SPEK puheenvuoroja 2 by Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö

Tapio Juntunen

KOHTI VARAUTUMISEN JA SELVIYTYMISEN KULTTUURIA? Kriittisiä näkökulmia resilienssiin

2 SPEK puheenvuoroja

Painotalo Tammerprint Oy, Tampere 2014 Graafinen suunnittelu Timangi / Anne Kaikkonen SPEK Puheenvuoroja 2 ISBN 978-951-797-527-8 (nid.) ISBN 978-951-797-528-5 (PDF) Julkaisija Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK Ratamestarinkatu 11, 00520 Helsinki Puhelin (09) 476 112, faksi (09) 4761 1400 spekinfo@spek.fi www.spek.fi

Sisällys

1. Johdanto............................................................................................................................................................... 4 2. Resilienssin käsitteen alkuperä..................................................................................................... 6 2.1. Resilienssi ekologian mallinnuksissa ja kompleksisessa systeemiajattelussa.......... 6 2.2. Resilienssi psykologiassa.......................................................................................................................... 8

3. Resilienssi turvallisuusstrategisena käsitteenä – kansallisia ja globaaleja esimerkkejä..................................................................................... 9 3.1. Iso-Britannia resilienssiajattelun mallimaana......................................................................... 10 3.2. Hallintoperinteiden tuottamista tulkintaeroista kohti varautumisen kulttuuria?................................................................................................................... 13 3.3. Resilienssi etäältä hallinnan tekniikkana.................................................................................. 15 3.4. Resilienssi ja turvallisuus..................................................................................................................... 17

4. Resilienssidiskurssi Suomen kokonaisturvallisuusajattelun yhteydessä.......................................................................................................................................................19 4.1. Resilienssiajattelu valtionhallinnon kokonaisturvallisuutta ja huoltovarmuutta linjaavissa dokumenteissa.......................................................................... 20 4.2. Varautumista vai ennaltaehkäisyä? Sisäisen turvallisuuden näkökulma............................................................................................. 22 4.3. Muutoksen tuulia ilmassa – Resilienssin doktriinin saapuminen Suomeen?..................................................................... 24

5. Lopuksi: paluu turvallisuuteen?................................................................................................27

Lähteet........................................................................................................................................................................29

1. Johdanto Resilienssi on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana nopeasti kansainvälisen turvallisuuskeskustelun muotikäsitteeksi. Useiden valtioiden, kansainvälisten järjestöjen ja yritysmaailman turvallisuusstrategisessa ajattelussa resilienssi ilmentää uutta hallintamentaliteettia, jossa turvallisuus kytketään varautumiseen, ennustamattomien riskien kohtaamiseen sekä epävarmuuden kanssa elämiseen. Resilienssin määritelmät ja käsitteen merkitys kuitenkin vaihtelevat käyttöyhteydestä ja toimintakulttuurista riippuen. Toisaalta käsitettä käytetään teknisenä ja heuristisesti arvokkaana apuvälineenä sektorikohtaisesti määriteltävissä turvallisuusratkaisuissa, esimerkiksi kriittisen infrastruktuurin sieto- ja palautumiskykyä tai turvallisuusjohdon kriisiherkkyyttä arvioitaessa. Toisaalta resilienssi on viimeisten vuosien aikana liitetty entistä syvällisempään turvallisuusajattelun muutokseen, jolloin se on saanut yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategisen tason perusteita uudelleen määritteleviä piirteitä. Valtiotasolla resilienssin avulla on pyritty hahmottamaan uutta lähestymistapaa sektorikohtaisiin turvallisuusstrategioihin esimerkiksi vastaterrorismin (Government of Canada 2013), luonnonkatastrofeilta suojautumisen (Iso-Britannia; Cabinet Office 2011; 2013) sekä humanitaarisen ulkopolitiikan doktriinin (Iso-Britannia; DFIP 2011) yhteydessä. Isossa-Britanniassa, resilienssiajattelun eräänlaisessa mallimaassa, käsite on noussut keskeisimmäksi kokonaisturvallisuusajattelua sekä tämän taustalla vaikuttavaa hallintamentaliteettia tukevaksi käsitteeksi. (Brassett, Croft ja Vaughan-Williams 2013, 222; Joseph 2013a, 253–256; vrt. Cabinet Office 2010.) Samalla useat kansainväliset ja alueelliset järjestöt, kuten YK ja EU, ovat nostaneet resilienssin osaksi toimintaansa. Globaalin liikemaailman eliitin resilienssitietoisuutta on vahvistettu Maailman talousfoorumin piirissä, jonka vuoden 2013 Davosin tapaamisen teemana oli strategisen ketteryyden ja riskejä koskevan resilienssin kasvattaminen. Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa resilienssi on tuoreempi, toistaiseksi varsin sektorikohtaisesti ja teknisesti sovellettu käsite. Viimeisten vuosien aikana käsite on ehditty yhdistää esimerkiksi riskilähtöisen turvallisuusjohtamisen (ks. esim. Uusitalo et al 2009; Hanén ja Huhtinen 2011) sekä kyberturvallisuuden tavoitteiksi (VN 2013). Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, jonka kautta tässä puheenvuorossa esitetty kriittinen akateeminen keskustelu pääasiassa jäsentyy, resilienssille

on ehditty omistaa arvostettujen kansainvälisten journaalien erikoisnumeroita sekä kansainvälisten konferenssien työryhmiä. Yksi vertaisarvioitu julkaisu on perustettu yksinomaan resilienssin turvallisuuspoliittisen keskustelun ympärille.1 Positiivisesta konnotaatiostaan huolimatta (kuka ei haluaisi olla mahdollisimman sieto- ja palautumiskykyinen kriisitilanteen sattuessa kohdalle?) resilienssin käsitettä on kasvavasti haastettu edellä mainitun tutkimuksen piirissä. Kritiikki voidaan tiivistää kolmeen toisiinsa kytkeytyvään teemaan ja huomioon: resilienssin käsitteen analyyttiseen epäselvyyteen, käsitteen soveltuvuuteen turvallisuuspolitiikan strategiseksi kattokäsitteeksi sekä resilienssin ilmentämään turvallisuushallinnan kulttuurin muutokseen. Käsillä oleva puheenvuoro kiinnittyy tähän kriittiseen tarkasteluun sekä pyrkii tarjoamaan kansainvälisen keskustelun kautta näkökulmia resilienssin käsitteen alkuperästä sekä sen turvallisuusajattelulle tuottamista seurauksista. Puheenvuoro rakentuu seuraavasti: Johdannon jälkeisessä luvussa esitellään resilienssin käsitteen (akateemista) syntyperää keskittyen ekologian ja psykologian tieteenaloille. Tämän jälkeen esitellään lyhyesti käytännön esimerkkejä hyödyntämällä, miten resilienssin käsite on siirtynyt akateemisesta keskustelusta turvallisuuspolitiikan strategisen tason keskusteluun sekä kansallisella että globaalilla tasolla. Käsitteen alkuperän sekä erityisesti Iso-Britannian resilienssilähtöisen turvallisuuspolitiikan tarkastelun jälkeen pureudun tarkemmin resilienssin käsitteestä käytyyn kriittiseen keskusteluun. Pyrin kansainväliseen keskusteluun tukeutuen esittämään tulkinnan siitä, minkälaisiin poliittisesti johdannaisiin merkityksiin ja lähtökohtiin resilienssin varaan rakentuva turvallisuuskäsitys perustuu? Ennen johtopäätöslukua palaan vielä suomalaiseen turvallisuuskeskusteluun tavoitteenani tarkastella Suomen orastavaa resilienssikeskustelua sekä sitä, miten resilienssin käsite istuu kokonaisturvallisuusajattelun yhteyteen.

1 Ks. esim. Politics, 33(4). Special Issue: Security and the Politics of Resilience. Resilienssin käsitteen ympärille perustetun tieteellisen vertaisarvioidun aikakauslehden, Resilience – International Policies, Practices and Discourses, päätoimittajana toimii Westminsterin yliopiston professori David Chandler.

2. Resilienssin käsitteen alkuperä Teoreettisena käsitteenä resilienssi voidaan paikantaa kahteen varsin erilaiseen tieteelliseen traditioon: psykologiaan ja ekologiseen systeemiajatteluun. Psykologiassa resilienssiä hyödynnetään yksilön trauma- ja kriisinsietokykyä sekä traumoista selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä (ks. esim. Bonanno 2004; Bonanno ja Mancini 2008) arvioitaessa. Ekologisessa systeemiajattelussa resilienssi viittaa puolestaan ekosysteemien epälineaariseen palautumis- ja mukautumisdynamiikkaan. Sittemmin resilienssin ympärille ekologiassa rakennettua teoriaperinnettä on sovellettu esimerkiksi ekosysteemien hallintaa, kestävän kehityksen edellytyksiä sekä ilmastonmuutoksen seurauksia käsittelevässä tutkimuksessa ja politiikassa. Käsitteen ekologiaan palautuva alkuperä on, kuten myöhemmin voidaan huomatta, sikäli keskeinen, että sen kautta on mahdollista tulkita resilienssin varaan rakentuvan turvallisuuskäsityksen tieteenfilosofisia taustaoletuksia sekä näiden oletusten vaikutuksia käytännön politiikkaan.

2.1. Resilienssi ekologian mallinnuksissa ja kompleksisessa systeemiajattelussa Ekologiassa resilienssi määritellään yleisesti systeemin kapasiteetiksi imeä itseensä häiriöitä sekä uudelleenorganisoitua muutosten keskellä siten, että systeemi säilyttää toimintonsa, rakenteensa ja identiteettinsä. Resilienssi on piilevä ominaisuus, joka viittaa ennustamattomien häiriöiden ja ailahtelevuuden aikana aktivoituvaan mukautumisen kapasiteettiin sekä tämän kapasiteetin säilyttämisen ja kultivoimisen edellytyksiin. Ekologinen resilienssitutkimus keskittyi aluksi, 1970-luvun taitteesta eteenpäin, lähinnä sosio-ekonomisten systeemien sietokyvyn sekä jatkuvuuden teemoihin (ks. esim. Holling 1973). Viime aikoina resilienssiä koskevan tutkimuksen huomio on siirtynyt systeemien mukautumistendenssistä ja jatkuvuudesta niiden muutoskyvyn tutkimukseen. (Folke 2006, 253.) Resilienssitutkimus on, käsitteen merkitystä vahvasti pelkistäen, siirtynyt tasapainottamisen ja muutoksen kontrolloinnista kohti uutta suhtautumistapaa, jossa korostetaan ketterien ja itsenäisesti toimivien yksiköiden kapasiteettia elää ja kukoistaa epävarmuuden sekä ennustamattomien häiriöiden keskellä.2 2 Resilienssille ekologiassa annettavista määritelmistä ks. esim. Folke 2006; Walker et al. 2004; Zolli ja Healy 2012, 7–8.

Resilienssitutkimuksen pioneereihin kuuluva C.S. Holling on sittemmin kehitellyt kollegoineen teoriaa mukautuvista kompleksisista systeemeistä (complex adaptive systems) (ks. esim. Holling 2011). Teorian heuristiikka on vahva, sillä sen esitetään kuvailevan kaikkien mahdollisten systeemien dynamiikkaa aina soluista ekosysteemien ja yhteiskuntien kautta kulttuureihin. Tämän puheenvuoron yhteydessä on keskeistä ymmärtää systeemiajattelun vaikutuksia politiikan ja hallinnan näkökulmasta, ei niinkään pureutua kompleksisen systeemiajattelun yksityiskohtiin. On keskeistä kiinnittää huomio siihen, kuinka kompleksisuusajattelussa systeemien keskeiseksi ominaisuudeksi nousee niiden kumuloituva muutosherkkyys, ei niinkään tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu laadullisesti ymmärrettävä tasapainotila, joka voitaisiin inhimillisessä maailmassa rinnastaa esimerkiksi turvallisuuden toteutumiseen sekä tunteena että fyysisenä tosiasiana. Systeemin resilienssikapasiteetille keskeistä muutosherkkyyttä voidaan kasvattaa parantamalla systeemin kykyä vastustaa (to resist) siihen kohdistuvien vakavien kriisien passivoivaa vaikutusta sekä vahvistaa keinoja, joilla systeemi kykenee mukautumaan (healthily adapt) uuteen, kriisin jälkeiseen tilanteeseen. Kompleksinen systeemiajattelu erottelee näin resilienssin dynaamisen luonteen lujatekoisuuden (robustness) ja palautumisen (recovery) käsitteistä. (Holling 2011; Walker ja Cooper 2011, 146; Folke 2006.) Resilienssi yhdistetään usein joustavuuden, ketteryyden ja kimmoisuuden kaltaisiin ominaisuuksiin. Systeemien sisäkkäisyydestä johtuen kokonaisen ekosysteemin resilienssin katsotaan rakentuvan sen pienempien osien ketteryyden ja mukautumiskyvyn varaan. Keskinäisriippuvaiset ja vapaat systeemit ovat kaikkein joustavimpia ja muutoskykyisimpiä silloin, kun ne ovat paikallisia ja monimuotoisia. Tästä juontuu ajatus biodiversiteetin keskeisestä roolista monimutkaisten ja mukautuvien systeemien resilienssiä ja omavaraista mukautumiskykyä kasvattavana voimavarana. (Folke 2006, 257; Zolli ja Healy 2011, 13–14, 59–60) Ekosysteemeistä juontuvaa analogiaa on sovellettu esimerkiksi epäsymmetrisen sodankäynnin taistelutaktiikoissa, joissa korostetaan pienten, liikkuvien ja itsenäisesti operationaalisia tavoitteitaan päivittävien taisteluyksiköiden merkitystä sodankäynnin kokonaisstrategiassa (O’Malley 2010). Yleisemmin tarkasteltuna kompleksinen systeemiajattelu tukee tulkintaa, jossa turvallisuuden tuottamisen kannalta keskeiseksi nähdään turvattomuuksia kokevien yksiköiden ja systeemien muotoon (esimerkiksi kokoon ja itsenäisyyden asteeseen) sekä yksiköiden välisten suhteiden järjestykseen liittyvät kysymykset – ajatus mukautumisen keskeisyydestä nostaa hallintaan ja sen muotoihin liittyvät kysymykset turvallisuuspoliittisen keskustelun keskiöön.

2.2. Resilienssi psykologiassa Psykologiassa resilienssillä on pyritty 1970-luvulta eteenpäin arvioimaan uudelleen yksilöiden traumaattisten kokemusten jälkeistä sopeutumiskykyä. Resilienssillä on psykologiassa eräänlainen kaksoismerkitys. Ensinnäkin se kuvailee ihmisten yleistä taipumusta vastoinkäymisistä palautumiseen (resiliency; huomio henkisessä ominaisuudessa – arvottava konnotaatio); toisaalta se viittaa yksilöiden sopeutumisprosessien empiiriseen tutkimiseen (resilience; huomio prosesseissa – neutraali konnotaatio). Psykologiassa resilienssi määritellään tavallisesti ”dynaamiseksi prosessiksi, joka synnyttää positiivista mukautumista tilanteessa, jossa koetaan merkittäviä vastoinkäymisiä”3. Yksilö osoittaa resilienssiä, kun hän säilyttää toimintakykynsä henkilökohtaisesta kriisitilanteesta huolimatta ja kykenee jatkamaan elämäänsä mukautumalla uuteen tilanteeseen haavoittuvaisuuden kokemuksesta huolimatta. Resilienssiys (resiliency) on täten erotettavissa esimerkiksi jälkitraumaattista stressioireyhtymää korostavasta paradigmasta, jota on kritisoitu interventiokeskeisyydestä ja tästä seuraavasta taipumuksesta patologisoida ihmisten verraten luontaista kykyä selviytyä kriiseistä ilman merkittäviä oireita (Bonanno ja Mancini 2008, 373). Resilienssiys ei kuitenkaan ole persoonan sosiaalisesta taustasta irrotettavissa oleva synnynnäinen kapasiteetti. Psykologian resilienssikäsitys eroaakin ekologiassa esitetystä tulkinnasta ollen herkempi ymmärtämään intentionaalisuuden sekä inhimillisen todellisuuden luonteen resilienssille tuottamia erityispiirteitä. Resilienssin yhteys henkilökohtaisiin, demografisiin sekä sosioekonomisiin tekijöihin sekä näiden keskinäisiin suhteisiin nousee tällöin keskeiseksi kysymykseksi. Esimerkiksi työtilanne ja laajemmat sosiaaliset resurssit (yhteisön ja yhteiskunnan tuki) ovat empiiristen tutkimusten mukaan resilienssiyttä vahvistavia tekijöitä. Myös kognitiiviset resurssit vaikuttaisivat tutkimusten mukaan korreloivan yksilötason resilienssiyden kanssa. Johtopäätös vaikuttaisi viittaavan yhteiskunnan tasolla toimivan koulutuspolitiikan merkitykseen. Yksilöiden verraten merkittäväkin psyykkinen sitkeys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että resilienssiyttä osoittaneet yksilöt kokisivat kriisitilanteet lähtökohtaisesti positiivisina tapahtumina. Kyse on ennen kaikkea toipumisesta ja toimintakyvyn säilyttämisestä. Lisäksi samat resilienssiyteen vaikuttavat tekijät saattavat kontekstista riippuen johtaa hyvin erilaisiin reaktioihin. Psyykkistä sitkeyttä ilmentävä resilienssi onkin sellaisenaan tunnistettu ilmiö, mutta myös psykologiassa tutkimus on vasta kohdistumassa siihen vaikuttavien tekijöiden arviointiin. (Luthar et al. 2000; Bonanno ja Mancini 2008.) 3 Luthar et al. 2000, 543 – “Dynamic process encompassing positive adaptation within the context of significant adversity.” Ks. myös Bonanno 2004, 135.

3. Resilienssi turvallisuusstrategisena käsitteenä – kansallisia ja globaaleja esimerkkejä Ekologisen resilienssitulkinnan mukainen turvallisuusajattelu korostaa systeemien välisiä vuorovaikutussuhteita sekä niiden piilevää kapasiteettia, joka kriisihetkinä aktivoituessaan mahdollistaa systeemin mukautumisen uuteen tilanteeseen. Turvallisuuspolitiikan tavoitteeksi nousee tällöin hallinnan kohteena olevien yksiköiden resilienssikapasiteetin vahvistaminen – ei niinkään uhkiin vaikuttaminen – ekologisen systeemiajattelun muodostaman analogian mukaisesti. Turvallisuus sidotaan turvattomuuden kohtaamisen muotoon. Psykologisessa tulkinnassa huomioidut yksilöiden kriisinsietokykyyn vaikuttavat sosioekonomiset taustatekijät vaikuttaisivat sen sijaan siirtävän resilienssikäsitystä normatiivisempaan ja poliittisempaan suuntaan. Turvallisuus ja resilienssi määrittyvät tällöin selvemmin yhteiskunnallisten hierarkioiden, sosioekonomisten taustatekijöiden sekä valtarakenteiden muutosten kautta. Turvallisuuskeskusteluun resilienssin käsite on kuitenkin kulkenut poliittisen ekologian ja kompleksisuusajattelun kautta. Ekologisen resilienssitulkinnan valtavirtaistuminen on käytännössä johtanut resilienssiajattelun keskittymiseen yksilöiden psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin sijasta poliittisiin yhteisöihin sekä näiden materiaalisen elinympäristön ja elämän ylläpitämiseksi keskeisinä pidettävien fyysisten resurssien turvaamiseen. (Ks. esim. Höfler 2014.) Resilienssistä on muodostunut poliittisesti neutraalilta vaikuttava uudiskäsite, jolloin yhteys sen alkuperäiseen merkitykseen näyttäytyy lähinnä metaforiselta; käsite on muuttanut luonnettaan arvioivasta (yksilöiden psyykkisen kriisinsietokyvyn edellytykset ja toteutuminen) sekä heuristisesti kuvailevasta (ekologisen systeemiajattelun mallintaminen) käsitteestä politiikan, median ja hallinnon kielen ohjailevaksi, eli preskriptiiviseksi käsitteeksi. (Brown 2013.) Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa resilienssin väljä metaforinen yhteys sen alkuperäiseen merkitykseen on kuitenkin vahvistanut sen poliittista ja retorista käyttöarvoa (Turner 2013). Käytännössä resilienssin ekologiasta juontuva merkitys yhdistetään turvallisuusajattelussa ennakoimattomuuteen: systeemien yhteenkietoutumisesta sekä niiden epälineaarisesta muutosdynamiikasta seuraa, ettemme voi ennustaa ja ennakoida kaikkia mahdollisia uhka- ja kriisi-

tilanteita virheille alttiin inhimillisen ymmärryksen ja tietomme varassa. (Ks. esim. Hanén ja Huhtinen 2011). Teoria siis tukeutuu tietoteoreettisesti vahvaan fallibilismiin, jonka mukaan varman tiedon saavuttaminen on sula mahdottomuus. Teoriasta johdettu käytännön johtopäätös on kuitenkin, kenties omia tietoteoreettisia premissejään vasten, hyvin itsevarma: kaikessa toiminnassa tulee varautua suuriin yllätyksiin ja sattumanvaraisuuteen (koska täydellistä varmuutta ei voida saavuttaa ja yllätyksiä tapahtuu). Epävarmuutta ja varautumista korostava resilienssikäsitys nousee selvästi esiin etenkin angloamerikkalaista turvallisuuspoliittista keskustelua ja turvallisuushallinnan muutosta tarkastellessa.

3.1. Iso-Britannia resilienssiajattelun mallimaana Britannian katsotaan yleisesti tarjoavan malliesimerkin siitä, miten resilienssin käsitettä on pyritty soveltamaan laaja-alaiseksi turvallisuushallinnan muutosta ilmentäväksi politiikkaohjelmaksi. (ks. esim. Joseph 2013a; 2013b; Bulley 2013; Brassett, Croft ja Vaughan-Williams 2013). Resilienssille on varattu keskeinen rooli Britannian vuoden 2010 turvallisuusstrategiassa, jonka tavoitteena on luoda Britanniasta turvallinen ja resilientti kansakunta (käsitteet esitetään rinnakkaisina, toisiaan vahvistavina). Britannian turvallisuusstrategiassa turvallisuuden hallinta rakennetaan turvallisuusuhkien ennustamisen, niiden estämisen ja niistä toipumisen muodostaman kokonaisuuden varaan. Strategiassa korostetaan neljää uhkakuvaa: terrorismia, alueellisten sotilaallisten konfliktien eskaloitumista, kyberriskejä sekä luonnonkatastrofeja.4 Strategian käsitys turvallisuuspolitiikan tehtävästä perustuu kompleksisuusajattelun mukaisesti epävarmuuden ja ennustamattomien uhkien hallinnan edellytysten kehittämiselle. Kompleksisuutta tulkitaan strategiassa jokseenkin väljästi, ainakin strategian liitteenä olevan kansallisen riskianalyysin muodostaman kuvaston perusteella. Riskianalyysin johtopäätökset ovat kompleksisuusajatteluun sisältyvän ennustamattomuuden premissiä vasten johdettu historiallisesta aineistosta sekä oletuksesta, jossa menneisyyteen sijoittuvat uhkat luovat analyyttisen ke4 Euroopan unionin ja komission koordinoima Horisontti 2020 -tutkimus- ja innovaatiopuiteohjelman yhteiskunnallisen turvallisuuden osion neljä keskeisintä strategista tavoitetta ovat lähes identtisiä Britannian turvallisuusstrategian uhkakuvatulkinnan kanssa (sotilaallisten konfliktien eskaloitumisen vaihtuessa rajaturvallisuuden teemaksi). Eurooppalaisten yhteiskuntien resilienssin kasvattamiseen sekä katastrofeihin vastaamiseen kohdistuva tutkimus määritellään tutkimusstrategian keskeisimmäksi tavoitteeksi. (European Commission 2013, 7.)

Viime vuosina Britanniaa koetelleet tulvat liittyvät olennaisesti maan resilienssikeskusteluun. (Kuva: Andy Byers, Wikimedia Commons)

hikon myös uusien uhkien tulkinnalle ja niihin varautumiselle. (Cabinet Office 2010, 37.) Esimerkiksi David Chandler (2014) on kiinnittänyt huomion tähän resilienssiajattelun taustalla vaanivaan paradoksiin: retorisella tasolla ajattelussa tukeudutaan maailmankuvaan, joka perustuu todellisuuden kompleksiseen sekä tästä aiheutuvaan uhkien epälineaariseen ja täten ennustamattomaan luonteeseen; käytännössä tätä ennustamattomuutta pyritään kuitenkin hallitsemaan varautumalla siihen historiallisesti – ja täten lineaarisen logiikan mukaan – hahmotettujen riskikuvastojen varassa.5 Resilienssiajattelun vaatimat riskianalyysit perustuvat tällöin väistämättä poliittisista intresseistä johdetuille 5 Suomessa kompleksisuusteoretisoinnin – tai yhteenkietoutumisteoretisoinnin, kuten kirjoittavat käsitteen suomentavat – tieteenfilosofiaa ja seurauksia turvallisuusajattelulle, etenkin turvallisuusjohtamisen kontekstissa, ovat käsitelleet esimerkiksi Hanén (2010) sekä Hanén ja Huhtinen (2011).

ja historiallisesti rakentuneille käsityksille siitä, mitä pidetään yhteiskunnassa arvokkaana. Resilienssin mukaista turvallisuusdoktriinia on jalostettu edelleen Britannian yhteisöturvallisuuden kansallisessa ohjelmassa (Cabinet Office 2011)6. Erityisesti luonnonkatastrofeihin, kuten Britanniaa jälleen alkukeväästä 2014 koetelleisiin tulviin, pyritään vastaamaan joustavan paikallisyhteistyön, vapaaehtoistoiminnan ja yksityisen sektorin toimintaedellytyksiä ja riskitietoisuutta vahvistamalla. Poikkihallinnollisesti ja joustavasti tilanteiden mukaan järjestäytyvän keskushallinnon rooliksi määrittyy strategioissa riskiarvioiden tuottamisen lisäksi paikallisten kapasiteettien tukeminen, valtauttaminen ja puitteistaminen (to support, empower and facilitate; Cabinet Office 2011, 14). Keskushallinto ja viranomaiset voivat esimerkiksi kerätä ja levittää paikallistason hyviä käytäntöjä. (Cabinet Office 2010, 34; 2011, 5, 7, 13.) Yhteisöresilienssille annetaan yhteisöturvallisuuden strategiassa erillinen määritelmä, jossa korostetaan yhteisöjen ja yksilöiden kykyä hyödyntää hätätilanteissa paikallisia resursseja ja asiantuntemusta siten, että toiminta täydentää virallisen pelastustoimen toimintaa (Cabinet Office 2011, 4). Julkilausuttuna tavoitteena on myös paikallisyhteisöjen omavaraisuuden kasvattaminen; yhteisöjen tulee valmistautua selviytymään kriisitilanteista ilman viranomaisten apua, jotta viranomaiset voivat kohdistaa apunsa yhteiskunnan strategisesti haavoittuvaisimpiin osiin (emt., 8). Myös pidemmän aikajänteen varautumistoimenpiteet esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi ovat esimerkkejä yhteisöresilienssiä kasvattavista toimista (emt., 9). Yhteisövaraista resilienssihallintaa toteutetaan Britanniassa muodostamalla alueellisia resilienssitiimejä ja -foorumeita sekä alueellisia riskienhallintakomiteoita (Regional Civil Contingencies Committees), joiden tehtävänä on tuottaa alueellisia riskiarvioita, yhteistyösuunnitelmia, tiedonvälityspalveluita ja valmiusharjoituksia. Yhteisöturvallisuuden ohjelmassa luodaan lisäksi suuntaviivat alueellisen tason asiantuntijajärjestelmälle, jonka ylimmällä tasolla ovat resilienssimestarit – eräänlaiset paikallisen tason resilienssivastuuhenkilöt –, välissä muut asiantuntijat ja aktiiviset vapaaehtoiset sekä alimmalla tasolla haavoittuvaiset yksilöt. Yksi paikallistason resilienssitietouden muodostamisen keskeisimpiä tavoitteita on juuri oman yhteisön haavoittuvaisten osien määrittely ja paikantaminen. (Emt., 15–16.) Paikallisyhteisöjen tulee myös määritellä 6 Yhteisöt määritellään ensisijaisesti maantieteellisin perustein, mutta myös muut perusteet, kuten intressiryhmät ja tilannesidonnaiset ryhmittymät ovat strategian mukaan mahdollisia (Cabinet Office 2011, 12).

merkittävimmät uhkat (emt., 9). Myös yhteisöresilienssin onnistuminen tulee määritellä paikallisesti. Paikallisyhteisöjen vapaus on täten suhteellista, sillä hallitus kyllä asettaa strategioissaan hyvin selkeät suuntaviivat sille, miten yhteisöresilienssin onnistumista tulee esimerkiksi arvioida. Yhteisöjen toiminnan luonne ankkuroidaan yhteisöturvallisuuden strategiassa haavoittuvaisuuden tiedostamiseen, selviytymis- ja mukautumiskykyyn sekä valmiuteen toimia kriisitilanteissa yhteistyössä paikallistason viranomaisten kanssa. (emt., 17.) Alueellisen resilienssivalmiuden ensimmäinen askel on näin ollen yhteisön itsensä (uudelleen)muodostaminen ja sen sisäisten roolien sekä vahvuuksien määrittely. Resilienssiä kasvattavia välittömiä toimia ovat esimerkiksi erilaiset katastrofiharjoitukset sekä kasvatusprojektit, joissa 6–11-vuotiaita lapsia opastetaan resilienssivalmiuksien äärelle osana peruskoulun opetusohjelmaa. Kasvatustehtävään on laadittu keskushallinnon toimesta myös erillisiä materiaalipaketteja sekä verkkosivuja oppimistehtävineen, minkä lisäksi yhteisöille tuotetaan puitemateriaalia, jonka pohjalta yhteisön itsehallintaprosessi on mahdollista käynnistää keskushallinnon toivomalla tavalla.7 (Cabinet Office 2011, 4, 6, 15; ks. myös. Joseph 2013a, 256; Bulley 2013, 267–268.)

3.2. Hallintoperinteiden tuottamista tulkintaeroista kohti varautumisen kulttuuria? Dan Bulleyn (2013, 266) mukaan resilienssin korostaminen on johtamassa Britanniassa luonnonkatastrofien väistämättömyyden tunnustamiseen ja tämän mukaisen hallintokulttuurin rakentamiseen. Esimerkiksi yhteisöturvallisuuden strategiassa todetaan yhteisöresilienssin onnistumisen mittatikun palautuvan kylmäävästi siihen, kuinka hyvin kriisinhallinnassa on kyetty turvaamaan elämän jatkuvuus (Cabinet Office 2011, 16). Brittien resilienssipolitiikkaa tutkineen Jonathan Josephin (2013a, 254–255) mukaan resilienssiajattelun taustalla vaikuttaa brittiläisen liberalismin perinteen mukainen uskomus paikallisyh7 Kokonais- ja yhteisöturvallisuusajattelun lisäksi resilienssin kasvattaminen on nostettu Britanniassa myös kansainvälisen kehitysapupolitiikan ja humanitaarisen ulkopolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi (DFID 2011). Näin resilienssiä sovelletaan Britannian turvallisuuspolitiikassa sekä kehittyneisiin urbaaneihin että kehittymättömiin tai kehittymässä oleviin resursseiltaan rajallisempiin yhteisöihin.

teisöjen orgaanisesta itsehallintatendenssistä sekä yksilönvastuusta perinteisen keskushallintovetoisen politiikan sijasta. Resilienssivetoinen turvallisuusajattelu on löytänyt varsin luontevan maaperän Britannian koalitiohallituksen ’Big Society’ -agendasta, jossa korostetaan tarvetta kasvattaa yksilöiden ja paikallisyhteisöjen vastuuta suhteessa perinteisiin poliittisiin auktoriteetteihin (Bulley 2013, 269). Tavoite myönnetään suoraan myös edellä mainituissa strategioissa (ks. esim. Cabinet Office 2011, 3). Britannian hallintokulttuurin perinteeseen istuva malli ei luonnollisesti tarjoa universaalia turvallisuushallinnan reseptiä. Esimerkiksi Ranskassa resilienssin painoarvo on jäänyt Josephin (2013a, 256–258) mukaan selvästi Britanniaa pienemmäksi, vaikka käsite on sielläkin sisällytetty esimerkiksi turvallisuus- ja puolustuspolitiikan valkoiseen paperiin. Ranskalaisessa, edelleen varsin varautuneessa keskustelussa, vastuu kansakunnan resilienssistä painottuu kansalaisyhteiskunnan sijaan keskushallinnon ja viranomaisten toimiin (ks. esim. Ministèr de la Défense 2013, 23, 74). Josephin mukaan Ranskassa on suhtauduttu varauksella Britannian paikallisyhteisöjen roolia ja yksilön vastuuta tähdentävään, edelleen analyyttisesti epäselvään resilienssikäsitykseen, ja vaadittu keskitetympää talous- ja hallintokulttuuria (dirigisme), tasavaltaisuutta ja universalismia korostavaa poliittista perinnettä vastaavaa tulkintaa resilienssin käyttöarvosta. Yhdysvalloissa resilienssi on puolestaan liitetty jo 1970-luvun energiapoliittisista kriiseistä lähtien korostetusti kriittisen infrastruktuurin suojelemisen sekä taloudellisen omavaraisuuden lisäämisen kansallisiin tavoitteisiin. 2000-luvun alussa keskushallinnon nopean toiminnan viraston sekä ympäristönsuojeluviraston tehtävät yhdistettiin uuden kotimaan turvallisuusviraston (United States Department of Homeland Security) alle. Uusi organisaatiomalli kytkeytyi prosessiin, jota Cooper ja Walker (2011, 153–154) ovat kutsuneet Yhdysvalloissa vahvistuneeksi ’varautumisen kulttuuriksi’. Cooperin ja Walkerin mukaan Yhdysvaltojen resilienssikäsitystä ovat muokanneet erityisesti kansainväliset finanssikriisit, hurrikaani Katariina (kykenemättömyys vastata sen aiheuttamiin tuhoihin) sekä terrorismi. Vuoden 2007 kansallisessa kotimaan turvallisuusstrategiassa (NSC 2007) korostettiin julkilausutusti resilienssin strategista ja psykologista merkitystä kansalliselle varautumiselle avointen, ennustamattomien ja monitahoisten kriisien edessä, jotka voivat prosesseina tarjota mahdollisuuksia entistä vahvemman ja sitkeämmän yhteiskunnan sekä infrastruktuurin rakentamiselle. Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikan turvallisuusympäristöstä tehdyt johtopäätökset muistuttavat näin ollen paljolti Britan-

nian vastaavia, joskin painotus on selvemmin kansallisella tasolla, jolloin myös keskushallinnon viranomaistoiminnan rooli on merkittävämpi. Ranskan, Yhdysvaltojen ja Britannian esimerkit osoittavat, että resilienssin kaltaisen analyyttisesti hahmottoman ja poliittisesti joustavan uudiskäsitteen merkitys sekä käyttöarvo määrittyvät sitä ympäröivästä poliittisesta ja kulttuurisesta kontekstista käsin (ks. esim. Bulley 2013, 262; Coaffee 2013, 242). Tulkintojen kirjoa lisäävät entisestään kansainvälisten järjestöjen resilienssiä hyödyntävät politiikkaohjelmat. Resilienssillä on keskeinen rooli esimerkiksi Euroopan komission humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyöpolitiikan agendassa (ks. esim. ECHO 2013) sekä YK:n kehitysohjelman toiminnassa (UNISDR 2003). YK:n kehitys- ja ympäristöohjelmien sekä Maailmanpankin yhteisessä köyhien alueiden kehitysohjelmassa korostetaan paikallisia, hajautettuja, hiilidioksidivapaita ja ekosysteemilähtöisiä kasvumalleja, jotka ovat haavoittuvaisille paikallisyhteisöille elintärkeitä selviytymisen ja vahvistumisen lähteitä väistämättömien kriisien, ympäristökaaoksen ja valtavien muuttoliikkeiden edessä. (WRI 2008; Cooper ja Walker 2011, 155–156.)

3.3. Resilienssi etäältä hallinnan tekniikkana Kuten edellä esitetyistä resilienssin turvallisuuspoliittisista sovelluksista voidaan huomata, resilienssi vahvistaa yksilölähtöisyyttä korostavaa hallintamentaliteettia (governmentality), jolloin valtion, viranomaisten sekä muiden auktoriteettien suora ja käskevä hallintovalta vähenee. Uudessa ajattelutavassa vahvat ja resilientit subjektit ovat ensisijaisia turvallisuustoimijoita. Vapaina he ovat kykeneviä yhdistämään väistämättömien riskien keskellä elämisen, riskinoton ja kokeilun osaksi positiivista omakuvaansa. (O’Malley 2010, 492; Duffield 2012, 480; ks. myös De Lint ja Virta 2004, 467–468). Resilienssin varaan rakentuu uudenlainen määritelmä yhteiskunnallisesta subjektiviteetista. Ensinnäkin hallintamentaliteettina resilienssin doktriini perustuu todellisuuskuvaan, jossa yksilöille varataan reaktiivinen asema suhteessa sen ulkopuolelle piirtyvään kompleksiseen ja ennustamattomaan toimintaympäristöön. Ulkoisen toimintaympäristön tuottamien riskien ja turvattomuuden taustalta voidaan kompleksisuusajattelun lisäksi hahmottaa käsitys kulutus- ja tietoyhteiskunnan tuottamasta haavoittuvaisuudesta ja keskinäisriippuvuudesta (ks esim. Beck 2009). Onkin vaikea määritellä, seuraako haavoittuvaisuus ulkoisesta todellisuudesta ja sen komp-

leksisuudesta vai länsimaisen elämäntavan ja yhteiskuntien sisäisistä piirteistä. Toisekseen kompleksisuudesta, haavoittuvuudesta ja uhkien ennustamattomuudesta seuraa tarve irrottaa yksilöt erilleen kangistavista hallintorakenteista eräänlaisiksi itsehallinnon yksiköiksi. Tämä näkyy kansallisen turvallisuusajattelun lisäksi myös globaalihallinnan perusteiden muutoksessa. Julian Reidin mukaan (2012, 72) Vuoden 2002 Johannesburgissa järjestetyn kestävän kehityksen huippukokouksen jälkeen kestävän kehityksen ajattelussa on siirrytty kohti tulkintaa, jossa biosfäärin haavoittuvaisuutta ja sen tuottamia piileviä kriisejä on alettu luonnehtia myös ihmisyhteisöjen ja yksilöiden taloudellisen mahdollisuuksien lähteenä. Tällöin haavoittuvaisimmassa ja köyhimmässä asemassa olevat ihmiset, jotka muodostavat ekologisesti tiedostamattomin suuren massan, tarvitsevat kipeimmin resilienssitietoisuutta. Dillon ja Reid (2009, 151–152; ks. myös Reid 2012, 75) mukaan myös YK:n luonnonkatastrofeihin vastaamisen strategiassa (ks. esim. UNISDR 2003, 439– 440) korostetaan turvattomuutta kokevien yhteisöjen vastuunkantokykyä ja resilienssiä selviytymisen keskeisenä lähteenä. Köyhien ja vähäosaisten resilienssiä pyritään kasvattamaan tuomalla turvattomuudelle alttiit ihmiset vapaan talousjärjestelmän markkinamekanismien ja signaalien sekä näitä tukevien joustavien ja hajautettujen hallintajärjestelmien piiriin. Näin heikossa asemassa olevien resilienssitietoisuus voi herätä ja lopulta kasvaa. Globaalilla tasolla resilienssi muuttaa turvallisuusajattelun suunnan: vastuu makrotason valtioiden rajat ylittävistä ongelmista palautuu takaisin sinne, missä niiden mikrotason seuraukset aktualisoituvat. Edellisen kaltainen ajattelutapa on ajanut Mark Duffieldin (2012) mukaan liberaalin interventionismin paradoksin äärelle; kehitysapupolitiikan taustalla vaikuttavien uhkakuvien ja riskien sekä kehitysapua tarjoavien tahojen henkilöstömäärien, projektien ja rahoituksen kasvaessa samaiset toimijat joutuvat etäännyttämään ja eristämään itseään ongelmia kokevista paikallisista yhteisöistä. Kehitysapupolitiikassa on täten siirrytty modernista suojelukäsityksestä kohti postmodernia resilienssikäsitystä. Tässä ”ahdistuksen kautta hallinnassa” uhkakuvat ja riskit voidaan konstruoida paikallisten valinnanvapautta ja vahvistumista ruokkiviksi prosesseiksi (Duffield 2012, 478; Chandler 2013, 279). Dan Bulley (2013) on vetänyt vastaavia johtopäätöksiä edellä tarkastellusta Britannian resilienssipolitiikasta, jossa tukeudutaan myös ajatukseen paikallisyhteisöjen itsehallinnan edellytysten kasvattamisen strategisesta tärkeydestä.

3.4. Resilienssi ja turvallisuus Turvallisuutta on pidetty perinteisesti kiistanalaisena käsitteenä, joka saa erilaisia merkityksiä tulkitsijasta, ajasta ja paikasta riippuen. Edellä tehty tarkastelu resilienssin alkuperästä, sen olemuksesta sekä strategisista sovelluksista antaa edellytyksiä analysoida resilienssiä turvallisuuskäsityksenä. Turvallisuuskäsitystä voidaan eritellä tarkemmin neljän analyyttisen kysymyksen kautta: kenen tai minkä turvallisuus on keskeistä (turvallisuuden referentti), minkälaiseen uhkakäsitykseen se perustuu (turvallisuuden sijainti), mitkä ovat keskeisimmät turvallisuustoimijat (yhteiskunnan järjestäytyminen, hallinnon sektorit) ja mikä on turvallisuuspolitiikan perimmäisin tehtävä (politiikan ja turvallisuuden suhde)? (Buzan ja Hansen 2009, 10–13.) Resilienssin mukaisessa turvallisuusajattelussa yhteisön ja yksilön tasolle palautettavasta kriisinsieto- ja palautumiskykyä vahvistavasta piilevästä ominaisuudesta tulee keskeisin turvallisuuden referentti. Keskeisimmät turvallisuuden toimijat ovat yksilöitä – resilienttejä subjekteja –, joiden yhteisöt muodostavat linkin politiikan ulottumattomissa olevien makrotason turvattomuuksien ja yksilöiden välille. Valtiolle (tai muulle vastaavalle auktoriteetille) jää resilienssin omaehtoiselle kasvulle otollisten olosuhteiden puitteistajan rooli. Valtion suhde turvallisuuden tuottamiseen on tällöin korkeintaan välillinen. Keskushallinnon ja viranomaisten vetäytyminen luo uutta tilaa yksityisille turvallisuustoimijoille, joiden kanssa ’vapaaksi hallitut’ yksilöt ja yhteisöt voivat joustavammin neuvotella varautumisen tekniikoista. (Brasset et al 2013, 224; Cooper ja Walker 2011, 155.) Turvallisuuspolitiikan pääasiallisena tehtävänä on edellä kuvaillun yksityisen tilan vahvistaminen sekä sitä tukevan resilienssitietoisuuden ja riski-informaation kasvattaminen. Keskeisiksi uhkakuviksi nousevat tällöin yhteisön tasolla koettavat äkilliset ja ennustamattomat kriisit rakenteellisten ongelmien ja valtioiden välisiin suhteisiin kiinnittyvien sotilaallisten uhkakuvien sijasta. Yksilötason turvattomuuskokemuksia sekä kompleksisuusajattelun sopeutumista korostava turvallisuuskäsitys tekee turvallisuuspolitiikasta reaktiivista ennaltaehkäisevän ja yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttamaan pyrkivän politiikan sijasta. Turvallisuus muuttuu täten hyvin epäpoliittiseksi käsitteeksi kytkeytyessään lähinnä yksittäisten kansalaisten yksityisessä elämänpiirissä tehtäviin valintoihin. Evans ja Reidin (2013) mukaan resilienssin olemus perustuu haavoittuvaisuudelle. Resilientistä elämästä tulee kirjaimellisesti vaarallisten tapahtumien sarja. Käsitys haavoittuvaisuudesta perustuu ekologiasta johdettuun todelli-

suuskuvaan, jossa inhimillinen todellisuus rinnastuu ekosysteemien epälineaariseen muutosdynamiikkaan (Chandler 2014). Lisäksi resilienssin doktriini sitoo inhimillisen oppimisen ja kehityksen kriisien ja kriisitietoisuuden yhteyteen. Tästä saattaa seurata jopa darwinistista luonnonvalintaa myötäileviä johtopäätöksiä, jossa mikrotason menetykset ja katastrofit – tai laajemmin ajateltuna yleinen epävarmuus ja ennustamattomuus – koetaan inhimillisen kehityksen ja evoluution kannalta keskeiseksi voimavaraksi. (Reid 2012, 75; Evans ja Reid 2013, 91; Walker ja Cooper 2011, 156.) Turvallisuusajattelua määrittelee tällöin varsin radikaali jako ulkopuoliseen kompleksisuuteen ja sisäpuoliseen elämänhallinnan tilaan. Haavoittuvaisuuden väistämättömyyteen sekä kompleksisuuskäsitykseen perustuva tulkinta resilienssin olemuksesta on looginen seuraus resilienssin käsitteen luonnontieteellisen taustan sekä toisaalta turvallisuuden poliittisen ja normatiivisen ulottuvuuden yhteismitattomuudesta.

4. Resilienssidiskurssi Suomen kokonaisturvallisuusajattelun yhteydessä Edellä resilienssikeskustelua on tarkasteltu lähinnä turvallisuuspolitiikan syvärakenteisiin vaikuttavana diskursiivisena ilmiönä. On kuitenkin huomattava, että resilienssiä käytetään turvallisuuskeskustelussa monesti varsin teknisessä merkityksessä. Tällöin käsitteen käyttö ei suoraan ilmennä varsinaista turvallisuusparadigman ja hallintakulttuurin muutosta. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa resilienssi liitetään usein huoltovarmuusajattelulle tyypillisen ja täten varsin perinteisen jatkuvuudenhallinnan sekä kriittisen infrastruktuurin suojelemisen kaltaisten tavoitteiden yhteyteen. Tällöin käsite ei vaikuttaisi tarjoavan merkittävää analyyttistä irtiottoa 1990-luvun loppupuolelta eteenpäin Suomessa voimistuneesta kokonaisturvallisuusajattelun perinteestä. Toisaalta resilienssidiskurssin voidaan katsoa ilmentävän myös kokonaisturvallisuusajattelun taustalla vaikuttavaa uuden julkishallinnon muutosta (ks. Suomen kontekstissa esim. Heusala 2011). Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että verraten abstrakteihin lähtökohtiin tukeutuva resilienssikeskustelu hyötyisi selkeämmästä erottelusta resilienssin käsitteen teknisen ja strategisen käytön ja näistä juontuvien merkitysten välillä. Toisaalta tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa: kompleksisuusajattelun, haavoittuvaisuuden ja varautumisen kulttuurin varaan rakentuvaa turvallisuusparadigman muutosta voidaan vahvistaa myös vetoamatta resilienssin käsitteeseen. Vastaavasti resilienssin käsitteen teknisenkin soveltamisen yhteydessä tulisi pyrkiä huomioimaan käsitteen taustalla vaikuttavat merkitysrakenteet, jotka vaikuttavat siihen, miten käsitämme turvallisuuden politiikan ja mitä keinoja priorisoimme turvallisuuden saavuttamiseksi. Edellä mainittuja painotuseroja on resilienssin taustoja ja käyttöä käsittelevässä kansainvälisessä tutkimuksessa arvioitu vielä verraten vähän. Tämä johtunee ainakin kahdesta tekijästä: ensinnäkin resilienssiä tarkasteleva kriittinen tutkimus on kohdistunut lähinnä kansainvälisten järjestöjen toimintaan ja angloamerikkalaiseen kontekstiin; toiseksi valtaosa resilienssiä käsittelevästä kriittisestä tutkimuksesta on toistaiseksi tukeutunut varsin spesifiin foucault’laista hallinnan analytiikkaa hyödyntävään lähestymistapaan. Suomen tur-

vallisuuspoliittiseen keskusteluun siirryttäessä onkin keskeistä kysyä, miten resilienssi taipuu suomalaisen hallintakulttuurin ja turvallisuusajattelun perinteeseen? Tarjoaako uudiskäsite analyyttistä lisäarvoa turvallisuuspolitiikan käytännöille? Jos käsitteen kautta ei ole mahdollista saavuttaa syvenevää ymmärrystä politiikan käytännön toimivuuteen vaikuttavista tekijöistä, on syytä kysyä, latistuuko käsitteen käyttö puhtaaksi hallinnolliseksi ja tiedepoliittiseksi jargoniksi?

4.1. Resilienssiajattelu valtionhallinnon kokonaisturvallisuutta ja huoltovarmuutta linjaavissa dokumenteissa Suomen valtionhallinnossa resilienssin käsitettä ei ole sen strategisesti linjaavassa merkityksessä vielä juurikaan sovellettu. Poikkeuksena nostettakoon esiin Suomen ensimmäinen, poikkihallinnollisesti valmisteltu ja alkuvuodesta 2013 julkaistu kyberstrategia (VN 2013a), jossa resilienssi mainitaan puhuttaessa kybersietokyvystä: ”Kansallinen kyberuhkien sietokyky (kyberresilienssi) mitoitetaan siten, että sillä kyetään luomaan kokonaisturvallisuuden päämäärien mukainen varautumis- ja ennakointikyky, toimintakyky kyberhäiriötilanteissa sekä kyberhäiriöiden jälkeinen toipumis- ja palautumiskyky” (emt., 4). Käsitelleessään ”kybertoimintaympäristöön kohdistuva haasteita” ja kyberympäristön toimivuuden takaamista strategia on uhkakuvapainottunut ja varautumista korostava (emt. 1). Varautumisen korostaminen muistuttaa edellä esitettyä yhdysvaltalaista infrastruktuurin varjelemiseen sekä kansalliseen varautumiseen perustuvaa tulkintaa resilienssistä. Toisaalta kyberstrategiasta on löydettävissä resilienssidiskurssille tyypillinen ajatus mahdollisten kriisien ja epävarmuuksien tuomasta liiketaloudellisesta potentiaalista ja viranomaisten vastuun jakautumisesta yksityiselle sektorille ja kansalaisyhteiskunnalle: Kyberturvallisuuden järjestelyissä noudatetaan viranomaisten, yritysten ja järjestöjen välillä vastuunjakoa, joka perustuu säädöksiin ja sovittuun yhteistyöhön. Tarve sopeutua nopeisiin muutoksiin, kyky hyödyntää uusia mahdollisuuksia ja reagoida yllättäviin tilanteisiin vaatii toimijoilta strategisen ketteryyden periaatteiden ymmärtämistä ja noudattamista kyberturvallisuuteen tähtäävien toimien kehittämisessä ja johtamisessa. (Emt., 5. Korostus lisätty.) Kyberstrategia jää suomalaisessa kontekstissa lähestulkoon ainoaksi esi-

merkiksi, jossa resilienssin käsitettä on sovellettu suoraan valtionhallinnon turvallisuusstrategisissa dokumenteissa. Esimerkiksi vuoden 2010 Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa leimasi edelleen perinteisemmät huoltovarmuuden ja jatkuvuudenhallinnan, poikkeusoloihin varautumisen, yhteiskunnan ydintoimintojen turvaamisen sekä henkisen kriisinsietokyvyn ja kriisijohtamisen teemat, joita jäsennetään eri hallinnonalojen koordinaation kautta kokonaisturvallisuusajattelun hengessä (ml. yhteys paikallishallintoon ja yhteistyö yksityisten toimijoiden ja kansalaisyhteiskunnan kesken) (ks. esim. VN 2008; VN 2010). Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (VN 2010), valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa (VN 2012a) sen paremmin kuin periaatepäätöksissä kokonaisturvallisuudesta (VN 2012b) ja huoltovarmuuden periaatteista (VN 2013b) ei mainita resilienssiä. Vaikka sana resilienssi ei esiinny edellä mainituissa asiakirjoissa, on angloamerikkalaiseen resilienssikeskusteluun liitetty ’varautumisen kulttuurin’ vahvistuminen niissä selvästi läsnä. Esimerkiksi yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa (VN 2010) täsmentävä kokonaisturvallisuuden periaatepäätös määrittelee laajan turvallisuuden hallinnan toiminnaksi, joka ”[…] kattaa ennakollisen varautumisen, erilaisten häiriö- ja kriisitilanteiden johtamisen ja niistä toipumisen.” Vastaavasti yhteiskunnan turvallisuusstrategian tulkitaan korostavan ”[…] varautumista ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamista kaikissa tilanteissa.” (VN 2012b, 6.) Kokonaisturvallisuusajattelun mukaisesti ” [y]hteiskunnan elintärkeät toiminnot turvataan viranomaisten, elinkeinoelämän sekä järjestöjen ja kansalaisten yhteistoimintana.” Valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden tavoitteista (VN 2013b) korostaa myös varautumista, poikkeusolojen hoitoa ja ennakoimattomuuden seurauksia. Päätöksestä on tulkittavissa myös yhteyksiä brittiläiseen ’Big Society’ -ajatteluun ja kansalaisyhteiskunnan omaehtoista varautumista (ja resilienssiä) korostavaan hallintakäsitykseen: Huoltovarmuudesta ja pelastustoimesta sekä sosiaali- ja terveydenhuollosta vastaavat viranomaiset ja järjestöt kehittävät väestön omaehtoista toimintakykyä vakavissa häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. Nämä tukevat ohjeistuksella ja viestinnällä väestön valmiutta lievittää häiriötilanteiden välittömiä vaikutuksia sekä kykyä sopeutua pitkäkestoisten häiriötilanteiden ja poikkeusolojen vaikutuksiin. (VN 2013b, 3. Korostus lisätty.) Huoltovarmuuskeskuksen toimeenpanemassa, huoltovarmuusorganisaation valmistelemassa ja johdon konsulttitoimisto Capful Oy:n toteuttamassa huoltovarmuuden skenaarioraportissa (Huoltovarmuuskeskus 2013) resilienssikäsityksen vaikutteet ovat myös läsnä. Esimerkiksi huoltovarmuuskeskuksen

toimitusjohtaja Ilkka Kananen kuvailee turvallisuusympäristöön sopeutumisen haasteita raportin johdannossa seuraavasti: Muutokset tarjoavat niin uhkia kuin mahdollisuuksia. On usein itsestämme kiinni, miten me niihin sopeudumme. Yhteiskunnan huoltovarmuus riippuukin siitä, miten kykenemme kehittämään vahvuuksiamme niin, että hyödynnämme muutosten tarjoamat mahdollisuudet, samalla kun varaudumme myös muutosten mahdollisiin uhkiin ja varjopuoliin. (Kananen em. teoksessa, 8. Korostus lisätty.) Myös raportin esittämissä toimenpidesuosituksista on löydettävissä resilienssiajattelulle tyypillisiä piirteitä. Näistä mainittakoon kansalaisten omaehtoisen varautumisen edellytysten sekä varautumisosaamisen ja riskitietoisuuden kehittäminen (emt., 49). Välttämättömiksi toimenpiteiksi mainitaan myös kansalliseen kilpailukykyyn liittyvät tekijät, kuten lupaprosessien joustavuus sekä verotuksen ja politiikan ennustettavuus investointien näkökulmasta (emt., 51). Epäselväksi jää vain, miten ja millä perusteilla vakaan investointiympäristön vaatima politiikan ja verotuksen ennustettavuus voidaan taata ja oikeuttaa huoltovarmuuspolitiikan toimenpiteillä edustuksellisessa demokratiassa ja sen mukaisessa poliittisessa järjestelmässä.

4.2. Varautumista vai ennaltaehkäisyä? Sisäisen turvallisuuden näkökulma Mittavia asiakokonaisuuksia linjaavat strategiapaperit ovat usein monitahoisia kompromisseja. Tämä on varsin luontevaa hallinnon sektoreiden sulautumista sekä moniammatillista yhteistyötä korostavassa uuden julkishallinnon kulttuurissa. Strategiapaperit saattavat sisältää keskenään kilpailevia tulkintoja, jopa sisäisiä ristiriitaisuuksia. Niinpä esimerkiksi kokonaisturvallisuuden periaatepäätökseen sisältyvän varautumisajattelun rinnalta löytyy sisäisen turvallisuuden ohjelman tavoitteita, joissa korostetaan selviytymisen ja toipumisen sijasta ”[…] arjen näkökulmasta tärkeimpien turvallisuusongelmien ennaltaehkäisyä ja ratkaisemista.” (Emt., 7–8.) Resilienssiajattelun taustalla vaikuttava kompleksisuusajattelu sekä ennustamattomia ja äkillisiä kriisejä korostava uhkakuvakäsitys istuu varsin kankeasti arjen turvallisuutta sekä hyvinvointi-, terveys- ja sosiaalipolitiikan ennaltaehkäisevää ja ratkaisevaa vaikutusta korostavan näkökulman yhteyteen. Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa turvallisuuspolitiikan tavoitteeksi asetetaan turvalli-

suuden tunteen kasvattaminen. Turvallisuuspolitiikan tavoitteena ei tällöin ole yksilöiden mukautumiskapasiteetin ja kriisitietoisuuden vahvistaminen, vaan tunnistettuihin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja riskeihin puuttuminen (ks. esim. Sisäasiainministeriö 2012a, 10). Uhkien syntytekijät ovat turvallisuuspolitiikan vaikutuspiirissä. Toisaalta myös sisäisen turvallisuuden ohjelmassa mainitaan yhteiskunnan turvallisuusstrategian ja huoltovarmuustavoitteiden tavoin kansalaisten omaehtoisen turvallisuushallinnan edellytysten tukeminen. Käytännön esimerkkeinä mainittakoon asuinalueiden turvallisuutta ja viihtyvyyttä kehittävät naapuritiimi- tai apujärjestelmät sekä 12.2.2014 tapahtuneen Kouvolan yhteiskoulun paloturman myötä valitettavan ajankohtaiseksi noussut pelastuslaitosten antama tuki koulujen omatoimisen varautumisen kehittämiseksi (emt., 27, 33). Kuten edellä esitetyt huoltovarmuuden varautumistietoisuutta tukevat tavoitteet, ovat nämäkin esimerkit edelleen varsin käytännöllisiä sekä kytköksissä viranomaisten vastuisiin. Varautumisen kohdalla onkin syytä erottaa sen käytännölliset ilmentymät sekä toisaalta ajattelutapa, jossa turvallisuuspolitiikan lähtökohdaksi asetetaan jatkuvan varautumisen tilan kehittäminen. Viranomaisten rooli turvallisuuden tuottajana korostuu kansalaisten turvallisuuskäsityksiä hahmottaneissa kyselyissä. Sisäisen turvallisuuden kannalta keskeisiin turvallisuustahoihin, kuten palo- ja pelastustoimeen, poliisiin sekä hätäkeskuksiin, luotetaan vahvasti. Poliisibarometrin mukaan kansalaisten käsitys esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan tärkeydestä rikostorjunnassa ja lähiyhteisön turvallisuuden parantamisessa on laskenut melko selvästi vuodesta 1999 (35 % erittäin paljon, 47 % melko paljon) vuoteen 2012 (16 % erittäin paljon, 47 % melko paljon). Samalla ajanjaksolla kansalaisten käsitys poliisin ja pelastusja palotoimen tärkeydestä on pysynyt vakaana ja korkeana (Sisäasiainministeriö 2012b, 17, 20). Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa painotetaan valtionhallinnon sekä alueja paikallisviranomaisten roolia paikallisen tason ennakoinnin toteuttamisessa. Britannian mallissa alueellisten resilienssitiimien tuli määritellä kokonaisvaltaiset varautumisohjelmat paikallisen tason toiminnan tavoitteineen, uhkaarvioineen ja toimijoita koskevine hierarkioineen. Paikallisen toimeliaisuuden kasvattamisen voidaan tulkita toimivan Suomen sisäisen turvallisuuden ohjelmassa sen sijaan viranomaistoimintaa täydentävänä käytännöllisenä apuvälineenä. Käytännön esimerkkinä mainittakoon vapaaehtoishenkilöstön pelastuslaitoksien toimintavalmiutta korottava panos harvaan asutuilla alueilla. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa pelastuslaitoksen kouluttamat vapaaehtoiset

pelastuspartiot auttoivat pelastuslaitosta syksyllä 2013 riehuneen Eino-myrskyn tuhojen raivaamisessa. Vaikka kokemukset olivat rohkaisevia myös sisäministeriön näkökulmasta, ministeriö ei vaadi vastaavanlaisten partioiden perustamista muualle. (YLE, 19.11.2013.) Suomessa paikallisyhteisöt ovat toistaiseksi vapaita määrittelemään vapaaehtoistyölle annetun painoarvon ja käytännöt yhteistyössä viranomaisten kanssa. Tähän vapauteen sisältyy myös mahdollisuus luottaa viranomaisiin ja valtioon yhteiskunnallisen turvallisuuden takaajana. Aloite paikallisen vastuun lisäämisestä nousee tällöin paikallisilta itseltään, ei keskushallinnon ideologioista käsin.

4.3. Muutoksen tuulia ilmassa – Resilienssin doktriinin saapuminen Suomeen? Suomen kokonaisturvallisuusajattelussa on siis jo havaittavissa kansainvälistä resilienssikeskustelua muistuttavia piirteitä, vaikka käsite itsessään tekeekin vasta tuloaan. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitran organisoimassa uusi turvallisuus -foorumissa resilienssin käsitteellä on varsin keskeinen rooli. Foorumille kokoontuva 30 hengen ”poikkiyhteiskunnallinen” ryhmä8 pohtii talven 2013–2014 kuluessa, ”[…] mitä ovat tämän päivän ’uuden turvallisuuden’ haasteet ja mahdollisuudet?” Resilienssin käsite on otettu foorumilla käyttöön avoimena merkityksenä (ks. esim. Ilmola 2013), sikäli kun sellainen on uudiskäsitteen kohdalla ylipäätään mahdollista. Foorumin aluksi pohdittiin esimerkiksi resilienssin suomenkielistä käännöstä (Lonka 2013). Lonkan mukaan (ibid) foorumia valmistelevassa työpajassa resilienssi yhdistettiin vahvasti yksilöihin, jotka ovat sekä vastuussa resilienssistä (vaatimus aktiivisesta turvallisuutta vahvistavan mukautumiskyvyn tuottamisesta) että toisaalta turvallisuuspolitiikan kohteita. Yksilöiden rooli turvallisuuden tuottajina on esillä myös Sitran foorumin kuvauksessa: ”Turvallisuutta ei foorumilla nähdä vain viranomaisten, vaan jokaisen asiana – yksilöstä yhteisöihin ja yrityksiin.” (Sitra 2013.) Turvallisuusuhkien osalta resilienssi yhdistetään Sitran verkkosivuilla laajaa turvallisuuskäsitettä seuraaviin turvallisuuden sektoreihin, kuten ekologiseen, sosiaaliseen, taloudelliseen ja teknologiseen turvallisuuteen (ibid). Foorumin julkilausutuksi tavoitteeksi asetetaan yhteiskunnan muutoskyvyn lisääminen, 8 Foorumin osallistujat löytyvät osoitteesta http://www.sitra.fi/artikkelit/uusi-turvallisuus/osallistujat-uusi-turvallisuus-foorumissa (luettu 11.11.2013).

sillä ”[k]ompleksissa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa muutoskyky luo turvallisuutta, ei muuttumattomuus. Siksi uusi turvallisuus on myös uhkien sietokykyä, niihin sopeutumista ja kriiseistä vahvistumista.” Sitran foorumin alustava resilienssitulkinta seuraa edellä esitettyä yksilöiden vastuuta ja sietokykyä vahvistamaan pyrkivää hajautettua hallintakulttuuria korostavaa tulkintaa. Foorumin osallistujien blogiteksteihin sisältyneitä resilienssin määritelmiä tulkitsemalla voi alustavasti hahmottaa, että resilienssi on suomalaisessa keskustelussa edelleen hyvin epäselvä, mutta rantautumassa oleva käsite. Esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun professori Mika Hyytiäinen (2013) määrittelee tekstissään resilienssin joustokestoksi, eräänlaiseksi yksilöllisesti maanpuolustustahdon ja käytännön erämiestaitojen kautta kehittyväksi selviytymisvaistoksi ja -taidoksi. Työterveyslaitoksen tutkija Timo Räikkönen (2013) yhdistää resilienssin kompleksisen systeemiajattelun mukaisesti uuden antroposeenin maailmankauden tuottamiin arvaamattomiin sosio-ekologisiin muutoksiin ja kriiseihin. Räikkönen korostaa tarvetta edistää avointa suhtautumista radikaalien muutosten, epävarmuuden ja ennakoimattomuuden edessä. Tällainen suhtautumistapa vahvistaisi ennakkoluulotonta innovointi- ja kokeilukulttuuria, jota tarvitaan mittavien katastrofien edellä. Myös Räikkösen antama tulkinta liittää resilienssin eräänlaiseksi elämäntavaksi ja reaktiotyyliksi, jossa turvallisuus palautuu yksilötason valinnoiksi, vaikka tulkinta vaikuttaa muutoin hakevan premissinsä hyvin eri tasolta kuin Hyytiäisen edellä esitetty luonnehdinta. Myös huoltovarmuuskeskuksessa on pohdittu varautumissanaston uudistuslistalle esitettävää resilienssin määritelmää. Tämä selviää keskuksen perustuotanto-osaston johtaja Hannu Pelttarin (2013) blogitekstistä. Huoltovarmuuskeskus esittää resilienssille seuraavaa määritelmää: ”tietoinen ja ennakoiva kyky sopeutua ja toimia joustavasti häiriötilanteissa sekä toipua ja kehittyä niiden jälkeen.” Pelttari erottelee resilienssin riskien- ja jatkuvuudenhallinnasta, joissa uhkiin katsotaan voitavan varautua. ”Resilienssin puolestaan on”, Pelttari jatkaa, ”kykyä selviytyä myös ennakoimattomista uhkista ja häiriöistä. Se ei siis ole tilannespesifistä vaan yleisempää ominaisuutta ja kyvykkyyttä.” (Ibid.) Myös Pelttari katsoo, että Suomen huoltovarmuuspolitiikka pyrkii jo nykyisellään edistämään resilienssiä, mikä näkyy esimerkiksi julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyön kasvamisena sekä alueellisen ja paikallisen varautumisen edistämisenä. Pelttari yhdistää resilienssin myös yhteiskunnalliseen luottamukseen, jonka saralla Suomessa on jo nyt ”kokonaisvaltaisia, syviä, resilienttejä piirteitä”.

Näistä piirteistä Pelttari mainitsee suomalaisen pragmaattisuuden, pienet tuloerot, demokratian ja julkishallinnon kohtalaisen toimivuuden sekä muut yhteiskunnallista luottamusta lisäävät piirteet ja käytännöt, kuten esimerkiksi yleisen asevelvollisuuden. Vastaavanlaiset tulkinnat eivät ole täysin vieraita kansainvälisessäkään resilienssikeskustelussa. Esimerkiksi Ruotsin puolustustutkimusinstituutin entisen johtaja Ola Dahlmanin (2011) mukaan epätasainen tulojen ja vaurauden sekä sosiaalisen pääoman jakautuminen sekä erot yhteiskunnan jäsenten mahdollisuuksissa hyvinvointiin ja turvallisuuteen ovat selviä kansakunnan resilienssiä heikentäviä tekijöitä. Mielenkiintoinen Dahlmanin esittämä huomio (emt., 46) on myös se, että jos kompleksisia mukautuvia systeemejä ja niiden vuorovaikutuksen epälineaarisuutta hahmottavaa teoriaa seurataan orjallisesti, vaikuttaisivat esimerkiksi terroristi- ja rikollisjärjestöt eräänlaisilta resilienttien organisaatioiden malliesimerkeiltä. Hyvinvointivaltion perinteen tuottama yhtenäiskulttuuri sekä edellä todettu kansalaisten vahva luottamus viranomaisiin näyttäytyvät kansakunnan resilienssiä vahvistavilta tekijöiltä. Kenties parasta lääkettä ennakoivalle sopeutumis-, toiminta-, toipumis- ja kehittymiskyvylle, kuten resilienssille esitetyssä polveilevassa määritelmässä sen toiminnalliset osa-alueet esitetään, tarjoaakin opetukset omasta historiastamme ja toimiviksi osoittautuneista käytänteistämme, ei niinkään oppikirjaesimerkit teoreettisesti pöhöttyneestä kansainvälisestä muotikeskustelusta. On toki totta, että kompleksisuusajattelun näkökulmasta suomalaisen valtioperinteen resilienssiä kasvattavat elementit voitaisiin aivan hyvin myös tulkita kangistuneiksi, yksilönvapautta ja kansalaisten omavaraista varautumista heikentäviksi käytännöiksi. Resilienssi osoittautuu suomalaiseen turvallisuushallinnon ja valtiokulttuurin perinteeseen siirrettynä täten hyvin kiistanalaiseksi, mutta retorisesti ilmeisen voimakkaaksi ja tätä kautta turvallisuuskeskusteluumme hiljalleen juurtuvaksi käsitteeksi.

5. Lopuksi: paluu turvallisuuteen? Resilienssin monitulkintaisuus ja sille annetut määritelmät osoittavat uudiskäsitteelle tyypillisiä piirteitä: turvallisuuspolitiikalle verraten etäisistä tieteenaloista johdettu merkitys on avoin erilaisista poliittisista ja ideologisista lähtökohdista määrittyville tulkinnoille; käsitteen määritelmää ja käytännön arvoa hahmotetaan samalla, kun sen varassa ollaan jo tekemässä turvallisuuspolitiikan pitkän aikajakson johtopäätöksiä. Samalla esimerkiksi sosio-ekologisten systeemien tutkimuksessa on tunnistettu, että käsitteen tieteellistä arvoa ollaan vasta hahmottamassa ja että perustutkimukselle on edelleen tarvetta (Folke 2006, 263). Kansainvälisessä keskustelussa on kasvavasti kiinnitetty huomiota siihen, että resilienssin käsitteen mukautuvuus tekee siitä diskursiivisesti voimakkaan sekä alttiin vaikeasti yhteen sovitettaville tulkinnoille, joissa käsitteen normatiivinen ja analyyttinen merkitys sekoittuvat. (Ks. esim. Turner 2013; Brown 2013; Coaffee 2013.) Resilienssin käsite vaikuttaa toisin sanoen itsessään erittäin resilientiltä ja vaikeasti kiistettävältä. Tämän puheenvuoron esimerkkien yhtenä tavoitteena on ollut osoittaa kuinka niin viranomaiset, poliitikot kuin tutkijatkin käyttävät käsitettä hyvin erilaisissa konteksteissa ja painotuksilla. Tästä huolimatta resilienssille tarjotaan usein heuristisesti vahvaa ja laajalti jaettua määritelmää yhteisön, yksilön, systeemin tai infrastruktuurin kapasiteettina ylläpitää toimintakykyään ja kehittää vahvuuksiaan näiden kohdatessa väistämättöminä ja ennustamattomina pidettyjä kriisitilanteita. Resilienssin kautta suodatettuna turvallisuus nähdään entistä niukempana poliittisena ja hallinnollisena resurssina. Turvattomuus ei ole vain pakottavasti läsnä ihmisten elämässä, vaan sen kautta välittyvistä kriiseistä vahvistumisesta on muodostumassa turvallisuuspolitiikan normatiivinen tavoite ja toiminnan onnistumisen mittatikku. Resilienssiajattelussa korostuvat monenkeskisen maailman ja ulkoisten uhkien psykologiset sekä fyysiset vaikutukset turvattavaan yhteisöön. Turvattomuuden lähteeksi käsitetään rakenteellisten ongelmien sijasta inhimillisen toiminnan ulkopuolisesta logiikasta kumpuavaa ennustamattomuutta ja alituista epävarmuutta korostavaa kompleksista systeeminäkymää. Analogia, jossa yhteisöt, yhteiskunnan toiminta sekä viime kädessä kansainvälinen turvallisuus rinnastetaan psykofyysisestä shokista palautuviin yksilöihin tai ekosysteemien kiertokulun kestävyyteen, vahvistaa turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman reaktiivisuutta.

Resilienssi on määritelmänsä mukaisesti kaikille ihmisille avoin, elämäntapojen ja asenteiden muutoksen kautta koulittava ominaisuus. Käsitys on omiaan häivyttämään sosiaalisista ja taloudellisista taustatekijöistä juontuvia valmiuksia omaksua resilienssin vaatimaa asennetta. Riskien ja epävarmuuden arkipäiväistäminen tukee nihilististä turvallisuuskäsitystä, jossa elämä rinnastuu selviytymiseen ja jossa vahingoittumisen sekä selviytymisen/voimistumisen väliset rajapinnat muuttuvat häilyviksi. Turvallisuusparadigman muutokselle tämä tarkoittaa siirtymistä pois turvallisuuden tuottamisen kulttuurista – pelosta ja puutteesta vapautumisen politiikasta tai valtiolähtöisemmässä ajattelussa kansakunnan rajojen ja ydinarvojen suojelusta. Resilienssin analyyttisestä epäselvyydestä ja avoimuudesta johtuen voidaan esittää sellainenkin vaihtoehto, ettei käsitteelle ole edes mielekästä pyrkiä rakentamaan turvallisuuden ja politiikan leikkauspinnassa hahmottuvaa selkeää merkitystä (vrt. Joseph 2013b, 51–52). Sektorikohtaisesti ja teknisestikin ymmärrettynä vaikuttaa siltä, että resilienssi joudutaan epäselvyytensä vuoksi palauttamaan jatkuvuuden, varautumisen, toipumisen ja sietokyvyn kaltaisiin käsitteisiin. Resilienssin käsitteen tuominen suomalaiseen turvallisuuskeskustelun ja hallintokulttuurin perinteen yhteyteen osoittaa, ettei teknisenä tähän asti edennyt resilienssidiskurssi voi paeta merkittäviä normatiivisia kysymyksiä: mitä kriteerejä vasten yhteiskunnan kokonaisuuden resilienttiyttä mitataan? Milloin yhteiskunta- ja resilienssipolitiikka on onnistunutta? Onko mittatikkuna sosiaalinen hyvinvointi, ihmisten tasavertaisten vaikutusmahdollisuuksien kasvattaminen vai kenties nykyistä politiikan toimintahorisonttia määrittelevät taloudellisen kilpailukyvyn ja kansantalouden kasvupotentiaalin määreet? On myös käytävä keskustelua resilienssin varaan rakentuvan politiikan seurauksista: kuinka pitkälle hallintakulttuuria voidaan muuttaa markkinaliberaalin sävyn omaavan resilienssitulkinnan mukaisesti, vaikka tämän seurauksena esimerkiksi viranomaisten resurssit turvallisuuden tuottamiseksi vähenisivät? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä kulttuurissa, jossa yhteiskunnan esitetään individualisoituvan, mutta samalla kansalaisten luottamus viranomaisia ja julkista hallintoa kohtaan on säilynyt vahvana. Toisin sanoen: mitä keinoja ja näistä aiheutuvia seurauksia yhteiskunnan resilienssin kasvattamiseksi tehtävä työ oikeuttaa?

Lähteet Beck, Ulrich (2009): World at Risk. Cambridge: Polity Press. Bonanno, George A. (2004): “Resilience in the Face of Potential Trauma”, Current Directions in Psychological Science, 14(3), 135–138. Bonanno, George A. – Anthony D. Mancini (2008): “The Human Capacity to Thrive in the Face of Potential Trauma”, Pediatrics, 121(2), 396–375. Brassett, James – Stuart Croft – Nick Vaughan-Williams (2013): “Introduction: An Agenda for Resilience Research in Politics and International Relations”, Politics, 33(4), 221–228. Brown, Katrina (2013): “Global environmental change I: A social turn for resilience?”, Progress in Human Geography, August 2013, 1–11. Buzan, Barry – Lene Hansen (2009): The Evolution of International Security Studies. Cambridge: Cambridge University Press. Cabinet Office (2010): A Strong Britain in an Age of Uncertainty: The National Security Strategy. Presented to Parliament by the Prime Minister by Command of Her Majesty, October 2010. London: Cabinet Office. https://www.gov.uk/government/uploads/system/uploads/attachment_data/file/61936/national-security-strategy.pdf (luettu 6.11.2013). Cabinet Office (2011): Keeping the Country Running: Natural Hazards and Infrastructure. London: Civil Contingencies Secretariat, Cabinet Office. Cabininet Office (2013): Improving the UK’s ability to absorb, respond to and recover from emergencies. Published 20 February 2013. https://www.gov.uk/government/policies/improving-the-uks-ability-to-absorb-respond-to-and-recover-from-emergencies (luettu 6.11.2013). Chandler, David (2013): “International Statebuilding and the Ideology of Resilience”, Politics, 33(4), 276–286. Chandler , David (2014): “Beyond neoliberalism: resilience, the new art of governing complexity”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 2(1), 47–63. Coaffee, Jon (2013): “Rescaling and Responsibilising the Politics of Urban Resilience: From National Security to Local Place-Making”, Politics, 33(4), 240–252. Dahlman, Ola (2011): “Security and Resilience”, Resilience: Interdisciplinary Perspectives on Science and Humanitarianism, Vol. 2, March 2011, 39–51. De Lint, Willem – Sirpa Virta (2004): “Security in Ambiguity. Towards a Radical Security Politics”, Theoretical Criminology, 8(4), 465–489. Department for International Development (2011): Saving lives, preventing suffering and building resilience: The UK Government’s Humanitarian Policy. London: Department for International Development. https://www.gov.uk/government/uploads/system/uploads/attachment_data/file/67468/The_20UK_20Government_s_20Humanitarian_20Policy_20_20September_202011_20-_20Final.pdf (luettu 6.11.2013). Dillon, Michael – Julian Reid (2009): Liberal Way of War: Killing to Make Life Live. London: Routledge. Duffield, Mark (2012): “Challenging environments: Danger, resilience and the aid industry”,

Security Dialogue, 43(5), 475–492. European Commission (2013): Horizon 2020 work programme 2014—2015. 14. Secure societies – Protecting freedom and security of Europe and its citizens. European Commission Decision C (2013)8631 of 10 December 2013. European Community Humanitarian Office (2013): General Guidelines on Operational Priorities for Humanitarian Aid in 2013. Commission Staff Working Document, Brussels, 27.11.2012, SWD(2012) 405 final. http://ec.europa.eu/echo/files/policies/strategy/strategy_2013_en.pdf (luettu 11.11.2013). Evans, Bradley – Julian Reid (2013): “Dangerously Exposed: The Life and Death of the Resilient Subject”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 1(2), 83–98. Folke, Carl (2006): “Resilience: The emergence of a perspective for social–ecological systems analyses”, Global Environmental Change, 16(2006), 253–267. Government of Canada (2013): Building Resilience against Terrorism: Canada’s Counter-terrorism Strategy. http://www.publicsafety.gc.ca/cnt/rsrcs/pblctns/rslnc-gnst-trrrsm/rslncgnst-trrrsm-eng.pdf (luettu 6.11.2013). Hanén, Tomi (2010): ”Ennakoinnin illuusio”, Tiede ja ase, Vol. 68 (2010), 31–62. Hanén, Tomi – Aki-Mauri Huhtinen (2011): ”Yhteenkietoutumisen teoria – yllätysten ja sattuman tieteellinen selitys”, Tiede ja ase, Vol. 69 (2011), 9–33. Heusala, Anna-Liisa (2011): “Kokonaisturvallisuus ja inhimillinen turvallisuus yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”, Tiede ja ase, Vol. 69 (2011), 96–111. Holling, C. S. (1973): “Resilience and Stability of Ecological Systems”, Annual Review of Ecology and Systematics, 4 (1973), 1–23. Holling, C.S. (2011): “Understanding the Complexity of Economic, Ecological, and Social Systems”, Ecosystems, 2001(4), 390–405. Höfler, Martha (2014): ”Strengthening psychological resilience in humanitarian practice: resource-centred and risk-centred approaches”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 2(1), 32–46. Ilmola, Leena (2013): ”Yhteiskunta, joka vahvistuu kriiseistä”, esitys Sitran uusi turvallisuus -foorumissa 5.9.2013. http://www.slideshare.net/UusiTurvallisuus/leena-ilmolauusi-turvallisuus-sidosryhmtypaja (luettu 31.10.2013) Joseph, Jonathan (2013a): ”Resilience in UK and French Security Strategy: An Anglo-Saxon Bias?”, Politics, 33(4), 253–264. Joseph, Jonathan (2013b): ”Resilience as embedded neoloberalism: a governmentality approach”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 1(1), 38–52. Lonka, Harriet (2013): “Voihan resilienssi soikoon”, Sitra/blogit, 13.9.2013. http://www.sitra.fi/ blogi/uusi-turvallisuus/voihan-resilienssi-soikoon (luettu 31.10.2013). Luthar, Sunia S. – Dante Cicchetti – Bronwyn Becker (2000): ”The Construct of Resilience: A Critical Evaluation and Guidelines for Future Work”, Child Development, 71 (3), 543– 562. Ministère de la Défense (2013): French White Paper. Defence and National Security. Dépôt legal: juillet 2013. http://www.rpfrance-otan.org/IMG/pdf/White_paper_on_defense_2013. pdf (luettu 23.2.2014.) National Security Council (2007): National Strategy for Homeland Security. The Department of Homeland Security, October 2007. http://www.dhs.gov/xlibrary/assets/nat_strat_ho-

melandsecurity_2007.pdf (luettu 11.11.2013). O’Malley, Pat (2010): ”Resilient Subjects: Uncertainty, Warfare and Liberalism”, Economy and Society, 39(4), 488–509. Reid, Julian (2012): “The Disastrous and Politically Debased Subject of Resilience”, Development Dialogue, April 2012, 66–79. Räikkönen, Timo (2013): ”Yhteiskuntien selviytymiskyky joutuu koetukselle globaalien ympäristömuutosten aikakaudella”, Sitra/blogit, 17.10.2013. http://www.sitra.fi/blogi/uusi-turvallisuus/yhteiskuntien-selviytymiskyky-joutuu-koetukselle-globaalien (luettu 11.11.2013). Sisäasiainministeriö (2012a): Turvallisempi huominen. Sisäisen turvallisuuden ohjelma. Sisäasiainministeriön julkaisusarja 26/2012, Helsinki. http://www.intermin.fi/download/34893_262012_STO_III_fi.pdf?1e94b949a3b4d088 (luettu 24.2.2014). Sisäasiainministeriö (2012b): Poliisibarometri 2012. Kansalaisten käsitykset poliisin toiminnasta jha sisäisen turvallisuuden tilasta. Sisäasiainministeriön julkaisuja 47/2012. http:// www.intermin.fi/julkaisu/472012?docID=39657 (luettu 24.2.104). Sitra (2013): Uusi turvallisuus -foorumi. http://www.sitra.fi/tulevaisuus/uusi-turvallisuus (luettu 11.11.2013). Turner, Matthew D. (2013): “Political Ecology I: An Alliance with Resilience”, Progress in Human Geography, 17 September 2013, 1–8. UNISDR, 2003: United Nations Documents Related to Disaster Reduction. Volume 2. Geneva, Switzerland: United Nations Inter-Agency Secretariat of the International Strategy for Disaster Reduction. http://www.preventionweb.net/files/3620_UNdocs21.pdf (luettu 8.11.2013). Uusitalo, Teuvo – Jouko Heikkilä – Eeva Rantanen – Jorma Lappalainen – Mika Liuhamo – Pertti Palukka – Päivi Hämäläinen (2009): Ennakoiva ja joustava turvallisuuden johtaminen. Resilienssi Suomessa. Tampere: VTT. Valtioneuvosto (2010): Yhteiskunnan turvallisuusstrategia. Valtioneuvoston periaatepäätös 16.12.2010. Helsinki: Puolustusministeriö. http://www.yhteiskunnanturvallisuus.fi/fi/materiaalit/doc_download/24-yhteiskunnan-turvallisuusstrategia (luettu 7.11.2013). Valtioneuvosto (2012a): Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012. Valtioneuvoston selonteko. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2012. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Valtioneuvosto (2012b): Valtioneuvoston periaatepäätös kokonaisturvallisuudesta. Annettu Helsingissä 5 päivänä joulukuuta 2012. http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/periaatepaatokset/2012/kokonaisturvallisuus/fi.pdf. Valtioneuvosto (2013a): Suomen kyberturvallisuusstrategia. Valtioneuvoston periaatepäätös 24.1.2013. http://www.yhteiskunnanturvallisuus.fi/fi/materiaalit/doc_download/36-suomen-kyberturvallisuusstrategia (luettu 4.9.2013). Valtioneuvosto (2013b): Valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden tavoitteista. Annettu Helsingissä 5 päivänä joulukuuta 2013. Walker, Brian – C. S. Holling – Stephen R. Carpenter – Ann Kinzig (2004): “Resilience, Adaptability and Transformability in Social–ecological Systems”, Ecology and Society, 9(2). http://www.ecologyandsociety.org/vol9/iss2/art5/ (luettu 4.11.2013). Walker, Jeremy – Melinda Cooper (2011): “Genealogies of Resilience: From Systems Ecology to the Political Economy of Crisis Adaptation”, Security Dialogue, 42 (2), 143–160. World Resource Institute (2008): Roots of Resilience. Growing the Wealth of the Poor. Wa-

shington, DC.: World Resource Institute. http://www.wri.org/sites/default/files/pdf/ world_resources_2008_roots_of_resilience.pdf (luettu 11.11.2013). World Economic Forum (2013): Special Report: Building National Resilience to Global Risks. http://reports.weforum.org/global-risks-2013/section-three/special-report-building-national-resilience-to-global-risks/ (luettu 11.2.2014). YLE (19.11.2013): “Eino osoitti: Kylien pelastuspartiot ovat iso apu palomiehille”, http://yle.fi/ uutiset/eino_osoitti_kylien_pelastuspartiot_ovat_iso_apu_palomiehille/6940576 (luettu 24.2.2014). Zolli, Andrew – Ann Marie Healy (2012): Resilience. Why Things Bounce Back. New York: Simon & Schuster Paperbacks.