Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Ruotsinkielinen alkuteos Blå villan, Schildts & Söderströms 2017 © Eva Franz 2017 Kustantamo S&S, Helsinki Kansi Emma Störmberg Taitto Jukka Iivarinen, Vitale Ay Painanut Bookwell Digital, Juva 2017 isbn 978-951-52-4290-7
SISÄLLYS Kuningatar
9
Kamarineiti
43
Isäpuoli
79
Pikkukaupungin väkeä
106
Peikko
126
Noita
177
Ritarit
198
Prinsessa ja puoli valtakuntaa
228
Epilogi
242
Mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi, on raivoissaan. Ääni mörisee, silmät hehkuvat ja jopa hampaat näyttävät vaarallisilta, ikään kuin tavallista terävämmiltä. Hän ei puhu kovaa, koska tietää että naapurit saattavat kuulla. Tällaisissa vanhoissa kerrostaloissa ääni kulkeutuu helposti asunnosta toiseen. Varsinkin jos seisoo patterin vieressä. Siksi mies sanoo kauheita asioita ja rumia sanoja hiljaa sähisten. Äiti ei sano mitään. Onko äitikin vihainen? Pelkääkö hän? Onko hän... kuollut? Lapsi uskaltautuu ovensuulle katsomaan. Ei, äiti ei ole kuollut. Hän seisoo selin lastenhuoneeseen. Hän odottaa. Lapsi odottaa. Sitten se tulee. Nyrkki. Se osuu äitiä suoraan kasvoihin. Kuuluu rasahdus, ja äiti kaatuu. Päistikkaa olohuoneen lattialle. Pää kolahtaa kovaa parkettiin. Ääni on niin kauhea, että lapsi työntää sormet korviin, mutta liian myöhään. Kuultu mikä kuultu. Nyt lapsi kuulee vain oman sydämensä ja hengityksensä äänen. Mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi, asettuu seisomaan hajareisin äidin yläpuolelle. Millä tavoin mies jatkaisi tänään? Joskus hän tarttuu äitiä hiuksista ja kääntää päätä niin, että jokainen isku osuu eri kohtaan. Silloin miehellä on tapana raahata äiti paksulle matolle, koska se vaimentaa ääniä. Yleensä mies potkii. Kovaa, päämäärätietoisesti ja kauan. Se kuuluu naapuriin kaikkein vähiten. Tänään mies kuitenkin häkeltyy. Seisoo vain ja puuskuttaa ja tuijottaa vihaisesti äitiä, joka makaa parketilla liikkumatta ja odottaa. 7
– Vittu, mies sähähtää lopulta. Sitten hän lähtee tiehensä. Ovi paukahtaa kiinni, ja lapsi kuulee miehen askelten loittonevan porraskäytävään. Lapsi juoksee ikkunalle katsomaan. Siellä hän menee. Harppoo pois pitkin, vihaisin askelin. Ratikkakiskojen yli ja kaksitornisen tiilikirkon ohi kohti luistinrataa ja leikkipuistoa. Nyt mies on poissa. Vaara on tällä kertaa ohi. Yleensä hän palaa vasta kun äidin mustelmat ovat alkaneet haalistua. Lapsi kävelee hitaasti äidin luokse. Äiti on hereillä. Äidin kauniista sinisistä silmistä valuu kyyneleitä, mutta hän ei sano mitään. Poski hehkuu punaisena. Pian se muuttuu harmaaksi. Sitten violetiksi. Sitten keltaiseksi. Sitten taas punaiseksi. Äiti laittaa paljon puuteria, mutta se näkyy silti. Siksi hän ei mene vähään aikaan ulos ollenkaan. Lapsi juoksee keittiöön, avaa pakastimen oven ja ottaa pakastevihannespussin. Herne-maissi-paprikaa. Lapsi kietoo pussin puhtaaseen keittiöpyyhkeeseen ja painaa sen varovasti äidin poskelle. Telkkari on päällä mutta äänettömällä. Varustamo alkaa. Suuri hieno laiva lipuu sinisellä merellä, ihan kuin ne laivat satamassa parin korttelin päässä. Niillä pääsee toisiin maihin. Lapsi ja äiti jäävät parketille makaamaan ja katsomaan ohjelmaa, mutta kumpikaan ei halua panna ääntä päälle. He kuulevat ratikoita, autoja ja naapureita, jotka kolistelevat, soittavat musiikkia ja juttelevat asunnoissaan. He kuulevat toisenlaista elämää. Parempaa elämää. Lopulta he nukahtavat kylmälle parketille, vieretysten.
8
KUNINGATAR
Parahin Becca. Tulee olemaan suuri ilo lopettaa merkityksetön olemassaolosi. Ensin isken sinua kalloon niin, että surkeat rusina- aivosi valuvat ulos. Sitten kaivan jääkylmän sydämesi veitsellä ulos ja heitän sioille. Varmuuden vuoksi murran vielä jokaisen sormesi, ettet vahingossakaan pysty enää kirjoittamaan lisää helvetillisiä typeryyksiäsi. Ystävällisin terveisin, Forneus Torsta i 20. heinäkuuta Bruno Stenlundilla oli tehtävä. Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista. Hänen piti lähteä hakemaan isää mahdollisimman nopeasti. Bruno pukeutui ani harvoin ilman apua. Kyllä hän osasi pukeutua, olihan hän jo viisivuotias. Mutta yleensä äiti tai mummi tai joku muu aikuinen ojensi vaatteet, joihin piti pujottautua. Nyt Brunolla oli vain pyjamapaita, ja se oli aivan liian vähän. Yskäkin hänellä oli, joten jos pitäisi kävellä kaupunkiin saakka keskellä yötä, täytyisi pukeutua kunnolla. Ja ehkä ottaa vähän matkaevästä. 9
Bruno juoksi takaisin eteiseen ja löysi äidin neuloman villatakin. Se pisteli hiukan mutta sai kelvata. Hän työnsi jalat kirkkaanpunaisiin kumisaappaisiin, romposteli keittiöön ja otti hedelmäkulhosta banaanin. Äiti makasi yhä räsymatolla. Hiukset olivat sekoittuneet matonhapsuihin, ja äiti oli vieläkin ihan tahmea. – Tulen kohta takaisin, Bruno sanoi rauhoittelevasti. Hän tajusi kyllä, että kestäisi kauan kävellä kaupunkiin asti. Oli silti parempi sanoa ”kohta”, ettei äiti huolestuisi turhaan. Brunosta tuntui, ettei äiti olisi yhtään tykännyt siitä että hän lähti kotoa tällä lailla. Mutta se oli äidin oma vika, mitäs vain nukkui eikä herännyt. Oli aivan hiljaista, kun Bruno käveli tielle. Kaikki ihmiset ja eläimet varmasti nukkuivat jo. Jos kuunteli oikein tarkasti, saattoi kuulla musiikkia jostakin kaukaa. Ei kuitenkaan kannattanut lähteä musiikin suuntaan, koska isä asui kaupungissa. Isä asui mummin asunnossa lähellä toria ja lelukauppaa. Kyllä hän löytäisi perille. Onneksi oli melko valoisaa, vaikka oli yö. No, matkaan sitten vain. Bruno vilkaisi vielä kerran vaaleansinistä taloa. Keittiön ikkunassa oli valot. Hän lähti kaupunkia kohti. – Lopeta jo tuo mamoilu! Kaj alkoi kuulostaa ärtyneeltä. – Sinähän lupasit ettet juo! Ei kai sitä voi lähteä bileisiin jonnekin in the middle of nowhere ja sitten vetää päätä täyteen! Linnea Phan oli raivoissaan mutta ei läheskään yhtä vihainen kuin hänen äitinsä varmasti oli. Linnean olisi pitänyt olla kotona puoliltaöin, ja kello lähestyi jo yhtä. Kaiken kukkuraksi kännykän akku oli heittänyt henkensä puoli tuntia sitten, mutta tuskin sillä oli väliä. Linnea saisi joka tapauksessa kuulla kunniansa kotiin päästyään, ihan hyvä vain, ettei hän joutunut kuuntelemaan sitä huutoa autossa. 10
– Pään täyteen?! Otin pari pientä bisseä. Miten sairaana sinä minua oikein pidät? Kaj painoi mielenosoituksellisesti kaasua, ja moottori ulvahti tavalla joka ei kuulostanut ihan terveeltä. Sora lensi, ja Linnea kirkui kuin pistetty sika, kunnes Kaj hidasti ja hymyili hänelle vinosti. – Älä viitsi enää mököttää. Kohta pääset kotiin äippäkullan luo. – Just. Can’t wait, Linnea tokaisi. Linnea yritti näyttää vihaiselta, mutta häntä hymyilytti väkisinkin. Kaj ei ollut fiksuin tai hyvännäköisin poika, jonka Linnea tiesi, mutta hänellä oli hetkensä. Hän saattoi olla tosi kultainen ja huomaavainen ja joskus hauskakin, vähän vinksahtaneella tavalla. Linnea oli päättänyt rakastua häneen kunnolla tänä kesänä, mutta se vaati kovaa työtä. Linnea huokaisi syvään, nojautui takaisin selkänojaan ja tuijotti soratietä, jota pitkin he kiisivät. Äkkiä... – JARRUTA KAJ!!! JARRUTA SAATANA! JARRUTA!!!! Kaj löi jarrut pohjaan, mutta auto liirasi soraa pitkin kohti pikkulasta, joka seisoi jähmettyneenä keskellä tietä. Viime hetkellä Kaj käänsi rattia ja auto kääntyi jyrkästi, pompahteli rapsipellolle ja tömähti pysähdyksiin. Kaj ja Linnea retkahtivat penkeillä ensin eteenpäin niin, että turvavyöt korvensivat rintaa, sitten takaisin taaksepäin niin että silmissä musteni. Tuli hiljaista. Linnea sai ensimmäisenä puhekykynsä takaisin. – Oletko kunnossa? – Mmm. Kyllä kai. – Se poika... jäikö se...? – En usko... kai sen olisi huomannut, jos... Kädet täristen Linnea haparoi turvavyön auki, avasi auton oven ja kapusi ulos. Hän melkein oksensi helpotuksesta nähdessään, että lapsi seisoi edelleen keskellä tietä kuin patsas punaisissa kumppareissa. 11
Ei ollut helppoa keplotella savisen pellon yli sandaaleissa, mutta pian Linnea pääsi takaisin tielle. Kaj tuli perässä kiivaasti puuskuttaen. Poika oli tosi nuori, selvästi alle kouluikäinen. Hänellä oli jonkinlainen villatakki ja saappaat, mutta housut olivat näköjään unohtuneet. Hän piteli kädessään banaania. – Hei, Linnea sanoi tunnustelevasti. Poika ei vastannut mutta käänsi ensimmäistä kertaa päätä ja katsoi häntä. Linnea käveli lähemmäksi ja meni kyykkyyn. Hän osasi puhua pikkulapsille, koska hänellä oli kolme pikkusisarusta ja hän oli vahtinut heitä ja muita lapsia ainakin sata kertaa. – Minä olen Linnea. Mikä sinun nimesi on? Poika ei edelleenkään vastannut, katseli vain vakavan näköisenä. Hänellä oli tavattoman suuret silmät, ja hämärässäkin näki että ne olivat taivaansiniset. – Missä sinä asut? Linnea yritti uudestaan. Poika osoitti suuntaan, josta Kaj ja Linnea olivat tulleet. – Tiedätkö mitä? Ei seisota keskellä tietä, tästä saattaa ajaa muitakin autoja. Mentäisiinkö istumaan tuonne? Nyt poika nyökkäsi. He menivät tienpientareelle, missä Linnea istahti kuivahkolta näyttävälle mättäälle ja taputti reittään kuin pyytäisi poikaa istumaan. Poika kiipesi innokkaasti syliin. – Kysy, mitä helvettiä se tekee yksin maantiellä keskellä yötä saatana, Kaj möykkäsi. Hän seisoi ja liikehti hermostuneena paikoillaan vähän matkan päässä. Linnea vilkaisi häntä vihaisesti ja kääntyi sitten takaisin poikaa kohti. Poika näytti kummallisen tutulta, mutta Linnea ei tajunnut miksi. Hän oli melko varma, ettei ollut tavannut lasta aiemmin. Villatakin kauluksesta pilkotti lappu. Sellainen tumman sinisellä kirjailtu valkoinen nimilappu, joita saattoi tilata ja ommella vaatteisiin. Linneallakin oli ollut sellaisia lapsena. Lapussa luki ”Bruno”. 12
– Hitto! Linnea huudahti. – Mitä nyt? Kaj kysyi. – Tajusin yhtäkkiä, kuka poika on. Sinä olet Bruno! Ja sinun äitisi on Becca, eikö olekin? Brunon ilme kirkastui, ja hän nyökytteli innoissaan. – Jos tunnet sen mutsin, niin kysy siltä, miksei se pidä kersaansa silmällä vaan antaa sen juosta keskellä yötä pitkin metsiä aiheuttamassa vaaraa liikenteelle, Kaj mutisi. – En minä sitä henkilökohtaisesti tunne. Se on Sinisen huvilan Becca. Se bloggaaja. – Never heard. – No en kyllä uskonutkaan, että olisit. Siinä on enimmäkseen sisustus- ja muotijuttuja ja sellaista. – Äiti vain nukkuu lattialla ja on ihan tahmainen, Bruno sanoi ja alkoi kuoria banaania. Yksinäinen nojasi punaiseen seinään ja yritti hengittää hiljempaa. Se oli vaikeaa. Sydän takoi kuin bassorumpu sotilasmarssilla. Taivas oli keltainen. Se näytti likaiselta. Samanlaiselta kuin vesi, kun pesi oikein saastaista räsymattoa. Sen sijaan metsä naisen takana oli syvänsininen ja houkutteleva. Yksinäinen olisi palavasti halunnut paeta turvaan pimeään, mutta hän ei uskaltanut. Pikkupoika oli lähtenyt vähän aikaa sitten ulos vilkaisemattakaan aitausta ja punaista seinää. Olisiko yksinäisen pitänyt lähteä pojan perään? Mutta siinä tapauksessa Hän olisi jäänyt yksin. Sekään ei ollut hyvä. Hän päätti jäädä vielä hetkeksi, jotta hengitys tasaantuisi ja hän pystyisi ajattelemaan. Ajatteleminen oli niin vaikeaa. Päähän mahtui vain yksi ajatus, ja hän hoki sitä mielessään kuin mantraa. ”Se ei ollut minun vikani. Ei tällä kertaa. Se ei ollut minun vikani.”
13
Bruno oli oikein tyytyväinen noustessaan mäkeä ylös kohti sinistä taloa käsi kädessä uuden kaverinsa Linnean kanssa. Isää hän kyllä oli ollut hakemassa, mutta Linnea hoitaisi varmasti kaiken kuntoon. Linnea vaikutti kiltiltä. Sen sijaan tuo iso poika, jolla oli jättisuuri paita, näytti vähän vihaiselta, mutta häntä taisi vain harmittaa että auto oli jäänyt pellolle. Se oli hieno auto. Keltainen ja vain vähän ruosteessa. Bruno ei ollut ehtinyt kovin kauas, joten he olivat kotona melko pian. Silti hän ehti kertoa vielä kerran keittiössä nukkuvasta äidistä, kaupungissa asuvasta isästä, pyhärjänästä joka oli pelastanut prinsessan lohikäärmeen kidasta ja että torstai on paras päivä, koska silloin saa keiton jälkeen jäätelöä. Ensin Brunoa oli ujostuttanut, mutta nyt hän halusi kertoa mukavalle Linnealle kaikesta mahdollisesta. Linnealla oli kivat silmät, sellaiset vähän vinot. Bruno tiesi elokuvaprinsessa Mulanin. Hänen kaverinsa Sally oli nähnyt elokuvan. Linnea oli ihan samannäköinen kuin prinsessa Mulan. Ja hänellä oli hirmu hauska tukka. Se oli musta ja niin kuin siksakkia. Hän oli tunnustellut sitä salaa istuessaan tytön sylissä ja miettinyt, kuinka siitä oli tullut sellainen. Linnea pysähtyi verannan eteen ja kuiskasi isolle pojalle jotakin. – Minkä takia? poika huudahti pelästyneenä. – Ei kun oikeasti, menisit nyt. Me odotetaan tässä Brunon kanssa. Kaj, pliis. Iso poika Kaj ei olisi yhtään halunnut mennä Brunon kotiin, sen näki selvästi. Hän meni silti. Sitten hän juoksi takaisin ulos kauheaa vauhtia vitivalkoisena, katsoi vuoroin Brunoa ja vuoroin Linneaa mutta ei saanut sanaa suustaan. Seisoi vain suu auki ja läähätti kummallisesti. – Soita poliisille, Linnea sanoi rauhallisesti ja puristi Brunon kättä. – Ei me voida, mitä jos ne puhalluttavat minut! – Anna kännykkä tänne. Nyt heti! Linnea komensi. 14
Kaj ojensi puhelimen vastahakoisesti. Bruno katsoi kännykkää kiinnostuneena. Se näytti sellaiselta, jossa oli pelejä. Sally pelasi koko ajan kännykällä, mutta äiti ei antanut Brunon pelata. Mutta äitihän nukkui, ehkä hän voisi kysyä Kajlta saisiko pelata vähän aikaa... – Hei, tässä on Linnea Phan. Sitä vain että... täällä on loukkaantunut nainen, me löydettiin sen poika harhailemasta tieltä yksin... naisen nimi on ilmeisesti Becca Stenlund ja... ei, en tunne. Osaatteko te tulla tänne? Me ollaan jossakin Lappnäsissä, en tiedä tarkempaa osoitetta... Linnea vilkaisi Brunoa ja meni vähän kauemmas. Poika ei enää kuullut Linnean puhetta. Kaj vain tuijotti tyhjyyteen. Brunon kävi häntä sääliksi, kun sille autollekin kävi niin huonosti. Hän käveli arasti Kajn viereen ja taputti tätä lohduttavasti reiteen. – Minun huoneessa on legoja, jos tykkäät leikkiä niillä, hän sanoi. Kaj purskahti itkuun. Tänä yönä kaikki aikuiset ovat tosi kummallisia, Bruno ajatteli. Vanhempi rikoskonstaapeli Anna Gladilla oli kurja olo. Hän oli mennyt reippaana aikaisin nukkumaan mutta maannut sitten valveilla, koska oli niin hiivatin valoisaa. Hän oli vain maannut liikkumatta tyyny silmillä yrittäen olla piittaamatta Månsin korahteluista ja odottanut herätyskellon soimista kuuden maissa. Sitten puhelimen kilinä oli herättänyt hänet julmasti kahdelta yöllä alle tunnin päästä siitä, kun hän oli vihdoin viimein saanut unen päästä kiinni. Annasta tuntui melkein siltä kuin hänellä olisi krapula. Silmiä kirvelsi ja kutitti, kun hän yritti keskittyä tiehen. Autoradiosta kuului vain yksi kanava, ja siellä soitettiin mahtipontista klassista musiikkia joka ei todellakaan virkistänyt. Ja mitä hän oikein oli vetäissyt päälleen? Tahraiset farkut ja hikisen t-paidan, mitä nyt oli hämärässä makuuhuoneessa käteen osunut samalla, kun hän 15
oli häärinyt ympäriinsä, harjannut hampaita ja yrittänyt muistaa, mihin oli jättänyt käsilaukkunsa. Oikein freesiä. Hän oli ennenkin selvinnyt työpäivistä muutaman tunnin yöunilla. Nokoset aseman sohvalla aamupäivän mittaan ja kolmesta neljään kuppia kahvia tekisivät terää. Mutta ennen nokka unille pääsyä pitäisi tehdä vähän hommia. Anna saapui perille. Kun hän käänsi auton kohti sinistä taloa, hän huomasi että ambulanssi oli jo ehtinyt perille, samoin hänen lähin kollegansa Rolf Månsson. Ihme kyllä Rolf ei näyttänyt vähääkään unenpöpperöiseltä, ja vaatteetkin olivat tiptop. Rolf oli takuulla niitä ihmisiä, jotka asettelivat jo illalla seuraavan päivän vaatteet valmiiksi siistiin pinoon ja panivat pinon päälle pienen sukkapalleron. Anna ei ollut nähnyt työtoverillaan koskaan edes ryppyistä paitaa. Rolf jutteli nuorenparin kanssa. Poika poltti tupakkaa ja liikehti hermostuneena, tyttö vaikutti rauhallisemmalta. Vasta nyt Anna huomasi kolmannenkin henkilön, merkillisen vanhan aikaiselta näyttävän pikkupojan. Poika näytti siltä kuin olisi hypännyt suoraan Ilon Wiklandin piirroksesta villatakkeineen, kumisaappaineen ja suurine ihmettelevine silmineen. Saappaista törrötti kaksi heiveröistä paljasta säärtä. Poika oli ilmeisesti saanut joltakulta peiton, mutta se roikkui hänen kädessään. Kun Anna käveli lähemmäksi, Rolf vilkaisi häntä nopeasti ja nyökäytti vaivihkaa päätään kohti avointa ulko-ovea. Se oli pyyntö mennä taloon. Viiden yhteisen työvuoden jälkeen Rolf ja Anna osasivat viestiä hienovaraisin elein. Ovensuussa Anna melkein törmäsi ensihoitajiin, jotka kantoivat paareja talosta ulos. Niillä makasi nainen, jonka päälle oli aseteltu peittoja leukaan saakka. Kasvot jäivät melkein kokonaan happinaamarin alle, vain viljanvaaleat hiukset ja kalpea otsa näkyivät. – Hän on hengissä, ensihoitaja sanoi. Anna ei muistanut ensihoitajan nimeä ja joutui katsomaan nimilappua. Jari. 16
– Rinnassa on veitseniskuja ja hän on menettänyt paljon verta, mutta haavat vaikuttavat melko pinnallisilta. Päähän kohdistunut isku on pahempi. Viemme hänet sairaalaan, Jari huikkasi nostaessaan kollegansa kanssa paarit nopeasti ja kokenein liikkein ambulanssiin. – Selvä, tulemme perässä heti kun olemme vilkaisseet paikkoja, Anna sanoi. Jari paukautti takaovet kiinni ja hyppäsi autoon. Ambulanssi kiisi yöhön valot välkkyen. Sireeniä ei olisi tarvittu, ja ambulanssin päästyä kuuloetäisyyden ulkopuolelle hiljaisuus sulki pihalla seisovan seurueen sisäänsä kehämuurin lailla. Rolf ja Anna kävelivät sivummalle, ja Rolf kertoi lyhyesti, mitä oli saanut selville ennen Annan tuloa. – Linnea Phan soitti hätänumeroon, vaikuttaa terävältä tytöltä. Poikakaveri on vähän pois tolaltaan. He olivat menossa kotiin juhlista tässä lähistöllä ja melkein ajoivat pikkupojan päälle. Uhrin poika ilmeisesti, oli hakemassa apua. En ole vaihtanut pojan kanssa kovin monta sanaa, mutta ilmeisesti hän ei ole nähnyt mitään. Tytön mukaan poika sanoi, että äiti nukkuu keittiön lattialla, mutta ei sanonut miten tämä oli sinne joutunut. Anna katsoi poikaa, joka puristi Linneaa tiukasti kädestä. Lapsi raukka, oli varmasti kauheaa löytää oma äiti kotoa sillä tavalla. – Jatka heidän jututtamistaan, niin käyn vilkaisemassa sisällä, Anna sanoi. Sininen talo oli harvinaisen kaunis ja kunnostettu pieteetillä. Anna arveli, että se oli rakennettu 1900-luvun alussa. Näyttävät yksityiskohdat, kuten värilliset ikkunaruudut ja runsaat puuleikkaukset, saivat rakennuksen näyttämään pikemminkin pieneltä herraskartanolta kuin tavalliselta omakotitalolta. Hän ei ollut nähnyt seudulla kovinkaan monta samantyylistä taloa. Se muistutti niitä koristeellisia huviloita, joita saattoi ihastella laivalla matkalla Tukholmaan. Talo näytti jotenkin liioitellulta. Kuin 17
se olisi väärässä paikassa nököttäessään tuossa itsekseen pellon laidalla. Eteisessä tuoksahti edelleen maali ja puuöljy. Valkoisia helmipontteja ja vanhoja huonekaluja, jotka oli raikastettu maalamalla ne pastelliväreillä. Kaikesta näki, että asukas oli kiinnostunut sisustamisesta. Lattialla oli lupiineja suuressa lasipurkissa, harmaavalkoisen räsymaton vieressä oli naisten ja lasten kenkiä siistissä rivissä, ja seinille oli ryhmitelty pikkutauluja. Anna jatkoi keittiöön. Talonpoikaisella keittiönpöydällä oli kukkia vanhassa maitokannussa ja tyhjä teekuppi. Siisteys ja somuus saivat veritahrat, ruttuun menneen räsymaton ja nurin niskoin lattialle pudonneen kannettavan tietokoneen näyttämään vielä karmeammalta. Hän otti puhelimen esiin ja alkoi napsia kuvia matosta, tietokoneesta ja pöydästä samalla kun yritti päätellä, mitä muutama tunti aiemmin oli tapahtunut. Ilmeisesti uhri, viljanvaalea nainen, oli istunut tietokoneen ääressä, kun joku oli tullut sisään ja... niin, tarkkoihin tapahtumiin pitäisi palata heti kun lääkäri olisi tutkinut potilaan. Parasta tietysti olisi, jos uhri virkoaisi. Anna veti käteensä ohuet puuvillahansikkaat, jotka hänellä oli ollut autossa, ja käänsi tietokoneen varovasti ympäri. Kone surahti ja näyttö meni päälle, joten ilmeisesti se oli mennyt pudotessaan lepotilaan. Näyttö oli kuitenkin ehjä, ja nyt sille ilmestyi nettisivu. – Katos perhanaa, Anna sanoi ääneen ja melkein kuuli palapelin palasten loksahtelevan päässään paikoilleen. Eteisen tapetti, Ilon Wiklund -lapsi, keittiönkaapit ja kukkakimput olivat syystä tai toisesta tuntuneet epämääräisen tutuilta, ja nyt hän tajusi miksi. Hän oli kuuluisassa Sinisessä huvilassa, ja nainen happinaamarin takana oli tietenkin bloggaaja Becca Stenlund. Anna seurasi satunnaisesti muutamia blogeja, mutta Sininen huvila ei kuulunut hänen suosikkeihinsa. Se oli aavistuksen liian söpöstelevä. 18
Beccan maailmassa hillottiin, mehustettiin ja leivottiin 1890luvun ruokaohjeilla ruutuessu uumalla. Kaikki olivat sopivalla tavalla hoikkia, punaposkisia ja iloisia. Sitä paitsi Beccalla oli tapana kirjoittaa kivoista jutuista, joita hän keksi poikansa kanssa, ja aina välillä sellainen kirpaisi Annaa, vaikka hänen olisikin jo pitänyt tottua asiaan. Sininen huvila oli kuitenkin niin tunnettu blogi, että monesti Anna silti päätyi sinne netissä surffaillessaan. Se oli niitä blogeja, joita ”kaikki” lukivat. Becca Stenlund oli siis julkkis, mutta hän oli siitä huolimatta pystynyt elämään ihmeen rauhassa. Anna ei muistanut koskaan nähneensä Beccaa kaupungilla, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan, missä Sininen huvila sijaitsi, vaikka asuttuaan paikkakunnalla viisi vuotta hänellä alkoi jo olla kohtuullinen käsitys seudusta. Hän ei ollut myöskään koskaan nähnyt taloa kokonaisuudessaan, sillä Becca julkaisi valokuvia vain yksityiskohdista – kauniista ikkunankehyksistä, ulkorakennuksen patinoituneesta ovesta, hennonroosista tulppaaneista sinistä seinää vasten – mutta ei koskaan niin paljon, että talon olisi tunnistanut. Se oli viisasta, sillä blogi oli niin suosittu, että Sinisestä huvilasta olisi helposti voinut tulla turistikohde. Talo sijaitsi melko syrjässä, ja soratieltä katsottuna se pilkotti vain hieman korkean syreeniaidan takaa. Talon yhdellä sivustalla oli suuria peltoja ja toisella metsää. Oli melkoinen saavutus olla sekä yksityinen että kuuluisa. Oliko se taitavaa brändiajattelua vai oliko Beccalla muita syitä pysytellä piilossa? Pelkäsikö hän jotakin? Anna kampesi vaivalloisesti pystyyn ja jatkoi talon tutkimista. Tuntui absurdilta ja vähän koomiseltakin kulkea talossa, joka tuntui tutulta, vaikka oli siellä ensimmäistä kertaa. Tuon uudelleen maalatun lipaston Becca osti huutokaupasta pilkkahinnalla, tuon hyllystön hän sai joululahjaksi puolisolta ja noita pellavaverhoja sai eräästä nettikaupasta alennuskoodilla. Kaikkialla oli Instagramissa hyvältä näyttäviä sommitelmia ja tarkoin valittuja koriste-esineitä. Avara olohuone oli siisti ja kivannäköinen, eikä 19
mitään näyttänyt puuttuvan. Ainakaan ensisilmäyksellä ei vaikuttanut siltä, että bloggaajan kimppuun olisi käynyt murtovaras. Toisaalta Anna ei tietenkään voinut tietää, oliko jotakin kadonnut, joten murtoa ei voinut täysin varmasti sulkea pois. Hän otti vielä muutamia kuvia mutta ei huomannut mitään erityistä. Ei edes jalanjälkiä. Yöllä oli satanut, ja etupiha oli edelleen kostea. Siksi Anna oli jättänyt kengät verannalle, mutta ensihoitajat olivat kiireessä sotkeneet keittiön lattiaa. Sen sijaan olohuoneessa kukaan ei ollut liikkunut kengät jalassa. – Meidän pitää lähteä, poika ja nuoret ovat umpijäässä, Rolf sanoi eteisestä. – Poikaa kannattaisi käyttää lääkärissä, hänhän on harhaillut järkkyneenä yön selässä ilman housuja. Anna oli samaa mieltä. – Odota vielä hetki, niin käyn katsomassa löytäisinkö jostakin housut. Anna nousi helmenharmaita portaita ylös toiseen kerrokseen, löysi Brunon huoneen ja katseli nopeasti ympärilleen (täälläkin näytti tutulta, tosin antiikkinen lastensänky oli petaamatta, toisin kuin blogissa). Sängyllä oli nalle, ja tuolin selkänojalla riippuivat pienet ruskeat vakosamettipöksyt. Anna nappasi nallen ja housut ja meni taas ulos. Verannalla hän epäröi hetken. Anna oli kasvanut kaupungissa, ja häntä hirvitti edelleen poistua asunnosta tarkistamatta ensin, että ovi oli kunnolla kiinni. Maalla tehtiin päinvastoin: suurin osa asukkaista lukitsi ulko-oven vain, jos tiesi olevansa poissa pidempään. Annasta se oli aina ollut tyhmänrohkeaa ja luonnotonta. Hänen teki mieli teljetä ovi jo siksikin, ettei utelias naapuri lampsisi sisään sotkemaan rikospaikkaa. Nyt Anna ei kuitenkaan ehtinyt etsiä avainta, joten hän vain pukkasi oven kiinni ja lähti puolijuoksua autolle. Sinisen huvilan yölliset tapahtumat huomioon ottaen ovien lukitsematta jättäminen ei kyllä ollut kovin viisasta.
20