanut heidän Vihdissä sijainneen kotitalonsa myynti-ilmoituksen Maaseudun Tulevaisuuteen. Lehden ilmestymisen jälkeen tuvan oveen koputettiin ja Hiljamammani astui tupaan huudahtaen heti ovelta: ”Elä sie Uukka myö lapsiltas kotia!” Taloa ei myyty ja se on edelleen saman suvun hallussa.

Mamman matka Vainikkalasta Vihdin Selkin kylään taittui tuohon aikaan usealla eri kulkuneuvolla. Hän kuitenkin koki asian niin tärkeäksi, että ihan yksin lähti matkaan kuin Niskavuoren emäntä ikään. Myöhemmin jos joku kysyi, mitähän Vainikkalaan kuuluu, Pönnin perheessä oli tapana vitsailla, että laitetaan Maaseudun Tulevaisuuteen ilmoitus niin kohta tulee Hilja kertomaan mitä kuuluu.

Eine Kuismin

Säkkijärveltä alkanut pitkä evakkotaival eri puolille Suomea päättyi Vainikkalan Saarensuuhun. Kuvassa edessä isäni vanhemmat, isovanhempani Hilja o.s. Pönni (s. 30.8.1899, k. 26.10.1977) ja Matti Mäkelä (s. 27.4.1893, k. 15.10.1969) rakenteilla olevan uudisrakennuksen edessä. Talkoolaisina isäni sisaruksia.

Välirauhan aikaan Säkkijärven Timperilän asukkaat pääsivät takaisin kotikyläänsä. Kylän keskelle ehdittiin rakentaa mamman äidin Katriina Pönnin talo. Mamman ja papan perheeseen ehdittiin rakentaa saunarakennus ennen kuin tuli käsky lähteä jälleen evakkoon. Kuvassa isomamman talo noin viisitoista vuotta sitten. Talo oli tuolloin kylän ainut, nykyisin se tuskin enää siellä on. Läheisen sotilastukikohdan miehet olivat jo ryhtyneet käyttämään talon vuorilautoja polttopuinaan. Alue on lähellä rajavyöhykettä, siksi sinne ei ole viime aikoina saanut tehdä kotiseutumatkoja.

Isovanhempani, äitini vanhemmat Ulla o.s. Niinimäki (s. 6.7.1892, k. 8.4.1970) ja Joonas Mankki (s. 7.10.1889, k. 31.5.1968) hyväntuulisina kotitalonsa nurkalla mummon syntymäpäivänä v. 1962.

Kolmen hevosvoiman kesälomareissu Tyrväästä Virroille ja takaisin 1.–8.8.1963 Ruotsilan Leena, H. Nisun Junnari sekä E. Ketolan Humina, nuo kolme työhevosta Tyrväästä, astuvat parrasvaloihin tämän kertomuksen ansiokkaina pääosanesittäjinä. Vuoden 1963 elokuussa ne kopsuttelivat pauttiarallaa viikossa 400 kilometrin matkan pitkin korpimaita ja peräkyliä Tyrväästä Virroille ja takaisin. Eivät kuitenkaan yksikseen, vaan seljissään kolme miestä, joille matkasta jäi koko loppuelämänsä mittainen, hieno muisto.

Eläinlääkäri Ottfried Arnold Bäckman (s. 14.11.

1905) ei lähtenyt retkelle ensimmäistä kertaa, vaan vastaava reissu oli nuorena miehenä tullut tehtyä jo oman isäukkonsakin kanssa. Ehkä juuri siksi hän halusi tarjota elämysmatkan myös 15-vuotiaalle pojalleen Jounille sekä tämän saman ikäiselle serkulle Pasille.

Torstaina, elokuun ensimmäisenä päivänä pakaasit olivat pakattuna, hevoset lähtötelineissä ja suunta sinne minne turvat näyttivät. Pohjolanjärven maastossa ne aluksi osoittivat kohti Suodenniemen Lahdenperää ja sieltä sitten Hämeenkangasta myöden Jämijärven eteläpuolitse Parkanon suuntaan.

Mitään valtamaanteitä ei lönkytelty, ellei pakko ollut.

Kuljeksittiin tiettömiä taipaleita ja metsäpolkuja pit-

kin, jotta eteen tulisi matkanvarrella sellaisiakin näkymiä, joita eivät auton sivuikkunat tarjoilisi. Ja kaikki katsottaisiin, mikä katsomisen arvoista oli, vaan ei lainkaan kellon viisareita. Yökortteeristakaan ei ennalta ollut tietoa. Matkamiehet luottivat siihen, että kun aurinko laskisi ja väsymys alkaisi lurpattaa silmäluomia, pielukset kyllä järjestyisivät milloin minkäkin tuvan kammareista tai aittapielistä.

Parkanon ja Ikaalisten välistä kuljettuaan kööri eteni Kurun suuntaan jo hieman ruohottunutta ’Sillanpään taatan noitapolkua’. Parkanolaiset olivat nimittäin matkaseurueelle kertoneet, että kansalliskirjailijalla oli nuorena poikana tapana kulkea samaista uomaa Kuruun paikallisen kansanparantajan pakeille, hakemaan helpotusta kylän vaivoihin ja sairauksiin.

Lopulta polun nimeksi oli sitten asettunut tuo jo edellä mainittu.

Kurun Aureesta Vaskivedelle, soiden ja metsien halki täysikuun kumottaessa kuljettu taival oli reissun lumoavin osuus. Kurkikuoron pitäessä konserttiaan ja kuutamon verhotessa maat, tunnelma oli tenhoavan sadunomainen. Vaskiveteläiset tosin luulivat etenevää kolmikkoa hevosvarkaiksi. Useampaa ratsastajaa yhdellä kertaa ei ollut aikoihin enää sillä suun-

nalla nähty, mikä pisti epäilykset heräämään ja kielet kalkattamaan. Majapaikassa, totuuden selvittyä, moisille jutuille sitten porukalla naurettiin kuin hyeenat.

Muutaman päivän matkaamisen jälkeen horisontissa häämötti päämatkakohde Virrat. Pari päivää paikkakunnalla kulutettiin Bäckmanin tuttavilla majoittuen sekä paikkakuntaa ja sen nähtävyyksiä äimistellen. Kun sitten sopiva hetki koitti, noustiin satulaan ja lähdettiin kotia kohti.

Paluumatka sujui samalla tyylillä kuin menokin.

Virroilta retki vei Kuruun Ruoveden kautta, jossa käytiin silmäilemässä Helvetinkolun maisemia. Seuraava Kurun jälkeinen etappi oli Viljakkalassa, josta haeskeltiin myös reissun viimeinen yökortteeri. Viljakkalan syrjäkylällä retkue tapasi pellolta myös työväen, jolla oli yhtä vanhanaikainen korjuumenetelmä kuin tyrvääläisillä kulkutyyli. Nämä nimittäin suihkivat vielä sirpein ruista poikki ja korjuuseen. Muutama sananen siinä vaihdettiinkin.

Kahdeksan päivän mittaisen rupeaman pisin päivämatka oli Viljakkalasta Karkun kautta kotiooseen, Uotin Bäckmanille. Trippimittareihin polleille kertyi kuusi peninkulmaa, mikä lienee rapiat 60 kilometriä.

Torstaina lähdettiin ja torstaina palattiin. Elokuun 8. päivänä vuonna 1963 Virtojen matkaajat kurvasivat kotopihaansa Tyrväässä. Pojat eivät luultavammin milloinkaan tulisi kokemaan mitään vastaavaa, sellainen kokemus reissu oli vaikuttavuudessaan ollut.

Eläinlääkäri Bäckman oli varmasti ylpeä paitsi pojista, myös kolmesta työhevosesta, jotka olivat enemmän kuin erinomaisesti suoriutuneet vaikeista maastoista, sekä kovasta rasituksesta kaikkine romppeineen. Hattu päästä työhevosille!

Hevonen on hieno eläin. Kaukaa. Te, jotka ratsun selkään uskallatte puntit tutisematta nousta; poimikaahan tästä tarinasta itsellenne vinkkiä.

Jaana Härmä Lähteet: Sastamalan joulu 2008 (Alkuaan Kalevi Sillanpään keskustelujen pohjalta kirjoittama kuvaus.)

Geni Wikipedia GoogleMaps

Jaana Härmä Olen Viljakkalan Nisunperällä syntynyt Härmän Jaana, jonka tie on aikanaan opiskelun ja avioliiton myötä vienyt naapuripitäjään, Hämeenkyröön. Jollain tapaa historia on kiinnostanut aina, mutta ikää myöden yhäkin enenevässä määrin. Varsinaista sukututkimusta en ole itse harrastanut, mutta juuristani ja menneistä polvista kiinnostuneena olen nauttinut muiden tekemien sukututkimusten hedelmistä. Myös Saarilahti-Saarinen-Vehmas ja Sarkola sukuseura ry on sydäntäni lähellä ja minulla onkin lopuillaan kolmivuotiskausi seuran hallituksessa. Kirjatyöryhmän kanssa tosin arbeetti edelleen jatkuu.

Kun olin harrastanut muutamia vuosia historianelävöittämistä, muun muassa keskiaikajuhlien, viikinkikestien sekä Adolf Fredrik -päivällisten merkeissä, tulin hetken mielenhäiriössä syksyllä synnyttäneeksi Facebook-projektin vuodelle 2020: päätin tehdä jokaisena päivänä siihen liittyvän historiapäivityksen, siis yhteensä 366 kertomusta. Ajatuksenani oli palautella ihmisten mieliin historian hämärään jo monelta unohtuneita henkilöitä, tapahtumia ja tarinoita sekä saada vähän rennommalla kerronnalla edes pienen pienen kiinnostuksen kipinän menneisiin aikoihin syttymään, vaikkapa vain yhdenkin lukijan mieleen. Urakka on ollut hivenen työläämpi kuin osasin ajatella, mutta itselleni myös antoisa, mieluinen ja kotiseututietämystäni kartuttava. Vuosi on jo pitkällä, vaan moni kertomus odottaa vielä löytämistään ja jakamistaan. Vaikka välillämme olisikin matkaa vuosikymmeniä, jopa satoja, tuntuu kuin tarinansa kertomalla voisimme edesmenneiden kanssa kohdata jälleen.

SUKUVIESTI 4 · 2020

11

Viikingin paluu Viktor Jacobson syntyi Pietarsaaren Killingholmista olleen torppari Jakob Henriksson Holmlundin ja hänen vaimonsa Lisa Mattsdotterin poikana 8. joulukuuta 1859. Merille hän lähti vuonna 1876 ja kuoli 97-vuotiaana merikapteenina Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa Viktoriassa 17.9.1949. Viktorin perheessä oli yhteensä seitsemän lasta, joista myös Oskar-veli lähti ulkomaille v. 1880. Sukunimi Holmlund ei oikein taipunut englannin kielessä käytettäväksi ja niinpä Viktor muutti sukunimensä Jacobsoniksi. Kanadassa hänellä oli tytär, rouva Eva Sweety ja poika

Victor Alvin Jacobson. Kuollessaan Viktorilla oli neljä lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta.

Merikapteeni Jacobsonista oli tehty elämänkerta, jonka Kanadan varakonsuli oli lähettänyt Viktorin tyttären toiveen mukaisesti Suomen ulkoministeriöön johonkin kirjastoon säilytettäväksi Viktorin kotiseudulla. Elämänkerran oli kirjoittanut Robert B. Pinkerton. Sen perusteella on tähän juttuun vapaasti suomennettu otteita. British Columbian valtion arkisto oli selvittänyt Jacobsonin henkilöhistoriaa ja elämänkertaa säilytettiin Vancouverin kirjastossa.

Kuunari. Kuvalähde: Pixabay.

Sydämeltään viikinki Elämänkerran mukaan Viktor Jacobson oli sydämeltään ja himokkuudeltaan viikinki. Vaikka merirosvous oli loppunut ja merimiesromantiikkaa nähtiin enää kirjoissa, hän otti joukon hylkeenpyytäjiä pikkuruiseen kuunariinsa ja niin alkoi hylkeenpyynnin viimeinen saaga.

Kooltaan Viktor ei ollut suuri, mutta hänen päänsä, kätensä ja jalkansa toimivat moitteetta ja merkittävin kaikista ominaisuuksista oli hänen sisunsa. Ilman ulkopuolista apua hän selvisi vihamielisistä intiaaneista voittajana. Hänen työnsä ansiosta miljoonat naiset saivat sosiaalista arvostusta antavan hylkeennahkaturkin, joka oli vaatinut pyytäjältään taistelua myrskyissä ja sumuissa Pohjoisella valtamerellä ja Beringinmerellä. Pyynnin takia miljooniin nousevien hylkeiden määrä putosi 196 000:een, minkä jälkeen valtiot lopettivat hylkeenpyynnin. 1940-luvulla hylkeiden määrän arvioitiin olevat parin miljoonan luokkaa.

Viktor hankki oman kuunarin ja alkoi kaupankäynnin intiaanien kanssa Vancouverin saaren länsirannikolla. Suuret hyljeparvet ohittivat rannikon huhtikuussa ja intiaanit pyydystivät hylkeitä kanooteistaan käsin. Vedet olivat vaarallisia ja pyyntiä tehtiin 15–40 mailin päässä rannikosta. Intiaanit eivät kanooteillaan päässet kauaksi rannikosta eivätkä pystyneet kanooteillaan kuljettamaan suuria saaliita. Joka syksy Viktor lähti Viktoriasta intiaanikyliin ostamaan hylkeennahkoja, mutta hinnat olivat alhaisia ja voitot jäivät pieniksi. Sen vuoksi Viktor halusi itse lähteä merelle hylkeenpyyntiin.

Tapahtumarikkaita pyyntireissuja Maaliskuussa 1879 Viktor lähti Clayoquot Soundista kahdentoista intiaanin ja neljän muun metsästäjän kanssa merelle lastinaan myös ruokaa useiksi viikoiksi. Mukana oli myös kuusi naista, joiden miehet eivät tulleet toimeen ilman vaimojaan. Matka suuntautui etelään Columbiajoen suulle. Merellä he kohtasivat hyljeparven kauempana kuin mihin intiaanit olivat aiemmin päässeet kanooteillaan. Nyt intiaanit innostuivat hyljejahtiin mukana olleilla kanooteillaan, joista saaliit poimittiin kuunariin. Intiaanit saivat saalista 86 hyljettä, mikä oli kolme kertaa enemmän kuin mitä he aiemmin olivat saaneet.

Jacobson oli luvannut maksaa pyytäjille 2,5 taalaa nahalta ja summa jakautui kolmen kussakin kanootissa olleen kesken. Kolmantena päivänä tuli ankara sumu, jonka jälkeen hylkeet katosivat näkyvistä. Intiaanit vaativat nahoistaan maksun käteisenä laival-

la, mutta kun intiaanit totesivat saavansa vähemmän kuin muilta ostajilta maissa, he alkoivat vaatia lisää hintaa nahoistaan. Viikinki Jacobson tulistui ja selvitti intiaaneille, etteivät he koskaan koko sesongin aikana olleet saaneet yhtä paljon saalista kuin näinä muutamina päivinä. Vaikka Jacobson oli yksin kahtatoista pyytäjää vastaan, sopimukseen päästiin ja pyynti jatkui seuraavana aamuna. Kuukautta myöhemmin täynnä hylkeennahkoja ollut alus palasi Vancouverin saarelle. Pyytäjät olivat tyytyväisiä ja lupasivat palata seuraavana vuonna hylkeenpyyntiin. Voittoa Jacobson sai tästä pyynnistä 2000 taalaa. Seuraavana vuonna voitto-osuus nousi 5000 taalaan ja saalistus kasvoi Viktorin ostettua suuremman aluksen.

Muutkin innostuivat saalistuksesta ja kysyivät Jacobsonilta neuvoja. Viktor kertoi heille, että saalistus vaatii rahaa ja aikaa oppia pyyntiä merellä ja intiaanien kanssa työskentelyä. Seuraavana vuonna Viktor otti mukaansa kaksitoista kanoottia, 36 intiaania ja kaksitoista naista ja kohtasi hyljeparven Oregonin rannikolla. Pyytäjien suosikkiruokana oli savustettu lohi.

Erään kerran laivalla mukana ollut intiaaninainen kuoli ja kaikki intiaanit vaativat välitöntä paluuta maihin. Taikauskoisina intiaanit eivät halunneet haudata kuollutta naista mereen. Jacobson ei pelännyt intiaaneja, vaan tapahtuman seurauksia. Jos tapahtumasta tulisi taistelu, pyyntikausi olisi menetetty ja jos rannikolle palattaisiin, puolet kaudesta olisi menetetty.

Uuden laivan hankinnasta Jacobsonilla oli velkoja ja saalista pitäisi saada velkojen maksusta selviämiseen runsaasti. Sopuun päästiin vainajan miehenkin kanssa siten, että vainajan ruumis suolattiin ja pakattiin laatikkoon paluuta odottamaan. Saalistusta jatkettiin ja lopulta alus palasi Viktoriaan. Vaikeasta tilanteesta selvittiin tälläkin kertaa.

Kapinoivia intiaaneja Seuraavana vuonna Jacobson saalisti hylkeitä aluksellaan San Franciscon rannikolla, sitten Sitkassa ja Alaskan-lahdella sekä lopuksi Beringin merellä. Välillä pyytäjinä olleet intiaanit vaativat suurempia maksuja saaliistaan ja käyttäytyivät päättäväisesti ja ilkeästi, ja he olivat myös aseistuneita, kun Jacobsonilla asetta ei ollut. Kerran hän joutui valvomaan kaksi päivää ja yötä pelätessään tulevansa tapetuksi. Siitäkin hän selvisi ja pyynti jatkui intiaanien kanssa.

Länsirannikon intiaanit kapinoivat aika ajoin laivoilla. Vuonna 1811 John Jacob Astorin Tonquin-laivaan oli noussut kaupantekoa varten intiaaneja, jotka yhtäkkiä tappoivat laivaväen vain yhden päästessä pakenemaan. Samaan heimoon kuuluvat intiaanit SUKUVIESTI 4 · 2020

13

vaativat Jacobsonilta maksua pyyntityöstä jo etukäteen talvella, mutta pyyntiajan koittaessa jäivätkin maihin, vaikka Jacobson oli jo heille työpalkat maksanut. Jacobson otti aseen mukaansa ja haki maksun saaneet miehet laivaansa, ja siellä miehet pysyivätkin koko saalistuksen ajan.

Kerran Viktor ankkuroi aluksensa 800 intiaanin kylään, jossa asuville neljälle intiaanille hän oli maksanut ennakkoon pyyntipalkkioita 100 taalaa kullekin. Viktor vaati miehiä mukaansa pyyntiin, mutta nämä kieltäytyivät lähtemästä. Kapteeni otti miehet kiinni, minkä jälkeen miesten vaimot ja ystävät tulivat estämään miesten lähtöä. Syntyneestä tappelusta Viktor selvisi kuitenkin ja sai miehet mukaansa saalistustyöhön.

Joulukuusella pyyntiennätys Toisten pyyntilaivojen omistajat pelottelivat intiaaneja sillä, että Viktorin alus olisi liian matala kovaan merenkäyntiin ja voisi helposti kaatua. Nyt Viktorilla oli jo kolmas suurempi alus käytössään ja alus oli virtaviivaisempi, jotta saisi kovemman vauhdin matkoillaan. Tästä vastoinkäymisestä Viktorille tuli 10 000 taalan vahinko, kun hän ei päässyt pyyntimatkalle sillä kertaa.

Jacobson aloittikin seuraavalla kerralla lohenpyynnillä matalammissa vesissä vakuuttaakseen intiaanit aluksen merikelpoisuudesta. Uninac Pacissa alus joutui kovaan merenkäyntiin, jonka laantumista jouduttiin odottamaan, jolloin Viktor sanoi: ”Eikö laiva olekin merikelpoinen?” Myrskyn laannuttua hyljeparvet olivat laivan ympärillä ja saalista saatiin 227 nahkaa yhtenä yönä ja 1100 viiden päivän kuluessa. Koko matkan saalis oli 2700 vuotaa.

Kapteeni Jacobson ei itse ollut pyytänyt hylkeitä, vaikka oli jatkuvasti mukana pyyntimatkoilla. Asia alkoi Viktoria kiinnostaa ja hän oli teettänyt sepällä oman keihään. Intiaanien keihäissä oli kaksi tai kolme hakasta, mutta Viktorin keihäässä oli seitsemän hakasta. Hän nimitti keihästään joulukuuseksi. Hän harjoitteli talvella ja seuraavana keväänä hänellä oli mukanaan luotettu kaveri saalista vastaanottamaan, jos sellaista saisi pyydetyksi. Hän halusi näyttää intiaaneille osaavansa itsekin saalistaa.

Hän jatkoi omaa saalistustaan ja parin vuoden päästä erään kerran hän otti 18-jalkaiseen veneeseen kolmannen miehen mukaansa. Hän oli päättänyt saalistaa tällä kertaa mahdollisimman paljon, ainakin kaksikymmentä hyljettä päivän aikana. Viktor saapui viimeisenä alukselleen mukanaan saalista viisikymmentä hylkeennahkaa. Kukaan kirottu intiaani ei voisi lyödä tätä suomalaisen ennätystä, jonka hän oli päättänyt saada.

14

SUKUVIESTI 4 · 2020

Kilpailu saaliista ja metsästäjistä Jacobson ei ollut ainoa saalistaja noilla vesillä. Viktorian kaupunki oli pääasiallinen hylkeenpyyntikeskus, mutta 1880-luvun puolivälissä lisääntyi Port Townsendistä tulleiden amerikkalaisten määrä kilpailijoina. Myös San Franciscon vesillä pyytäneiden saalistajien määrä lisääntyi. Heidän joukossaan oli paljon merirosvousta harjoittaneita merimiehiä. Näitä miehiä Jack London kuvaa teoksessaan Merisusi, jossa kuitenkin on paljon liioittelua ja asioiden vääristelyä.

Nahkoista maksettiin pyytäjille aluksi kappaleelta 2 taalaa ja kun markkinahinta nousi 20–25 taalaan, pyytäjille maksettiin 4 taalaa nahalta. Lopulta pyytäjien saama hinta nousi jo kahdeksaan taalaan, kun markkinahinnat olivat nousseet 47,50 taalaan. Kuunareiden kantavuus oli 50–113 tonnia ja niihin mahtui 16–26 venettä. Jokaiseen veneeseen mahtui kolme miestä.

Vuonna 1892 kuunarilaivastoa oli jo 122 alusta, joista valtaosa lähti Viktorian kaupungista. Kaikkiin laivoihin ei enää riittänyt tarpeeksi hyviä intiaanipyytäjiä ja silloin jouduttiin tyytymään valkoisiin metsästäjiin. Myöhemmin kanadalaiset laivat toimivat jo pelkästään muilla kuin intiaanimiehistöillä. Jacobson ottikin myöhemmin tusinan verran valkoisia pyytäjiä laivaansa ja tuli toimeen heidänkin kanssaan.

Metsästäjät kateissa Aamiaisen jälkeen veneet lähtivät vesille lounastarpeet ja juomavesi mukanaan. Kaikki etsivät soutamalla saalista siellä, missä hylkeitä oli eniten. Joku pysähtyi ampumaan hyljettä ja toiset jatkoivat hylkeiden perässä kauemmaksi. Veneet olivat hyvällä pyyntisäällä 15 mailin päässä kuunarista, joskus jopa 30 mailin päässäkin saatettiin käydä. Joskus veneitä katosi ja jotkut laivurit kadottivat jopa kuusikin venettä pyyntisesongin aikana. Veneitä saattoi ajautua maihin, mutta pyytäjät olivat liian heikossa kunnossa noustakseen maihin eikä rannikoilla monasti ollut asutusta, johon he olisivat voineet pelastautua.

Kapteeni Jacobson kuitenkaan ei menettänyt kolmenkymmenen vuoden pyyntiaikanaan yhtään miestä mukana olleita veneiltään. Hän tarkasti veneet niiden lähtiessä ja oli veneiden mukana merellä pyynnin jatkuessa iltapäivään ja iltaan saakka.

Kerran hänellä oli kolme venettä ja yhdeksän kanoottia metsästämässä merellä, kun lounaistuuli yltyi myrskyksi ja veneet sekä kanootit olivat pirun kaukana. Iltapäivällä kolmen aikaan hän poimi merestä kuusi kanoottia ja yhden veneen ja iltakuuteen mennessä näiden lisäksi vain yksi pyytäjä oli enää löyty-

Hylkeitä (Phoca vitulina). Kuvalähde: Pexels.

nyt. Kaksi kanoottia ja kaksi venettä oli vielä vesillä.

Vielä yksi kanootti löytyi sen päivän aikana.

Parin päivän kuluttua löytyi läheltä Kodiak-saaren rantaa yksi kanootti ja sen miehet olivat hengissä, samoin löytyi kaksi kateissa ollutta venettäkin saman päivän kuluessa. Kateissa olleet olivat selvinneet kovassa merenkäynnissä ilman ravintoa ja juomavettä, mutta olivat kyllä huonokuntoisia eivätkä olisi enää pitkään kestäneet.

Säännöstely vaikeutti pyyntiä Kun pyyntialusten määrä nousi yli sadan, alkoi merellä olla jo liikaa pyytäjiä eikä saalista enää helposti löytynyt. Kerrankin Jacobson oli purjehtinut viikkoja saalista tapaamatta ja kun vihdoin saalista löytyi, paikalla oli tusinan verran pyyntialuksia. Viimeksi tulleet pelottelivat tahallaan hylkeet tiehensä, ettei ensiksi tulleetkaan saaneet enää saalista.

Yhdysvaltalaiset, jotka omistivat Pribiloffin alueen, yrittivät asettaa kanadalaisille kalastuslisenssejä vuonna 1886 Beringinmerelle. Vuonna 1893 Pariisissa sovittiin pyyntisääntelystä, joka kielsi pyynnin 60 mailia lähempänä Pribiloffia toukokuun alusta heinäkuun loppuun ulottuvalla ajalla.

Ampuma-aseilla tapahtuvassa pyynnissä tuli paljon haavoittuneita hylkeitä – vain osuma päähän tai

rintaan tappio hylkeen. Keihäillä tapahtuvassa pyynnissä harvoin tuli tapauksia, joissa keihästettyä saalista ei saatukaan tapettua. Valkoiset metsästäjät ampumaaseineen aiheuttivat hylkeenpyynnin lopettamisen.

Kapteeni Jacobson oli varustanut hyvin pyyntisääntelyyn ja hän jatkoi keihäillä tapahtuvaa pyyntiä vuoteen 1894 saakka, vaikkakin saaliit vähenivät ja sääntely tiukkeni. Jotkut pyyntialukset olivat menneet Kamtsatkan vesille saakka ja heitä vangittiin venäläisten toimesta ja vietiin Vladivostokiin saakka.

Sota-alus otti Jacobsonin aluksen hallintaansa Unimakin lähistöllä, ja valloittajat veivät kaikki keihäät ja määräsivät Jacobsonin aluksen purjehtimaan Sitkaan laivaan nousseen upseerin johtamana. Jacobson purjehtikin, kunnes laivaston alus oli näköpiirin ulkopuolella.

Sitten hän otti alusta johtaneen upseerin hyttiinsä Annapoliksen lähistöllä. Jacobson sanoi upseerille olevansa hylkeenpyytäjä ja aloittavansa pyynnin huomenaamuna. Upseeri totesi aluksen olevan pidätettynä. Jacobson huusi upseerille, että brittiläisen laivaston päällikkö hänet pidätti parhaan sesongin aikana ja jos hän kertoo intiaanipyytäjilleen, kuka te olette, ette elä viittä minuuttia kauempaa. Jacobson kertoi aloittavansa pyynnin eikä hänellä enää ole aikaa laiskotella aluksellaan.

Uusia keihäitä tehtiin aluksella ja intiaaneilla oli piilotettuina uusia keihäänkärkiä. Pyynnistä saatiin 600 hyljettä ennen aluksen paluuta Viktoriaan, missä SUKUVIESTI 4 · 2020

15

Merenrantaa Kanadassa. Kuvalähde: Pexels.

nahkoista saatiin 25 taalaa kappaleelta. Koskaan alus ei mennyt Sitkaan, mihin sen olisi pitänyt määräyksen mukaan mennä. Nuori laivaston upseeri jäi hänkin alukselle ja auttoi pyynnissä laivaväkeä.

Vuonna 1897 tilanne helpottui, kun yhdysvaltalaiset kielsivät pyynnin kokonaan ja alukset San Franciscosta ja Port Townsendistä jäivät pois pohjoisilta vesiltä. Kanadalaiset korvasivat yhdysvaltalaiset alukset ja vuonna 1903 tulivat japanilaiset alukset kuvaan mukaan. Japanilaiset kalastivat ampuma-aseilla ja heistä tuli todellisia rosvometsästäjiä. Heitä oli Alaskan vesillä aina vuoteen 1915 saakka.

Merenkävijä loppuun asti Kapteeni Viktor Jacobson jatkoi pyyntiä vuodesta toiseen. Kerrankin hän oli purjehtinut neljä päivää saalista tavoittamatta ja hänen oli aloitettava kulujen karsinta. Yhdysvallat esitti Britannialle ja Japanille luvattoman hylkeenpyynnin kieltämistä kokonaan. Viimeisenä saalistusvuonna 1911 Viktorian satamassa oli neljäkymmentä kuunaria, joista vain neljä enää lähti pyyntimatkalle. Jacobson oli mukana loppuun saakka, kun hän ei muutakaan osannut tehdä.

16

SUKUVIESTI 4 · 2020

Kun hylkeenpyynti loppui, Jacobsonin alus olisi jäänyt toimettomaksi, mutta pohjoisilta vesiltä Viktor ei osannut pysyä poissa. Hän otti laivaansa verkkoja ja kokeneita kalastajia ja suuntasi Beringin merelle turskanpyyntiin. Hän vihasi itseään ja kalojen ostajia, jotka maksoivat hullun alhaista hintaa hänen saaliistaan, koska tiesivät, että Viktorin oli pakko myydä saaliinsa heille.

Ikääkin oli jo kertynyt ja Viktor yritti monenlaista hommaa, kuitenkaan enää tuloja ei paljoa kertynyt.

Aluksestaan hän luopui, mutta maihin hän ei asettunut, vaan asui asuntolaivassa Viktorian satamassa, jossa aikanaan oli ollut paljon hienoja pyyntialuksia. Sairastuttuaankin hänen mielensä pysyi virkeänä ja äänensä kuuluvana ja kätensä toimivina. Viktoriassa Jacobson asui peräti 65 vuotta. Viimeiset kuukautensa Vanha viikinki asui Vancouverissa, jossa hän kertoi jyrisevää hylkeenpyyntitarinaansa kuulijoilleen vielä 96-vuotiaana. Viktor Jacobson kuoli 97-vuotiaana vuonna 1949.

Robert B. Pinkertonin tekstistä vapaasti suomentanut Markku Ruuskanen

Ruuskan sukukirjan kolmososan uusi painos julkaistu Ruuskanen-Ruuska sukuseuran uusi painos Ruuskan sukuhaaroja käsittävästä sukukirjan kolmososasta on ilmestynyt. Kirja oli tarkoitus julkaista kesän 2020 sukukokouksessa, mutta sukukokousta jouduttiin lykkäämään vuodella kokoontumisrajoitusten ja oheisohjelman peruuntumisen vuoksi.

Uudessa kirjassa on tietoja yli 11 500 Ruuskan sukuhaaroihin kuuluvasta henkilöstä. Teoksessa on uusia sukuhaaroja, joiden kanta-alueet ovat Pihtiputaalla ja Pomarkussa. Myös aiemmassa kirjassa olleista sukuhaaroista on saatu paljon täydentävää tietoa varsinkin Kiuruveden, Nivalan ja Liperin alueilta lähtöisin olevista sukuhaaroista.

Uusia tarinoita suvun edustajista on saatu kartutettua sukutaulujen höysteeksi. Tässä muutamia otteita kirjasta:  Riitta Stiina Ruuska ja Matti Paananen olivat omissa häissään tarjonneet viinaryyppyjä häävieraille maksua vastaan. Hääpari vetosi oikeudessa vanhaan häätapaan, mutta lainsäädännön tiukennuttua molemmat saivat sakkoja rahankeräyksestään.

 Kustaa Kustaanpoika Ruuska Keitelepohjan Siilinsalosta oli syytettynä v. 1784 taikauskon takia, kun hän yritti tehdä lisätaikoja. Kustaa oli kahden muun miehen kanssa anastanut Kymönkosken hautausmaalta vainajan pään ja käden rahakirstun kohtaloa selvittääkseen. Kirstu löytyi ladosta. Puolustuspuheenvuorossaan syytetyt totesivat palauttaneensa anastetut osat oikeille paikoilleen.  Syytinkiläinen ja entinen kestikievarinpitäjä Joonas Ruuska Viitasaaren Muikunlahdesta oli syytettynä käräjillä, jossa todettiin Joonaksen tahallaan ja ilkeyttään sytyttäneen asuinrakennuksen tuleen. Teon taustalla olivat Joonaksen velat talon omistajalle.

Keisarillisen Senaatin päätöksellä 22.10.1887 Joonas tuomittiin mestattavaksi murhapoltosta, mutta tuomio lievennettiin kuuden vuoden kuritushuonerangaistukseksi. Joonas palasi Viitasaarelle tuomion kärsittyään. Joonaksesta on löytynyt oheinen kuva kirjan ilmestymisen jälkeen.

Kirjaa myydään seuraavasti: Uusille tilaajille on tarkoitettu sukukirjapaketti, joka käsittää ykkösosan, jossa on suvun ja sukuhaarojen historiaa käsittelevä tekstiosa.

Vanhoille tilaajille, joilla jo on ykkösosa, myydään pelkkää kolmososan uutta painosta. Myös kolmen osan sukukirjapakettia on mahdollista tilata.

Tilaushinnat ilmenevät sukuseuran nettisivulta www.ondruska.fi.

Markku Ruuskanen

SUKUVIESTI 4 · 2020

17

Anna-Liisa Tenhunen Tervehdys kaikki Sukuviestin lukijat. Olen Anna-Liisa Tenhunen Kiuruvedeltä. Jäsenyyteni Sukuseurojen keskusliiton (SSK) hallituksessa alkoi vuoden 2020 alussa.

Olen asunut Ylä-Savossa Kiuruvedellä perheeni kanssa koko ikäni, opiskeluaikoja lukuun ottamatta.

Valmistuin Oulusta lastentarhanopettajaksi ja työskentelin Kiuruvedellä esikoulunopettajana. 1980-luvun alussa innostuin tulenpalavasti pienkanteleiden uudesta tulemisesta, pidin paljon kantelekursseja ja perustin lasten ja nuorten kantelekerhon, jossa soitettiin 5-, 10- ja 34-kielisiä kanteleita, jouhikkoja ym. Oppilaat voittivat lukuisia valtakunnallisia kilpailuja, mikä ruokki innostusta. Soittajia oli niin paljon, että toimin pitkään päätoimisena kantelekerhojen vetäjänä.

Kiinnostus johti uusiin opintoihin aikuisiällä.

Väittelin vuonna 2006 filosofian tohtoriksi Joensuun yliopistosta, pääaineena perinteentutkimus ja aiheena itkuvirsiperinteen muuttuminen – sekin eli Suomessa uutta tulemista. Sittemmin olen toiminut vapaana tutkijana, ollut mukana mm. kirjoittamassa tietokirjoja kanteleesta ja 1900-luvun alun karjalaisista kanteleensoittajista.

Jos on työurani ollut polveilevaa, niin polveillut on myös innostukseni sukututkimukseen. Haastattelin ja äänitin jo 1980-luvun lopulta lähtien omia tätejäni ja enoani ja puolisoni vanhempia ja tätiä, kyselin tietoja suvuista ja sen jäsenistä.

Ihmiset ja heidän elämäntarinansa kiehtoivat, kun kirjoitin henkilökuvia kanteleensoittajista tai itkijänaisista.

Sukuseuratoiminta tuli tutuksi vuodesta 2013, jolloin tulin valituksi äitini suvun, Pietikäisten Sukuseuran hallitukseen. Pietikäisten suvusta on tietoja 1500-luvun puolivälistä lähtien. Sukukokoukset olivat kiinnostavia ja antoisia, oma suku alkoi tulla uudella tavalla tutuksi. Tiesin, että mummoni kaksi ensimmäistä serkkua oli läh18

SUKUVIESTI 4 · 2020

tenyt 1800-luvun lopulla Kiuruveden Niemiskylästä Muonioon, osa matkasta oli menty hiihtämällä. Kolmas serkku oli lähtenyt matkaan vähän myöhemmin ja asettunut Karunkiin. Pietikäisten sukukokouksessa Muoniossa kesällä 2018 oli upea elämys kuulla näiden kahden veljeksen, Antti ja Kalle Pietikäisen ja Mattiserkun jälkeläisten kertovan heidän vaiheistaan ja tutustua sukulaisiin. Muoniossa on paljon Pietikäisiä.

Majoituttiin Harrinivassa, jonka perustaja oli Antti Pietikäisen, ”Tiura-Antin” poika, ja jälkipolvet jatkavat monialaisen matkailualan perheyrityksen työtä.

Mummoni setä Abraham Pietikäinen, hänkin lapsuuskylässäni Niemiskylässä syntynyt, oli Sortavalan seminaarin poikaharjoituskoulun yliopettaja, muuta en juuri tiennytkään. Abrahamiin tutustuin tarkemmin, kun tein tutkimustyötä ja kirjoitin hänestä henkilökuvan ”Pietikäisten Ylä-Savon sukuhaara II” -kirjaan (2019). Abrahamin sanottiin olleen eräs ”Suomen kansakoulun nousuaikojen parhaimpia edus-

Anna-Liisa Tenhunen tutkailemassa Kiuruvedeltä Länsi-Lappiin muuttaneiden Pietikäisten vaiheita Pietikäisten sukutapaamisessa Kiuruvedellä 2019.

Kuva: Leena Pietikäinen.

SUKULEHTIKILPAILU 2019–2020 Sukuseurojen Keskusliitto julistaa kaikille sukuseuroille ja sukututkimusyhdistyksille sukulehtikilpailun.

Kilpailussa on kaksi sarjaa: I Sukuseurojen lehdet II Sukututkimusyhdistysten lehdet

Leh­ti­en tu­lee olla Su­ku­seu­rojen Kes­kus­lii­ton toi­mistolla (Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo) 6.11.2020 men­nes­sä va­rus­tet­tu­na tie­dol­la, kum­paan kil­pai­lusarjaan lehti osal­lis­tuu.

Kilpailuun voi osallistua myös verkkolehdellä.

Lehtikilpailun raati ilmoitetaan myöhemmin.

Jokainen seura/yhdistys voi lähettää kil­pailuun julkaisemansa leh­den vuosikerran, joka on ilmestynyt vuo­sien 2019–2020 aikana. Raadin työs­ken­ te­lyn hel­pot­tamiseksi toi­vom­me saa­vam­me kustakin kilpailuun osallistuvasta lehden numerosta nel­jä kap­paletta.

Lisätiedot: toimisto@suvut.fi

tajia”. Olin vastuussa em. sukukirjan valokuvista ja sukuseuran valokuvakokoelmasta. Sukukirjan teossa mukana oleminen oli kiinnostavaa, antoisaa ja haastavaa. Viime kesänä Pietikäisten Sukuseura juhli Kiuruvedellä 50-vuotista taivaltaan. Juhlatoimikunnan vetäjänä sain olla mukana rakentamassa yhteistä juhlapäivää. Edustan em. sukuseuraa SSK:n hallituksessa, innostunein ja avoimin mielin.

tä niihin voi osallistua kotoa tietokoneelta. Suosittelen näin korona-aikana! Sukuviesti-lehden artikkelit vuosien varrella ovat olleet monipuolisia ja kiinnostavia, mainio tietolähde sukututkimuksen saloihin.

Hieman harmittaa, että löysin näin kiehtovan sukututkimusharrastuksen vasta varttuneella iällä, mutta vielä ehtii – koko elämä on oppimista. Nuorten innostaminen sukuseuroihin ja sukututkimuksen pariin olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää.

Sukututkimuskursseja olen käynyt vuodesta 2017 alkaen useita vuosittain netin kautta. Webinaarit ovat olleet innostavia, ja maalla asuvana on helpotus, et-

Kaikki mukaan lehtikilpailuun!

Palkitsemisaika ja -paikka varmistuu syksyllä.

Antoisia hetkiä sukututkimuksen parissa. Pysykää terveinä.

SUKUVIESTI 4 · 2020

19

Risto Pentikäinen Sukulaisuus antaa identiteetin Olen Risto Pentikäinen, Kiuruveden seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra. Synnyin Nilsiässä, kasvoin Iisalmessa, opiskelin Helsingissä ja tulin papiksi Kiuruvedelle. Perheeseemme kuuluu vaimoni Arja ja lapset Juho, Aino, Saara, Vilhelmiina ja Ilmari. Lapsenlapsia on kuusi, seitsemättä odotetaan.

Kuuluminen Pentikäisen sukuun on aina ollut minulle tärkeä asia. Poikasena olin kesäisin aina ukkilassa Halunan Pentikkälässä. Erityisesti serkkuni Sakari ja Viljo olivat minun idoleitani. Päivät tehtiin maatilan töitä, sitten uimaan ja syömään. Illalla urheiltiin, mm. pelattiin lentopalloa. Ukki oli perheen jäsen, jolla oli omat vastuualueensa. Kesä huipentui ukin syntymäpäiväseuroihin. Sen jälkeen otetussa kuvassa on ukki ja hänen kuusi lasta perheineen. Kuvaa katsellessa tiesin kuuluvani Pentikäisen sukuun ja olin siitä ylpeä.

Kahdeksankymmentäluvulla alettiin puuhata Pentikäisten sukuseuraa. Keulahahmoina tässä puuhassa olivat Juha Yrjänä Pentikäinen, uskontotieteen professori ja Teivo Pentikäinen, suomalaisen työeläkejärjestelmän isä, eläkeyhtiö Ilmarisen ensimmäinen toimitusjohtaja. He ovat myös tulleet luoneeksi identiteettiä Pentikäisten sukuun.

Alusta asti vanhempani ovat olleet innokkaasti sukuseuran toiminnassa mukana. Eeva paneutui sukututkimukseen. Alkuun tietoja haettiin kirkonkirjoista, sitten mikrofilmeiltä, joita tilattiin Mikkelin maakunta-arkistosta. Aamulla Eeva lähti niin kuin töihin

Tämän kesän lakkasatoa, taustalla VeliPekka Ruuskasen ohjeiden mukaan maalattu talo.

Iisalmen kaupungin kirjastoon. Kun hän tuli kirjastoon, virkailijat tiesivät ottaa mikrofilmit esille.

Vähitellen kävi ilmi, että Pentikäiset ovat lähtöisin Inkerinmaalta. Ensimmäinen Pentikäinen oli Sigfrid eli Sippe Pentikäinen. Hän tuli Inkerinmaan Järvisaaren kylästä. Se on itäisin kylä Inkerinmaalla, missä on suomalaisasutusta. Hän tuli silloiseen Kuopion pitäjään, Nilsiän alueelle 1696. Ensimmäisenä veneen keula töksähti Hiekkaniemen rantaan.

Nilsiästä suku levisi Kuopioon ja muihin lähi pitäjiin. Jotkut lähtivät Viipuriin ja ympäri Suomea, Ruotsiin ja Amerikkaan.

Sukuseura on pitänyt kokouksia siellä, missä on Pentikäisiä. Joskus sukukokouksen ohjelmaan on kuulunut purjehdusta, joskus kalastusta. Matkoja on tehty Inkerinmaalle ja Ruotsin suomalaismetsiin, missä myös on Pentikäisiä.

Olen tällä hetkellä Pentikäisten sukuseuran esimies ja Sukuseurojen Keskusliiton hallituksen jäsen. Katson, että nämä tehtävät tukevat toisiaan. Keskusliiton toiminnasta saa vinkkejä omaan toimintaan ja ehkä voi myös jakaa omia kokemuksiaan toisille. Ensi kesänä on tarkoitus pitää sukukokous Valkealan opistolla 25.7. Sitä edeltävinä päivin on tarkoitus pitää kurssi, jossa suvun nuoremmat jäsenet haastattelevat vanhempia valokuva-albumin äärellä. Sukuseuran tehtävä on pitää yllä tietoisuutta siitä, ketä me olemme ja mistä me tulemme.

Nuorimman poikamme Ilmarin lakkiaisissa vuonna 2008 saavutettiin yksi päämäärä: kaikki perhessä ovat ylioppilaita. Olen kuvassa äärimmäisenä vasemmalla.

20

SUKUVIESTI 4 · 2020

Korona muutti Vähäkangas sukuseuran suunnitelmat – sukujuhla siirtyy ensi kesään Korona sotki myös Vähäkangas sukuseuran suunnitelmat, joten täksi elokuuksi kaavailtu sukujuhla siirtyy ensi kesään.

Sukuseura jatkaa työtään Vähäkangas-suvun tunnetuksi tekemisessä ja keskinäisen yhteydenpidon vaalimisessa, sillä sukuyhteyden kokeminen on tärkeää tämän päivän pirstaleisessa yhteiskunnassa. Suunnitteilla on oma Facebook-ryhmä, jotta myös suvun ulkomailla asuvat jäsenet voivat helpommin tutustua ja pitää yhteyttä kotimaan sukulaisiin.

Sukuseuran vuosikokouksessa Ylivieskassa valittiin hallituksen jäsenet. Kymmenisen vuotta sihteerinä toiminut seinäjokinen Annukka Latvala o.s. Riippa vaihtaa puheenjohtajan nuijaan ja sihteerin kynää käyttää hallituksen uusi jäsen alajärvinen Minna Latvala o.s. Vähäkangas.

Varapuheenjohtajana jatkaa Pekka Vilkuna Nivalasta. Oululainen Irma Teirilä o.s. Saari hoitaa edelleenkin jäsenasiat ja ylivieskalainen Esko Saari toimii sukuseuran asiantuntijajäsenenä vankalla kokemuksella kaikkeen toimintaan liittyvissä asioissa.

Hallituksessa jo aiemmin mukana olleiden ylivieskalaisen Jouko Hannulan ja alavieskalaistuneen Mer-

vi Jutilan o.s. Moilanen lisäksi hallitukseen valittiin myös Vähäkankaalle muuttanut Markku Lehkonen.

Minna Latvala Lisätietoja sukuseuran toiminnasta: www.vahakangassukuseura.net

Sukuseuran kunniajäseniksi valittiin sukuseurassa erittäin ansiokkaasti toimineet Esko Saari ja Tapio Vähäkangas.

Vähäkangas sukuseuran hallitus: Esko Saari, Mervi Jutila, Markku Lehkonen, Minna Latvala, Annukka Latvala (puheenjohtaja), Irma Teirilä ja Jouko Hannula. Kuvasta puuttuu varapuheenjohtaja Pekka Vilkuna.

SUKUVIESTI 4 · 2020

21

Vanhat Suomen kartat löytyvät nyt helpommin verkosta Maanmittauslaitoksen selvityksen avulla Suomen vanhojen karttojen saatavuus ja tiedonhaku on parantunut.

Maanmittauslaitoksen selvitystyön tuloksena koostettiin karttaluettelot, joista käy ilmi, mitä karttoja ja karttasarjoja on olemassa ja mistä ne löytyvät. Luettelot on julkaistu Maanmittauslaitoksen verkkosivul-

la, johon on myös koostettu linkkejä ja hakuohjeita, joiden avulla karttoja voi etsiä. Avoimesti saatavilla olevat luettelot auttavat esimerkiksi tutkijoita, historioitsijoita ja alan harrastajia löytämään karttojen äärelle. Suomen kartat ovat kansallisia aarteita, joiden säilyminen ja saatavuuden varmistaminen on tärkeää.

Suomi tuli osaksi Euroopan karttaa 1400-luvun lopulla. Tietoa kartoista on paljon, ja Kansallisarkiston sekä Kansalliskirjaston karttakokoelmat ovat valta-

Mare Balticum : nieuwe pascaert van de Oost Zee. Louis Renard, 1745.

22

SUKUVIESTI 4 · 2020

via. Selvityksen tavoitteena oli saada tiedot kartoista paremmin saataville. Suurimmaksi haasteeksi nousi karttojen puuttuvat metatiedot ja se, että kaikkia karttoja ei ole digitoitu.

– Erityisesti uudempia karttoja ei ole digitoitu ja Kansallisarkiston puolustushallinnon karttakokoelma on kokonaan digitoimatta. Myös Nordenskiöldin kokoelmasta, yhdestä maailman merkittävimmistä karttakokoelmista, on digitoitu vain pieni osa, sanoo selvitystyön tehnyt yli-insinööri Antti Jakobsson. Ongelmia aiheuttavat myös puuttuvat metatiedot.

– Suomalaiset kulttuuri- ja tiedeaineistot yhteen kokoavasta Finna.fi-hakupalvelusta löytyy tällä hetkellä lähes 9000 verkossa avoimesti saatavilla olevaa karttaa. Jotta aineistot löytyisivät luotettavasti, niihin liittyvät metatiedot, etenkin tarkat sijaintitiedot ja pysyvät tunnisteet ovat ensisijaisen tärkeitä, sanoo palvelusuunnittelija Susanna Eklund Kansalliskirjastosta.

Karttojen löydettävyyttä on parannettava

etsimistä varten. Tärkeitä Suomen karttoja ei selvitystyön aikana arkistoista pystytty löytämään.

– Maanmittari Lars Schroderuksen tekemä, Suomen ensimmäinen yleiskartta vuodelta 1653 jäi löytymättä. Toisaalta selvityksen avulla tunnistettiin ”väärässä” paikassa oleva kartta, kuten Kansallisarkistossa sijaitseva Suomen ensimmäisen maanmittarin Olof Gangiuksen tekemä Turun kartta vuodelta 1634. Kartta löytyi Maanmittaushallituksen uudistusarkiston kokoelmasta, jossa normaalisti on isojakokarttoja. Kopio kartasta on kaupunkikarttojen kokoelmissa, Antti Jakobsson kertoo.

Selvitystyö osoitti, että työtä riittää.

– Toivottavasti tämän selvityksen pohjalta syntyisi mahdollisimman laajapohjainen projekti vanhojen karttojen löydettävyyden ja käytettävyyden parantamiseksi. Tarvetta olisi niin Suomessa kuin ulkomailla, toteaa kehittämispäällikkö Tomi Ahoranta Kansallisarkistosta.

Lähde: Maanmittauslaitos

Yksi karttojen saatavuutta vaikeuttava tekijä on, ettei arkistojen hakujärjestelmiä ole suunniteltu karttojen

Karttaluettelot ja tietoa vanhoista Suomen kartoista: www.maanmittauslaitos.fi/suomenvanhatkartat

Laaja tutkimushanke selvittää suomalaisten vaiheita Venäjällä vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen Kansallisarkistossa on käynnistynyt viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten vaiheista Venäjällä vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen.

Ennen Venäjän lokakuun vallankumousta vuonna 1917 Venäjän keisarikunnassa, Suomen suuriruhtinaskuntaa lukuun ottamatta, asui noin 400 000 kieleltään tai etniseltä taustaltaan suomalaisiksi luokiteltua henkilöä. Tutkimus kohdennetaan eri alueiden suomalaisten asutushistoriaan ja heidän vaiheisiinsa.

Venäjälle muuttaneiden, siellä olleiden ja sieltä palanneiden vaiheita on tarkoitus selvittää mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Tietoja kootaan vuodesta 1917 Josif Stalinin lähipiiriin kuuluneen ja hänen seuraajakseen nousseen Nikita Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerikauden loppuun, vuoteen 1964 saakka.

Hankkeessa toteutetaan interaktiivinen tietokanta Venäjällä vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen olleista suomalaisista ja heidän elämäkertatiedoistaan sekä heitä koskevista ja heihin liittyvistä asiakirjoista ja valokuvista. Tutkimushanke tuottaa paljon lisätietoa suomalaisten vaiheista ja asemasta Neuvostoliitossa sekä Stalinin ajan tapahtumista ja väestönsiirroista. Hanke ja siihen liittyvä tutkimustyö palvelevat myös kansainvälistä historiantutkimusta.

Hanke toteutetaan Venäjän ja entisen Neuvostoliiton arkistoissa olevien aineistojen pohjalta. Valtioneuvoston kanslian rahoittama tutkimushanke jatkuu vuoden 2025 loppuun.

Lähde: Valtioneuvoston kanslia SUKUVIESTI 4 · 2020

23

Nukkuiko lapsesi tai lapsenlapsesi äitiyspakkauksessa?

Kerro äitiyspakkaukseen liittyvät muistosi ja kokemuksesi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle! Äitiyspakkaus on ollut läsnä suomalaisperheiden arjessa vuodesta 1938 ja liittyy kiinteästi suomalaiseen hyvinvointivaltioon. SKS ja yliopistonlehtori Tanja Vahtikarin johtama tutkimushanke keräävät äitiyspakkaukseen liittyviä muistoja ja kokemuksia eri vuosikymmeniltä lasten vanhemmilta, isovanhemmilta, kummeilta, vanhempien puolisoilta tai keneltä vain, jolla on äitiyspakkaukseen liittyvä muisto tai kokemus kerrottavana.

Millaisia positiivisia tai negatiivisia muistoja sinulla on äitiyspakkauksesta? Millä tavalla äitiyspakkauksesta on puhuttu esim. lähipiirissäsi, neuvolassa tai mediassa? Millainen hetki oli saada pakkaus ensimmäistä kertaa?

Kerro myös äitiyspakkauksen sisällöstä. Mikä oli äitiyspakkauksen tärkein tai mieleenpainuvin esine ja miksi? Mitä teit äitiyspakkauksen laatikolle, tarvikkeille ja vaatteille lasten kasvaessa? Entä millainen on mielestäsi ollut äitiyspakkauksen merkitys Suomen lähihistoriassa? Äitiyspakkausmuistoni-muistitietokeruun järjestävät SKS ja yliopistonlehtori Tanja Vahtikarin (Tampereen yliopisto) johtama Äitiyspakkaus tunne-esineenä: hyvinvointivaltion sosiomateriaaliaalinen kokemus 1930-luvulta 2000-luvulle -tutkimushanke. Kirjoituk-

set arkistoidaan SKS:n arkistoon ja Tietoarkistoon.

Keruun tuloksista tiedotetaan keväällä 2021.

Lähetä kirjoituksesi SKS:lle 31.1.2021 mennessä • verkkosivujen lomakkeella • sähköpostin liitteenä osoitteeseen keruu@finlit.fi, merkitse aihekenttään tunnus ”Äitiyspakkaus” tai • postitse osoitteeseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, arkisto, PL 259, 00171 Helsinki, merkitse kuoreen tunnus ”Äitiyspakkaus”.

• Muista liittää mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen SKS:n arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.

Vastausohjeet: www.finlit.fi/aitiyspakkaus

Sukuseurojen Keskusliitto ry on sukuyhteisöjen valtakunnallinen keskusjärjestö, joka tuo sukuyhteisöt ja -harrastajat yhteen. Liiton tärkein tehtävä on tukea jäsenseurojensa toimintaa ja hoitaa niiden edunvalvontaa.

Tule mukaan kehittämään suomalaista sukuseura­ toimintaa! Jokainen rekisteröity sukuseura tai sukuyhteisö voi liittyä SSK ry:n jäseneksi. Lisäksi yhteisöt ja yksityis­ henkilöt voivat liittyä liiton kannattajajäseneksi.

Keskusliitto toimii yhteistyössä kaikkien sukuharrastus­ yhteisöjen kanssa. Keskusliitto julkaisee Sukuviesti-lehteä ja tuottaa sukuseurojen ja harrastajien käyttöön kirjallista materiaalia, kuten alan oppi- ja käsikirjoja.

Lue lisää toiminnastamme ja jäsenyydestä: www.suvut.fi

24

SUKUVIESTI 4 · 2020

Sukumme eilen, tänään ja huomenna!

Millainen oli rautaesiripun jakama Eurooppa? Jaa muistosi kylmästä sodasta SKS, SLS ja Jyväskylän yliopiston apulaisprofessori Antero Holmila keräävät suomalaisten muistoja kylmän sodan ajasta.

Kylmän sodan aika (n. 1946–1991) on paljon tutkittu ajanjakso. Sen katsotaan alkaneen viimeistään vuonna 1946, kun Winston Churchill julisti, että rautaesirippu oli jakanut Euroopan kahtia. Mutta mitä Euroopan jakautuminen ja kylmä sota merkitsivät tavallisille suomalaisille? Miten ne vaikuttivat arkielämään ja tulevaisuudenodotuksiin?

Nyt keruussa ovat sekä omakohtaiset että muilta kuullut muistot kylmästä sodasta. Mitä muistat kylmän sodan uhkakuvista ja kriiseistä? Entä ajan suomalaisesta ulkopolitiikasta ja poliittisista tapahtumista? Millaisia ovat mielikuvasi suomettumisesta, tiedotusvälineistä ja propagandasta tuolta ajalta?

Kerro myös Neuvostoliittoon, Yhdysvaltoihin sekä muihin maihin ja maiden johtajiin liittyvistä muistoistasi. Kuvaile koulunkäyntiin, kulttuuriin, urheiluun, tieteeseen ja taiteeseen liittyviä muistojasi. Mitä ”rautaesirippu” sinulle merkitsi ja oliko sinulla tuttavia ”rautaesiripun” eri puolilta? Entä mitä ajatuksia kylmän sodan päättyminen sinussa herätti?

Kylmän sodan muistot ja kokemukset -muistitietokeruun järjestävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska litteratursällskapet i Finland ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitokselta järjestävät. Suomenkieliset kirjoitukset arkistoidaan SKS:n arkistoon. Keruun tuloksista tiedotetaan keväällä 2021.

Lähetä kirjoituksesi SKS:lle 15.1.2021 mennessä • verkkosivujen lomakkeella • sähköpostin liitteenä osoitteeseen keruu@finlit.fi, merkitse aihekenttään tunnus ”Kylmän sodan muistot” tai • postitse osoitteeseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, arkisto, PL 259, 00171 Helsinki, merkitse kuoreen tunnus ”Kylmän sodan muistot”.

• Muista liittää mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen SKS:n arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.

Vastausohjeet: www.finlit.fi/kylmansodanmuistot

Minnen och erfarenheter av Kalla kriget Kalla kriget (ca 1946–1991) är en väl undersökt tidsperiod, som man anser att inleddes 1946 i och med att Winston Churchill förkunnade att en järnridå hade delat Europa. Men vad innebar delningen av Europa och det kalla kriget för vanliga finländare? Hur påverkades vardagen och tron på framtiden?

Nu samlas in både självupplevda minnen och berättelser som du hört av andra. Vilka hotbilder och kriser fanns det under kalla kriget? Berätta om dina minnen av Finlands utrikespolitik, politiker och politiska händelser. Vilka erfarenheter och minnen har du av finlandiseringen, t.ex. i media och propaganda från den tiden?

Berätta om dina föreställningar om och minnen av Sovjetunionen, U.S.A. och andra länder samt deras ledare. Hurdana minnen av kalla kriget har du i förhållande till din skolgång, kultur, idrott, vetenskap och konst?

Vad betydde järnridån för dig och hade du vänner eller bekanta på olika sidor av järnridån? Vilka tankar och känslor kalla krigets slut väckte hos dig?

Insamlingen görs av SKS, SLS och bitr. prof. Antero Holmila från Institutionen för historia och etnologi vid Jyväskylä universitet. De svenska svaren arkiveras i SLS arkiv. Insamlingens resultat meddelas våren 2021.

Sänd in din berättelse till SLS senast 15.1.2021 • På webblankett.

• Per post på adressen Svenska litteratursällskapet, SLS arkiv, PB 158, 00171 Helsingfors. Märk kuvertet ”Kalla kriget”.

• Som e-postbilaga till adressen yrsa.lindqvist@sls.fi Svarsanvisningar: http://sls.fi/kallakriget SUKUVIESTI 4 · 2020

25

U R KKA

LU K U

N

”Paljon niitä siel’ ol” Vierumäelle haudatuista vuoden 1918 sisällissodan punaisista tehtiin arkistoselvitys.

Valtioneuvoston kanslia tilasi vuoden 2019 lopussa Kansallisarkistolta arkistoselvityksen siitä, mitä Vierumäen 1918 sisällissodan taisteluista tiedetään asiakirjalähteiden perusteella ja mitä lähteet kertovat Vierumäelle, nykyisin Versowood Oy:n tehdasalueelle haudattujen vainajien lukumäärästä ja hautaustavasta.

Vierumäen taistelussa 20.–21.4.1918 kaatuneiden punaisten määrää koskevat arviot vaihtelevat joistakin kymmenistä yli 400 kaatuneeseen. Jo vuonna 1918 vakiintui arvio, että haudattujen määrä olisi ollut noin 300. Siitä muodostui yleisesti hyväksytty ”tosiasia”, joka on kirjattu myös hautauspaikalle vuonna 1949 pystytettyyn muistopaateen. Tieto on kuitenkin kyseenalaistettu sisällissodan uudemmassa historiantutkimuksessa.

Ilkka Jokipiin ja Ville-Pekka Kääriäisen laatimassa selvityksessä Vierumäen taistelussa kuolleita tai kadonneita punaisia on tunnistettu yhteensä 43. Kaatuneiden määrä on todennettu selvittämällä Vierumä-

en taisteluun osallistuneet punaiset joukkoyksiköt ja niissä palvelleiden henkilöiden nimet. Selvitystyössä käytettiin apuna Sotasurmasampo-verkkopalvelua sekä Suomen seurakuntien ja viranomaisten rekistereitä.

Saatujen tietojen perusteella ei ole uskottavaa, että Vierumäen taistelussa olisi kaatunut merkittävästi suurempi määrä punaisia kuin on voitu tunnistaa rekistereistä ja muista lähteistä. Suurin osa kaatuneista näyttää kuuluneen Lahden punakaartiin. Selvityksessä on myös voitu todentaa sellaisia punaisten joukkoyksiköitä, jotka eivät osallistuneet taisteluihin Vierumäellä, vaikka näin on aikaisemmassa muistitiedossa luultu.

Taisteluun osallistuneiden punaisten joukkoyksiköiden kokonaisvahvuus oli kaikkiaan noin 700– 1000 miestä. Yksiköihin otettiin pakko-otoilla taistelua edeltävinä päivinä paikallisia asukkaita, jotka pääosin onnistuivat pakenemaan taistelun aikana. Lisäksi on mahdollista, että joukkoyksiköihin liittyi yksittäisiä punakaartilaisia Vierumäellä, jossa suuri joukko punaisia, joukossa myös naisia ja lapsia, yritti paeta etenevien valkoisten tieltä itää kohti.

Valkoiset kokosivat taistelun jälkeen kentältä vähän yli 100 kivääriä, mikä ei tue kuvaa siitä, että taistelussa olisi voinut kaatua juuri enempää kuin noin 50 punaista. Yleensä taistelukentälle jäi aseita kaatuneilta, haavoittuneilta ja taistelua paenneilta. Perääntyneillä punaisilla ei ollut aikaa eikä tilaisuutta kerätä kentältä sinne jääneitä aseita.

Versowoodin tehdasalueella jatkossa suoritettavien arkeologisten tutkimusten kannalta keskeinen kysymys on haudattujen määrän lisäksi se, miten ja minne punavainajat haudattiin. Vuonna 2016 tehdyn maatutkauksen mukaan Vierumäen kankaalle on todennäköisesti kaivettu kolme hautakaivantoa. ”Paljon niitä siel’ ol” – Arkistoselvitys Vierumäelle haudatuista vuoden 1918 sisällissodan punaisista  arkisto.fi/julkaisut Suomen sisällissodassa menehtyneistä henkilöistä on koottu yksityiskohtaisia tietokantatietoja vuodesta 1998.

Marraskuussa 2019 Kansallisarkisto julkaisi uudistetun Sotasurmasampo-verkkopalvelun, joka korvasi aiemman Sotasurmat-tietokannan.  sotasurmat.narc.fi

26

SUKUVIESTI 4 · 2020

LUK U N U

Recept och råd från 1700-talet

RK

Hushållsbok för Stensböle gård ger oss en levande bild av livet till vardag och fest på en östnyländsk herrgård under 1700-talet. Den illustrerar de mångskiftande sysslorna vid en tid då självhushållning var avgörande. För adelskvinnan, som ledde hushållet och ansvarade för tjänstefolkets och kreaturens välmående, var hushållsbokens recept oumbärliga.

I hushållsboken, som tillhört herrgårdsfrun Barbro Hästesko (1698–1771), ingår tidstypiska recept på hur man kokar vinmaskar, lagar gäddkaka, tillreder pastejer på oxtungor, bakar fikonmunkar, fyller kräftor och gör rullsylta på grisfötter. Här ingår dessutom råd för konservering, tillverkning av ljus och bläck, färgning av siden och garn med mera. En pliktmedveten husmor insåg också vikten av att huskurer och beprövade botemedel ingick i receptboken.

Barbro Christina Hästesko-Fortuna härstammade från gamla adliga militärsläkter i södra Finland.

Hon giftes troligtvis bort redan som trettonåring, följde med sin make ut i stora nordiska kriget, blev änka och hamnade i fångenskap i Ryssland. När det långa kriget var till ända gifte hon sig med löjtnanten Johan Wentzel Rotkirch och återvände till det av modern ärvda Stensböle. Rotkirch var den som höll i pennan när recepten i hushållsboken tecknades ner.

Utgivare för boken är Märtha Norrback, som kommenterat innehållet och terminologin i hushållsboken. Tillsammans med Johanna Ilmakunnas presenterar hon släktkretsen kring Barbro Hästesko och hushållsboken som tradition och genre, med högreståndskvinnornas kulturbärande arbete och det dagliga livet på en herrgård i blickfånget.

KA

Märtha Norrback (utg.): Hushållsbok för Stensböle gård.

Recept, råd och huskurer från 1700-talet. (SLS / Appell 2020)

Den handskrivna hushållsboken finns även publicerad digitalt på Svenska litteratursällskapets egen vy på den nationella portalen Finna.  sls.finna.fi

Uppslag ur Stensböle hushållsbok med recept på hur tyger och garn färgas. Man färgade både med dyrbara importerade färgämnen, såsom indigo, orleana och färnbock, och med inhemska färgmedel. Foto: Janne Rentola/SLS. SUKUVIESTI 4 · 2020

27

U R KKA

LU K U

N

Esoteria ja okkultismi valtasivat Suomen 1800-luvun lopulla

1800-luvun loppu, fin de siècle, oli kiihkeää vaihtoehtoisen hengellisyyden aikaa. Eurooppa Suomea myöten janosi esoteerista tietoa, mysteereitä ja magiaa. Spiritistiset istunnot keräsivät suuria yleisöjä, ja niistä puhuttiin kaikkialla. Professori Marjo Kaartisen laajaan arkistotyöskentelyyn pohjaava kirja Spiritistinen istunto kuvaa esoterian ja okkultismin kulta-aikaa Suomessa. ”Hämärässä salissa on asetuttu piiriksi. Jännittynyt seurue on kokoontunut spiritistiseen istuntoon. Elizabeth d'Espérance saapuu paikalle viimeisenä. Aika tuntuu pysähtyvän.” Helsingissä vieraili loppuvuodesta 1893 maineikas Madame d'Espérance, ja koko Suomi kuhisi kuuluisan meedion mystisistä istunnoista.

Salien pimeydessä oli vaeltanut valkeita henkiä, ja monet olivat nähneet kuolleiden rakkaidensa hahmon.

Spiritistinen istunto luotaa suomalaisessa historiankirjoituksessa varjoon jäänyttä aihetta, esoteerisuuden ja meedioiden historiaa. Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen on jäljittänyt

kahden Suomessa kohahduttaneen hahmon, Madame d'Espérancen ja antispiritisti Faustinuksen vaikutuksia suomalaiseen spiritualismiin. Keitä nämä salaperäiset meediot olivat ja mistä he tulivat? Mitä spiritistisissä istunnoissa tapahtui ja miksi ne olivat niin suosittuja? Miten spiritismistä tuli valtavirtaa? ”Tässä kiteytyy vuosisadanvaihde, fin de siècle: Elämänväsymys johtaa kääntymiseen kohti sisäistä.

Ammennetaan kiihkeästi menneisyydestä, mystiikasta, etsitään syviä salaisuuksia, kätkettyä ja peitettyä.

Halutaan nähdä kauemmas ja syvemmälle. Taiteissa kukoistavat dekadenssi ja symbolismi. On pyrittävä kuvaamaan aistein havaittavin keinoin sitä, mikä ei ole aistein tavoitettavissa. Saman vyyhdin erottamattomana osana ovat olleet lukuisat tiedemiehet ympäri maailmaa. He tarkastelevat aikansa tieteen keinoin, voisiko yhteys tuonpuoleiseen olla mahdollinen. He seuraavat meedioita ympäri Eurooppaa testatakseen heitä, keskustelevat, väittelevät ja perehtyvät mediumismiin, hypnoosiin, ajatuksensiirtoon, unissakävelyyn ja moneen muuhun fyysisen maailman rajoja koettelevaan ilmiöön”, Kaartinen selittää. ”Elämme jälleen aikaa, jossa vaihtoehtohengellisyys valtaa alaa myös valtavirtakulttuurissa. Ajatellaanpa esimerkiksi joogaa. Se oli osa 1800-luvun lopun esoteeristä kulttuuria. Samoin on nykyään: vaikka jooga on usein vain liikuntaharrastus, hyvin monelle se on myös osa hengellisyyttä. Samalla tapaa spiritismi saattoi olla sekä viihdettä että vakavaa hengellistä etsintää.”

Teokseen liittyy myös kotisivu, jolla luodataan ilmiötä lisää ja kerrotaan muun muassa Elizabeth d’Espérancen henkimatkasta Pietarista Helsinkiin.  spiritistinenistunto.net

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto (SKS 2020)

28

SUKUVIESTI 4 · 2020

Marjo Kaartinen on mukana monitieteisessä Uuden etsijät -tutkimushankkeessa, joka keskittyy suomalaisen esoteerisuuden kulttuurihistoriaan 1880-luvulta 1940-luvulle.  uudenetsijat.com

LUK U N U

Suvun salaisuuksien jäljillä

RK

KA

Biologinen isä ei ole aina tiedossa. Lähes kaikista suvuista löytyy lehtolapsi. Joku hämmästyy DNA-tutkimuksen tuloksia ja saa uuden isän, toinen tietää syntyneensä yhden illan suhteesta, kolmas on adoptoitu.

Isä tuntematon sisältää yli 20 tarinaa, joissa kaikuu isän kaipuu. Ääneen pääsevät Ira Vihreälehdon haastattelemina kasvatti-isän kanssa eläneet, pikasuhteen hedelmät, yksinhuoltajien ainokaiset sekä löydetyt isät ja lapset – äitejä unohtamatta. Monisyiset kysymykset herättävät miettimään: Millaista on kantaa salaisuutta ja häpeää? Miksi äiti ei kertonut totuutta? Miksi en saanut tutustua omaan lapseeni? Miten löytää biologinen isä ja mitä tapahtuu löytymisen jälkeen? Miten uusi suku ottaa tulokkaan vastaan?

Monia sukuja koskettava ja käsittelevä kirja auttaa isätöntä etsimään isäänsä vertaistarinoiden ja laajalti yleistyneiden DNA-testien turvin. Kirja lisää ymmärrystä vuosikymmenten takaisiin kohtaamisiin ja kiinnittää huomion isättömänä kasvaneiden suojattomuuteen. Vaikka kyse on hylkäämisen, arvottomuuden ja juurettomuuden tunteista, on biologisen isän löytyminen lähes aina helpotus.

Ira Vihreälehto on raivannut kirjoillaan tilaa vaietuille perheasioille. Tuntematon sotavanki- ja Kunnes rauha heidät erotti -teokset saivat lukijat tutustumaan lähemmin sukujensa tarinoihin. Ira kertoo uusimman kirjansa olevan selkeä jatko edellisille julkaisuille ja ”trilogian päätös”.

Isä tuntematon -kirjan suurin anti lukijalle on päästä tutustumaan ja erityisesti ymmärtää, millaista on olla isätön ja miten DNA-testin avulla isää tai sukulaista voidaan etsiä. Kirjassa on kunnollinen paketti DNA-tietoutta sekä lukuisia vinkkejä ja neuvoja kadonneiden sukulaisten etsintään. Ira pohtii, että haastatelluille oli toivottavasti tärkeintä puhua asiasta, jotta sitä ymmärrettäisiin paremmin – ettei tuntuisi, että olen ainoa, jolla on tämmöisiä tunteita ja kokemuksia. Kirja tarjoaa siis myös vertaistukea tarinoissaan.

Iralle itselleen suurin motivaatio oli pöyhiä taas kerran vaiettua ja hävettyä asiaa ja sillä tavalla auttaa. Omien tarinoiden kertojien löytäminen oli helppoa, koska kadonneiden etsintään erikoistuneissa Facebook-yhteisöissä monet olivat tottuneet puhumaan asioista ilman pelkoa tai häpeää. Yhteisöistä monet ovat Iran perustamia, osa Sanna Milanin, joka Iran mukaan oli olennainen voima taustalla.

Ira Vihreälehto: Isä tuntematon (Atena 2020)

Kirjan monet tositarinat ovat niin uskomattomia, ettei niitä kukaan voisi keksiä. Yhtenä esimerkkinä Ira avaa hiukan kirjassa olevaa Leenan tarinaa. Hän teki testin ja vasta sitten paljastui, ettei isä ole hän, jonka oletettiin olevan. Valmiina oli kuitenkin hyvä osuma ja nopeasti oli selvitetty, että isä olikin ”entinen naapurin mies”. Sekä äiti, isä ja äidin aviomies olivat jo kuolleet, tarkemmin ei enää voinut kysellä. Uudet sisarpuolet ottivat Leenan kuitenkin todella hyvin vastaan.

Kiehtova projekti monessa mielessä, toteaa kirjailija raskaan urakkansa jälkeen tyytyväisenä.

SUKUVIESTI 4 · 2020

29

U R KKA

LU K U

N

Seilin lasipullot veivät yhteis­kunnan kadottaman naisen jäljille

Lasipullot olivat säilyneet Seilin metsissä 1950-luvulta saakka. Niihin kätketyissä lappusissa kerrottiin lääkkeistä ja sähköiskuista, elämästä suljettujen ovien takana. Kirjassaan Pullopostia Seilin saarelta Susan Heikkinen selvittää, kuka tekstit oli kirjoittanut ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Saima Rahkonen eli viimeiset vuotensa Seilissä, jonne hänet oli passitettu parantumattomasti mielisairaana. Saima kätki kirjoituksiaan saaren metsiin, josta ne puoli vuosisataa hänen kuolemansa jälkeen löydettiin. Vuonna 2018 journalisti ja tietokirjailija Susan Heikkinen alkoi jäljittää kirjoituksissa mainittuja henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Saiman tarina ja Seilin saaren historia ajalta ennen avohoitoa ja moderneja psyykenlääkkeitä avautuvat Heikkisen kirjassa Pullopostia Seilin saarelta.

Turun lähellä sijaitseva Seili tunnetaan erityisesti vuosistaan sairaalasaarena. Vuodesta 1889 lähtien Seilin mielisairaalassa oli vain naispotilaita. Syrjäinen turvalaitos lakkautettiin vuonna 1962, vain kolme vuotta Saiman kuoleman jälkeen.

Saaren kallionkoloon haudatuista kirjoituksista avautuu tositarina naisesta, jonka yhteiskunta kadotti. ”Saiman äiti, sisko ja veljet veivät tiedon hänestä mukanaan hautaan.

Hänen sukunsa nykypolvet eivät kertomansa mukaan ole tienneet, että tällainen täti ja isotäti on ollut olemassakaan. Saimasta vaikeni myös ympäristö. Hän ei kadonnut, hänet kadotettiin, kuten monet kaltaisensa”, Heikkinen kuvaa.

Saima vietti lähes koko aikuisikänsä mielisairaaloissa, yhteiskunnan varjoissa. Nykypäivänä hänen kohtalonsa olisi todennäköisesti hyvin erilainen. Saiman tarinan kautta Heikkisen teos avaa näkymiä hulluuden historiaan ja psykiatrisen hoidon kehitykseen Suomessa. ”Saiman tarina laittaa myös miettimään, pääsemmekö koskaan

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 (SKS 2020)

siihen, ettei psykiatrinen sairaus leimaa ihmistä sen kummemmin kuin muunkaanlaiset sairaudet.”

Homo Fennicus johdattaa suomensukuisten Mistä suomalaiset tulevat? Minne suomensukuisten kansojen juuret ulottuvat?

Mitä kieli, geenit ja arkeologia kertovat itämerensuomalaisten historiasta?

Itämerensuomalaisten kielten ja väestön alkuperä ja varhaishistoria on kiehtonut tutkijoita M. A. Castrénista, E. N. Setälästä ja Otto Donnerista lähtien. Suomalais-ugrilaisten alkukodin arveltiin olevan idässä, jossakin Uralin ja Volgan mutkan välissä. Teoksessaan Homo Fennicus Tarton yliopiston arkeologian pro30

SUKUVIESTI 4 · 2020

fessori Valter Lang löytää esihistoriasta yhden alkukodin sijaan useita itämerensuomalaisten kulttuurien ja yhteisöjen syntysijoja.

Lang yhdistelee arkeologian, kielitieteen ja geenitutkimuksen tutkimustuloksia ja piirtää aikaisempaa tarkemman kuvan itämerensuomen synnystä ja suomalais-

ten varhaishistoriasta. Teoksessa esitetään myös ensimmäistä kertaa rinnastus populaatiogenetiikan havaintojen ja kielentutkimuksen ja arkeologian tutkimustulosten välille: Langin mukaan kulttuuriset vaikutteet idästä leviävät ja painottuvat samoja reittejä tiettyjen DNA:n haploryhmien kanssa.

LUK U N U

Talvisodan pimeä puoli

RK

KA

Reinon sota ei mennyt kuten sankaritarinoissa. Oli käsky lähteä, oli esimiehen sana. Oli peruuttamattomia tekoja ja vihollisen vankileiri – ja mahdollisuus selvitä. Reino ei selvinnyt.

Mitä hänelle tapahtui? Raija Ylönen-Peltosen kirja ”Vain sodassa kuollut mies” pureutuu talvisodan pimeään puoleen ja puhumattomuuden perintöön, sodan sankaritarinoista häivytettyihin kohtaloihin.

Joulukuussa 1939 Reino jäi punaarmeijan sotavangiksi, ja hänet lähetettiin vakoojana takaisin Suomeen. Suomessa Reino vangittiin uudestaan, ja virallisen version mukaan hän kuoli Mikkelin pommituksessa tammikuussa 1940.

Huhujen mukaan Reino teloitettiin. Joukko-osasto kirjasi hänet kadonneeksi, ja omaisille hänen ilmoitettiin kaatuneen, mutta häntä ei koskaan siunattu poissaolevana.

Hänen kuolemallaan ei ole päivämäärää eikä kuolintodistuksessa allekirjoitusta. Hän ei ole sankarivainaja eikä virallisesti sotavankikaan.

Talvisodan aikana lähes tuhat suomalaissotilasta jäi sotavangiksi.

Sota-ajan aineistoihin erikoistunut Kansallisarkiston ylitarkastaja Raija Ylönen-Peltonen jäljittää Reinon vaiheita kirjassaan ”Vain sodassa kuollut mies”. Reino kuului poikkeusoloissa henkensä menettänei-

siin, joiden kuolinsyytä ei saanut kertoa omaisille. ”Suomalaisten sotilaiden joukossa oli niitä, jotka suunnittelivat vihollisen puolelle kääntymistä ja niitä, jotka joutuivat vangiksi tahtomattaan. Vangitsemistilanteella oli harvoin todistajia. Asiakirjoihin jääneet merkinnät perustuivat valitettavan usein asetoverien tai esimiehien käsityksiin tapahtumista”, Ylönen-Peltonen kuvailee. ”Reinon omaisille ei koskaan virallisesti ilmoitettu Reinon kuolinsyytä tai -olosuhteita. He eivät saaneet tietää Reinon sotavankeudesta tai paluusta Suomeen. Puolison ja äidin tietoon kantautui huhupuheita, ja niiden myötä sukupolvelta toiselle siirtyneessä tarinassa tapahtuneelle ei edelleenkään löydy ääneen lausuttavia sanoja.” ”Vain sodassa kuollut mies” on tositarina sodan vaietuista vaiheis-

Raija Ylönen-Peltonen: ”Vain sodassa kuollut mies” – Kadonnut, kaatunut, teloitettu? (SKS 2020)

ta ja salatuista kohtaloista. Se antaa äänen omaisten loppumattomalle odotukselle tilanteissa, joissa tietoa ei ollut tai sitä ei saanut kertoa.

kansojen syntysijoille ”Kansojen muodostumisen ja varhaishistorian tutkimus edistyy nykyisin jättiharppauksin. MuinaisDNA:n eristämisessä ja analysoinnissa saavutettu läpimurto on johtanut vallankumoukseen paitsi genetiikassa myös sen tutkimustuloksia hyödyntävillä tieteenaloilla kielitieteessä ja arkeologiassa”, Lang kommentoi.

Radikaalisti uutta Langin lähestymistavassa on nimenomaan

näiden kolmen alan viimeisimmän tutkimustiedon yhdistäminen uudeksi kokonaiskuvaksi, joka muuttaa aiemmat käsitykset suomalaisten alkuperästä.

Valter Langin teos herätti suurta huomiota ilmestyessään Virossa vuonna 2018. Kirja ilmestyi suomeksi syyskuussa 2020.

Valter Lang: Homo Fennicus – Itämeren­suomalaisten etnohistoria (SKS 2020) SUKUVIESTI 4 · 2020

31

Eine Kuismin ja Elina Kuismin (toim.):

Eine Kuismin – Elina Kuismin:

Hyvässä seurassa – Yhdistys­ toiminnan pikkujätti, 2. painos

Sukua tutkimaan – Sukuharrastajan pikkujätti Sukututkimus elää vahvaa murroskautta. Aineistojen digitointi mahdollistaa tutkimisen muuallakin kuin arkistoissa. Kotikoneelta tutkittaessa tarvitaan kuitenkin tietoa lähteistä. Tähän kirjaan on koottu perustie20 € toa sukututkijalle ja arkistojen sekä muiden aarreaittoISBN 978-952-99375-9-2 jen esittelyn yhteyteen on lisätty digitaalisten aineistojen osoitteita. Perusaineistojen lisäksi kirjan lopussa on käyty läpi henkilötietojen käsittelyä sukututkimuksessa, sukuseuran perustamista ja sukututkimuksen saattamista kirjaksi. Tämä kirja yhdistettynä Sanasto sukututkijoille -julkaisuun on erinomainen selviytymispaketti sukuharrastajalle.

Julkaisussa on vinkkejä niin perustettavan yhdistyksen kuin jo pitempään toimineen seuran tarpeisiin. Oppaan esimerkit ovat pääosin sukuseura­ 10 € toiminnasta, mutta niistä on apua minkä tahansa yhdistyksen ISBN 978-952-99375-7-8 toimintaan. Aihealueina ovat yhdistyksen perustaminen, hyvät kokouskäytännöt, juhla- ja tapahtumajärjestelyt, vaakunat ja tunnukset seuratoiminnan osana, yhdistysviestintä ja julkaisutoiminta sekä yhdistyksen oikeudelliset kysymykset. Oppaan kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, jotka ovat saaneet tekstinsä muokattua meille kaikille ymmärrettävään ja elävään muotoon.

Addressi ja kortti

Väinö Sointula (toim. Elina Kuismin):

Sanasto sukututkijoille, 6. painos Sukututkimuksen harrastaja Väinö Sointula on sukuaan tutkiessaan kerännyt kirkon-, käräjä-, maa-, henki- ja muista historiankirjoista tulkintaa vaatineita sanoja ja lyhenteitä. Sanastoon on koottu yli 20 € 12 500 sanaa, joihin sukututkija saattaa törmätä. Lisäksi luetteISBN 978-952-68284-0-4 lot henkilönimien käännöksistä ja muunnelmista, sukulaisuussuhteiden nimityksistä, vanhoista mittayksiköistä sekä luettelo venäjänkielisistä sukututkimussanoista.

Monikäyttöinen adressi on näyttävä muisto erilaisissa tilaisuuksissa. Selkeälinjainen vihreävalkoinen adressi on kultanyöritetty ja kuoritettu sekä pakattu sellofaaniin.

Adressi on A4-kokoinen.

Hinta sis. toimituskulut.

Kortin kannessa on kauniilla vanhalla harmaalla seinällä moderni sukupuu. Taitet15 € tu kortti on kooltaan 16 cm x 16 cm.

Kortin ja adressin on suunnitellut keskusliiton hallituksen jäsen Satu Hirvikoski.

2€ Tiedustelut ja tilaukset Sukuseurojen Keskusliitto ry | Sokerilinnantie 7 E, 02600 Espoo puh. (09) 4369 9450 | toimisto@suvut.fi Tilaukset myös: www.suvut.fi > Julkaisut Postitettuihin tilauksiin lisätään toimituskulut.

Hinta sis. kuoren.