Suomen Myyntimediat https://www.suomenmyyntimediat.fi/
Taitto ja ulkoasu
Mika-Matti Trogen mika.trogen@metsek.fi
Painopaikka
Hannun Tasapaino Oy
Kansikuva: www.shutterstock.com
Pääkirjoitus: Olkaa armollisia itsellenne
Ulkomaalaistaustaisena päihdekuntoutujana Suomessa
Sosiaaliohjausta ja lakineuvontaa Stopissa
Ismon stoori
Me ja muut - auttamista, stigmoja, luuloja ja lokeroita
Kaksoisdiagnoosi
Haastattelussa Kale Puonti
Johanna Huttunen, kaksinkertainen SM-voittaja nyrkkeilyssä, nuorisotyöntekijä ja entinen Stopin työntekijä
Valvotut huumeiden käyttötilat
Turvallinen vai turvaton?
Ystävän muistolle
Kuvakooste
Stopissa juhlitaan – ja aina selvinpäin
stophuumeillery
stophuumeillery
stophuumeillery
@stophuumeillery2050
@StopHuumeillery
stop-huumeille-ry
KOlkaa armollisia itsellenne
TEKSTI: MIRVA SUUTARINEN, STOP HUUMEILLE RY:N TOIMINNANJOHTAJA KUVA: JOONAS FAGERHOLM
oulut loppuvat ja työelämässä olevien kesälomat alkavat pyöriä. Kesäloman pitäisi auttaa palautumaan työkuormasta, ja sen aikana tulisi latautua, jotta taas jaksaa syksyllä.
Olen aina ollut huono rentoutumaan lomalla. En osaa nauttia kiireettömyydestä enkä aikatauluttomuudesta. Tästä johtuen lomani ovatkin olleet ohjelmoituja ja suorituksen täyteisiä. Olen aina luullut, että aktiivisuus ja pysähtymisen vaikeus ovat osa minua ja persoonaani. En ole myöskään ymmärtänyt, että kaikkien pitäisi osata vain olla. Olen ajatellut, että se ei vain ole minun juttuni.
Olen työskennellyt tässä yhdistyksessä lähes 20 vuotta. Kaikki nämä vuodet olen ollut huolissani muiden työssäjaksamisesta ja yrittänyt keksiä keinoja, miten töissä voisi jaksaa paremmin. Olen ajatellut olevani tässä asiassa kuin superihminen. Olen luullut, että olen täysin immuuni loppuunpalamiselle, koska olenhan jaksanut painaa "korkealla sykkeellä" kaikki nämä vuodet.
Todellisuus kuitenkin iski kasvoihini vuoden lopussa. Nukkumisen kanssa oli ollut suuria ongelmia jo kuukausien ajan, en muistanut mitään, en jaksanut jutella kenenkään kanssa ja sydän hakkasi hullun lailla aamusta iltaan. Ajaessani autolla liikenneympyrässä, en tiennyt mihin suuntaan sitä pitäisi ajaa. Silti en osannut yhdistää näitäkään oireita loppuunpalamiseen, kunnes yhtäkkiä kuntoni romahti niin pahasti, etten yksinkertaisesti pystynyt menemään enää töihin. Kolaus oli valtava. Aloin suorittamaan toipumista tämän asian tiimoilta. Luin kaiken loppuunpalamisesta ja suoritin tehtäviä, hengitysharjoituksia, joogaa, rentoutumista ja kaikkea mistä voisi olisi hyötyä. Yritin myös pariin kertaan palata töihin aivan liian aikaisin.
Ymmärsin tilanteeni vasta, kun kerroin työkaverilleni puhelimessa, että teen kaikkeni saadakseni itseni nopeasti kuntoon. Hän totesi: "Mirva, tuo on juuri se sun ongelma. Älä yritä nyt yhtään mitään!"
”Tänä kesänä en enää yritä selviytyä lomasta suorittamalla”
Sillä hetkellä tajusin, että nyt vaan täytyy luovuttaa ja hyväksyä tilanne. Tästä hetkestä alkoi vasta oikea toipumiseni. Tämä sama pätee täysin myös päihdeongelmasta toipumiseen.
Tämän kokemuksen jälkeen olen alkanut pohtia, miten voisin tehdä työstäni kestävämpää ja vähemmän kuormittavaa. Olen opetellut delegoimaan tehtäviä enemmän ja tunnistamaan milloin on aika pysähtyä. Yhdistyksen toiminnassa tämä tarkoittaa myös sitä, että haluamme entistä paremmin tukea sekä työntekijöidemme että asiakkaidemme hyvinvointia – toipuminen ei saa olla vain suorittamista, vaan aidosti kestävää muutosta.
Ymmärsin, että jos haluan vielä palata työhöni, jota rakastan yli kaiken, minun täytyy muuttaa elämääni ja varsinkin suhtautumistani siihen. Opettelen edelleen olemaan hetkessä – en menneessä enkä tulevassa. Ymmärrän, että minun täytyy laskea vaatimustasoani niin äitinä, toiminnanjohtajana, kumppanina, ystävänä kuin liikunnan harrastajanakin.
Nykyään paikallaolo ei enää tunnu siltä kuin tuhat muurahaista menisi ympäri kehoani. Olen lisännyt elämääni toimintoja, joita en osannut tajuta tarvitsevani ennen eläkevuosiani, kuten palapelit, kirjat ja koiran kanssa puiston penkillä istuminen.
Loppuunpalamisen kautta ymmärsin, kuinka paljon sama ajatus pätee myös päihdetoipumiseen. Emme voi vain puskea eteenpäin tahdonvoimalla – meidän on hyväksyttävä, että muutos vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja
itsensä kuuntelemista. Tämä oivallus on vahvistanut ajatustani siitä, miten tärkeää yhdistyksemme työ on. Meidän on tuettava toipujia myös siinä, että he antavat itselleen luvan rauhoittua ja olla armollisia itselleen.
Uskon, että tästä kesästä tulee minulle täysin erilainen kuin aiemmat. Toivon, että osaisin tänä vuonna ja tulevina vuosina nauttia läheisistäni, luonnon kauneudesta ja pienistä ihanista hetkistä.
Tänä kesänä en enää yritä selviytyä lomasta suorittamalla, vaan annan itselleni luvan vain olla. Tämä on oppi, jonka toivon voivani jakaa myös järjestömme työssä – että toipuminen on enemmän kuin pelkkä taistelu irti vanhoista tavoista, se on myös uudenlaisen tasapainon löytämistä.
Toivon, että jokainen voi tänä kesänä pysähtyä hetkeksi ja muistaa, että hyvinvoinnin perusta on armollisuus itseään kohtaan. Tämä sama pätee kaikkeen toipumiseen. Muistakaa, että ennen kuin pystytte auttamaan muita, teidän täytyy auttaa itseänne.
Ulkomaalaistaustaisena päihdekuntoutujana Suomessa
TEKSTI: VIOLA KAUKORANTA
Huumausaineiden pakonomainen käyttö lieveilmiöineen on traumatisoivaa kelle tahansa. Jos taustalla on muutto pois kotimaasta esimerkiksi turvapaikanhakijana vainon tai sodan vuoksi, voi olla iso haaste sopeutua ja jättää itselääkintää ilman apua. Osa nuorista voi myös olla tilanteessa, jossa vanhempi oireilee kovien kokemustensa vuoksi, jolloin on ymmärrettävää että se tuo päihteistä irrottautumiseen lisähaastetta. Kulttuurilliset seikat vaikuttavat tottakai. Kohtaamiset ja keskustelut Stopissa ja tämän hetkinen julkinen keskustelu innosti kyselemään aiheesta eri tahoilta.
Haastattelin eri maista lähtöisin olevia päihdekuntoutujia heidän kokemuksistaan. Kysymykset liittyivät heidän kokemuksiinsa kulttuuritaustan vaikutuksesta huumeiden käyttämisen aloitukseen ja lopettamiseen sekä mahdollisista ennakkoluuloista hoitoonohjauksessa, tai viranomaisyhteyksissä. Kysyin heiltä myös oman kulttuurillisen yhteisön ja yhteiskunnan tuesta toipumisessa ja ehdotuksia, miten tilannetta voitaisiin kehittää parempaan suuntaan.
Haastateltavana oli maahan muuttaneita, tai juuriltaan henkilöitä mm. Lähi-Idän alueelta, Afrikasta, Unkarista ja Yhdysvalloista. Kokemukset kulttuuritaustan liittymisestä huumeiden käytön aloittamiseen saattoivat liittyä kotimaassa koettuihin traumoihin, kuten kidutukseen vankilassa tai Suomessa koettuun traumaan perheessä, ulkopuolisuuden tunteeseen tai koulukiusaamiseen. “Päihderiippuvuus kohtelee kaikkia tasavertaisesti - se ei katso, mistä on kotoisin, mikä on koulutus, työ tai muu tausta”, eräs haastateltava kiteytti.
Hoitoonohjauksen vähäisyys herätti ajatuksen kuntoutujalla, että voikohan tämäkin johtua hänen ulkomaalaistaustastaan. Haastateltava kertoi psykoositilansa olleen ilmeinen ja miettineen jälkeenpäin, miksi jatkohoitoa ei tarjottu. Tämä kuitenkin on ilmiö, johon törmää yleisemminkin, ettei jatkohoitoa juuri tarjota. Hoitoon täytyy olla kova tahtotila, että sinne pääsee ja ensin täytyy tulla tieto jotakin kautta, että hoitoa on olemassa. Tässäkin vastauksessa oli erilaisia kokemuksia - toiset kokivat jatkohoitoon pääsyn helpoksi. Mietin, onko eri terveyskeskuksissa erilaisia linjauksia, vai millaiset taustatekijät tähän vaikuttaa.
Kun hoitoon oltiin päästy, siitä oltiin kiitollisia. Hoitoalan työntekijöiden aitoa välittämistä ja ammattitaitoa tuotiin esiin kiitellen. Kaikki eivät hakeneet hoitoa. Toiset löysivät päihteettömän yhteisön Stopista verkostonsa kautta ja saivat sitä kautta tukea elämään ilman huumeita. Myös perheen tuki oli merkittävä niille, joiden kulttuuriin ei liittynyt erityisen voimakasta tarvetta säilyttää tietynlaista mainetta.
Viranomaistahoista eniten haastateltavia mietitytti poliisin toimet. Osa koki, että poliisin kiinniotot kohdistuivat vain heihin, vaikka samassa rikollisessa toiminnassa oli ollut mukana myös kantasuomalaisia. Toiset kokivat poliisin kiinniottotilanteet liioitellun kovina henkisesti ja fyysisesti sen lisäksi, että he kokivat kovien otteiden liittyvän heidän ulkomaalaistaustaansa. “Ei mua oltais leimattu poliisissa mun perheenjäsenen tekojen vuoksi, jos oisin suomalainen”, vastasi eräs haastateltava kysymykseen. Kuulin myös kokemuksen vankilasta ulkomailla, jossa haastateltava koki kidutusta. Hän puolestaan koki suomalaiset viranomaiset todella oikeudenmukaisiksi. Moni vastaaja uskoi, että ennakkoluulot kohdistuivat päihteiden
käyttöön eikä muuhun taustaan. Itse jäin pohtimaan, onko kokemus vertailukelpoinen ja uskaltaako turvapaikan saanut kritisoida edes nimettömästi yhteiskunnallisia rakenteita jos hänelle on syntynyt kotimaassaan viranomaispelkoja.
Aiheesta ei löydy helposti tutkimustietoa. Vuoden 2017 Ehyt ry:n Ånni-hanke tutkaili vähemmistöjen toivomaa päihdekasvatuksen mallia. Hankkeesta opittiin lisää kulttuurisensitiivisistä suuntaviivoista päihdetyöhön. Esimerkiksi somaliväestön kanssa tehtävässä ehkäisevässä päihdetyössä tärkeitä vaikuttavia tahoja ovat uskonnolliset yhteisöt, moskeijat ja koraanikoulut. Myös perhekäsitykset ja -roolit eroavat eri kulttuureissa. Venäläistaustaisilla isoäitien rooli perheissä on vahva, ja somalinkielisillä vanhemmat sisarukset toimivat esimerkkeinä nuoremmille.
Kulttuurien moninaisuus on lisääntynyt Suomessa ja lisääntyy edelleen. Vuonna 2017 Suomessa päihdekasvatetut lapset ovat nuoria aikuisia. Osaa heistä sanoma ei tavoittanut ja nuorten huumeidenkäyttö sekä huumeisiin liittyvät kuolemat ovat lisääntyneet.
Ehkäisevän päihdetyön lisäksi erilaisia kulttuuritaustoja kohdataan myös päihdekuntoutuksessa. Kuntoutumisen onnistuminen on aina todella monen asian summa. Kunkin kulttuurillinen viitekehys vaikuttaa siihen, mistä kuntoutumiseen haetaan apua - perheestä, suvusta, uskonnollisesta yhteisöstä, sosiaali- ja terveysalan palveluista, tai kenties kaikista näistä. Jokaisen kulttuurin sisällä on myös rajaton määrä kulttuureja, eli valmiita sapluunoja ei löydy. Eri kulttuurien kirjo Suomessakin on niin laaja, ettei kaikkia lähestymistapoja saada kartoitettua mutta avoimuus ja tiedostaminen on varmasti kaikkien etu.
Terkkuja toipujilta:
Auttajille: Jatkakaa tärkeää työtänne.
Minut ainakin pelastitte!
Kiitos <3
Missä on ihmisiä, on kehitettävää. Kulttuurisen yhdenvertaisuuden kehittämistavoiksi ehdotettiin esimerkiksi koulutuksen lisäämistä, tietoisuuden lisäämistä, kielituen tarjoamista, monimuotoista rekrytointia ja kulttuurisensitiivistä palvelukehittämistä. Julkisen keskustelun ja yksittäisten henkilöiden ulostulojen perusteella itsekin toivoisin monikielistä jalkautumista päihteidenkäyttäjien ja kuntoutujien pariin. Toivoisin myös poliisivoimiin ja vankeinhoitoon monitorointia yhdenvertaisuuden toteutumisesta kohtaamisissa. Tämä voisi edistää päihdeongelman tunnistamista, hoitoon pääsyä ja lopulta hyvinvointia ja yhteiskuntarauhaa.
Haastattelin myös vertaisohjaaja Chase Martinia hänen kokemuksistaan monikulttuurisuudesta ja ulkomaalaistaustasta päihdekuntoutumisessa Suomessa.
Apua tarvitseville: Tulkaa Stoppiin, tää on hyvä mesta!
Moi Chase! Kertoisitko jotakin itsestäsi ja työstäsi?
Nimeni on Chase Martini. Olen toiminut vapaaehtoisena sekä vertaistyöntekijänä Ridasjärven Päihdehoitokeskuksessa. Synnyin Yhdysvalloissa, muutin 15-vuotiaana Sveitsiin, sieltä Englantiin opiskelemaan audiovisuaalista alaa, kunnes muutin Suomeen vuonna 2012. Minulla on lisäksi laaja, kansainvälinen sosiaalinen piiri, jolta olen saanut ymmärrystä ja kokemusta monikulttuurisuudesta.
Ollessani Ridiksellä vertaisohjaajana, järkkäilin erilaisia aktiviteetteja ja tapahtumia, taide- ja media työpajoja ja olin mukana kuntoutujien arjessa. Kouluttauduin myös meditaatio-ohjaajaksi huomattuani sen
”Uskoisin, että suurimmat haasteet ovat kielimuuri, erilaiset elämänkokemukset ja maailmankuva”
hyödyt, kun koin oman pohjani alkoholin kanssa ja kuntoutuessani itse päihteettömään elämään. Koen, että meditaatio on yksi hyödyllisimmistä harjoituksista hoidettaessa addiktiota ja mielenterveyden pulmia.
Olen toiminut vapaaehtoisena muissakin järjestöissä, joissa olen pitänyt motivaatiopuheita ja -esityksiä ja vetänyt meditaatioita erilaisille ryhmille. Toipumisen filosofiani pitää sisällään mielen, kehon ja sielun hyvinvoinnin hoitamisen luovuudella, fyysisin aktiviteetein ja levolla. On tärkeää löytää kutsumuksensa ja elää tarkoituksensa mukaista elämää.
Millä tavoin monikulttuurisuus näkyy työssäsi?
Nyt, kun sodat aiheuttavat niin paljon siirtolaisuutta ja liikehdintää ihmisten paetessa kotimaidensa kauheita olosuhteita, monikulttuurisuuden vaikutuksia on tarpeen huomioida enemmän. Kulttuurierot ja kielimuuri voivat olla seikkoja, mitkä voivat vaikeuttaa avun pyytämistä ja oikeanlaisen avun vastaanottamista. Joissain kulttuureissa saatetaan myös nähdä ongelman myöntäminen ja avun tarve merkkeinä heikkoudesta. Alkoholi ja huumeet ovat joissain maissa ja kulttuureissa isompi tabu ja vahvemman stigman alla.
Millaisia haasteita monikulttuurisuus tuo työhösi?
Uskoisin, että suurimmat haasteet ovat kielimuuri, erilaiset elämänkokemukset ja maailmankuva, ja jonkinlainen yhteyden puute suomalaisten ja eri kulttuuristen ja eri maista muuttaneiden välillä. Vaikka kielimuuri on selkeästi merkittävä asia huomioitavaksi luulen, että suurimpiin ongelmiin törmätään erilaisten elämäntyylien, ymmärryksen puutteen suhteen ja kuinka eri kulttuuritaustaisia syrjitään Suomessa. Tällä en tosin tarkoita hoitotyöntekijöitä enkä sosiaalityöntekijöitä, tai ketään, jotka tekevät etulinjan työtä asian parissa. Heissä riittää välittämistä ja antavat parastaan apua tarvitseville. Ajattelen kuitenkin, että tärkein tuki kuntoutumisprosessissa tulee yhteisöltä ja päihdehuollon ulkopuolelta.
Olen havainnut, että hyvin erilaisista taustoista tulevat usein kokevat vaikeuksia päihdekuntoutuksen ryhmähoidollisissa osissa saada yhteyttä toisiin ja he saattavat pitäytyä enimmäkseen itsekseen prosessin läpi. He voivat osallistua vähemmän aktiviteetteihin ja ryhmiin, joten he eivät myöskään saa samanlaista kokemusta, kuin muut. Tämä usein johtaa siihen, että he palaavat entisiin elämäntapoihinsa ja ongelmiin, saamatta hoidosta sitä tarvittavaa lisätukea, mitä uudet, päihteettömät ystävät voisivat tarjota. Usein he eivät myöskään tunne sopeutuvansa yhteisöihin, kuten Stoppiin tai vastaaviiin päihteettömyyttä tukeviin yhteisöihin.
Millaisia positiivisia asioita monikulttuurisuus tuo tullessaan työhösi liittyen?
Vaikka on paljon työstettävää liittyen monikulttuurisuuteen Suomen päihdehoitojärjestelmässä, moninaisuus yhteisössä tuo mukanaan paljon mahtavia juttuja. Yksi asia, mitä rakastan, on se, kun ollaan kuntoutuksessa monien, tosi erilaisten ihmisten kanssa ja kun enimmältä osin porukka tuntee tasa-arvoisuutta ja eroavaisuudet unohtuu. Silloin vallitsee usein tunne, että vaikkei samojen ihmisten kanssa olisi tekemisissä yhteisön ulkopuolella, ollaan kuitenkin samassa veneessä yhteisen ongelman kanssa. Silloin muulla ei ole niin väliäkään - silti halutaan olla toisia varten, että selvittäisiin myrskystä. Mielestäni on kaunista, että ihmiset päihdekuntoutuksessa usein oivaltavat, että vaikka kullakin on oma elämäntarinansa ja ongelmansa, yhteistä on enemmän, kuin osattiin arvata.
Vaikka monet ulkomaalaistaustaiset päihdekuntoutujat kokevat Suomessa ulkopuolisuutta, monilla on myös positiivisia kokemuksia ja kokevat kuntoutuksen jälkeen itsensä enemmän tervetulleiksi. He auttavat myös lisäämään tietoisuutta ja ymmärrystä vieraita kulttuureita ja elämäntapoja kohtaan Suomessa, mitä tulee suvaitsevaisuuteen, hyväksyntään ja tukemiseen.
Mitä ajattelet, mitä voitaisiin tehdä lisätäksemme yhdenvertaisuuden kokemusta eri kulttuurien kesken?
Tärkein keino mielestäni olisi laajentaa kielitaitojen kirjoa. On hankalaa kommunikoida kuntoutujien kanssa, jotka eivät osaa suomea tai englantia. Toki käännösaplikaatioiden ja vastaavien apuvälineiden kanssa tapahtuvaa toimintaa ja ryhmiä voisi tarjota heille enemmän. Esimerkiksi voisi olla hyvä idea olla erityisiä ryhmiä kielimuurikategorian alla, jossa he voisivat jakaa kokemuksiaan ja ongelmiaan keskenään ja sosiaalityöntekijän kanssa. Uskoisin sen olevan tärkeää myös, koska voi olla epämukavaa jakaa joitain ongelmia ja näkemyksiä suomalaisten kuullen, etenkin jos ongelma liittyy paikkaan
ja yhteisöön tai yhteiskunnassa ilmenevään rasismiin tai muukalaisvihaan.
Toipumisryhmissä on kyllä vuorovaikutusta yleensä, mutta pelkään pahoin, että iso osa hyödystä hukkuu kokonaisvaltaisen keskustelun puutteen vuoksi. Ei vain siksi, ettei uskallettaisi sanoa, mitä ajatellaan, vaan myös koska he eivät pääse luomaan syvällistä yhteyttä toisten kuntoutujien kanssa kielimuurin vuoksi. Ehkä juuri käännösaplikaatioavusteiset ryhmät voisivat olla ensikäden vastaus ongelmaan, jolloin he voisivat artikuloida itseään selkeämmin, sekä kuulla tai lukea, mitä toiset kertovat ongelmistaan ja kokemuksistaan. Sama toimisi tapaamisissa sosiaalityöntekijän kanssa, jolloin he voisivat puolin ja toisin ymmärtää toisiaan paremmin.
Toinen kehitettävä asia on mielestäni, että voisimme olla inklusiivisempia ja monikulttuurisempia itse, järjestämällä tapahtumia, joissa eri kulttuurien edustajat voisivat tuoda esiin heidän tapaansa viettää aikaa ja juhlia. Lähes kaikki tapahtumat järjestetään suomalaiseen tapaan, tai hyvin länsimaisesti aina peleistä tarjoiluihin. Tottakai paikallisen kulttuurin kuuluu jatkua ja olla esillä, mutta olisi kiva kysyä eri taustaisilta ihmisiltä, mitä he tykkäävät tehdä ja juhlia, tai jakaa yhteisön kanssa kulttuuristaan. Tämä olisi loistava mahdollisuus esitellä suomalaisille uusia juttuja. Voitaisiin vaikka pelata pelejä, mitä muualla pelataan, järjestää kokkausryhmiä eri maiden keittiöiden teemoilla ja ylipäätään tarjota enemmän mahdollisuuksia tulla mukaan, tuntea itsensä tervetulleiksi ja huomioiduiksi osana yhteisöä. Mielestäni kotouttaminen, assimilaatio (sopeutuminen ympäröivään valtakulttuuriin) ja inkluusio (osallistaminen ja mukaan ottaminen) ovat isoja kehitysteemoja Suomessa, joita yhteiskunnan eri tahoissa olisi syytä edistää, sillä maailma on yhä monikulttuurisempi ja moninaisempi - ja se on tosi hienoa että niin on.
Onko työpaikoillasi ollut koulutusta tai yhteistä toimintamallia monikulttuurisuuteen liittyen?
Ei tietääkseni, mutta sellainen olisi arvokas olla.
Pitäisikö päihdepalveluja tarjota tehokkaammin ulkomaalaistaustaisille, vai kulkeeko tieto heille tasavertaisesti?
Olen varma, että tiedon pitäisi kulkea tehokkaammin. Elettyäni ja työskenneltyäni Suomessa kymmenen vuoden ajan, en tiennyt kuinka paljon vaihtoehtoja avun saamiseksi itselleni oli tarjolla. Olen kotoisin USA:sta, missä sairauskulut ja vakuutus ovat äärimmäisen kalliita eikä hyviä kuntoutusmahdollisuuksia ole tarjolla heille, joilla ei ole niihin varaa. Olin itseasiassa aika yllättynyt, kuinka paljon apua täällä oli tarjolla. Olisinpa tiennyt jo aiemmin.
”Poliisi kohtaa työssään päivittäin eri kulttuurista tulevia ihmisiä”
Tuleeko muuta mieleen - terveisiä kouluihin, ulkomaalaistaustaisille päihdekuntoutujille tai heidän parissaan työskenteleville?
Viestini tähän liittyen kaikille Suomessa on, että meidän pitää olla myötätuntoisempia, ystävällisempiä ja vastaanottavaisempia kaikkia, kaikista kulttuureista ja taustoista olevia kohtaan. Monet eivät ole tulleet tänne omasta tahdostaan, vaan pakon edessä ja haluaisivat sydämestään palata koteihinsa, jos siellä vain olisi mahdollisuus elää. Meidän pitäisi kohdella toisiamme veljinä ja sisarina ja kamppailla yhdessä elämän haasteissa. Ei maahanmuuttajille kuulu olla vihainen ongelmista tässä maassa, vaan meidän pitäisi osoittaa turhautumisemme sinne, mistä ongelmat tulee. Ei maailman kansalaisille, vaan vallassa oleville.
Haastattelin rikosylikonstaapeli ja ryhmänjohtaja Anne Averiota huumerikostutkinnasta hänen kokemuksistaan hänen työhönsä ja monikulttuurisuuteen liittyen.
Kertoisitko hieman itsestäsi ja työstäsi?
Toimin rikosylikonstaapelina ryhmänjohtajana huumerikostutkinnassa. Minulla on pitkä ura poliisissa ja olen valmistunut poliisiksi 90-luvun alussa ja toiminut suurimman osan urastani huumerikostutkinnassa.
Kuinka monikulttuurisuus näkyy työssänne huumausaineiden käyttäjien suhteen?
Poliisi kohtaa työssään päivittäin eri kulttuurista tulevia ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista sekä kulttuuritaustoista. Kaikissa kohtaamisissa poliisi pyrkii aina huolehtimaan siitä, että kaikkia ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti riippumatta henkilön taustasta. Vaikuttaako ulkomaalaistaustaisuus vuorovaikutukseen tilanteissa kentällä?
Kohtaamisissa poliisin tulee huomioida, että keskustelut ja kohtaamiset käydään asiakkaan ymmärtämällä kielellä. Tarvittaessa poliisi käyttää apuna tulkkia, jos tilanne sitä vaatii. Tutkinnassa joudutaan usein käyttämään tulkkeja kuulustelutitanteissa, koska jokaisella on oikeus tulla kuulluksi omalla kielellään.
Millaisia haasteita monikulttuurisuus tuo työhönne?
Haasteita saattaa syntyä juuri näistä kielikysymyksistä, jos poliisilla ja asiakkaalla ei ole yhteistä kieltä. Kieli -tai kulttuuritausta saattaa tuoda haasteita asioiden hoitamiseen ja niiden kestoon. Tapauksien hoitamiseen käytetään kuitenkin riittävästi aikaa, kunnes asiat ovat saatu hoidettua ja kaikki osapuolet ovat tulleet ymmärretyiksi. Jokaiseen kohtaamiseen liittyy aina yksilöllisiä piirteitä, joita ratkotaan tapaus kerrallaan.
Millaisia positiivisia puolia monikulttuurisuudessa on, liittyen työhönne?
Varmasti jokaisessa kohtaamisessa sekä poliisi, että asiakas oppivat toisiltaan eri kulttuuriin liittyvistä asioita ja niitä voidaan sitten hyödyntää positiivisessa mielessä uusissa kohtaamisissa.
Joskus kuulemme ulkomaalaistaustaisilta kuntoutujilta, että kiinniottotilanteissa on koettu, että kantasuomalainen olisi saanut vähemmän kovia otteita ja pelottelua kiinniotoissa ja kiinniotettuna. Miten voisimme lisätä yhdenvertaisuuden kokemusta? Voisiko heille lähettää jotain terveisiä nykytilanteeseen, kun huumeet ja rikokset ovat toivottavasti lopullisesti jääneet taa?
Toivottavasti tällaisia tilanteita ei pääse syntymään kiinniottotilanteissa eikä muissakaan kohtaamisissa. Poliisin tulee kohdella kaikkia henkilöitä tasapuolisesti riippumatta heidän kieli- tai kulttuuritaustasta. Terveisinä voisi lähettää, että jokainen päihteetön päivä on elämisen arvoinen eikä päihteet ole ratkaisu ongelmiin vaan päinvastoin.
Rasismia lienee mahdotonta täysin kitkeä, mutta onko teillä jonkinlaista koulu-
”Omalta osaltani toivotan voimia työn arkeen ja päihdekuntoutujille totean, elämä on parasta huumetta”
tusta tai toimintatapaa, mitä noudatatte asiaan liittyen?
Poliisissa on panostettu siihen, että kaikkia asiakkaita tulee kohdella yhdenvertaisesti. Tietoisuus etnisen profiloinnin kiellosta on jo nykyisin hyvin tiedossa ja epäkohtiin on poliisissa puututtu ja puututaan aktiivisesti.
Tuleeko muuta mieleenne - terveisiä kouluihin, päihdekuntoutujille tai heidän kanssaan työskenteleville?
Niin kouluissa kuin päihdekuntoutujien parissa tehdään tärkeää työtä. Omalta osaltani toivotan voimia työn arkeen ja päihdekuntoutujille totean, "elämä on parasta huumetta".
Sosiaaliohjausta Stopissa
Kertoisitko hieman työstäsi?
Moi, nimeni on Antti, olen sosiaaliohjaaja etelän aikuissosiaalityössä Helsingin Kalasatamassa. Teen sananmukaisesti töitä aikuisten (30+v) parissa, työni on valtavan monipuolista, mielen-kiintoista, hektistä ja vaativaa, asiantuntijuutta ja tietoa eri asioista liittyen mm. toimeentuloon, sosiaaliturvaan ja asumiseen käsittelen työssäni päivittäin.
Miten päädyit Stoppiin tarjoamaan sosiaaliohjausta?
Päädyin Stoppiin vapaaehtoisesti – tiimimme on jalkautunut muutaman vuoden Stop Huumeil-le Ry:lle ja nyt vuoden 2025 alusta otin vetovastuun Stopin sosiaalineuvonnasta kokonaan it-selleni. Olen aiemmalta koulutukseltani mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitaja ja tehnyt n. 10v töitä eri palveluissa –asumispalveluyksiköistä päihdepsykiatriaan.
Mitä se pitää sisällään - millaista apua tarjoat Stoppilaisille? Mitä palvelua et tarjoa Stopissa?
Stopissa tarjoan sosiaalineuvontaa, toisin sanoen päätöksiä tai täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen hakemuksia/lähetteitä en tee tai ota vastaan, mutta suurin piirtein kaikkea muuta. Neuvon ja opastan ihmisiä Kela-asioissa, tarjoan kuunteluapua ja tukea ja ohjaan asiakkaita parhaan kykyni mukaan.
Kahta samanlaista päivää tai tapaamista ei ole.
Miten on sujunut - ovatko stoppilaiset löytäneet pakeillesi?
Stoppilaiset ovat löytäneet todellakin pakeille! On ollut ihan mielettömän hienoa huomata, kuinka hyvin porukka on ottanut toiminnan omakseen, ja tunne on 100% molemminpuolinen – Stopissa on upea käydä ja toivon että ihmiset saavat tarvitsemaansa apua ja tukea myös minul-ta. Ajattelen myös olevani etuoikeutettu kun saan jalkautua niinkin hienoon paikkaan kuin Stoppi – joka tekee äärimmäisen tärkeää työtä vertaistuellisen ja yhteisöllisen työn parissa.
Kun palvelut siirtyvät paikasta toiseen, taholta toiselle, - mitä ajattelet, miten
muutokset vaikuttavat virastojen asiakkaisiin? Miten neuvoisit löytämään oikean palvelun oikeasta paikasta?
Muutokset aina hidastuttavat hetken eri toimintoja ja tietojenvaihto eri tahojen välillä saattaa hidastella hetken, mutta uskon että kun alkukankeuksista selvitään, asiat lähtevät rullaamaan taas. Yritän neuvoa parhaan tietoni mukaan, riippuen tietenkin asiakkaan asioista; liittyvätkö ne TE-palvelujen, Kelan vai muiden viranomaisten palveluihin.
Millaista yhteistyötä vertaispalveluohjaajat, eli Fattaluudat, tekevät sosiaalitoimen kanssa? Mitä iloa yhteistyöstä on virastojen asiakkaille?
Fattaluudat jalkautuvat kerran viikossa keskiviikkoisin meille Kalasataman Terveys- ja hyvin-vointikeskuksen ala-aulaan 2h ajaksi klo 12.30-14.30 ja tarjoavat matalan kynnyksen ohjausta ja neuvontaa esimerkiksi Kela-asioinneille. Asiakkaat ovat ottaneet heidät ilolla vastaan ja ko-kevat saavansa asiantuntevaa tietoa ja tukea mieltä askarruttaviin asioihin.
Milloin olet tavattavissa Stopissa?
Olen Stopissa joka toinen keskiviikko klo 1215, tervetuloa juttelemaan!
Stopin lakineuvonta
Haastattelin vapaaehtoistyötä tekevää juristia hänen työstään ja kokemuksistaan Stopissa. “Mulla on ollut tosi ihania ja merkityksellisiä kohtaamisia täällä ihmisten kanssa. Mulla on tosi tervetullut olo ja mä toivon että se välittyy musta, että mäkin olen täällä yksi kävijöistä. Haluan antaa jotakin eteenpäin siitä, mitä itselläni on.”
Haastattelin Stopissa joka toinen perjantai vapaaehtoistyötä tekevää juristia hänen työstään ja kokemuksistaan Stopissa.
Hei, kerrotaan ensin, kenen kanssa keskustelen.
Moi, olen Maria, syyskuussa valmistunut juristi ja tarjoan Stopissa lakineuvontapalvelua kävijöille.
Kertoisitko hieman, millaista työsi on?
Olen tehnyt lakialan töitä nyt viisi vuotta eri oikeudenalojen parissa. Eniten mulla on kokemusta yritysjuridiikan asioista. Henkilökohtaisia suosikkejani ovat perhejäämistöoikeusasiat ja tällaiset, mitä täällä pääsen tekemään – että saan tehdä yksityishenkilön asioiden eteen asioita, eikä esimerkiksi yrityksen puolesta.
Juristin työ on vaativaa. Kalenterointi on syytä olla hallussa – on paljon määräpäiviä, yksityiskohtia ja liikkuvia osasia, joista täytyy voida pitää kiinni. Työn ydin on se, että on tosiseikasto tapahtumasta, josta poimin juridisesti relevantit seikat. Esimerkiksi henkilö saattaa kertoa olevansa ahdistunut ja kokea mielipahaa jostakin kokemastaan asiasta, mutta Suomen oikeusjärjestelmässä ei mielipahalla ole juridista merkitystä. Koulutuksen ja kokemuksen avulla alan raksuttaa, mihin tämä asia voisi liittyä ja mistä lähteä hakemaan vastausta asiaan.
Yleensä, kun tähänkin istuu eteeni ihminen ja esittää kysymyksen, en sitä ole yleensä ennen kuullut. Sitten täytyy alkaa etsiä sii-
hen vastauksia ja juridinen teksti on laadittu sellaiseksi, ettei sitä olisi liian helppo tulkita – muuten meitä juristeja ei tarvitsisikaan. Pykälät laaditaan niin ympäripyöreästi, että niitä voidaan soveltaa mahdollisimman moniin eri tilanteisiin.
Mistä sait idean tulla antamaan lakineuvontaa Stoppiin?
Mulla on kokemusta vapaaehtoistyöstä mielenterveyskuntoutujien ja vanhusten parissa. Itse en näe, että olisi merkitystä, onko päihde- vai mielenterveyskuntoutuja, vaan että ne ovat usein syyseuraussuhteita toisilleen. Mulla oli tuettava tämän vuoden alusta lokakuuhun asti. Tukihenkilösuhde päättyi, mutta halusin jatkaa vapaaehtoistöitä.
Näin YouTubessa Tarinoita piritorilta –dokumentin, jossa Joonas Stopista oli kertomassa kokemuksistaan. Hän sattui olemaan pieneltä paikkakunnalta, Pietarsaaresta, kotoisin. Mä olen Pietarsaaresta kotoisin myös, mikä teki siitä erityisen mielenkiintoista. Olin elänyt ja kasvanut nuoruuteni samassa ympäristössä.
Syy vapaaehtoistyöhön ja Stoppiin tulemiseen juontaa myös siihen, että kun mulla on asiat aika hyvin ollut aina, oon tuntenut välillä epäreiluksi sen, että miten mulla on asiat niin hyvin jos kaikilla ei voi olla. Tottakai mullakin on ollut vastoinkäymisiä, mutta on kuitenkin aina ollut esimerkiksi perhe ja terveyttä. Mulle on sanottu hyvä kantava ajatus kuitenkin, että jos en olisi auttavassa päässä, olisin autettavien joukossa. Haluan antaa jotakin eteenpäin siitä, mitä itselläni on. Koen merkitykselliseksi sen, että saan auttaa.
Täällä olen saanut nähdä ja kokea, miten iso vaikutus ihmisille on, kun tässä nähdään ja saadaan jokin asia etenemään. Mua sylet-
tää ja oksettaa se ihmisissä, että katsotaan kuntoutujia jotenkin alaspäin – ikään kuin b-luokan kansalaisina. Siihen haluan tuoda asennemuutosta osaltani. Eihän kukaan päätä syntyessään ryhtyä vaikka päihteiden käyttäjäksi, vaan pitäisi ymmärtää, että päihteiden käyttäminen ei ole se ongelma, vaan oire ongelmasta tai esimerkiksi jostakin tapahtuneesta.
Joskus ihmiset ovat alkaneet itsekin kokea olevansa niitä b-luokan kansalaisia. Mä haluan näyttää, että kyllä he ovat aluokan kansalaisia.
Miten on mennyt?
Onko ollut paljon tapaamisia?
Oon siis täällä kaks tuntia aina kerralla joka toinen perjantai. Ekan kerran olin täällä lomalla ja kävin Stopissa keskellä arkipäivää, ja saman verran on ollut kävijöitä kuin perjantaiiltaisinkin. Yleensä kun on se pari tuntia aikaa, siinä käy yleensä 5-10 henkeä mua tapaamassa. Asiointi voi kestää viisi minuuttia, tai joskus tässä istutaan neljäkymmentäkin minuuttia, kunnes ollaan saatu henkilön asioita edistettyä.
On mennyt tosi hyvin. Tämä on ylittänyt mun odotukset. Ei ollut ennakkoluuloja, mutta tämä on ollut vapaaehtoistyöpaikoistani merkityksellisin ja oon ruvennut tulemaan tänne perjantaisin heti, kun pääsen töistä. Vaikkei olisi kävijöitäkään, haluun vaan hengailla täällä. Viihdyn tosi hyvin, mulla on tervetullut ja hyvin vastaanotettu olo. Musta on ihanaa, kun täällä kukaan ei katso ketään ylös eikä alaspäin. Kaikki on samalla viivalla ja se tekee tästä paikasta mahtavan.
Aloitetaan siitä, missä en voi auttaa. Juristeilla on tarkat esteellisyyssäännöt ja koska olen päivätyössä juristina, niin en voi alkaa edustamaan ketä tahansa. Konfliktit ja intressit pitäisi selvittää hirmu tarkkaan. Voisi helposti ilmetä ristiriitoja, kuten vaikka että saattaisin auttaa Stopissa jotakuta ja sitten päivätyössä ollakin vastapuolella.
Raja on myös siinä, että autan täällä tarkalleen sen kaksi tuntia, enkä anna mitään yhteystietojani. Täällä katsotaan seuraavat askeleet, miten henkilö asiassaan etenee ja sitten voidaan parin viikon välein katsoa, onko se edennyt.
Autan kysymyksissä, joissa voin kertoa kenelle vaikka soittaa ja mistä löytää vastauksia. Esimerkiksi jos on saanut haasteen, kerron, miten siihen vastataan. Kysymyksiä on kyllä ollut laidasta laitaan. Ei pelkästään ole ollut perintä-, rikos- tai velkajuttuja. Ohjaan oikeaan paikkaan ja katsotaan yhdessä, miten henkilö voi lähteä edustamaan asiaansa.
Millaisia ovat olleet tavallisimmat kysymykset?
Ne liittyy usein elämän uudelleen rakentamiseen, kuten työnhakuun, ulosottoihin, huoltajuuteen ja lapsen tapaamisiin liittyviin kysymyksiin. Yllättävän vähän kävijöillä on ollut rikosasioihin liittyen kysyttävää.
Kuinka kauan tämä palvelu on vielä tarjolla?
Toistaiseksi. En ole ajatellut lopettamista. Tarvetta varmasti on ja kun sitä on, käyn täällä.
Mikä olisi lakiasiantuntijan tärkein vinkki päihdekuntoutujalle jos yksi pitäisi valita?
Ehkä niin, että kun se päihdeongelma harvoin on se ainoa ongelma, vaan moni muukin asia elämässä on jäänyt usein hoitamatta, niin se lisää ahdistusta ja hankaloittaa toipumista. Rohkaisisin hakemaan apua, ettei jäisi asioiden kanssa yksin.
Minäkin olen täällä siksi, että on elämän osaalueita, joissa osaan auttaa. Kun asiat ovat järjestyksessä, voi keskittyä siihen olennaiseen, eli kuntoutumiseen.
Terveiset lukijalle:
Mulla on ollut tosi ihania ja merkityksellisiä kohtaamisia täällä ihmisten kanssa. Mulla on tosi tervetullut olo ja mä toivon että se välittyy musta, että mäkin olen täällä yksi kävijöistä. Vaikkei mulla ole päihdetaustaa, oon ihan samalla viivalla kaikkien kanssa.
Kiitos Maria! <3
Kuvituskuva: www.shutterstock.com
Ismon stoori
Haastattelin pitkäaikaista kävijäämme, jonka stoori pysäytti minut ajattelemaan, kuinka paljon ihminen kestää ja kuinka vääjäämättömäksi tietynlainen elämänpolku muodostuu tietyissä olosuhteissa. Pysäyttävää on myös se, että ihmisessä kuitenkin säilyy kyky empatiaan ja halu hyvään, vaikkei sitä paljoa itse saisi kokea kasvuympäristössään.
Kertoisitko lukijoille, kuka olet, mitä teet ja miten menee?
Mun nimi on Ismo. Mä olen 47-vuotias ja valmistumassa KEIJO-kokemusasiantuntijakoulutuksesta. Hyvin menee. Palautin juuri päättötyön ohjaajalleni. Seuraavaksi oon menossa kertomaan kokemustani Korkeakoskelle 8-9-luokkalaisille ja lukiolaisille. Olen työkokeilussa Silta-valmennuksessa, joka on kuntoutuksen jatko. Mä suoritan sen työkokeilun muodossa.
Lapsuus ja nuoruus huostassa
Haluaisitko kertoa sun lapsuudesta ja nuoruudesta?
Asuin kotona seitsemän kuukautta, enkä enempää. Mut otettiin huostaan, kun äiti puukotti jotain tyyppiä. Olin seitsemän vuotta Turussa sijaisperheessä, jossa oli rankkaa päihteidenkäyttöä. Vuonna -78 ei asioihin puututtu. Muistan, että elämä oli epävakaata. Koko ajan sattui ja tapahtui jotain. Olin aina valmiustilassa.
Mut huostaanotettiin Vihannin SOS-lapsikylään pohjoiseen. Olin silloin tosi aliravittu. Siellä asui myös puolisisarukset, jotka oli vähän vanhempia. Jäi huonot muistot. Turun sijaisperheessä ei ollut ollut mitään sääntöjä tai rytmiä. Laitoksessa aloin kapinoida kun en ymmärtänyt mitään säännöistä. ADHD ei auttanut asiaa. En sopeutunut. Vihannissa olin vain kolme vuotta, koska olin ”liian villi” Kun olin yksitoistavuotias, mut siirrettiin Muhoksen poikakotiin. Se on suomen pahamaineisin lastenkoti. Olin siellä seitsemän vuotta. Meitä oli joku sata jätkää siellä ja minä nuorimmasta päästä. Isot jätkät kiusasi ja se
oli henkisesti sekä fyysisesti raskas paikka. Mun aikana moni työntekijä ja kaveri tappoi itsensä. Ei mua huomioitu mitenkään, huudettiin vaan säännöistä. Mä tein mitä halusin, opettelin varastamaan autoja, tein rikoksia ja sytytin tulipaloja. Siellä tapahtui mun ekat tupakka- ja huumekokeilut ja rikokset. Moni muu oli rikoksen ehkäisyn vuoksi siellä, minä vanhempieni rikosten vuoksi. Kuri oli kova. Osa pääsi perheiden luo lomille, mä olin siellä nakutettuna seitsemän vuotta. Monta vuotta olin laitoksen vanhin. Tiesin mitä siellä voi tehdä ja tein, mitä voin. Sellainen korkeakoulu lapselle…
Siihen aikaan tultiin täysi-ikäiseksi sosiaalitoimen silmissä vasta 21-vuotiaana , mutta lähdin poikakodista jo kahdeksantoistavuotiaana. Käytin lähteäkseni väkivaltaa. Hakkasin estelijöitä esimerkiksi levytangolla. Olin säästänyt rahaa, joten lähdin junalla Uuteenkaupunkiin, missä olin syntynyt. Olin kyllä ihan pihalla, enkä tiennyt ulkomaailmasta mitään. Menin sosiaalitoimistoon ja sain parissa päivässä kämpän ja sitä odotellessa kaupunki tarjosi hotellimajoitusta.
Kuvituskuva: www.shutterstock.com
Omillani
Aloin heti vetämään päihteitä holtittomasti, kun en ollut valvonnan alla. Tapasin lasten äidin vuonna -95, hän tuli raskaaksi heti ja me muutettiin yhteen. Saatiin toinenkin lapsi ja se rauhoitti elämää hieman. Yritin käydä töissä ja hallita päihteiden käyttöä, muttei siitä mitään tullut, kuten ei parisuhteestakaan. Aloin vetää kamaa yhä enemmän. Sitten lasten äiti kuoli aivokalvontulehdukseen.
Lapset jäi mulle ja silti vedin kamaa. Yritin pitää lapset kuitenkin sosiaalitoimelta itselläni. Lasten isovanhemmat auttoivat etsimällä mut aina käsiinsä ja hakemalla allekirjoituksia lomakkeisiin, ettei lapsia otettaisi huostaan.
Vuonna 2000 mut otettiin kiinni törkeistä varkauksista. Olin pari kuukautta tutkintavankeudessa ja kun pääsin vapaaksi, käyttö jatkui heti. Kuljin Turun Ja Uudenkaupungin väliä, mistä löysin uuden naisystävän, joka käytti myös huumeita. Hänen ex-miehensä oli hakannut hänet, joten kostin naisystäväni puolesta hakkaamalla vasaralla miehen kä-
det. Kun olin poissa, sama mies pahoinpiteli naisystäväni uudestaan. Tietenkin menetin hermoni ja menimme naisystävän kanssa yhdessä muistuttamaan asiasta. Se meni syytteeseen pahoinpitelynä ja törkeänä vapaudenriistona. Minulle tuli vankeutta neljä vuotta, naisystävälle kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta.
Me pysyimme yhdessä ja mentiin naimisiin vankilassa. Kun pääsin siviiliin, oltiin edelleen yhdessä vielä kuusi viikkoa, kunnes uusin saman rikoksen eri henkilölle. Sain tuomioksi kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta vankeutta.
Ulos vankilasta ja takaisin
Samaa rumbaa jatkui seuraavat yhdeksän vuotta. Vuonna 2009 pääsin Siltavalmennukseen samaan paikkaan, missä olen nyt. Opettelin elämisen perusjuttuja. Sitten löysin uuden naisystävän ja muutin Espooseen. Hänen kanssaan meni kaksi vuotta aika hyvin. Olin melkein koko tuon ajan selvinpäin, kun kumppani vaati niin.
Vuonna 2012 muutettiin Tampereelle. Oltiin baarissa Ruutanassa, isossa talossa jossa oli festarit. Paikalla oli porukkaa tietysti ja jostain syystä joku yritti lyödä mua. Potkaisin häntä päähän ja sain taas tuomion. Vartija todisti puolellani, mutta katsottiin että olen väkivaltarikollinen ja yksin syyllinen tapahtuneeseen. Sain sillä kertaa puolitoista vuotta vankeutta. Olin siis taas linnassa. Kun pääsin vapaaksi, jatkoin naisen kanssa olemista, mutta sekin suhde loppui päihteiden vuoksi.
Vilpittömästi yritin
Vuonna 2015 mut otettiin Helsingissä kiinni törkeästä asuntomurrosta ja sain tuomioksi seitsemän kuukautta vankeutta. 2016 vapauduin Sörkästä ja pääsin Sillanpirttiin kesäkuussa. Siellä jatkoin kaman myyntiä talon sisällä muutaman kuukauden ajan sillä seurauksella, että porukkaa lensi sieltä pihalle. Syyskuussa totesin, että on pakko päästä katkolle. Pääsinkin aika pian ja katkolta siirryin jatkohoitoon Tervalammille, jossa kuulin ensimmäistä kertaa Stop huumeille ry:stä Stoppi-infolla. Terviksellä olin kuusi viikkoa, kunnes muutin Toukolakotiin.
Aloitin Stopissa kuntouttavan työn, jossa olin vuoden ajan. Vuosina 2017-2019 olin Stopissa paljon, kunnes aloitin työt Kritsillä Hard Luck Cafe:ssa vertaispalveluohjaajana. Siellä mä paloin loppuun. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että mainetta pidettiin yllä vapaaehtoisia juoksuttamalla, välittämättä heidän kuormittumisestaan.
Vuonna 2020 tänne rantautui korona ja siirryttiin etätöihin. Elämä oli pelkkää työtä - en
”Pyörin Käpylässä ja Jakomäessä ja hoidin huumekaupalla velkoja”
käynyt ryhmissä, pelasin vaan ja addiktio alkoi ottaa valtaa. 2021 aloin käyttää huumeita uudestaan. Tapasin naisen, joka muutti heti mun sohvalle Keski-Suomesta ja aloin käyttämään hänen kanssaan kamaa. Laitoin männän pohjaan ja mietin miksi oon ollut puhtaana ylipäätään. Ei ollut enää muuta, kuin kama. Yritin pitää kulissia, mutta pian ne romahti. Olin kerholaisten kanssa, hain ja myin huumeita. Vuonna 2022 olin katkolla.
Kutsuin tuon ajan katkaisuhoitoja ”Poliittisiksi katkoiksi”, sillä vuokravelkoja sai sosiaalitoimelta anteeksi, jos meni katkolle. Soitin sieltä sossulle jatkuvasti, että onko päätös jo tehty, ja heti kun vuokravelkojen maksuista tuli päätös että maksetaan, lähdin käyttämään. Mulla oli yksi kahdentuhannen euron huumevelka, jota lyhensin vuokrarahoillani. Kun vuokranmaksut ei toteutuneet osaltani, lokakuussa 2022 sain häädön asunnosta katkojen jälkeen. Mulle ilmoitettiin päivämäärä, milloin uudet lukot asennettaisiin. Linnoittauduin sisälle, kunnes poliisi tuli hakemaan mut pois. Kämppä oli huumeluukku mun jäljiltäni. Kaikki oli mennyt. Huumevelkaa jäi noin kolmesataa euroa, mutta niiden perään ei olla kyselty.
Pyörin Käpylässä ja Jakomäessä ja hoidin huumekaupalla velkoja, joita tein lisää samaan aikaan. Mulle jäätiin myös velkaa ja aloin periä niitä. Menin ovista ja ikkunoista sisään, mutten saanut tuomiota, kunnes hakkasin yhden ihmisen tosi pahaan kuntoon ja jäin kiinni. Sain kahden vuoden ja kuuden kuukauden vankeustuomion. Olin ollut vapaa niin kauan, että pääsin vankilasta suoritettuani puolet tuomiosta. Huomasin vankiloiden muuttuneen vapauden aikana. Olin aggressiivinen toisia vankeja kohtaan ja jouduin usein eristykseen.
Vuonna 2023 mut siirrettiin Sukevalle, jossa oli vain pyttyjä, eli vankeuden kokonaan suorittavia, erittäin vaarallisia vankeja ja elinkautisvankeja. Mun siellä oloa ihmeteltiin. Tein valituksen oikeusasiamiehelle miksi olen Sukevalla, kun vartijatkin oli samaa mieltä, että olin väärässä paikassa. Sain siirron Köyliöön ja sieltä Huittisiin jouluna 2023, jossa olin kolme kuukautta. Paikat vaihtuivat siis tiuhaan. Huittisista sain vielä päihdetyöntekijän avustuksella siirron Silta-valmennukseen.
Tämä viimeinen siirto tapahtui viikossa. Tosi nopeasti mun ilokseni.
Millä tavalla päihteet vaikuttivat siihen, miten asiat meni?
Nopeutti vankilaan menoa aina.
Mikä olisi voinut muuttaa tapahtumien kulun?
Ehkä jos ihmiset olisivat ymmärtäneet lapsena miksi käyttäydyin, miten käyttäydyin. Olin pelkkä heittopussi enkä voinut luottaa kehenkään. Ihmiset ympärillä vaihtui jatkuvasti. Oli aina uusia paikkoja ja uusia perheitä. Ymmärrys olisi varmasti auttanut. Sekään ei ollut hyvä juttu, että sijaisperheen äiti oli vain kaksikymmentäviisivuotias ja lapsia seitsemän.
Millä keinoin olet selviytynyt elämässä?
Oon selviytynyt vaistolla, minkä sain laitoksissa, kun opin lukemaan ihmisiä tosi hyvin. Muuten olisin varmasti jo kuollut.
Mitä haluaisit sanoa niille nuorille, joilla on ongelmia päihteiden kanssa?
Vaikka olisit koulutilanteessa ja ryhmäpaineessa, oot viisas, jos et lähde mukaan siksi, mitä muut ajattelee. Tekisit vaan omia valintoja.
Myös haluan sanoa, ettei mietoakaan päihdettä ole syytä vähätellä. Pilvestä kaikki lähti mullakin yksitoistavuotiaana. Kannabis voi olla portti vankilaan.
Entä heille, jotka auttavat ongelmissa olevia?
Kuunnelkaa ihmistä oikeasti ja kuulkaa, mitkä on niitä ongelmia. Älkää tehkö hänestä pelkkää massaa. Virastoissa tapahtuu paljon sitä, että kun menet tapaamaan työntekijää, vuodatat hänelle historiasi ja saatkin vain leiman otsaan. Kuljet narkomaani-otsikon alla, johon sovelletaan siihen tarkoitettua protokollaa. Liian harvoin ihminen tulee noissa tapauksissa kohdattua ihmisenä, ilman leimaamista.
Onko sulla tulevaisuuden suunnitelmia?
Joo, varmaankin teen töitä päihdealalla. Ehkä haen vielä lähihoitajakouluun tai takaisin teatteriin. Haaveena on vaan, että saisin ylläpidettyä raitista elämää ja muu tulee sen mukana. Ihminen toimii sen mukaan mitä haluaa. En hamua kuuta taivaalta vaan aurinkoa.
https://www.siltavalmennus.fi/toiminta/kei-
Me ja muut - auttamista, stigmoja, luuloja ja lokeroita
Koostin ajatuksiani SuperNovat:n ja Naistenkartanon Maginalisoidut mediassa -tapahtuman 25.3. jälkeen ja ajattelin jakaa niitä teillekin.
Järjestöt pyrkivät työllään purkamaan stigmoja ja niistä seuraavia kielteisiä ilmiöitä. Ehkä haastavin rakennelma purettavaksi on stigmojen köynnöstyminen osaksi yhteiskuntaa. Stigman aihepiiriä käsitteli VVA:n Vlada Petrovskaja tapahtuman ensimmäisessä suunvuorossa. Vakavimmassa tapauksessa stigmatisoitujen henkilöiden oikeus palveluihin ei toteudu. Stigma on häpeäleima ja kielteinen mielikuva, jota media voi vahvistaa stereotypioilla, mikä lisää kuilua eri väestöryhmien välillä. Stigmalta eivät välty myöskään stigman kantajan elämään liittyvät henkilöt - assosiatiivinen stigma seuraa läheisiä, palveluntarjoajia ja hoitohenkilökuntaa. Tapahtumaketju noudattelee väljälti askeleita väärän tiedon tarjoamisesta sosiaaliseen torjuntaan, sitä myöten yksilön sosiaaliseen eristymiseen ja polarisaatioiden kasvuun. Kuinka oletamme ihmisen muuttuvan, kun ehdollistuminen leimaan on lähes väistämätön seuraus? Se on elämäntapa ja omaksuttu identiteetti. Tämä mielestäni oli Petrovskajan ydinviesti.
Onko median mahdollista osallistua uudenlaisen katseen luomiseen? Polarisaation tuottama mielihyvä myy ja jokainen tahtoo leipänsä. Millainen olisi dokumentti vaikkapa rikollisesta toimittamassa kaikkia muita askareita, paitsi sitä rikollista toimintaansa? Tai huumeita pakonomaisesti käyttävä henkilö… no siinä onkin jo ongelma, koska päihtymys tietyssä vaiheessa riippuvuuden olemassaoloa alkaa näkyä kokoaikaisesti. Elämä on elämää ja itsessään neutraalia. Ihmisyyteen kuuluu tarve toiveikkuuteen. Toivottomuuden, saati sairauden sietäminen osana todel-
lisuutta mielletään ikäväksi asiaksi, joka on parempi ulkoistaa niille. Me noudatamme yhteisiä sääntöjä, emme häiritse ja olemme matkalla kauniisiin paikkoihin, kunnes lakkaamme olemasta ja meistä kirjoitetaan kivasti nimi lehteen kuudellasadalla eurolla. Mutta onko median mahdollista osallistua uudenlaisen katseen luomiseen? Hienovaraisesti trendejä luomalla? Arvovaikuttamisella? Haluan uskoa, että on.
Noora Alanen (RETS) ja Amanda Johansson (Naistenkartano) esittelivät tuloksiaan opinnäytteestään liittyen seksuaalirikosten uutisointiin. Esitys oli todella mielenkiintoinen. He löysivät esimerkiksi suurta laadun vaihtelua otsikoinnissa - oli käytetty vääriä termejä, läheisten ääni oli puuttunut ja kieli oli ollut toisinaan rikosta vähättelevää. He puhuivat myös raiskausmyytin ylläpidosta, kuten niin sanotut puskaraiskaukset, päihtyneen uhri myytti ja hetken mielijohteesta tehty raiskaus. Aloin pohtia, millaisia myyttejä liittyy huumeiden käyttöön. Ainakin mediassa kokemustarinoihin liittyy tarina selviytyjistä. Eikö jokainen haastavassa ilanteessa oleva selviydy jollakin tapaa joka päivä? Joitain vuosia sitten törmäsin useammin valistuksellisiin juttuihin porttiteoriaan nojaten. Sitten meillä on menestyvät kokaiinin käyttäjät sekä katukuvaa häiritsevät PVP-nistit.
Olisiko kauhea pettymys yleisölle, että huumeiden haitoista kärsii ihan millainen tyyppi
tahansa? Stereotypiat helpottavat todellisuuden jäsentämistä. Satu Vasantola, kirjailija ja Helsingin Sanomien toimittaja nosti esiin julkisen keskustelun keskiluokkaisuuden. Kahvipöytään soveltuvat keskustelut akateemisista opinnoista ja omistusasumisesta ovat suositumpia, kuin puheet todellisesta köyhyydestä. Tai ehkä puheet mistä vain, mihin liittyy stigmaa ja häpeää. Siksi julkisten juttujen painotus seuraa samaa linjaa. Tarina ilman onnellista loppua ei ole suosittu. Ainakin pahan täytyy saada palkkansa. Kuulimme ennen paneelia myös dokumentaristi Sami Kieksiä ja Linda-Maria Roinetta, jotka edustivat kokemusta suorasukaisemmasta mediasta, joka epähuomiossa voi vahingoittaa esiteltävän ilmiön kokijaa. Koska ilmiöitä on yhdenvertaisuuden nimissä syytä käsitellä julkisesti, aukottoman eettisen normiston luomisessa on haasteensa.
Kokemuksia kokemustyöstä
Haastattelin Naistenkartanon kokemusmentoria ja naiserityisen työn osaajaa, Riikkaa, jo vuonna 2023 luettuani hänen tarinansa Eve Hietamiehen kirjasta, Palavaa lunta. Kirjassa Riikka kuvaa vilpittömästi ja avoimesti elämänsä eri vaiheita etsiessään yhteyttä itseen ja toisiin ja paikkaansa maailmassa. Elämään on kuulunut myös päihteitä ja traumatisoivia kokemuksia. Nyt, kun kirjan julkaisusta on kulunut yli kaksi vuotta, olen kiinnostunut kuulemaan, miten kokemush-
istorian julkiseksi tuleminen on vaikuttanut ja miten elämä on häntä kuljettanut. Buukkasimme haastattelun Marginalisoidut mediassa -tapahtumassa, jossa hän oli mukana puhujana ja järjestäjänä.
Hei Riikka! Mitä kuuluu? Mitä olet kuluneet kaksi vuotta puuhaillut?
Moi! Hyvää kuuluu - töitä lähinnä. Kriisiäkin vähän pukkaa, kun toipuessa hakee identiteettiään. Eteenpäin pitäisi päästä, mutta pääsenkö? Mikä minua pitää paikallaan ja kiinni menneisyydessä? Työskentelen kohderyhmän kanssa, joihin itsekin kuulun, eli marginalisoituihin naisiin. Kokemusasiantuntijana on siinä maailmassa, mistä olen jo päässyt pois. Musta tuntuu että se jollain tavalla pitää mua paikallaan.
Mitä ajattelet nyt omaelämänkerran, Palavaa lunta, julkaisemisesta - mikä oli hyvää ja onnistunutta ja mikä olisi voinut mennä toisin?
Haastatteluiden antaminen ja oman tarinan kertominen mediassa on hirmu terapeuttista. Silti ajattelen nyt, että ne kuuluisivat terapeutin vastaanotolle. Ei kirjan julkaiseminen ole vaikuttanut mun työntekoon tällä hetkellä, mutta ehkä yksityiselämään. Stigmaa ja ennakkoluuloja kuitenkin edelleen on. Deittailut ja tutustumiset voivat olla haastavia, kun ihmiset googlettelee. He voi nähdä mut käyttäjänä, mitä en enää ole. Viime viikolla tuli kahdeksan vuotta päihteettömänä. En mä kadu kirjaa - on siitä moni saanut apua päihdetyöhön ja omaiset on saaneet toivoa, niin kuin oli tarkoitus. Kirja olisi kuitenkin nyt kirjoitettuna erilainen, kuin silloin tehtynä. Fiilis on ristiriitainen - on hyvä että omakohtaisia kokemuksia julkaistaan, mutta missä kohtaa olisin oikeasti kykenevä sitä tarinaani jakamaan julkisuuteen? Se huomio ja hyväk-
syntä median kautta tuntuu hyvältä, mutta suuremman ymmärryksen saavuttamisessa menee aika monta vuotta.
Onko julkisuudella ollut positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia elämääsi?
Oon saanut työkeikkoja vaikka minkälaisiin paikkoihin ympäri Suomea. Se on positiivista. Tällä hetkellä negatiiviset vaikutukset liittyy mun yksityiselämään - ihmiset ei ehkä uskalla tutustua. Muiden mielestä se määrittää mua ja kipuilen siitä, koska mun mielestä se ei enää määritä mua ollenkaan. Tämä on saanut mut pohtimaan juuri näitä asioita, että kuka mä olen ja mitä mä teen täällä ja mitä haluan tehdä. Haluan välivuoden, hah.
Oliko sinulla odotuksia, jotka toteutuivat tai eivät toteutuneet?
En mä osannut odottaa mitään - ehkä paskamyrskyä, mutta sellasta ei mun silmille tullut. Toki jätän kommenttikentät lukematta. Kirjasta ei ole tullut negatiivista palautetta, päinvastoin, oon saanut tosi koskettavia viestejä ja puheluita ihmisiltä ympäri Suomea. Odotin ja toivoin, että kirjasta olisi apua ja se toive on toteutunut.
Rahankiilto silmissä nyt ei kenenkään kannata lähteä elämänkertaa tekemään. Mulla ei ole mitään suurta uutisarvoa niin, että olisi julkkiksen sukujuuria tai takana isoja rikoksia, mikä voisi myydä. Vaan se ei mulla ollut pääpointti.
Mitä olet mieltä, mitä kannattaisi ottaa huomioon oman kokemuksen julkaisuun liittyen?
Tulevaisuudessa ihmiset tulevat googlettamaan sinut, eikä toimittajat aina suostu julkaisemaan juttua nimimerkillä tai edes pelkällä etunimellä. Se voi vuosienkin päästä
vaikuttaa esimerkiksi työnsaantiin. On syytä muistaa rajata ja pyytää tekstit ensin itselle luettavaksi. Kyllä välillä kielletään julkaisemasta juttua, jos se on epäasiallinen. On hyvä pyytää jotain toistakin lukemaan juttu, eikä mennä liikaa se edellä, että haluaa tulla kuulluksi. Kannattaa miettiä, mitä on tarpeellista kertoa - tuoko jokin yksityiskohta juttuun lisäarvoa.
Tärkeää on tietää sekin, että iltapäivälehtiin juttuja kirjoittavat eri henkilöt, kuin klikkiotsikoiden tekijät. Otsikoija poimii jutusta raflaavimman lauseen - vaikka se olisi pienin asia, mitä oot tehnyt, jos se on “pahin” asia siinä jutussa taviksille, se poimitaan otsikkoon, koska se myy.
Vaikka kirjan sisällöistä on keskusteltu suvun ja perheen kanssa, silti oon jäänyt miettimään, oliko tää ok.
Mitä toivoisit kokemuksia julkaisevien tahojen ottavan huomioon?
Mediaseminaarissa toimittajat tulivat sanomaan etteivät olleet ajatelleet, etteikö henkilö kykenisi arvioimaan toimintansa seurauksia, jos on jo selvin päin. En mä ole ollut kykenevä päättämään asioistani moneen vuoteen. Olin ollut päihteetön viisi vuotta, kun kirjaa alettiin kirjoittaa. Musta tuntuu, että vasta nyt pystyn arvioimaan, miten asiat vaikuttaa mun elämään.
Vaikka halutaan myyntiä, olisi hyvä miettiä, miten henkilöä voisi suojata ja turvata hänen loppuelämä. Voisi kysyä itseltä, miten kirjoittaa niin, ettei siitä tule haittaa ihmiselle. Onko pakko ottaa kasvokuvaa suoraan edestä? Median vastuuta peräänkuulutan.
Olisi syytä olla traumasensitiivisyyttä ja lähestyä juttuja stigman vähentämisen kannalta ilman sosiaalipornografista mässäilyä. Asias-
ta kouluttaminen olisi tärkeää. Yksi seminaari ei vielä riitä. Olisi hyvä, jos mediaväki pyytäisi konsultaatiota pidemmälle toipuneilta ja kysyisi mielipidettä. Vastuuta!
Haluatko kertoa jotakin asioista, jotka ovat auttaneet sua eteenpäin kokemusmentorin työssä? Esimerkiksi, mistä ammennat voimavaroja tehdä työtä itseäsi satuttaneisiin asioihin liittyen?
Oon verkostoitunut tosi hyvin kaikkialle, missä oon kulkenut. Lehtijutut ja kirja on osaltaan vieneet eteenpäin ja tuoneet työmahdollisuuksia. Kouluttautuminen alallani on kehittänyt ja kasvattanut työssäni. Pitkän matkaa on tultu ensimmäisistä kokemusasiantuntijakeikoista, missä itkettiin yleisön kanssa. Siitä oli traumasensitiivisyys kaukana.
Saan voimia harrastuksista, ystävistä, vertaisista, työnohjauksesta… Mä en vie asioita kotiin. On asioita, joita on tapahtunut, mutta töissä ollaan traumasensitiivisiä. Esimrkiksi ryhmissä ei puida yksityiskohtaisesti tapahtumia, ettei triggeröidä toisiamme. Työmuoto suojaa meitä ja mulla on aina työpari, jonka kanssa voidaan heti purkaa tilanteet tarpeen tullen.
Tällä hetkellä mulla on ristiriitaisia tunteita, että pitääkö työ mua menneisyydessä kii ja mitä mä haluaisin tehdä. Se kuormittaa tällä hetkellä. Siihen liittyy luopumista ja irroittamista, mikä tarkoittaa eteenpäin menemistä ja kasvamista. En voi olla loppuelämääni kokemusasiantuntijana. Oon hyvä työssäni, mutta saa nähdä, lähdenkö silti sote-alalta.
Sitten voisin kysyä jotakin, liittyen nykyiseen työhösi VVA:n Naistenkartanolla SuperNovat-toiminnassa.
Millaista työsi on käytännössä? Mikä on sinulle tärkeintä tässä työssä?
Mun päätyö on ohjata parin kanssa SuperNovat-ryhmiä eri paikoissa, kuten vankiloissa tai Stopissa. Kohtaan myös vielä päihteitä käyttäviä järjestämissämme naistenpäiväpopup-tapahtumissa ympäri Suomea. Koulutan sote-henkilöstöä ja sitten on näitä vaikuttamisviestintätehtäviä, kuten seminaarit ja webinaarit. Verkostotyö, kuten nepsyverkostoyhteistyö kuuluu hommiini. Teen lisäksi vielä kokemusasiantuntijan puheenvuoroja. Vaihtelu virkistää!
Mitä erityisiä haasteita naiset kohtaavat, joissa olet erikoistunut auttamaan?
Rikos-, päihde- ja asunnottomuustaustaiset onaiset vat kohderyhmääni, jotka eivät tule kohdatuiksi esimerkiksi palveluissame. Mun merkittävin rooli on kohdata heitä sellaisina, kuin he ovat. Pyrimme poistamaan heiltä häpeää ja stigmaa. Juttelemme aiheista, joista
ei kentällä paljoa puhuta, niin kuin tunteista tai rajoista. Asioista jotka on pitänyt piilottaa ja häivyttää.
Mitä yhteiskunnallisia muutoksia toivoisit naisten aseman parantamiseksi?
Että kaikki oltais samanarvoisia tottakai. Haluaisin että ihmiset ymmärtäisivät, miksi naiserityistä työtä on ja ettei se ole pois muualta. Edelleen tulee vastakkainasettelua turhaan. Tämän hetkinen maailman tilanne ei näytä hyvältä, kuten ei sekään, että suomi edustaa johtavia lähisuhdevaltatilastoja. Jos joka kolmas nainen joutuu kokemaan lähisuhdeväkivaltaa, jossain on vikaa. Nykyään peruasteen opetuksessa onkin tunnetaitoja. Katsotaan, miten se vaikuttaa väkivaltakulttuuriin. En tiedä, mitä pitäisi tapahtua että muutosta tulisi. Nuorten huumeiden käyttö, josta tytöillä on enenevä osuus ja vankiloiden asukasmäärien lisääntyminen ja nuoreneminen on kaikki itseäni huolestuttavia asioita.
Toivoisin esimerkiksi, että kuukautistuotteet olisi ilmaisjakelussa. Lähisuhdeväkivalta tuli vasta vuonna 2004 muistaakseni rikokseksi asianomistajarikoksesta. Silloin poliisilla ei ollut yhtä laajoja valtuuksia puuttua tilanteisiin, joita koin itsekin. On toki maita joissa ollaan paljon huonommissa kantimissa mutta meillä on paljon sisäistettyä naisvihaa, kuten asenteita,että me oltaisiin huonompia ratissa ynnä muuta. Jokainen voisi tutkia itseään tällaisissa ulkoapäin omaksutuissa asenteissa. Itse oon ollut kauhea misogynisti tajuamattani.
Huolestuttaa myös provider-kulttuuri - mitä tapahtuu naisille, kun ei ole ammattia, omaisuutta, mitä sitten jos parisuhde päättyy tai ei olla enää nuori ja nättejä?
Miten naiserityinen työ voisi edistää tasa-arvoa?
Hah, ihan hirveit kysymyksiä sulla… Kyllähän se edistää. Kun tulee tietoa, tulee ymmärrystä ja sitä myöten tasa-arvoa. Jos ihmiset tutustuisivat naiserityiseen työhön eivätkä ajattelisi sen olevan pois toisaalta…olisi kiva että oltaisiin kiinnostuneita. Esimerkiksi olisi hyvä että ihmiset tietäisivät, ettei feminismi tarkoita miesvihaa. Ei naisertyinen työ ole mitään, mitä pitäisi vastustaa.
Miten naiserityinen työ voisi auttaa purkamaan sukupuolten välisiä valtaepätasapainoja?
Patriarkka pitää saada kaadettua. Naiset saa edelleen pienempää palkkaa. Meillä on kaikenlaisia kampanjoita ja vaikuttamisviestintää.
Miten näet naiserityisen työn tulevaisuuden? Äärimmäisen tärkeänä. Nyt on vaikeaa ennustaa mihin maailma on menossa - äänestäkää oikein! Toivon, että se pysyy ja juurtuu ja että tulee yhteistyötä eri erityisryhmien kanssa. Ettei oltais aina omassa nurkassamme. Nyt ollaan saatu näkökulmaa mieserityisestä työstä, mikä on ollut tosi mielenkiintoista. Muilla ryhmillä on samankaltaisia ongelmia kuitenkin.
Tuleeko jotakin vielä mieleen, mitä haluaisit sanoa lukijoille?
Avointa mieltä ja naislukijat, tutkikaa ihmeessä sisäistettyä naisvihaa ja miehet, tutustukaa aiheeseen - pidetään toisistamme huolta, niin maailmasta tulee parempi paikka!
Kiitos Riikka!
Kaksoisdiagnoosi
TEKSTI:
VIOLA KAUKORANTA
Kaksoisdiagnoosilla tarkoitetaan päihdeongelman ja mielenterveysongelman samanaikaisuutta, joskin termi sinänsä on epävirallinen. Tavanomaisesti mielenterveyden häiriö on näissä tapauksissa puhjennut ennen päihdeongelmaa. Parinkymmenen vuoden takaisissa vertailuissa vain kokaiinia ensisijaisena päihteenä käyttävillä oli pisteytettynä selkeästi enemmän päihderiippuvuuteen liittyvää ongelmaa, kuin mielenterveyden ongelmaa, vaikkakin mielenterveyden ongelman pistemäärä oli myös korkea.(Lapin yliopisto, 2004) Vallitseva käsitys on, että päihdeongelma on saatava ensin hallintaan ennen kuin mielenterveysongelmaa voidaan alkaa hoitamaan.
Tästä moni ammattilainen on kuitenkin eri mieltä. He ajattelevat, että mielenterveyden oireita lieventämällä terapeuttisin menetelmin, päihdeongelma lievittyy rinnalla, eikä ole niin merkitystä kumpi lievittyy ensin. Toki diagnostiikka on haastavaa päihteiden käytön ollessa aktiivista, mutta tähänkin osa ammattilaisista vastaa haastamalla konsensusta:
”Päihdepalvelujen avohoitokeskeisyys on päihde- ja mielenterveysongelmista samanaikaisesti kärsivien asiakkaiden kannalta ongelmallista,
tarvitseeko diagnoosin olla heti absoluuttisen tarkka, jos lopputulos on positiivinen ja isommassa kuvassa säästää verorahoja?
Stopissa vastaantulleiden kuntoutujien haasteista päätellen vaikuttaa siltä, että pidemmille kuntoutusjaksoille laitoksessa olisi myös paikkansa useammin, kuin se osalle tulee mahdolliseksi. On helppoa ymmärtää, että masentuneen toimintakyky ei riitä avohoidon vaatimaan omatoimisuuteen. Saati sitten jos masentuneella on vaikkapa opioidiriippuvuus. “Päihdepalvelujen avohoitokeskeisyys on päihde- ja mielenterveysongelmista samanaikaisesti kärsivien asiakkaiden kannalta ongelmallista, koska avohoito usein vaatii
kykyä noudattaa ajanvarauskäytäntöjä ja sitoutumista intensiivisiin hoitosuhteisiin.
Avohoito suosii sosiaalisempia päihdeongelmaisia.” (Inkeroinen & Partanen. 2006: 22.) Tämä johtopäätös pätee tänäkin päivänä.
Millaisia mielenterveydellisiä haasteita ja sairauksia sitten päihdeongelman rinnalla tai taustalla sitten vaikuttaa? Haastattelin selvitelläkseni tätä kysymystä. On kiinnostavaa kuulla, miten hoitoa annetaan eri diagnoosiyhdistelmissä.
Haastattelussa Kale Puonti
Kertoisitko hieman itsestäsi ja työstäsi nyt ja ennen?
Olen tehnyt työurani pääasiassa huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa Helsingissä. Jäin poliisista eläkkeelle noin kolme vuotta sitten. Poliisiurani loppuvaiheessa aloitin Pasilan Myrkky -dekkarisarjan kirjoittamisen, josta on tähän mennessä ilmestynyt seitsemän osaa. Olen lisäksi kirjoittanut tietokirjan rikollisvaikuttaja Satu Anderssonin elämästä ja muistelmani huumepoliisin ajoistani. Kirjani ovat niin sanottuja yhteiskunnallisia dekkareita, joissa otetaan voimakkaastikin kantaa yhteiskunnassa oleviin epäkohtiin
Mitä ajattelet tämän hetken huumausainerikollisuuden tilanteesta Suomessa?
Tilanne on huolestuttava, mutta uskoakseni vielä aika hyvin viranomaisten hallinnassa. Uusia synteettisesti valmistettuja huumausaineita ilmestyy markkinoille koko ajan, ja meillä on tällä hetkellä kasvava ”peukku” eli Alfa PVP- ongelma, joka tulisi saada kuriin nopeasti. Jätevesitutkimukset osoittavat karusti, että viikonloppuisin tapahtuva ”viihdekäyttö” on varsinkin kokaiinin osalta kasvanut räjähdysmäisesti ja huumeisiin suhtaudutaan nykyisin myönteisemmin, joka ei ole hyvä asia.
Tapasitko urallasi huumausainerikollisia, jotka olivat myös päihderiippuvaisia ja sittemmin muuttivat elämäntapaansa rikoksettomaksi ja päihteettömäksi? Kertoisitko tästä jotakin? Tapahtuiko poliisin kanssa kohtaamisessa toisinaan jotakin, mikä ohjasi riippuvaista muutosta kohti?
Yli kolmenkymmenen vuoden työurani aikana kohtasin tuhansia ammattirikollisia ja päihderiippuvaisia, joista valitettavan pieni osa pääsi takaisin yhteiskuntaan ja päihteettömäksi. Olen vieläkin säännöllisesti tekemisissä muutaman ”asiakkaani” kanssa, jotka toimivat nykyisin sosiaalipuolella, kokemusasiantuntijoina tai ovat muuten päässeet yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Olen nykyään mukana Irti Huumeista ry:n hallituksessa ja yhdistyksen kautta olen tavannut useita vanhoja tuttuja poliisiurani ajalta. Nykyisin keskustelut käydään hymyssä suin ja olemme nykyisestä päihdepolitiikasta monilta osin samaa mieltä,
Kirjoissasi tulee esiin inhimillinen ja hyvin yhdenvertainen asennoituminen esimerkiksi rikollista kohtaan, joka on ns. pakotettu rikokseen. Onko tällainen toiminta- ja ajattelutapa todellisuudessa yleistä poliisivoimissa?
En voi oikein puhua muutoin kuin itseni ja huumepoliisin pollareiden puolesta. Huumepoliisin tulisi kysyä kuulusteluissa hoitoonohjauksen tarpeesta ja usein näin tehdäänkin. Koska työurani loppuvuosina työskentelin lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa, niin iso osa asiakkaistamme oli vangittuna pitkiä aikoja. Tällöin pyrimme hoitamaan vangittujen siviiliasiat niin hyvin kuin se oli mahdollista. Poliisin ei ole mitään järkeä korostaa vastakkainasettelua, vaan pyrimme hoitamaan asiat asioina. Pidätetyn tai vangitun tilanteen ylimääräisestä vaikeuttamisesta ei ole mitään hyötyä.
Mitä ajattelet gangsteriromantiikkatrendistä mediassa - tarkoitan esimerkiksi moottoripyöräkerholaisten esittämistä tv:ssä melko mukavina kavereina ynnä muuta vastaavaa, mikä näkyy tämän ajan mediassa?
Onneksi nykyään ilmestyy myös elämäkertoja, joissa entiset jengiläiset poistavat jengielämästä kaikenlaisen glamourin. Jengeily voi tuntua nuoresta eksyneestä miehestä aluksi hienolta ja varmasti jengeissä on myös oikeaa kaveruutta. Pidemmän päälle talous- ja muut ongelmat sekä holtiton päihteidenkäyttö saattaa viedä hohtoa jengielämästä. Jengitilat eivät pyöri ilman euroja ja esimerkiksi vuokriin tai muihin vastikkeisiin tarvitaan joka kuukausi merkittäviä summia. Jos löydät mukavan parisuhteen, saattavat pakolliset väijyt ja muut toiminnot tuntua aika raskailta.
Mitä ajattelet nuorten tilanteesta huumeiden käyttöön liittyen? Mitä voisimme tehdä heidän hyväkseen?
Meillä on nuorten päihteidenkäytön kasvun vuoksi tikittävä aikapommi, jolle olisi sosiaalipuolella tehtävä nopeasti jotakin. Olen itse esimerkiksi kertonut julkisuudessa olevani voimakkaasti käyttöhuoneiden puolella, jolloin nuori päihteidenkäyttäjä kohtaisi terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ammattilaisia. En ymmärrä nykyhallituksen penseää suhtautumista käyttöhuonekokeiluun. Jos pystymme käyttöhuoneilla estämään uusia hepatiitti-ja hiv epidemioita, niin säästö yhteiskunnalle olisi varsin suuri. Myös hatkanuorten tavoitettavuuteen ja eri toimijoiden järkevään yhteistyöhön pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ja korjata ongelmaa myös lainsäädäntöä muuttamalla
Kansainvälinen rikollisuus on varmasti kasvanut paljon. Onko vieraiden kulttuurien kohtaaminen tuonut haasteita poliisille, kun olit poliisivoimissa? Mitä
”Aivan varmasti monella nuorella on ollut myös negatiivisia kohtaamisia viranomaisten kanssa”
ajattelet, miten viranomaiset ja vaikkapa me täällä Stopissa, voisimme auttaa ulkomaalaistaustaisia liittymään meidän yhteiskuntaamme ja jos tarpeen, irrottautumaan huumeista ja rikollisuudesta?
Me tarvitsemme niin poliisiin kuin sosiaalipuolelle ulkomaalaisnuorten kieltä puhuvia henkilöitä. Toki moni ulkomaalaisnuori puhuu ainakin auttavasti suomea, mutta nuorten vanhempiin on hankala saada kontaktia, jos ei osaa puhua heidän äidinkieltään. Me tarvitsemme vertaistukeen myös huudikoutseja ja muita vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka osaavat puhua nuorten äidinkieltä ja ”kieltä”, jota nykynuoriso käyttää.
Päihdekuntoutujilla on toisinaan kuntoutumisen alkutaipaleella pelkoa tai katkeruutta poliisia kohtaan. Haluaisitko sanoa jotakin henkilölle, joka vaikkapa kokee kohdanneensa ylimitoitettuja toimenpiteitä kiinniottotilanteessa?
Aivan varmasti monella nuorella on ollut myös negatiivisia kohtaamisia viranomaisten kanssa. Nuorta ei aina välttämättä osata kohdata yksilönä, vaan kaikkia kohdellaan tilanteista riippumatta samalla tavalla. Poliisi on kehittänyt toimintaansa koko ajan ja erilaisia ennalta estävän viranomaistoiminnan toimenpiteitä on koko ajan kehitetty. Työmaata on vielä paljon, ja valitettavasti olen huomannut, että osan nuorista suhtautuminen esimerkiksi poliisiin on melko vihamielistä. Tämä voi johtua myös siitä, että maasta, josta nämä nuoret ovat tulleet, poliisia on aina pidetty vihollisena.
Olet musiikkialan toimija, jos olen oikein ymmärtänyt. Tulisitko joskus Stop huumeille ry:n bändin keikalle, vaikkapa Stopin avoimiin oviin kesällä vieraaksemme ja ehkä kertomaan jotakin musiikkiin ja huumeisiin liittyen?
Toki jos vain saadaan aikataulut sopimaan.
TEKSTI: VIOLA
Johanna Huttunen, kaksinkertainen SM-voittaja nyrkkeilyssä, nuorisotyöntekijä ja entinen Stopin työntekijä
Moikka, kuka olet ja miten menee?
- Moikka! Olen Johanna, ja mulla menee erinomaisesti, kiitos kysymästä
Kertoisitko vähän itsestäsi
- Olen entinen Stopin työntekijä, joka työskentelee nykyään nuorten parissa, nyrkkeilee sekä pyörittää sivutoimista yritystä. Ehkä tässä yhteydessä voisi mainita, että olen muuten itsekin ollut lähemmäs kahdeksan vuotta täysin ilman päihteitä. Oon siis itsekin streittari, raitis ja reipas, aina skarppi, aina fresh!
Onneksi olkoon kaksinkertaiselle Suomen mestarille! Miten olet löytänyt nyrkkeilyn pariin?
- Kiitos innostuin nyrkkeilystä noin kahdeksan vuotta sitten, kun kaipasin elämääni tervehenkisempiä elementtejä. Nyrkkeilysalille meneminen vaati minulta pitkään todella suurta itseni ylittämistä, koska olin siihen aikaan niin epävarma itsestäni. Huomasin oitis, että nyrkkeily on minulle paras meditaation muoto - siinä on pakko olla läsnä käsillä olevassa hetkessä, eikä voi ajatella muuta. Se on edelleen pääasiallinen syy sille, miksi nyrkkeilen. Nykyään tosin myös saliyhteisö on yksi tärkeä syy harrastukselleni.
Mitä tärkeitä asioita oot oppinut nykkeilyn kautta?
- Nyrkkeily on opettanut minulle ”champion mindsettiä” - nöyryyttä, kunnioitusta ja kärsivällisyyttä. Valmentajani ovat opettaneet minulle, että aloittelijoiden kanssa pitää aina ottaa kevyesti - mitä se kertoo nyrkkeilijästä, jos hän satuttaa aloittelijaa? Saako siitä jotain kohotusta itsetunnolle? Mielestäni aidosti itsevarma nyrkkeilijä ei toimi niin. Olen myös oppinut käsittelemään pettymyksiä ja epäonnistumisia nyrkkeilyssä, kun on ollut pakko, heh. Siitäkin kuuluu myös kiitos valmentajilleni, heidän hyväksyvä läsnäolonsa epäonnistumisten hetkillä on ollut eheyttävää.
Mitä on vaatinut, että menestyy ammattiurheilijana?
- Olen paljon pohtinut, että kilpaurheilijuudessa, yrittäjyydessä ja addiktiosairaudesta toipumisessa on paljon samaa: ei auta keksiä tekosyitä, selityksiä tai uhriutua ja syyttää muita - on vain nöyrästi, määrätietoisesti ja ennen kaikkea pitkäjänteisesti tehtävä oma osuus, ja jossain kohtaa oma työ sitten tuottaa hedelmää. Pikavoittoja ei ole.
Kenelle ammattiurheilu sopisi? Entä nyrkkeily?
- Ohjaan erilaisia soveltavan kuntonyrkkeilyn ryhmiä, ja esimerkiksi kehitysvammaisille suunnattu ryhmäni on osoittanut, että nyrkkeily sopii ihan kenelle tahansa! Kilpanyrkkeily puolestaan vaatii tietynlaista kovuutta, etenkään yhtään kovemmissa kehissä. Se vaatii myös sellaisen luonteen, ettei ole liian mukavuudenhaluinen, sillä käytännössä päivät useimpien kohdalla koostuvat aamuharjoituksista, normaalista työpäivästä, jonka jälkeen vielä iltatreeneistä. Vapaat ja lomat kuluvat sitten sparrireissuilla, leireillä ja turnauksissa. Pidemmän päälle sellainen arki vaatii tiettyä määrätietoisuutta ja resilienssiä.
Mistä saat voimavaroja aktiiviseen arkeesi?
- Olen hyvin intohimoinen ihminen (skorpioni kun olen), ja rakastamiani asioita jaksan ihmeen paljon. Jos en pidä jostain, en yleensä tee sitä. Sama pätee myös ihmisiin, joita otan lähelleni. Olen onnekas, kun minulla on niin upeita ihmisiä ympärilläni. Olen yliajatteluun
taipuvainen, ja minulle on tärkeää päästä puhumaan kaikki mieltäni vaivaavat asiat tärkeille ihmisilleni. Jos en säännöllisesti jaa asioitani, kuormitun. Vaikka olen aktiivinen, osaan myös pysähtyä. Silloin kävelen koirani Ollin kanssa luonnossa ja vaan chillaan kotona! Yritän saada jokaiseen viikkoon ns. villasukkapäivän, eli päivä ilman mitään suunnitelmia tai velvollisuuksia. Jos en saa sellaista päivää muutamaan viikkoon, alan väsähtää henkisesti.
Entä Stoppi, kertoisitko, miten Stoppi on liittynyt sun matkaan ja sieltä nykyiseen ammattiisi?
- Stopissa olin ensin yliopiston harjoittelussa, josta jäin töihin sinne reiluksi pariksi vuodeksi. Stopilla on aina erityinen paikka sydämessäni - siellä on paljon ihania ihmisiä, joita on aina kiva nähdä. Joistain entisistä työkavereista on myös muodostunut nykypäivän ystäviä. Stopissa aina aistii sen, että siellä tahdotaan pyyteettömästi auttaa ihmisiä. Sitä fiilistä ei voi feikata!
Millaista työsi on nuorten parissa?
- Päivätyöni nuorisotyöyksikön tiimiesihenkilönä on ihanaa, rakastan sitä! Yksikkömme on ympäristönä hyvin eläväinen ja työtä tehdään suurella sydämellä. Päivittäinen nuorten kohtaaminen pitää yllä kykyä heittäytyä, ja työn merkityksellisyys on helppo nähdä päivittäin.
Näkyykö huumeet teidän työarjessa?
- Päivätyössäni päihteet näkyvät hyvin vähän. Yritykseni kautta olen puolestaan jo vuosia
tehnyt nuorisotyötä nyrkkeilyn keinoin, ja siinä ohessa pääsen hyödyntämään päihdetyön osaamistani jatkuvasti. Sekin on intohimoni, joten koen sen hyvin palkitsevana.
Mitä vinkkaisit nuorelle, jolla on haasteita elämässä ja päihteiden kanssa?
- Tahdon sanoa tämän ihan kaikille kollektiivisesti: nuorille, aikuisille, läheisille, päihteiden käyttäjille sekä heitä kohtaaville ihmisille sekä myös kaikille Stopin lehden lukijoille. Terveiseni kuuluu näin: Toivottomia tapauksia ei ole olemassa. Jokainen addikti voi vapautua käyttämisen pakkomielteestä ja löytää uuden elämäntavan. Ei ole olemassa niin toivotonta tilannetta, etteikö siitä voisi nousta. Sanon tämän, koska olen todistanut satoja kertoja, kun ne ”toivottomat tapaukset” muuttavat elämänsä suunnan 180 astetta. Keinojen täytyy vaan olla oikeat, ja lisäksi tarvitaan aimo annos nöyryyttä ja määrätietoisuutta. 98 prosenttia ei riitä, itsestään on annettava 100 prosenttia: oltava valmis tekemään ihan kaikkensa muutoksen eteen - myös sellaista, mikä tuntuu vaikealta, ja mistä ei pidä.
Onko sun valmennuksella kotisivua tms yhteystietoa, mistä voi kysellä lisätietoja?
- Yritykseni verkkosivut löytyvät osoitteesta www.johannahuttunen.com
Kiitos Johanna! <3
Valvotut huumeiden käyttötilat
Julkisen keskustelun perusteella vaikuttaa kansa jakautuneen kahteen leiriin, mitä tulee asenteisiin päihdeongelmia ja niiden ratkomista kohtaan. Joko heidän hoitoon ei haluta laittaa verorahoja lainkaan, tai ainakaan enempää, tai sitten oltaisiin valmiita kokeilemaan uutta mallia, kuten valvottuja huumeiden käyttötiloja. Stopin Joonas Fagerholm herätteli aiheeseen liittyen keskustelua Tiktokissa ja kommenteissa tuli esiin myös suoranaista vihamielisyyttä huumeiden käyttäjiä kohtaan.
Moni ajattelee huumeita käyttävän ihmisen olevan juhlija, joka juhlii muiden maksamilla verorahoilla häiritsevästi ja muille vaarallisesti, lopulta ilakoiden itseltään kyvyn nauttia mistään ilman huumetta. Tällaisen ajatusmallin loiventaminen tuntuu haastavalta. Riippuvuuden juuret ovat seikoissa, joihin yksilöllä ei ole vaikutusmahdollisuutta. Kyllä tämä tiedetään, mutta kunkin suhtautuminen vaikuttaa myös olevan juuriltaan vastaavaa laatua - henkilöhistoria on muokannut ajatusmallien suuntaviivat.
Stopissa tuemme päihteiden käytöstä eroon päässeitä ja pyrkiviä luomaan sellaista päivittäistä elämää, jossa päihteet ovat turhia. Jotkut ovat jääneet riippuvaisiksi saatuaan lääketieteellistä hoitoa kipuun, jotkut ovat olleet vielä lapsia käytön alkaessa, joillekin oma taipumus substanssiriippuvuuteen on tullut yllätyksenä, kun on kuvitellut tilanteen olevan hallinnassa. Tosiasia kuitenkin on, ettem-
me voi ennalta tietää, kuka pystyy luomaan elämäntapansa uudelleen. Koditon, itseään ulkona piikittävä henkilö ei ole välttämättä tuomittu kohtaloonsa loppuiäkseen. Toisaalta elämässään ulkoisesti menestynyt henkilö ei myöskään ole turvassa riippuvuuksilta.
Mitä tulee valvottuihin huumeiden käyttöhuoneisiin, kyse on jonkin verran elämien pidentämisestä, jolloin paranee mahdollisuudet niihin yllämainittuihin ihmiskohtaloiden muutoksiin. Pessimisti ei pety, joten asiaa
voi katsoa veronmaksajien näkökulmasta ihmisarvoasian sijaan: huumeita käyttävät ihmiset - “nistit” - eivät pilaa maisemaa läsnäolollaan ja roskillaan, jos on parempi paikka tarjolla piilossa katseilta. Lisäksi tulehdusten ennaltaehkäisy ja hoito ei kuormita terveysasemilla käyviä ei-riippuvaisia ja ehkä osa psykososiaalisesta tuesta ja ohjaamisesta parempaan päin saattaa siinä sivussa ennaltaehkäistä rikollisuutta. Näin ainakin ulkomailla on tapahtunut.
“Valvottujen käyttötilojen tarkoituksena on tarjota terveydenhuollon työntekijöiden ohjauksessa ja valvonnassa oleva tila huumausaineen käyttöön. Tavoitteena on vähentää huumeita käyttävien sairastuvuutta ja kuolleisuutta sekä lisätä huumeongelmista kärsivien elämänlaatua ja hyvinvointia. Lisäksi tarjotaan turvallinen ympäristö ja puhtaat välineet huumeiden (pisto) käyttöön, opastetaan turvallisempiin käyttötapoihin ja tuetaan pääsyä päihdehoitoon ja muiden palveluiden piiriin. Tilat voivat olla kiinteitä- tai liikkuvia, ja ne sijaitsevat pääosin alueilla, jossa huumeita käytetään julkisilla paikoilla. Käyttötilan lisäksi tiloista löytyy usein oleskelutila sekä mahdollisuus hepatiitti- tai hiv-testeihin, rokotuksiin ja haavanhoitoon. Joissakin yksiköissä on ainetunnistus- palveluja. Käyttötiloja on ollut käytössä Euroopan maissa vuodesta 1986 lähtien. Suomessa ei vielä ole käyttötiloja.” www.ept-verkosto.fi
Turvallinen vai turvaton?
- Kun läheinen ihmissuhde vie liikaa
Läheisen käytös saattaa pelottaa, mutta ihmissuhde jatkuu. Hän saattaa käyttää päihteitä, olla väkivaltainen tavalla tai toisella, tehdä rikoksia, pelata, pettää ja silti suhde jatkuu. Hän saattaa olla hyvä, turvallinen ihminen, mutta järjenvastaisesti suhteessa hänen kanssaan tuntuu ahdistavalta ja monella tavalla huonolta. Ehkä syyttelet usein häntä, tai hän sinua ja silti jatkatte samaa rataa. Ehkä jompikumpi osapuoli yrittää vältellä konfliktia omalla kustannuksellaan. Suhde saattaa myös loppua ja alkaa aina uudestaan ja vuoristorata kuluttaa voimia kohtuuttomasti.
Samasta ilmiöstä puhutaan eri nimillä. Joissain näkökulmissä käytetään kiintymyssuhdetraumojen terminologiaa, jolloin tutkitaan tarkemmin, millaisia kiintymyssuhdestrategioita henkilö käyttää. Turvallinen tai turvaton tapa kiintyä läheiseen juontuu henkilön ihmissuhdehistoriasta. Joskus puhutaan riippuvuuden näkökulmasta, joka niputtaa turvattomat tavat kiintyä. Silloin käytetään usein termiä läheisriippuvuus.
Lähestymistavasta riippumatta, turvallista kiintymyssuhdetta leimaa sen positiivinen vaikutus suhteen osapuolille. Turvallisesti kiintynyt kokee suhteen lisäävän hyvinvointia, kokemusta sopivasta läheisyydestä ja
oloa, että luottamus on molemminpuolista. Ristiriitatilanteet pysyvät suhteellisen rakentavina ja empatiaa ilmaistaan, vaikka oltaisiin suuttuneita.
Kiintymyssuhdeteorian mukaan kiintymismalleja on neljä: turvallinen, ristiriitaisesti turvaton, välttelevä turvaton ja kaoottinen/jäsentymätön kiintymyssuhdemalli. “Kiintymyssuhdemallit aktivoituvat erityisesti läheisissä ihmissuhteissa, normaaleissa siirtymävaiheissa kuten parisuhteen eri vaiheissa, lapsen syntyessä sekä odottamattomissa stressiä ja traumaattisia kokemuksia tuottavissa tilanteissa (taloudellinen menetys, sairastuminen, läheisen kuolema).” (Duodecim, 2024.)
Duodecim: “Aikuisena ristiriitaisesti kiinnittynyt henkilö on usein herkästi ahdistuva ja uupuva. Hän tarkkailee muiden ihmisten tunnereaktioita ja pyrkii välttelemään konfliktitilanteita omien tunteidensa kustannuksella. Tunneilmaisultaan köyhässä ilmapiirissä kasvanut lapsi oppii yleensä välttelevän turvattoman kiintymyssuhdemallin, jossa kaikenlaisten tunteiden ilmaisua pyritään välttelemään. Jos perheen ilmapiiri on ollut hyvin epäjohdonmukainen ja lapsen kannalta vahingollinen, puhutaan kaoottisesta eli jäsentymättömästä kiintymyssuhdemallista. Kaoottinen kiintymyssuhdemalli johtaa myös hermoston pitkäkestoiseen ylivireystilaan, jo-
ten jatkuessaan se voi aiheuttaa monenlaisia psyykkisiä tai fyysisiä oireiluja.”
Myllyhoitoyhdistyksen viestintäpäällikkö Johanna Pohjola kuvaa blogissaan itseä vahingoittavaa toisten miellyttämistä yhtenä läheisriippuvuuden oireena. Halu säilyttää toisen hyväksyntä voi saada kiintymyssuhdemalliltaan turvattoman sietämään jopa kaltoinkohtelua ihmissuhteessa. Tunteet saattavat olla myös niin ristiriitaisia ja suhteen sisältö niin vaihteleva, että on vaikeaa hahmottaa, miten olisi viisainta toimia. Ihmissuhteet harvoin ovat mustavalkoisesti hyviä tai huonoja, ja kaltoinkohtelu saattaa jäädä jopa tunnistamatta - on vaan jotenkin paha olla toisen kanssa.
Tällaisten ajatusten kanssa voisi olla hyvä päästä keskustelemaan ammattilaisen kanssa ja hakea kosketusta sisikuntaansa.
Monet hyötyvät paljon myös vertaistuesta. Esimerkiksi 12 askeleen ohjelmaan perustuva CODA tai Irti Huumeista ry:n toiiminta päihteidenkäyttäjien läheisille. Myös meillä Stopissa kokoontuu maanantaisin klo 15-17
The Ryhmä -niminen vertaistukiryhmä, jossa käsitellään esimerkiksi kiintymyssuhteiden kipupisteitä ja läheisriippuvuutta.
TEKSTI: VIOLA KAUKORANTA
Ystävän muistolle
Eilen olin muistelemassa edesmennyttä ystävää. Tilaisuus oli lämminhenkinen. Mulle itselleni surua korosti se, miksi me menetettiin tämä ihana ja positiivinen ihminen. Me menetimme tämä ihminen ennen aikojaan, koska meillä on sellaisia tunteita, joita on vaikea käsitellä. Meillä on tunteita, joiden kanssa meidän on vaikea tulla toimeen. Me koemme niitä noloiksi. Heikkouden merkiksi. Me saatamme hävetä niitä. Mua itseäni on elämässä vaivannut sellainen pelko, että mä en riitä. Mun pitää aina ylettää korkeammalle, että mut sitten viimein hyväksyttäisiin. Se tunne
Kuvituskuva: www.shutterstock.com
elää mun sisällä. Ja sillä ei ole tekemistä sen kanssa, miten te muut olette mua kohdelleet. Mä olen sen ajatuksen rakentanut varhain lapsuudessa. Se on tullut suojamekanismiksi sille, etten mä kokisi niitä sellaisia tunteita, joita mun on vaikea sietää.
Mutta nuorena mä opin keinon, millä mä saan helpotuksen siihen tunteeseen, mitä mä en halua kokea. Mä pääsen ylivoimaiselta tuntuvasta vaikeudesta eroon, kuin taikaiskusta. Itse asiassa se tuntuu antavan mulle luvan kuulua ihmiskuntaan. Melkein yli-inhimillisen tunteen kaikkivoipaisuudesta. Kun mä käytän sitä keinoa, nää mun vaikeat tunteet
kääntyvät ylösalaisin. Musta tulee rohkea ja voimakas. Mä en enää pelkää, kuulunko joukkoon. Mä saan hengittää. Se lihaksissa asti tuntuva kireys ja stressi paljastumisen pelosta kaikkoaa. Tilalle tulee jumalallinen rauha ja rentous. Miksipä mä en tuota keinoa käyttäisi. Siitä tulee mun keino olla sosiaalinen ja rohkea.
Sillä keinolla on hintansa. Se verottaa joka kerta, kun mä sitä käytän. Ja on olemassa vain rajallinen määrä, millä mä voin sitä hintaa maksaa. Se on kuin tyhjenevä akku. Joka ainoan kerran, kun mä sitä käytän, pieni lataus katoaa. Mut voimat elämään ehtyy. Ja
Kuvituskuva: www.shutterstock.com
joka kerta kun mä käytän sitä keinoa, mun kroppa huutaa jumalaista oloa lisää. Koska mun varastot hupenevat, mun täytyy käyttää keinoa useammin, muuten mä en siedä mun oloani. Mut se palkinto - se tunne, jonka se antaa, on voimakas.
Mä käytän sitä keinoa vuosia. Mä en edes huomaa, että se on ottanut musta vallan. Mä en enää muista, miltä tuntui ennen. Oli vaan se riittämättömyys ja hylätyksi tulemisen pelko. Ne ovat edelleen läsnä. Mutta niiden kaveriksi on ilmestynyt kauhu, paniikki, masennus ja ahdistus. Joskus ihan pakokauhukin. Mä en halua niitä näyttää muille. Se olisi heikkoutta. Ja se olisi häpeällistä. Mä tunnen syyllisyyttä. Mä eristäydyn.
Siitä keinosta tulee mun ainoa ystävä. Se on mun ainoa tuki ja turva. Vaikka tässä hetkessä mä jo ymmärrän, että tän keinon käyttämisellä on minullekin se hintansa. Mun akku on jo melko tyhjä. Mutta mistä mä saisin virtaa muutokseen? Mistä mä saisin ajatuksia muutokseen. Kyllä mä itsekin jo ymmärrän, ettei näin voi jatkua. Sen on kertoneet mulle monet. Ehkä ensin hienovaraisesti. Sitten voimakkaammin. Lopulta turhautuneestikin. Pettyneellä äänensävyllä. Sen sanoo mulle mun läheiset. Ne ei hylkää mua, mutta mä en halua niitä kohdata, kun ne pakottavat mua kohtaamaan sitä häpeää, pelkoa ja todellisuutta. Sitä, mitä mä yritän päästä pakoon. Sen sanoo mulle mun ystävät. Mut
ne ei tiedä koko totuutta. Ne katselevat mua mun suojamuurin takaa. Ne näkevät musta vaan sen muurin, minkä mä oon vaivalla rakentanut. Vain niitä varten. Sen sanoo mulle mun työnantaja. Joka on pitkään ollut musta huolissaan, mutta jolla ei ole kykyä nähdä sitä ihmisyyttä mikä mussa on. Meidän suhteemme on sääntöjen ja lakipykälien määrittelemä. Ne ohjaavat tätä keskustelua. Me emme ole ihmisiä toisillemme enää. Ja niin mä jatkan eristäytymistäni. Oon yksin siellä muurini sisällä. Mä oon se sama ihminen, mistä te kaikki piditte. Joille kaikille mä riitin omana itsenäni. Mut tää keino, se ei anna mun sitä ymmärtää.
Ja sit mun pitää valita. Elääkö vai kuolla. Koska jos mä jatkan tällä tiellä, mun akku kuluu loppuun. Seuraamukset lopulta saa mut kiinni. Ne seuraamukset, joita mä oon koittanut paeta.
Kaikki ei saa sitä armoa, et ne pääsis tästä kuopasta ylös. Niin kävi mun ystävälleni. Se on tänään mun suruni. Minä, tai kukaan muu, ei päässeet sen muurin sisäpuolelle. Kohtaamaan sitä ihmistä sellaisena kuin olis pitänyt. Se ei oo kenenkään vika. Se ei oo mun ystäväni vika, eikä hänen läheistensä. Ei ystävien, ei työnantajien. Ei lääkäreiden eikä yhteiskunnan. Mut se on se, mikä hänenkin kohtalokseen koitui. Kun mä oon tässä kirjoittanut itsestäni, mä oon samalla kirjoittanut kaikista niistä ihmisistä ketkä mäkin oon tän
tunne-elämän vaikeuden takia menettänyt ennen aikojaan. Meidän kaikkien tarina on samanlainen. Meillä kaikilla on samat tunteet. Syyt on sun omia, mut halu paeta on kaikilla se sama.
Mä sitten siellä kuopan pohjalla luovutin. Tulin pisteeseen, jossa en halunnut sitä kuoppaa syvemmäksi kaivaa. Nielin ylpeyteni rippeet ja otin apua vastaan. Siitä alkoi mun uusi elämä. Mä oon saanut kohdata taas ne samat riittämättömyydet ja hylätyksi tulemisen pelkoni. Ihan sellaisena tunteena kuin se raakana vastaan tulee. Mä oon saanut käsitellä mun ahdistukset ja paniikit. Mä oon saanut kohdata kaiken, mitä vastaan tulee ilman sitä keinoa, millä paeta.
Mä sydämestäni, ja kaikesta mitä mulla vaan on annettavaa, toivon, että ne, jotka on siellä muuriensa vankeina luovuttais ajoissa. Ennen kuin se akku on tyhjä. Koska muutos on aina mahdollista. Vaikka epätoivo olisi kuinka suuri. Vaikka akku olisi jo hiipumassa. Muutos on aina mahdollista.
Mä saan jatkaa mun elämää. Vaikka moni silloin ajatteli, että se loppuisi lyhyeen. Se on jokin armo. Mä en tiedä miksi minä, miksei joku muu, löydä voimaa muutokseen. Mut mä tiedän, etten mä olisi voinut tehdä sitä yksin. Oli pakko päästää muut niiden muurien läpi. Purkaa se muuri kokonaan. Tulla näkyväksi sellaisena kuin on ja sitä kautta nähdä, että se pelko siitä, ettei mua hyväksyttäis olikin vaan mun päässä.
Mä toivon mun elämässä, että se kokemus minkä mä olen saanut, on se merkitys, millä mä voin olla osana ihmiskuntaa. Se, että mä voin näyttää muille, ettei se satuta, kun sen muurin murtaa. Ja sen tilalle saa vain kaikkea hyvää, jos pelon tilalle tulee rohkeus näyttää oma itsensä.
Pliis, älkää jääkö yksin. Pliis älkää paetko. Pliis pyytäkää apua. Sillä, että mä valitsen paeta mun tunteitani niiden kohtaamisen sijaan, on aina hintansa. Se tulee ennemmin tai myöhemmin maksuun.
Tänään mä muistan sen ihmisen, jonka me menetimme. Muistan lämmöllä ja ilolla. Hänen hymynsä ja säihkyvät silmänsä. Eikä sitä muistoa mulle tuu mikään muuttamaan.
Stopissa juhlitaan – ja aina selvinpäin
"Stopissa pyhät otetaan vastaan isolla volyymilla ja aina ilman päihteitä. Pääsiäinen ja vappu ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka juhliminen voi olla täynnä naurua, yhteisöllisyyttä ja iloa ilman hörppyä tai huumeita. Päihteettömyys ei ole tylsyyttä, päinvastoin, uuden elämäntavan myötä juhliminen saa uudenlaista merkitystä. Tervetuloa kurkistamaan kuvien kautta, miltä näyttää aidosti iloinen ja merkityksellinen juhlinta!"
