Me olimme kohdanneet toisemme ensimmäisen kerran kymmenen vuotta aikaisemmin. Samanlaisena lämpimänä puolipilvisenä loppukesän päivänä kuin nyt, läheisessä puistossa, johon päiväkotilapset tulivat leikkimään iltapäivisin. Minä elin elämääni yliopiston ja perheen perustamisen jälkeisellä ei-kenenkään-maalla. Olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkolme. Hän ajelehti siviilipalveluksen ja keskeytyneiden opintojen jälkeisessä limbossa. (Kakskytkaks ja down, hänellä oli tapana sanoa.) Se päivä oli hänen ensimmäisensä uudessa tehtävässä sosiaalisesti haastavaksi luokitellun pojan erityisavustajana. Minulle pojan äitinä se hetki oli tavallinen – ja päivän jännittävin: aika hakea poika kotiin. Olin monta kertaa turhaan luullut, että pahin olisi jo ohi. Mutta joka kerta kun minusta alkoi tuntua, että voin jälleen hengittää vapaammin, tapahtui jotain, joka otti luulot pois. Poikaan oli alettu liittää sanoja, kuten diagnoosi, ennuste tai uusimpana: psykoterapia. Sinä syksynä olin toiveikas ja samalla kuin viimeisellä rajalla. Olin hyväksynyt, että lapseni tarvitsi apua – hän oli aloittamassa terapian, ja hänelle oli palkattu henkilökohtainen avustaja, jonka toivottiin auttavan ennalta arvaamattomissa tilanteissa. Tämän enempää ei voitu tehdä. Jos suunnitelma ei toimisi, pojan pitäisi lähteä. Odotin siis ihmettä, pelastajaa. Elimistöni oli niin tottunut pelkäämään, että jännitys ja kouristelu vatsassa astuivat esiin täsmällisesti, kun tuli aika lähteä hakemaan lasta kotiin. Puistoa kohti kävellessäni pieni pelko hengitteli niskassani raskaasti ja tasaisesti. Kesää edeltäneet kuukaudet olivat olleet niin nöyryyttäviä, että olin niiden saatossa muuttunut inhimilliseksi ilmapiiritermostaatiksi – sanattoman viestinnän vainoharhaiseksi tulkiksi. Niskaani oli kasvanut tutkain, jonka avulla tarkkailin takana kävelevien muiden vanhempien ilmeitä. Tiesin miten pojan päivä oli mennyt päiväkodin hoitajien asennoista ja ilmeistä, ennen kuin sanaakaan oli vaihdettu.
24