Unkari 2017 by Santtu Ahlman

LUONNOSSA MAAILMALLA XIV

SANTTU AHLMAN

UNKARIN BUDAPEST & KISKUNSÀG 14.–21.3.2017

UNKARI

UNKARIN BUDAPEST JA KISKUNSÀG 14.–21.3.2017 SANTTU AHLMAN

Budapest oli kummitellut lukuisten muiden kaupunkikohteiden tavoin mielessäni jo useamman vuoden, joten sain houkuteltua Minnan pienen budjetin reissulle viikoksi. Suostuttelu oli tuttuun tapaan noin 15 sekunnin keissi. Tavoitteena oli erityisesti Budapestin kulttuurikohteiden köhnäys sekä Kiskunságin kansallispuiston visiitti isotrapin ja aavikkohaukan toivossa. YÖTÄ VASTEN PESTIIN TI 14.3. Lähdimme Porista hitusen aamukymmenen jälkeen jurnuuttamaan Tampereen kautta Hämeenlinnaan, jossa poikkesimme pikaisesti Vaeltajankaupan putiikissa. Sieltä jatkoimme suoriltaan Pohjois-Haagaan Lauran luokse. Vedimme hitusen välipalaa ja vaihdoimme kuulumisia. Saimme samalla Lauran Forexissa vaihtamat massit ja kämpän avaimen paluuta varten. Hän hilpaisi puoli kolmelta kaverinsa luokse, mutta me jäimme vielä tunniksi ottamaan lunkisti ja nautiskelemaan telefuukkelin uskomattomasta tarjonnasta – MacGyveria, Hollywoodin luksustaloja, Matkaoppaita ja sitä rataa. Ah, miten oli taas eksoottista, kun edellisestä tv-hetkestä oli kulunut jo puoli vuotta (Luonnossa maailmalla XII). Varttia vaille neljä jatkoimme autolla Flyparkkiin iltapäiväruuhkassa, mutta meno oli silti joutuisaa. Romppeemme heitettiin parkissa heti autoon, ja jo parin minuutin jälkeen olimme bussissa matkalla kohti kakkosterminaalia. Onneksi samalle päivälle suunniteltu lentokentän maahenkilöstön lakko oli peruttu, joten lentojen peruuntumisen vaara jäi unhoon. Olimme jo hitusen neljän jälkeen lentokentällä, teimme lähtöselvityksen masiinalla, heitimme kapsäkit baggage droppiin ja könysimme alakertaan Burger Kingiin purilaisille. Jouduimme silti odottelemaan 2,5 tuntia lähtöä. Onneksi kone lähti ajallaan, tosin aika kiireellä, sillä edelliset matkustajat saatiin nippa nappa ulos, niin meidät lastattiin heti sisuksiin. Vajaan kahden tunnin siirtymä täydessä koneessa oli aika nopea sessio – olimmehan jo lentokentällä selvästi kauemmin. Budapestiin laskeuduimme klo 20.15 paikallista aikaa. Saimme laukut kohtalaisen nopeasti, ja hostimme János Pápai soitti samalla, että olemmeko jo perillä. Hän odotteli pihassa ja kuljetti meidät melko vähäliikenteisiä teitä pitkin IX-kaupunginosaan, josta meillä oli huoneisto varattu Airbnb:n kautta. Kämppä oli juuri sellainen kuin mitä sivusto oli kertonut, eli juuri soppeli viikon elämiseen.

Népliget-puiston murattikasvustoja.

Lähdimme melko lailla heti lähimpään Tescoon pimeitä ja aika epämääräisen oloisia kujia pitkin. Samalla mustarastas nasahti ensimmäiseksi Unkarin pinnaksi. Ostimme pienestä kaupasta kassillisen perustykötarpeita iltapalaksi ja aamupalaksi. Setti maksoi vain 12 euroa, joten hintataso oli todellakin edullinen versus Suomi. Hyvä niin. Ehdimme vielä vetää tuhdin iltapalan kämpillä, kunnes menimme unten maille yhdentoista huitteilla. TUNTUMAN HAKEMISTA KE 15.3. Nukuimme molemmat jälleen jostain tuntemattomasta syystä heräillen. Minna tosin kertoi aamulla, että joku luukutti naapurissa musiikkia kohtalaisen kovaa puoli kolmelta yöllä. Heräsimme lopulta seitsemän aikaan ja kömmimme jonkin ajan päästä aamupuu- Pyhän Tapanin kirkko. hiin. Unta olisi ollut mukava vielä jatkaa, mutta kun ei sitä enää löytynyt, niin no can do. Aamu oli valjennut jo kuudelta puolipilvisenä ja mustarastaan laulun värittämänä. Takapihalta avautui rakennustyömaanäkymä, josta plokkasin myös puluja, varpusia ja viherpeipon reissupinnoihin. Päätimme lähteä retkitamineiden kera lähimmälle metroasemalle pitkien kalsonkien ja useamman paidan kanssa, sillä yöllä oli vain aste lämmintä, eikä keli ollut vielä paljoakaan sitä lämpimämpi. Ostimme 72 tunnin matkustustiketit, jotka sopivat kaikkiin julkisiin härveleihin. Seitsemän päivän pilettiä ei ollutkaan tarjolla ennakkotiedoista poiketen. Hintaa oli nyt noin 15 euroa per nuppi. Syöksyimme alas metrotunneliin supernopeita liukuportaita pitkin ja ihmettelimme hauskanpunaisia pylväitä. Hyppäsimme ensimmäiseen metroon, joka kuljetti meidät vain yhden pysäkin kaakkoon. Nousimme maanpinnalle ja hakeuduimme Orczy-kert -puistoon, mutta se olikin aidattu, eikä raoista nähnyt vedessä yhtään vesilintuja. Paikka oli siis nopeasti tsekattu. Niinpä tallustimme hyvin hiljaisia katuja hieman kauemmas huomattavasti suurempaan Népliget-puistoon. Yleisilme hieman laitakaupungin alueella oli aika ränsistynyt, mutta jollain tavalla viihtyisä siitä huolimatta. Itse puistossa ei ollut vielä juurikaan mitään kukkivia kasveja, tosin Minna plokkasi joitain orvokkeja ja minä loisivia mistelipensaita puiden latvustoista. Puistoplataaneita oli runsaasti, mutta muuten puiden määritys oli talviasussa hitusen kinkkistä. Linturintamalla rupesi satelemaan lajistoa: europaeus-pyrstötiainen, punarinta, useita caesia-pähkinänakkeleita, käpytikkoja ja perustinttejä. Monet niistä hyödyntivät paria ruokintapaikkaa. Mukavin havainto oli kuitenkin vihertikkakoiraan näkeminen hyvin läheltä – tyyppi kaivoi pokerina pesäkoloaan vain muutamien metrien päässä. Puistovisiitti oli hyvä päivänavaus. Palasimme metrolla hemboon, vaihdoimme vaatetusta ja jätin kiikarit veke, kunnes jatkoimme hyvin pian uudelleen metroasemalle. Tällä kertaa suuntana oli keskusta. Hakeuduimme Pyhän Tapanin kirkon lähimmälle pysäkille

ja etsimme lounaspaikan, joka löytyi tällä kertaa turkkilaisravintelin muodossa. Minä vedin kanaperunavegesettiä, Minna kanaa ja riisiä. Tarjolla oli paljon muutakin. Kaksi isoa satsia ja yksi juoma maksoivat yhteensä noin seitsemän euroa, mikä oli kyllä mahtijuttu – todella edullista ja vieläpä hyvää! Tankkauksen jälkeen painelimme kirkkoon inekseen. Tutustuimme ensin itse kirkon sisätiloihin, jotka olivat toki kovin hehkeät ja täynnä kruusailuja sekä punaisia marmoripylväitä sun muuta. Olimme kuitenkin nähneet aika paljon hulppeita kirkkoja puolentoista vuoden sisällä, joten kohde ei sikäli ollut mitenkään supersäväyttävä, etenkään Vatikaanin Pietarinkirkon ja Wienin Pyhän Tapanin tuomiokirkon jälkeen. Mutta oli se toki mahtava pytinki. Poikkesimme myös yhdessä huoneessa, jossa oli ikään kuin alttari Holy Right

Handille – aika hullua puuhaa palvoa kaverin kättä... Kyseessä oli siis itse Tapanin muumioitunut käsi. Maksoimme tiketit sekä treasuryyn että tornihissiin. Kävimme ensin hissillä pykälää ylempänä ihmettelemässä kirkon pienoismallia sekä lukuisia pyhäinaarteita, jotka olivat erikoisia. Erityisesti kokoontaitettava valtikka kuljetuslaukun kera oli mielenkiintoinen. Lopuksi menimme vielä kahdella hissillä näköalatasanteelle, josta aukesi makea näkymä kaikkialle Budapestin ylle. Erityisesti Tonavan rannassa siintänyt parlamenttitalo oli uskomattoman hieno. Ylhäällä puhalsi kuitenkin todella rapea ja läpitunkeva tuuli, joten emme olleet ihailuhommissa kovin kauaa. Kello oli hieman yli yhden, ja huomasimme jossain kyltin oopperatalon opastuskierroksista klo 14, 15 ja 16. Koska rakennusta pidetään yhtenä must-kohteena vieMinna kaakaokuorrutteen kera. railla, niin käpytimme suoriltaan sinne kysymään tilannetta. Paikalla selvisi, että kierroksia onkin vain klo 15 ja 16, mutta ostimme heti tiketit kello kolmen kierrokselle, samoin minulle valokuvausluvan ja molemmille minikonserttilipun. Koko satsi maksoi yhteensä noin 30 euroa. Meille jäi reilut puolitoista tuntia aikaa, joten jatkoimme Vapaudenaukiolle, jonka laitaille näimme hyvin erikoisen postisäästöpankkirakennuksen seinän kattosysteemien kera. Itse puistoaukiota reunustivat useat hehkeät kivitalot, joista etenkin Magyar Television oli todella massiivinen. Molemmilla oli hitusen vilpoinen kelistä johtuen, joten etsimme jonkin aikaa paikkaa, josta löytäisi kuumaa kaakaota. Sen löytäminen oli yllättävän työläs projekti, kunnes hoksasimme donitsikaupan, jossa oli melkoinen kirjo erilaisia leivoksia Minion-donitseista lähtien. Ostimme pari lämmintä kaakaota sekä molemmille leivokset. Sisällä ei ollut enää

Juutalaisvainon muistomerkki.

pöytätilaa, joten menimme ulkopuolelle. Olin juuri laskemassa tarjotinta matalalle sohvapöydälle, kun toinen kaakaolasi päätti hypätä suoraan asfaltille ja räjähtää tuhannen päreiksi ja etenkin Minnan farkkuihin. Enpä olisi ikinä voinut uskoa, että kaakoa voi levitä yhtä laajalle – kaksi sohvaa, kaksi pöytää, reppu, kaksi tarjotinta ja tietysti Minnan farkut. Kaakaota oli kaikkialla! Paitsi meikäläisen päällä, sillä löysin vain kolme millin-parin pisaraa housuistani. Uskomatonta tohelointia meikämannelta, mutta vahinkoja sattuu. Hinkkasimme kaakaota parikymmentä minuuttia pois Minnan vaatteista ja muista systeemeistä. Housut jäivät kohtalaisen ruskeaksi ja märäksi... No, ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Kävelimme Tonavan rantaan ja totesimme maisemat olevan erittäin jeppistä jee. Samalla huomasimme, että useita jokilaivoja seilasi menemään tuon tuosta. Ne pitäisi koeajaa ilman muuta. Jatkoimme pohjoiseen ja näimme Kengät Tonavan rannalla -teoksen – tyly juutalaisvihan muistomerkki. Ehdimme vain nähdä hieman upean parlamenttitalon toisesta päädystä, kun jouduimme jo palaamaan oopperatalolle, johon ennätimme juuri sopivasti. Onneksi Minnan housut näyttivät kuivuttuaan inhimilliselle, kun meidät jaettiin kielten mukaan ryhmiin. Useat eri ryhmät lähtivät sitten eri puolelle tutustumaan rakennukseen. Kolme varttia olivat hetkessä ohi, kun näimme superhulppeita portaikkoja, Sissin huoneen ja ennen kaikkea itse näyttämön ja katsomot. Kertaallisen hieno näky. Onneksi sain paukuttaa luvan turvin valokuvia. Lopuksi meille tarjoiltiin portaikossa reilun viiden minuutin oopperaesitys yhden mekkonaisen toimesta. Aika vakuuttavaa performanssia kaikkiaan. Erittäin suositeltava keikka! Kello oli viisi ja hiuko alkoi iskeä hiljalleen. Jatkoimme kuitenkin metrolla pari pysäkkiä kaueammas terrorintalolle, joka on juutalaisvainojen museo, täynnä erilaista aiheeseen liittyvää dokumenttia. Ulko-ovella oli pitkä jono, jota ihmettelimme. Meinasimme jo jatkaa matkaa, mutta pääsimme melko pian sisään. Liput olisivat maksaneet yhteensä noin 14 euroa, mutta saimme ne ilmaiseksi, sillä oli kansallispäivä, joka on juhla ja kaikki museot päästivät sisään ilmaiseksi. Tätä emme olleet hoksanneet. Samalla selvisi miksi niin paljon kauppoja ja ravintoloita oli kiinni koko päivän. Kiersimme kaikki näyttelyt useassa kerroksessa aika jouhevaan tahtiin suuressa väkijoukossa. Huoneet olivat hyvin toteutettu ja erilaisia video- ja audiopätkiä olisi ollut tarjolla kymmenittäin. Me emme kuitenkaan ottaneet audioguide-systeemiä, joten emme tietysti ymmärtäneet läheskään kaikkien sisältöä. Toinen maailmansota on tosin sen verran tuttu erilaisista dokkareista, että aika paljon oli jo asioita, jotka olivat tiedossa. Paikalla oli paljon muistomerkkejä uhreista. Kellarissa oli tylyjä kidustussellejä hirttopuuhuoneesta lähtien. Aika sykähdyttävää nähdä paikat.

Oopperatalon muhkea näyttämö ja katsomo.

Aurinko rupesi jo tippumaan koko ajan alemmas, kun jatkoimme metrolla Deák Ferenc ter -asemalle. Nousimme ylös ravintolan toivossa. Näimmekin heti maailmanpyörän aivan hollilla, ja ihmeen kaupalla sain suostuteltua Minnan kyytiin, vaikka olin varma, että diiliä ei synny. Kumpikaan ei ollut koskaan ollut mokomassa ja liput maksoivat vain kahdeksan euroa per lärvi, joten oli hienoa päästä kahdestaan omaan vaunuun. Ensimmäinen kieppi ylhäällä oli kieltämäti hetken semispooky ja Minna piteli hanskoja nassun edessä koko ajan. Toinen ei tuntunut enää missään. Näkymät olivat hienoa ylhäältä, joskin keskityimme pitkälti surkeiden selfie-kuvien napsimiseen. Neljän kierroksen jälkeen homma oli purkissa. Onneksi löysimme pian bistron Pyhän Tapanin kirkon läheltä. Tilasimme unkarilaista ruokaa – minulle pari lihanyyttiä perunoiden ja salaatin kera ja Minnalle vastaavaa kanavartaiden kanssa. Molemmat satsit olivat todella hyviä. Poikkesimme vielä kaupassa hakemassa juustoa ja laten, kunnes jatkoimme takaisin Klinikákin metroase- Terrorintalon muistomerkkejä. malle ja sieltä edelleen kävellen majapaikkaan. Kello oli 19.05, kun olimme perillä, joten päivä oli aika pitkä ja jalat kulahtaneet asfalttimarssista sen mukaisesti.

Holokaustin muistomerkkejä on paljon Budapestissä.

Innokas maailmanpyöräilijä.

Maailmanpyörä on keskeisellä paikalla.

Iltasella Minna pesi farkkuja nyrkkipyykissä, minä kirjoittelin ja suunnittelin seuraavan päivän ohjelmaa. Maate menimme kympiltä.

Perussettiä.

BUDAN PUOLEN MENOJA TO 16.3. Nukuimme onneksi hyvät yöunet, eikä minulla riittänyt unta enää puoli seitsemän jälkeen. Minnalla puolestaan riitti. Emme nousseet kovin ärhäkästi ylös, sillä lähdimme liikenteeseen tamineiston kera vasta puoli yhdeksän jälkeen. Tarkoituksenamme oli painella Budan puolelle siten, että menisimme ensin metrolla Kossuth Lajosin asemalle ja sieltä edelleen jokilautalla toiselle puolelle Varkert Bazariin. Huomasimme kuitenkin, että Kossuth Lajosin metroasema oli suljettu, joten systeemit kusivat. Palasimme näin ollen Deák Ferenc terin asemalle, josta jatkoimme Vörösmarty terin asemalle. Sieltä puolestaan nousimme ulkoilmaan ja kävelimme Tonavan rantaan sekä edelleen hehkeää Ketjusiltaa pitkin toiselle rannalle. Muuten oli mahtava fiilis, mutta meikäläisen oikea Vanha funikulaari. nilkka äityi edellispäivänä aika tavalla. On se kumma, kun sitä ruho kestää kaikenmaailman sulkapallomätöt ja remppapuuhat ja koko päivän maastotyöt, mutta kun pistetään päiväksi jeppe asfaltille, niin jo on joka kerta paikat sökönä. Jalka ei toipunutkaan yöllä, vaan jouduin jo sillalla vetämään vähän niinkuin hampaat irvessä eteenpäin. Damn, huonolta näytti. Budan puolen rannalla maksoimme yhteensä kahdeksan euron tiketit vanhaan funikulaariin, joka oli jotenkin superhieno. Nousimme siis pienellä ja hyvin vanhalla junahissillä mäkeä ylös. Maisemat komistuivat koko ajan. Ylhäällä hakeuduimme päivystämään hulppeita maisemia Pestin puolelle ja leppuuttamaan meikäläisen koipea. Minna halusi heti auttaa nilkkahieronnalla, mikä auttoi kyllä. Paikalla parveili melkoisesti turisteja, etenkin aasialaisia ja kouluryhmiä, joista osa oli italialaisia. Ihmettelimme kotvan kuninkaallisen palatsin jyhkeää olemusta, mutta emme kuitenkaan menneet sisälle, sillä rakennuksessa on vain museoita. Nähtävää riitti muutenkin. Palasimme funikulaaripaikalle ja hoksasimme, että hollilla oli presidentin asunto, jonka kaikilla ovilla ja nurkilla oli vartijoita. Jatkoimme hiljalleen tallustaen vanhaakaupunkia luoteeseen. Aurinko paistoi ja lämpötila oli selvästi mukavampi kuin edellispäivänä, vaikka se oli periaatteessa sama 14 astetta. Tuuli oli kuitenkin välillä melko kova ja kylmä. Osuimme ikään kuin randomilla Budan luolaston sisäänkäynnin luokse. Olin lukenut paikasta, joten päätimme lähteä könyämään sisälle. Lippukassa oli varsin syvällä luolassa. Maksoimme 5 000 forintin yhteishinnan ja lähdimme kiertämään kilometrin pituista lenkkiä, joka olikin melkoinen elämys. Käsin Tonavan ylittävä Ketjusilta.

Näkymä funikulaarista Tonavan suuntaan.

Kuninkaallista palatsia.

kaivettuja luolia oli huomattavan paljon ja sokkelo oli hankalasti hahmotettavissa, vaikka seinillä oli opastenuolia. Tunnelma oli hyvin pimeä, sillä valaistus oli heikko, eikä kaikkia kohtia ollut valaistu ollenkaan. Sisuksissa oli vahanukkekokoelmia erilaisten kaltereiden takana klassisen musiikin kera. Fiilis oli todella horror, ainakin jos on kauhuleffoja harrastanut – odottelin koko ajan, että joku nukke avaa silmänsä ja meikäläinen luikkii pakoon.

Tylyintä oli käydä Draculan luolassa, jossa kuului todella synkkää musiikkia, valoa ei juuri ollut ja sumua leijaili kaikkialla. Pelkäsimme oikeasti; onnistuimme eläytymään systeemiin. Olin aivan tohkeissani koko paketista, Minna kenties vähän vähemmän... Tarinan mukaan kreivi Dracula vangittiin Romanian puolella Transilvaniassa ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen nimenomaan kyseisiin luoliin. Muuten luolia on käytetty muun muassa kidutukseen, viinikellarina ja sotasuojana. Oli miten oli, niin ehdottoman hieno kokemus.

Luolareissun jälkeen jatkoimme Matteuksen kirkon luokse, joka on huikea laitos. Harmillisesti sisäänpääsy ei ollut ilmaista, vaan jouduimme maksamaan viiden euron tiketit per nuppi, mikä tuntui kummalliselle rahastukselle. Yleensä lähes kaikkiin kirkkoihin pääsee ilmaiseksi, mutta sitten joku näkötorni tai treasury on maksullinen. Sisältä kirkko oli kyllä hienon näköinen lämpimien sävyjen vuoksi. Kiersimme koko lystin kouluryhmiä väistellen. Samassa pihapiirissä oli myös kalastajabastioni, johon emme ostaneet lippua, emmekä myöskään kirkon torniin. Olisi ollut aika kallis setti. Näimme kuitenkin pihassa ruttopylvään. Kaikki rakennukset olivat jotenkin hämmentävän uudenkarhean näköisiä. Meitä rupesi jo hitusen hiukomaan, mutta emme löytäneet mieleistä (lue: edullista) paikkaa hollilta, joten päätimme lähteä bussilla alas joen rantaan, sillä koipeni oli koko ajan heikommassa hapessa. Jouduimme hetken arpomaan bussireittejä, mutta homma oli pian kuitenkin selvillä. Tosin jäimme kertaalleen väärässä kohdassa pois, mutta hyppäsimme heti seuraavan dösän sisään.

Päädyimme ketjusillan toiseen päähän juuri samaan paikkaan, josta funikulaari lähtee ylös. Sieltä jatkoimme ratikalla joenrantaa pitkin pohjoiseen Batthyany terin asemalle, josta meidän piti lähteä Margitinsaarelle jokilautalla. Aikataulu näytti kuitenkin yli puolen tunnin odotusta, eikä ruokapaikasta saarella ollut tietoa. Niinpä hyppäsimmekin lautan kyytin, joka korvasi Bathyany terin ja suljetun Kossuth Lajos terin metropätkän. Tuokion odottelun jälkeen olimme ikuistaneet parlamenttitalon komeasti joelta käsin ja olimme Pestin puolella tutussa miljöössä. Itse joella näimme vain naurulokkeja ja yhden merimetson. Etsimme ruokapaikkaa, mutta haahuilut johdattivat meidät lopulta edellispäiväiseen Yalya-ravintolaan, jossa vedimme taas yhteishintaan seitsemällä eurolla tosi hyvät turkkilaispöperöt. Jeh, Minnan nuutuminen muuttuikin ähkyyntymiseksi. Koska Margitinsaari siinsi yhä silmissämme, jatkoimme lähimmälle metroasemalle ja sieltä Nyugati Palyaudvarin asemalle. Olimme ostaneet tovia aiemmin leivokset, joten kävelimme läheiseen Spariin hankkimaan lattea ja Minnalle puolen litran tonkan kaakaota – kun ei pienempääkään ollut. Poikkesimme vielä katselemaan toisella puolella tietä olevaa hienoa ja vanhaa juna-asemaa, jossa junat eivät olleet raitiovaunujen ja metrojen tavoin kovin uudenkarheita. Seuraavaksi hyppäsimme ratikkaan, josta pomppasimme ulos Margitinsillan stopilla. Istahdimme toviksi nautiskelemaan leivokset ja juomat sekä lepuuttamaan jalkoja. Tonavassa lipui kymmenien naurulokkien parvia, mutta mitään muuta lokkia ei ollut joukossa. Muuten näimme uudeksi reissupinnaksi kottaraisen. Hämmästelimme myös kolmen naisen porukkaa, joka lähti karkuun vierellä kiehnännyttä varista. Nauroimme heille, kun varis tuli meidän jalkojen juureen. Siitä ei ollut mitään haittaa, mutta hetken kuluttua se lensi suoraan erään lenkkeilijän repun päälle. Jantteri säikähti hitusen, tosin niin olisin minäkin säikähtänyt. Kävelimme hissukseen saarta pohjoiseen ja ihailimme erityisesti jättikokoisia puistoplataaneja. Kaikki olivat vielä talviasussa, mutta silmuja oli jo nähtävillä ja joidenkin puiden lehdet olivat jo näkyvissä. Kasvipuolelta näimme kukassa muutamia kaunokaisia, yhden käenrieskan, puistolumikelloja ja hienon kasvuston italiantalventähtiä. Lintupuolelta näimme lähinnä pähkinänakkeleita, joita oli runsaasti ja osa ruokki poikasia jo pesiinsä. Laji pesii näemmä myös pöntöissä, mitä en tiennyt. Paikalla oli myös eläintarha / eläinpelastustsydeemi, jossa oli häkeissä muun muassa keisarikotka, merikotka, nippu hiirihaukkoja ja paljon muita. Myös kattohaikaroita oli useita sekä ihan perustarhalajeja, kuten mandariini- ja morsiosorsia, riikinkukkoja ja aivan skitsoja kanoja eriskummallisine afroineen. Kertaallisen mahtava parlamenttitalo.

Minna Margitinsaarella.

Puistolumikelloja.

Saarella oli paljon pihatöitä meneillään ja siitä jäi hitusen sekava vaikutelma. Pohjoisosassa poikkesimme vielä japanilaiseen puutarhaan, jossa Minna fotaili kuola suusta valuen kukkivia jouluruusuja. Suunnistimme lopulta lähimmälle bussipysäkille, josta pääsimme Arpad Hidin metroasemalle. Onneksemme se oli saman kolmoslinjan varrella, jota pitkin pääsimme Klinikákin pysäkille saakka. Kävelimme suoriltaan Tescoon ostamaan illallistarpeita; kassillinen maksoi 17 euroa. Kämpillä olimme hieman viiden jälkeen. Päivä oli pulkassa ja koipi pääsi lepäämään. Loppuillan aikana rentouduimme ja tutkiskelimme pitkään kahden seuraavan päivän kohteita, sillä lauantaille luvattiin sadetta koko päiväksi. Minna kokkasi meille pastabolognesea ja minä kirjoittelin päivän epistolat. Nukkumaan kömmimme kymmeneltä.

Italiantalventähtiä.

Kerepesi Temeto -hautausmaan ”muurihautoja”.

MINNA SALO

HAUTUUMAA JA PARLAMENTTITALO PE 17.3. Heräsin sikeiden yöunien päätteeksi puoli seitsemältä, mutta aamutoimet olivat jälleen sen verran vetelät, että läksimme liikenteeseen vasta yhdeksän nurkilla. Keli oli pitkälti edellispäivän kaltainen, mutta ennuste lupasi puolen päivän jälkeen paljon pilviä, joten Minna varustautui talvitakilla. Navigoimme lähimmän metroaseman kautta Kalvin terin asemalle ja sieltä toisella metrolla Keletin asemalle, jossa nousimme ulkoilmaan hulppean juna-aseman juurelta. Poikkesimme heti sisuksiin ihmettelemään isoa ja vanhaa kompleksia, kunnes jatkoimme kävellen läheiselle hautausmaalle. Kyseessä oli siis Kerepesi Temeto, joka on kaupungin suurin hautausmaa. Ajatuksena oli hieman lintuilla ja valokuvailla, mutta suuri alue olikin erilainen mitä ajattelimme; alkuosa oli hyvin avoin ja puistomainen, eikä esimerkiksi puustoa ollut kovin paljoa. Niinpä lintujakin oli hyvin vähän. Kokonaisuus oli kuitenkin viehkeä, sillä haudat olivat erikoisia monumentteja ja osa niistä oli ”muurihautoja”. Erilaisia rakennuksia oli varsin paljon. Itäosassa oli enemmän luonnontilaisen oloista pöpelikköä, jossa oli murattikasvustojen valtaamia vanhoja hautakiviä. Uusiksi reissupinnoiksi nasahti pari hippiäistä, muutama mustapääkerttu, tiltaltti, peukaloinen ja kivana yllärinä ilmaan ponkaissut lehtokurppa. Kasvipuolelta näimme muun muassa käenrieskoja, orvokkeja ja jotain kynsimöä. Lämpötila oli yllättävän lämmin, mutta harmillisesti koipeni kränäsi koko ajan. Noin puolentoista tunnin haahuilujen jälkeen palasimme Keletin asemalle ja jatkoimme Deák Ferenc terin asemalle, josta nousimme ylös. Kiertelimme jonkin aikaa katuja ristiin rastiin, mutta valuimme kuitenkin hiljalleen parlamenttitalon suuntaan. Pian löysimme soppelin ravintolan nimeltänsä Racio Gastro Vendeglato, joka tarjoili Santos lepuuttamassa koipea.

unkarilaista sapuskaa. Minä vedin jotain suurimoa tomaatti-makkarasetin kera ja Minna jonkin kääryleen kastikkeella höystettynä. Minnan satsi oli kuulemma tosi hyvä, mutta meikäläisen aika perustavaraa. Homemade lemonade oli kuitenkin erittäin jeppistä jee. Lounaan jälkeen poikkesimme ensimmäisessä leipomossa hakemassa jälkkärit ja Sparissa latteilemassa, kun huomasimme, että olimmekin jo parlamenttitalon lähellä. Menimme puiston penkille vetämään jälkiruoat lämpimässä auringonpaisteessa – pärjäsin jopa ilman takkia, mikä oli mukavaa. Kuvasimme myös läheisen museorakennuksen ja näimme, kun vahdit vetivät jotain performanssia ja ravasivat pihan lippua ympäri. Kello yhdeksi käpytimme parlamenttitalon visitor centeriin, jossa oli turvatarkastus ennen kuin varaamamme opastuskierros alkoi. Liput olivat vain noin seitsemän euroa, kun taas jotkut retkijärjestäjät nyhtävät visiitistä jopa 35 euroa, vaikka ohjelma on täysin sama. Meidät jaettiin englannin- ja saksankielisiin ryhmiin ja saimme audiolaitteet, mikä helpotti kuulemista.

Kansatieteellinen museo.

Vartija lipun luona.

Puolen tunnin kierros meni nopeasti, mutta se oli kyllä todella antoisa. Näimme muun muassa pääportaikon, parlamenttihuoneen ja kuninkaan kruunun, jota vartioi neljä sälliä. Kaikkialla muualla sai valokuvata, mutta kruunuhuoneessa se oli tiukasti kielletty. Kyseinen huone oli häkellyttävän hieno kupolin, useiden veistosten ja koristelujen ansiosta. Ei voi käsittää. Muutenkin koko paikka oli uskomaton sekä sisältä että ulkoa, onhan kyseessä maailman kolmanneksi suurin parlamenttitalo Bukarestin ja Buenos Airesin jälkeen. Kaikkialla oli koristeluja ja jopa numeroituja sikaritelineitä sekä paljon marmoria. Pytinki valmistui vuonna 1902 vain 17 vuoden urakoinnin tuloksena, mikä tuntuu häkellyttävän lyhyelle ajalle, kun ottaa huomioon millaisesta taidonnäytteestä on kyse. Erikoista on, että lämmitysjärjestelmäksi rakennettiin muinoin höyrylämpö, joka on edelleen toiminnassa pienin päivityksin. Opastuskierros on todella suositeltava paketti. Meille jäi vielä aikaa haahuilla pitkin kaupunkia, joten poikkesimme kauppaan hakemaan hitusen välipalaa ja kävelimme Vapaudenaukiolle eväitä nauttimaan. Aurinko porotti edelleen lämpimänä ja koipeni oli heikossa hapessa paikallaan seisomisesta parlamenttitalossa. Damn.

Yksi parlamenttitalon lukuisista sikaritelineistä.

Jatkoimme vielä lähimmälle metroasemalle, ja yhden vaihdon ja pysäkin turvin olimme Astoariassa. Tarkoituksenamme oli vielä käydä Euroopan suurimmassa synagogassa, sillä kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt juutalaisten pyhätössä. Jouduimme kuitenkin venyttämään melkoisesti lompakkoa, sillä pääsymaksu oli peräti lähes 14 euroa per nuppi – aika törkeää rahastusta, mutta emme vetäytyneet hommasta. Eipähän tarvitse sitten jatkossa pienemmissä (ainakaan maksullisissa) käydä. Portilla oli turvatarkastus, jossa kävelimme läpivalaistuksesta ja laukut tsekattiin. Itse sisus oli kyllä hitusen ”normikirkosta” – mikä se normikirkko sitten onkaan – poikkeava, mutta ei mitenkään merkittävästi. Joka puolella oli daavidintähtiä ja miehille annettiin pahvisen kipat peittämään päätä. Onneksi Minnalla oli lainata pinni, sillä mokoma ei pysynyt yhtään kaalin päällä, varsinkaan kun fotailin. Kuuntelimme hetken englanninkielistä opastusta, mutta paikka oli melko nopeasti nähty. Jatkoimme vielä oppaan mukana sisäpihalle, jossa oli tuhansia juutalaisten hautoja ja muistomerkkejä. Tylyä toisen maailmansodan meininkiä. Kello oli lähemmäs neljä ja päivä meidän osalta pulkassa. Painelimme metrolla takaisin hemboasemalle, poikkesimme kaupassa ja huilimme loppuillan. Tietysti suunnittelimme tarkkaan seuraavan päivän ohjelman ja reitit, sillä luvassa olisi ensimmäinen sadepäivä, mikä vaikutti aika paljon vaihtoehtoihin. Aloimme koisia klo 23.00.

The Weeping Willow -muistoteos.

Jokaisessa lehdessä on holokaustin muistomerkkejä.

LUOLARUNDI LA 18.3. Heräsin jo seitsemältä ja rupesin taas lueskelemaan, kunnes kännyt pirisivät klo 7.45 ja nousimme ylös. Vettä losotti ulkona, kun lähdimme liikenteeseen puoli yhdeksältä. Painelimme metrolla Bathyány tériin, kunhan ostimme ensin päivälle kulkutiketin. Harmillisesti tarjolla olisikin ollut seitsemän päivän lippu, mikä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto heti alusta lähtien. Jotenkin emme vaihtoehtoa nähneet, joten takkiin tulisi yhteensä lähes 30 egeä. Bathyány térissä kävelimme ylös ja näimme heti oikean bussin numero 11, joka kuljetti meidät Szemlö-Hegy -luolaa lähimmäksi vajaan kilometrin päähän. Jatkoimme lopun jalkaisin vesisateessa ja olimme perillä selvästi etuajassa jo puoli kymmeneltä. Onneksi keskus oli jo auki, joten ostimme kombilipun kahteen luolaan alennushinnalla – ilmeisesti Minna oli opiskelijan näköinen, sillä saimme opiskelijatiketit yhteensä vain noin 11 eurolla. Paikalle alkoi pakkautua uhkaavasti porukkaa, ja pian koko odotustila oli ääriän myöten täynnä lapsiperheitä kymmenien huutavien nassikoiden kanssa. Aika psykoottisen kuuloista meininkiä. Kuvausmahkut näyttivät aivan surkeille, mutta tilanne kääntyikin pian päinvastaiseksi, sillä letka eteni superhitaasti rattaiden ja muiden rytkyjen kera, joten me ehdimme jäädä sopiviin paikkoihin valokuvaamaan monopodin kanssa. Unkariksi opastettu setti käsitti noin 300 metriä kunnostettua polkua, josta näki tosi hienoja muodostelmia. 50 minuuttia olivat hetkessä ohi. Seuraavaksi navigoimme vajaan kilometrin Pál-Völgyin luolaan, joka oli onneksi melko lähellä. Harmillisesti vettä tuli taivaalta oikein huolella koko ajan ja teiden laiteilla oli melkoisia jokia. Yllättäen uudeksi Unkarin pinnaksi nasahti närhi. Vaatteet imivät vettä jo aika huolella ja vilukin ehti hitusen ehtiä. Olimme perillä kello 11.30, joten meille jäi kolme varttia aikaa odotella. Porukkaa lappoi täälläkin simona. Minna haki meille pari hyvin erikoista leipää ja nasevasti lämmintä kaakaota välipalaksi, kun odottelimme ja kuivattelimme. Kansallispuiston luolasto oli selvästi näyttävämpi, vaikka se oli vain 500 metriä pitkä. Kokonaisuuteen lukeutuu peräti 31 kilometriä luolia ja siellä järjestetään myös kolmen tunnin luolailua kiipeilyvarusteiden kera. Reitti oli myös raskaampi, sillä portaita oli yhteensä yli 400 ja tikkaitakin piti kiivetä pieni pätkä. Paikka oli niin sokkeloinen – ja joku poikaporukka jättäytyi niin ikään aina jälkeen – että kuvaukset olivat paljon haastavampia. Pystyimme kuitenkin nautiskelemaan huikeista muodostelmista, vaikkei tippukiviä ollutkaan. Kyseessä oli kuitenkin hienompi kokonaisuus kuin Szemlö-Hegy. Lämpötila oli

Kohtuuköyhä välipalaleipä puiston kanttiinista.

Kanapita.

Pál-Völgyin ja lähialueen luolastoja.

kymmenen astetta ja kolkko, joten olimme aika viluisia välillä märkinä. Myös Pál-Völgyin kierros kesti 50 minuuttia ja oli käymisen arvoinen. Scouttasimme kävelymatkalla jo aiemmin bussipysäkin, josta pääsisimme Tonavan lähelle ja ratikkalinjojen varrelle, joten talsimme sinne. Emme ehtineet kunnolla edes paikalle ja katsomaan aikatauluja, kun bussi tuli ja poimi meidät kyytiin – oli kyllä aika mystisen hyvät ajoitukset molempiin busseihin – ei yhtään odottelua! Päädyimme Kolosy teriin, josta löysimme pian Hummushbar-ravintolan, johon jäimme lounastamaan. Minä otin kananmaksaa sipulin, kuskusin ja hummuksen kera, ja Minna kanapitaa. Meitsin kattaus oli tosi hyvä, Minnalla enemmän perustavaraa. Lounas tuli tarpeeseen, sillä pääsimme jatkamaan vasta puoli kolmelta. Koska metrokäyskentely oli aika tylsää, niin päätimme ottaa ratikan joen länsirantaa Gellértiin saakka, jotta näkisimme maisemia. Ja siihen systeemi toimi täydellisesti. Itse Gellértin hotelli oli todellinen ökypaikka. Jatkoimme edelleen ratikalla Kálvin terin metroasemalle saakka, jossa sotilassoittokunta veti mahtavaa musisointia puhaltamillaan. Kuuntelimme usean biisin, esityksen loppuun asti. Oli kyllä vakuuttavaa. Tuokion kuluttua olimme jo tallustamassa Tescon kautta majapaikkaan Klinikákin metroasemalta. Kello oli vasta iltapäiväKananmaksa-annos hummuksen kera. neljä, joten meille jäi paljon aikaa kuivatella vaatteita, tehdä suunnitelmia ja rentoutua, mikä oli kiva juttu. Jalkanikin osoitti jo hieman elonmerkkejä, kun kävelyä oli selvästi vähemmän. Great.

Szemlรถ-Hegy.

Pรกl-Vรถlgyi.

Tyypillinen näky maaseudulla: täysin ränsistyneitä maatilarakennuksia.

THE LINTUPÄIVÄ SU 19.3. Kännyt pirisivät kello 6.45, jotta ehdimme pihaan puoli kahdeksaksi tykötarpeiden kera. Olin buukannut meille aiemmin koko päivän retken Kiskunságin kansallispuistoon Hungarianbirdwatching-firmalta paikallisen lintuoppaan kanssa. Meidät tuli hakemaan Károly Teleki, joka on yrityksen pääjeppe. Ajoimme ensin oppaamme Zsomboron luokse, joka oli tullut illalla kymmenen päivän Israelin tourneelta. Sieltä jatkoimme Károlyn luokse, jossa hän jäi pois ja Zsombor hyppäsi puikkoihin. Miekkonen osoittautui heti mukavaksi ja päteväksi lintumieheksi. Juttelimme koko ajon ajan niitä näitä Unkarin linnustosta ja erityisesti WP-pinnailusta. Kiskunságin laajan kansallispuiston pohjoisosaan saavuimme hieman ennen yhdeksää. Sää oli sikäli hyvä, että aurinko paistoi, mutta toisaalta tuuli oli hyvin voimakas ja rapea. Heti ensimmäiset stopit tuottivat muun muassa mustanmerenlokkeja, töyhtökiuruja ja huomattavan paljon peruslajistoa, kuten töyhtöhyyppiä, peruslokkeja, kottaraisia ja sen sellaista. Teimme siis stoppeja erilaisilla keinotekoisilla altailla, joista osa oli karppialtaita. Kansallispuisto käsittää hyvin laajan alueen pustaa, joka on ikään kuin laidunnettua nurmimaata. Kasvillisuus oli edelleen täysin kuollutta, mikä heijastui lajistoon, mutta siitä huolimatta näimme useita mukavia lajeja, kuten mustapäätaskuja, harmaasirkkuja, mustaleppälintuja ja muuta hieman eteläisempää satsumaa. Yhdellä altaalla oli kivasti kymmenkunta mustanmerenlokkia naurulokkien kera pesimäpuuhia aloittelemassa. Kuulin vihdoin hyvin lajin ääntelyä, mikä oli nasevaa. Samaiselta paikalta näimme päivän ensimmäisen punapäänarskukoiraan.

Päivän kohdelajeina olivat isotrappi ja aavikkohaukka elikseksi sekä keisarikotka wppinnaksi. Alueen laajuuden ja voimakkaan tuulen vuoksi alkuvaiheessa kaikkien suhteen tilanne vaikutti jotenkin epätoivoiselta. Tilanne kuitenkin muuttui varsin pian, kun plokkasin horisontista ensimmäisen kotkan, joka osoittautui heti keisarikotkaksi. Pian paikalla pyöri kaksi yksilöä, jotka laskeutuivat pesäpuuhun ja parittelivat. Ei huono alku! Petoja oli muutenkin aika hyvin, erityisesti tuuli-, hiiri-, sinisuo- ja ruskosuohaukkoja. Ajoimme erittäin huonoja teitä – auto sai kyllä melkoista runtua teräväreunaisten asfalttimonttujen takia – eräälle kumpareelle, josta näki huomattavan laajalle alueelle 360 astetta. Tuuli oli kuitenkin käsittämättömän kylmä, joten staijaaminen oli semituskaa. Lisäksi putki heilui niin paljon, että määrittäminen oli välillä hankalaa. Kyseisen kumpareen luona asustaa maaoravia, joita aavikkohaukat käyvät usein saalistamassa. Rapean kelin vuoksi kurret pysyttelivät visusti koloissaan ja aavikkohaukat kadoksissa. Sen sijaan näimme paikalta yli puolensataa metsäkaurista, joita oli kymmenittäin myös muualla. Näimme myös paljon rusakoita. Kiva havis oli päivän kolmas keisarikotka. Aikaa kului runsaasti eri paikoissa ja Unkarin pinnoja paukkui koko ajan lisää, sillä Budapestistä oli plakkarissa vasta kolmisenkymmentä lajia. Kylmyyden takia suunnitelmana oli jatkaa erääseen kylään teelle, mutta Zsombor halusi käydä kurkkaamassa varuiksi erään ränsistyneen maatilarakennuksen taustapeltoa, mikä tuottikin mahtavan yllärin, sillä kasvillisuuden seasta paistoi kaksi isotrappimötikkää sekä 25 muun yksilön päät – loistavaa! Eipä olisi uskonut, että niin iso lintu voi mennä niin piiloon. Parvi otti pian siivet alleen ja lensi komeasti melko läheltä jonnekin minne lie. Olin aivan liekeissä, sillä oli haaveillut lajista jo vuositolkulla. Jeh! Isotrappeja!

Syyriantikkametsä.

Teepaussi paikallisessa pikkupubissa teki terää, sillä saimme hieman lämmikettä koneistoon. Pubia vastapäätä oli pieni lehtimetsä, jossa kukki runsaasti orvokkeja. Tavoitteena oli löytää syyriantikka, sillä edellisestä haviksestani oli kulunut jo noin 15 vuotta. Eipä kulunut aikaakaan, kun pariskunta tuli äyskyämään paikalle. Napsin jokusen kuvan. Kiva havis todellakin. Jatkoimme isojen karppialtaiden luokse. Tien varren kosteikossa lillui punapäänarskupariskunta, kun löimme auton parkkiin. Ruoikosta kuului kivasti pussitiaisen kutsuääntä ja pian myös viiksitimalin ääntelyä. Kävelimme hitusen sopivalle näköalapaikalle, josta näimme matalan kosteikon valtavan lintumassan – tonnikaupalla tavaraa! Erityisesti kahlaajia ja vesilintuja oli todella paljon. Seulominen kesti pitkään ja uutta lajistoa paukkui koko ajan kehiin, kun pointsasimme muun muassa pari avosettia, ojasta lähteneet viisi Syyriantikka.

Tornipöllön pönttöä tsekkaamassa.

Minna nauttimassa auringosta päivän ainoassa tuulensuojaisessa paikassa.

ruskosotkaa ja ruoikosta nippa nappa kuuluneen osmankäämikerttusen. Kiva havainto oli myös peräti kolmen keisarikotkan poppoo, joka kaarteli taivaalla. Paikalla oli myös paljon meri- ja tundrahanhia, mutta kilju- ja punakaulahanhi eivät tärpänneet. Tiuku repi jo pitkälle iltapäivää, kun etenimme vielä suurempien kala-allaskompleksien luokse järkyttävässä kunnossa olevia teitä pitkin. Siunailimme, että onneksi emme vuokranneet autoa ja yrittäneet päästä vieraalla koslalla liikenteeseen alueelle. Olisi ollut hasardi käsillä. Merihanhia lenteli aivan kaikkialla, kun ajelimme altaiden välejä. Näimme myös jokusia pikkumerimetsoja, päivän kolmannen mustahaikaran ja nipun kapustahaikaroita pesimäyhdyskuntansa luona. Yritimme vielä plokata uusista hansuparvista kiljutai punakaulahanhea, mutta ne olivat ilmeisesti jatkaneet matkaa. Listalle kertyi kuitenkin läjäpäin mustapyrstökuireja ja muita Unkarin pojoja, kuten selkälokki, isolepinkäinen ja pari vuorikirvistä. Aika alkoi loppua kesken, joten kokeilimme vielä aavikkohaukkaa yhden pesäpöntön luota, joka oli melko kaukana viiniviljelmien takana suuressa sähkötolpassa. Ajoimme aika haipakkaa sinne, mutta pönttöön ilmestyikin tuulihaukka. Samalla plokkasin pari ylilentänyttä mustanmerenlokkia äänestä, joten aamun oppitunti meni perille. BirdLifella on ollut pöntötyskampanja aavikkohaukoille, mikä on auttanut kantaa. Pöntöt ovat ikään kuin jättimäisiä tuulihaukanpönttöjä, joiden päädyt ovat myös avoimia. Lisäksi ne ovat alumiinia ja kymmenien metrien korkeudella. Asennusta varten on oma erikoisporukkansa.

Ruskosotkaparvi.

Näimme muutaman mustahaikaran, vaikka pesinnät olivat jo käynnissä.

Zsombor kyseli vielä kaveriltaan lisäpöntöistä, ja jurnuutimme välillä pieniä teitä jopa satasta, jotta ehdimme vielä tsekkailla ne läpi. Samalla Minna laskeskeli edelleen päivän kaikki fasaanit, joiden sigmaksi tuli 21 yksilöä. Emme meinanneet enää löytää viimeistä pönttöpaikkaa ja kello oli jo yli puoli viiden. Heitin hanskat tiskiin, kun läksimme ajamaan takaisin Budapestin suuntaan. Yllättäen näimme yhden pöntön melko lähellä tietä. Ajoimme hitusen lisää tietä pitkin ja näimme vielä kaksi pönttöä lisää. Jätimme auton parkkiin sopivaan paikkaan ja tarkastimme pöntöt ja vaijerit kaukoputkella, mutta yhdessä jökötti tuulihaukka ja toinen oli tyhjä. Kolmannessa näytti olevan liikettä – joku iso lintu vaakatasossa, muttei siitä saanut tolkkua. Zsombor hoksasi kuitenkin myös petolinnun yhdestä pystypylväästä. Pää ja rinta vaikuttivat hyvin vaaleille suhteessa muuhun ruumiiseen ja pyrstö näytti pitkältä. Olimme kuitenkin liian kaukana, joten jatkoimme vielä läheisen muuntoaseman taakse ja kävelimme jonkin matkaa, jolloin välimatka puolittui. Pian saimme varmuuden, että komea aavikkohaukka päivysti tolpassa ja toinen oli ilmeisesti jo hautomapuuhissa pöntössä. Olin kyllä yhtä hymyä, kun laji tuli aivan loppumetreillä plakkariin. Lintuoppaan mukaan koko Euroopassa (+ Pohjois-Afrikka jne.) on vain 600 paria, joten laji on oikeasti todella harvinainen. Unkarissa taitaa olla koko WP:n vahvin kanta. Ilmeisesti myös Romaniassa on aloitettu pöntötysprojekti, mutta se ei kaiketi ole vielä tuottanut haluttua tulosta. Minna ja Zsombor tapittamassa.

Kello oli jo viisi ja lintupäivä pulkassa. Niinpä suuntasimme edelleen kohti Budapestiä. Homma ei mennyt kuitenkaan ihan nappiin, sillä motarin liittymässä joku jarrutteli oudosti edessä ja viittoi vasemmalle alas. Ilmeisesti autossa oli jotain, joten Zsombor pysäytti tilaisuuden tullen. Luulimme, että puskurin lista oli irronnut, sillä se roikkui pitkin päivää, eikä halunnut pysyä kunnolla. Ongelmat olivat kuitenkin paljon suurempia, sillä vasen eturengas oli käytännössä tyhjä. Voihan jehna! Zsombor soitti Károlylle, joka ohjeisti, että peräloosterissa on kompura. Saimme kikkailtua sen toimintaan ja todella pitkän pumppauksen tuloksena painetta oi 2,4 baria. Ei muuta kuin hanaa. Pääsimme kuitenkin vain kilometrin verran, kun stoppasimme katsomaan tilannetta – tyhjä oli taas, joten se siitä. Kokeilimme vielä kompuraa, mutta rengas vuoti niin paljon, että paine ei Kansallispuiston virallinen kyltti. noussut enää yli 1,1:n. Károly koitti ohjeistaa luuritse, että miten vararenkaan sai pois perästä, mutta kukaan meistä ei löytänyt vipstaakkia, vaikka etsimme ikuisuuden. Károly lähti joka tapauksessa tulemaan hätiin toisella autolla. Budapestiin olisi ollut enää vain 15 kilsaa. Odottelu tuntui todella pitkälle vilkasliikenteisen moottoritien varrella, eikä paikka ollut missään nimessä turvallinen. Vedimme parit hätäliivit päälle, mutta emme löytäneet kolmiota. Hätävilkut lauloivat menemään. Pimeys alkoi laskeutua uhkaavasti ja vesisade alkoi. Károly ilmestyi jossain vaiheessa ja avasi takaloosterin rengasluukun – kukaan meistä ei hoksannut miten. Vararengas oli vihdoin hollilla, ja samasta paikasta löysimme kolmion, jonka veimme tien poskeen. Oli jo säkkipimeää ja osa autoista veti puolen metrin päästä armotta, vaikka hätävilkut olivat päällä. Säätöä kesti pitkään, kunnes rikkinäinen rengas oli pois ja auto pumpattu tappiin. Äkisti tunkki petti alta ja auto lipui muutamankymmentä senttiä kohti ojaa – tienposki oli pettänyt oikean eturenkaan alta! Voi vitales, nyt näytti huonolta. Onneksi Károlylla oli kirves ja mystisesti metallitolpan pätkä, jonka hän hakkasi renkaan viereen plokkaamaan lisävalumista. Samalla sateen myötä maa pehmeni koko ajan. Tunkki ei meinannut pysyä mitenkään, mutta onneksi rikkinäinen rengas oli auton alla, joten se jätti hieman pelivaraa. Muuten tunkki ei olisi varmasti mahtunut enää väliin ollenkaan. Tunkki lipsui alta pois koko ajan, mutta systeemi onnistui lopulta kirveen terää vasten. Ei ollut helppoa, kun auto oli jo lähtökohtaisesti vinossa. Lopulta uusi rengas oli paikalla, mutta vahingossa vanha jäi edelleen alle, kun tunkki otettiin pois, joten se piti vielä viritellä uudelleen. Aikaa oli kulunut jo rutosti ja vilu iski toden teolla. Taskulamppujen avulla systeemi oli kuitenkin lopulta hoidettu.

Pakkasimme kaikki romppeet pois ja Károly alkoi käynnistää, kun minä ja Zsombor aloimme työntää samaan aikaan, ettei se vain lipuisi penkkaan. Akku tyhjä! Voihan nyt persikka; akku ehti tyhjentyä, kun käytimme kompuraa ja vilkut olivat pitkään päällä. Virtaa ei voisi ottaa toisesta autosta kuulemma, koska akku oli surkea. Jaahas. No, seuraava projekti oli nykiä autoa ylös toimivalla pirssillä, mikä onneksi onnistui jonkinmoisen säädön jälkeen. Huh, eipä vajonnut ojaan. Suunnitelma oli ilmeisesti hitusen auki, mutta homma eteni siihen, että autoa lähdettiin hinaamaan ja kokeiltaisiin käynnistystä vauhdista. Suomessa taitaisi olla sakkojen paikka 120 km/h motarilla, mikä ei todellakaan tuntunut turvalliselta pilkkopimeässä ja sateessa. Onneksi kaistoja oli kaksi, mutta silti... Ensimmäinen yritys päättyi siihen, kun Károlyn auton takavalot jatkoivat matkaa, mutta me emme – vaijeri pääsi siis irti. Lukko ei pysynyt, joten homma uusiksi. Kiinnityskohtaan viriteltiin erillinen sokka, joka piti lukon paikallaan. Toinen yritys onnisMinikompura laulaa. tui, kun lähdimme liikenteeseen. Vauhtia oli 30 km/h, kun kokeilimme moottorikäynnistystä – jeh, ykkösellä käyntiin! Tööttäilimme etuautolle, että äkkiä sivuun – juoksin irrottamaan vaijerin molemmista autoista ja Zsombor painoi hanaa, jotta emme olisi hirveä turvallisuusriski. Huh huh, koko sessio kesti kolme tuntia siitä, kun edellä ajava viittoi meidät sivuun. Olimme aivan jäässä ja väsykin alkoi jo iskeä. Onneksi takana oli kuitenkin aivan loistava lintupäivä ja sattuuhan sitä. Toisaalta, puhuimme Minnan kanssa pitkin päivää, että ihme jos renkaat kestävät, kun kuski painoi karmeisiin monttuihin niin, että luulin auton jäävän siihen paikkaan. Perillä olimme puoli yhdeksältä ja jätimme hyvästit. Lopun vastoinkäymisistä huolimatta itse lintupäivä ylitti odotukset kovastikin. Lisäksi Zsombor oli todella mukava ja pätevä lintumies, joten firmaa voi suositella, etenkin kun Károly Teleki hoitaa kirjeenvaihdon ja muun erittäin ammattimaisesti. Illalla emme jaksaneet enää lähteä hakemaan ruokaa, joten illallinen sai jäädä väliin. Vedimme rippeitä jääkaapista ja menimme puoli yhdeltätoista maate.

Ensimmäinen stoppipaikka motarin varrella.

Széchenyin kuuluisa kylpylä.

KYLPYLÄLILLUMISTA MA 20.3. Heräsin jo seiskalta, eikä unta enää tullut, joten lueskelin vajaan tunnin uutisia, kunnes Minna heräsi. Arvoimme hitusen päivän ohjelmaa, mutta päätimme lähteä heti aamiaisen jälkeen Széchenyin kylpylään, joka sijaitsee kaupunginpuistossa. Olimme piakkoin hollilla, ja löysimme heti loisteliaan näköisen kylpylän, sillä se oli aivan metroaseman kupeessa. Maksoimme sisällä 9 800 forintin yhteismaksun, pistimme rannekkeet handuun, kävelimme puomista sisään ja sulkeuduimme pukukoppiin. Sieltä jatkoimme edelleen lokerikkohuoneeseen, jossa saimme numerorannekkeen, jolla henkilökunnan jäsen varmisti oikean kaapin. Meno oli vielä aika rauhallista, mikä oli hienoa, sillä olimme aiemmin empineet, että menemmekö turistirysään lainkaan, mutta kello repi vasta puoli kymmenen aamulla, joten ryysistä ei ollut. Talsimme suoriltaan ulkoaltaaseen, jossa oli 37–38-asteista vettä, mikä tuntui aivan mahtavalle. Aurinko häiki, kun lilluimme paikoillaan puolisen tuntia. Meillä ei ollut juomaa hollilla, joten meidän oli pakko palata pukukopille, sillä jano alkoi olla melkoinen liotuksen jälkeen. Seuraavat kaksi tuntia lisää kuluivat yhteensä 12 eri altaassa, joiden lämpötilat olivat muun muassa 20, 30, 36, 38 ja 40 astetta. Muutamassa sisäaltaassa oli lievä rikintuoksu, mikä johtuu siitä, että lämmin vesi tulee nimenomaan kuumista lähteistä, joiden kerrotaan olevan terveellisiä mineraalipitoisuuden vuoksi. Samalla kun lilluskelimme menemään, ihailimme hienoa rakennuskompleksia kruusailuineen. Muun muassa Tripadvisorissa jotkut haukkuivat paikkaa hyvin likaiseksi, mutta meidän käynnin perusteella paikka oli hyvin siivottu. Vanha se tosin on, minkä vuoksi esimerkiksi kaakelit olivat kuluneet ja sitä rataa, mutta toisaalta se ikään kuin kuuluu asiaan. Metrolinjan asemat ovat vanhoja ja komeita.

Lopettelimme kylpyläpulikoinnit puoliltapäivin. Ruho tuntui oikein hyvälle, ja olimme iloisia, että emme skipanneet kylpylävisiittiä. Nälkä oli jo kova, joten painelimme metrolla Vörösmarty terin vanhalle asemalla, josta kävelimme viereiseen Hard Rock Cafeen. Oli burgerinälkä. Minä otin Legendary Classic Burgerin ja Minna kanakasadillaa. Odottelin innolla purilaista, sillä söin tismalleen samaa Roomassa pari vuotta aiemmin ja kyseessä oli yksi parhaista burgereista ikinä. Budapestissa ranut olivat todella hyviä, mutta harmillisesti itse purilainen ei ollut lähimainkaan samaa tasoa, vaikka sen piti olla tismalleen sama. Pihvi maistui jopa palaneelle. No, nälkä lähti. Samaten Minna sai massun kovasti täyteen omasta satsistaan. Lounastelujen jälkeen palasimme metKasvitieteellisen puutarhan kaktusosasto. rolla Klinikákiin, josta kälpimme melko lähellä olevaan kasvitieteellisen puutarhaan. Keli oli kivan lämmin ja takki tuntui olevan jopa hitusen liikaa. Kiertelimme puolitoista tuntia puutarhassa ihmetellen sekä pihan kasvillisuutta että useiden kasvihuoneiden antia, kuten palmuja, kaktuksia, orkideoita ja niin edelleen. Lajivalikoima oli yllättävän monipuolinen, vaikkei sisäkasveissa juuri ollut lajikylttejä. Pihan kasvit oli hyvin merkittyjä, ja kukkivina näimme muun muassa kevätesikoita, jouluruusuja, onnenpensaita ja monia muita. Puut olivat kuitenkin edelleen lähes totaalisesti talviasussa. Minnalla nousi yllättäen hillittömät istutus- ja mullantönkimispoltteet, enkä meinannut saada sitä pois paikalta millään... Kämpillä olimme takaisin iltapäiväkolmelta. Vietimme siestaa kuuteen saakka, jolloin lähdimme ihailemaan kaupunkia pimeässä sekä hankkimaan hitusen tuliaisia. Pamautimme metrolla Vörösmartyn hienolle vanhalle asemalle ja talsimme sieltä hiljalleen parlamenttitalolle saakka. Etenkin Budan linna oli hieno Pestin puolelta. Ja tietysti parlamenttitalo oli omassa luokassaan. Talsimme usean kilometrin lenkin ja koppasimme lopuksi marketista satsin tuliaisia kyytiin sekä Klinikákin metroaseman laiteilta kiinalaisesta pari take away -satsia yhteishintaan viisi euroa. Tiuku repi puolta ysiä, kun söimme aika tavalla soijapitoisa kamaa. Iltasella katsoimme vielä Netflixistä Manchurian Candidate -leffaa.

Kirkossa oli muutamia patsaita.

Luolakirkon pääalttari.

GELLÉRT-KUKKULA JA BACK TO HOME TI 21.3. Heräsin puoli seiskalta, mutta torkuin vielä kaksi tuntia, jolloin molemmat nousimme ylös. Aamutoimien jälkeen lähdimme tutustumaan Gellértin kukkulaan, jossa poikkesimme ensin erikoisessa luolakirkossa. Se oli tosin tehty varsin moderniksi, mutta näkemisen arvoinen paikka. Erityistä oli se, että lämpötila pysyy sekä kesällä että talvella miellyttävästi 20 asteessa kallion kuumien lähteiden ansiosta. Gellértin rinne oli täynnä kiurunkannuksia.

Jatkoimme ratikalla ja bussilla mäen yläosan Citadelin luokse, jolloin keli oli jo lähemmäs 20 astetta ja todella komia, sillä tuulta ei juuri ollut. Paikoin olisi pärjännyt hyvin t-paidalla. Ihailimme Budapestiä parhailta näköalapaikoilta ja nappasin samalla vihervarpusen Unkarin pinnaksi. Muuten näimme rinteissä kymmeniätuhansia kiurunkannuksia – olivat aloittaneet kukinnan toden teolla. Aika mahtavan näköistä meininkiä oli. Laskeuduimme portaita ja polkuja pitkin hissukseen alas Gellértin kylpylän luokse, jolloin näimme myös muita kukkivia kasveja sekä paljon sisiliskoja. Hiki meinasi tulla alas könytessä. Meillä ei ollut muuta suunnitelmaa, mutta päätimme lähteä vielä poikkeamaan kaupunginpuistossa. Otimme ensin ratikan Deák Ferenc teriin, jossa kävimme ravintolassa syömässä. Sieltä jatkoimme metrol- Sankariaukion patsaita. la puiston laiteille ja huomasimme suuren Sankariaukion, joka meinasi mennä meiltä kokonaan ohi. Nyt näimme sen täysin yllättäen, mikä oli hieno juttu. Kävelimme puistoon ja linnamaisen maaseutumuseon läpi. Lampareet olivat kuivia, tosin kävimme ensin yhdessä vesikohdassa, jossa oli vain sinisorsia ja yksi nokikana. Talitiaisella oli jo poikaset kolossa kerjäämässä. Itse puisto oli kuitenkin vielä varsin karu, joten läksimme hiljalleen takaisin. Deák Ferenc terissä haimme marketista loput tuliaiset ja palasimme kämpille puoli kolmeksi. Pakkasimme, kävimme suihkussa ja katsoimme edellisiltaisen leffan loppuun, kunnes lähdimme lentokentälle klo 18.15. Lentomme lähti parikymmentä minuuttia myöhässä klo 21.25. Helsinkiin saavuimme puoli yhden nurkilla Suomen aikaa. Kotvan kuluttua olimme Pohjois-Haagassa punkkaamassa Lauran B&B:ssä. Keskiviikkona ehdimme vielä pistää yhden Menolippu-matsin, jossa Laura ja Minna veivät voiton tasapelillä. Porissa olimme neljän huitteilla. LOPUKSI Budapest täytti oikeastaan kaikki odotukset, joita olimme kaupungille asettaneet. Nähtävää on yllin kyllin, erityisesti hieman erilaisia juttuja, kuten esimerkiksi luolia. Kulttuurikohteet parlamentti- ja oopperataloineen ovat myös kertaallisen huikeita, julkinen liikenne erittäin hyvin järjestetty ja hintataso hyvin edullinen. Päivän linturetki Kiskunságiin onnistui todella hyvin, eikä päivän vuokra-autokuviossa olisi ollut mitään järkeä, sillä ehdimme köhnätä kaikki parhaat paikat paikallisoppaan kanssa. Matkan lintuarvauskisassa Minna veikkasi 88 ja minä 97 lajia. Tulos oli 95 lajia, joten meikäläinen veti täpärästi pidemmän korren. Suuri kiitos jälleen Minnalle hienosta reissusta!

MENOSSA MUKANA:

Matkan iltahuutolista. Laji

14.3.

15.3.

16.3.

17.3.

18.3.

19.3.

20.3.

21.3.

Yhteensä

SPECIES

Kyhmyjoutsen

Tundrahanhi

450

CYGOLO

450

ANSALB

Merihanhi

Ristisorsa

1 200

ANSANS

TADTAD

Sinisorsa

Harmaasorsa

150

195

ANAPLA

ANASTR

Jouhisorsa

Lapasorsa

ANAACU

180

Haapana

ANACLY

250

ANAPEN

Tavi

Heinätavi

ANACRE

ANAQUE

Punasotka

Punapäänarsku

AYTFER

NETRUF

Ruskosotka Telkkä

AYTNYR

BUCCLA

Fasaani

PHACOL

Silkkiuikku

PODCRI

Merimetso

PHACAR

Pikkumerimetso

PHAPYG

Jalohaikara

EGRALB

Harmaahaikara

ARDCIN

Mustahaikara

CICNIG

Kapustahaikara

PLALEU

Merikotka

HALALB

Keisarikotka

AQUHEL

Ruskosuohaukka

CIRAER

Sinisuohaukka

CIRCYA

Hiirihaukka

BUTBUT

Varpushaukka

ACCNIS

Tuulihaukka

FALTIN

Aavikkohaukka

FALCHE

Nokikana

FULATR

Isotrappi

OTITAR

Avosetti

RECAVO

Kapustarinta

1 600

PLUAPR

Töyhtöhyyppä

900

VANVAN

Suosirri

CALALP

Metsäviklo

TRIOCH

Punajalkaviklo

TRITOR

Mustapyrstökuiri

350

LIMLIM

Isokuovi

NUMARQ

Lehtokurppa

SCORUS

Taivaanvuohi

GALGAL

Suokukko

1 100

CALPUG

Naurulokki

280

140

1 300

1 834

LARRID

Kalalokki

LARCAN

Mustanmerenlokki

LARMEL

Laji

14.3.

15.3.

16.3.

17.3.

18.3.

19.3.

20.3.

21.3.

Yhteensä

SPECIES

Aroharmaalokki

160

165

LARCAC

Selkälokki

LARFUS

Kesykyyhky

190

210

165

110

130

310

1 160

COLLIV

Sepelkyyhky

850

898

COLPAL

Turkinkyyhky

135

137

STRDEC

Vihertikka

PICVIR

Käpytikka

DENMAJ

Syyriantikka

DENSYR

Kiuru

ALAARV

Töyhtökiuru

GALCRI

Vuorikirvinen

ANTSPI

Västäräkki

MOTALB

Punarinta

ERIRUB

Mustaleppälintu

PHOOCH

Mustapäätasku

SAXTOR

Laulurastas

TURPHI TURPIL

Räkättirastas

Mustarastas

122

TURMER

Mustapääkerttu

SYLATR

Osmankäämikerttunen

ACRMEL

Tiltaltti

PHYCOL

Hippiäinen

REGREG

Peukaloinen

TROTRO

Talitiainen

PARMAJ

Sinitiainen

PARCAE

Pyrstötiainen

AEGCAU

Viiksitimali

PANBIA

Pussitiainen

REMPEN

Pähkinänakkeli

SITEUR

Isolepinkäinen

LANEXC

Harakka

108

Närhi

GARGLA

Naakka

115

CORMON

Mustavaris

120

CORFRU

Varis

350

555

CORNIX

Korppi

CORRAX

Kottarainen

2 200

2 203

STUVUL

Varpunen

281

PASDOM

Pikkuvarpunen

PASMON

Peippo

FRICOE

Järripeippo

FRIMON

Hemppo

CARCAN

Tikli

CARCAR

Viherpeippo

CARCHL

Vihervarpunen

CARSPI

Keltahemppo

SERSER

Pajusirkku

EMBSCH

Harmaasirkku

EMBCAL

Lajeja yhteensä

PICPIC

MATKAN REITTI JA KOHTEET

2 000 m

BUDAPEST

Pál-Völgyi Margitinsaari Szemlö-Hegy

Széchenyi Sankariaukio

Városliget Napozórét

Parlamenttitalo BUDAPEST Deák Ferenc ter

Bugyi Kerepesi Temetö

Kuninkaallinen palatsi Gellertin kukkula

Kasvitieteellinen puutarha Népliget Apaj

Márton utca Tonava

Dömsöd Kiskunság

Kiskunság

15 km