Kesäleirit järjestetään Nummelan lomakodissa. Leirit 1, 3–6 on suunnattu 4–11-vuotiaille lapsille (hinta 180 euroa/viisi päivää) ja leiri 2 12–15-vuotiaille nuorille (hinta 150 euroa/neljä päivää). Hintaan sisältyy majoitukset ja ateriat. Lastenleireille on mahdollisuus osallistua myös päiväleiriläisenä. Linja-autokyyti Helsinki - Lomakoti - Helsinki 5 €
18 Sotahuuto – Pelastusarmeijan oma äänenkannattaja ja hengennostattaja
22 Menneestä oppien, tulevaan katsoen
24 Ajatuksia elämästä ja uskosta
25 Minä & Pelastusarmeija
26 Ta ansvar för orden 28 Armeijassa tapahtuu
29 iCare second hand -myymälä Itiksessä 30 Välähdyksiä menneisyydestä 31 Viimeinen sana
”Sotahuuto on Armeijan ikkuna yhteiskuntaan päin.
Siinä Pelastusarmeijalla on mahdollisuus kertoa itsestään ja työstään ja samalla levittää Jumalan Sanaa.” – majuri Raija Lähteinen, sivu 12 –
missä PelasTusarmeija – siellä sotahuuTo
Pelastusarmeija aloitti Suomessa marraskuussa 1889. Jo puoli vuotta myöhemmin 25.4.1890 ilmestyi ensimmäinen Krigsropet ja marraskuussa 1890 Sotahuuto. Se kuuluukin Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti ilmestyneiden lehtien joukkoon. Ensimmäinen oma kosketukseni Sotahuutoon vie lapsuuteen, kesämökin vintille, josta löysin vuoden 1950 Sotahuudon joulunumeron. Isäni suku on Pohjanmaalta pieneltä paikkakunnalta, jossa Pelastusarmeija ei ole toiminut. Kuitenkin sinne oli löytänyt tiensä tämä lehti jonkun tuntemattomaksi jääneen upseerin tai sotilaan myymänä. Perheessäni ei ole silloin kuuluttu Pelastusarmeijaan. Mahtoiko myyjä aavistaa, että lehti on tallella vielä 75 vuotta myöhemmin. Jäljellä ei ole enää ketään, joka pystyisi sen tarinan kertomaan.
Tämä numero sen sijaan sisältää lukuisia kertomuksia Sotahuudosta – sen myyjistä, lukijoista ja kirjoittajista. Komentaja Eva Kleman kuvaa, miten lehti on saanut nostaa esiin ajankohtaisia asioita kristillisen uskon, toiminnan ja lähimmäisenrakkauden näkökulmasta. Lehti on nimenomaan evankeliumin välikappale, jonka lukeminen kohtaa ihmisiä joskus yllättävinkin tavoin.
Sotahuudon toimituksessa lähes 20 vuotta työskennellyt majuri Raija Lähteinen kuvaa omia kokemuksiaan Sotahuudosta ja sen toimittamisesta ennen nykyisen teknologian aikaa. Samalla saamme tutustua hänen mielenkiintoiseen elämäänsä.
Useat Sotahuudon myyjät, mm. Cari Huovinen, Maggan Silander, Lars Johansson ja Erno Tuominen kertovat kohtaamisista lukijoiden kanssa ja siitä, kuinka tärkeää on ollut toivottaa heille Jumalan siunausta. Myyjistä Eija Ulvi oli jopa menneinä vuosina legendaarisen myyntitykin Alfred Puustisen kanssa kärkisijoilla myytyjen lehtien määrässä.
Majuri Erik Johansson muistuttaa siitä, miten meidän tulisi saavuttaa paras mahdollinen tulos – voittaa maailma Kristukselle. Sitä haluamme Sotahuudon kautta tehdä jatkossakin. Kohtaamiset lukijoiden kanssa osoittavat tämän todeksi. Ehkä pitäisikin sanoa: ”Missä Sotahuuto – siellä Pelastusarmeija.”
Jumalan siunausta sinulle!
Kati Kivestö majuri vastaava toimittaja
miten olemme onnisTuneet?
Olemme kiinnostuneita kuulemaan, mitä mieltä olet lukemastasi lehdestä. Voit myös tehdä ehdotuksia aiheista, joista haluaisit tulevaisuudessa lukea.
Pelastusarmeijan johtajat nostavat tärkeitä ja ajankohtaisia asioita valokeilaan
Pidetään muistot elävinä ja jatkeTaan eTeenPäin!
Kotrikadze majuri naistyön sihteeri
Kun israelilaiset ylittivät Jordanin valloittaakseen Jerikon kaupungin, Joosua käski kahtatoista miestä ottamaan kukin kiven, joka toimisi merkkinä heidän keskuudessaan (Joosua 4:6). Kivet olivat tavallisia, mutta ne poimittiin epätavallisesta paikasta: joen pohjalta, jonka virtausta Jumala ohjasi, jotta kansakunta saattoi ylittää joen ja jatkaa asettumistaan Luvattuun maahan. Ajatus ei ollut Joosuan oma, vaan Jumala itse oli neuvonut häntä.
Tarkoituksena oli muistuttaa tulevia sukupolvia siitä, mitä Jumala on tehnyt menneisyydessä: ”Näiden kivien tulee olla ikuisesti muistomerkkinä israelilaisille.” (Joosua 4:7). Jumala tietää, että ihmismuisti on lyhyt. Lukiessamme israelilaisista erämaassa ymmärrämme, että Jumala piti monta kertaa hyvää huolta heistä tarjoamalla heille sen, mitä he tarvitsivat. Silti ihmiset nurisivat ja valittivat. Muistomerkiksi asetetut kivet eivät auttaneet heitä muistamaan. Vanha testamentti on täynnä kertomuksia, joissa ihmiset hylkäävät Jumalan, palvovat epäjumalia ja luottavat niihin.
Tämä numero on hyvin erityinen. Se on omistettu 135-vuotiaalle Sotahuuto-lehdelle. Tässä numerossa puhutaan menneisyydestä, nykyajasta ja tulevaisuuden suunnitelmista. Mikä kertoo meille siitä, että Jumala on uskollinen ihmisille Suomessa Pelastusarmeijan palvelutyön kautta? Kiviä ei ole, mutta on valokuvia ja artikkeleita, jotka kertovat tarinoita sadoista ihmisistä, joiden elämä muuttui Armeijan työn ansiosta. On selvää, että Jumala on ollut luotettava. Kaikki aiemmat Sotahuudon numerot auttavat meitä pitämään muistoamme elossa. Kaikki tulevat numerot auttavat luomaan uusia muistoja.
Älköön muistimme koskaan petä meitä tai ole lyhyt. Muistakaamme, että Herran käsi on voimakas (Joosua 4:24). Hyvää syntymäpäivää, rakas Sotahuuto! Toivon tuleville vuosille paljon uusia ”kiviä”, jotka muistuttavat meitä Jumalan uskollisuudesta ja huolenpidosta ihmisiään kohtaan.
”Kaikki aiemmat
Sotahuudon numerot auttavat meitä pitämään muistoamme elossa.
Kaikki tulevat numerot auttavat luomaan uusia muistoja.”
Anna
jumalan siunausTa sotahuuTo-myynnillä
Sotahuuto täyttää 135 vuotta. Tämä pitkä historia ei olisi mahdollinen ilman ansiokkaita Sotahuudon myyjiä, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja persoonaansa tähän tärkeään tehtävään. Nyt tutustumme heistä muutamaan. Heitä kaikkia yhdistää näky Sotahuudosta kohtaamisten mahdollistajana ja evankelioinnin välineenä. Yksi ylitse muiden noussut asia oli se, miten paljon ihmiset arvostavat pientä, mutta äärimmäisen tärkeää toivotusta: ”Jumalan siunausta.”
Cari Huovinen
Ensimmäisenä minulla on tapaamisvuorossa Helsingin osaston pelastussotilas Cari Huovinen. Hän on aloittanut lehtimyynnin vasta viime syksynä, mutta on ollut suorastaan ilmiömäinen myyjä. Osaston lehtitilaus täytyi tuplata, kun häneltä loppuivat lehdet aina kesken. Löytäessäni Carin Stockmannin Keskuskadun puoleisen oven läheltä hän käy tiivistä keskustelua nuoren miehen kanssa. Miehen lähdettyä Cari kertoo tämän olevan nyrkkeilykavereita ja työskentelevän Stockmannin yläkerrassa.
– Olen tutustunut täällä moniin ihmisiin. Olen saanut ystäviäkin ja saanut kuulla monenlaisia tarinoita, Cari toteaa hymyillen.
Pelastussotilas Cari Huovinen on iloinen, että Stockmannilla on suhtauduttu myötämielisesti hänen läsnäoloonsa. Henkilökunnasta suurimman osan kanssa on tehty sinunkaupat. – Joka aamu lähetän rukouksen tänne suuntaan.
Carilla on tauon paikka. Siirrymme viereiseen Kakkugalleriaan kahville. –Tämä on ollut hyvä aamu, hän nyökkää. – Ihmiset kokevat Pelastusarmeijan luotettavaksi ja haluavat sen kautta auttaa lähimmäisiä.
Cari on tyytyväinen, että Stockmannilla on suhtauduttu myötämielisesti hänen läsnäoloonsa. Henkilökunnasta suurimman osan kanssa on tehty sinunkaupat. – Joka aamu lähetän rukouksen tänne suuntaan. Rukoilu on muutenkin tärkeä osa päivittäistä arkeani.
Cari kuvailee, että hänellä on kutsumus tähän tehtävään, mutta ilman rukousapua se ei olisi mahdollista. Siksi hän on kiitollinen kaikista saamistaan rukouksista. Carin rutiineihin kuuluu käydä lehtikaupalla kolmesti viikossa. 73-vuotias Cari on kotoisin Oulusta. Helsinkiin hän on muuttanut 1989. Pelastusarmeija tuli tutuksi jo aikoinaan Oulussa joulupatavahtina. – Mieleen on jäänyt upseeri Terho Tiaisen sanat meille vahdeille: ”Muistakaa toivottaa Jumalan siunausta!” Sitä toivotan täällä lehtikaupallakin, ja ihmiset arvostavat sitä kovasti. Viisi vuotta sitten Carille koitti dramaattinen aika: hän sai syövän, perhe hajosi ja kaikki maallinen meni. Johdatus toi hänet syvemmin Armeijan yhteyteen, ja se tuntui hänestä parantavalta ja täydentävältä. Vuosi sitten keväällä hä-
net vihittiin Helsingin osaston sotilaaksi.
– Se on tuonut mukanaan paljon tehtäviä. Pyhäisin todistan seurakunnassa, toimin ovivahtina tilaisuuksissa ja olen täällä lehtimyyjänä. Arvostan univormuamme, käytän sitä henkilökohtaisissakin tapaamisissa. Kohtaamisissa välittyy ihmisten arvostus Armeijaa ja sen tehtävää kohtaan.
Carilla on hyvin värikäs menneisyys. Hän on omistanut rakennusalan firman, ollut amatöörinyrkkeilijä, istunut vankilassa, ja päihteet ohjasivat hänen elämäänsä pitkään. Hänellä on 8-, 11-, 15ja 18-vuotiaat lapset. He ovat Carille tärkeintä elämässä.
– Kaikki muu tulee heidän jälkeensä. Minulla on heistä iso vastuu, Cari sanoo isän ylpeydellä. – Lehtimyynnillä olen hyvin avoin ja kerron omasta elämästäni. Välillä saatamme jakaa yhteiset kyyneleet. Eräälle nuorelle rouvalle kerroin
syövästäni ja iloitsimme yhdessä, sillä hänen nuori lapsensa oli juuri parantunut syövästä. Jaoimme tämän yhteisen kiitosaiheen.
Carilla on myös unelmia.
– Olen ahkera runojen kirjoittaja. Olisi hienoa saada niitä julkaistuiksi. Työskentelen myös musiikin parissa. Tämä lehtimyynti on inspiroivaa, kun tapaan paljon ihmisiä… Se antaa minulle ajatuksia tähän luovaankin puoleen.
Cari pitää Sotahuudon sisällöstä ja kokee, että elävät tarinat ihmisistä ovat tärkeitä. – Ne ovat tärkeitä samaistumiskohteita. Haluamme kertoa uskon ilosanomaa eteenpäin. Olemme tässä maailmassa toisiamme varten. Jumala käskee pitämään huolta toisistamme.
Cari on nähnyt, että monella on suuri hengellinen kaipuu.
– Siksi ihmiset niin ihastuvat siunauksen kuulemiseen, Cari päättää haastatteluhetken hymyillen.
Margareta Silander & Eija Ulvi
Seuraavaksi tapaan Temppelin osaston sotilaat Margareta ”Maggan” Silanderin (84) ja Eija Ulvin (80). Hekin myyvät Sotahuutoa Helsingin Stockmannilla, ja Sotahuuto on ollut osa heidän elämäänsä jo pitkään. Maggan aloitti Sotahuuto-myynnin 2005. Eijalle lehtimyynti oli tuttua jo nuorena tyttönä. – Jäädessäni eläkkeelle koin Herran sanovan, että Sotahuutojen myynti olisi hyvä tehtävä minulle. Olin ensin vastahakoinen, mutta Herra muistutti, miten paljon hyvää hän on tehnyt elämässäni – joten pelko ja jännitys pois! Nyt koen suurta kiitollisuutta tästä tehtävästä, Maggan toteaa.
– Jo ennen kadettikoulua myin lehtiä. Tuohon aikaa myimme lehtiä ravintoloissa. Nyt eläkkeellä olen käynyt myymässä lehtiä Temppelin sotilaana. Käyn Stockmannilla säännöllisesti, Eija kertoo.
Sotahuutoa pidempään Armeija on ollut osa heidän elämänpolkuaan.
– Minä sain ensikosketuksen Armeijaan jo äidin vatsassa, Maggan sanoo hymyillen. – Äitini oli upseeri, ja kuljin perheen mukana Armeijan tilaisuuksissa. Teini-iässä tein oman uskonpäätökseni. Varttuessani asuin muutaman vuoden ulkomailla ja silloinkin olin Armeijaan yhteydessä. Lapset ja partio ovat aina olleet lähellä sydäntäni.
– Minä olen oikeastaan kotiliiton tuote. Mummoni vei minut sinne. Sain kutsun tulla pyhäkouluun, ja niinhän siinä kävi – kun antoi pikkusormen, niin meni koko käsi, Eija naurahtaa. – Tänä päivänä olen Temppelin osaston sotilas. Temppelin, koska haluan pitää yllä ruotsin kielen taitoani, jonka sain ollessani määrättynä Ruotsissa kolme vuotta.
Aikoinaan Sotahuudossa oli ”myyntikilpailulista”, josta kävi ilmi eniten lehtiä myyneet henkilöt. Eija muistaa tämän hyvin. Alfred Puustinen oli legenda, joka oli aina listan kärjessä.
– Nimeni oli siellä useasti, hänen takanaan. Usein ravintolassa myydessäni asiakkaat kysyivät: ”Onko Puustinen vielä kärjessä?” Todetessani ”Kyllä”, he ostivat lehden minulta, Eija kertoo. – Toinen ihmisiä kiinnostava palsta oli etsiskelytoimiston lista. Kuukausittain sain myytyä noin viisisataa lehteä. Koin lehden myynnin oikein inspiroivana.
Eija
Pelastussotilas Margareta ”Maggan” Silander
Pelastussotilas
Ulvi myi Sotahuutoja jo nuorena tyttönä. – Muistan hyvin myyntikilpailulistat.
– Minä puolestani tunsin aluksi ujoutta ja pelkäsin ärsyttäväni läsnäolollani ihmisiä, mutta se pelko hälveni nopeasti, Maggan muistelee lehden myynnin alkuaikoja. – Olen saanut positiivisen vastaanoton niin asiakkailta kuin Stockmannin henkilökunnaltakin. Saamme kokea olevamme osa porukkaa.
– Kerran Stockmannin infon työntekijä tuli luokseni ja kysyi: ”Tiedätkö, mikä on minulle useimmiten esitetty kysymys?” En tiennyt, ja hän vastasi: ”Missä Pelastusarmeija on, kun he eivät seiso tuossa?” Eija sanoo hymyillen. – Ja eräs lehden ostaja sanoi kerran: ”Te kuulutte Stockmannin imagoon!”
Tiedustelen heiltä, onko jokin kohtaaminen lehtikaupalla jäänyt erityisesti mieleen.
– Näin usein erään rouvan miehensä kanssa. Mies alkoi selkeästi vanheta eikä ollut enää aina mukana. Aloin jutella rouvan kanssa, ja hän kertoi miehensä olevan sairas. Mies kuoli. Rouva oli hyvin murheellinen. Tavatessamme toivotin hänelle aina voimia ja Jumalan siunausta. Ajan kanssa rouva alkoi piristymään löytäessään mielekästä tekemistä ihmisten auttamisesta. On ollut siunaus nähdä, miten tämä rouva on löytänyt uudelleen elämänilon, Maggan sanoo ja jatkaa: – Tuhannet ja tuhannet ihmiset menevät ohi, ja koskaan ei voi tietää, mitä he kantavat elämässään. Koen, että voin siunata heitä siinä seistessäni. Jo läsnäolomme voi muistuttaa Jumalan olemassaolosta.
– Monet kuvailevat, miten heillä on kosketuspintaa ja hyviä muistoja Armeijasta. He ovat olleet partiossa, pyhäkoulussa, lastenseimessä. ”Äitini on sanonut, että Pelastusarmeijan purkkiin on aina laitettava rahaa.” Tällaiset tarinat aina lämmittävät sydäntä, Eija sanoo ja herkistyy: – On ihmeellistä, mikä voima Jumalan siunauksen toivottamisella on. Ihmisten kasvot kirkastuvat, kun he kuulevat sen.
Ennen kuin lopetamme, tiedustelen heiltä vielä lehden sisällöstä.
– On hienoa, että lehti katsoo ulospäin, eikä ole vain sisäpiirilehti. Se on tärkeää, että lehteä lukemalla ihmiset oppivat toiminnastamme, mutta näkevät myös avarakatseisuutemme. Elämme maailmassa, muttemme maailmasta. Se toteutuu lehdessä, Maggan arvioi.
– Kaikkea hyvää lehden tekoon! he toivottavat lopuksi.
Lars Johansson
Tapaan Porvoon osaston pelastussotilaan Lars Johanssonin (71) osastolla, joka sijaitsee aivan idyllisen vanhan kaupungin kupeessa. Lars on saapunut kylmästä päivästä huolimatta paikalle Vespalla. Samalla, mitä hän käyttää tullessaan lehdenmyynnille. Lars on myynyt vuosikausia ahkerasti lehtiä, mutta viime vuonna hän joutui kokemaan kaksi tragediaa menettäessään puolisonsa ja siskonsa. Nyt hän toimii yksin 100-vuotiaan äitinsä omaishoitajana, ja se vastuu estää tällä hetkellä lehtimyynnin. He asuvat Kråkön saarella viidentoista kilometrin päässä Porvoosta.
– Sunnuntaisin jumalanpalveluksen ajaksi saan tuuraajan, niin pääsen siihen osallistumaan, Lars selittää.
Lars alkoi käydä Pelastusarmeijassa vuosituhannen vaihteessa. Tuohon aikaan Lars taisteli vielä sisäisen demoninsa, vuosikymmeniä kestäneen alkoholiongelman kanssa.
– Serkkuni kävi osastolla. Hän kertoi rukoilleensa puolestani ja toivoi, että tulisin mukaan. Tulin ja tykästyin. Oli sykähdyttävää, miten ihmiset niin iloisesti toivottivat tervetulleeksi.
Samaan aikaan alkoi irtautuminen alkoholista.
Lehdenmyynnin ohessa pelastussotilas Lars on saanut rukoilla tapaamiensa ihmisten kanssa.
Lars on tuttu näky Porvoossa Vespansa kanssa.
Tällä hän matkanut myös tullessaan myymään lehtiä.
– Otin ensimmäisen ryypyn jo 13-vuotiaana. Kolmekymppisenä elämänhallinta oli jo huonolla mallilla. Vaikka olin alkoholisti, olin myös aina uskossa. Rukoilin raitistumistani, ja välillä pääsinkin irti muutamaksi kuukaudeksi. Retkahdin kuitenkin uudestaan. Vuonna 2004 pääsin vihdoin alkoholista irti, ja olen ollut raitis yli 20 vuotta. Muistan, että tuolloinen johtaja Leadro da Silva rukoili puolestani, ja jotain tapahtui sisälläni.
Vuonna 2005 Lars tuli siviilijäseneksi ja 2019 sotilaaksi. Ensimmäiset kerrat Sotahuuto-myynnillä hän oli jo ennen siviilijäseneksi tuloa. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän oli säännöllisesti myymässä. – Silloin kun toimin vielä työelämässä ahtaajana, päivät saattoivat olla kiireisiä, kun lehtimyynnistä lähdin vielä kutsuttaessa työvuoroon.
Porvoossa on lehtimyyjien lisäksi vakituisesti kolme myyntipistettä, joista voi ottaa lehden ja laittaa rahan vieressä olevaan ”kylmään pataan”. Ne tuovat pientä lisätuottoa.
Lehdenmyynnin ohessa Lars on saanut rukoilla tapaamiensa ihmisten kanssa.
– Yksi mies on jäänyt mieleen, kun hän aina sanoo, ettei tunnu missään. Vastaan, ettei sen tarvitse tuntuakaan. Ota vastaan vaan, hän kertoo hymyillen. – Ihmiset kiittävät tekemästämme työstä, se tuntuu hyvältä.
Välillä ihmiset maksavat lehden, mutta eivät ota sitä vastaan. – Ei kiitos, minulla on suora yhteys, joku saattaa letkauttaa, Lars paljastaa.
– Sotahuudolla on tärkeä sija siinä, että olemme esillä ihmisten keskuudessa, Lars kiteyttää ja mainitsee toivottavansa aina Jumalan siunausta: – Kerran mies sanoi, että älä sitä lehteä anna, mutta haluan saada siunauksen.
Lopuksi Lars esittää toiveen, että Sotahuudossa voisi olla lisää raamatunopetusta. Lupaan välittää toiveen. Hän suosittelee lukemaan lehden läpi: – Kannattaa lukea, sieltä voi alkaa kipinä, joka sytyttää uskon palon.
Erno Tuominen
Istahdan kenttäkersantti Erno Tuomisen kanssa kahvipöydän äärelle Lahden osastossa. Osastolla on kolmatta talvea villasukkanäyttely, ja ovi on vieraille auki. –Kyllä tämä on herättänyt uteliaisuutta, Erno sanoo.
Erno toimii osaston avustajana Lahdessa, ja työt sisältävät kaikkea lehtimyynnistä saarnaamiseen ja siivoamiseen. Hän paljastaa, että hänen määräyksensä on yksi Suomen pitkäkestoisimmista, kahdeskymmeneskahdeksas vuosi on jo alkanut!
Erno asui vanhempiensa kanssa Iisalmessa Pohjois-Savossa. Pelastusarmeijan Kuopion osasto oli eräänä kauniina kesäpäivänä 80-luvun lopussa päättänyt tehdä ”sotaretken” Iisalmeen, eli toisin sanoen järjesti siellä ulkoilmakokouksen. Tämä teki 15-vuotiaaseen Ernoon suuren vaikutuksen.
– Se oli todella mielenkiintoista! Muistan Kuopion osaston johtajan sanoneen: ”Pelastusarmeija on julistanut sodan Saatanan voimia vastaan.” Tämä oli minulle jotain aivan uutta. Olin ollut uskossa jo kuusivuotiaasta pikkupojasta, mutta tämä iski sieluuni. Siitä syntyi kipinä.
Perhe muutti Imatralle, ja Pelastusarmeijan Lappeenrannan osaston Imatran ulkovartio sijaitsi kodin lähellä. Erno alkoi käydä siellä. Samassa yhteydessä toimi osaston kirpputori.
– Kerran minulle soitettiin, että voisinko tulla nuorena vetreänä poikana auttamaan lumppusäkkien kanssa, kun vastuussa olevat ihmiset olivat 70–80-vuotiaita sydänsairaita ihmisiä, Erno muistelee. Muutamaa kuukautta myöhemmin keväällä 1992 Ernosta tuli pelastussotilas. Sotilasavustajana Erno on palvellut useassa paikassa: Helsingissä, Tampereella, Vaasassa ja viimeisimpänä Lahdessa. Kenttäkersanttina Erno on ehtinyt palvella jo noin 12 vuotta.
Sotahuudon myyntihistoriaa 51-vuotiaalla Ernolla on yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.
– Imatralla olin lehtikaupalla ensimmäisen kerran. Muistan, että minut otettiin hyvin vastaan. Vanhempi upseeristomme innosti myyntitehtävään kannustuksensa ja esimerkkinsä kautta. Helsingistä muistan, että olemme Stockmannin ohella myyneet lehtiä muun muassa Lauttasaaressa. Olen ollut myymässä Sotahuu-
toja vielä aikana, jolloin kauppasimme niitä ravintoloissa. Tosin sitä en ole paljoa tehnyt.
Erno sanoo, että Sotahuudon myynti on mahdollistanut monet kohtaamiset kaupungilla, ja ihmisten suhtautuminen on ollut suurimmalta osin positiivista. Soraäänet ovat olleet vähäisiä.
– Eräs hauska tapaus on ollut viime aikoina mielessäni. Mies tuli kysymään minulta, mihin säkeisiin Raamattu loppuu. Tiesin, että se loppuu Ilmestyskirjaan, ja sanoin jakeen. Hän korjasi, ettei sanomani jae ollut oikein, vaan oikea on Ilm. 22:21: ”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Aamen.” Kyseinen herra tiesi asiasta, sillä hän oli suunnitellut työssään paperikoneen, jolla tuotettiin ohutta paperia Raamatun painamista varten, Erno muistelee hymyssä suin.
Monet ovat toivoneet lehdenmyyjältä rukousapua. – Kuten eräs eläkeupseerimme sanoi, lehtikaupan hetkellä seurakunta on siinä hetkessä siellä. Olen monet kerrat saanut rukoilla yhdessä asiakkaan kanssa. Toki aina kutsumme ihmiset myös osallistumaan tilaisuuksiimme.
Erno asuu Hollolassa ja käy nykyisin hiukan harvemmin myymässä lehtiä. Hän kuitenkin kokee, että se on siunattu tehtävä. Tästä palaamme jälleen Jumalan siunauksen toivottamiseen, ja kysyn asiasta häneltä.
– Siitä minut täällä tunnetaan. Nuoriso otti siitä jossain vaiheessa itselleen muotifraasin, he toivottelivat toisilleen siunausta. En tosin tiedä, voinko siitä kunniaa ottaa, Erno naurahtaa ja jatkaa: – Monet odottavat, että saavat kuulla siunauksen. Se kuuluu asiaan.
Puhumme myös Ernon kanssa Sotahuudon sisällöstä: – Evankelioiva sisältö ja mielenkiintoiset haastattelut uskovista puhuttelevat aina. Olisi mielenkiintoista lukea, miten tavalliset uskovat elävät arkeaan.
– Toivotan lukijoille siunausta! Ja vaikka tämä maailmanaika näyttää vaikealta, muistakaa että Herra on meidän kanssamme.
Muutama muisto vielä
Kyselimme lyhyesti vielä parilta pitkäaikaiselta myyjältä muistoja ja ajatuksia lehtien myynnistä.
Kenttäkersantti Erno Tuomisen nykyinen määräys Lahden osaston avustajana on yksi Suomen pitkäkestoisimmista – se on kestänyt jo yli 27 vuotta!
Vuonna 1977 Ismo Leino toimi Oulun osaston avustajana.
– Silloin avustajalla riitti puuhaa. Juuri oli saapunut 1 000 joululehteä, kun saavuin sinne! Lisäksi jokainen normaali viikko tuli 430 lehteä myytäväksi…
Hänelle muistuu mieleen tuolta ajalta hauska sattumus:
– Olin Arinan edessä lehtiä myymässä. Joku mies tuli naljailemaan, että on leuhkaa olla mustassa samettitakissa lehtikaupalla. Asia jäi alitajuntaani, kunnes tuli vastaan parin vuoden perästä. Kadettitoverini oli lähdössä lehtikaupalle. Hän kysyi, muistanko hänen kommenttinsa Oulusta. Hän kertoi olleensa asian takana. Ja miten ollakaan – hänellä oli yllään musta samettitakki!
– Työn iloa toimituksen arkeen! Ismo toivottaa lopuksi.
Kajaanin osaston johtajalle, majuri Pirjo Mikkoselle Sotahuuto on ollut
aina merkityksellinen: – Monilla paikkakunnilla olen saanut myydä paljon lehtiä. Sotahuuto on hyvä käyntikortti. Monet ihmiset pysähtyvät ja jäävät juttelemaan, se on keino tutustua heihin paremmin. Siinä tilanteessa on saanut rukoilla monen ihmisen puolesta, Pirjo toteaa.
Pirjo myös kertoo, että jos totuttuna päivänä ei ole ollut paikalla, ihmiset huolestuvat.
– Kerran palattuani lomalta kymmenkunta ihmistä tuli kysymään, missä olen ollut, Pirjo naurahtaa. – Minulla on ollut paljon ihania kohtaamisia ihmisten kanssa. Jumalan siunaus on ollut siinä mukana.
Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen
rikas elämä toimiTuksessa
Majuri Raija Lähteisen elämä on kietoutunut tiiviisti osaksi Sotahuudon 135-vuotista historiaa.
Hän on palvellut kolmesti toimituksessa, vuosina 1962–67 ja 1971–77 avustavana toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1984–90. Rakkaus teksteihin ja kirjoittamiseen on kulkenut läpi värikkään elämän.
Tapaan majuri Raija Lähteisen hänen viihtyisässä kodissaan Helsingin Töölöntorin läheisyydessä. Seinillä on maalauksia ja valokuvia, jotka ovat hänen taidokasta käsialaansa. Raijan 90 vuoteen on mahtunut monenlaista. Annetaan hänen aloittaa:
– Isän puheiden mukaan olen syntynyt Riihimäen vankilan vintillä. Olen kaksonen. Synnytyksessä oli käydä tosi huonosti, sillä synnyimme viiden tunnin erotuksella. Äidin ja sisareni Maijan henki oli siinä kortilla. Suojelus oli kuitenkin mukana, ja jäimme eloon. Kaksossisareni Maija valmistui käsityön opet-
tajaksi, muutti Ruotsiin ja perusti siellä perheen. Hän on totta kai myös eläkkeellä.
Raijan isä toimi Riihimäen varavankilan talouspäällikkönä. Sieltä hän haki ja pääsi erikoisempaan paikkaan, Lypertön vankisiirtolaan Kustavissa. Saaressa pääsee nykyään tutustumaan historialliseen Katanpään linnakkeeseen.
– Muutimme, kun olimme Maijan kanssa kaksivuotiaita. Tämä paikka oli hyvin elämyksellinen. Sinne ei päässyt siviilejä, ja susikoirat olivat vahdissa. Saarella oli paljon käärmeitä. Isäni rakasti niitä, hän nosti niitä hännästä, Raija
Mikkelin Harmaiden kenraalipartiolaiset.
naurahtaa ja jatkaa huvittuneena: – Itse kiinnostuin niistä, mutta Maija pelkäsi niitä kuollakseen. Isämme oli touhukas, hän esimerkiksi rakensi tarhan oraville sillä seurauksella, että saimme kirppuja. Vuosi muutosta syntyi sisaruksille pikkuveli Jussi. Kustavista perhe muutti Riihimäen kautta Mikkeliin. Se oli vuosi 1940, sota-aikaa.
– Mikkeli päämajakaupunkina oli edellisenä talvena raunioitunut pahasti. Me koimme lähinnä ilmahälytyksiä. Menimme monta kertaa pommisuojaan tai suojauduimme vankilan kellariin.
– Muistan, että Mikkelissä meillä oli vuohi. Siskomme Merja syntyi, ja hän oli maitoallergikko. Vuohenmaitoa hän pystyi juomaan. Lisäksi meillä oli kaneja. Voisi sanoa, että meillä oli hyvin virikkeellinen lapsuus, Raija toteaa hymyillen.
Hänen isänsä työskenteli eläköitymiseen asti Mikkelin lääninvankilassa. Mikkelissä äiti teki kotiäitiyden lisäksi töitä konttoristina.
Raijan äiti oli harras uskovainen: –Ruokapöydässä hän risti aina kätensä ja hänen kirjeensä päättyivät toivotukseen: ”Jumalan haltuun.” Äitini löysi myös Pelastusarmeijan myöhemmällä iällään kotiliiton kautta. Isän kanssa puolestaan meillä oli kiivaitakin väittelyitä uskonnosta. Hän oli velmu ja tykkäsi kiusoitella.
Raija itse löysi Armeijan 12-vuotiaana Pelastusarmeijan osaston saunassa.
Majuri Raija Lähteinen tutkimassa sukunsa kuva-albumia.
– Tämä kuulostaa hassulta, mutta opiskelin viereisessä lyseossa, ja jostain syystä olin tuolla kuorimassa perunoita. Sain kuulla, että Pelastusarmeija järjesti näytelmäkerhoja, ja sieltä se lähti.
Nuorin sisaruksista, Martti, syntyi 1946 eli samana vuonna, kun Raija kiinnostui kerhosta.
Parasta partiota
Mikkeliin perustettiin Pelastusarmeijan partiolippukunta Mikkelin Harmaat, ja se vei Raijan täysin mukanaan.
– Partio oli minulle kyllä kaikkein parasta. Sen myötä löysin myös osaston hengelliset kokoukset.
Ensimmäinen partioleiri, jossa hän kävi, oli vuoden 1949 juhlaleiri Lohjalla. Siellä hän tapasi viitisensataa muuta armeijalaista. Se avasi silmät maailmalle.
– Olimme touhukkaita ja rohkeita partiolaisia. Meillä oli kerhomaa, jonka tuotokset myimme ja ostimme muun muassa teltan. Olen aina rakastanut luontoa. Se on tärkein syy, miksi partio kiehtoi minua. Saimme myös paljon tietoja ja taitoja. Ja mikä olisi parempaa kuin kirkas tähtitaivas ja elävä tuli?
Raija paljastaa, että vanhemmiten mieleen nousevat myös kaikenlaiset töppäykset.
– Muistui mieleeni kansainvälinen leiri Englannissa 70-luvun lopulta, jonne lähdimme bussilastillinen nuoria mukanamme. Menomatkan ensimmäisen yön yövyimme osastolla Amsterdamissa. Emme tajunneet, että osastohan sijaitsee keskellä punaisten lyhtyjen aluetta. Seuraava aamuna jouduin selittämään, mistä on kyse ja miksi Pelastusarmeija toimii siellä.
Kansainvälinen kadetti
Raijasta tuli sotilas 1951. Hän teki ratkaisevan päätöksen raamattuleirillä.
Raijalla itsellään on ollut vaiherikas ja siunausten täyteinen elämä. 8
Raijan takana hänen lontoolaisessa taidekoulussa piirtämänsä ensimmäiset työt. Hänen äitinsä ymmärsi säästää ne, ja nyt ne koristavat makuualkovin seinää. Raijan sylissä on pehmokoira Mikko. Pelastusarmeijan musiikkilegenda Joy Webb kävi hänen kotonaan ollessaan vieraana raamattuleirillä ja nimesi lelun erään leiriläisen mukaan. Joyn ja Raijan ystävyydestä voit lukea Sotahuudon seuraavassa numerossa.
– Kävin läpi kolmevuotisen osastokadettikurssin. Se oli tiivis ja työläs, mutta hyvin antoisa. Siinä todella oppi ymmärtämään Raamattua ja myös Pelastusarmeijaa.
Pikkukaupungin tyttö teki ison päätöksen. Vuoden 1954–55 hän oli Englannissa töissä.
– Hain ja sain työpaikan Pelastusarmeijan tyttökotiin Lontoossa. Armeija oli hienosti järjestänyt tämän, sillä samalla sain kielikurssilta paikan. Se oli tosin paikallinen näytelmäkerho. Shakespearen välissä ryhmän opettaja opetti minulle englanninkielisiä värssyjä, Raija naurahtaa. – Televisio oli myös hyvä opettaja.
Raija haki ja pääsi myös paikalliseen taidekouluun. Siitä alkoi hänen elinikäinen rakkautensa maalaamiseen ja piirtämiseen.
Raija muistelee, että työpaikkana tyttökoti oli todella haastava:
– Siellä oli kahdeksan tyttöä hyvin vaikeista oloista, osalla oli myös henkisiä ja kehityksellisiä rajoituksia. Oma tehtäväni oli vahtia lapsia ja katsoa, etteivät he karkaa. Toki karkasivathan he. Kerran eräs
12-vuotias tyttö pääsi Pohjois-Englantiin asti. Nämä kuukaudet herättivät minussa tunteen, että haluaisin tehdä työtä, jossa voisin auttaa tällaisia elämän kaltoin kohtelemia lapsia.
– Tämä aika kysyi kyllä paljon henkistä kanttia. Jännitin uusia tilanteita. Taidekoulukin jäi ensimmäiseen syksyyn. Jo ennen Lontoon vuotta olin tavannut nuoren englantilaisen miehen. Olimme yhteydessä ja sovimme, että näemme. Hän vei minua elokuviin ja teatteriin. Hänetkin kuitenkin torppasin, sillä koin, ettei kukaan voi nyt minusta tykätä. Aloin tuolloin pitämään päiväkirjaa, ja se on jatkunut tähän päivään asti. Minulla on laatikkoja täynnä päiväkirjoja ja almanakkoja, Raija huokaisee.
Palattuaan Suomeen hän toimi vuoden Mäntyharjulla sijaitsevan kyläkoulun opettajana.
– Päätin opintoni keskikouluun, mutta siskoni Maija pääsi ylioppilaaksi. Hän haki opettajan paikkaa ja sai muutaman tarjouksen. Nähtävästi yksi niistä päätyi minulle, Raija muistelee. – Koulussa oli 32 oppilasta, kahdeksan luokkaa, ja minä ainoana opettajana ilman mitään
kokemusta. Kaikkeen sitä on uskaltautunut! Innostunut kyllä olin, vein lapsia muun muassa puolukkametsään ja perunapellolle. Olin huono laskennossa, mutta toinen kasiluokan pojista oli taitava, niin hän opetti sitten minua ja koulukaveriaan, Raija naurahtaa.
Lontoossa Raija oli päässyt käymään Camberwellin osaston keskiviikon kokouksissa, joihin kadetit osallistuivat. Sieltä hänelle oli jäänyt erityisesti mieleen kadettikoulun johtajan (ja tulevan kenraalin) Frederick Couttsin kaunokieliset puheet. Vuonna 1956 hän oli valmis palaamaan Lontooseen ja aloittamaan kadettiopinnot.
– Kieltä oppineena sain luvan opiskella Lontoossa. Meitä oli 225 kadettia ja koulutus kesti yhdeksän kuukautta, sisäoppilaitosmaisesti. Ryhmämme oli hyvin kansainvälinen, meitä oli neljästätoista eri maasta.
Villit vuodet
Vuonna 1957 Raija sai upseerivihkimyksen Royal Albert Hallin lavalla. – Olihan se huima kokemus. Sain määräyksen Turun I osastoon.
Seuraavat vuodet olivat melkoista haipakkaa. Viidessä vuodessa hän ehti palvella kentällä yhdessätoista määräyksessä.
– Turussa olin kolme kuukautta. Sitten sain määräyksen Tampereen Pispalan osastoon. Ehdin olla siellä kymmenen päivää, kun sain määräyksen Helsingin IV osastoon. Määräyspaperissa oli kaksi nimeä viivattu yli. Kaksi oli kieltäytynyt, mutta enhän minä nuorena tyttönä tiennyt, että niin voi tehdä. Tilanne osastossa oli haastava, siellä oli paljon voimakastahtoisia alipäälliköitä, ja silloisen johtajan hermot eivät tilannetta kestäneet. Seuraava johtaja johti vain pari viikkoa, kunnes sairastui ja jäi pois. Sitten tuli eläkeläispariskunta. Vaimo palasi tervetulokokouksen jälkeen Tampereelle miehen jäädessä yksin johtamaan osastoa. Jouduin jakamaan hänen kanssaan pienen asuintilan. En kestänyt tilannetta, ja kirjoitin territorion johtajalle: ”...kadettikoulussa en saanut edes katsoa miehiin päin, ja nyt joudun elämään tällaisessa tilanteessa.” Hän ymmärsi, ja sain vuokrattua huoneen upseeritoveri Rakel Holmilta.
Sotahuuto aiheutti pikkuluutnantille (nimitys, jonka osaston väki oli Raijalle antanut) harmaita hiuksia.
– Sinne tuli satoja Sotahuutoja viikossa. Meidän piti myydä niitä ravintoloissa, ja se ei kyllä luonnistanut minulta kovinkaan hyvin. Stockmannin kahdeksannessa kerroksessa soitti livenä Erna Tauro, joten siellä oli mukava myydä lehtiä.
Helsinkiä seurasi liuta muita osastomääräyksiä.
– Niitä oli ainakin Sipoo, Porvoo, Temppeli, Pietarsaari, Kokkola, Kristiinankaupunki… Järjestyksestäkään en ole enää ihan varma, Raija naurahtaa.
Suuntana
Sotahuuto
Raijan ensimmäinen määräys kentän jälkeen oli Sotahuudon toimituksessa. Vuosina 1962–67 hän toimi Sotahuudon avustajana. Näin myös vuosina 1971–77. Kolmannen kerran Raija palveli Sotahuudossa päätoimittajana vuosina 1984–90. Tästä toimesta hän jäi varhaiseläkkeelle. Toimitusmääräysten välisen ajan hän oli nuorisotyössä eri tehtävissä.
Raijan vuosina Sotahuudon toimituksessa työskenteli viisi kuusi toimittajaa. Monet päämajan upseerien rouvat, joilla ei ollut omia määräyksiä, olivat auttamassa käännöstehtävissä. Samoin muu-
Askartelua tyttökerhossa Raijan ollessa määrättynä Sipoon Nikkilässä.
Raija töihin keskittyneenä Sotahuudon toimituksessa.
tamat ulkopuoliset, kuten Märta von Schantz ja Anita Höglund auttoivat ruotsinkielisissä käännöksissä.
– Aluksi olen varmasti tehnyt pieniä avustavia töitä. Muistan, että tein lastenlehti Nuoreen Sotilaaseen paljon sisältöjä. Muistan kääntäneeni nuoresta abo-
riginaalipojasta kertovan kirjan sarjaksi lehteen, ja nautin siitä todella.
Toimittajana Raija on halunnut valmistautua haastatteluun, ja hän on kerännyt pienen listan, mitä haluaa toimitusvuosilta tuoda esiin. Ensimmäisenä on hänelle tärkeät teemat: luonto ja lapset.
– Näihin teemoihin palasin kerta toisensa jälkeen, Raija kertoo hymyillen. –Ne ovat myös hyvin lähellä Jumalan sydäntä. Kirjoituksia on vuosien varrella kertynyt satoja, sillä viikoittaisen Sotahuudon lisäksi toimitus julkaisi Nuorta Sotilasta, sosiaalipuolen Helmiä Syvyydestä -lehteä ja Upseeri-lehteä sekä näiden ruotsinkielisiä vastineita. Myöhemmällä iällä olen keskittynyt kirjoituksissa pakinoihin. Se on ollut minulle sopiva tyylilaji.
Pohdimme, mikä on herättänyt hänen kiinnostuksensa kirjoittamiseen.
– Suvussani on ollut muutamia toimittajia ja näyttelijöitä, joten kiinnostus tarinoihin on varmasti osaltaan geneet-
tistä. Veljeni Martti on ollut mukana toimittamassa Sosiaalityön käsikirjaa. Mieleeni on jäänyt myös, miten oppikoulussa opettaja kehui ainettani: ”Sinulla on lyhyet lauseet ja taito pitää tarina koossa.” Jotkut kehut kantavat yli vuosikymmenten, Raija sanoo hymyillen.
Toimitustyön touhuissa
Raijan toimitusvuodet sisälsivät runsaasti käännöstöitä. Eräitä haastavimpia käännettäviä olivat territorion johtajan, eversti Tor Wahlströmin kirjoitukset. – Se oli kunniatehtävä, mutta hän oli myös hyvin tarkka mies. Kerran rohkenin pyytää audienssia, kun hänen teks-
tistään välittyi, että se oli kirjoitettu vihoissaan. Hän suostui muuttamaan alkuperäistä tekstiä.
Toimitus sijaitsi Uudenmaankadulla päämajassa. Raijan työhuone oli lähinnä sisäänkäyntiä, joten hän toimi usein oven avaajana. Hänelle on jäänyt mieleen muutamia kohtaamisia. Eräs oli tummiin pukeutunut vanha nainen, joka tuli kiittämään siitä, että sai sota-aikana Pelastusarmeijalta polttopuita. – Hänestä paistoi todellinen kiitollisuus.
Toinen vavahduttava kohtaaminen oli mies, jonka koko omaisuus oli kahdessa kauppakassissa. Raija sai järjestettyä miehelle asuntolapaikan. Kolmas oli nuori mies Caracasista Venezuelasta. Hän työskenteli öljytankkerilla, mutta terveysongelman takia oli joutunut poistumaan Oslossa. Sieltä hän päätyi Helsinkiin. Hän tarvitsi majoitusta ja työtä. Raija päätti yrittää auttaa. Hän sai järjestettyä majoituksen erään tutun nuoren miehen luota ja työpaikka löytyi Pelastusarmeijan kirpputorilta, tavoitteena oli kerätä rahaa kotiinpaluuseen. Miehen ahdinko kuitenkin syveni. Raija käytti kaiken kokemuksensa ja sai suostuteltua sosiaalisen miestyön upseerin ostamaan miehelle lentolipun. – Olin ylpeä Armeijastamme. Myöhemmin posti toi kiitoskortin Venezuelasta, Raija muistelee lämmöllä.
Toimitustyö oli aiemmin monivaiheista käsityötä, siihen kuului esimerkiksi ladonta, matriisit ja saksitaitto. Paino- ja aikatauluongelmat olivat ainainen vaiva. – Päätoimittajana sain useamman kerran ajella painotalolle selvittelemään asioita, jotta saisimme lehdet ajoissa. Sotahuutoa myivät lukuiset ihmiset, joten ärsyyntynyttä palautetta tuli, jos lehdet olivat myöhässä!
Raija vastasi osittain myös Sotahuudon valokuvista – valokuvaajana ja kuvien kehittäjänä. Pimiö rakentui mitä erikoisempiin paikkoihin, muun muassa parkkihallissa sijaitsevaan kirpputorin varastotilaan, päämajan pannuhuoneeseen ja kotona vessaan. – Rakastan yhä tänä päivänä mustavalokuvia, ne kertovat enemmän.
Hän sai tehtäväksi myös kesäsiirtolalasten kuvaamisen kummeja varten. – Kuten varmaan arvaatte, lasten kuvaaminen on oma juttunsa. Kun hetki on kohdillaan, se on ikuistettava, muutoin se on ikuisesti menetetty.
Erityisesti kongresseissa Raijalla oli enemmän töitä kuin käsiä. Päätoimittajana hän oli vastuussa raportoinnista kan-
Sotahuudon toimittaja Sana-lehden haastattelussa.
Sotahuudon toimitus kuvaaja Fred Runebergin kotona. Kuvassa rouva Runeberg, Irene Pankka, Gertrud Smeds, päätoimittaja Berith Mustonen, Kaarina Venemies ja Raija Lähteinen.
sainväliseen päämajaan, mutta samalla hän saattoi toimia tulkkina kansainväliselle vieraalle.
– Kenraali Eva Burrows oli kongressivierailulla. Joku oli saanut päähänsä, että minun on tulkattava ruotsiksi. Se oli kova paikka. Sain onneksi saarnat häneltä etukäteen, joten kirjoitin ruotsinnokset niistä. Kenraali paheksui papereitani ja antoi moitteita. Myöhemmin hän pahoitteli, kun oli saanut selville, ettei ruotsi ole äidinkieleni. Sain häneltä kauniin kirjeen.
Tiedustelen Raijalta mielipidettä tämän päivän Sotahuudosta.
– Olen ihaillut sitä, miten viime vuosina Sotahuudon numerot on rakennettu yhdistävän teeman ympärille. Pidän myös pitkistä haastatteluista, jotka menevät syvälle. Toivon, että näitä olisi luvassa jatkossakin. Sotahuuto on Armeijan ikkuna yhteiskuntaan päin. Siinä Pelastusarmeijalla on mahdollisuus kertoa itsestään ja työstään ja samalla levittää Jumalan Sanaa.
Arjen aatoksia
Nyt yhdeksänkymppisenä Raija on oppinut rauhoittumaan: – Vihdoin tällä iällä olen oppinut ottamaan nokosia. Katson mielelläni televisiosta luonto-ohjelmia, dokumentteja ja urheilua, snooker on mielilajini. Radiosta kuuntelen muun muassa hartausohjelmia. Arjen askareet
vievät myös yhä enemmän aikaa, joten päivät tuntuvat menevän ohitse nopeasti.
Tiedustelen häneltä, vieläkö maalausharrastus on voimissaan.
– Minulla todettiin silmänpohjarappeuma kuusi vuotta sitten, ja sillä on vaikutusta näköön, erityisesti värien hahmottamiseen. Pariin viime vuoteen en ole maalannut. Tuossa pöydälläni odottavat pastelliliidut, niihin voisin vielä tarttua. Myös lukeminen on hankaloitunut, joten Sotahuudon luen nykyään sähköisenä.
Usko kulkee mukana Raijan elämässä, mutta hän sanoo, ettei ikä estä pahan hyökkäyksiä: – Paha koettelee syyttämällä: tuomalla mieleen menneisyyden erheitä, virheitä ja töppäyksiä. ” Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” on minulle tärkeä rukous tänä päivänä. Usko tuo luottamuksen siihen, että Jumala on antanut kaikki syntimme anteeksi. Olen myös Herralle kiitollinen, että muistini toimii ja voin palata myös elämäni hyviin ja kauniisiin asioihin. Asioihin, jotka todistavat Jumalan rakkaudesta.
Roomalaiskirje 15:13 on hänelle merkityksellinen: ”Toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, niin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta.”
– Tämä tuli jälleen vastaan vähän aikaa sitten päivän tunnussanana, ja tun-
Luonto on ollut Raijalle aina tärkeä inspiraation lähde.
sin sen koskettavan. Jos yksi sana pitäisi nostaa tärkeimmäksi, se on armo. Kaikki tapahtuu armosta.
Toni Kaarttinen
Kuvat: Raija Lähteisen kuva-albumi, Toni Kaarttinen
Raijan työpiste, jossa hän kirjoittaa, vastaa sähköposteihin ja muun muassa lukee Sotahuudon sähköisenä.
Sotahuuto – PelasTusarmeijan oma äänenkannatTaja ja hengennosTaTtaja
Historioitsija Eija Jämbäck kurkistaa Sotahuudon 135-vuotiseen historiaan, erityisesti sen mielenkiintoisiin alkuaikoihin ja asemaan sota-aikojen Suomessa. Katsaus avaa myös sitä merkitystä, mikä lehdellä on tekijöilleen ja lukijoilleen.
Näin runollisesti ja monipuolisesti Hilma Randelin, ”slummin everstinä” tunnettu Pelastusarmeijan pitkäaikainen sosiaalisen työn johtaja, kuvasi Sotahuuto-lehden tehtävää vuonna 1913. Lehden tehtäviin lisättiin usein, että sen piti olla herätyksen huuto nukkuville ja kehotuksen huuto vastakääntyneille.
Oma äänenkannattaja
Kansainvälisen mallin mukaan Suomen Pelastusarmeija perusti pian oman äänenkannattajan. Koska perustajat kuuluivat ruotsinkielisiin aatelisiin, ruotsinkielinen Krigsropet alkoi ilmestyä huhtikuussa 1890, vain muutamia kuukausia Suomen Pelastusarmeijan perustamisen jälkeen. Ensimmäiset upseerit näkivät heti, että suomenkieliselle lehdelle oli suuri tarve. Sanomalehti Pelastusarmeija (myöhemmin Sotahuuto) alkoi ilmestyä vielä samana vuonna.
Pelastusarmeija alkoi heti panostaa omiin lehtiin, sillä siellä ymmärrettiin painetun sanan arvo ja mahti. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella lehdet olivat huomattava vaikutuskeino, sillä ne olivat ajan merkittävin tiedo-
tusväline, joka avasi lukijoille ikkunan maailmaan. Lehdillä oli arvovaltaa, sillä Suomessa vallitsi vahva usko painettuun sanaan.
Pelastusarmeijan johtaja Hedvig von Haartman määräsi, että ohut, kaksi kertaa kuukaudessa ilmestynyt Sotahuuto muutettiin viikkolehdeksi ja sen sivumäärää kasvatettiin. Esimerkiksi lehden toimittaja piti tätä uhkayrityksenä, mutta pelko osoittautui turhaksi, sillä ensimmäinen painos myytiin loppuun heti, ja pian Sotahuuto-lehden painos oli paljon suurempi kuin Krigsropet-lehden.
Sensuurin kourissa
Pelastusarmeija oli kansainvälinen järjestö, ja Suomen suuriruhtinaskunnan venäläiset vallanpitäjät epäilivät kaikkea ulkomailta tulevaa ja pelkäsivät kaikkea, minkä ajattelivat voivan häiritä yhteiskuntarauhaa. Suomalaiset viranomaiset myötäilivät venäläisvaltaa. Senaatti ei suostunut vahvistamaan Suomen Pelastusarmeijan sääntöjä vuosikausiin, ja se oli pitkään ilman laillista asemaa eli käytännössä lainsuojaton. Kohtelu oli sen mukaista.
Maassa jyräsi sensuuri, ja Sotahuutolehteä kohdeltiin sen ankarimpien sääntöjen mukaan. Välillä lehden myyminen kiellettiin kokonaan, mutta pelastussoturit myivät sitä silti, koska heidän mielestään tuli totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä. Kerran kenraalikuvernööri kielsi lehden julkaisemisen, mutta Pelastusarmeijan johtaja onnistui saamaan
ilmestymiskiellon kumotuksi. Nimi Pelastusarmeija piti muuttaa muotoon Sotahuuto, ja lehtien sisällölle asetettiin rajoituksia. Ajoittain Sotahuuto sai sisältää ainoastaan kirjoituksia uskonnosta ja hyväntekeväisyydestä eikä mitään sotilastermejä saanut käyttää, esimerkiksi ”päämajan” sijaan tuli puhua ”konttorista”. Joskus lehden ilmestyminen viivästyi, kun jokin sana tai asia jäi sensuurin hampaisiin.
Rintamalinjan molemmin puolin
Ajan yleiset olosuhteet vaikuttivat Sotahuuto-lehteen. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikana yleismaailmallinen paperipula ja paperin hinnannousu aiheuttivat painetta nostaa Sotahuutolehden hintaa. Vaikka Pelastusarmeijalla oli polttava tarve saada lisää tuloja työhönsä, se päätti olla korottamatta lehtiensä hintoja. Sen piirissä annettiin etusija hyvän sanoman levittämiselle.
Tammikuussa 1918 puhjenneen sisällissodan aikana Pelastusarmeija jakautui kahteen osaan niin kuin koko Suomikin. Yhteydet punaisten vallassa olevan eteläpuolen ja valkoisten hallussa olevan Keski- ja Pohjois-Suomen välillä katkesivat täysin.
Viereisellä sivulla aivan ensimmäinen Krigs-Ropet, joka näki päivänvalon 25.4.1890 8
Suomenkielinen lehti ilmestyi ensin nimellä Pelastusarmeija, ja myöhemmin nimeksi vakiintui Sotahuuto.
Kuvassa lehti vuodelta 1893.
Rintamalinjan molemmille puolille jääneessä Pelastusarmeijassa tehtiin ainutlaatuinen ratkaisu: Helsingissä Pelastusarmeijan oma kirjapaino Immanuel julkaisi muutaman sivun mittaiseksi kutistuneen Sotahuuto-lehden ylimääräisiä numeroita, ja Vaasassa puolestaan ilmestyi Vaasan Sotahuuto-lehden sotanumeroita.
Koska postiliikenne ei kulkenut rintamalinjan yli ja junaliikenne oli epäsäännöllistä, upseerit pystyivät myymään näitä kriisiajan julkaisuja vain ilmestymispaikkakunnilla. Pelastusarmeijan ylisihteerin mukaan Sotahuuto-lehden myyminen olisi helppoa, koska sanomalehtiä ei juuri ilmestynyt. Eteläisessä Suomessa sai ilmestyä vain punaisten näkemyksiä pönkittäviä lehtiä, mutta Helsingissä Sotahuuto-lehteä kuitenkin kaupiteltiin kädestä käteen.
Talvi- ja jatkosodan epävarmuuden, pelon ja menetysten aikana Sotahuuto oli merkittävä yhdysside pelastusarmeijalaisten välillä. Moni naisupseeri johti yksin osastoaan haastavissa oloissa, kun taas miesupseerit oli kutsuttu sotapalveluksessa rintamalle. Sotahuuto-leh -
tiä lähetettiin kenttäpostina rintamalle ja niitä jaettiin evakkoleireillä ja sotasairaaloissa. Rintamalla olleet pelastusarmeijalaiset kertoivat, että Sotahuuto oli korsuissa suosittua lukemista. Kiitoskirjeissä rintamalta Sotahuuto-lehteä nimitettiin esimerkiksi ”Jumalan pieneksi lähetiksi”, joka toi lepoa ja rauhaa etulinjan taistelujen keskellekin.
Hengennostattaja
Sotahuuto-lehden tarkoitus oli pitää yhteys maan eri kolkissa olevien osastojen ja päämajan välillä, nostattaa henkeä ja levittää pelastussanomaa myös niille, jotka eivät tulleet kokouksiin. Sisältö koostui pääosin hengellisistä opetuksista, sananselityksistä, hartausteksteistä ja kertomuksista Pelastusarmeijasta sekä Suomessa että muualla. Lehti välitti tietoa Pelastusarmeijaa koskevista asioista, uutisoi osastojen kuulumisia ja ilmoitti tapahtumista ja kokouksista. Sotahuuto julkaisi myös pelastusarmeijalaisten kirjoittamia runoja, laulujen sanoja ja kertomuksia. Kaikissa sopivissa väleissä luki erilaisia iskulauseita, toivotuksia, pyyntöjä ja kehotuksia rukoilla, kieltäytyä jostakin tai antaa jotakin. Eniten toistuivat kuitenkin halleluja-huudahduk-
set ja muut ilon ilmaukset. Sotahuuto oli alusta asti runsaasti kuvitettu sekä piirrosettä valokuvilla, ja se mainostikin olevansa Suomen paras uskonnollinen kuvalehti.
Sotahuuto-lehden päätoimittaja vakuutti tekevänsä parhaansa, että lehden sisältö olisi mahdollisimman monipuolinen ja hyödyllinen. Hän kannatti sitä perinteisesti tunnettua ja tunnustettua ajatusta, että ihmiset rakastivat tarinoita. Päätoimittaja kannusti upseereita ja sotilaita kirjoittamaan lehteen omakohtaisia kääntymiskertomuksia ja ”hyviä ja huvittavia” raportteja siitä, miten Jumala vaikutti eri osastoissa. Koska lehteä myytiin myös kapakoissa, päätoimittaja ohjeisti, että kirjoitusta ei pitänyt aloittaa raamatunlauseella tai ylistämällä Jumalaa. Tällöin kapakan asiakas helposti ohitti sen, mutta kiinnostui heti, jos tarina kertoi juomarin pelastumisesta.
Sotahuudolla on ollut monia merkityksellisiä lehdenmyyjiä. Nykyisistä esittelemme muutaman tämän lehden sivuilla 6–11. Sotahuudon historian legendaarisin myyjä on kirjallisuuskersantti Alfred Puustinen, jonka lasketaan myyneen uransa aikana yli miljoona lehteä!
Yhdysside osastojen välillä
Sotahuuto oli yhdysside eri osastojen välillä, ja tiedot muista osastoista rohkaisivat, lohduttivat ja kannustivat muita pelastusarmeijalaisia. Vaikka lehteä myytiin ihmisten pelastamistarkoituksessa, se oli tarkoitettu myös siunaukseksi kaikille pelastusarmeijalaisille ja muille kristityille. Siksi kääntymiskertomusten ja huvittavien juttujen lisäksi pyydettiin myös lyhyitä, asiallisia ja luotettavia opetuskertomuksia. Hyvät uutiset ja myönteiset kokemukset eri osastoista ilahduttivat ja kannustivat pelastustovereita. Osastojen yhteishenki kasvoi, kun lehdessä jaettiin kokemuksia. Iloiset uutiset pelastuneista vakuuttivat sitä, että Jumala siunasi työtä ja hänen valtakuntansa levisi Pelastusarmeijan välityksellä.
Syksyn 1917 kiperässä tilanteessa Sotahuuto-lehden toimitus totesi, että jokaisen, myös ”sivistyneen”, joka rakasti maataan ja kansaansa, tuli ostaa Sotahuuto. Se oli halpaa, hyvää ja kehittävää lukemista, ja lehden ostaja kannatti samalla Pelastusarmeijan arvokasta työtä. Sotahuuto mainosti olevansa maan levinnein uskonnollinen lehti. Se oli myös täysin epäpoliittinen, ei loukannut kenenkään mielipidettä, vaan kaikkien näkemysten kannattajat saattoivat lukea sitä turvallisesti. Sotahuuto ei osallistunut väittelyihin uskonnollisista kysymyksistä, sillä lehden toimituksen mukaan sellainen sanaharkka ei edistänyt Jumalan valtakuntaa, vaan lisäsi erimielisyyksiä, jotka tulisi mieluummin tasoittaa. Sotahuuto-lehti halusi julistaa Jeesuksen opetuksia ja kertoa Pelastusarmeijan tapahtumista, joiden se katsoi todistavan Jumalan ajankohtaisista teoista. ”Sotahuuto-lehteä lukevat ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, us-
kovat ja vapaa-ajattelijat, raittiit ja juomarit, terveet ja sairaat. …se on jokamiehen ja -naisen sanomalehti.” Kun monet puhujat saavuttivat lavoilta tuhansia kuulijoita, Sotahuuto-lehden kerrottiin saavuttavan kymmeniä tuhansia lukijoita. Vuonna 1913 Sotahuuto kertoi olevansa Suomen levinnein uskonnollinen lehti.
Kokouksissa ja kapakoissa
Pelastusarmeijalaiset levittivät Sotahuuto-lehteä koteihin, myivät sitä kaduilla, jakoivat kokouksissa ja tarjosivat sitä kapakoissa, asemilla, junissa ja missä ikinä liikkuivatkaan. Pelastusarmeijan johtajat ohjeistivat, että minnekään ei saanut lähteä ilman lehtinippua kainalossa. Sotahuuto-lehteä pidettiin mainiona tapana levittää pelastussanomaa laajalle yleisölle. Päätoimittaja kuvasi runollisesti, miten erityisesti kesäaikana, kun ihmiset hakeutuivat luonnon helmaan eivätkä tulleet kokouksiin, Sotahuuto-lehdenkin valtasi lintujen tavoin lentämisen halu. ”Pelastuksen sanansaattajien” tuli lähteä ja myydä lehteä kaikkialla, missä ihmiset liikkuivat. Lehden myyminen ja ostaminen oli aina henkilökohtainen kohtaaminen, jossa saattoi syntyä keskustelua ikuisuusasioista. Lehdet tekivät kauppansa monenlaisille ihmisille monenlaisissa oloissa. Esimerkiksi sisällissodan vankileireiltä kerrottiin, miten kaivattu ja tervetullut Sotahuuto oli.
Sotahuuto-lehden myyminen oli yksi menetelmä, jolla kadetteja ja upseereita opetettiin tutustumaan kansaan ja kehitettiin heidän rohkeuttaan. Myyjillä oli vaihtelevia kokemuksia, esimerkiksi kerran erään hienon herrasmiehen kerrottiin ostaneen myyjän kaikki lehdet. Välillä myyjä taas ajettiin ulos, sai sol-
vausryöpyn vastaukseksi ja kerran kuultiin, että eräs mies oli lyönyt korvalliselle hänelle Sotahuuto-lehteä tarjonnutta kadettia. Tämän kerrottiin aluksi puhjenneen itkuun, mutta sitten alkaneen kiittää Jumalaa siitä armosta, että sai vähän kärsiä mestarinsa tähden.
Osastot kilpailevat
Lehden myynnin tehostamiseksi perustettiin myös niin sanottuja ”Sotahuutoprikaateja”, jotka lähtivät suuremmalla joukolla myymään lehtiä. Erityisen tärkeä tapa lisätä Sotahuuto-lehden myyntiä oli ”Sotahuuto-kilpailu”. Osastoja innostettiin kilpailemaan keskenään lehtien myynnissä. Jokaisen Sotahuutolehden takasivulla ilmestyi kunnialista, jonne oli merkitty osastojen saavutukset. Ne osastot, jotka olivat menestyneet hyvin, saivat palkinnoksi tähden, kun taas huonosti menestyneiden viereen piirrettiin risti. Tähtien kerrottiin kaunistavan listaa, kun taas ristit himmensivät sitä. Pelkästään lista ei riittänyt, vaan toimittaja jakoi ”makeita ja katkeria pillereitä”, ruoti lehtien myyntiä, kiitti tai moitti ja kannusti kilvoitteluun paremmasta menestyksestä seuraavassa ”Sotahuuto-taistelussa”. Myös yksittäiset huippumyyjät huomioitiin, heitä nimitettiin ”Sotahuuto-sankareiksi” ja he saivat ”kunniapalkintoja” suorituksistaan.
Pelastusarmeijassa Sotahuuto-lehden sisältöön ja menekkiin oltiin yleensä tyytyväisiä, ja sitä pidettiin työn parhaana liittolaisena.
Eija Jämbäck
historioitsija
Kuvat: Sotahuudon arkisto
menneesTä oPpien, tulevaan katsoen
Onko Pelastusarmeijan historiassa jotain sellaista, josta voisimme ottaa opiksi tänään?
Tämä kirjoitus julkaistaan ruotsiksi kotisivuillamme toukokuun aikana.
Minulta kysyttiin, mitä voisimme oppia Pelastusarmeijan historiasta, olisiko jotain sellaista, mistä voisimme ottaa oppia tänä päivänä. Kyllä löytyy paljonkin, mistä voi saada inspiraatiota. Esimerkiksi ymmärrettiin, kuinka tärkeää oli opettaa lapsille ja nuorille, miten palvella ja seurata Jeesusta. Ensin oli pikkulasten luettelo, minkä jälkeen tuli pyhäkoulu ja nuoret sotilaat ja osastokadetit siihen saakka, kunnes koitti aika tulla vihityksi pelastussotilaaksi. Tai se nerokas tapa, että jokainen osasto oli jaettu ruotuihin – nykyisin sanoisimme pienryhmiin. Näitä johti ruotukersantti, joka huolehti sotilaiden hengellisistä tarpeista, ja ruotu oli luonnollinen paikka syvällisemmälle raamatunopetukselle, mitä on vaikea toteuttaa yhdessä sunnuntaiaamupäivän tunnissa. Edelleen voidaan tietysti puhua kieltäytymyskeräyksestä, tuosta kampanjasta, joka yhdistää pelastussotilaita ympäri maailman, kun luovumme osasta aineellista yltäkylläisyyttämme antaaksemme jotain toisiin maihin. Tähän tapaan voi jatkaa hyvän tovin ja luetella hyviä ideoita ja aloitteita historiasta.
Uskon kuitenkin, että eräs periaate Pelastusarmeijan varhaisilta vuosilta voi opettaa meille enemmän kuin mikään muu. Nimittäin lähes äärimmäinen tuloksiin keskittyminen. Eli se mikä ratkaisee, onko joku käytäntö, toiminta tai idea
hyvä, riippuu tuloksesta. Jos saadaan hyviä tuloksia pienillä kustannuksilla, silloin se on hyvä. Jos se antaa huonoja tuloksia ja maksaa paljon, silloin se ei varmaankaan ole hyvä, ja se pitää lopettaa tai sitä tulee muokata. Voimme nähdä historiassamme selvästi juuri tämän, että ohjeena on pitää koko ajan silmällä tuloksia.
Kun aikanaan hyvin kiistanalainen käytäntö kutsua ihmisiä huoneen etuosassa olevalle penkille – katumuspenkille, kuten sitä alettiin kutsua – rukoilemaan ihmisten kanssa pelastusta aloitettiin vielä tuohon aikaan Kristillinen Lähetys -nimisessä liikkeessä, se ei johtunut mistään teologisesta oivalluksesta, vaan siitä, että käytännöllä voitiin parantaa herätyskokousten tuloksia.
”Pelastusarmeija ei vain hyväksynyt, vaan heti otti omakseen nämä uudet keksinnöt.”
Esimerkiksi silloin kun junat, autot ja polkupyörät alkoivat yleistyä 1800-luvulla, Pelastusarmeija ei vain hyväksynyt, vaan heti otti omakseen nämä uudet keksinnöt. Samaan aikaan monet kristityt suhtautuivat epäilevästi tähän uuteen ja heidän mielestään vaaralliseen. Miksi me sitten olimme niin positiivisia? Koska tajusimme, että pystyimme saavuttamaan enemmän ihmisiä lyhyemmässä ajassa ja vähemmillä resursseilla kuin aikaisemmin. Toisin sanoen pystyttiin saavuttamaan parempia tuloksia halvemmalla.
Tätä näkökulmaa ei sovellettu vain käytäntöihin tai toimintaan, vaan myös isoihin päätöksiin: perustajamme William Boothin viisas veto antaa naisille ja miehille yhdenvertainen oikeus saarnata ei ollut vain Catherine-rouvan teologisen suostuttelun ansiota. Booth tajusi, että jos tuplaa mahdollisten saarnaajien määrän, voidaan myös tuplata tulokset. Historiankirjoista voi jopa lukea siitä, kuinka nopeasti osastot suljettiin, jos ne eivät tuottaneet tarpeeksi hyviä tuloksia. Tämä lähestymistapa ei ollut tyypillinen vain
Pelastusarmeijalle, vaan se oli perustavanlaatuinen herätysliikkeissä, joissa 1800-luvulla keskusteltiin jatkuvasti siitä, mitkä menetelmät, ideat ja muodot johtivat parhaisiin tuloksiin.
Kuulostaako tämä kaikki tylyltä? Eikö pitäisi huomioida muitakin arvoja kuin vain tulokset? Ehkä. Mutta kun mottomme on ”Maailma Kristukselle” ja tajuamme, että rahalliset ja ajalliset resurssimme ovat rajallisia, on varsin loogista antaa tulosten ohjata toimintaa. Miten voimme kertoa mahdollisimman monille ihmisille Jeesuksesta, mahdollisimman pienin kustannuksin? Miten voimme auttaa mahdollisimman monta ihmistä pois köyhyydestä, jokaisella joulupataan annetulla eurolla?
Meillä on lisäksi suuri etu verrattuna varhaiseen Pelastusarmeijaan: nykyaikainen teknologia. Kiitos tietokoneiden, internetin ja kohta myös tekoälyn osaamme nopeammin ja täsmällisemmin kuin koskaan mitata, arvioida ja analysoida tekemisiämme. Siinä missä William Booth joutui turvautumaan osastonjohtajien kirjeisiin saadakseen selville, miten asiat etenivät, meillä on keinot raportoida reaaliaikaisesti, kuinka monta ruokakassia avuntarvitsijoille on jaettu tai kuinka moni on vihitty pelastussotilaaksi.
Uskon, että jos pystymme palauttamaan edes osan varhaisen Pelastusarmeijan innosta, jolla pyrittiin parhaisiin mahdollisiin tuloksiin mahdollisimman pienin varoin, ja yhdistämään sen nykyajan
raportointi- ja arviointimahdollisuuksiin, voimme olla entistäkin tehokkaampia tehtävässämme voittaa maailma Jumalalle.
Erik Johansson majuri alueellinen opinto- ja kokelassihteeri, Latvia
Pelastusarmeijassa uskalletaan kokeilla kaikenlaista uutta – kuten kiertävää pelastusfillaria Porin SuomiAreenan-tapahtumassa kesällä 2023.
ajaTuksia elämäsTä ja uskosTa
lukko – ja avaimet heiTeTty kaivoon
Minua kiehtovat erilaiset lukot. Ne muistuttavat lapsuuden valtakamppailuista, joissa väittely usein päättyi siihen, kun joku ehti sanoa ”lukko – ja avaimet heitetty kaivoon”. Tämä tarkoitti sitä, että keskustelu oli ohi ja viimeinen puhuja oli voittanut. Lukko pani lopullisen pisteen asialle. Mitään ei ollut enää tehtävissä.
Elämäkin voi joskus olla täysin lukossa. Asiat vyöryvät päälle. Kaikki kivet on käännetty, ja mistään ei näy pienintäkään valonpilkahdusta. Tietä ulos ei ole. Lukko on visusti kiinni – ja avaimet kaivossa. Kukaan ei pysty enää muuttamaan tilannetta.
Matteuksen evankeliumi kertoo, kuinka Pilatuksen käskystä Jeesuksen hautakammio sinetöitiin ja sen eteen asetettiin sotilaita vartioon. Ylipapit ja fariseukset olivat pyytäneet tätä. Ikään kuin he olisivat sanoneet ”lukko – ja avaimet heitetty kaivoon”. Jeesuksen tarina piti saada kerralla poikki, lopullisesti.
Opetuslapsetkin vetäytyivät Jeesuksen kuoltua lukitun oven taakse. Lukko voi myös sulkea sisälle, turvaan siitä, mitä on ulkopuolella. Ajattelemme, että eristäytymällä voimme päästä eroon siitä, mikä pe-
lottaa. Johanneksen evankeliumi kuvaa, kuinka opetuslapset pelkäsivät juutalaisia ja sitä, mitä he voisivat heille tehdä.
Kristinusko ei kuitenkaan ole sanomaa siitä, miten Jumala asettaa meidän elämämme ja maailman täyteen lukkoja rajoittaen ja sulkien pois. Sen sijaan evankeliumin ydinsanoma on se, että Jumala voi – aina ja kaikissa olosuhteissa. Se on sanoma toivosta, joka voittaa synkimmänkin pimeyden ja murtautuu vahvimpienkin lukkojen läpi.
Jeesuksen haudalle tulleet opetuslapset näkivät enkelin, joka oli kaikista lukitsemisyrityksistä huolimatta vierittänyt kiven pois haudan suulta. Jeesus oli noussut kuolleista. Edes kuolema, sinetöity kivi ja vartijat eivät voineet estää Jumalan suunnitelman toteutumista.
Lukkojen taakse vetäytyneiden opetuslasten keskelle Jeesus ilmestyi yhtäkkiä ja tervehti heitä sanomalla ”Rauha teille”. Ilo valtasi opetuslapset. Heidän mestarinsa olikin elossa! Ja vielä enemmän: hän antoi heille tehtävän ja avuksi Pyhän Hengen voiman. Siinä, missä kaikki toivo oli mennyt, Jumala yllätti monin verroin.
Joskus Jumala yllättää meidän niin, että on vaikea uskoa sitä todeksi. Kun Pietari joutui vankilaan, hänet kahlittiin kiinni vartijoihin ja laitettiin vielä lukitun portin taakse. Opetuslapset kokoontuivat rukoilemaan Jumalalta ihmettä. Enkeli ilmestyi Pietarille, katkaisi kahleet ja aukaisi lukitut ovet. Opetuslapset eivät olleet varautuneet tällaiseen rukousvastaukseen, vaan kun Pietari kolkutti heidän ovelleen, he epäilivät asiasta kertoneen palvelustytön olevan järjiltään.
Lukoissa minua kiehtoo eniten se, miten ne saa avatuksi. Evankeliumi on ilosanoma siitä, että mikään lukko ei pidättele Jumalaa. Hän tuo tulevaisuuden ja toivon sinne, missä me emme näe tietä eteenpäin. Profeetta Jeremian kirjassa hän antaa lupauksen, joka koskee meitäkin: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä.” (Jer. 29:11–13a).
Kati Kivestö majuri
Kuva: Kati Kivestö
minä & PelasTusarmeija
Työntekijöitä, ystäviä, upseereita, sotilaita, siviilijäseniä, vapaaehtoisia – olemme kaikki osa Armeijaa! Sarjassa esitämme enemmän tai vähemmän kiperiä kysymyksiä.
Tässä kuussa niihin vastaa:
ritva leino
pelastusarmeijalainen
Milloin tutustuit Armeijaan ensi kerran? – Toukokuussa 1956.
Miksi halusit liittyä Armeijaan? – Tunsin tulleeni kotiin.
Kun olit lapsi, miksi halusit tulla isona? – Karjakoksi.
Mikä on lempiruokasi? – Silakkapihvit.
Rakkain harrastuksesi? – Juuri nyt sukkien kutominen (neulominen).
Millaiset asiat inspiroivat sinua? – Uusi päivä ja sen tuomat uudet mahdollisuudet.
Kuka on sankarisi?
– En osaa nimetä erityistä sankaria. Sana tuo mieleen Alfred Puustisen, joka itsekin kutsui itseään sankariksi, sotahuutosankari.
Saat yhden supervoiman.
Mikä se olisi – ja miksi? – Kyvyn ja halun auttaa avun tarpeessa olevia.
Mikä kirja on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?
– Yksi tärkeä kirja nuorena oli Niilo Tuomenoksan Ystävien hoidossa
Ketä Raamatun hahmoa ihailet? – Mariaa.
Kuvittele, että sinulla on tunnusbiisi, joka lähtee soimaan, kun astut huoneeseen. Mikä tämä biisi on?
– ”Kun on turva Jumalassa…”
Voisit matkustaa minne vain. Mihin matkustaisit?
– Indonesiaan.
Mitä pelkäät?
– Pimeää.
Mikä lohduttaa sinua, kun olet surullinen?
– Kun saan jakaa murheeni jonkun kanssa.
Usko, toivo, rakkaus
– mitä lisäisit neljänneksi?
– Ystävyys.
Mitä teet, kun muut eivät ole näkemässä?
– Laulan.
Hullunkurisin kommellus, jonka kehtaat myöntää?
– Pidän tärkeänä, että puhelin on mukana aina, kun lähden ulos. Erään kerran, kun ulkona tavoittelin puhelinta taskustani, käteeni osuikin television kaukosäädin.
Mikä on paras neuvo, joka sinulle on koskaan annettu?
– Pari isoäitini neuvoista oli: ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” tai ”älä jätä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään”.
Mikä on ollut elämäsi paras hetki?
– Kun sain uskoa, että olen armahdettu syntinen.
Kerro jotain mielenkiintoista, mitä muut eivät ehkä tiedä sinusta: – Ehdin olla oppilaana viidessä eri koulussa ennen kuin sain keskikoulun päästötodistuksen.
Kuva: Riku Leino
krigsroPeT
Frälsningsarmén har svenskspråkiga aktiviteter i Finland, t.ex i Helsingfors, Borgå och Vasa. På de här sidorna har vi material på svenska från Frälsningsarmén i Finland, Sverige och andra delar av världen.
Ta ansvar för orden
Att ord har makt är alla överens om. Goda, varma och kärleksfulla lägger de grund för trygghet, samförstånd och hopp, medan de hårda och illvilliga skapar intriger, missförstånd, rädsla och till och med krig. Att använda ord, talade eller skrivna, kommer alltid att vara förenat med ansvar.
Tämä kirjoitus julkaistaan suomeksi kotisivuillamme toukokuun aikana.
Ord som väcker engagemang och står i relation till en praktisk verklighet har alltid varit Frälsningsarméns uppdrag. Predikade, viskade i böner eller sjungna till glada melodier, har orden om Guds kärlek och försoning alltid varit det centrala, och omsatta i praktisk handling har de blivit vår programförklaring. Under de 135 år som Frälsningsarméns tidning Krigsropet producerats har också det skrivna ordet haft stort inflytande på, inte bara enskilda personer, utan också i en vidare bemärkelse på det finska samhället. Vårt sätt att lyfta fram tro, värderingar, människosyn, socialt ansvarstagande, internationell- och kulturell förståelse eller etiska frågor, har varit med och påverkat i en större omfattning än vi kanske själva kunnat räkna med.
Under de år jag varit en del av Krigsropets redaktionsgrupp, har det varit spännande att jobba fram teman som känns aktuella i samhället, och sedan få belysa dem ur Frälsningsarméns perspektiv, med en prägel av kristen tro och praktisk, medmänsklig kärlek. Jag har på ett speciellt sätt uppskattat att få fördjupa frågor som på riktigt berör, men som vi kanske sällan är modiga nog att ta upp och prata om. De stora livsfrågorna vi alla brottas med, men som på något vis ofta förblir outtalade. Frågor om sorg, rädsla, ensamhet, utanförskap eller döden är vi ofta dåliga på att prata om med kompisarna runt kaffebordet eller på lunchpausen. Då har det varit fint att kunna förmedla både kunskap och hopp genom det skrivna ordet i Krigsropet.
Genom åren, först som chefredaktör för Frälsningsarméns tidningar i Sverige och sedan som en del av redaktionsgruppen i Finland, har jag fått många bevis på hur en tryckt tidning kan hitta fram till människor, miljöer och sammanhang där jag själv aldrig skulle kunna vara närvarande. Det skrivna ordet intar därför lite av en hedersplats för mig, eftersom det kan ha en oanad spridning som vi för det mesta vet lite om. Vid ett tillfälle fick jag till exempel ett mejl från en dam som berättade att hon ibland brukade få en trave med gamla veckotidningar av en väninna. Mitt i högen av modemagasin råkade det vid ett tillfälle, ligga ett Krigsrop och i en jobbig livssituation var det just den tidningen som fick hennes tillvaro att vända, och hon hittade tillbaka till sin gamla barnatro. En an-
nan gång var det en ung man som hörde av sig från ett av landets fängelser. I brist på annan läsning hade han plockat upp Krigsropet och nu hade han några viktiga och seriösa frågor om skuld, förlåtelse och försoning. Vittnesbördet från en ny frälsningssoldat värmde också mitt hjärta extra mycket, då hon berättade att hennes väg till Gud gick via ett Krigsrop hon hittat på vårdcentralen. Ett visserligen gammalt nummer, som egentligen hade passerat ”bäst före datum”, men där budskapet hade träffat henne rakt i hjärtat och nu stod hon här, trygg i sin tro och strålande glad. Så, det är ganska uppenbart varför jag är glad för, och ser det viktiga med, det tryckta ordet, och Frälsningsarméns fortsatta påverkan och utgivning av Krigsropet.
På senare år har vi alla upplevt hur både tempo och platsen för det tryckta ordet i samhället, har förändrats dramatiskt. Vi har fått annorlunda läsvanor och många tryckta tidningar har lagts ner eftersom läsandet idag mest sker på skärmen. Inläggen på sociala medier kommer från alla håll och kanter, blir korta och därför kanske ofta missförstådda. De publiceras utan direkta källhänvisningar eller bevisad sanningshalt, och filtren från
tanke till publicering är nästan obefintliga. ”Clickbait” eller klick beten, lockar med överdrivna, dubbeltydiga rubriker som ska fungera som lockbeten i jakt på oss läsare. Det gör ansvaret för det vi skriver om möjligt ännu mer betydelsefullt och avgörande. Och här har vi alla en roll att spela. Först och främst i hur vi själva uttrycker och formulerar oss och vad vi väljer att dela och föra vidare av det andra skriver. Men vi har också ett ansvar för vad vi väljer att klicka på, läsa och ta del av. Vill vi egentligen uppmuntra den sortens skriverier och manipulering?
Visst, ord kan slå sönder och krossa, men de kan också skapa engagemang, förståelse, sympati och delaktighet. Att välja våra ord noggrant och ansvarsfullt, handlar därför om möjligheterna att dela med oss av de goda orden. De som bygger upp, ger insikt och kunskap, de ord som ger mod och får oss att utvecklas. Hebreerbrevets författare skriver i Bibeln att ”Guds ord är fullt av liv och kraft” (Hebreerbrevet 4:12) och Krigsropet har under 135 år, i dubbel bemärkelse, fått vara i Ordets tjänst. Med ”liv och kraft” fortsätter därför uppdraget att sätta goda och meningsfulla ord
på känslor, företeelser och upplevelser, och beskriva skeenden som är avgörande i både samhället och enskilda människors liv.
Eva Kleman kommendör
Eva har tidigare jobbat som chefredaktör för Frälsningsarméns tidningar i Sverige och sedan som en del av redaktionsgruppen i Finland.
På bilden kommendör Eva Kleman med sin man, kommendör Johnny Kleman.
armeijassa tapahTuu
Virallinen tiedonanto
Kansainvälinen määräys ja ylennys 1.8.2025.
Majurit David & Anna Kotrikadze, Suomen ja Viron territorion upseerit, jotka tällä hetkellä palvelevat omassa territoriossaan ylisihteerinä sekä naistyön sihteerinä ja upseerien jatkokoulututuksen vastuu -upseerina, vastaanottavat määräyksen ItäEuroopan territorion ylisihteerinä ja upseerien jatkokoulututuksen sihteerinä. He vastaanottavat uudet tehtävät everstiluutnantin arvolla.
Kiitos, kun muistatte majureita Davidia ja Annaa sekä heidän lapsiaan rukouksin heidän siirtyessään vaativiin tehtäviin laajaan territorrioon, johon kuuluvat Bulgaria, Georgia, Moldova, Romania ja Ukraina.
Suomen ja Viron uudet ylisihteeri ja territorion naistyön sihteeri ilmoitetaan myöhemmin.
Virallinen tiedonanto
Määrätty 1.7.2025
Majuri Pirjo Mikkonen, joka tällä hetkellä palvelee Kajaanin osaston johtajana, vastaanottaa määräyksen Kuopion osaston johtajana. Kiitos, että muistatte rukouksin majuri Pirjoa näissä muutoksen vaiheissa.
Uutisia osastolta
Kuopion osaston kersanttimajuriksi nimitettiin ja siunattiin sotilas Vesa Kuokkanen 22.2.2025. Jumalan siunausta uudelle kersanttimajurille!
Radio & TV
Radiojumalanpalvelus
YLE Radio 1
sunnuntaina 18.5. klo 20.00
Kuopion osasto, majurit Tero ja Metti Saajoranta
Aamuhartaus
YLE Radio 1
lauantaina 31.5. klo 8.25
sotilas Jorma Pollari
Radio YLE 1 hartaudet ja jumalanpalvelukset kuunneltavissa YLE Areenassa 30 päivän ajan julkaisuajankohdasta.
Tule virkistymään elävästä Sanasta ja musiikista!
sanan päivä & majureiden david ja anna kotrikadzen jäähyväiskokous
PelasTusarmeijan temPpelissä, uudenmaankaTu 40, Helsinki
Helatorstaina 29.5. klo 10–16
Lämpimästi tervetuloa!
Opettajina territorion johtajat
Everstiluutnantit Saga Lippo ja Esa Nenonen
iCare Itis löytyy 2. kerroksesta. iCare Itiksen myyjät toivottavat kaikki tervetulleiks ostoksille!
iCare secondhand -myymälä iTiksessä!
Pelastusarmeijan viimeisin iCare secondhand hyväntekeväisyysmyymälä avautui perjantaina 28.2.2025 Helsingissä kauppakeskus Itiksen uuteen secondhandkeskittymään.
Kauppakeskus Itiksen 2. kerroksen Piazzalla riitti perjantaiaamuna tohinaa, kun secondhand-kauppojen keskittymä avattiin. Yksi uusista liikkeistä oli iCare secondhand hyväntekeväisyysmyymälä, jonka ansiosta Pelastusarmeijalla on nyt 16 iCare- ja kirpputorimyymälää eri puolilla Suomea.
Ovien avauduttua asiakkaat pääsivät tutkimaan myymälän valikoimia. Eräs heistä oli 24-vuotias Laajasalossa asuva Lotta. Hän käy Itiksessä satunnaisesti ja tuli nyt tutustumaan uuteen secondhand-alueeseen.
– Tämä on tosi freesi! Tuo hyvää vastapainoa Itiksen tavallisille myymälöille.
Leena oli tullut lapsineen Kouvolasta käymään Itiksessä. He olivat saaneet vinkkiä uudesta secondhand-keskittymästä ystäviltään. – Arvostan secondhandin ekologisuutta, kaikkea ei todellakaan tarvitse ostaa uutena.
Kahtakymmentä ensimmäistä asiakasta odotti kassalla yllätys. He saivat iCare-kangaskassit, jotka on painettu Pelastusarmeijan työllistämisen yksikössä.
Avajaisissa oli vierailemassa myös Pelastusarmeijan Vuosaaren lähiöprojektin eli ”Lähiksen” vastuu-upseeri, luutnantti Eliel Vargas
– Tässä toteutetaan hyvin sitä Pelastusarmeijan ajatusta, että ollaan siellä, missä ihmiset ovat, hän toteaa hymyillen. Hyväntekeväisyysmyymälä suurella sydämellä
Kestävä kehitys ja vastuullinen kuluttaminen on tänä päivänä entistäkin merkityk-
sellisempää. Markkinointipäällikkö Johanna Tolppola kertoi kauppakeskuksen tiedotteessa Itiksen integroivan kestävyys- ja vastuullisuusajattelun entistä vahvemmin osaksi kauppakeskuksen toimintaa:
– Meille on tärkeää kehittää valikoimaa ja palveluitamme vastaamaan yhteisömme tarpeita. Erityisesti nuoret asiakkaamme ovat toivoneet laadukasta käytettyjen vaatteiden valikoimaa, josta voi tehdä ekologisia ja yksilölliseen tyyliin sopivia löytöjä.
Tämän allekirjoittaa myös iCare-myymälätoiminnan vastaava Heli Suomi:
– Meille vastuullisuuden ohella hyväntekeväisyys on tärkeä arvo. Tekemällä ostoksia tuet Pelastusarmeijan tärkeää työtä. Saamme kaikki myymämme tuotteet lahjoittajilta, siksi ne ovat hyvin arvokkaita. Kiitos kaikille lahjoittajille!
Lopuksi annetaan viimeinen sana vielä iCare Itiksen myyjille Karoliinalle, Annalle ja Roosalle:
– Tämä on innostavaa ja jännittävää! Toivottavasti saamme monia kanta-asiakkaita. Tulkaa moikkaamaan ja seuratkaa myös sosiaalista mediaamme!
Teksti ja kuvat:
Toni Kaarttinen
iCare secondhand
Kauppakeskus Itis
Itäkatu 1–5, 2. kerros, 00930 Helsinki
puh. 050 574 6766
instagram: @icaresecondhanditis
Avoinna ma–pe 10–20, la 10–19, su 12–18
Sotahuuto on Pelastusarmeijan lehti, joka ilmestyy 11 kertaa vuodessa Se kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.
Pelastus on rakastavan Jumalan lahja. Sen perusta on Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa.
Tätä lahjaa ei voi ansaita hyvillä teoilla tai pyrkimyksellä elää hyvää elämää.
Pelastus otetaan vastaan avaamalla sydän Jeesukselle.
Voit tehdä sen rukoilemalla näin:
Taivaallinen Isä, tulen luoksesi Jeesuksen nimessä. Olen pahoillani siitä, että en ole aina huomioinut sinua elämässäni. Luotan Raamatun lupaukseen siitä, että: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” Rukoilen ja pyydän Jeesusta tulemaan sydämeeni ja olemaan elämäni Herra. Kiitos syntien anteeksiannosta ja uudesta elämästä Jeesuksessa. Aamen.
Suhdetta Jeesukseen on tärkeää hoitaa lukemalla Raamattua, rukoilemalla ja olemalla yhteydessä toisiin kristittyihin.
Tärkeitä raamatunkohtia Ap. t. 16:31, Room. 10:9–10, Ef. 2:8; 1. Tim. 1:19, Ap. t. 2:211
Välähdyksiä menneisyydestä
Hyvää sanomaa vuodesta 1890 lähtien. 135-vuotias Sotahuuto on yksi Suomen pitkäikäisimmistä tauotta julkaistuista aikakauslehdistä.
Tilannekuva toimitustyön tohinasta! Menneisyydessä Sotahuudon toimitus oli huomattavasti suurempi kuin tänä päivänä, ja lehti ilmestyi monen vuosikymmenen ajan viikoittain. Lisäksi Sotahuudon toimitus tuotti sosiaalisen työn Helmiä syvyydestä -aviisia, Upseeri-lehteä ja Nuori Sotilas -lastenlehteä sekä kaikkien edellä mainittujen ruotsinkielisiä vastineita.
Kuvassa on toimituksen väkeä vuoden 1970 tienoilla. Kuvassa keskellä istumassa silloinen Sotahuudon päätoimittaja, everstiluutnantti Hilkka Taskinen. Hänen ympärillään vasemmalta alkaen Carita Westergård, eversti Maire Wahlström, majuri Irene Pankka, majuri Kaarina Venemies, ylisihteeri, eversti Jarl Wahlström (josta myöhemmin tuli koko kansainvälisen Pelastusarmeijan kenraali) ja Inger Wahlström, Jarl ja Maire Wahlströmin tytär.
Tämä kuva on toimistossamme työskentelypisteeni seinällä. Se on hieno muistutus siitä, että tänä päivänä tekemämme työ on samaa jatkumoa, joka on kestänyt katkeamatta jo 135 vuotta.
Toni Kaarttinen toimitussihteeri
Kuva: Sotahuudon arkisto
PelasTusarmeijan
Pelastusarmeija on kansainvälinen liike ja evankelinen yhteisö maailmanlaajuisessa kristillisessä kirkossa.
Sen sanoma perustuu Raamattuun.
Sen työtä motivoi Jumalan rakkaus.
Sen tehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta ja kohdata ihmisten tarpeet hänen nimessään ilman mitään erottelua.
Vangin kiitos
Lukijapalaute vuodelta 1929
”Sotahuuto” – oi kiitos sulle, tulet vangin sellihin ja terveiset Jeesukselta tuot lauantai-iltaisin.
Tuhannesti tervetullut sä ain’ olet luoksemme; on myötäsi sanoma suurin, mi kallis on kaikille.
Et unhoittaa sä saata mun laistasi halvimpaa, sä autuuden virtojen luokse suot minutkin johdattaa.
Oi, kuinka rakkaaksi on käynyt sun viestisi viikoittain, saa sieluni siivet uudet, en eksy mä matkallain.
Sun kauttasi taivas saakoon Iki-armoa kirkastaa oi syntisen synkkään yöhön –näin Herrasi käyt asiaa.
Helsingissä 29 p. toukok. 1929. S. A. Suomela
Kyseinen kiitosruno oli eräältä vangilta Helsingin keskusvankilasta. Se julkaistiin Sotahuudon numerossa, joka ilmestyi 15. päivä kesäkuuta 1929. Kiitoksen saatekirjelmässä kerrotaan, että jo useina vuosina Pelastusarmeija on lähettänyt vangeille sekä suomen- että ruotsinkielisiä Sotahuutoja. Helsingin keskusvankilaan niitä lähetettiin viitisenkymmentä viikoittain, sillä kuten runosta käy ilmi, tuolloin Sotahuuto ilmestyi joka viikko. Vangit se tavoitti lauantai-iltaisin.
Pelastusarmeija tekee tänä päivänäkin vankilatyötä. Vaikka toimintatavat ovat muuttuneet, lehtiä on edelleen luettavissa osassa vankiloita.
Myös nykyään Sotahuuto arvostaa lukijapalautetta – niin risuja kuin ruusujakin, ja vaikka runomuodossa! Kätevästi palautetta voi lähettää osoitteeseen sotahuuto@pelastusarmeija.fi
135 vuoTias –ja silTi nuorekas!
Tilaa hyvää sanomaa itsellesi ja ystävällesi
Haluan tilata Sotahuudon
Tilaamalla tuet Pelastusarmeijan työtä kotimaan vähävaraisten hyväksi.
Tilaushinnat: Suomi ja Viro, vuosikerta 25 €, Muut maat, vuosikerta 50 € Nyt on mahdollista tilata myös digilehti paperisen sijasta.
Tilaan itselleni Tilaan ystävälleni. Ystäväni nimi ja osoite (tai sähköpostiosoite, jos digitilaus): Tilaan digilehden
