Page 1

LINTUJA MAAILMALLA VIII

SANTTU AHLMAN

AZORIEN

SãO MIGUEL ja TERCEIRA 7.–14.3.2011


PORTUGALI

AZORIEN SãO MIGUEL JA TERCEIRA 7.–14.3.2011 SANTTU AHLMAN

Starttasin Escortin Porista puoli neljän maissa ja tempaisin Vantaalle Pilot-hotelliin. Rantalaisen Kai tuli samoihin aikoihin puoli kahdeksan maissa paikalle ja kävimme vielä syömässä kiinalaisessa ravintolassa, jonka löysimme sattumalta aivan lähistöltä. Illalla ehdimme vielä haaveilla tulevista lajeista ja tutustua lintukirjoihin. Luvassa oli siis viikko linturetkeilyä Azoreilla. Alkuperäiset Eilatin reissun suunnitelmat vaihtuivat kahden päivän sisällä aikatauluongelmien vuoksi Azoreihin marraskuussa 2010. AZOREILLE MA 7.3. KAI RANTALA

Tyypilliseen tapaan kohtalaisen surkeiden yöunien päätteeksi heräsimme kuudelta. Pakkasimme kapsäkkimme ja vetäydyimme buffetaamiaisen äärelle. Sessiosta tuli hieman kiireisenpuoleinen, mutta saimme kuitenkin lastattua mahamme täyteen. Kello 6.40 pomppasimme bussiin, ja jo ennen seiskaa olimme kakkosterminaalissa. Check-innissä Finnairin täti kertoi, että saamme jostain syystä hätäuloskäyntipaikat suurella jalkatilalla. Onneksi hän ei siinä hehkutusten tiimellyksessä punninnut käsimatkatavaroita – meikäläisen reppu kun oli lastattu täyteen optiikkaa ja kirjoja, eli painoa oli varmaan rapiat viisi kiloa liikaa. Ruumalaukut sen sijaan oli annosteltu hyvin; minulla 0,7 kiloa liikaa ja Kaitsulla vain puoli kiloa. Kone ei yllättäen taaskaan lähtenyt ajallaan, mutta vain alle puoli tuntia myöhässä, mikä on jo sinänsä saavutus. Kaiken kukkuraksi emme sitten saaneetkaan hätäuloskäyntipaikkoja, vaikka minä yritin yhtä paikkaa virheellisesti ensin rohmuta. Kaitsun mukaan oikeus tapahtui, koska paikka olisikin ollut vain minulle. Lento oli tuttuun tapaan perusankea, mutta aika riensi kuitenkin niin, että turbulenssien voimistuessa olimmekin Santtu ja väljät jalkakäytävät. Ponta Delgadan satama-aluetta.


jo Azoreiden lähellä. Kova pohjoistuuli ravisteli reippaasti konetta ja laskeutuessa masiina vatkasi sivulta sivulle. Lentokentällä olimme ensimmäisinä laukkuinemme oppaiden luona. Kaitsu hoksasi samalla linnun rakennuksen sisällä ja lähdimme oitis jahtaamaan sitä, vaikka piti suunnata busseille. Tirppa osoittautui varpuseksi, joten Kaitsu voitti veikkauskisan ensimmäisestä Azoreilla määritetystä lajista. Toinen Kain veikkaus oli kalalokki. Meikäläinen arvasi mustarastasta ja kottaraista. Skaba meni silti tiukille, sillä pihasta plokkasimme koirasmustarastaan ja laulavan punarinnan. Hotellilla olimme puoliltapäivin ja hetken seesteisen löhöilyhetken jälkeen lähdimme tutustumaan lähimiljööseen. Kadut olivat hyvin kapeita ja jalkakäytävillä sai välillä tehdä töitä, jotta mahtui seinän ja parkkeeratun pirssin välistä. Arkkitehtuuri oli komeaa, mutta lintuelo odotetusti hiljaista. Puluja ja varpusia vispasi siellä täällä, mutta eipä juuri muuta. Poikkesimme pieneen snackbaariin, josta tilasimme hampurilaisateriat. Muuten hyvä, mutta setistä puuttui itse purilainen kokonaan. Pistimme heti vatsamme koetukselle, sillä söimme majoneesia ja jälkiruoaksi vedimme jäätelöä. Hotellilla joimme hanavettä ja sitä rataa. Jatkoimme rantakadulle, jossa oli useita kymmeniä lokkeja, mutta vain kolme etelänharmaalokkia oli niin lähellä, että saimme ne määritettyä. Sikäli harmi, kun ei ollut spudea matkassa, koska yksi löhöilevä esiaikuinen tapaus näytti kovasti välimerenlokilta. Lajilistaan saimme vielä kaksi silkkihaikaraa. Kävelimme rantakatua Sata-lentoyhtiön toimistoon, jonka ikkunoita suojattiin juuri suurilla levyillä huomista pyhäpäivän vesisotaa varten. Kyselimme modernista toimistosta lennoista Terceiraan, mutta suunnitelmat menivät uusiksi, kun torstaina ei ollut enää aamulentoja jäljellä. Päädyimme pamauttamaan 180 euron liput keskiviikon puoliltapäivin torstain iltakasiin naapurisaarelle Terceiraan. Nyt oli piletit, mutta mitään muuta ei vielä ollut kunnossa.


Liput kainaloissa suuntasimme rantaa pitkin takaisin hotellille ja matkalla nappasimme vielä neljä karikukkoa eetteriin. Kaikkialla oli hyvin hiljaista lintujen suhteen, mutta katuja ja rakennuksia oli mukava katsella. Kaikki oli viimeisen päälle tip top, eikä roskan roskaa ollut kaduilla.

Hotellilla vietimme jälleen hengähdystaukoa, kun olimme ensin kysyneet autovuokrauksesta respasta. Pohtimisen, makailun ja matkatavaroiden purkamisen jälkeen lähdimme lentokentälle taksilla (7 €). Samalla Kaitsu plokkasi hotellin pihasta virtaväiskin. Kentällä vuokrasimme Fiat Punton 95 eurolla kahdeksi päiväksi, mutta jostain syystä saimme sen 78 eurolla. Hyvä niin. Kaitsu vingutti


visaa 600 euron pantin varmentamiseksi ja hetken kuluttua olimme vuokrausasiakirjoja ja pihan muutamaa kottaraista rikkaampia. Kaitsu hyppäsi rattiin ja päästelimme hotellille päin. Ajelu oli luonnekasta ja Kai sopeutui paikalliseen ajotyyliin hetkessä. Hetken huumasta lähdimme kuitenkin rantaa takaisin lentokentän suuntaan. Yhdeltä näköalapaikalta kiikaroimme hetken merelle, jossa viipotti välimeren- tai isoliitäjä, todennäköinen pikkuliitäjä ja lokkeja. Yksikään laji ei taittunut, mutta liikennettä kuitenkin oli. Herra K innostui hämärtyvässä illassa ja sateessa ajelusta jopa niin, että meidän piti ajella keskustaan katsastamaan meininkejä. Ralliksihan se sitten meni, minkä tuloksena päästelimme toista tuntia pikkukatuja pitkin. Saldona oli muutamat valon vilkautukset, jokunen tööttäys ja soosoo-merkin näyttö sekä muutama muu läheltä piti tilanne. Mutta meno oli silti luontevaa. Palasimme hotelliin kahdeksan hujakoilla, kävimme suihkussa ja lähdimme ravintolaan syömään. Hotellin neljän tähden buffet oli hieman liikaa, koska porukoilla oli puvut päällä, eikä meillä vaelluskenkinemme olisi varmaan ollut sinne asiaa. Lähellä oli kuitenkin sopiva mesta, jossa söimme tuhdit kiusaustyyppiset kalasetit alkukeittoineen ja jälkiruokineen. Säätämispäivän päätteeksi pääsimme maate vasta kymmenen jälkeen paikallista aikaa. Eikä ihme, että jo ramoi, kun olimme heränneet Vantaalla 18 tuntia aiemmin. Ateriankin vedimme puoliltaöin Suomen aikaa. Ensimmäisen päivän lajisatsuma oli näin loistelias: varpunen 250, mustarasta 4, punarinta 1, pulu 280, silkkihaikara 2, etelänharmaalokki 3, karikukko 4, virtavästäräkki 1 ja kottarainen 4. Vanha teknisten töiden opettajamme Karstulasta, Mauno Jylänki, löytyi kivettyneenä keskustasta.


LÄNSIPUOLISKO TI 8.3. Heräsimme puoli seitsemältä, ja puolen tunnin ajan pakkasimme tamineita päivän epistolaa varten. Seitsemältä menimme aamiaisbuffetin kimppuun, eikä paikalla ollut vielä ketään muita hotellin asukkaita. Aamiainen oli aivan kärkipään setti noin puolensadan erilaisen valikoiman kera. Otimme mannermaisen annoksen santsikierroksineen ja jälkkäreineen. Samalla hotellin sisäpihalla lenteli sepelkyyhky ja neljä mustarastasta. Kahdeksan korvilla päräytimme Fiatin käyntiin, ja meikäläinen otti pirssin ohjat käsiinsä. Jarrut olivat Kaitsun varoittelujen tavoin kohtalaisen herkät, eli pedaalin painamisen kanssa piti olla hyvin varovainen. Lähdimme lentokentän suuntaan, mutta pienen navigointivirheen vuoksi jouduimme hakemaan vauhtia kentän pihasta saakka. Hetken toikkaroinnin tuloksena pääsimme oikealle reitille kohti Sete Citadesin kraatterijärviä.


Azorien virtavästäräkit ovat komeita ja endeemisiä patriciae-alalajin edustajia.

Alkuvaiheessa stoppasimme lokkiparven vuoksi pellon laiteille, mutta etelänharmaalokkien seassa ei ollut muuta kuin kaksi hiirihaukkaa. Punarinta lauleli samalla. Maisemat olivat yllättävän avoimia ja kasvillisuutta oli parturoitu rankalla kädellä. Linnuista varpusia ja puluja lensi siellä täällä lokkien tavoin tien yli. Metsäosuuksilla kuvioihin tulivat virtavästäräkit ja peipot. Saavuimme hienolle näköalapaikalle, josta kiikaroimme kraatterijärville, jotka tosin näyttivät kovin hiljaisille. Lisäksi tuuli oli todella voimakas. Virtaväiskejä tepasteli myös tällä paikalla, ja itse asiassa kuulimme tai näimme niitä lähes jokaisella pysähdyksellä. Jatkoimme downhill-erikoiskoetta kovaa vauhtia kohti järviä. Stoppasimme vielä yhdellä maisemapaikalla, josta Kaitsu näki jälleen hiirihaukan ja minä plokkasin kaukana järvellä pienen parven nokikanan näköisiä lintuja. Rantauduimme järville ja jätimme Punton parkkiin. Lintuliikenne näytti olevan mukavan aktiivista suojaisessa paikassa, jossa niiaili neljä virtavästäräkkiä, useita mustarastaita ja joukko varpusia. Kaitsu löysi kiviseltä sillankaiteelta mustapääkertun ja minä heti perään hippiäisen. Pelipaikalla oli myös puolenkymmentä kanarianhemppoa, eli elistili avautui vihdoin. Ne heittivät laululentoa välillä ja saimme katsella niitä muutenkin hienosti. Peippoja oli parikymmentä puustossa. Kävelimme sillalle etsimään vesilintuparvea, mutta tuuli oli niin rajua, ettei katselemisesta tullut mitään. Varmasti lähempänä 20 metriä sekunnissa, kun miehet meinasivat kaatua kumoon. Saimme kuitenkin kaksi koirassinisorsaa näkyviin ja nokikanaparven, jossa oli kaksi naaraspukuista sotkaa ja jokin pieni uikku. Käppäilimme suojaisampaan paikkaan, minkä ansiosta saimme määritettyä kaikki kanat Kallat kukkivat hienosti rantojen tuntumassa.

Moreletti-alalajin peipot ovat Azorien endeemejä.


Mustarastas (ssp. azorensis) on hyvin yleinen laji Azoreilla.

Kaitsu kiikaroimassa vesilintuja.

nokikanoiksi. Pieni uikku ei onneksi ollut pikku-uikku, vaan jenkkiserkku eli paksunokkauikku – semimessevä sponde löytö! Sotkat nukkuivat edelleen, joten laji jäi auki. Jatkoimme kohti läheistä niemeä, ja lintuelo oli edelleen hyvin vilkasta. Lajisto oli tosin yksipuolista, kun mustarastaat, punarinnat, kanarianhempot, hippiäiset ja kymmenet peipot olivat pääosassa. Tai tarkennettuna ainoassa osassa. Hetkessä puolipilvinen taivas värjäytyi harmaaksi ja vettä rupesi losottamaan voimalla. Sadevaatteet olivat tietysti autossa, mutta vain noin viiden minuutin odottelun jälkeen kuuro meni ohi. Tarkastimme vielä niemen katveessa olleen puoliskon, mutta se oli odotetusti autio, sillä tuuli puhalsi voimakkaasti. Jopa jättimäinen puu oli kaa-


tunut lähirannalla. Erikoisin havainto oli rantaan ajautunut paksu vesiruttovalli. Palasimme autolle ja lähdimme etsimään kauppaa taajamasta. Kovin markkinahenkisiä eivät näemmä paikalliset ole, sillä löysimme kaupan aivan sattumalta, kun Kaitsun katse sattui osumaan erään rakennuksen sisuksiin. Epäilimme vielä, ettei se ole kauppa, kun ovella oli vain jotain koristeita, mutta ei mitään kylttiä. Mutta kauppa se kuitenkin oli ja saimme ensiavuksi mehua ja makeaa snacksia. Hakeuduimme vielä ravintolaan, josta ostimme pitsapalat. Seuraava etappi oli Mosteiros, johon ajaessa näimme ensin yhden pääskyn ja Kaitsu havaitsi vielä mahdollisia vahanokkia tien kupeessa. Pysähdyimme hetken kuluttua mäen päällä, jossa ilmatilaa villitsi noin 350 kottaraisen ja vajaan sadan pulun sekaparvi. Palasimme vielä mahdollisten vahanokkien luokse, mutta niitä emme löytäneet. Kaksi räystäspääskyä pyöri paikalla kuitenkin retkipinnaksi. Kai viritteli pientä äänityssessiota, mutta punarinnat, kanarianhempot ja mustapääkertut olivat hieman liian kaukana ja toisaalta taustahumiÄänitysyritelmää menomatkalla Mosteirokseen. na oli tuulen vuoksi häiritsevää. Mosteirosissa hortoilimme siellä täällä, eikä kylää edeltänyt pysähdys meren rannalla tuottanut kuin 250 etelänharmaalokkia ja 80 pulua. Tuuli oli niin voimakasta, että kaukoputkea ei uskaltanut jättää seisomaan jalustan varaan lainkaan. Keskustassa kokeilimme onneamme vielä kahdella rantavisiitillä, mutta tuuli oli niin voimakas, että edes kiikaroinnista ei tullut mitään, saati määrittämisestä.

Mosteirosin kylä.


Olimme jo hieman alakuloisia tilanteesta johtuen, eikä retkeily tuottanut enää mitään mainittavaa tulosta, joten suuntasimme takaisin Ponta Delgadaan. Saaren pohjoispuolelta oli yllättävän lyhyt matka etelärannikolle – olimme hetkessä jälleen tutussa lentokenttämaisemassa. Haimme taas vauhtia kentän pihasta ja ajoimme edellisiltaiselle rantatielle merilintujen toivossa. Tuuli oli etelärannallakin hyvin voimakas, mutta ei kuitenkaan lähimainkaan pohjoispuolen veroista. Lintuja ei ollut muutamaa lokkia lukuun ottamatta lainkaan. Olomme oli nuutunut, väsynyt ja Japanin fiilikset (Lintuja maailmalla V) olivat pinnassa. Ajoimme hotellille kahden maissa reilun sadan kilometrin taipaleen jälkeen ja otimme rei-

Puluja ja kalliokyyhkyjä oli monilla rantajyrkänteillä. Etelänharmaalokki (ssp. atlantis) on ylivoimaisesti runsaslukuisin lokkilaji saariryhmillä.


lun tunnin tirsat. Koomasta tokenimme vasta puoli kuuden hujakoilla. Ostimme kolmella eurolla vartin nettiajan business-tilaan ja tsekkasimme viime aikojen havikset birding-azoresin sivuilta. Terceirassa oli paukutettu kauheat lajimätöt ja meikäläiselle olisi tullut vastaavalla lajikavalkadilla seitsemän elistä. Odotukset nousivat seuraavaa päivää ajatellen. Sitten suuntasimme iltastaijiin satama-alueelle lokkien perään. Kaitsu otti Punton haltuunsa hullunkiilto silmissä, mutta pääsimme rannan lähelle ilman sen kummempia toimintakohtauksia. Ensimmäinen havainto tuli seitsemän pikkukuovin muodossa ja etelänharmaalokkeja oli kymmenittäin maisemissa yhdeksän naurulokin kera. Merellä pyöri kuitenkin lähes 20 keltanokkaliitäjää, eli Kaitsu sai siitä kolmannen eliksen. Aallonmurtajalta pälyilimme myös vesisotaa viettävien tohelointia, kun kaksi rekka-autollista osanottajia parkkeerasivat vierekkäisille kaistoille keskustan tuntumassa ja tykittivät vettä toistensa päälle eri metodeilla niin paljon kuin kerkesivät. Poikkesimme rantatietä vielä lentokentän suuntaan, kunnes huomasin tien vieressä lehahtaneen kiurun. Automme persiessä oli kuitenkin kiinni toinen biili, joten Kaitsu ei voinut stopata. Ajoimme jonkinmoisen siirtymän, kunnes pääsimme ympäri ja palasimme havaintopaikalle. Komppasimme tienreunaa, kun läheltä nousi ilmaan kurpan näköinen otus. Saimme sen toisaalta vielä kertaalleen lentoon, jolloin se osoittautuikin viiriäiseksi – kovan luokan ylläri! Se pomppasi vielä kerran siivilleen ja lenteli hienosti näkyvillä lähitalojen luona, eli aika erikoinen tapaus oli kyseessä. Yllätys oli mukava, enkä ole koskaan aiemmin nähnyt kyseistä lajia. Kaitsu tempaisi siitä neljännen eliksen plakkariin. Samalta paikalta katselimme peräti 110 keltanokkaliitäjän lentonäytöksiä. Tuuli oli onneksi tyyntynyt hieman ja valaistus oli täydellinen, tosin vain hetken ennen hämärää. Kai löysi vielä kaksi delfiiniparvea, mutta laji ei taittunut pelkkien selkäevien perusteella. Hieman ennen seitsemää palasimme hotellille ihmettelemään maailmaa ja puhumaan levottomia. Kaitsu lauleskeli tangoa mikrofoniinsa ja minä kävin tilaamassa meille päivän menusetin (20 €) huoneeseen. Pikkutarjoilija toi gourmetruoat kärryillä ja hinta olikin yhtäkkiä noin 50 euroa kahdelta hengeltä. Sapuska oli tosin erittäin hyvää.


TERCEIRAAN KE 9.3. Heräsimme jälleen puoli seitsemältä ja seiskalta menimme nautiskelemaan aamiaisbuffeen herkkuja. Vettä vihmoi taivaalta kaatamalla, mutta kunnollisen aamutankkauksen aikana sinitaivas tuli esiin ja sade lakkasi. Noin kahdeksalta lähdimme etsimään Faja De Cimaa amerikanhaapanoineen ja sinisiipitaveineen. Kaitsu ohjasi Puntoa jouhevasti jokseenkin kovalla vauhdilla, ja pian olimme Cimassa, mutta emme löytäneet minkäänlaista paikkaa, josta sorsia olisi voinut etsiä. Ajelimme puolitoista tuntia siellä täällä ristiin rastiin, mutta näimme vain satoja kiviaidoilla rajattuja peltolohkoja. Linnuista edustettuina olivat tuttuun tapaan varpuset, kottaraiset, etelänharmaalokit ja vähäisesti myös kanarianhempot. Lintuanti oli siis todella köyhää, mikä vei ajatuksiamme jälleen manalan rajamaille. Suuntasimme hieman etuajassa lentokentän eteläpuolen rantatielle tarkistamaan, että onko aamupäivällä yhtään liitäjäliikennettä. Keltanokkaliitäjiä näimme vain kaksi, eli iltastaijit näyttivät olevan paremmin kohdallaan. Palautimme auton kymmeneltä ja einestimme leipää sekä limukkaa lentokentällä. Kysyin toisesta autovuokrafirmasta mahdollisuutta vuokrata biili Terceiran len-

Ulkonäkö pettää: rauhallinen yleisolemus kätkee taakseen todellisen rallikuskeen luonteen.

Semisuuri lautasantenni.


tokentältä. Heiltä kuulemma saisi auton 125 eurolla kahdeksi päiväksi, mikä tuntui kovin kalliilta, mutta varasin sen silti siinä luulossa, että halvemmalla emme mokomaa paikan päältä saisi. Pieni propelilentsikka lähti hieman myöhässä kahdentoista jälkeen, mutta Terceiraan saavuimme ajallaan kello 12.40. Kaitsu jäi odottelemaan laukkua ja minä lähdin hoitamaan autovarausta, koska prosessi näytti olevan Sao Miguelissa kovin hidasta. Kysyin varuiksi toisesta firmasta hintaa, ja semitörkeästi vuokrasin auton 60 euron hintaan – siis alle puoleen hintaan toiseen paikkaan verrattuna – vaikka varaus oli voimassa. Saimme jälleen Punton käyttöön ja Kaitsu jatkoi ajoa. Ensimmäinen etappi oli Cabo da Praian louhos, johon osasimme yllättävän helposti. Ruman teollisuusalueen liepeillä lepäävän louhoksen hiekkakentän vesilammikossa piipersi kolme mustajalkatylliä, neljä karikukkoa, pari pulmussirriä ja parikymmentä varpusta – alku oli siis lupaava. Kokosimme kaukoputket ja aloimme seuloa mielenkiintoisen näköistä laguunimaista louhosta. Kahlureita oli todella paljon pelipaikalla, etenkin pulmussirrejä ja mustajalkatyllejä. Tundrakurmitsojakin oli parikymmentä ja mustapyrstökuireja 21 yksilöä. Sirrien joukosta Kaitsu löysi jokusen kuovisirrin ja minä suosirrin sekä kanadansirrin, jota seurasimme pitkään. Ensimmäinen Terceiran jenkkilaji oli näin ollen haavissa.

KAI RANTALA

Azorien saaret ovat syntyneet vulkaanisesti, mikä näkyy mainiosti ilmasta käsin.

Lahjakkaasti koottu opaskyltti.


Amerikanharmaahaikara poseeraamassa ylväänä.

Louhosvisiitti oli onnistunut, mutta epätoivon valtaamana soitin Tonille Suomeen ja pyysin varmistamaan netistä, että missä aiemmin havaitut sotkat oli havaittu. Donitsi löysi tarvittavan tiedon; Paul da Praia olisi se paikka, joka pitäisi löytää. Meillä ei tosin ollut mitään hajua missä se oli, koska kartoissa ei moista paikkaa ollut. Lähdimme takaisin Praia Vitorian suuntaan ja teimme yhden stopin aallonmurtajien lähellä. Pysähdys tuotti tuhkaselkälokin retkipinnalistaan, mutta eipä juuri muuta. Kysäisin kahdelta paikalliselta mieheltä, että tietävätkö Paul da Praian. Toinen heistä lähti näyttämään paikan autollaan, mikä helpotti paljon. Hän näytti mihin voimme parkkeerata ja missä voi kierrellä. Lopuksi hän kysyi, että mistä olemme. Sanoin, että Suomesta, minkä jälkeen hän alkoi nauraa messevästi: ”Perkele, you are vikings!”. No niin olemme, melkein… Kanarianhemppoja näimme siellä täällä pieniä yksilömääriä.


Lähdimme talsimaan puistomaiselle alueelle, jossa oli yli 20 mustarastasta nurmikoilla auringonpaisteessa. Altaissa ui vain rumia ja kesytettyjä myskisorsia tai jotain vastaavia. Itse asiassa emme muutaman liejukanan lisäksi löytäneet yhtikäs mitään muuta kosteikkolintua paikalta, mikä aiheutti melkoista masennusta ja epätoivoa. Tiklejä ja kanarianhemppoja oli mukavasti maisemissa, mutta se ei juuri lohduttanut. Kävelimme pitkään merelle päin, kunnes tulimme venesatama-alueelle. Toivon rippeet valuivat viemäriin, mutta henkemme pitimiksi ostimme kolmen euron hampparit ja limukat pienestä kojusta. Palasimme samaa reittiä takaisin ja samalla ylitsemme lensi vähän väliä amerikkalaisten sotajoukkojen hävittäjiä sekä pommittajakoneita. Näimme jenkkisolttuja jo lentokentällä, joten heillä oli varmaan harjoitukset käynnissä. Huomasimme yhtä aikaa haikaran kosteikolla, ja spudella saim- Nurmikentillä pomppi lukuisia mustarastaita. me sen hetkessä määritettyä amerikanharmaahaikaraksi – ou jee! Jotain toivoa siis oli, etenkin kun kasvillisuuden siimeksestä ui pian esiin kaksi amerikantukkasotkakoirasta ja yksi naaras. Nyt aukesi päivän elispauke minullekin. Niiden joukossa oli myös haapanapariskunta ja jokunen nokikana. Jatkoimme altaiden toiselle puolelle, mistä tarjoutui paremmat näkymät sorsapaikalle – naaraspikkutelkkä, pikkulapasotkakoiras ja kymmenen tukkasotkaa, eli muhkea saldo Paul da Praian katselukoju.


Ilmeisesti soikkoratamo.

Punarinta on saarten peruslaji.

paikkoja muuten ankeaan lajimäärään. Lopuksi näimme vielä harmaahaikaran täydentämään lajistoa. Jalkamme kiehuivat vaelluskengissä ja pieni väsymys alkoi tehdä tuloaan. Seuraavaksi oli kuitenkin paahdettava Angra do Heroismoon etelärannikolle. Kai ampui Punton saaren halki semmoista hulabaloota, että olimme tuota pikaa kaupungissa. Angra oli mahdoton paikka navigoida, sillä lähes kaikki kadut olivat tyypilliseen tapaan yksisuuntaisia, eikä meidän kartoissamme ollut suuntien merkintöjä, saati kaikkia katujen nimiä. Veivasimme tunnin edestakaisin pieniä, kapeita ja jyrkkiä teitä kunnes pärähdimme aivan sattumalta oikeaan paikkaan satamaan. Etsimme pitkään WP:n ensimmäistä kruunuyöhaikaraa, mutta kello oli vasta puoli kuusi, joten oli liian valoisaa. Lähdimme hortoilemaan autolla uudelleen keskustaan etsimään Beira Mar -hotellia, jonka pitäisi olla suhteellisen edullinen paikka. Linnun tietä sinne oli vain puolisen kilometriä, mutta autolla pääsimme melko lähelle hotellia reilussa puolessa tunnissa, kun Kaitsu oli onnistunut kertaalleen saamaan ”soo soo” -merkkejä ajamalla yksisuuntaista väärään suuntaan. Haastetta lisäsi se, että kyseisellä kadulla ei ollut ajokiellon merkkiä lainkaan. Beira Marissa kahden hengen huone maksoi 70 euroa, joten se oli kohtuuhintainen. Teimme varauksen ja lähdimme uudelleen sompailemaan autolla satamaan. Sessio kesti jälleen puolisen tuntia, koska yksisuuntaisten viidakko oli aivan mahdoton selättää. Varttia vaille seitsemän pääsimme paikalle, jolloin alkoi jo hämärtää. Tilanne tuntui täysin epätoivoiselta – betonisen aallonmurtajan siimeksestä pitäisi könytä esiin kruunuyöhaikara. Joopa joo. 25 minuutin odottelun päätteeksi oli jo lähes täysin pimeää, eikä linnusta näkynyt vilaustakaan. Lähdimme kävelemään aallonmurtajan toiselle puolelle, kunnes Kaitsu näki pienen haikaran juuri nuotitetulta paikalta – siinähän se! Tosin kiikareilla ei saanut lajista varmuutta, joten juoksimme autolle hakemaan kaukoputket. Halogeenien loisteessa lajista sai hyvin kaikki tuntomerkit esiin, ja seitsemän minuutin katselun jälkeen se otti siivet alleen ja katosi meren suuntaan. Pienestä oli kiinni, että Kaitsu sai eliksen ja minä WP-pojon. Ja taas piti päästä Beira Marille, mikä oli edelleen tolkuttoman vaikeaa. Pääsimme perille vasta puoli yhdeksän maissa, veimme tamineemme sisälle ja lähdimme pizzeriaan, jossa tuotteet myytiin tötteröissä. Samalla teimme iltahuutolistan päivän osalta. Kasassa oli jo 40 lajia, eli Terceira oli tuottanut jo ison määrän uusia matkapinnoja. Maate menimme puoli yhdeltätoista.


VIKLOJEN JA LOKKIEN PERÄSSÄ TERCEIRASSA TO 10.3. Heräsimme seitsemältä ja puolen tunnin päästä olimme aamiaisella. Hotelli oli ilmeisesti todella tyhjä, sillä kattaus oli valmisteltu vain kolmelle, emmekä nähneet kuin yhden henkilön lisäksemme koko aikana. Aamu oli vähätuulinen ja aurinkoinen. Kaitsu aloitti ulkoilut äänittämällä aaltojen kohinaa, kun minä katselin yhdeksän karikukon piiperrystä. Liukenimme kuitenkin pian pelipaikalta kohti Lagoa da Juncoa. Kai manaili, ettei ikinä enää palaa Angraan.


Juncon minijärven – tai oikeammin tulvapellon – löysimme surkean kartan avulla yllättävän kivuttomasti, mutta lampareessa oli vain yksi liejukana, harmaahaikara ja lentoon lähtenyt taivaanvuohi. Uudeksi matkapojoksi nassahti pässin lisäksi myös kivitasku. Jatkoimme ajelua, kunnes huomasimme uuden tulvalampareen hyvin lähellä. Mokomasta pärähti lentoon kolme taivaanvuohta ja kolme vikloa, joita emme ennättäneet määrittää. Rantavedessä tepasteli kuitenkin yksi viklo, jonka koivet loistivat kirkkaina – keltajalkaviklo! Siinä toikkaroi yksi päivän tavoitelajeista. Pian hollille lensi myös valkoviklo. Seuraava vastaava kostea pläjäys tarjosi liron ja saman keltajalkaviklon aivan rinnatusten, jolloin niiden tuntomerkkejä oli hieno vertailla, vaikkakin tepastelimme multaisessa lehmänpaskaliisterissä. Vettä vihmoi välillä reippaasti ja sumu oli paikoin sankkaa. Aamun aurinkoisesta kelistä ei ollut enää tietoakaan. Juncon alueelta emme muuta erikoista enää löytäneet, eikä laidunalueilla ollut etelänharmaalokkien lisäksi kuin jokunen naurulokki. Varpusia oli aivan tolkuttomasti ja sepelkyyhkyjäkin selvästi enemmän kuin aiempina päivinä. Etsimme kahta muuta järveä pari tuntia ajelemalla ristiin rastiin kiviaidoilla reunustettuja pikkuteitä. Kartat eivät täsmänneet alkuunkaan, ja lopulta suihkimme kaikki tiet sattuman kaupalla läpi. Löysimme yli tunnin hortoilun jälkeen toisen pikkujärven, joka oli umpeenkasvanut, eikä siinä ollut kuin yksi harmaahaikara. Onneksi sentään sää oli jo seljennyt. Jossain vaiheessa näimme laidunalueiden toisella puolella valtavan lokkiparven, mikä johdatti meidät paikallisen kaatopaikan kulmille. Seuloimme noin 800 lokkia, joiden joukossa oli yksi tuhkaselkälokki, mutta ei mitään muuta lajia etelänharmaalokkien lisäksi. Heitimme vielä jokusen lenkin kolmannen järven toivossa, mutta sitä ei vain mistään löytynyt, joten suuntasimme Cabo da Praian louhokselle.

Paikalliset rakennukset olivat kaikin puolin mielenkiintoisen näköisiä.


Kasvimaailma oli komeaa.


Azorilaisilla on selvästi pakkomielle peltojen lohkomiseen ja kiviaitojen rakentamiseen.

Reitit olivat jo sen verran tuttuja, että löysimme louhoksen helposti. Juuri kun saavuimme mestoille, alkoi vesisade, joka ei kuitenkaan ollut riittävän voimakas pesemään kuraista autoamme. Sorakentällä parveili jälleen mustajalkatyllejä, pulmussirrejä ja karikukkoja pesupuuhissa. Joukon jatkona oli tällä kertaa myös kanadansirri ja viisi tylliä. Louhoksen sisällä oli lähes samat lajit kuin edellispäivänä, tosin suokukko oli uusi matkalaji. Löysin kahlureiden joukosta myös päivän toisen keltajalkaviklon ja samaan aikaan putkessa komeili kaksi kanadansirriä yhtä aikaa. Kukaan muu ei ollut kahta paikalta ilmoittanut, joten havis oli naseva. Seuraavaksi hakeuduimme meren äärelle, mutta lokkirintamalla oli todella hiljaista, eikä amerikanjääkuikasta ollut tietoakaan. Lokkitoiveet olivat jo lähes nollissa, mutta Paul da Praian amerikannokikanahaaveet elivät yhä. Kaitsu ampui Punton oikeaan paikkaan


Mustajalkatylli. Kanadansirri.

KAI RANTALA

ykkösellä ja lähdimme kiertämään aluetta. Amerikantukkasotkat olivat heti framilla, hetken päästä myös pikkutelkkä ja pikkulapasotka. Jatkoimme talsintaa lampareiden toiselle puolelle, kunnes neljä nokikanaa tuli esiin. Yhtäkkiä myös amerikannokikana ui esiin. Yeah – vihdoin toivelaji plakkariin! Otimme nurmikolla hetken vaakatasosiestat ja etsimme autolla sopivia havaintopaikkoja illan lokkijahtia varten. Sopivat paikat löytyivät nopeasti, joten meille jäi vielä hyvin aikaa syödä ravintolassa. Kai otti kanamätöt ja minä punaisen ja isosilmäisen kalan. Jälkkäriksi söin hehkeän jäätelösetin, joka oli mainio. Kaitsu joutui sen sijaan tyytymään taskunlämpimään maitoon, jossa oli vähän mansikan makua. Tilattuna oli siis mansikkapirtelö. Minä jatkoin ajohommia, kun etsimme armeijan lentokoneita läheltä. Operaatio tuotti vesiperän ja tiuku repi jo sen verran, että meidän piti ajaa näköalapaikalle meren äärelle. Staijasimme yli kolme varttia ilman keltanokkaliitäjiä kummempia haviksia. Sitten pamahti uusi matkalaji ja Kaille elis, kun plokkasin kaukaa horisontista suulan lentelemästä. Siirryimme hiljalleen aasin ja kolmen koiran kekkulointipaikalta sataman puolelle, johon alkoi valua naurulokkiparvia. Lahdella oli vain jokunen lokki aluksi, mutta puolessa tunnissa niitä kertyi paikalle noin 400. Kuusilokin etsiminen oli todella vaikeaa pitkän etäisyyden, suuren aallokon ja jatkuvasti liikkuvien lintujen vuoksi. Lokkianti jäi lopulta surkeaksi, emmekä löytäneet mitään parempaa lajia. Kiireen iskiessä jouduimme poistumaan paikalta vähin äänin kello 18.20, mikä oli liian aikaisin lokkiliikenteeseen nähden, mutta automme piti palauttaa 20 minuutin päästä tankattuna lentokentälle. Onnistuimme tehtävässä kovan vauhdin saattelemana, mutta kentällä meitä odotti ikävä yllätys, kun lentomme oli peruttu sen takia, etteivät lentokentän valot toimineet. Jepa jee. Jälkipuinneissa meni pitkään ja pääsimme takaisin Angraan Satayhtiön kustantamana hotelliin vasta yhdeksän jälkeen. Great. Kirjoittelin koneelle päivän epistolaa bussissa, mikä aiheutti öklön olon, mutta se meni onneksi ohi, kun kävin suihkussa Angra Garden -hotellissa, johon saavuimme. Kyseessä on sama paikka, johon meidän piti alun perin tulla, eli Royal Gardenin sisarpulju. Porvarillisesti saimme molemmat omat kahden hengen huoneet ja ilmaiset buffet-illalliset. Käytännössä siis vähän balsamia haavoihin, etenkin kun Kai jouSanttu ja telmivät koirat. tui jälleen samaan kaupunkiin, johon ei enää halunnut. Maate pääsimme yhdentoista jälkeen.


BACK TO PONTA DELGADA PE 11.3. Könysimme aamiaiselle vartin yli kahdeksan ja pettymys oli suuri, kun olimme jo tottuneet mannermaiseen tarjoiluun, mutta nyt kaikki lämpimät tuotteet uupuivat pöydästä. Tankkasimme kuitenkin parhaamme mukaan niin, että jaksaisimme pitkälle iltapäivän puolelle. Lähdimme bussilla yhdeksän jälkeen vartin myöhässä – ilmeisesti paikallisia deadlinet eivät juuri paina. Lentokentällä olimme puolen tunnin kuluttua ja déjà vu oli melkoinen, kun katselimme edellisiltaisen check innin luona tismalleen samaa uutislähetystä, jossa näytettiin härkien rynnivän ihmisten seassa. Outoa. Koneemme lähti kello 11.10 Faialin Hortaan, josta nappasimme päivän lajilistaan hiirihaukan. Puolen tunnin odottelun jälkeen hyppäsimme samaan koneeseen ja vajaan tunnin kuluttua olimme vihdoin Ponta Delgadan lentokentällä. Otimme taksin hotellille, ja kuski kertoi Japanissa sattuneen todella voimakkaita maanjäristyksiä ja niiden seurauksena iskeneen jättimäisen tsunamin. Hotellihuoneessa meitä odotti jälleen ikäviä uutisia, kun näimme lapun, jossa kerrottiin seuraavan päivän valassafarin olleen peruttu. Voihan vitales! Nyt otti kupoliin ja kovasti. Vietimme hetken aikaa henkisessä koomassa, kunnes lähdimme hortoilemaan keskustaan. Tarkoituksena oli selvittää valassafareiden kohtalo kunnolla, kun Hispanian oppaita ei saanut kiinni luuritse. Löysimme Futurismon pienen toimiston. He näyttivät sääennustetta, mikä lupasi seuraavalle päivälle jopa 30 m/s tuulta. Sunnuntainakin oli vielä niin kova tuuli, että kirveen sai nakata kaivoon. Vaivuimme yhä syvemmälle mustan pilven sisään, emmekä oikein edes tienneet, että mitä teemme pari seuraavaa päivää. Käppäilimme keskustassa suihkulähteen laidalle ja istuimme mököttämässä reilun vartin. Manailimme ummet ja lammet, eivätkä fiilikset olleet kovin korkealla, kun lintuanti oli kuitenkin ollut aikamoinen pettymys ja juutuimme Terceiraan ylimääräiseksi päiväksi. Jossain kohtaa läksimme etsimään täytettyjä patonkeja eli syömään suruun, mutta emme niitä löytäneet. Päädyimme sitten takaisin hotellille, jossa kävin puolen tunnin nettivisiitillä tsekkaamassa mailit ja laitoin samalla kyselyä ruotsalaiselle Staffan Rodebrandille, että missä on muun muassa Faja de Ciman lintumestat. Samalla intouduin hieman lintuhommista, kun katselin vanhoja Sao Miguelin haviksia. Kun palailin huoneeseen, oli Kaitsu ohittanut jo pahimman aallonpohjan. Lähdimme kaukoputkien kera Hispanian matkatoimistoon, jossa meille kerrottiin, että safarirahat saa vasta Suomessa palautuksena. Jatkoimme Autatlantiksen autovuokraamoon ja teimme diilin maanantaiaamuun saakka Puntosta hintaan 69 euroa – hyvä tarjous lähes kolmeksi päiväksi. Kaitsu sai samalla lempinimekseen Kai ”Rental” Rantala. Hetken kuluttua jatkoimme rantabulevardille punaisen paholaisen (punainen Punto) kanssa. Satamassa tarkastimme noin 400 lokkia spuden kanssa, mutta kaikki osoittautuivat jälleen etelänharmaalokeiksi. Pahin oli onneksi kuitenkin jo ohi, ja ravintolan lohi- ja miekkakala-annosten jälkeen olo oli jo lähes normaali. Hotellilla löhöilimme lopun illan ennen nukkumaan menemistä.

Ponta Delgadan rantabulevardia.


PILKAHDUS TOIVOA LA 12.3. Heräsimme hieman lusmumeiningillä vasta seitsemältä. Aamupalasession jälkeen kävin tsekkaamassa netistä nuotteja lintukohteille ja soittelin valasretkistä pitkin poikin. Kaikki oli kuitenkin peruttu tuulen vuoksi. Pääsimme lähtemään vasta hieman ennen yhdeksää. Minä tartuin tällä kertaa Punton rattiin, kun suuntasimme Lagoas dos Furnasin kraaterijärvelle.


Körryyttely taittui pitkälti vesisateessa ilman minkään sortin lintuhavaintoa – ei siis edes varpusia tai puluja – mutta suhteellisen pian edessämme siinsi oikea järvi. Sen rannalla ruokaili kolme silkkihaikaraa seljenneessä säässä. Kraaterissa tuuli velloi välillä melko kovana, eikä lintuja juuri näkynyt. Kävimme kuitenkin vielä järven pohjoispäässä, jossa oli elämää mukavasti. Kesyjen kyhmysorsien joukossa oli sekalainen joukko erivärisiä sinisorsia ja pikkulinnuista peippoja sekä punarintoja oli runsaasti paikalla. Läheisellä rannalla uiskenteli kahdeksan nokikanaa, joiden joukossa palloili matkan toinen paksunokkauikku. Hollilla oli myös noin 70 tavia, mutta aiemmin alueella havaittua amerikantavia emme parvesta löytäneet. Viisi harmaasorsaa oli sen sijaan hyvin esillä. Uutena matkapinnana esittäytyi myös kapustahaikara, jolla oli värirenkaat jaloissaan. Se oli rengastettu 21.7.2010 Belgiassa. Järvellä oli myös yhdeksän harmaahaikaraa.

Belgiassa rengastettu kapustahaikara tirsoilla.

Peippopotretti.


Visiitti Lagoas dos Furnasille oli muutenkin hieno, sillä alueella on aktiivista vulkaanista toimintaa, mikä näkyi kohteessa muun muassa kiehuvine vesilammikoineen ja rikinhajuineen. Kuvasimme kuplivia lähteitä aivan lähietäisyydeltä. Käppäilimme melko pitkälle rantaa pitkin sankan puuston sekaan, mutta näimme vain hippiäisiä ja muita peruslajeja.

Lagoas dos Furnasin vulkaanista toimintaa.


Jatkoimme matkaa kohti Sierra Tonqueiran punatulkkumestoja, mutta poikkesimme välillä Povoacaiossa hakemassa evästä kuppilasta, koska seuraavaan kylään oli matkaa viljalti. Tulkkutielle löysimme helposti, mutta tuuli oli jälleen yltynyt ja vettä vihmoi taivaalta kovaa tahtia, joten toiveet olivat hyvin vähäiset. Etenkin kun tulkkuja pesii alueella enää 60–200 paria. Ne olivat aikoinaan hyvin runsaita, mutta julistettiin tuhoeläimiksi, koska ne söivät viljelijöiden rahanlähteitä. Voimakkaan metsästyksen vuoksi pesimäkanta painui minimiin, minkä vuoksi se on nykyään EU:n direktiivilaji tai alalaji – status oli ilmeisesti edelleen auki. Pieni hiekkatie johdatti meidän Sierra do Picon huipun lähelle, jossa seetrimetsät täyttivät maisemaa. Vuoristossa on myös Natura 2000 -aluetta, mutta oudosti juuri kyseinen rajaus oli pitkälti hakattu ja hakkuut olivat edelleen käynnissä. Lintuja emme nähneet sepelkyyhkyä, virtavästäräkkiä, peippoa ja paria hiirihaukkaa lukuun ottamatta lainkaan, eli fiilikset painuivat jälleen aika syvälle. Hiekkatie tuntui pitkälle ja tulkun löytyminen mahdottomalle. Putkahdimme pitkän ajelun jälkeen laidunalueelle ja kurvasimme vielä erään huipun suuntaan. Huomasimme pieniä rastaita parven ja pian lisäsimme matkalistaan 18 punakylkirastasta. Havainto oli todella kova, sillä aiemmin punakylkiä on havaittu Azoreilla vain alle kymmenen kertaa. Tie päättyi lopulta tierikkoon ja palasimme samaa reittiä takaisin. Lähdimme määrätietoisesti kohti Ponta del Gadaa ja Faja de Ciman lintulampea. Yli tunnin puuduttavan ajelun aikana Kaitsu vaipui henkiseen passiiviin, mutta nousi sieltä jossain vaiheessa, ainakin osittain.

Sierra do Picon vuoristomaisemaa.


Tyypillinen näky maaseudulla. Kesykyyhky oli toiseksi runsain lintulaji matkamme aikana.

Faja de Cimassa etsimme uusien nuottien kanssa pientä lamparetta noin puolitoista tuntia turhaan, sillä se jäi edelleen löytymättä. Päätimme palata hotellille netin ääreen tutkimaan asiaa tarkemmin. Tunnin nettitutkiskelun jälkeen palasimme paikalle, jolloin osasimme jo ulkoa kohteeseen, ja vielä kiertotietä pitkin. Monet tiet olivat jo turhien kertausajojen jälkeen hyvin tuttuja. Tällä kertaa löysimme lampareen, tosin Birding Azores -sivuilla ei mainittu mitään, että lähialueet on aidattu. Koikkelehdimme aitojen yli tähystämään aivan maatilarakennusten laidalla olevaa kosteikkoa. Sinisiipitaveja komeili heti kättelyssä sinisorsien seassa, eli tavoitelaji tuli pitkällisen puurtamisen tuloksena elikseksi. Kaitsu huomasi pian myös amerikanhaapanapariskunnan, mistä napsahti jälleen uusi laji – ou jee! Pienellä lampareella oli lopulta melko hyvin vesilintuja: sinisiipitavi 2/3, amerikanhaapana 1/1, lapasorsa /1, heinätavi 1/, tukkasotka /1 ja vino pino sekalaisia sinisorsia ja joitain mysteerisiä tarhasorsia. Tunnelma kohosi selvästi hyvien paikkolajien ansiosta ja lähdön hetkellä auton lähelle tuli kaartelemaan hienosti 12 hiirihaukkaa. Päräytimme vielä meren rannalle vesilaitoksen katolle pälyilemään mahdollisia kahlureita. Kello oli jo reilusti yli kuuden ja hämärä oli jo iskeytymässä Atlantille nopeaa tahtia. Kivikkorannalla oli 13 pikkukuovia, viisi tundrakurmitsaa, 15 karikukkoa ja Kaitsulle elikseksi isosirri. Pikatsekkauksen jälkeen ajoimme rallia satamaan lokkien perään. Saimme lopulta auton parkkiin, mutta hämärän takia määrittäminen alkoi olla haastavaa. Seuloimme kaikki lokit läpi, mutta ne olivat jälleen etelänharmaalokkeja. Rengasnokkalokki jäi näin ollen edelleen uupumaan. Tiuku repi jo vartin yli seitsemää, joten etsimme ravintolaa rannalta. Retkeilytamineissa emme kehdanneet sulloutua ”pukuravintoloihin”. Tarkastimme rantakadun vielä auton kanssa ja löysimme kiinalaisen ravintola – sinne siis. Emme kuitenkaan löytäneet mistään parkkipaikkaa, joten ralliksi meni jälleen. Ajoimme kolmesti samaa katua, kun näimme tyhjän parkkipaikan. Yksi kerta meni ohi, kun Kaitsu kokeili miten Punton renkaat sutivat mukulakivikadulla. Parkkiruutu osoittautui kuitenkin invaparkiksi, mikä tosin olisi sopinut meille, ainakin henkisesti. Lähes puolen tunnin pujottelujen jälkeen löysimme sopivan paikan ja kävimme heittämässä kitusiimme tuhdit satsit. Maate pääsimme kymmenen maissa.


VIIMEINEN REVITYS SU 13.3. Heräsin kännykän pirinään seitsemältä, jolloin Kaitsu oli jo suihkussa. Hetken päästä molemmat koisivat uudelleen, emmekä päässeet ylös ennen vartin yli kahdeksaa. Ilmeisesti jonkinlaista taisteluväsymystä oli ilmassa. Pääsimme lähtemään Puntolla vasta vartin yli yhdeksän Lagoa do Azulin suuntaan. Kai päästeli sateen liukastamilla serpentiiniteillä aivan limiteillä, mutta pääsimme ehjinä Azulin yläpuolella olevalle näköalapaikalle. Päätimme käydä visiitillä hylätyssä Monte Carlos -hotellissa, jota karstulainen Mika Piispanen oli mainostanut Kaitsulle. Rakennus oli kerrassaan mahtava, täysin ränsistynyt ja jättimäinen kompleksi, joka oli kuin suoraan kauhuleffasta. Palloilimme tunnin kauhuhotellin uumenissa valokuvaillen ja kummastelen näkymiä ja etenkin sitä, että miten niin komea kokonaisuus oli päästetty ns. pahuutensa valtaan. Seuraavalla Azorien reissulla on otettava videokamera ja mörkökaapu mukaan, koska puitteet kauhuelokuvalle ovat jo tiedossa.


Pitkällisen etsimisen tuloksena löysimme vihdoin vahanokkaparven.

Seuraavaksi päryytimme järvelle. Tarkastimme ensin nokikanaparven, jossa oli edelleen paksunokkauikku. Selällä kellui tuttuun tapaan myös kaksi naaraslapasotkaa. Lähdimme koluamaan niin sanottua ”phyllometsää”, joka on aivan rannan tuntumassa. Tuulen suojassa oli kova lintukuhina, kun aurinko lämmitti metsää. Valitettavasti lajisto oli kuitenkin perussettiä: peippoja, punarintoja, mustapääkerttuja ja hippiäinen. Kävelimme rantaa pitkin piknik-aluetta kohti, mutta päädyimmekin jonkun puutarhaan, joten palasimme takaisin autolla. Piknik-paikan löysimme melko helposti pirssin avulla, mutta rannalla oli vain muutama sinisorsa ja pari etelänharmaalokkia. Mustarastaita loikki tyypilliseen tapaan pitkin tantereita. Hakusessa oli amerikanhaapana, jonka löysinkin lopulta putken avulla. Siitä emme tosin nähneet kuin pään, mutta paikalla se näytti kuitenkin olevan. Sitten hakeuduimme Caldeira do Alferesin kosteikolle – tai ainakin yritimme. Toikkaroimme pikkuteitä pitkän tovin, jonka aikana näimme myös pyhiinvaeltajia. He kulkevat ilmeisesti koko saaren ympäri ja majoittautuva ihmisten koteihin matkan varrella. Lopulta löysimme oikean tien, johon parkkeerasimme auton. Pelipaikalla kaarteli puoli tusinaa hiirihaukkaa, joita katselimme putkilla. Azoreilla esiintyy endeeminen alalaji ssp. rothschildi, joka on selvästi selkäpuolelta vaaleankirjavampi kuin ssp. buteo.

Sete Citades näköalapaikalta kuvattuna.


Pyhiinvaeltajia kiertämässä saarta ympäri jalkapatikassa.

Könysimme pienen kraaterin reunojen yli kosteikon laidalle, jossa olikin jo kolme muuta harrastajaa tähyilemässä. Yksi heistä oli Gerbrand Michielsen (Azorien rankingissa lajeja 146), joka oli kovin puhelias paikallinen harrastaja. Hän kertoi heti, että näkyvissä on amerikantavikoiras ja kapustahaikara. Ne oli helppo löytää 95 tavin joukosta. Vesilintuja oli muutenkin mukavasti: lapasorsa 1/, amerikanhaapanaa 1/1, tavi 95, tukkasotka 2/6, jouhisorsa 1/3 ja amerikantukkasotka /1. Rannalla ruokaili kaksi taivaanvuohta ja mustapyrstökuiri. Aurinko lämmitti jo todella paljon, mikä teki kesäisen fiiliksen. Orni puhui ummet ja lammet lyhyessä ajassa, kunnes lähti toisaalle. Saimme häneltä vinkin vahanokkien löytämiseksi. Lähdimme seuraavaksi tietysti vahanokkajahtiin takaisin Cete Sitadesin suuntaan. Löysimme menninkäiseksi nimetyn paikallisjepen mainitseman tien, mutta se ei tarjonnut kuin peruslajistoa. Tien päässä oli komea levähdyspaikka, mutta linnut uupuivat. Paluumatkalla tilanne oli edelleen samanlainen, kunnes huomasimme pikkulintukerääntymän tien lähellä. Näin heti kiikareilla yhden vahanokan, eli vihdoin tärppäsi. Ihailimme noin 40 vahanokkaa kaukoputkilla pitkään – vaivannäkö kannatti! Haimme hieman purtavaa snackbaarista ja jatkoimme Mosteirokseen merihommiin. Vettä losotti vähän väliä taivaalta ja tuuli ailahteli voimakkaasti. Mosteiroksessa kurvailimme jälleen kerran tuttuja katuja, mutta meren rannalla oli aivan liian kova pohjoistuuli havainnointiin, eikä rannalla näyttänyt olevan lintujakaan. Jatkoimme käytännössä suoriltaan Ribeira Granden suuntaan, koska menninkäinen neuvoi hyvän lokkirannan.

Mosteirosin rantavyöhykkeen ”saaripilarit”.


Tylyn näköinen myrskyrintama.


Kaitsu päästeli teitä jälleen aivan rajoilla – meikäläinen oli välillä hieman peloissaan, vaikka sanoin, etten yleensä juuri mitään vauhtia pelkää. Nyt oli kuitenkin kovat piipussa ja Punto koetuksella. Mutta niin vain Mr. Rental Rantala löysi tien Ribeira Granden rannalle. Hiekkarannalla oli noin 40 etelänharmaalokkia ja yksi rengasnokkalokkikandi, joka teki houdinit. Kello oli vasta vajaa viisi, joten kävimme keskustassa – yllättäen melkoisten mutkittelu- ja yksinsuuntaissekoilujen siivittäminä – etsimässä sapuskapaikkaa. Osa kaduista oli suljettu jostain syystä. Kun saimme auton parkkiin ja kävelimme keskustaan, näimme kirkosta lähtevän ortodoksikulkueen soittokuntineen kaikkineen. Jäimme ihmettelemään menoa ja kuuntelemaan alakuloista mutta mahtipontista musiikkia. Yritimme juosta kulkuetta vastaan toisen korttelin kautta, mutta emme ihan ehtineet. Pian kulkue oli jälleen mennyt ohitsemme ja samantyyppistä ajoitusongelmaa oli myös myöhemmin, kun kulkue palasi samaa katua takaisin. Jälkimainingeissa jouduimme tyytymään hamppari- ja salaattiruokaan, koska tarjolla ei ollut kunnollisia ravintoloita. Vartin yli kuusi palasimme rannalle, mutta lokkeja oli mestoilla vain viisi, eikä niitä tullut vajaan puolen tunnin aikana yhtään lisää. Ilmeisesti pohjoistuuli ei ollut suosiollinen lokeille kyseistä rantaa ajatellen, joten lähdimme takaisin hotellille. Ilta kului pakatessa. KOTO-SUOMEEN MA 14.3. Aamu oli tietysti sään puolesta kelvollinen valassafarille, mutta se jäi haaveeksi, kun kävimme nauttimassa viimeisen kerran loisteliaan buffetaamiaisen. Edellisillan jäljiltä ei ollut juuri enää pakattavaa, joten lähdimme Puntolla hyvissä ajoin lentokentälle. Ehdimme vielä tehdä viime hetken tuliaisostokset. Loppu olikin sitten tyypillisesti matkustuspäivän odottelua. Suomeen palasimme paikallista aikaa puoli kymmenen hujakoilla illalla. Lento oli hieman myöhässä ja hotelli Pilotin lentokenttäbiili täyttyi hetkessä, kun odottelimme kyytiä pihalla. Otimme konkurssimatkan päätteeksi vielä taksin paikoitusalueelle. Keskiyön körööttely sujui hyvin, tosin navigoin ensin vahingossa Porkkalaan ja vasta sieltä Kaasmarkkuun. LOPUKSI Vaikka linnustollinen anti oli rehellisesti ottaen suuri pettymys, niin Azorin matkan polte jäi vielä kytemään. Jos joskus suuntaan vielä sinne, niin oikea ajankohta ja paikka lienee Terceira ja Corvo lokakuussa. Kiitokset Kai ”Rental” Rantalalle mukavasta reissusta ja ankeiden henkisten hetkien kanssaelosta.


LAJI

7.3.

8.3.

9.3.

10.3.

11.3.

12.3.

13.3.

14.3.

YHT

Haapana

-

-

3

-

-

-

1

-

4

Eurasian Wigeon

Amerikanhaapana

-

-

-

-

-

2

3

-

5

American Wigeon

Harmaasorsa

-

-

-

-

-

5

-

-

5

Gadwall

Tavi

-

-

-

-

-

70

96

-

166

Amerikantavi

-

-

-

-

-

-

1

-

1

Green-winged Teal

Sinisorsa

2

-

-

-

-

65

25

-

92

Mallard

Jouhisorsa

-

-

-

-

-

-

4

-

4

Northern Pintail

Heinätavi

-

-

-

-

-

-

1

-

1

Garganey

Sinisiipitavi

-

-

-

-

-

5

-

-

5

Blue-winged Teal

Lapasorsa

-

-

-

-

-

1

1

-

2

Northern Shoveler

Amerikantukkasotka

-

-

3

3

-

-

1

-

7

Ring-necked Duck

Tukkasotka

-

-

10

-

-

1

8

-

19

Tufted Duck

Lapasotka

-

2

-

-

-

-

2

-

4

Greater Scaup

Pikkulapasotka

-

-

1

1

-

-

-

-

2

Lesser Scaup

Pikkutelkkä

-

-

1

1

-

-

-

-

2

Bufflehead

Paksunokkauikku

-

1

-

-

-

1

1

-

3

Pied-billed Grebe

Keltanokkaliitäjä

-

135

2

40

-

-

15

-

192

Cory's Shearwater

Suula

-

-

-

1

-

-

-

-

1

Northern Gannet

Kruunuyöhaikara

-

-

1

-

-

-

-

-

1

Yellow-crowned Night Heron

Silkkihaikara

2

-

5

6

-

4

6

-

23

Little Egret

Harmaahaikara

-

-

1

2

-

10

1

-

14

Grey Heron

Amerikanharmaahaikara

-

-

1

-

-

-

-

-

1

Great Blue Heron

Kapustahaikara

-

-

-

-

1

1

1

-

3

Eurasian Spoonbill

Hiirihaukka

-

15

2

2

1

26

35

1

82

Common Buzzard

Viiriäinen

-

1

-

-

-

-

-

-

1

Common Quail

Liejukana

-

-

8

8

-

-

2

-

18

Common Moorhen

Nokikana

-

19

6

4

-

17

16

-

62

Eurasian Coot

Amerikannokikana

-

-

-

1

-

-

-

-

1

American Coot

Tylli

-

-

-

5

-

-

-

-

5

Common Ringed Plover

Mustajalkatylli

-

-

15

14

-

-

-

-

29

Kentish Plover

Tundrakurmitsa

-

-

22

2

-

5

-

-

29

Grey Plover

Isosirri

-

-

-

-

-

1

-

-

1

Red Knot

Pulmussirri

-

-

40

70

-

-

20

-

130

Kanadansirri

-

-

1

2

-

-

-

-

3

Semipalmated Sandpiper

Kuovisirri

-

-

5

1

-

-

-

-

6

Curlew Sandpiper

Suosirri

-

-

1

1

-

-

-

-

2

Dunlin

Suokukko

-

-

-

1

-

-

-

-

1

Ruff

Taivaanvuohi

-

-

-

4

-

-

1

-

5

Common Snipe

Mustapyrstökuiri

-

-

21

1

-

-

1

-

23

Black-tailed Godwit

Pikkukuovi

-

8

-

-

-

15

2

-

25

Whimbrel

Valkoviklo

-

-

-

1

-

-

-

-

1

Common Greenshank

Keltajalkaviklo

-

-

-

2

-

-

-

-

2

Lesser Yellowlegs

Liro

-

-

-

1

-

-

-

-

1

Wood Sandpiper

Karikukko

4

-

20

39

-

15

15

-

93

Ruddy Turnstone

Naurulokki

-

13

2

430

-

-

-

-

445

Black-headed Gull

Selkälokki

-

-

1

5

-

-

-

-

6

3

450

150

2 500

400

350

250

40

4 143

Yellow-legged Gull

280

550

100

1 200

250

220

180

60

2 840

Rock Dove

Etelänharmaalokki Kesykyyhky

SPECIES

Common Teal

Sanderling

Lesser Black-backed Gull


LAJI Sepelkyyhky

7.3.

8.3.

9.3.

10.3.

11.3.

12.3.

13.3.

14.3.

YHT

-

3

8

40

2

20

30

2

105

SPECIES Common Woodpigeon

Räystäspääsky

-

2

-

-

-

-

-

-

2

Virtavästäräkki

1

60

7

10

2

15

25

1

121

Common House Martin Grey Wagtail

Punarinta

-

8

3

4

-

20

35

-

70

European Robin

Kivitasku

-

-

-

1

-

-

-

-

1

Northern Wheatear

Mustasrastas

4

65

80

60

2

40

60

4

315

Common Blackbird

Punakylkirastas

-

-

-

-

-

18

-

-

18

Redwing

Mustapääkerttu

-

15

2

2

-

8

25

-

52

Blackcap Goldcrest

Hippiäinen

-

12

-

-

-

6

8

-

26

Kottarainen

4

420

200

500

30

360

260

15

1 789

Common Starling

Varpunen

250

600

800

1 500

150

200

350

45

3 895

House Sparrow

Vahahokka

-

-

-

-

-

-

40

-

40

Common Waxbill

Peippo

-

120

-

4

-

80

150

-

354

Common Chaffinch

Kanarianhemppo

-

25

17

120

2

40

35

-

239

Atlantic Canary

Tikli

-

1

25

10

-

30

15

-

81

European Goldfinch

Lajeja yhteensä

9

22

34

40

10

31

38

8

63


MATKAN REITTI JA KOHTEET

Corvo Flores

200 km

Graciosa São Jorge

Faial

Terceira

Pico

São Miguel

Santa Maria Lentokenttä Praia da Vitória

Terceira

Lagoa do Junco Cabo da Praia

Angra do Heroismo

Mosteiros Sete Citades

Ribeira Grande Sierra Tonqueira

Faja de Cima Ponta Delgada

São Miguel

Furnas Lagoas dos Furnas

Azorit 2011  
Advertisement