Montenegro 2016 by Santtu Ahlman

LUONNOSSA MAAILMALLA XI

SANTTU AHLMAN

MONTENEGRO & ALBANIA 23.â&#x20AC;&#x201C;30.7.2016

MONTENEGRO

MONTENEGRO & ALBANIA 23.–30.7.2016 SANTTU AHLMAN

Valitsin Minnan kanssa vuoden 2016 kesälomakohteeksi hieman yllättäen Montenegron, kun huomasimme mokoman olevan Aurinkomatkojen valikoimissa. Hyvin lyhyen tuumailun päätteeksi buukkasimme reissun puolisen vuotta etukäteen. VÄLIETAPPI HELSINGISSÄ PE 22.7. Starttasimme Skodan kello 19.00 Porista kohti Helsinkiä. Molemmilla oli takana aika hektistä työ- ja remontti- sekä muuta kiirusta, emmekä ehtineet suunnitella reissua juuri lainkaan. Pari kuukautta aiemmin varasimme kuitenkin paikalliselta matkatoimistolta parit retket, mutta muuten vain ampaisimme liikenteeseen. Sikäli kestikin tovin päästä minkäänlaisen lomamodeen. Varsinkin, kun Minna onnistui pyydystämään kunnon räkätaudin pari päivää ennen reissua. Ajoimme rauhallisessa liikenteessä yhden pysähdyksen taktiikalla muutaman tunnin siirtymän Pohjois-Haagaan Minnan siskon, Lauran, luokse. Hollille ennätimme kymmeneksi. Iltapuuhien ja rupattelun jälkeen menimme jo yhdeltätoista maate. DUBROVNIKIN KAUTTA BUDVAAN LA 23.7. Heräsimme kännyjen pirinään viideltä, mikä oli tietysti vähemmän mukavaa, mutta no can do, kun menojalkaa vipattaa. 20 minsan aamutouhujen jälkeen suuntasimme sateisessa säässä Flyparkkiin ja sieltä lähes suoriltaan kakkosterminaaliin. Tein lähtöselvityksen edellispäivänä, joten nakkasimme kapsäkit baggage droppiin ja painelimme turvatarkastuksen läpi oikealle portille. Parin tunnin kokonaisuus lentokentällä meni melko nopeasti, ja pääsimme aikataulun mukaisesti noin kahdeksalta taivaalle. Torkuin puolisen tuntia ja opiskelin muutamia lintulajeja varmuuden vuoksi, vaikkei kyseessä ollutkaan lintumatka. Pariin elikseen oli kuitenkin teoreettiset mahkut. Finnairin tarjoama – toki erikseen maksettu – vegetofusafka oli kenties surkeinta mitä olen ikinä lentokoneessa syönyt, mutta vedin koko setin silti kitaan. Minnan pasta oli sentään inhimillisempää. Kaipuu Turkish Airlinesin Sri Lankan lentojen (Lintuja maailmalla XIX) safkoihin oli tuntuva. Kolmen tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Kroatiaan Dubrovnikin kentälle, jossa oli melkoinen hulabaloo yllänsä. Matkalaukkujen saaminen kesti imakasti reilut kolme varttia ja Aurinkomatkojen opas kertoi heti kättelyssä, että viikkoa aiemmin 70 kilometrin siirtymä Montenegron puolelle Budvaan oli kestänyt hulppeat kuusi tuntia. Ai hitto! Ostimme hieman evästä ja juomaa, sillä matka saattaisi siis kestää ikuisuuden. Hyppäsimme bussin kyytiin ja aloitimme siirtymän. Teimme jo Suomessa Montenegron ja Albanian lintulajien veikkauskisan, mutta hoksasin vasta Kroatiassa, että pitäähän sitä tietty myös saapumismaan pinnat arvata. Optimistisesti heitin tiskiin lukeman 18 ja Minna vastaavasti numeron yhdeksän. Tovia myöhemmin selvisi, että rajalle kestää vain reilun vartin, joten koitin revittää lajistoa minkä kerkesin, mutta maisema oli tyhjääkin tyhjempi – vähän haara- ja räystäspääskyjä sekä pari turkinkyyhkyä. Pian olimmekin jo ra-

jalla, joten arvauspojo oli jo lähes satavarma Minnalle, sillä lähdön hetkellä olisi yhtä nopea siirtymä Kroatian puolella. Pelkäsimme hieman rajamuodollisuuksia, sillä kuulemma nimenomaan niiden takia matka oli aiemmin madellut. Nyt pääsimme kuitenkin varsin juohevasti liikenteeseen ja jatkamaan matkaa, mikä oli loistojuttu. Rajan tuntumasta ehdin plokata hienon purjeperhosen liihottelemassa tien laiteilla. Maisemat olivat todella hienoja erityisesti siksi, että välimerensypressejä kasvoi jopa pienimuotoisina metsinä. Pitkinä hiippoina ne olivat hyvin näyttäviä. Ihailimme koko ajan vuoristomaisemia, joten matka eteni mukavasti. Lintuja oli edelleen surkean vähän, mutta mukava ylläri oli erään ojan laiteilta ilmaan pompannut metsäviklo. Pääsimme välillä myös jaloittelemaan, kun saavuimme Kamenariin, josta jatkoimme pienellä autolautalla Kotorska Bayn yli lahden itäpuolelle Lepetaneen. Väliä liikennöi viisi lauttaa non-stop-periaatteella, eikä siirtymä kestänyt kuin kuusi minuuttia. Odotin aiemmin lauttamatkaa innolla, sillä ajattelin väliltä puskevan tirppoja, mutta mitä vielä – saldo oli pari etelänharmaalokkia. Samalla näimme kuitenkin pinnassa kalastelevan pienen parven satulasargeja. Kalalaji oli tuttu edelliseltä Välimeren keikaukselta. Lauttaepisodin jälkeen bussimatka tyssäsi pahasti, sillä liikenne alkoi madella. Loppumatka tuntui ikuisuudelta, joskin maisemia oli edelleen mukava pällistellä. Opas kertoi juttuja kuin papupata; kaikille tuli tarkkaan tiedoksi montako hopeasormusta oli ostanut ja mihin hintaan, alennusten sietämättömät houkutukset ja kaikenmoista. Vähän tuli jo ehkä rönsyilyä, tosin Minna tykkäsi turinoinneista. Kolmen tunnin matkustuksen jälkeen pääsimme vihdoin perille Budvaan, kunhan olimme kuulleet muun muassa hieman virheellistä tietoa pelikaaneista ja osin muuta legendaa. Meidät jätettiin viimeisenä hotellin liepeille, josta talsimme Villa Mirenzaan. Hieman kulahtanut huone ajoi asiansa, ja minä skarppasin heti tamineet komeroihin. Otimme Kotorska Bayn lauttaliikennettä.

Ilmeisesti rikkaporkkanaa.

Oleanteria.

Kärhömeininkiä.

jonkin aikaa lunkisti, mutta nälkä ajoi porsaat maailmalle, joten navigoimme pian Bridgenimiseen ravinteliin. Minna otti pastaa ja minä bridge chickenia, joka osoittautui erikoiseksi letturullien päälle tehdyksi kermakanamuhennokseksi. Hotellille palasimme mahat pinkeinä ja muutenkin koomassa. Pientä piristystä kuitenkin tapahtui, joten minä jaksoin hieman kirjoitella päivän turinoita. Minna huilaili hetken, ja sain vielä puhuttua hänet niskanhierontasession sulattamana pienelle kävelylenkille. Tiuku repi iltakuutta, kun lähdimme kävelemään satelliittikuvan perusteella lähimmälle mahdolliselle metsänreunukselle, johon ei ollut onneksi tolkuttoman pitkä matka. Turistia lappoi koko ajan solkenaan joka suuntaan – 12 000 asukkaan kaupungin populaatio moninkertaistuu peak seasonin aikana, joka oli pahimmillaan. Löysimme kivuttomasti oikealle hiekkatielle, joka nousi melko jyrkästi rinteeseen. Plokkasimme erilaisia kasveja koko ajan, mutta selvästi runsaimpia olivat karhunvatukat ja piikkiherneet. Emme saaneet montaa määritettyä, mutta näimme kuitenkin nipun mukavaa lajistoa. Minna oli jo pihapiirien kävelyn aikana liekeissä, kun pihoissa kasvoi monenmoista tuttua koristelajia, joita kyseinen kasvihullu on käyttänyt leikkokukkina floristin hommissa. Aurinko alkoi laskea, ja lyhyen ”metsäerikoiskokeen” aikana onnistuin näkemään pikkulepinkäispoikueen, pari pensasvarpusta, rusorintakerttuja ja samettipääkertun. Peruslajistoa tuli siis hitusen, vaikkei mitään pauketta ollutkaan kehissä. Tunnin tutkimisen jälkeen lähdimme paluukävelylle samaa reittiä, jonka varrelta poimimme parit iltapalaleivokset konditoriosta pilkkahintaan. Hintataso oli mukavasti hyvin edullinen. Hotellilla otimme lunkisti loppuillan ja suunnittelimme hieman seuraavan päivän ohjelmaa. Majapaikan pisteet hieman ropisivat, sillä ilmastointi oli käytännössä pakollinen, mutta sen voimakkuutta tai lämpötilaa ei saanut säädettyä mitenkään. Jäin siis vain odottelemaan, että koska Minnan lentsu iskee minuun. Nukkumaan menimme hieman ennen iltakymppiä.

Budva at sunset.

Promille Budvan turistimääristä.

PERUSPALLOILUA SU 24.7. Heräsimme pitkien ja sikeiden yöunien päätteeksi kello 8.40. Kuuden aikaan olin riuhtaissut lisäpeiton päälle koleuden vuoksi, mutta lämpötila oli lopulta erittäin jeppistä jee. Aamiaiselle painelimme ysiltä, jolloin vedimme kituset täyteen sapuskaa. Sen jälkeen pakkasimme hieman tamineistoa mukaan ja lähdimme liikenteeseen. Oppaalla oli klo 9.30 infosessio, joten me käytimme tilaisuuden hyväksi ja ostimme 45 euron tiketit torstain Skadar-järven retkelle. Jännitin kuitenkin sitä, että toteutuuko reissu, sillä se vaati kymmenen osallistujaa ja tällä erää maahan tuli vain 33 matkaajaa. Toiveena oli kuitenkin se, että reissuun tulee brittejä tai muita, sillä kyseessä oli kansainvälinen redu. Koikkelehdimme aluksi katua alas ja etsimme seuraavan päivän retken lähtöpisteen, joka oli hulppean Slovenska Plaza -hotellin parkkiksella. Sitten painelimme ensimmäistä kertaa rantabulevardille ja järkytyimme väkimäärästä – biitsi oli vieri vieressä populaa ottamassa aurinkoa, vaikka kello ei ollut vielä mitään. Ankeaa meininkiä sinänsä. Pois se meistä, hyi. Jatkoimme ökyjahtien ihmettelytuokion jälkeen vanhaankaupunkiin, jonka laiteilla yritimme ensin etsiä Divingmontenegron putiikkia, mutta turhaan. Itse vanhakaupunki oli idyllinen kapeine kujineen ja pienine putiikkeineen, joskin hieman höynäytys, sillä mokoma on rakennettu lähes kokonaan uudelleen tuhoutumisen vuoksi. Ilmeisesti ainakin vuoden 1979 maanjäristys moukaroi rakennuksia pahasti. Pieni Etualalla osa vanhaakaupunkia.

Vanhankaupungin kapeita kujia.

Kirkon freskoja.

alue oli aika nopsaan kierretty. Poikkesimme katedraaliin ja ortodoksikirkkoon sekä citadeliin, jossa oli hauskoja pienoismalleja vuosisatojen takaisista purjelaivoista. Tiilirakennusten vuoksi kujilla oli mukavan vilpoista kiertää, mutta avoimilla paikoilla aurinko posotti kuumasti lähes 35 asteen voimalla. Vanhastakaupungista jatkoimme takaisin pitkin rantabulevardia, kunnes suuntasimme hotellin suuntaan. Poikkesimme vielä uudelleen Bridge-ravintolaan, tosin yritimme ensin viereiseen putiikkiin, mutta ruokaa ei kuulemma saanut lainkaan sunnuntaina. Tilasin suolaista lettua lihatäytteellä ja Minna kanasalaattia. Satsien piti kestää 20 minuuttia, mutta tunnin kohdalla alkoi jo palaa käämit, kun homma ei edennyt ja porukkaa ei ollut paikalla kuin muutama pöydällinen. Päätimme jo jossain kohtaa, että ellei viidessä minuutissa satsit ilmesty, niin vaihdamme paikkaa, mutta onneksi kriittisellä hetkellä saimme pöperöt. Pikalounas kestikin yhteensä reilut 1,5 tuntia. Meillä ei ollut kuitenkaan kiire, mutta ajan olisi voinut käyttää muutenkin. Hotellilla otimme tovin lunkisti ja laitoimme snorklaussysteemejä valmiiksi, sillä Minna ehdotti, että voisimme pamauttaa paatilla läheiselle Sveti Nikolain saarelle. Niinpä siis teimme, ja klo 15.10 ampaisimme kolmen euron tiketin kera reilun viiden minuutin siirtymään saarelle, jonka toinen puoli on todella jyrkkä. Jengiä oli selvästi vähemmän kuin mantereella, mutta oli sitä silti paljon. Kälpimme parin pikkusaaren laiteille, jossa pistimme masiinat päälle ja lähdimme polskimaan 25-asteiseen veteen. Jyrkänteellä näytti olevan mukavasti alppikiitäjäyhdyskunta; tois-

Santoksen lounassettiä.

Kohti Sveti Nikolaita.

tasataa yksilöä viisti ilmatilaa, osa välillä reilun kymmenen metrin päästä komeasti. Vesi oli yllättävän sameaa, mutta kaloja alkoi löytyä hiljalleen. Otin heti Nikonin vedenalaiskameran käyttöön, mutta auringonvalossa välkkyvän aallokon luona kuvaaminen oli todella kinkkistä, sillä tarkennus ei meinannut pelittää kunnolla lainkaan. Siitä huolimatta jaksoin polskia suunnilleen tunnin putkeen, Minna lähti hitusen aiemmin lämmittelemään ja niistelemään rannalle, sillä tauti oli edelleen yllänsä, joskin selvästi jo voiton puolella. Kaikki lajit olivat tuttuja Kroatian reissulta ja hyvin betonissa, pois lukien ns. blennyosasto, josta ei minulla ollut kunnon kirjallisuutta. Nekin olivat samannäköisiä kuin naapurimaassa, mutta eivät ne sielläkään taittuneet lajilleen. Olin jo hieman heittää kirveen kaivoon kuvaushommien suhteen, mutta Minna kertoi, että pienen saaren toisella puolella oli viisi jantteria snorklaamassa. Lähdimme uudelleen pulikoimaan ja uimme saaren ympäri, jolloin löysimme todella hehkeän pienen poukaman, jossa valo sopi täydellisesti kuvaukseen. Niinpä ammuin paljon paremmalla menestyksellä kuvia kallioseinämän laiteilla. Näimme satoja turkoosinsinisiä ruskoneitokalan poikasia ja paljon muita eväkkäitä. Touhu oli kerrassaan komeaa, sillä näimme myös ravun ja pari merivuokkoa. Jokunen laji oli hienosti kuvaushollilla, erityisesti riikinkukkohuulikala. Paikasta jäi muutaman aarin pienen poukaman takia paljon parempi fiilis. Kävimme suihkuttelemassa suolavedet pois ja kävelimme laitureiden luokse. Nappasimme ökyimelät räiskäleet kyytiin ja jäimme odottelemaan paluukyytiä, joka lähti kuudelta. Päätimme palata saarelle uudelleen, sillä mantereen puolelta – ainakin heti Budvan nurkilta – olisi kinkkistä löytää soppelia kivikkoista rantaa kalapuuhiin. Mantereen puolella stoppasimme vielä syömään sapuskaa yhteen raflaan. Annokset olivat aivan liian isoja ja vedimme siis ihan liikaa pöperöä, mutta no can do. Minä söin serbialaista gulassia ja Minna vasikkaa potaattien kera. Hotellille pääsimme joskus hieman seitsemän jälkeen. Meikäläisellä oli hieman iho kärynnyt. Tutkimme kaloja ja kasveja pitkään, kirjoittelin turinaa ja pakkasimme romut valmiiksi tulevaan Albanian reissuun, kunnes menimme kympiltä unten maille.

Nokkasargi.

Poimuhuulikeltti.

Riikinkukkohuulikala.

Isosargi.

Dalmatianluikero.

Ruskoneitokaloja.

Perussettiä.

Paikallinen asumus.

ALBANIAN SHKODËR MA 25.7. Heräsimme hieman kuuden jälkeen kännyjen pirinään, nousimme pystyyn ja kotvan kuluttua painelimme alas aamiaiselle, mutta respan täti ei ollutkaan laittanut mitään lappua tiedoksi aamuvuorolaiselle, että tarvetta olisi normia aiemmin. Onneksi aamutäti teki meille ripeästi leipäsetit sun muuta, joten saimme käytännössä täyden aamiaisen nopeasti. Haimme romut huoneesta ja talsimme Slovenska Plazan parkkikselle, jossa olimme hyvissä ajoin. Globtour Montenegron pieni minibussi tuli paikalle aikataulussa, mutta pääsimme hieman myöhässä liikenteeseen, sillä toinen pariskunta oli hieman eri kohdassa, eivätkä he huomanneet autoa ollenkaan. Nuoret britit olivat kuitenkin leppoisia ja matka alkoi pian kohti Albaniaa. Koitin plokata lintuja matkan varrelta, mutta se oli mahdotonta mutkaisten teiden ja tienvieruspöpelikköjen takia. Lisäksi kuski oli todellinen adhd-jeppe, joka veteli hanaa tuon tuosta ja ohitteli koko ajan. Ei ihan ykkösjuttu. Näin vain pääskyjä ja varpusia. Kasvillisuus oli pitkälti pensaikkomaista, mutta oliivipuita oli kuitenkin huomattavan paljon, samoin piiskahernettä. Sypressit sen sijaan puuttuivat lähes tyystin. Poikkesimme matkalla erääseen kylään, josta seurueeseemme liittyi vielä iäkkäämpi saksalaispariskunta. Maisemat olivat hehkeitä, sillä vettä losotti pilviseltä taivaalta ja vuoret olivat erityiset komiat melankolisessa säässä. Bar-nimisen kaupungin jälkeen jatkoimme pienempää kinttupolkua, joka oikaisi lähemmäs Albanian rajaa. Kuski veteli edelleen kuin viimeistä päivää, vaikka tie oli hyvin kapea. Albanian rajalla oli hieman jonoa, mutta odotus meni kuitenkin melko jouhevasti läpi. Samalla oli kiva vakoilla rekisterikilpien maatunnuksia ja ihmetellä miten monen kansalaisuuden edustajia oli liikenteessä. Ainakin seuraavat maat olivat edustettuina: Puola, Saksa, Italia, Serbia, Bosnia ja Hertsegovina, Montenegro, Albania, Kroatia, Unkari, Valko-Venäjä, Kosovo, Slovakia, Slovenia, Ranska ja USA!

Heti rajan jälkeen stoppasimme erään hotelli-rafla-matkamuistomyymälän luokse, jossa saimme vartin aikaa virkistäytyä. Kävimme vessassa, ostimme euroilla juomat ja ihmettelimme pihassa rappiolla olevaa meininkiä – autoja asuntoina, romanikerjäläisiä ja sitä rataa. Koitin heti plokkailla tietysti myös lintuja plakkariin, mutta lajisto oli tyypillistä; pääskyjä ja varpusia, ei mitään muuta. Samalta paikalta kyytiimme lyöttäytyi paikallisopas, joka oli nuori ja hyvin englantia puhuva sälli. Faktaa alkoi tulla tiukkaa tahtia heti, kun jatkoimme kohti Shkoderia. Se oli mainiota, sillä kuski ei puhunut lähes kahden tunnin siirtymän aikana käytännössä sanaakaan – poimi vain porukat kyytiin. Sade oli onneksi loppunut, ja kuuntelimme mielenkiinnolla kommunistiajan sekopäisyyksiä, kuten miljoonan hengen armeija kolmen miljoonan asukkaan maassa. Samalla rakennettiin 800 000 bunkkeria, joista mekin näimme muutamia. Maa oli ollut täysin eristyksissä puolen sataa vuotta, kunnes tilanne muuttui vuonna 1991. Nykyään Albania on demokratia, joka on ottanut pitkiä harppauksia eteenpäin muun muassa ihmisoikeuskysymyksissä, jotta se pääsisi joskus EU:n jäseneksi. Siihen tuntui kuitenkin olevan vielä vähintään parinkymmenen vuoden odotus... Tiestöstä oli tehty siksakkia, jotta viholliskoneet eivät voineet laskeutua – edellinen hallitsija oli lievästi vainoharhainen diktaattori. Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Albanian suurin linna, Razafa Castle, joka on 130 metrin korkeudessa aivan huikealla paikalla. Jättimäinen linnoitusalue oli ollut käytännössä valloittamaton ja siellä oli käytössä peräti 52 kaivoa, joiden toiminta ei ollut vieläkään selvillä, sillä paikka on tosiaan korkean mäen päällä. Kaivoja oli edelleen käytössä. Saimme tuhdin tietopaketin linnasta ja sen historiasta. Samalla saimme nauttia kertaallisen mahtavista maisemista, kun sade piiskasi kauempana vuoristoa ja Skadar-järvi siinsi hienosti alhaalla. Edellisyönä oli kuulemma tullut vettä kuin esterin persiestä. Paikalle näkyi myös kolme jokea, joissa oli lintuja syyhyttävän hyvin, joskin iso osa liian kaukana: pronssi-iibiksiä, silkki- ja jalohaikaroita, valkoposkitiiroja, merimetsoja ja muuta perussettiä. Lajistoa nasahti mukavaa tahtia. Koitin samalla pälyillä epätoivoisesti Skadar-järven suuntaan kiharapelikaanien toivossa.

Myrsky lähestymässä.

Linnaepistolan jälkeen ajoimme kaupungin keskustaan, jossa ovat minareetit ja kirkot sulassa sovussa, mikä tuntui uskomattomalle nykyterroristimaailmassa. Ydin oli yllättävän moderni sijoittajien investointien vuoksi, vaikka keskipalkka on vain noin 300 euroa kuussa. Muualle muuttaneet lähettävät kuitenkin rahaa perheilleen reilusti yli keskitason. Näimme myös hyvin rähjäisiä kommunistiajan kerrostaloja. Kävelimme ensin museoon, joka on 1800-luvun alun turkkilaisrakennuksessa. Arkeologisella osastolla ihmettelimme muun muassa vanhoja rahoja, itkupurkkeja, uurnia ja sen sellaista. Ylempänä oli kansallispukuja. Ehdimme vielä poiketa Al-Zamil-moskeijassa, tosin Minna ei päässyt sisään liian lyhyiden sortsien vuoksi. Kokemus oli meikäläiselle ensimmäinen laatuaan ja sikäli aika mahtava nähdä miltä laitos näyttää sisältä. Ja hienoltahan se näytti. Sillä välin Minna plokkasi pihasta muuriliskon. Saimme vielä kolme varttia aikaa talsia kävelykatua, joka oli kuppiloiden ja ravintolojen kirjoma viihtyisä bulevardi. Ostin pari t-paitaa ja marketista pamautimme pari pulloa paikallista punaviiniä. Hintatasot olivat naurettavan alhaalla.

Kello 13.30 lähdimme minibussilla läheiseen ravintolaan, jossa saimme mainiot alkukeitot, salaattilautaset, kala-annokset ja vieläpä jälkkärit. Kävin vielä Minnan kanssa hyvin pikaisesti lähisillalla, mutta tirppoja ei osunut kiikareihin. Rajalle ajon aikana näin mehiläissyöjän lentelevän pellon päällä, mutta muuten lajisto oli samaa perussettiä. Oppaamme oli kerrassaan loistava, ja tiemme erkani rajalla. Kuski laittoi taas hanaa niin, että ruokailun jälkeen meikäläiselle tuli jo hieman öklö olo, mutta onneksi torkahdin toviksi. Kaasuttelu stoppasi vain siksi aikaa, kun jätimme sakemannit kyydistä ja pysähdyimme lyhyeksi ajaksi ottamaan parit fotot Sveti Konstantinin saaresta. Budvaan saavuimme joskus viiden huitteilla, tai sitä ennen. Otimme rennosti ja kävimme alakerran spa-osastolla, mikä olikin positiivinen ylläri, sillä uima-allas ja muut systeemit olivat täysin uusia. Osasto oli muutenkin viihtyisä. Emme osanneet odottaa mokomaa, sillä huoneemme oli kuitenkin aika kuppanen. Joskus kuuden jälkeen lähdimme etsimään uutta reittiä lähirinteen metsään auringon paisteessa ja pilvien työntyessä vuorten takaa. Eka reitti stoppasi työmaahan, mutta toista nousimme pitkälle. Lintuhommat olivat kuitenkin käsittämättömän hiljaisia: varpusia ja pääskyjä, varpusia ja pääskyjä, varpusia ja pääskyjä! Lopulta näimme sentään muutaman talitintin ja viherpeipon, mutta uutta lajistoa ei tullut tiskiin. Lopuksi näimme pikkulepinkäispoikueen. Poikkesimme hautuumaalla ja otimme pitsaslaissit kainaloon paluumatkalla. Hotellille palasimme kasin nurkilla. Loppuilta oli lunkkiutta, kunnes menimme maate kympin jälkeen.

SVETI NIKOLAI TI 26.7. Heräsin jo puoli kahdeksan nurkilla, vaikka kello olisi soinut yhdeksän jälkeen. En kuitenkaan jaksanut enää koisia, joten tutkailin netistä systeemejä. Minna heräili hieman ennen yhdeksää ja painelimme piakkoin aamiaiselle, jonka jälkeen suuntasimme biitsille. Sadepilviä alkoi kertyä sääennustuksen mukaisesti ja arvoimme hieman, että lähdemmekö snorklailemaan Sveti Nikolain saarelle. Päätimme kuitenkin ottaa riskin, Matkalla Sveti Nikolain saarelle. mikä oli hyvä juttu, sillä vettä alkoi losottaa, kun odottelimme paatin katoksessa lähtöä. Sade ei kuitenkaan koskaan yltänyt saarelle saakka, vaikka Budvan päällä satoi pitkään. Rantauduimme joskus kymmenen jälkeen, ja yritimme painella ensin saaren itäpuolelle toiselle rannalle, mutta ilmeisesti sinne pääsi vain veneteitse. Niinpä talsimme aiemmalle rannalle, jossa oli myös Budvan rannan tavoin huomattavasti vähemmän populaa kuin edelliskerralla. Tällä kertaa rantsuun kävi kuitenkin melkoiset mainingit, mutta pääsimme kuitenkin hyvin suojaisampaan kolkkaan. Kaloja oli suhteellisen hyvin hollilla, eikä vesi ollut ihan yhtä sameaa kuin aiemmin, mutta valokuvaus ei sitten kuitenkaan onnistunut, sillä pilvisyyden vuoksi oli liian hämärää. Pulikoimme pienellä alalla jonkin aikaa nähden perussettiä, tosin mukavia lisäyksiä edellisretkeen olivat mustehuulikala ja kuonohuulikala. Minä kävin testaamassa pientä laguunia ulapan puolella, jossa oli hyvä kuvata aiemmin, mutta pilvisyyden, maininkien ja veden sameuden vuoksi senssit eivät olleet hyvät, joten olin siellä vain pienen tovin. Minna lähti kohtapuoliin rannalle lämmittelemään ja niistämään nekkua, mutta valoisuuden hieman lisäännyttyä, minä en malttanut lähteä vaan ammuin menemään. Akku alkoi loppua uhkaavasti, sillä unohdin laittaa kameran latinkiin tietysti ensimmäisen reissun jäljiltä. Mukavin havis oli pieni tuliluikertaja, joka tuli hienosti hollille – punainen jeppe ja tumma pää, olin liekeissä.

Budvan biitsi aamusella.

Reilun tunnin session jälkeen läksimme suihkuttelun kautta lähiravinteliin, jossa tilasimme randomilla jotain lihasettiä – se olikin ikään kuin jättimäinen jauhelihapihvi, ja meikäläisellä juustoplänttejä joukossa. Samalla kaskaat sirisivät niin, että korvatulpat olisivat olleet erittäin jeespoks. Alppikiitäjiä vilahti mäntyjen latvuston ohi välillä, mutta niitä oli jyrkänteellä huomattavasti vähemmän kuin edelliskerralla. Kävelimme vielä lähtölaiturien luokse, jossa näytti olevan paljon kirkkaampaa vettä. Minna meni toiselle puolelle rantaa poijujen luokse ja minä painelin suoraan veteen, kunhan otimme aurinkoa ensin kokonaiset kymmenen minuuttia tai jotain vastaavaa. Minna löhösi itse asiassa vielä vähemmän, sillä rasvaukset ottivat enemmän aikaa. Aurinko oli jo tullut hyvän aikaa takaperin esiin, joten uv-porotus oli kertaallinen. Niinpä oli mukava pulahtaa uudelleen 25-asteiseen vodaan. Veteen meno oli hitusen viheliäistä liukkaiden ja pyörivien kivien vuoksi, ja onnistuin saamaan arvet sääreen jostain isommasta kivestä. Edelliskerran polvikolhu kirveli jonkin verran, mutta eihän sitä malttanut vedestä pysyä pois. Kaloja oli yllättävän hyvin hollilla matalassa vedessä, joten tein vain lyhyen lenkin ja hain heti kameran rannalta. Ammuskelin aikani, kunnes akku loppui juuri samaan aikaan, kun Minna tuli laiturilta samaan paikkaan. Näimme uutta kasvia, erästä spongea, satoja merisiilejä ja kivasti peruslajistoa, kuten korujunkkereita, ruskoneitokalan poikasia, poimuhuulikelttejä ja niin edelleen. Mukavin löytö oli Goldblotch Grouper, jonka onnistuimme molemmat näkemään hienosti – elistä kehiin! Lisäksi näimme laikkuhuulikalan. Kylmyyden takia lähdimme lopulta rannalle ja hyppäsimme paattiin suihkuttelujen sekä tovin odotuksen jälkeen joskus kahden jälkeen tyytyväisinä saldoon. Eriskummallinen piffiateria.

Minna, Menu ja raflan sisäpihaa.

Raitasaha-ahven.

Riikinkukkohuulikala.

Nokkasargi.

Dalmatianluikero.

Sargijoukkio.

Tuliluikertaja.

Kaulussargi ja korujunkkeri.

Myräkkäpilvet nousemassa.

Mantereella kävelimme suoriltaan hotellille, jossa vietimme muutaman tunnin siestaa. Tutkimme samalla kalakirjoja ja päivän fotosaldoa. Yhdestä kirjasta saimme vihdoin blennyt lajilleen – at last! Jo Kroatiassa edellisvuonna söi miestä, kun ei taittunut – eipä ollut mokoma kirja edes mukana... Valokuvat auttoivat todella hyvin määrittämisessä vielä. Reissun saldo oli jo hulppeasti noin 20 eri kalalajia, mikä sinällään ylitti odotukset. Selvittelin myös samalla mahkuja lähteä Ostrogin luostaria tutkimaan seuraavalle päivälle. Muuten teimme vielä kauppareissun kopaten kainaloon tuliaisia ja punaviiniä, kunnes lähdimme rantsun suuntaan illalliselle sekä hakemaan postikorttia Minnalle. Nykyaikana näytti olevan puolimahdotonta enää edes löytää korttia, sillä jouduimme kollaamaan kymmeniä turistikojuja, kunnes eräästä kirjakaupasta tärppäsi. Vuoristoon ja merelle alkoi kertyä uhkaavasti ukkospilviä, mutta se ei meitä haitannut, sillä jatkoimme Obala-ravintolaan, jossa minä tilasin jotain kalaa ja Minna nieriää. Yhdeksän euron satsin olivat todella hyviä. Ruoan aikana pilvimassa verhosi koko tienoon alleen ja välillä vettä tuli kuin esterin persiestä. Me emme kuitenkaan kastuneet juuri lainkaan, kun lähdimme sapuskan jälkeen veke. 96 euron kilohintaan myytävät hummerit jäivät edelleen testaamatta... Hotellille palasimme ennen puoli kahdeksaa. Pian alkoi jälleen lotista ja ukkostaa, mutta meitä se ei tietysti enää haitannut. Ostrog ei skulannut, joten suunnittelimme uudelleen seuraavaa päivää. Unten maille painelimme puoli yhdentoista nurkilla.

Budvan bussiaseman maisemia.

KOTOR KE 27.7. Heräsin kahdeksalta pitkien yöunien jälkeen, mutta en jaksanut vielä nousta, eikä Minnakaan. Niinpä laiskottelimme lähemmäs ysiä, minkä vuoksi olimme superväsyneitä – liikaa unta putkeen, mutta kait sitä saa lomalla olla laiska. Aamiaisen jälkeen pistimme retkiromppeet kasaan ja lähdimme alakertaan, jossa oli Aurinkomatkojen opas päivystämässä. Vaihdoimme pikaisesti kuulumiset ja kysyimme vielä vinkit kuinka on parasta lähteä Kotoriin. Bussi olisi kuulemma paras ja edullisin. Kävelimme ensin rannan lähellä olevaan postiin, jossa Minna pisti kortin maailmalle. Systeemi oli ankean manuaalinen; tyyppi katsoi hinnat koneelta, piti vihkoon kirjanpitoa ja laski taskulaskimella loppusummat. Elikkäs, mitähän tolkkua, kun oli kompuutteri tulilla... Poikkesimme vielä läheiseen ostoskeskukseen, mutta se oli nopeasti nähty. Löysimme melko kivuttomasti bussiaseman, jonka kyljessä oli kotieläintarha muun muassa valkoisen riikinkukon, helmikanojen, pupujen ja muiden otuksien kera. Tarhatyyppien apetta kävi ahnaasti hyödyntämässä yli puolensataa turkinkyyhkyä. Ostimme tiskiltä 3,50 euron hintaiset tiketit ja pääsimme vain tovin odottelun jälkeen bussiin, joka oli sikäli kämänen, ettei ikkunoista meinannut nähdä juuri mitään läpi. Niinpä maisemien ihailu meni kokonaan ohi.

Kotorin vanhaakaupunkia.

Eräs vanhankaupungin kirkoista.

Porraskäppäilyn puolivälissä oleva kyrka.

Budvan keskustassa oli pahasti ruuhkaa, mutta se helpotti heti keskustan ulkopuolella. Siirtyminen Kotoriin kesti kolmisen varttia, loppuosa siitä kulki pitkää tunnelia pitkin. Jäimme pois bussiasemalla, kävimme toiletissa ja hakeuduimme burgerille lähiruokalaan. Toisella puolella tietä oli hieman räjähtäneen näköinen kompleksi, josta oli tohkeissani. Vastavalon vuoksi ihanuus jäi kuitenkin ikuistamatta. Käppäilimme katua alas ja ihailimme hehkeää vuoristomaisemaa. Emme olleet kovin hyvin kartalla mitä tuleman piti, mutta navigoimme vanhaankaupunkiin, joka oli jyrkänteen alapuolella. Jyrkänteellä näkyi kirkko ja tapissa linnoitus. Kaupunki osoittautui heti paljon hienommaksi kuin Budvan vastaava vanhakaupunki – venetsialaistyylinen (kuuPyhäinjäämistöjä.

lemma), täynnä pieniä putiikkeja ja viihtyisiä kapeita kujia. Sompailimme ensin muutamat kirkot läpi, joista yksi oli Cathedrel of St. Tryphone, jossa oli Sacral Art Museum lukuisine pyhäinjäämistöineen. Näkemisen arvoinen paikka kovasti. Kävimme myös ortodoksikirkossa, kunnes löysimme hieman randomilla rappuset, joiden juurelta pystyi ostamaan kolmen euron tiketit ylös linnakkeelle johtaville portaille. Meillä oli aikomuksena käydä vain puolivälin kirkossa, sillä rappusia olisi 1 350 ylälinnakkeelle saakka lähes 35 asteen helteessä auringon ollessa zeniitissä. Etenimme tietoisesti hyvin verkkaista tahtia, jotta emme alkaisi piiputtamaan heti kättelyssä. Osa rappusista oli viheliäisen liukkaita, mutta alati hienontuva maisema kannusti jatkamaan. Hiki virtasi jatkuvasti ja vedimme nestetankkausta sopivasti. Pidimme välillä paussia ja otimme rennosti. Kirkon juurella pidimme pienen huilitauon, mutta minä säntäsin äkisti lähes puolijuoksua korkeammalle, sillä näin neljän parven lintuja, jotka näyttivät varpushaukoille paljain silmin. Jätin kiikarit reissulta pois, joten olin hieman huolissani, että taittuuko laji, sillä elättelin toiveita sirovarpushaukasta, joka olisi ollut elis. Tyypit lensivät onneksi hyvin matalalla suoraan päältämme, ja ne osoittautuivatkin alppinaakoiksi, mikä oli myös naseva havis, sillä edellisestä oli jo monen monta vuotta. Muuten linturintamalla olikin totaalinen hiljaista: vähän räystäspääskyjä, jokunen tikli ja parit varpuset.

Kirkko oli pieni ja viihtyisä pytinki upealla paikalla. Päätimme jatkaa edelleen kohti linnaketta, joka näytti olevan jo lähellä. Todellisuudessa se ei ollut vielä kovin lähellä, mutta noin puolen tunnin talsimisen jälkeen saavuimme vihdoin perille linnakkeeseen, joka on osa 4,5 kilometriä pitkää muuria, josta osa kulkee hulppeasti lähes pystysuoraan. Ihan käsittämätöntä rakennusmenoa. Laella oli hieman toista maailmansotaa muistuttavia betonibunkkereita, mutta muuten kyseessä on paljon vanhempi laitos. Linnan takapuolella oli myös todella jyrkkä kanjoni, johon johti toiset portaat ja sieltä edelleen siksak-rappuset lähivuoren huipulle. On siinä ollut kavereilla touhuamista kerrakseen. Huipulta onnistuin plokkaamaan kanjonin pohjalla lentäneet närhen Montenegron pinnoihin. Olimme jonkin aikaa passissa ja huilaamassa yläilmoissa, kunnes lähdimme hiljalleen alamäkeen. Meno tuntui jo hyvin nopeasti sen verran pohkeissa, että molempien koivet alkoivat täristä, vaikka matkaa oli vielä ruhtinaallisesti jäljellä. Samalla nappasimme kasvieliksiin kiiltomalvan. Myös kärsimyskruunua kasvoi paikoin. Painelimme rappusia joutuisaa tahtia, sillä se otti vähemmän jalkoihin kuin varovainen hipsuttelu. Sessio oli paljon nopeampi alas kuin ylös, mutta samalla myös paljon rankempi, mutta selvisimme lopulta takaisin vanhaankaupunkiin ja saimme huuhdeltua edes vähän hikivirtauksia pois pienestä vesihanasta. Olimme naatteja, joten jatkoimme marketin kautta bussiasemalle, josta pääsimme jo viiden minuutin odotuksen jälkeen takaisin kohti Budvaa. Tällä kertaa ikkunat olivat kunnossa, joten saimme nautiskella maisemista. Lintupuolella elo oli tyypillisen hiljaista; lähinnä peruspääskyjä ja varpusia. Hieman parempia haviksia edustivat ruostepääsky ja kolme pikkulepinkäistä. Paluu kesti hieman menoa lyhyemmän ajan, ja olimme takaisin Budvassa noin puolen tunnin kuluttua kello 15.45. Talsimme suorinta tietä hotelliin, vaihdoimme uimatamineet niskaan ja kävelimme alakerran uima-altaaseen suihkun kautta. Olo oli kerrassaan mahtava hikitahmaisuuden jäjiltä – keskipäivän porotus oli niin raaka, että vaatteet olivat märkinä. Tosin ne ehtivät lähes kuivua bussin superpuhurin takia. Lillumisen jälkeen olimme hetken vaakatasossa, kunnes lähdimme sapuskoimaan. Kävelimme kehuttuun Parma-ravintolaan, josta Minna tilasi burgerin ja minä jotain paikallista kamaa. Lopulta Minnan satsi oli samanlainen jättikokoinen jauhelihapihvi kuin saarella edellispäivänä, ja meikäläisellä oli samaa tavaraa pitkulaisessa formaatissa. Pettymys oli aika kova, sillä ylisuolainen satsi ei ollut kovin kummoinen kummallakaan; meikäläisen oheisvihannekset olivat tosin jees. Painelimme vielä katua alas hieman isompaan markettiin ostamaan loput tuliaiset. Palasimme hotellille jo puoli seitsemältä ja laiskottelimme loppuillan. Minä pakkasin jo poikkeuksellisen aikaisin matkalaukkua hieman, sillä seuraavat kaksi päivää olisivat retkisellaisia ja erityisesti perjantai saattaisi venyä, ja lauantaina olisi tylyn aikainen herätys. Illallispötkelöitä.

Kiiltomalva kukki täysillä.

Lähtörannan mölysammakko.

LAKE SKADAR TO 28.7. Heräsimme noin varttia vaille kahdeksan, kävimme aamiaisella, laitoimme reput kuntoon ja läksimme läheiselle huoltsikalle odottelemaan noutoa Skadar-järven retkelle, johon meidät piti noutaa klo 8.45, mutta kyyti oli varttitunnin myöhässä. Ryhmän piti kuulelmma olla pieni, joten odottelimme pientä minibussia, mutta Aurinkomatkojen yhteistyökumppanin, Kompassin, pirssi olikin täysimittainen linkkari, johon hyppäsimme. Matkan teko mateli hieman, sillä poimimme useista paikoista jengiä lisää kyytiin. Lopulta porukkaa oli yli 30 henkilöä, joten ei ihan pieni kööri. Muita suomalaisia ei ollut völjyssä, lähinnä saksalaisia, jokunen britti ja sweduja. Lähdimme tuttua tietä kohti Baria, mutta stoppasimme ottamaan fotoja Sveti Stefanin hotellisaaresta uudelleen, hieman paremmassa valossa. Majoitus saarella kustantaa 1 000–3 000 euroa yöltä – siellä on yöpynyt Sylvester Stallonea, Lewis Hamiltonia, Marlon Brandoa ja sitä rataa... Opas kertoi, että vuonna 1979 seudulla oli ollut peräti seitsemän richterin järistykset, jotka tuhosivat tiet ja muut rakenteet aika totaalisesti. Opas oli hyvin sujuvasanainen nainen, mutta tyyppi toisti päivän aikana toistasataa kertaa ”of course”. Sakemanneilla oli oma opas. Viimeiset retkeilijät poimittiin kyytiin Barissa, josta oli enää lyhyt matka Skadarille. Välille mahtui muun muassa neljän kilometrin mittainen tunneli. Virpazarin pieneen kylään ennätimme noin kello 10.45. Ehdimme ostaa limpparia ja ihmetellä pienen joen lintueloa – pikku-uikkupoikue, pikkumerimetso, valkoposkitiiroja ja sitä rataa, mahtavaa! Olin tohkeissani ja odottelin paattiin pääsyä. Ehdimme vielä poiketa rakennusten kauemmalla puolella, jossa näimme muutaman mölysammakon lumpeiden lehdillä sekä kolmen rantakäärmeen lössin. Näkymä lähtöpaikasta kohti järveä.

Pari pikkumerimetsoa.

Vartin yli yksitoista ampaisimme keltaisella kaksikerroksisella botskilla kohti järveä. Onneksi yläkannelle ei tullut kuin pari meidän lisäksi. Tähyilin hc-meiningillä kaikki vastaan tulleet tirpat, mikä oli erityisesti aluksi haastavaa, sillä kasvillisuus oli lähes pelkkää jättiruokoa, joka nimensä mukaisesti on jättikokoista. Plokkasimme kuitenkin useita pikkumerimetsoja ja kuningaskalastajan. Järven auettua lintuja oli todella paljon: satoja pikkumerimetsoja, kymmeniä tavamerimetsoja, satoja silkkiuikkua, pipona valkoposkitiiroja, jokunen rääkkähaikara, pikku-uikkuja ja kaikenlaista kivaa lajistoa. Kosteikkokasvillisuutta oli hienosti laajoja alueita. Käytin kuitenkin aika paljon aikaa ulapalle tähyilyyn, sillä Balkanin suurimmalla järvellä asustaa kiharapelikaaneja, joita en ollut koskaan nähnyt. Selällä viiletti kuitenkin lähinnä valkoposkitiiroja ja runsaasti törmäpääskyjä. Koukkasimme läheisen sillan pohjoispuolelle, jossa aukeni huikeat näkymät laajoille kosteikoille, joiden takana siinsi komeita vuoristoja. Samaa lintulajistoa oli rutkasti, mutta pitkän etäisyyden takia iso osa jäi vaille varmaa määritystä. Jatkoimme lyhyen koukun jälkeen takaisin järven suuremmalle puolelle, josta onnistuin löytämään jo hieman epätoivon keskellä kaukana lentäneen pelikaanin, joka katosi kaukaisen niemen taakse. Damn. Piakkoin näin toisen lisää ja tovin kuluttua niitä oli muutama näkyvissä – ne ottivat siivet välillä alleen, mutta etäisyyttä oli tolkuttoman paljon, joten määritys onnistui nippa nappa, enkä päässyt makustelun pariin. Skadarilla ei tosin normipelikaania pitäisi ollakaan, mutta sain onneksi lennossa kiharapelikaanin tuntomerkin kasaan. Joka tapauksessa naseva elis!

Skadarin rantakasvillisuutta.

MINNA SALO

Odottelin kuumeisesti, että olisimme jatkaneet hitusen kauemmaksi ulapalle, mutta yhteensä reilun tunnin ajon jälkeen käännyimme läheiselle rannalle, joten haaveet makusteluhaviksista hautautuivat. Näin kuitenkin kivasti lähes juhlapukuinen mustanmerenlokin ja seitsemän pronssi-iibistä. Yksityisellä rannalla oli viihtyisä pieni ravintola, jossa saimme buffetlounaaksi erilaisia kaloja, muun muassa karppia ja nieriää sekä vihanneksia ja salaattia. Ok setti, mutta meidän tottumuksiin hieman outoja makuja, joten emme mättäneet kovin isoja satseja. Sapuskan jälkeen meille jäi reilu tunti aikaa lötkötellä menemään, mutta kumpikaan ei jaksanut mennä uimaan. Minä hoksasin jossain kohtaa yhden muurisisiliskon, mutta muuten rinSantos tähyämässä Skadar-järvelle. ne oli hiljainen, paitsi että kaskaat pitivät kovaa älämölöä. Näimme myös purjeperhosia rannalla. Ihmettelimme samalla, että miten monimuotoinen järvi voi olla, sillä faunaan lukeutuu peräti 44 kalalajia. Paluumatka alkoi kello 13.30. Se kesti vain 45 minuuttia, sillä painelimme suorinta reittiä takaisin lähtöpaikkaan. Lajisto pysytteli samana – kiharapelikaaneja oli kaukana parhaimmillaan kuusi yhtä aikaa näkyvissä, kunnes ne katosivat horisonttiin. Koitin kepittää loppuun asti uusia Montenegron pinnoja, mikä tuottikin kivasti tulosta, sillä noin kilometrin loppukanaali tarjoili hyvin lyhyessä ajassa lentoon lähteneen ruskohaikaran, lentäneen punapäälepinkäisen, äännelleen pussitiaisen, pyrstötiaisparven, sivuhaarassa polskineen harmaasorsan ja muutaman sinisorsan. Jeh. Minna vei isommalla arvauksella Montenegron veikkauksesta pojon, sillä sigma nousi lukuun 49, ja Minnan arvaus oli 44, minun 42. Rannalla kävelimme suoraan bussiin, ja ensimmäistä kertaa huomasimme, että aurinkoa tuli hitusen liikaa ja molemmilla oli palanutta ihoa jossain kohtaa. Onneksi ei kuitenkaan ökypahasti. Olo oli kuitenkin sen verran tukala, että Budvassa vedimme pikaisesti välipalat leipomosta ja kävelimme hotellille, jossa menimme nopeasti uima-altaalle virkistymään, mikä tuntui mahtavalle. Kotvan huilimisen jälkeen läksimme noin kuuden nurkilla rantaan ravinteliin illalliselle. Valitsimme randomilla soppelin oloisen mesta, josta Minna tilasi kanan rintafilettä ja minä grillattua kalmaria, sillä olin halajanut pitkään merenelävien perään. Molemmat satsit olivat jeespoks-tavaraa. Hotlalle palasimme puoli kahdeksan nurkilla. Otimme rennosti ja jatkoimme pakkailuja. Simahdimme jo kympiltä.

THE HEART OF MONTENEGRO PE 29.7. Jostain syystä nukuin huonot yöunet, sillä heräilin silloin tällöin aamukolmesta etiäpäin. Niinpä kännyn piristessä kuuden nurkilla olo ei ollut ihan ykkönen. Haimme respasta aamiaista, eli leipää, juomaa ja jonkin jälkkäripatukan. Ampaisimme pian liikenteeseen kohti Hotel Slovenska Plazan pihaan, josta meidät poimittiin hitusen seitsemän jälkeen. Ajoimme lähes parikymmenpaikkaisella minibussilla Budvan toiselle laidalle hotelliin, josta pirssi täyttyi kokonaan. Lisäksi opas tuli kyytiin samalla. Retki osoittautui heti kärkeen hieman erikoiseksi, sillä olimme buukanneet Gloubtour Montenegrolta päivän otsikon mukaisen kokopäiväretken englanniksi, mutta kaikki muut olivat sakemanneja ja opas veti kaiken saksaksi! Että mitä hittoa? Ensimmäinen stoppi oli suoraan Budvan yläpuolella vuoren rinteellä, jossa stoppasimme kuvaamaan jo kolmannen kerran Sveti Stefanin saarta, tosin tällä kertaa hitusen eri vinkkelistä. Sanoin oppaalle, että meillä pitäisi olla englanniksi setti, mutta hän ei tiennyt asiasta mitään. No, jatkossa saimme lyhyesti jotain häläppää myös englanniksi. Minnalta taittui saksa joikui, mutta minulta ei ollenkaan, yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta. Ajoimme kohti Podgoricaa, joka on maan pääkaupunki 180 000 asukkaan kera. Se ei tosin ole ollut kovin montaa vuosikymmentä pääkaupunki, ja mokoma pommitettiin 70 kertaa toisessa maailmansodassa niin, että käytännössä mitään ei säilynyt. Maisema muuttui alati ja Podgorica oli yllättävän tasaisella alueella ja harvaan asuttu, täysin erilainen kuin Budva, joka on tiiviiseen tungettu turistirysä. Pääkaupungin jälkeen teimme stopin erääseen pieneen ravintolaan, josta ostimme hieman juomaa. Paikka oli joen varrella, ja sielläkin oli jo hulppeat näkymät. Ehdimme kälppiä rakennusten taakse pienelle sillalle, josta näimme jokusen kalliopääskyn alapuolellamme. Kotvan kuluttua teimme lyhyen valokuvauspysäyksen aivan järjettömän hienossa kanjonissa, jossa joki virtasi kaukana alapuolella ja lähes pystysuorat seinät nousivat satoja metrejä yläpuolellemme – superhieno mesta! Harmillisesti kuvaukset eivät oikein luonanneet.

Osa Euroopan suurinta kanjonia.

Minna och kanjon.

Moracan luostari.

Seinäkoristeita.

Matkamme jatkui Moracan luostariin, jossa kävimme puolen tunnin pikavisiitin. Viihtyisässä luostarissa oli hienosti hoidettu puutarha ja kasvimaa. Rakennukset olivat komeita ja täynnä freskoja satojen vuosien takaa. Minna ostin hunajaa, joka oli tuotettu sisäpihan tarhassa – näimmekin ”ikeaboksit”, jotka tosiaan muistuttivat väriltään erään tavaratalon värejä. Luostarista suuntasimme Kolasinin, Biogradskan kansallispuiston ja Mojkocin lomitse kohti Durmitorin kansallispuistoa. Maisemat olivat todella hienot ja serpentiinejä piisasi. Lintuja oli tyypilliseen tapaan sairaalloisen vähän, mutta onneksi plokkasin kuitenkin uusiksi Montenegron pinnoiksi muutaman hiirihaukan ja kaksi pähkinähakkia. Mukava havis oli myös neljän alppinaakan kopla.

Loppumatkan lakeuksia.

Durmitorin puiston alkaessa maisemat muuttuivat käsittämättömän hienoiksi – vanhojen etelänmustamäntyjen kirjomaksi vuoristoksi, joka oli karu ja Tara-joen ympäröimä. Harmillisesti kiire leimasi jälleen meininkejä, ja teimme vain muutaman minuutin stopin, emmekä päässeet ihailemaan jättimäisiä kilpikaarnamäntyjä kertaakaan kunnolla. Hiuko alkoi jo tehdä tuloaan toden teolla ja muutenkin saksanselostukset sekä älytön hoppu nakersi hieman molempien motivaatiota. Varsinkin kun ohjelman mukainen ”eco-picnic in a forest” oli turistikeskuksen lounas kauheassa ihmisvilinässä. Just joo. Kävelimme mahtipontisen sillan yli, jonka vieressä kulki noin 850 metriä pitkä kaapelirata kanjonin yli. Totaalinen mahtimesta. Yhden nurkilla saimme ravintolassa lounaan, johon kuului juustoja, kinkkua ynnä muuta. Ei kovin tuhti setti, mutta hoiti homman. Meille jäi puolen tuntia aikaa, mutta kaapeliradalla oli niin paljon jonoa, että en ehtinyt siihen – olisin muuten mennyt. Lopulta meillä olisikin ollut aikaa kolme varttia, sillä iso osa porukasta oli myöhässä. Sillä välin poikkesimme pienen matkan alarinteeseen, jossa oli perhosista useita keisarinviittoja ja kasveista punalatvaa sekä muuta settiä. Nälän poistuminen kuvioista nosti hieman motivaatiota, ja kun lähdimme paluumatkalle klo 14.15 Savnikin ja Niksicin kautta, niin olin todellakin liekeissä, sillä maisemat olivat täysin erilaista – aakeeta laakeeta ja kaukana vuoret. Laskettelurinteitä, hienoja mökkejä ja niittyjä kasveineen; kuin Norjassa olisi ollut. Ihan käsittämätön ero maisemien kesken. Rupesin heti fiilistelemään, että mestoille pitäisi päästä omalla autolla vailla minkään sortin kiirusta. Hienojen maisemien ansiosta alkupätkä meni jouhevasti, mutta puudutus alkoi kuitenkin jossain kohtaa; peffa oli turta. Niksikissä pidimme vartin paussin huoltsikalla, josta ei saanut mitään muuta kuin jäätelötötteröitä, viiniä, kaljaa tai ranuja. Itse myymälän puoli oli harmillisesti suljettu. Koitin kepittää lintuja – kuten koko matkan – tiukasti, mutta pulujen ja pääskyjen lisäksi hollilla oli vain muutama kottarainen. Kotvan siirtymän jälkeen lajilistalle pomppasi kuitenkin kaksi erillistä käärmekotkaa. Näimme myös Ostrogin hienon kallioluostarin matkalla. Budvaan saavuimme Podgorican kautta tasan kuudelta. Meidät heitettiin ensin hotellille – tyypi piti pitkän kiitospuheen ja jotain tuubaa. Muutenkin opas oli todella laiska puhetyyliltään ja heitti epäselvää tarinaa, suorastaa joutavaa jargonia. Ei oikein napannut. Talsimme suoraan leipomoon, jossa vedimme pitsat ensihätään. Sitten painelimme hotellille, jossa huilimme tovin. Minna kävi vielä alakerran altaassa, kunnes lähdimme ravintolaan kahdeksalta. Minä vedin beef souppia 80 sentin hintaan ja Minna kreikkalaista salaattia. Loppuillalla pakkailimme ja menimme maate. Päivä oli rankka, mutta Monte-

Kamenarin lauttaranta Kotorska Bayn itäpuolelta nähtynä.

negron pisteet nousi supermaisemien vuoksi. Itse retki oli kuitenkin meidän makuun ihan liian kiireinen – noin 11 tunnin retkestä semmoset 8,5 tuntia istuimme bussissa...

PORI KUTSUU LA 30.7. Jouduimme heräämään tylyn aikaisin, sillä lähtö oli jo kello 5.50 pääkadun varrelta. Saimme mukaan aamiaissetin, jonka vedimme matkalla. Kadut olivat pitkään hiljaisia, enkä nähnyt enää mainittavia lintuja edes lauttapaikalla. Lentokentälle saavuimme kolmisen tuntia ennen lähtöä, joten aamupäivä kului odotellessa, kunnes ampaisimme taivaalle klo 10.50. Muutaman tunnin kuluttua olimme Helsingissä ja siitä edelleen muutaman tunnin päästä Porissa. Onneksi ehdin kuitenkin huomata lentokentällä murtuman laukussa, joten kävimme vielä tekemässä vahinkoilmoituksen Finnairin puodissa. Onneksi kapsäkki korvattiin tuonnempana. LOPUKSI Kiitos jälleen Minnalle loisteliaasta matkaseurasta! Matkakohteena Budva ei ole kovinkaan hääppöinen, ellei sitten halua löhötä tiukkaan ängetyillä rannoilla koko ajan. Sieltä on kuitenkin helppo lähteä useille erilaisille retkille, ja Montenegron vuoristoseudut ovatkin huikeita. Esimerkiksi Durmitorin kansallispuistoon pitäisi päästä ajan kanssa. Kaiken kaikkiaan maa on erittäin jeppis. Myös Albania jäi kutkuttamaan molempien mieltä kovasti. Kyseessä on sen verran kieron ja erikoisen historian omaava valtio, että se vaatii selvästi tarkempaa tutustumista. Minna vei tällä kertaa lintuveikkauskisan lukemin 2–1. Lohdutuksena voidaan Lintuveikkauskisan tulokset. kuitenkin todeta, että Santos veti ainoan Veikkauskohde Minna Santtu Tulos pisteestä jackpotilla. 44

Kroatian lajimäärä

Albanian lajimäärä

Veikkauspisteet

Montenegron lajimäärä

Laji

24.7.

26.7.

Yhteensä

600

650

1 250

Raitasaha-ahven

Rengassargi

Seeprasargi

Isohopeakylki

Species

Tieteellinen nimi

Sand Smelt

Atherina hepsetus

Painted Comber

Serranus scriba

Goldblotch Grouper

Epinephelus costae

Annular Sea Bream

Diplodus annularis

Zebra Bream

Diplodus cervinus

Nokkasargi

Sharpsnout Seabream

Diplodus puntazzo

Isosargi

White Bream

Diplodus sargus

Kaulussargi

155

Two-banded Bream

Diplodus vulgaris

Satulasargi

150

Saddled Bream

Oblada melanura

Marmoripagelli

Striped Bream

Lithognathus mormyrus

Juovaboga

Salema Fish (Cow Bream)

Sarpa salpa

Poimuhuulikeltti

Boxlip Mullet

Oedalechilus labiosus

Ruskoneitokala

400

550

950

Damselfish

Chromis chromis

Korujunkkeri

Rainbow Wrasse

Coris julis

Rantahuulikala

Corkwing Wrasse

Symphodus melops

Laikkuhuulikala

Five-spotted Wrasse

Symphodus roissali

Kuonohuulikala

Longsnout Wrasse

Symphodus rostratus

Mustehuulikala

Peacock Wrasse

Symphodus tinca

Riikinkukkohuulikala

Ornate Wrasse

Thalassoma pavo

Tuliluikertaja

Small Triplefin

Tripterygion melanurus minor

Verkkoluikero

Reticulated Blenny

Lipophrys canevae

Dalmatianluikero

Dalmatian Blenny

Lipophrys dalmatinus

Surprise Blenny

Parablennius incognitus

Striped Barracuda

Sphyraena viridensis

Lajeja yhteensä

Reissun kalasaldo.

Matkan iltahuutolista. Kauttaviivoin on eritelty maat 23.7. (Kroatia / Montenegro), 25.7. (Montenegro / Albania) ja 30.7. (Montenegro / Kroatia). Muut päivät koskevat Montenegroa. Laji

23.7.

24.7.

25.7.

26.7.

27.7.

28.7.

29.7.

30.7.

Yhteensä

Species

Harmaasorsa

ANASTR

Sinisorsa

ANAPLA

Pikku-uikku

TACRUF

Silkkiuikku

550

PODCRI

Pronssi-iibis

-/9

PLEFAL

Rääkkähaikara

-/1

ARDRAL

Harmaahaikara

ARDCIN

Ruskohaikara

ARDPUR

Jalohaikara

-/6

EGRALB

Silkkihaikara

-/5

EGRGAR

Kiharapelikaani

PELCRI

Pikkumerimetso

300

301

PHAPYG

Merimetso

-/25

PHACAR

Laji

23.7.

24.7.

25.7.

26.7.

27.7.

28.7.

29.7.

30.7.

Yhteensä

Species

Tuulihaukka

1/-

FALTIN

Käärmekotka

CIRGAL

Hiirihaukka

BUTBUT

Liejukana

-/1

GALCHL

Nokikana

-/8

FULATR

Valkoviklo

-/1

TRINEB

Metsäviklo

-/1

TRIOCH

Rantasipi

-/2

ACTHYP

Etelänharmaalokki

-/8

25/65

110

7/-

265

LARMIC

Naurulokki

-/1

20/-

101

LARRID

Mustanmerenlokki

LARMEL

Kalatiira

STEHIR

Valkoposkitiira

-/30

180

210

CHLHYB

Mustatiira

-/2

CHLNIG

Kalliokyyhky

-/65

150/110

150

30/10

815

COLLIV

Turkinkyyhky

2/6

10/7

4/-

138

STRDEC

Alppikiitäjä

110

137

APUMEL

Tervapääsky

-/2

-/14

6/-

APUAPU

Vaaleakiitäjä

-/1

APUPAL

ALCATT

Kuningaskalastaja Mehiläissyöjä

-/2

MERAPI

-/5

2/-

LANCOL

Punapäälepinkäinen

LANSEN

Närhi

GARGLA

Harakka

-/2

PICPIC

Pähkinähakki

NUCCAR

Alppinaakka

PYRGRA

-/1

-/2

CORNIX

CORRAX

-/2

5/-

PARMAJ

REMPEN

Pikkulepinkäinen

Varis Korppi Talitiainen Pussitiainen Törmäpääsky

-/2

250

252

RIPRIP

Haarapääsky

9/75

100/200

150

350

250

35/5

1 259

HIRRUS

Kalliopääsky

PTYRUP

Räystäspääsky

8/110

300/80

250

200

90/20

1 248

DELURB

Ruostepääsky

-/15

2/-

4/-

CECDAU

Pyrstötiainen

AEGCAU

Mustapääkerttu

-/1

SYLATR

Rusorintakerttu

-/2

SYLCAN

Samettipääkerttu

-/1

SYLMEL

Kottarainen

-/1

STUVUL

Mustarastas

-/2

3/-

TURMER

Varpunen

-/60

120

250/350

150

120

110

140

25/-

1 325

PASDOM

Pensasvarpunen

-/2

PASHIS

Pikkuvarpunen

-/1

PASMON

MOTALB

Västäräkki Viherpeippo

5/1

6/-

CARCHL

Tikli

-/1

3/1

CARCAR

Lajeja yhteensä

MATKAN REITTI JA KOHTEET

40 km

SERBIA

National Park Durmitor BOSNIA JA HERTSEGOVINA Mojkovac

MONTENEGRO Niksic

Dubrovnik KROATIA

Kotor Podgorica

Budva

Skadar

ALBANIA

ShkodÃ«r