leksisuudesta vai länsimaisen elämäntavan ja yhteiskuntien sisäisistä piirteistä. Toisekseen kompleksisuudesta, haavoittuvuudesta ja uhkien ennustamattomuudesta seuraa tarve irrottaa yksilöt erilleen kangistavista hallintorakenteista eräänlaisiksi itsehallinnon yksiköiksi. Tämä näkyy kansallisen turvallisuusajattelun lisäksi myös globaalihallinnan perusteiden muutoksessa. Julian Reidin mukaan (2012, 72) Vuoden 2002 Johannesburgissa järjestetyn kestävän kehityksen huippukokouksen jälkeen kestävän kehityksen ajattelussa on siirrytty kohti tulkintaa, jossa biosfäärin haavoittuvaisuutta ja sen tuottamia piileviä kriisejä on alettu luonnehtia myös ihmisyhteisöjen ja yksilöiden taloudellisen mahdollisuuksien lähteenä. Tällöin haavoittuvaisimmassa ja köyhimmässä asemassa olevat ihmiset, jotka muodostavat ekologisesti tiedostamattomin suuren massan, tarvitsevat kipeimmin resilienssitietoisuutta. Dillon ja Reid (2009, 151–152; ks. myös Reid 2012, 75) mukaan myös YK:n luonnonkatastrofeihin vastaamisen strategiassa (ks. esim. UNISDR 2003, 439– 440) korostetaan turvattomuutta kokevien yhteisöjen vastuunkantokykyä ja resilienssiä selviytymisen keskeisenä lähteenä. Köyhien ja vähäosaisten resilienssiä pyritään kasvattamaan tuomalla turvattomuudelle alttiit ihmiset vapaan talousjärjestelmän markkinamekanismien ja signaalien sekä näitä tukevien joustavien ja hajautettujen hallintajärjestelmien piiriin. Näin heikossa asemassa olevien resilienssitietoisuus voi herätä ja lopulta kasvaa. Globaalilla tasolla resilienssi muuttaa turvallisuusajattelun suunnan: vastuu makrotason valtioiden rajat ylittävistä ongelmista palautuu takaisin sinne, missä niiden mikrotason seuraukset aktualisoituvat. Edellisen kaltainen ajattelutapa on ajanut Mark Duffieldin (2012) mukaan liberaalin interventionismin paradoksin äärelle; kehitysapupolitiikan taustalla vaikuttavien uhkakuvien ja riskien sekä kehitysapua tarjoavien tahojen henkilöstömäärien, projektien ja rahoituksen kasvaessa samaiset toimijat joutuvat etäännyttämään ja eristämään itseään ongelmia kokevista paikallisista yhteisöistä. Kehitysapupolitiikassa on täten siirrytty modernista suojelukäsityksestä kohti postmodernia resilienssikäsitystä. Tässä ”ahdistuksen kautta hallinnassa” uhkakuvat ja riskit voidaan konstruoida paikallisten valinnanvapautta ja vahvistumista ruokkiviksi prosesseiksi (Duffield 2012, 478; Chandler 2013, 279). Dan Bulley (2013) on vetänyt vastaavia johtopäätöksiä edellä tarkastellusta Britannian resilienssipolitiikasta, jossa tukeudutaan myös ajatukseen paikallisyhteisöjen itsehallinnan edellytysten kasvattamisen strategisesta tärkeydestä.
16