Page 1


Mari Pulkkinen

SURUN

SYLISSÄ SUOMALAISTEN KOKEMUKSIA MENETYKSESTÄ

KUSTANTAMO S&S HELSINKI


Jiille, Aatulle ja Reinolle. Minä olen, kun te olette.


Š Mari Pulkkinen ja Kustantamo S&S 2017 ISBN 978-951-52-4316-4 Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Satu Kontinen Painanut Nordprint Oy, Helsinki 2017


SISÄLLYS

Kun suru tuli taloksi................................................. 8 1 VAIETTU SURU, MITTAAMATON MURHE.............. 10 2 SURU MIELEN PONNISTUKSENA........................... 35 3 MENETYS ELÄMÄNTAPAHTUMANA...................... 55 4 SURUN TUNTEET.................................................... 97 5 SURUN TOIMET.................................................... 139 6 SURUN SANAT...................................................... 173 7 ETENEVÄ ELÄMÄNKULKU.................................... 199 8 KOKEMUSTA KEHYSTÄVÄ KULTTUURI................. 229 9 SUOMALAINEN SURU.......................................... 257 10 HÄIRIÖTILASTA OLEMISEN TILAAN.................. 325

Viitteet .................................................................. 334 Kirjallisuus............................................................. 366 Liite 1: Kirjoituskutsu......................................... 398


KUN SURU TULI TALOKSI


9

Sain ensikosketukseni suruun, kun äitini isä kuoli. Vielä neljä vuosikymmentä myöhemmin kehoni muistaa poikkeuksellisen pakkasen, jossa pappa laskettiin kirkkomaahan. Kylmyyden karkottivat mummola ja tummiin puetut sylit, joiden lämpöön sain hautausmaalta palattuamme laskeutua. Omaa murhettani en muista murskaavaksi – ehkä siksi, että isovanhemmat eivät välimatkan vuoksi olleet läsnä jokapäiväisessä elämässämme, ja toisaalta siksi, että nelivuotiaan käsitys kuoleman lopullisuudesta oli vasta oraalla. Äidin kyynelten kastelemat kasvot ja mystisen palan, joka kuului juuttuneen hänen kurkkuunsa vuosikausiksi, muistan sen sijaan terävästi. Pelkäsin kuollakseni, että äiti lakkaisi tuon merkillisen palan takia nauramasta, ehkä hengittämästäkin. Vaikka arki jatkui ja ilo palasi, tavoitan pelon painon vieläkin. Se kertoi, että jotakin merkittävää oli tapahtunut – jokin oli toisin kuin ennen: suru oli tehnyt sijan elämääni, ja sitä täytyi ymmärtää. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen sureva tytär, äiti ja ystävä, ja suru on kaikessa siinä, kuka olen ja miten elän. Ymmärrystä jäljitän yhä.


1

VAIETTU SURU, mittaamaton murhe


13

KUOLEMAA SUUREMPI TABU Kun sitoudumme ihmisiin ympärillämme, suostumme samalla siihen, että emme saa pitää toisiamme loputtoman kauan lähellämme. Usein unohtuu, että kun kiinnymme toisiimme, suostumme samalla menettämiseen ja sen myötä suruun. Kipeimmänkin surun kääntöpuoli on näin katsottuna kaunis: suremme läheistemme kuolemaa siksi, että olemme toisillemme tärkeitä. Ilman sitoutumista ei tarvitsisi maksaa sen hintaa – mutta toteutuisiko ihmiselämä silloin sellaisena, joksi sen toivoisimme? Vaihtaisimmeko taipumuksemme kiintyä toisiimme suruttomaan elämään?1 Suru on tyypillisesti määritelty normaaliksi reaktioksi läheisen kuolemaan. Läheisen menettäminen kuolemalle on kuitenkin paljon enemmän kuin normaalia. Se on juuret, jotka kiinnittävät meidät yhteiseen maaperään ja muistuttavat, mistä ihmisenä olemisessa on kyse. Suru käy syvälle siihen, keitä olemme. Siihen sisältyy aina jota-

enemmän kuin normaalia


14

ainutkertaiset menetykset

kin jakamatonta ja selittämätöntä – jotakin, jota edes omat ajatuksemme tai sanamme eivät tavoita. Surua ei kuitenkaan eletä todeksi ainoastaan sisimmässämme, vaan myös jokapäiväisessä elämänkulussa, muiden ihmisten ja muuttuvan yhteiskunnan ympäröimänä. Syvästi yksityinen on siis vääjäämättä jaettua, halusimme tai emme.2 Huolimatta peri-inhimillisestä luonteestaan surua pidetään ei-toivottuna ja torjuttavana häiriötilana, josta olisi syytä hankkiutua eroon. Menetyksestä täytyisi päästä tavalla tai toisella yli, jotta normaaliksi mielletty elämä voisi jatkua. Tähän pyritään tunteiden tarmokkaan työstämisen kautta: suru tulee surra ja surutyö saada tehdyksi. Satavuotiaasta surutyö-käsitteestä onkin tullut surun ja suremisen kyseenalaistamaton synonyymi – tapa ymmärtää ja kuvata mutta myös kokea läheisen menettäminen. Surusta on suorastaan kiihkeästi haluttu jäljittää yhtenevä etenemistapa, jonka perusteella yksilöiden ainutkertaiset menetykset voitaisiin mahduttaa teorioihin tai prosessikaavioihin. Muottiin mahtumattomat murheet on ollut helppoa tulkita poikkeaviksi – ja samalla normaaliksi kutsutusta reaktiosta on tullut jotakin normaalin ulkopuolelle jäävää.3


15

Vain harvoin on pohdittu, minkälaisia esioletuksia ja seuraamuksia vallitsevat ajattelutavat kantavat mukanaan. Mitä oikeastaan merkitsee läheisensä menettäneen ihmisen kannalta, että suru käsitetään mielen työksi, joka pitäisi saada tehdyksi? Mitä seurauksia on sillä, että surun ajatellaan tapahtuvan surevan mielen suojissa, ulkomaailmalle näkymättömänä tunnemyrskynä, joka on syytä saada laantumaan mahdollisimman nopeasti? Mihin johtaa se, että suru yritetään ”työstää” pois suljettujen ovien takana, terapeuttien ja psykologien vastaanotoilla sen sijaan, että murhe merkityksineen tuotaisiin avoimesti arjen keskelle ja toisilleen tärkeiden ihmisten välille? Huomion keskittäminen surevan tunnekokemukseen on omiaan typistämään ymmärrystä siitä, miten kokonaisvaltaisesta ilmiöstä läheisen menettämisessä on kyse. Surun tunteita ja suremisen vaikutuksia ihmiseen tulisikin aina tarkastella suhteessa sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, siihen todellisuuteen, jossa menetys koetaan. Tämä toteutuu kuitenkin vain harvoin – ehkä juuri siksi, että suru mielletään niin kernaasti ihmismielen ohimeneväksi poikkeustilaksi.4

ohimenevä poikkeustila


16

kuoleman ja vanhuuden tiivistyvä liitto

Arkikokemuksen perusteella on selvää, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmapiiri sekä niiden kiivasvauhtinen muutos vaikuttavat suremiseen. Esimerkiksi digitalisaatio on ennennäkemättömän nopeassa tahdissa tuonut tavallisten surevien ulottuville täysin uudenlaisia areenoita ilmaista surua ja saada myötätuntoa. Sureminen ja surussa myötäeläminen sosiaalisessa mediassa ja erilaisissa verkkopalveluissa ovatkin ilmiöitä, joiden pitkäaikaisia vaikutuksia suomalaiseen suruun voidaan vasta tunnustella.5 Merkittävä osa kuolemaa ja surua ympäröivän kulttuurin muutoksista on tapahtunut edellistä huomattavasti hitaammin. Keskeisin muutos liittyy eliniän pidentymiseen ja lääketieteen kehittymiseen, joiden seurauksena kuolema on siirtynyt suurelta osin vanhuuteen. Elämän ilta vietetään ja kuolema kohdataan usein laitoksissa tai muutoin yhteiskunnasta erillään. Kehitys on vaikuttanut laajamittaisesti omaisten osaan, sillä laitoksissa kuolevia hoitavat ja vainajista huolehtivat ammattilaiset. Äärimmillään kuoleman ja vanhuuden tiivistyvän liiton on ounasteltu johtavan jopa siihen, että irtautuminen läheisistä tapahtuu jo ennen kuolemaa eikä surtavaa sen tullessa enää ole.6


17

Tilanteessa, jossa tyypillinen kuolema on vanhuksen hiipuminen kohti kuolemaa laitoshoidossa, kokemukset lasten, nuorten ja työikäisten kuolemista koetaan entistä dramaattisemmiksi. Ilmeisin seuraus kehityksestä onkin, että kuolema muulloin kuin vanhuudessa saa tilastollisen poikkeaman leiman – siitä huolimatta, että ihmisiä menehtyy edelleen kaikenikäisinä ja mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Muista kuin vanhusten kuolemista tulee helposti kuolemia, joiden ei olisi pitänyt tapahtua ja surusta surua, jonka ei olisi pitänyt vielä tulla. Tämä altistaa vieraantumaan siitä ajatuksesta, että läheisen menettäminen on toinen toiseensa kiintyvän ihmisen jaettu ja väistämätön osa.7 Kenties juuri edellä mainittu on johtanut siihen, että nykyihmisten suhde suruun vaikuttaa olevan yhä etäisempi ja hankalampi. Välit kuolemaan ovat sen sijaan aiempaa luontevammat, sillä esimerkiksi modernia sairaalakuolemaa ei enää nähdä yksinomaan pahaksi. Itse asiassa se on ollut jo pitkään todellisuus, jonka ehdoilla on jäljitetty sitä, mikä on ajassamme hyvä kuolema. Aktiivisempaa suhdetta kuolemaan ovat olleet rakentamassa muun muassa kehittyvä saattohoito sekä

hyvä kuolema


18

kielletyn kuoleman aikakausi

hyvä suru

eutanasiaa koskeva yhteiskunnallinen keskustelu, joka on vilkasta ja paikoin kiistelevääkin.8 Ranskalainen sosiaalihistorioitsija Philippe Ariès totesi klassiseksi kohonneessa kiteytyksessään yli neljä vuosikymmentä sitten, että kuolema on muuttunut hävettäväksi ja kielletyksi ja kadonnut siksi länsimaisen ihmisen elämänpiiristä. Kolmannella vuosituhannella kielletyn kuoleman aikakausi on monilta osin ohitettu mutta kysymys surun kieltämisestä yhä ajankohtaisempi. Kuvaavaa on, että laitoskuolemien aikakaudella hyväksyttäväksi on nähty ainoastaan kuolema, joka ei herätä omaisissa liian suuria surun tunteita. Kuolema laitoksessa on tavanomainen tapahtuma, mutta siihen liittyvän surun avoin näyttäminen ei ole suotavaa.9 Viime vuosina suomalaisten suhde suruun on jossakin määrin avautunut. Tähän ovat johtaneet monipuolistuneet akateemiset tulkinnat ja lisäksi se, että yksityiset ihmiset ovat tuoneet aiempaa rohkeammin henkilökohtaiset menetyksensä julki, ja muun muassa media on kiinnostunut niistä. Kysymys hyvästä kuolemasta ei kuitenkaan ole laajentunut keskusteluksi siitä, mitä hyvä suru voisi olla. Sanapari saattaa kuulostaa jopa täy-


19

sin vieraalta, sillä hyvästä surusta keskusteleminen edellyttäisi pureutumista surun perimmäiseen luonteeseen – siitä taas eivät ole olleet kovin kiinnostuneita edes tutkijat. Tämän voisi tulkita erääksi merkiksi siitä, että kiellettyä ja vaiettua on ajassamme kuoleman sijaan pikemminkin suru.


20

KIRJEITÄ SUREVILTA SUOMALAISILTA Käsillä oleva kirja perustuu surevien suomalaisten kirjeiksi kertomiin menetyskokemuksiin. Kerrottu kokemus on kiehtova ikkuna inhimilliseen elämään. Toisinaan inhimillisen kokemuksen on katsottu olevan yhtä kuin siitä kerrottu kertomus. Elämän ja siitä kerrotun kertomuksen erottaa toisistaan lopulta se, elämä on luonteeltaan elettyä ja kertomus kerrottua. Tästä huolimatta ihmiselämästä kertomisella on tärkeä arvo – itse asiassa kertomuksen voi ajatella olevan jotakin enemmän kuin ainoastaan elämä, josta se kertoo.10 Surevien kertomukset, joista kirjoitan, ovat muodostaneet alun perin tieteellisen tutkimuksen aineiston. Keräsin läheisensä menettäneiden suomalaisten kirjeitä vuosina 2003–2005 väitöskirjatutkimustani varten. Yhteensä 159 eri puolella maata asuvaa suomalaista jakoi kanssani surunsa vastaamalla kirjoituskutsuihini. Iältään kirjoittajat olivat 16–97-vuotiaita, ja miehiä heistä oli ainoastaan 11. Pituudeltaan kirjeet vaih-


21

telivat muutamasta rivistä kymmeniin sivuihin. Oheismateriaalina vastaanotin otteita surevien omista päiväkirjoista sekä runoja ja aforismeja, joita olivat laatineet niin surevat itse kuin muutkin kirjoittajat, virsien ja laulujen sanoja, hautajaispuheita, lehtileikkeitä sekä kopioita kuolinilmoituksista ja hautajaiskutsuista. Lopulliseen tutkimusaineistoon, jota kertyi kaikkiaan lähes 600 liuskaa, päätyivät varsinaiset kirjetekstit sekä otteet kirjoittajien päiväkirjoista.11 Kirjeistä huokuu paitsi vilpitön halu myös suuri tarve kertoa surusta. Voimallisin yhdistävä tekijä on se, että menetykset on kerrottu kirjeiksi sydänverellä ja todenmakuisesti. Surevat suomalaiset kertovat lastensa, puolisoidensa, sisarustensa, vanhempiensa, isovanhempiensa, muiden sukulaistensa sekä ystäviensä ja tuttaviensa menettämisestä. Jotkut kuvaavat vain yhtä, toiset lukemattoman monia elämäänsä mahtuneita menetyksiä. Kertomuksista piirtyvää kokonaiskuvaa määrittää ennen kaikkea se, että kyseessä eivät ole ainoastaan tuoreet kuolemantapaukset, sillä varhaisimmat ajoittuvat vuoteen 1930 ja tuoreimmat 2000-luvun alun vuosiin. Aikakehyksestä huolimatta eri aikoina koetut menetykset

sydänverellä ja todenmakuisesti


22

ankkuroituvat jaettuun aikaan ja paikkaan, kaksituhattaluvun alun Suomeen, jonka vaikutuspiirissä ne on saatettu kirjeiden surutarinoiksi. Kertomukset elämästä syntyvätkin aina viime kädessä vasta kertomistilanteessa.12 Tutkimukseeni osallistuneiden taustat ovat moninaisia niin koulutuksen, ammattien kuin maailmankatsomuksen osalta. Heitä yhdistää kantasuomalaisuus ja sen myötä evankelis-luterilaisen, kiihtyvällä vauhdilla moninaistuvan valtakulttuurin muodostama elämänpiiri. Ihmisten tavoin myös kertomisella on aina kulttuuriset juuret, sillä ihminen oppii kulttuurinsa keskeiset kertomukset ja kulttuurilleen tyypilliset tavat kertoa. Surutarinat kertovatkin sekä suomalaisesta tavasta surra että kulttuurillemme tyypillisestä tavasta pukea se sanoiksi. Kaiken lomassa ja myötä kerrotuksi tulee jotakin suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksesta.13 Varsinkin iäkkäiden ihmisten kertomukset menetyksistään muistuttavat usein elämäkertoja. Niissä kerrataan kronologisesti elämän keskeisiä vaiheita, tapahtumia ja murroksia, kasvua lapsuudesta kohti aikuisuutta, kenties avioitumista ja mahdollisten lasten syntymistä – sekä menetyk-


23

siä, joita muiden elämäntapahtumien virrassa on kohdattu. Kertomisen tavan ansiosta menetykset näyttäytyvät siten jo lähtökohtaisesti osana elettyä elämää ja kirjoittajan henkilöhistoriaa. Nuorempien kirjeissä liikutaan luonnollisesti ajallisesti lyhyemmässä perspektiivissä. Toisinaan aika näyttääkin ikään kuin pysähtyneen menetykseen, josta kerrotaan. Lähestymistapa avaa näköalan siihen, miten merkittävä vaikutus menetyksellä on elettävään hetkeen. Tämä puolestaan palauttaa mieleen sen, että elämää eletään paitsi ajan virrassa, myös hetkissä ja hetkinä.14 Kertomukset ylipäätään auttavat kertojaansa hahmottamaan elämän ajallisuutta sekä omaa identiteettiään. Tämän lisäksi kertomalla kertomus omasta elämästä päästetään muut ihmiset osaksi kertojan yksityistä maailmaa. Surutarinoissaan suomalaiset avaavat ovea yksityiseen vaihtelevassa määrin: osa lähestyy menetyksiään hyvin analyyttisesti osan tyytyessä toteamaan tapahtumien ulkoisen kulun. Tästä ei kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä sen suhteen, kuinka painavia merkityksiä menetys kantaa. Selvää on, ettei kuvaamisen tapojen ja tyylien perusteella tule arvottaa yksittäisten kokemusten painoarvoa.


24

kokonainen kertomus

Jokainen tarina on yhtä tosi – itsessään kokonainen kertomus siitä, mistä läheisen menettämisessä on kyse.15 Yhteenvetojen ja yleistysten tekeminen tekee aina jossakin määrin väkivaltaa yksilöllisille kokemuksille. Vaikka inhimillisten kokemusten niputtaminen yleistäviksi huomioiksi tuntuu kokemusten kirjon typistämiseltä, on mahdollista, tarpeellista ja tärkeää tarkastella myös osien summaa. Olisi yhtä vaarallista ajatella, ettei tieteellisen tutkimuksen nimissä voitaisi sanoa mitään muiden kokemuksista, kuin ajatella, ettei toisen kokemuksesta voi päästä lainkaan osalliseksi.16 Tavoitteenani on ollut ymmärtää surevien suomalaisten kuvauksia menetyksistään. En ole yrittänyt päästä selville siitä, millä tavoin kirjeiden sisältö vastaa kokijan alkuperäistä kokemusta, sillä sitä en voi tavoittaa. Tutkivan katseeni kohteena ovatkin kertojien omat tulkinnat kokemuksistaan. Selvää on, että tulkitseminen on aina kaksinkertaista: tulkitsen jo kertaalleen kertomukseksi tulkittua. Siten tuon väistämättä areenalle itseni ja oman elämäni, mukaan lukien kokemani menetykset. Konkreettista tutkimusmenetelmääni voisi kutsua läheltä lukemiseksi. Lähilukemisel-


25

la tarkoitetaan syvällistä ja toistuvaa kirjoitettuun aineistoon perehtymistä tavalla, joka vähitellen paljastaa aineistoon sisältyvät keskeiset merkitykset.17 Koen, että tulkintani kasvaa dialogiksi minun ja surustaan kertoneiden suomalaisten välillä. Jotta en kuitenkaan olisi äänessä yksin, olen halunnut antaa äänen sureville itselleen, ja siksi lainaan tekstini lomassa surevien omia sanoja. Suorat lainaukset kirjeistä tunnistaa kursivoinnista. Äänen aitouden turvaamiseksi lainaukset on toistettu kirjoitus- ja kielioppivirheineen mahdollisimman alkuperäisinä, sellaisina kuin surevat ovat ne itse alun perin kertomuksissaan esittäneet. Kirjoittajien ja heidän läheistensä yksityisyyden turvaamiseksi kaikki kirjeissä esiintyneiden henkilöiden nimet on sen sijaan muutettu eikä henkilöiden tunnistamisen mahdollistavia tietoja esitetä.

Profile for Schildts & Söderströms

Surun sylissä – lukunäyte  

Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä – Mari Pulkkinen

Surun sylissä – lukunäyte  

Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä – Mari Pulkkinen