Karkotetut lukunäyte

Mitä heille tapahtuu?

Kaisa Viitanen Katja Tähjä S&S

© Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä Kustantamo S&S Teksti: Kaisa Viitanen, paitsi s. 73–77 Johanna Kippo ja s. 101–103 Anne Ignatius Valokuvat: Katja Tähjä, paitsi s. 12–27, 100–107 Laura Oja Kansi ja ulkoasu: Anna Mattsson, Suomi Design Oy Kannen kuvat: Katja Tähjä (etukansi), Laura Oja (takakansi) Luvun Karkotuksia riskeistä piittaamatta on suomentanut Susanne Ihatsu-Seppälä.

Painopaikka: Jelgava, Latvia 2016 ISBN 978-951-52-3831-3

Mitä heille tapahtuu?

Kaisa Viitanen Katja Tähjä S&S

Helsinki

Sisällys

6 Johdanto Käännytyskaruselli kiihtyy Kaisa Viitanen & Katja Tähjä 10 Karkotuksia riskeistä piittaamatta Jill Alpes 13 Vuosien taistelu on nyt ohi Christiana Acheampong 29 Päivä kerrallaan Hunar Mohammad & Lana Rafik 41 Tulin takaisin, tietenkin Chailai Leekpai 47 Tänä yönä minut löydetään Gola Jabbar 59 Hengitä syvään, nouse, käänny Ferdi Çollaku 73 Vain sillä on väliä, näenkö häntä uudestaan Mezhydovin perhe 86 Vaimo pelkää puolestani Saattopoliisi

93 Ne pitävät meitä täällä kuin rikollisia Jobe Ntende 101 En tiedä miksi tällaista tapahtuu Rolita Mondano 109 Tarinasta on monta versiota Saminan perhe 121 Mahdammeko enää tavata?

Alain Greg 131 Lopulta yhtään kyyneltä ei tullut Shvan Tariq Abu Bakir 141 Yö kääntyy pian aamuksi Almir Burdzevic 155 Välillä tämä huone on täynnä pelottavia ihmisiä Prossie N 166 Karkotuskoneiston keskeyttämät elämät Jukka Könönen & Niina Vuolajärvi 170 Suomalainen siirtolaisuussanasto 175 Kiitokset

Johdanto

Käännytyskaruselli kiihtyy ”Hejsan!”

Olemme Pohjois-Irakissa Suleimanian kaupungissa perehtymässä Euroopan unionin jäsenmaiden karkottamien siirtolaisten arkeen.

Nelivuotiaan Bahramin ilme kirkastuu, kun hän näkee vaaleita pohjoismaalaisia. Hän on syntynyt ja käynyt päiväkotinsa Ruotsissa. Hän ei ymmärrä, miksi Irakiin palaamisen jälkeen vanhemmat kieltävät häntä puhumasta ruotsia ja ovat vaihtaneet hänen ruotsalaisen nimensä kurdilaiseksi.

Bahram ei ole ainoa karkotuksestaan hämmentynyt.

Joka päivä Euroopan lentokentiltä nousee ilmaan koneita, joissa istuu ihmisiä vasten tahtoaan. Muut matkustajat eivät aina tunnista karkotuksia, sillä saattopoliisit ovat siviilivaatteissa. Tilanne näyttää usein rauhalliselta. Jos karkotettava vastustelee, poliisit eivät epäröi käyttää käsirautoja ja nippusiteitä.

Kiinnostuimme karkotetuista tutustuessamme Euroopassa ilman oleskelulupaa eläviin ihmisiin. Ensin syntyi kirja Paperittomat (HS, 2010). Seitsemässä EU-maassa oleskeluluvattomia siirtolaisia seuratessamme opimme, että näitä ihmisiä yhdistää jatkuva kiinnijäämisen ja maastakarkotuksen pelko.

Euroopassa oleskelulupa on vaikea saada ja helppo menettää. Osa ulkomaalaisista ei koskaan edes yritä hakea lupaa, koska jatkuvasti tiukennetut oleskelulupaehdot ovat monelle mahdottomia. Kukaan ei tiedä, kuinka moni elää Euroopassa luvatta. Arviot vaihtelevat kahdesta kahdeksaan miljoonaan.

6

Tätä kirjaa varten olemme selvittäneet, mitä tapahtuu niille paperittomille, jotka viranomaiset päättävät pidättää. Monet joutuvat ensin säilöön. Euroopassa on noin kaksisataa pelkästään ulkomaalaisille tarkoitettua vankilamaista säilöönottokeskusta, jonne luvattomasti maassa oleskelleet suljetaan odottamaan päätöstä maasta poistamisesta. Virallisesti säilöt eivät ole vankiloita, ja laitosten välillä onkin kaksi olennaista eroa: vankilaan joutuva ihminen on syyllistynyt rikokseen ja tietää vapautumispäivänsä. Oleskeluluvan puute ei ole rikos, mutta sen vuoksi säilöönottokeskuksessa voi – maasta riippuen – joutua viettämään jopa puolitoista vuotta.

Mitä säilöönoton jälkeen tapahtuu? Karkotuksista ei juuri puhuta, eikä Euroopassa kukaan tunnu tietävän, minne noin 160 000 ihmistä joka vuosi häviää. Valtioiden vastuu karkotettujen kohtalosta päättyy siinä vaiheessa kun poliisit jättävät palauttamansa henkilön kohdemaan lentokentälle.

Me lähdimme tapaamaan niitä, jotka olisivat halunneet jäädä Eurooppaan. Vaikka Euroopan viranomaisten tulisi varmistaa, ettei karkotettava kotimaassaan päädy vaaraan, moni pelkäsi vainoa ja väkivaltaa. Tapasimme ihmisiä, joiden kotimaa oli Euroopassa vietettyjen vuosien aikana täysin muuttunut, joko hyvään tai pahaan. Toiset eivät yksinkertaisesti kehdanneet palata vanhalle kotiseudulle, koska menomatka Eurooppaan oli vaatinut omien lisäksi sukulaistenkin rahat ja kaikki odottivat matkaan lähteneeltä menestystä ja taloudellista tukea.

Näimme mielenterveytensä menettäneitä ja näimme sairaita. Osa tapaamistamme ihmisistä oli joutunut eroon Eurooppaan jääneistä perheenjäsenistään. Jokaiselle tapaamallemme ihmiselle palautus oli ollut nöyryytys.

Osa kirjan henkilöistä käyttää turvallisuussyistä salanimeä. Omalla nimellään mukana ovat Christiana Acheampong, Ferdi Çollaku, Rolita Mondano, Shvan Tariq Abu Bakir ja Almir Burdzevic.

Rajan taakse passitettuja ihmisiä kuunnellessamme ymmärsimme, että vaikka eurooppalaiseen rajavalvontaan sijoitettaisiin vielä nykyistäkin enemmän varoja, siirtolaisten liike ei lakkaa. Ihmisillä on aina ollut tarve pyrkiä kohti parempaa ja turvallisempaa elämää ja tulee aina olemaan. Mitä vaikeammaksi Eurooppaan pääseminen tehdään, sitä suurempaan vaaraan ihmiset joutuvat matkaa tehdessään.

Nimesimme kirjan Karkotetuiksi, koska sellaisia kaikki tapaamamme ovat ja suomen kielessä karkottaminen tarkoittaa alueelta häätämistä, pois ajamista. Lainsäätäjät ovat eri linjoilla: he ovat muokanneet kieltä omiin tarpeisiinsa erottaen käännyttämisen ja karkottamisen toisistaan. Viranomaisille karkottaminen tarkoittaa sellaisen ihmisen maasta poistamista, joka on aikaisemmin oleskellut maassa luvallisesti. Käännyttäminen tarkoittaa, ettei ihmisellä missään vaiheessa ole ollut laillista oleskelulupaa. Meidän kantamme on, että heistä voidaan puhua yhtenä ryhmänä, karkotettuina, koska he kaikki olisivat halunneet jäädä Eurooppaan mutta viranomaiset ovat pakottaneet heidät lähtemään.

Osa karkotetuista taittaa pakotetun paluumatkan yksin, toiset poliisisaattueessa. Ennen maasta poistamista ulkomaalaiselle tarjotaan aina mahdollisuutta palata vapaaehtoisesti omalla kustannuksella. Toisille voidaan maksaa paluumatka, toiset voivat saada lähtöavustusta elämän aloittamiseen vanhassa kotimaassa.

Sitä, miten vapaaehtoista vaikkapa kosovolaisen Ferdin tai ghanalaisen Christianan lähteminen lopulta oli, jokainen voi arvioida itse.

Euroopassa käytetään siirtolaisuudesta nyt kovaa kieltä. Muualta tulevat ihmiset näyttäytyvät uhkana. Samaan aikaan kun me tapasimme karkotettuja, Suomessa hallitus korosti haluaan ”tehostaa” ja ”helpottaa” maasta poistamista.

Nykyiset lait ja tapa kohdella ihmisiä ovat syntyneet poliittisen päätöksenteon tuloksena. Se, että Turkki sallii eurooppalaisvaltioiden palauttavan maahansa kaikki sitä kautta tulleet ihmiset mutta Marokko ei, johtuu poliittisista päätöksistä. Se, että suomalaisen säilöönottokeskuksen työntekijä saa sumuttaa siirtolaisten silmiin pippurisumutetta mutta saattopoliisi lentokentällä ei, on päätös. Myös se, millaisilla perusteilla oleskeluluvan voi saada, on oman aikansa peili.

Karkotusmatkat lisääntyvät. Viime vuonna Euroopasta palautettiin Frontexin mukaan 175 220 ihmistä. Suomesta palautettiin noin 3 500 ihmistä, joista 679 henkilöä poliisin saattamana. Osa ihmisistä vietiin alkuperäiseen lähtömaahansa, toiset johonkin toiseen, usein matkareittinsä läpikulkumaahan.

Euroopan unionille palautukset muodostavat suurimman maahantulon hallintaan liittyvän

7

Johdanto

kulun. Vuosina 2000–2014 eurooppalaismaat käyttivät palautuksiin 11,3 miljardia euroa. Mutta kuten kirjamme osoittaa, moni siirtolainen alkaa välittömästi karkotuksensa jälkeen suunnitella uutta matkaa Eurooppaan. Näyttääkin siltä, että karkotuskarusellista hyötyvät lähinnä lentoyhtiöt ja salakuljettajat.

Siirtolaisten perässä matkustaessamme mietimme, miksi tapaamamme ihmiset eivät kelvanneet Euroopalle. Mitä vikaa heissä oikein on? Mitä jos maastapoistamismääräyksen sijaan tänne asettuneet ihmiset olisivatkin saaneet oleskeluluvan? Ajatus ei ole pelkkä leikki. Monet eurooppalaiset siirtolaistutkijat ja taloustieteilijät ovat alkaneet arvioida, millaisia vaikutuksia oleskelulupakriteerien hölläämisestä seuraisi.

Eri alojen tutkijat ovat päätyneet samansuuntaisiin arvioihin: rajojen vapauttamisen vaikutukset olisivat yllättävän myönteisiä.

Ihmisiä tulisi Eurooppaan aiempaa enemmän, mutta liikkumisen helpottuessa vilkastuisi myös paluuliikenne. Jos työ loppuisi, ihmisten olisi helppo palata takaisin kotimaahansa tai jatkaa johonkin kolmanteen maahan, sillä rajoja ei tarvitsisi enää ylittää henkensä uhalla.

Tutkijoiden mukaan tällainen liikkumisvapaus hyödyttäisi taloutta. Sosiaaliturvaan liittyvät kysymykset ovat vaikeampia. Olisivatko kaikki

8

tulijat välittömästi saavuttuaan oikeutettuja sosiaaliturvaan, vai tulisiko sosiaaliturvatunnuksen saamisesta seuraava portti, joka karsinoisi ihmisiä Euroopan rajojen sisällä?

Helppoja vastauksia ei ole. Tärkeintä on myöntää, että nykyinen siirtolaisten liikettä kontrolloiva järjestelmä ei toimi. Eurooppalaisten tulisi nyt olla rohkeita kokeilemaan uudenlaisia ratkaisuja.

Siirtolaiselle oleskeluluvan saamisella on valtava merkitys. Jos ghanalainen Theophania olisi välttänyt karkotuslennon, hän jatkaisi nyt koulunkäyntiä helsinkiläisessä alakoulussa.

Hänen maisteriäitinsä olisi kenties jo löytänyt työpaikan. Chailai olisi lopettanut seksin myymisen Kalliossa, hakeutunut kielikurssille ja kosmetologikouluun. Alain jatkaisi siivoustöitä oslolaisessa valintamyymälässä ja kukaties muuttaisi yhteen poikaystävänsä Johnin kanssa.

Ja Ruotsissa Bahramin päiväkotiryhmä olisi saanut pitää leikkitoverinsa. Siellä hänet tosin tunnettiin nimellä Gustav.

Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä Kirjan tekemiseen ovat osallistuneet myös valokuvaaja Laura Oja ja toimittajat Johanna Kippo ja Anne Ignatius.

Esipuhe

Karkotuksia riskeistä piittaamatta New Bell ja Makala. Nimet viittaavat pahamaineisiin vankiloihin Kamerunissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Kuulin New Bellistä ensimmäisen kerran Florencelta. Florence oli aikaansaava nuori nainen, joka jäi orvoksi 22-vuotiaana ja ryhtyi siinä samassa elättämään viittä nuorempaa sisarustaan. Pystyäkseen paremmin huolehtimaan Kamerunissa asuvasta perheestään Florence halusi töihin ulkomaille.

Hän oli luottavainen työn saannin suhteen.

Ainoa matkassa piilevä vaara oli se, että hänet saatettaisiin karkottaa ulkomailta takaisin.

Paluulennon jälkeen poliisi voisi pidättää hänet lentokentällä ja lähettää sieltä vankilaan. ”New Bellissä voi kuolla.”

Florence sai minut kiinnostumaan karkotuksen jälkeisistä riskeistä. Karkotettuja ja heidän turvallisuuttaan voi uhata karkotuksen jälkeen niin valtiolliset kuin muutkin toimijat – heidät voidaan palauttaa joko kotimaahansa tai johonkin toiseen maahan. Tutkijoiden ja aktivistien kansainvälinen verkosto Post-Deportation Monitoring Network on koonnut luettelon maista, joissa esiintyy karkotuksen jälkeisiä uhkia eli kiristystä, vangitsemisia ja kidutusta. Niin tapahtuu muun muassa Albaniassa, Algeriassa, Kamerunissa, Kongossa, Egyptissä, Eritreassa, Haitilla, Iranissa, Marokossa, Senegalissa, Sri Lankalla, Tunisiassa sekä Pakistanissa. Karkotetut kohtaavat muitakin vaikeuksia kuin turvallisuusuhkia. Miten nainen, joka synnyttää juuri karkottamisensa jälkeen, voi pitää yhteyttä lapsensa isään, joka asuu edelleen Euroopassa?

Saavatko karkotetut koskaan heille Euroopassa karttuneita eläkkeitä? Miten Euroopassa syntyneet lapset sopeutuvat vanhempiensa kotimaahan kun heidät on karkotettu? Entä millä tavalla Kinshasaan karkotettu saa kerättyä rahat lentolippua varten, jotta pääsee kotiseudulleen Gomaan, toiselle puolelle maata?

Päättäjät, tutkijat ja muut siirtolaisuuteen perehtyneet tietävät hyvin vähän siitä, mitä ihmisille tapahtuu karkotuksen jälkeen. Hylkäyspäätöksen saaneille turvapaikanhakijoille tieto

10

karkotuksen jälkeisistä riskeistä on erityisen tärkeä. Teoriassa valtiot, joista turvapaikkaa haetaan, eivät saa antaa tietoja karkotettujen turvapaikkahakemuksista niille maille, jonne heidät karkotetaan. Käytännössä tietovuotoja kuitenkin tapahtuu – joko läheisessä yhteistyössä poliisiviranomaisten kanssa ( jotka eivät aina ole tiedustelupalveluista erillisiä) tai Euroopan suurlähetystöissä toimivien tiedustelupoliisien kautta. Hylkäyspäätöksen saaneille turvapaikanhakijoille saattaa koitua kotimaassa vaaraa, jos he ovat väärentäneet asiakirjoihinsa todisteita kotimaan uhkista ja vainosta (näistä usein vaaditaan todisteita turvapaikan korkean kynnyksen ylittämiseen) ja poliisit alkuperämaassa syyttävät heitä hallinnon vastaisesta retoriikasta turvapaikanhakuprosessin aikana. Myös se että turvapaikkahakemus hylätään aiheetta, voi olla riskitekijä palautusmaassa.

Eräällä tutkimusvierailullani Kongossa tutustuin tapaukseen, jossa Belgiasta karkotettu henkilö passitettiin Makalan vankilaan Kinshasassa, koska hänen turvapaikkahakemuksensa oli sisältänyt väärennettyjä asiakirjoja. Toinen kongolainen mies, Vincent, oli menettänyt pakolaisstatuksensa tehtyään rikoksen Kanadassa. Heti hänen palattuaan kotimaahansa häntä pidettiin sotilasvankilassa 55 päivää.

Olosuhteet olivat ankarat ja nöyryyttävät.

Eräs vapaaehtoisesti palannut joutui kahdeksi päiväksi Kongon tiedustelupalvelun maanalaiseen selliin. Useimmat tapaamistani Kongoon karkotetuista pyysivät ennen maahan saapumistaan perheenjäseniään solmimaan epävirallisia sopimuksia lentokenttäpoliisien kanssa, jotta he eivät joutuisi ongelmiin vaan takaisivat itselleen turvallisen kotiinpaluun. Sopimukset voivat maksaa 20–200 Yhdysvaltain dollaria. Ne, jotka eivät tällaisiin järjestelyihin pysty, voivat joutua poliisien mielivaltaisen käytöksen kohteeksi: esimerkiksi heidän matkatavaransa – usein se viimeinen omaisuus, mikä karkotetulla on jäljellä jopa kymmenen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen – saatetaan takavarikoida.

Robertin tapasin Kamerunissa New Bellin vankilassa vuonna 2013. Häntä ei ollut päästetty Turkkiin vaan hänet oli pysäytetty Istanbulin lentokentällä. Poliisit olivat päättäneet, että hänen matkustusasiakirjansa on väärennetty, tai ehkä ne olivat riittämättömät. Hän joutui palaamaan Kameruniin, missä hän päätyi kuukaudeksi vankilaan ennen kuin sai oikeuden päätöksen ja pääsi lopulta vapaaksi. Näissä vankiloissa vangit turvautuvat perheenjäseniinsä saadakseen terveydelle vaaratonta ruokaa.

Patja, jolla nukkua yönsä, pääsy wc:hen sekä vesi, jolla pestä itsensä tai vaatteensa, ovat kaikki lisäpalveluita, joista vankien täytyy maksaa perheidensä hankkimilla rahoilla.

Eurooppalaisten täytyy tietää, mitä karkotetuille ihmisille tapahtuu, jotta voimme paremmin arvioida karkotusten inhimillisiä kustannuksia, eurooppalaisten valtioiden poliittista vastuuta karkotuksen jälkeisistä riskeistä sekä karkotuspolitiikan ja -käytäntöjen yhteensopivuutta ihmisoikeuksien kanssa. Palauttamiskiellon periaatteen mukaan eurooppalaiset valtiot eivät saa palauttaa yksilöitä turvattomiin maihin.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3. artikla varjelee palauttamasta yksilöitä epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun. Raportit kidutuksesta, katoamisista ja kuolemista saattavat siis tarkoittaa, että monet karkotuspäätökset ovat ristiriidassa palauttamiskiellon periaatteen kanssa.

Myös kansainväliset ihmisoikeussopimukset pitäisi ottaa huomioon, kun Euroopan unionin jäsenvaltiot karkottavat turvapaikanhakijoita tai muita kolmannen maailman kansalaisia eurooppalaisten ja kansainvälisten sopimusten perusteella. Toteutuuko oikeus anoa turvapaikkaa, ja ovatko olosuhteet inhimilliset niille, jotka palautetaan EU:n alueelta Dublinin yleissopimuksen nojalla maihin, joihin he ovat ensimmäiseksi saapuneet, kuten Unkariin tai Bulgariaan? Toinen esimerkki tähän liittyen on EU:n ja Turkin välinen takaisinottosopimus, joka sallii Euroopan unionin palauttaa Turkkiin myös muita kuin Turkin kansalaisia.

Viime vuosikymmenen aikana Euroopan lainsäädännössä on ollut havaittavissa suun­ taus ulkoistaa maahanmuuton valvonta esimerkiksi juuri takaisinottosopimusten avulla maille, joista maahanmuuttajat ovat lähteneet.

Euroopassa pyritään myös saamaan lähtömaat osallistumaan rajavalvontaan. Jos muuttoliikkeen valvontaa ollaan siirtämässä maahanmuuttovaltioilta maastamuuttovaltioille, ihmisoikeuksiin kirjattu oikeus lähteä maasta on uhattuna. Kamerunin lisäksi Algeria, Egypti, Iran, Makedonia, Marokko, Pakistan, Senegal ja Tunisia näyttäisivät kriminalisoivan sääntöjenvastaisia maastamuuttohankkeita. Jotkut näistä maista allekirjoittivat takaisinottosopimuksia eurooppalaisten valtioiden kanssa juuri ennen näiden lakien säätämistä.

Euroopan valvontakäytännöt ovat tiukat, ja Robert asuu ja työskentelee nykyään Kuwaitissa. Vincent pelkää uutta tiedustelupoliisin yhteydenottoa Kinshasassa ja neuvottelee siksi maahanmuuttovälittäjien kanssa, jotta he auttaisivat häntä pääsemään Kongosta Eurooppaan. Florence menehtyi vuonna 2010. Hän ei saanut riittävää terveydenhuoltoa. Hänen nuorempien sisarustensa täytyi lopettaa koulunkäynti, ja nyt he käyvät töissä ansaitakseen rahaa.

Vain jos näemme vaivan ottaaksemme selvää ihmiskohtaloista Euroopan suljettujen ovien takana, voimme yhdessä käydä asiantuntevaa keskustelua siitä, millaista maahanmuuttopolitiikkaa todella haluamme ylläpitää.

Siksi otankin tämän kuvajournalistisen kirjan avosylin vastaan ja suosittelen sitä lämpimästi.

Jill Alpes Koordinaattori, Post-Deportation Monitoring Network Tutkimusneuvonantaja, Amnesty Internationalin Alankomaiden osasto Maahanmuuttotutkija, Amsterdamin Vrije Universiteit

11

Christiana Acheampong, nainen, valtiotieteiden maisteri, 33 Theophania, tytär, 8 Eliana, tytär, 4 Genesis, tytär, 2 Levy, poika, 2 Ghana → Norja → Australia → Suomi → Ghana

13

Christiana Acheampong

Vuosien taistelu on nyt ohi Jos saisin toivoa, söisin lautasellisen uusia ­perunoita ja lohta. Eikä reissumies juustosiivulla olisi pahitteeksi sekään.

Asuin Euroopassa 12 vuotta ja muutuin sisältä valkoiseksi. Välillä taisin olla suomalaisempi kuin suomalaiset itse.

Suomelta täällä olohuoneessakin näyttää.

Sohvan ostin Suomi Soffan alennusmyynneistä, kirjahylly on Ikeasta ja lelukorit Etolasta.

Elefanttikynttilänjalat löysin kirppikseltä.

Norsu symboloi vahvuutta, ja minä olen vahva nainen. Pahvioravan Eliana askarteli Käpylinnan päiväkodissa. Kaikki nämä huonekalut ja tavarat matkasivat merten halki Helsingistä Ghanaan, Accraan.

Kun karkotuspäätös tuli, lakkasin taistelemasta.

Aion olla rehellinen. En suostu olemaan uhri enkä itke silmät punaisena kohtaloani. Suhteeni Suomeen on ristiriitainen. Puhun ja toisinaan ajattelenkin suomeksi. Olen opiskellut suomalaisessa korkeakoulussa, ja minulla olisi maalle paljon annettavaa. Samaan aikaan olen loukkaantunut, että Suomi pakotti meidät lähtemään.

Lapsilleni karkotus on ollut sokki. He kaikki neljä syntyivät Suomessa eivätkä olleet koskaan käyneet ulkomailla. Vaikka karkotuksestamme on pian vuosi, Theophania ja Eliana kyselevät edelleen, milloin me menemme kotiin. He kertovat täällä uusille kavereilleen olevansa suomalaisia.

Aluksi yritin kärsivällisesti selittää lapsille, että muutimme tänne, koska minä halusin palata kotimaahani. Viime aikoina pinnani on palanut ja olen muutaman kerran karjaissut, että ettekö te tajua, eivät suomalaiset halua meitä sinne!

14

Ei minun ollut tarkoituskaan olla Suomessa lopunikääni. Olin 19-vuotias, kun sain Norjasta stipendin ja muutin Harstadiin opiskelemaan terveystieteitä. Vähän myöhemmin ghananaikainen ex-poikaystäväni Daniel sai opiskelupaikan Lahdesta ja tuli tapaamaan minua Norjaan.

Suhteemme lämpeni uudelleen, ja menimme naimisiin. Valmistuttuani Norjassa sosiaalityöntekijäksi muutin Australiaan, jossa työskentelin puoli vuotta vammaisten kodinhoitajana. Sitten tulin Lahteen. Minut oli hyväksytty Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekuntaan, maisteriohjelmaan, ja minulla oli sen perusteella suomalainen oleskelulupa.

En heti viihtynyt Suomessa. Norjassa olin itsenäinen sinkku, Lahdessa ummikko aviopuoliso, jolla ei ollut yhtään ystävää.

Me emme Danielin kanssa suunnitelleet lasta, mutta kun tulin raskaaksi, halusimme molemmat pitää vauvan. Eikö ole luonnollista, että 26-vuotias nainen haluaa perheen? Kaikilla suomalaisilla naisilla on siihen oikeus, ulkomaalaisen kohdalla se on kiikun kaakun.

Theophania oli vauva, kun muutimme Helsinkiin Malminkartanon opiskelija-asuntoon. Minulla oli kiire opiskella, ja Daniel jäi koti-isäksi. Hän on maailman paras isä. Hän muistaa antaa lääkkeet oikeaan aikaan, minä kun saatan unohtua lukemaan kirjaa. Uppouduin tutkimuskurssiin ja aloin suunnitella gradua Suomeen tulleiden afrikkalaisnaisten kotoutumisstrategioista.

Theophania oli kolme, kun huomasin olevani uudelleen raskaana. Toista lasta hoitaessani opinnot hidastuivat niin, etten saanut tarpeeksi opintopisteitä eikä maahanmuuttovirasto uusinut oleskelulupaani. Se oli aikamoinen järkytys.

Ghana → Norja → Australia → Suomi → Ghana

Meillä oli muitakin huolia. Daniel oli menettänyt oleskelulupansa aikaisemmin. En koskaan saanut tietää miksi. Tiedän, että poliisi epäili häntä ihmissalakuljetuksesta, ja kerran hänet vietiin tutkintavankeuteen ja kotimme tutkittiin läpikotaisin. Todisteita ei löytynyt. Poliisi ei ymmärtänyt, että Daniel auttoi ystäviään tulemaan Eurooppaan. Hän oli aikoinaan tehnyt minunkin stipendihakemukseni. Afrikassa nettiyhteys pätkii eikä ihmisillä ole euroopalaisia pankkitilejä, joilta maksaa pääsykoemaksuja. Jupakan jälkeen Danielin oleskelulupaa ei uusittu, mutta ei häntä karkotettukaan. Lopulta hän oli viisi vuotta maassa paperittomana. Aikaisemmin hän oli tehnyt yövuoroja Sinuhe-leipomossa, mutta työluvatta hän sai vain huonoja siivouskeikkoja, joista ei maksettu kunnon palkkaa. Suurin ongelmamme oli se, että Daniel oli perheemme elättäjä, mutta maahanmuuttoviranomaiset eivät ottaneet huomioon hänen tulojaan, koska hänellä ei ollut työlupaa.

Suomalainen ei taatusti ymmärrä, miten stressaavaa tuollainen on.

Danielin viimeinen keino oli anoa turvapaikkaa, vaikka arvasin, ettei sitä hänelle myönnettäisi.

Asuessamme Helsingissä kävimme usein Fredrikinkadun metodistikirkon messussa. Siellä eräs ystäväni sanoi, että Suomessa yhteiskunta tukee yksinhuoltajia. Hän neuvoi, että eroamalla Danielista pääsisin eroon myös omista oleskelulupahuolistani. Aloin uskoa siihen itsekin. Miten tyhmä olinkaan.

Niin minä ylipuhuin Danielin eroon. Hän ei olisi halunnut lähteä Suomesta, mutta totta kai hän kärsi lastensa ja minun surkeasta asemasta.

Päätimme yhdessä, että hän muuttaisi Gha-

naan. Sen jälkeen huomasin olevani kolmannen kerran raskaana. Daniel suuttui ja vaati aborttia.

Hän väitti, että suomalaiset eivät ikinä anna minun jäädä, jos saan vielä kolmannen lapsen.

Minusta oli törkeää edes ehdottaa sellaista.

Sinä yönä kun Danielin lento lähti, hän nousi hiljaa sängystä, otti laukkunsa ja poistui. Minua raivostutti, ettei hänellä ollut kanttia hyvästellä lapsia. Aamulla minä sain selittää Theophanialle ja Elianalle, mihin isä on kadonnut.

Ei ero meitä pelastanut. Kuukautta myöhemmin sain karkotuspäätöksen, koska meillä ei ollut tarpeeksi rahaa. Viranomaiset vaativat, että minulla tulisi olla kuukaudessa 500 euron ja kummallakin lapsella 450 euron verran tuloja, vuodessa siis yli 16 000 euroa. Olin juuri saanut kuulla odottavani kaksosia. Sen jälkeen elämä oli päivä kerrallaan sinnittelemistä.

Yhdysvalloissa syntynyt lapsi saa automaattisesti kansalaisuuden. Euroopassa on toisin. Suomen maahanmuuttoviranomaisten mielestä lapsillani ei ole Suomeen mitään siteitä. Niin he kirjoittivat päätöksessään. Eikö synnyinmaa, koko elämä Suomessa, suomen kieli ja kulttuuri muka ole siteitä?

Minne maahanmuuttoviranomaiset halusivat meidän tarkalleen lähtevän? Minulla ei ollut Ghanassa mitään. Daniel oli muuttanut veljensä luokse jonnekin murjuun, ja äitini asui Accran slummissa, jossa viemärijätteet valuvat pitkin katuja.

Mitä järkeä siinä oli? Miksen saisi jäädä Suomeen, hoitaa lopputyötäni loppuun, valmistua ja mennä töihin? Eikö minunlaisista akateemisista ammattilaisista juuri ole Suomessa pula? Jos olisin saanut oleskeluluvan vaikka

15

Christiana Acheampong

vuodeksi, olisin järjestänyt asiamme kuntoon.

En suostunut uskomaan, että tämä on lopullista.

Ajattelin vielä, että saisin uuden oleskeluluvan työn perusteella. Olin valmis vaikka siivoamaan ja valmistumisen jälkeen hakemaan töihin maahanmuutajanaisten asioita ajaviin kansalaisjärjestöihin tai pakolaisten vastaanottokeskuksiin.

Lakimieheni laati valituksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

”Miksi ette vain lähde”, hän tokaisi ja muistutti, ettei meillä ollut oikeutta olla Suomessa saamassa avustuksia. Tavallaan ymmärrän hänen kantansa. En minä mielelläni tukia nostanut. Mieluiten olisin mennyt töihin.

Keskustelut hänen kanssaan olivat väsytystaistelua, nöyryyttämistä, henkistä kidutusta.

Olen itsekin sosiaalityöntekijä ja voin sanoa, että se oli epäeettistä.

Päällisin puolin elämämme sujui. Muutimme Käpylään, lapset menivät Käpylinnan päiväkotiin, ja saimme edelleen käydä neuvolassa.

Järjestin lapsille syntymäpäiväjuhlia, leivoin suomalaistyyppisiä marsipaanikakkuja ja juttelin päiväkodista lapsia hakiessani muiden vanhempien kanssa niitä näitä. En koskaan kertonut tilanteestani ulkopuolisille. Kai minua hävetti. Uskottelin itselleni, että ehkä kaikki vielä kääntyy hyväksi. Jos onnistuisin lykkäämään karkotusta niin kauan, että Theophania aloittaisi koulun, ehkä sellainen olisi maahanmuuttovirastonkin mielestä riittävän vahva side.

Ilmoittauduin autokouluun. Suunnittelin hankkivani halvan koslan, jolla ajaisin ympäri pääkaupunkiseutua tekemässä mitä tahansa siivouskeikkoja, jotta saisin riittävästi tuloja.

Mutta ilman oleskelulupaa se ei onnistu.

Olin murtumispisteessä. Kaksoset itkivät yökaudet. Opinnot seisoivat. Kotimme oli sotkuinen, ja muutaman kerran romahdin keittiön lattialle itkemään. Minun olisi pitänyt pyytää apua.

Toivoakin oli. Theophania aloitti ensimmäisen luokan.

Seisoin Malmin Lidlissä. Oli pakko saada vaippoja ja maitoa, mutta rahani olivat taas loppu.

Soitin siltä seisomalta sosiaalityöntekijälleni, joka esitti, ettei tuntenut minua, ja sain kerrata koko elämäntarinani siellä maitohyllyjen välissä. ”Saat rahaa vielä kerran, jos lupaat lähteä.”

Silloin murruin ja myönnyin.

Daniel oli jättänyt meille säästöjä, ja niin kauan kuin niitä riitti, selvisin ilman muiden apua.

Mutta kaksosten synnyttyä oli pakko kääntyä sosiaalityöntekijän puoleen. Hän pisti meidät lujille.

16

Oli ulkomaalaispoliisin vuoro kertoa, että lähdemme joko pakolla poliisisaattueessa tai vapaaehtoisesti, jolloin saisimme lähtöavustuksen, rahaa. Niin minut pakotettiin lähtemään.

Soitin poliisilta saamaani puhelinnumeroon, jossa vastasi paluuohjelmista vastaavan International Organization of Migrationin virkailija.

Hän alkoi heti puhua vapaaehtoisesta kotiinpaluusta.

Suutuin. Sanoin, että käännyn heidän puoleensa vain luvatun rahan vuoksi, mutta lähtöni Suomesta ei ole vapaaehtoinen. Se on vain kahdesta vaihtoehdosta pienempi paha. Olen varma, että he käyttävät käsitettä vain oman omatuntonsa rauhoittamiseksi.

Oli surullista ja oli absurdia, että kun olin tilannut muuttokontin ja antanut periksi, Theophanian koulun rehtori löysi meille tukihenkilöitä.

Yhtenäiskoulun vanhempainyhdistyksen väki raivostui kuullessaan, mitä yhdelle oppilaalle oli tapahtumassa.

Ghana → Norja → Australia → Suomi → Ghana

He ottivat meidät samantien hoiviinsa ja sanoivat, ettei nyky-Suomessa yksinhuoltajaa voida kohdella näin. ”Kaikki kääntyy parhain päin”, he vakuuttelivat ja alkoivat soitella eri paikkoihin. Sormennapsautuksella he palauttivat umpeutuneen opiskeluoikeuteni. He alkoivat kerätä Theophaniaa hoitaneilta ammattilaisilta lausuntoja siitä, miten haitallista karkottaminen etenkin hänelle olisi.

Lasten kanssa me aloimme viettää aikaa käpyläläisissä puutaloissa. Ihailin ihmisten tehokkuutta: yksi teki ruokaa, toinen hoiti lapsiani, kolmas pesi pyykkejämme. Minut he istuttivat keittiönpöydän ääreen ja sanoivat, että minun tehtäväni on nyt tehdä tutkinto loppuun. Nämä kultaiset istuivat viereeni auttamaan.

Tuntemukseni vaihtelivat pilkahtavasta toivosta epäluuloon, mutta heidän katseistaan näin, että he oikeasti uskoivat voivansa estää lähtöni. He ovat tottuneet onnistumaan elämässä. He eivät tajunneet, että suomalaiset ovat eri asemassa kuin me muut.

Sitä paitsi IOM oli jo ostanut meille lentoliput. Ehtisinkö muka valmistua ennen sitä? ”Mitä jos te menisitte piiloon? Saisimme pelattua aikaa”, he ehdottivat.

Uuden luvan anominen olisi tarkoittanut ainakin puolen vuoden odottelua. Missä minä neljän lapsen kanssa muka olisin piilossa? ”Voisimme järjestää teille väliaikaisen kodin maaseudulta”, he jatkoivat.

Mutta uskoni suomalaiseen järjestelmään oli mennyt. Olin ponnistellut oleskelulupani puolesta jo viisi vuotta. Tiesin lukuisia muita ulkomaalaisia, jotka olivat hävinneet samanlaisen taistelun. Ei heitä sen jälkeen Suomessa enää näkynyt.

Ajattelin jättäväni Theophanian Suomeen yksin, antaisin adoptoitavaksi. Käpyläläiset vakuuttelivat, että meillä kaikilla olisi toivoa,

jos uutta oleskelulupaa haettaisiinkin lasten oikeuksiin vedoten. Theophania oli käynyt vuosia terapiassa, ja hänellä oli muutaman kuukauden kuluttua alkamassa tutkimukset oppimis- ja keskittymisongelmien selvittämiseksi. Eräs juristi arveli, että näitä seikkoja korostamalla meillä olisi toivoa saada jäädä Suomeen.

Mutta entä jos emme sittenkään saisi jäädä? Jos emme lähtisi IOM:n ostamalla lennolla, menettäisimme järjestön lähtöavustuksen, lähes 4 000 euroa. Jos joutuisimme myöhemmin lähtemään poliisisaattueessa, emme saisi rahaa ja olisimme Ghanassa tyhjän päällä. Olin jo alkanut ajatella, mitä kaikkea avustusrahalla Ghanassa saisi.

Ja niin minä tunsin itseni surkimukseksi ja petin käpyläläisten luottamuksen. Kyllä me nyt lähdemme, sanoin.

Käpyläläisten tuella ja myöhään venyneinä tunteina viimeistelin graduni. Kun vein sen valtiotieteelliseen tarkistettavaksi, tunsin itseni voittajaksi: opiskeluvuodet eivät sentään menneet hukkaan.

Tavallisesti yliopistosta valmistuneet ulkomaalaiset saavat oleskelulupaansa vuoden lisäaikaa työnhakua varten, mutta minun maahanmuuttovirasto ei antanut jäädä odottamaan gradun tarkistamista.

Se siitä sitten, ajattelin.

Viimeisten päivien aikana kokosin itseni. Päätin, etten palaa Ghanaan epäonnistujana vaan suoraselkäisenä ja tyylikkäänä. Kukaan ei saisi lentokentällä tietää, ettemme olleet matkalla omasta halustamme. Kävin laitattamassa hiukset ja kynnet Hakaniemen afrikkalaissalongissa.

Viimeisenä päivänä käpyläläiset järjestivät lämpimät läksiäiset. Ne pidettiin yhdessä olohuoneessa. Lapsille he antoivat lentomatkalle puuhareput, Theophania sai tabletin täynnä pelejä, ja minulle he antoivat hienoimman koskaan näkemäni Kalevalakorun. Lisäksi he

17

Christiana Acheampong

sujauttivat minulle kirjekuoren, johon he olivat keränneet pari tuhatta euroa. Kirkon väeltä sain toisen kuoren, 3 000 euroa.

Olen kiitollinen, ettei meidän tarvinnut matkustaa poliisisaattuessa. IOM oli varannut tavalliset liput tavalliselle British Airwaysin lennolle.

Koska kaksoset olivat alle kaksivuotiaita, lentoyhtiö vaati matkalle toisen aikuisen. IOM oli reilu ja antoi minun itse valita matkakumppanin. Se oli ystäväni Diana, jolle viikon ilmaismatka kotimaahan sopi hyvin.

Matka oli kamala. Genesis ei suostunut istumaan Dianan sylissä vaan huusi nousut ja laskut. Eliana oksensi päälleen ja saapui Accraan lentoyhtiön ylisuuressa t-paidassa. Minä olin tyhjä. En tuntenut mitään.

Veljeni oli meitä vastassa ja ajoi meidät pimeän Accran halki uudelle Kasoa Millenium City -nimiselle asuinalueelle. Tuijotin ihmeissäni kauniita amerikkalaishenkisiä, riveihin rakennettuja identtisiä omakotitaloja. Kun lähdin Ghanasta 12 vuotta sitten, näitä taloja ei ollut.

IOM:n avustuksen turvin veljeni oli vuokrannut niistä yhden meille. ”Ihan kuin Suomessa”, henkäisin keittiön ovella.

Siellä oli puukaapit.

Lattioilla oli kiiltävät laatat ja kolme makuuhuonetta, joista suurimmassa oli oma kylpyhuone. Ja mikä tärkeintä, asunnon edessä oli oma piha, jonne ei päässyt kukaan muu kuin me.

Aamulla iski Ghanan kuumuus. Sähkokatkos pysäytti kattotuulettimet, ja hikoilevat lapset itkivät jaloissani. Oli pakko ostaa generaattori.

Alkuun veli asui kanssamme ja kuskasi meitä autollaan, mutta minun oli ostettava osamaksulla oma auto. Kuoppateillä ei pärjää ilman nelivetoa. Rahat alkoivat valua käsistäni.

18

Daniel oli heti alusta asti lasten luona. Hänellä on työpaikka ja huone parin tunnin ajomatkan päästä Cape Coastin kaupungissa, mutta hän käy usein viikonloppuisin hoitamassa lapsia. He jumaloivat isäänsä ja haluaisivat tämän asuvan meidän kanssamme koko ajan. Ehkä Danielkin elätteli minun suhteen toiveita, mutta näiden kaikkien pettymysten jälkeen en voisi enää palata yhteen. Naapureiden silmissä me olemme perhe, mikä onkin hyvä, koska Ghanassa yksinhuoltajia ei arvosteta.

Olin varautunut sopeutumisongelmiin, mutta ensimmäinen puoli vuotta ylitti kaikki pelkoni.

Suomessa syntyneiden lasten vastustuskyky ei kestänyt Ghanan kuumuutta ja bakteereja. Vaikka Käpylän naiset olivat hankkineet lapsille rokotukset keltakuumetta, hepatiittia ja muita tarttuvia sairauksia vastaan, ei kestänyt kauan kun lapset alkoivat sairastella.

Ensimmäiseksi tulivat ihottumat. Lapset eivät kyenneet nukkumaan eivätkä pitämään vaatteita, he vain huusivat ja raapivat itseään.

Levy kärsi kuumuudesta. Vaikka vaihdoin hänen sänkyynsä märkiä kylmiä pyyhkeitä ja yritin rauhoitella, poika itki loputtomasti eikä antanut koskea itseensä.

Sitten Theophaniaan tarttui tauti. Pelkäsimme, että hän kuolee siihen. Veimme hänet sairaalaan, kun tytön kasvot olivat niin turvonneet, että silmät muurautuivat kiinni. Lääkkeet eivät tehonneet, ja lääkärit suunnittelivat leikkausta.

Vasta kun lääkärit lopulta keksivät, että kyseessä saattoi olla nielurisatulehdus, hoito alkoi tehota.

Genesiksen suu puolestaan tuntui mätänevän, ikenet olivat paksut, ja hän haisi kammottavalta.

Hän ei suostunut syömään eikä juomaan. Kiikutimme hänet sairaalaan, kun hän oli aivan veltto.

Tyttö parani, mutta emme saaneet koskaan tietää, mistä oli kysymys. Ghanalaislääkäreillä ei ole tapana selittää lapsen diagnoosia vanhemmille.

Ghana → Norja → Australia → Suomi → Ghana

Ghanassa valtio periaatteessa takaa jokaiselle terveydenhuollon, mutta vakuutuskortin saamiseksi on oltava suhteita. Setäni on valtiolla töissä, ja hän sai hankittua lapsillemme sellaiset, koska yksityisklinikoihin meillä ei olisi varaa.

Ghanassa ihmiset luulevat kaikkien karkotettujen olevan rikollisia. Siksi minun versioni on, että halusin palata rakentamaan omaa maatani.

Kukaan ei ole epäillyt paluumme syytä. Ihmiset pitävät minua menestyjänä: asun ylemmän keskiluokan omakotialueella, ajan kaupunkimaasturilla, ja minulla on kaksi eurooppalaista yliopistotutkintoa. Kun pysähdyn ostamaan tienvarsimyyjiltä meloneita, he eivät suostu laskemaan hintoja. Ei kukaan paikallinen arvaa, että asuntoni vuokra on maksettu palautusjärjestön tukirahalla eikä minulla ole aavistustakaan, millä maksan sen puolen vuoden.

Accrassa Theophania aloitti ghanalaisen koulun, jossa opetetaan englanniksi. Hän oppi nopeasti laskemaan sataan paikallisella twiin kielellä ja vaikutti vapautuneelta. Kun olimme olleet Ghanassa puoli vuotta, katsoin onnellista tyttöä ja olin valmis manaamaan suomalaisen ylidiagnosoivan koulukulttuurin maanrakoon.

Nyt vedän sanat takaisin. Suomalaiskoulussa oppilaat kävivät retkillä ja uimassa, harrastivat taideaineita ja liikuntaa. Siihen Theophanialla ei ole enää mahdollisuutta, koska Ghanassa oppitunnit perustuvat ulkoaoppimiseen. Vaikka täälläkin lapseen kajoaminen on laitonta, rehtori toivottaa lapset aamulla koulun portilla tervetulleeksi keppi kädessä. Samanlaisella kepillä luokanopettaja lyö lapsia, jos nämä käyttäytyvät huonosti – tai vastaavat väärin. Theophanialla on Suomessa todettu lukihäiriö ja keskittymisvaikeuksia.

Hän myös pelkää opettajaansa eli vastaa usein väärin. Jos voisin, ottaisin hänet kotiopetukseen, mutta sellaista ei Ghanassa sallita.

Mieluiten laittaisin hänet maan parhaimpaan Golden Avenue -yksityiskouluun, jossa opetusmenetelmät ja tietokoneetkin ovat ihan kuin Euroopassa, mutta lukukausi siellä maksaa yhdeltä lapselta 1 200 euroa. Lasten nykyinen koulu on keskikastia, maksan kahden lapsen koulusta ja kaksosten päivähoidosta yhteensä 370 euroa lukukaudessa.

Theophanialle olisi todellakin ollut parasta jäädä Suomeen.

Maisterin todistukseni on saapunut kuriirilla Ghanaan. Työnhaku ei kuitenkaan ole vielä tärpännyt. Ghanassa arvostetaan eurooppalaisia tutkintoja, mutta olen asunut koko aikuisikäni muualla enkä tunne oikeita ihmisiä. Ghanassa suhteet ovat kaiken a ja o.

Viime viikolla kuulin, että ympäristöministeriö kiinnostui hakemuksestani ja kutsui minut työhaastatteluun. Haen sieltä tutkijan paikkaa.

Uskon, että palasin Ghanaan hyvään aikaan.

Talous vetää, uusia keskiluokkaisia ostoskeskuksia aukeaa ja ihmiset ovat tiedostavampia kuin lähtiessäni.

Hiljattain televisiossa pyöri roskaamisen vastainen kampanja: Siinä hieno ghanalaisnainen viskeli pikkubussin ikkunasta roskia ulos, mistä kuski raivostui, pysäytti auton ja pakotti naisen noukkimaan jätteensä takaisin. Katsoin sitä hymyillen: kyllä, tämä on se Ghana, jonka eteen olen valmis tekemään töitä.

Ehkä vielä ostan tontin Accran ulkopuolelta metsän laidasta ja rakennutan oman talon. Tilaan sinne Vallila Interiorsin metsänvihreät verhot.

Niin paljon minussa yhä elää suomalainen luonnonkaipuu.

Olen hyvä peittelemään stressiä enkä ole tottunut puhumaan huolistani. Mutta sekin on mahdollista, että rahani vain loppuvat. Jos en kolmessa kuussa löydä töitä, meidän on lähdettävä täältä. Meillä ei ole muuta paikkaa kuin äitini koti Accran slummissa.

19

Acheampong

20

Ghana → Norja → Australia → Suomi → Ghana

21

Ghana → Norja → Australia → Suomi → Ghana

23