Stop Huumeille -lehti kesä 2024 Printmix Oy

Kysy mitä vaan

Stopin kävijät

Jagin selviytymistarina

Kahdessa maailmassa

Valokuvareportaasi

20 vuotta ja sikana lisää

Pahaa jarruttamassa

Musatoiminnasta

Julkaisija

Stop Huumeille ry

Pakkamestarinkatu 2, 00520 Helsinki

https://stophuumeille.fi/

Päätoimittaja

Joonas Fagerholm

Kirjoittajat

Tarmo Rouhiainen

Timo-Veikko Pasanen

Joonas Fagerholm

Miia Juntunen

Johanna Huttunen

Mikko Laukonsuo

Metta Sävikari

Mirva Suutarinen

Tepi Salo

Mytty Messmer-Koskinen

Viola Kaukoranta

Elsa Pingoud

Tarmo Rouhiainen

Ronja Turkka

Ilkka Piirainen

Tomas Luoto

Kustantaja ja ilmoituslaskutus

Printmix

puh. 010 319 6380 (vaihde, avoinna arkisin 10.00-14.00) laskutus@printmix.fi https://www.printmix.fi/

Ilmoitusmyynti

Suomen Myyntimediat https://www.suomenmyyntimediat.fi/

Taitto ja ulkoasu

Mika-Matti Trogen mika.trogen@metsek.fi

Painopaikka

Hannun Tasapaino Oy Espoo

Kansikuva: Joonas Fagerholm

Pääkirjoitus: Ihanan uudistavat ja raikkaat tuulet

Klikin tarina

Fattaluuta-koulutuksen kautta opiskelemaan sosionomiksi

Paula Rautoja haastattelu 2.4.2024

Keravalla!

Kysy mitä vaan huumeista, Stopin kävijät vastaavat!

Selviytymistarinani, Jagi, 41v

Päihdehoitoa lääkkeillä vai ilman? – korvaushoitoa riippuvuuteen

Kokemusasiantuntijaksi korkeakoulusta

Kuntouttava työtoiminta Stopissa

jarruttamassa

Valokuvareportaasi Stopin musatoiminta

20 vuotta ja sikana lisää

Yhteisö muutoksen tukena

”Takaisin omiin kenkiin” – Jälkipolun ja Stopin työkokeilun Dream team

stophuumeillery

stophuumeillery

stophuumeillery

Seuraa

@stophuumeillery2050

@StopHuumeillery

stop-huumeille-ry

Ihanan uudistavat ja raikkaat tuulet

TEKSTI: MIRVA SUUTARINEN, STOP HUUMEILLE RY:N TOIMINNANJOHTAJA

Kirjoitan tätä hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Olen toisaalta valtavan innoissani ja toisaalta huolissani. Meillä Stopissa puhaltaa ihanan uudistavat ja raikkaat tuulet. Olemme uuden viestinnän asiantuntijamme luotsaamana tehneet yhdistykselle brändiuudistuksen. Uusi brändimme on ihanan raikas, nuorekas ja silti vakuuttava.

Minulle on tärkeää, että työntekijät, opiskelijat ja toki myös työkokeilijat sekä kävijät välillä haastavat ja kyseenalaistavat vanhoja käytäntöjä ja asioita. Itse niin kauan tässä järjestössä työskennelleenä kulkee vähän kuin laput silmillä eikä aina tajua katsoa asioita eri näkökulmista.

Tämän takia olin enemmän kuin innoissani uudesta brändistä ja sen ideologiasta.

Toivottavasti myös te tykkäätte siitä!

Olemme tässä kevään aikana myös käyneet läpi Humakin Moniosaajat-hankkeen kanssa Stopin strategiauudistusta. On mahtavaa käydä työyhteisön kanssa läpi kaikille tärkeitä asioita, niin osaavissa käsissä kuin Moniosaajien kanssa olemme olleet. Näissä työskentelyhetkissä olen välillä pysähtynyt vain katselemaan ympärilleni ihastelemaan sitä, kuinka huikea työyhteisö meillä on ja kuinka lahjakkaista ja erilaisista yksilöistä se muodostuu.

Jokainen meistä pulppuaa intoa ja paloa viedä tätä yhdistystä eteenpäin ja seisomme vahvasti yhdessä linjassa sen takana.

Työyhteisöstämme nousee paljon loistavia ideoita siitä kuinka voisimme vieläkin paremmin tukea päihdetoipujia matkallaan kohti uutta, päihteetöntä elämää.

On valtavan kurjaa kohdata totuus juuri tässä yhdistyksen uudistuvassa vaiheessa. Kuten kaikki varmasti jo tietävät STEA:n avustuksia tullaan seuraavan kolmen vuoden aikana leikkaamaan kolmannes pois. On siis hyvin epätodennäköistä saada uusia hankkeita läpi, vanhoille jatkorahoitusta tai pysyvimmille toiminnoille korotuksia.

Olemme siis pattitilanteessa, jossa joudumme himmaamaan valtavaa intoamme ja uudistuksen halua. Toki tieto rahoituksen vähenemisestä huolestuttaa myös siltä kantilta, että mistä vanhasta ja toimivasta joudumme luopumaan tai leikkaamaan.

Olen hyvin huolissani kohderyhmän tulevaisuudesta kaikkien näiden leikkausten keskellä. Meidän täytyy pystyä turvaamaan päihdetoipuminen myös jatkossa, koska meillä ei todellakaan ole varaa lisätä kuolinlukuja.

Brändiuudistus

Palasin Stoppiin syyskuussa 2023. Olin ihmeissäni, koska olin kuvitellut että en koskaan palaisi Pasilaan. Mulla oli uusi rooli, tutussa paikassa. Olin viestinnän asiantuntija. Stoppi oli muuttunut muualla vietetyn, reilun kahden vuoden aikana. Henkilöstö ja yhdistyksen rakenne oli mennyt osittain uusiksi, toiminta oli kuitenkin tuttua ja turvallista. Yhdistyksen nimi oli alkanut tuntua luotaantyöntävältä.

“Mitä te mua käskette”, ajattelin. Stop Huumeille, pysäytetäänkö me huumeiden virta, yritetäänkö me sanoa, että huumeita ei saisi käyttää? Tuijotin punaista Stop merkkiin rakennettua logoamme ja pohdin, että miten tää kuvaa sitä uskomattoman monipuolista ja uniikkia työtä, jota me täällä tehdään. Vastaus oli ei mitenkään.

Aloitin pitämällä työyhteisölle kaksiosaisen workshopin, otsikkona oli Stopin brändi. Mitä me nyt ollaan ja mistä se kertoo? Mitä me haluttais olla?

Nopeasti me löydettiin ne asiat, jotka pitäisi tuoda esiin uudessa brändissä. Mikä se Stoppi oikeen on? Keitä me ollaan ja miksi me tätä työtä tehdään?

Stoppi on paikka, johon tullaan matkalla jostain vanhasta, kohti jotain uutta. Se on kirjaimellisesti stoppi. Täällä tuetaan, ohjataan, tarjotaan mahdollisuuksia ja uskotaan suhun siinä kohdassa kun et itse siihen vielä pysty. Me ollaan tiivis yhteisö, jossa kaikille on tilaa, meillä on loputtomasti kokemusta ja ammatillista osaamista.

Me uskotaan että päihderiippuvuudesta toipuminen on kaikiklle mahdollista.

Seuraavaksi tää kokonaisuus oli visualisoitava. Pohdin meidän olohuonetoimintaa, miltä se näyttää. Olkkarissa on hektistä kuin metroasemalla, jossa ihmiset tulee ja menee. Jotkut huutaa, jotkut nauraa ja kaikki on matkalla

johonkin. Rupesin tuijottelemaan metrokarttoja. Mellumäki, Madrid, mut sitten mietin et isommin. New York. Sieltä löysin selkeän ja vahvan visuaalisen maailman, jonka pohjalta aloin työstämään jotain uutta!

Selkeät ja vahvat kontrastit, taustalla paljon mustaa, josta valkoinen ja selkeä typografia tempaa mukaansa. Metrolinjat on myös värikoodattu, joten halusin vahvistaa meidänkin toimintojen värikoodausta. Jokaiselle tiimille oma väri. Halusin että logo on stydi, mutta juuri sopivasti vinossa niinkun stoppikin.

Klik it! - eli kavereiden kesken Klikki - syntyi hyvin samaan tapaan, kuin kaikki muutkin suuret ajatukset: ilmassa leijui kysymys, joka oli aina ollut olemassa, mutta jostain syystä kuitenkin jäänyt toistuvasti vaille vastausta.

Miksi korvaushoitolaisille ei tarjota samalla tavalla niitä palveluita, jotka kuuluvat muille asiakasryhmille? Onko vastuullista kasvattaa korvaushoidon asiakasmääriä, jos hoito jämähtää pelkkään lääkitsemiseen.

Samalla tulin pohtineeksi korvaushoidon edelleen lannistavan huonoa mainetta - kun kerrot olevasi hoidossa, saat kanssatoipujiltakin hyvin usein sen tietyn katseen.

Se on kummallista, mietin. Me kun kuitenkin halutaan kaikki samoja asioita, samat oikeudet terveeseen ja riittävän kannattelevaan elämään.

Jokaisella tulisi olla oikeus tavoitella parempaa, päihteetöntä tulevaisuutta. Viis siitä, millä keinoin sen saavuttaa, kunhan on valmis tekemään työn selvitäkseen. Me ollaan kaikki ihmisiä - kaikki arvokkaita huolimatta siitä, kuinka paljon tai minkälaista apua me matkallamme tarvitaan.

Me ollaan kaikki tärkeitä.

Lopulta suunnitelma oli siinä määrin valmis, että oli aika kokeilla sen siipien kantavuutta. Stoppi lähti vauhdilla mukaan, ja jo kolme viikkoa ensitapaamisen jälkeen istuttiin pöydän ääreen haastattelemaan mukaan toivovia korvaushoitolaisia.

“Ryhmää ohjaavat Metta Sävikari ja Tomas Luoto, joilla molemmilla on oma kokemus korvaushoidosta”, luki postauksissa ja tiedotteissa.

En olisi voinut olla meistä yhtään ylpeämpi. We are good to go.

Jo ensimmäisellä ryhmätapaamisella oli selvää, että mukana oli hyvin erityislaatuinen joukko ihmisiä. Jos minulta kysytään, meistä tuli tiivis yksikkö jo silloin. Me oltiin vihdoin kaikki samojen - yhteisten - asioiden äärellä.

Me oltiin omiemme parissa… ja tekemässä jotakin valtavan hienoa.

Pilotti oli käynnissä, ja meidän jokaisen jälki

Klikin tarina

jäisi osaksi sitä uudenlaista historiaa, jota me siinä hetkessä kirjoitettiin kansiin ihan uudenlaisilla väreillä.

Klikin pohjaratkaisun suunnittelin kompaktiksi ja kokonaisvaltaiseksi. Ryhmä kokoontui yhteen ennalta valittujen aiheiden pariin kerran viikossa kahdentoista viikon ajan.

Yhteisten tapaamisten lisäksi tapasin myös jokaista Klikkiläistä kahden kesken tutustuakseni ryhmäläisen tilanteeseen tarkemmin ja tarjotakseni mahdollisuuden käydä yhdessä läpi niitäkin asioita, joita ei aina tunnu luontevalta puida ryhmässä.

Myös Fattaluuta-tapaamisia tarjottiin: jo alussa sovittiin, että Stopin ovet ja kaikki sen tarjoamat palvelut olisivat kaikkien ryhmäläisten käytössä siitä hetkestä eteenpäin, kun Klik it kokoontuisi yhteen ensimmäisen kerran.

Jotta ryhmä rakentuisi tiiviiksi muutenkin, kuin vain Stopin suojaavien seinien sisäpuo-

lella, Klik it -porukka teki kaksi retkeä ulkomaailmaan - ensin käytiin jousiampumassa ja sitten korkkaamassa grillikausi Vuosaaren Uutelassa. Ja näin ohjaajan näkökulmasta on vähän kehaistava: on ollut valtavan hienoa päästä todistamaan sekä jokaisen yksilön henkistä kasvua että ryhmän toisilleen antamaa tukea ja voimaantumista.

Koska kaikki hyväkin loppuu aikanaan, on pian aika todeta, että ensimmäinen ja siten ainutlaatuinen Klik it! on kulkemassa kohti viimeisiä ryhmätapaamisia.

Sitä ennen meillä on kuitenkin vielä edessä yön yli kestävä leiri Vartiosaaressa ja koko ryhmänkokonaisuuden loppuhuipennus: viimeisellä ryhmäkerralla jokaisesta houkutellaan studiossa esiin se aidoin kuva omasta itsestä, jonka jokainen saa omakseen läksiäisissä, joita vietetään Stopissa torstaina 6. kesäkuuta klo. 11.30 alkaen.

Ovet ovat auki - nähdään siis siellä!

TEKSTI: METTA SÄVIKARI

TEKSTI: JOHANNA HUTTUNEN

Fattaluuta-koulutuksen kautta opiskelemaan sosionomiksi

Reeta päätyi ensimmäistä kertaa Stoppiin vuoden 2016 vappubileisiin.

– Olin silloin juuri päässyt kuntoutuksesta, ja oli vähän orpo olo.

Reeta kävi kesän ajan Stopissa omien sanojensa mukaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja innostui lähtemään syksyllä startanneeseen Fattaluuta-koulutukseen.

– Sain silloin vielä sovittua, että pääsin työkokeiluun Stoppiin ja sain siinä samalla käydä sitä koulutusta. Se oli hyvä yhdistelmä.

Fattaluuta-koulutus antoi Reetalle hänen omien sanojensa mukaan ”ihan hirveästi”.

– Kuntoutuksesta tullessani minulla ei ollut minkäänlaista itsetuntoa, ja pelkäsin valtavasti kaikkia sosiaalisia juttuja. Stopissakin olin oman epämukavuusalueeni ihan ytimessä: se oli ihan hirveetä, kun siellä oli paljon ihmisiä ja kaikki tunsi toisensa. Kaikki nauroi ja jutteli, ja mua pelotti vaan siellä. Olin iältänikin vähän vanhempi kuin valtaosa siellä.

Kuvituskuva: shutterstock.com

Kurssi osoitti Reetalle, että hän pystyy vielä oppimaan uusia asioita. Samalla Stopin kannustava ilmapiiri loi häneen uskoa itseensä, ja niin myös pelkotilat alkoivat helpottamaan.

– Kyllä se oli mulle ihan käänteentekevä, tosi tärkeä kurssi.

Parasta Fattaluuta-koulutuksessa oli Reetan mielestä kurssin informatiivinen sisältö.

– Oikeesti tärkeitä asioita, ja itsellekin tosi hyödyllinen. Ja samalla näin, että siitä toiminnasta on aidosti hyötyä muillekin. Että se oli todella arvokasta se fattaluudan työ. Kun mä kävin sen kurssin, niin mulla oli oikeasti sellainen olo, että mä olin opiskellut jotain ja oppinut jotain.

– Että se ei ollut mikä tahansa kurssi, mitä tossa nyt vähän käydään ja sit saadaan joku paperi sieltä, vaan se oli jotenkin tosi merkityksellinen kurssi.

Fattaluudan jälkeen Reetan polku jatkui palkkatukitöihin kohtaamispaikka Elokoloon ja vertaisohjaajaksi Ridasjärvelle. Fattaluudan ja Stopin avulla saadun itseluottamuksen myötä Reeta uskalsi alkaa unelmoida opiskelusta ammattikorkeakoulussa. Niinpä hän pyrki, ja pääsi toisella yrittämällä opiskelemaan sosionomiksi. Reeta näkee Fattaluuta-koulutuksen vaikuttaneen todella merkittävästi siihen, että hän päätyi opiskelemaan alaa.

– Sillä oli mulle siinä elämänvaiheessa ihan valtava merkitys. Mulle tuli sen kurssin jälkeen vähän sellainen olo, että mä olin jo näissä asioissa vähän niin kuin asiantuntija.

– Esimerkiksi kun oltiin Kelassa, niin virastossa tiskin toisella puolella oleminen oli mulle ihan valtava kokemus. Kun mentiin tauolla sinne Kelan henkilökunnan kahvihuoneeseen, ja kaikki jutteli ihan kuin oltaisiin yksi työkavereista. Kun meidät huomioitiin siellä työyhteisössä, niin siitä tuli sellainen olo, että ”Hei, mäkin voisin ehkä oikeesti olla töissä tällaisessa paikassa!”

– Mä ehdottomasti suosittelen Fattaluuta-koulutusta. Se on hauska, siinä on kaikki virkistysjutut, mutta lisäksi se tuo elämään ryhtiä.

Erityisesti hän suosittelee koulutusta sellaisille ihmisille, jotka tahtovat vähän haastaa itseään. Hän mainitsee myös sen, että koulutukseen osallistuminen voi helpottaa Stopin kaltaisiin yhteisöihin menemistä.

– Koulutus on hirveen hyvä syy mennä Stoppiin. Ja sit kun menee sinne Stoppiin, niin samalla tutustuu muuhun porukkaan ja pääsee siihen toimintaan kiinni.

Paula Rautoja haastattelu

2.4.2024

Haastattelimme Paula Rautojaa, joka on tehnyt 20 vuoden monipuolisen uran päihdetyön kentällä erityisesti lääkkeettömien terapeuttisten yhteisöhoitojen parissa. Alalle Paula päätyi sosionomiopintojen työharjoittelun kautta: A-Klinikan Hietalinna-yhteisössä vierähti 10 vuotta. Tämän jälkeen Paula toimi Kuvernöörintien asumisyhteisössä yhteisövalmentajana, josta hän siirtyi Kalliolan asumispalveluiden johtajaksi. Viime vuonna hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Gradunsa Paula teki huumeiden käytön dekriminalisoinnin käsittelystä asiantuntijoiden mediakirjoituksissa. Nyt Paula on päättänyt syventää kasvanutta kiinnostustaan päihdeasioiden tutkimukseen ja on juuri aloittanut Helsingin yliopiston riippuvuuksien, yhteiskunnallisen sääntelyn ja hallinnan tutkimuskeskuksessa (CEACG) tutkimusassistentina.

Miten olet päätynyt päihdealalle ja mikä on saanut pysymään siellä?

Minulle on ollut todella tärkeää kokemus siitä, että työlläni on aidosti mahdollisuus vaikuttaa ihmisten toipumiseen ja mahdollisuuksiin elää parempaa elämää. Sosionomiopintojen harjoittelu Sillanpirtin hoitokodissa päihdetyön parissa oli silmiä avaava. Siellä tuli ensimmäinen kosketus yhteisöhoitoon ja sieltä sain sitten kimmokkeen hakea viimeiseen pitkään harkkaan yhteisömuotoiseen päihdekuntoutukseen Hietalinna-yhteisöön.

En osaa kuvitella mikä muu työ voisi olla samalla tavalla myös omaa henkilökohtaista kasvua tukevaa kuin tämä työ. Tottakai perustehtävä on se, että työskennellään asiakkaiden toipumisen ja henkilökohtaisen kasvun eteen. Luontaisetuna on silti se, että joutuu itse reflektoimaan omassa elämässä niitä samoja asioita. Se on hieno juttu.

Eiks se ole aika raskastakin?

Enemmänkin olen huomannut, kun vaikka nyt viime vuosina esihenkilötyössä ja korona-aikana on joutunut olemaan etäämmällä asiakastyöstä, niin se onkin sit ollut raskaampaa.

Päihdekuntoutukseen tarvitsisi lisää resursseja.

Tuleeko ihmisten asiat vapaa-ajalle?

Ei niin paljoa kun aluksi. Pidempi kokemus ei ole tehnyt kuitenkaan täysin immuuniksi. Kyllä ne asiat mietityttää ja koskettaa. Kokemus on tuonut paremman ymmärryksen ja rajauksen sille, mikä on omaa tonttia ja mikä ihmisen omaa itsemääräämisoikeutta. Että vaikka mä mitä tekisin, niin se ei muuta sitä mitä ihminen itse päättää ja tekee. Kaikista raskainta on varmasti se, kun mietin ihmisiä, jotka ovat kuolleet. Ei niinkään se, että miksi minä en heitä pystynyt pelastamaan, vaan enemmänkin se, minkä takia tämä järjestelmä tai maailma on sellainen, että ihmisten täytyy kuolla huumeiden käytön takia.

Onko sulla joku unelma tai toive mitä alalla tapahtuisi?

Moni varmaan voi jakaa saman toiveen, että päihdekuntoutukseen tarvitsisi lisää resursseja, jotta ihmiset saisivat pidempiä ja vaikuttavampia kuntoutuksia. Että ne kuntoutusjaksot olisi oikeasti riittävän pitkiä siihen elämän ja identiteetin muutostyöhön. Ja tottakai myös ajattelen, että ne olisivat yhteisömuotoisia, koska yksilöllisyys ja individualismi eivät mielestäni ole toipumisessa se ratkaiseva avain. Jakamalla elämää ja olemalla vuorovaikutuksessa toisiin toipuminen tapahtuu parhaiten. Yhteisöissä.

Olet hyvin vakuuttunut yhteisömuotoisen kuntoutuksen hyödyistä?

Kyllä! Tähän on monia näkökulmia, mutta yksi lähtökohta on se, että addiktioon liittyy perustavanlaatuinen yksinäisyyden kokemus ja ajatus, että kukaan ei voi ymmärtää tai mä olen ainoa, jolla on tälläistä tai mun asiat on niin hävettäviä, että niistä ei voi puhua. Tai, että mä olen niin arvoton, että ketään ei kiinnosta mun asiat. Siihen kaikkeen se yhteisöhoito vastaa. Sillä voi hoitaa sitä yksinäisyyden tai erilaisuuden tunnetta eri tavalla kuin jos verrataan vaikka yksilöterapiaan missä sulla on yksi ihminen tai ammattilainen, joka yrittäisi vastata kaikkeen siihen. Se on väistämättä paljon vähemmän kuin yhteisössä missä niitä ihmissuhteita on monia.

Toinen näkökulma on sitten se, että muutos tapahtuu vuorovaikutuksessa, kun muut pei-

laa sulle sun käytöstä ja joudut kohtaamaan niitä omia muutostarpeita. Siinä on ikään kuin mahdotonta olla addiktion itsekeskeisyyden tilassa. On hyväksyttävä se, että elää muiden kanssa, ja on otettava muita huomioon, ja että muiden on otettava huomioon minut.

Miten tämä kenttä on muuttunut sun mielestä 20 vuodessa?

2004 olen mennyt ensimmäiseen päihdetyön työharjoitteluun. Silloin kun tulin alalle oli vielä useita terapeuttisia yhteisöhoitoja ja niillä oli erilaisia painotuksia. Sitten noin 2010 tapahtui isoja muutoksia. Ensin maksusitoumusten ajat lyheni ja pitkiä hoitoja ei enää myönnetty. Ja se sitten tietysti johti siihen, että nämä yksiköt joutuivat sulkemaan ovensa. Kiskon klinikka lopetti ja sitten yksi kerrallaan niitä tippui pois. Sen myötä nämä muutamat jäljelle jääneet terapeuttiset hoitoyksiköt on pakotettu muokkaamaan palvelunsa toteuttamistapaa, kuten toimimaan asumispalveluiden kehyksessä.

Kun

säästetään päihderiippuvuudesta kärsivien tuesta, niin kuinka kalliiksi se tulee pitkällä tähtäimellä?

Aina kun jostain tarvitsee säästää, niin päihderiipuvuudesta kärsivät ovat helppo kohde. Heillä ei ole paljoa puolestapuhujia. Ongelma on siinä, että ne ovat lyhyen aikavälin säästöjä, ja se vaan siirtää ongelmaa eteenpäin. Ei ajatella ihmisen elämänkaarta. Jos esimerkiksi panostaa nyt kahden vuoden ajan ihmisen auttamiseen, niin 50 vuoden aikajänteellä se ihan varmasti maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti. Kun tästä ihmisestä tulee veronmaksaja, eikä hän joudu jatkuvasti kalliisiin hoitoihin tai vankilaan tai yhteiskunnan elätettäväksi. Puhumattakaan ylisukupolvisesta inhimillisestä kärsimyksestä, jonka hinta ei ole rahalla mitattavissa.

Mitä hyvää on ollut päihdealan kehityksessä?

Traumojen ymmärtäminen on lisääntynyt. Traumataustan yhteys päihderiippuvuuteen ja millaisilla keinoilla sitä voidaan käsitellä. Ja miten päästä eteenpäin.

Myös korvaushoitoon pääsyä on helpotettu. Silloin kun aloitin päihdetyössä, korvaushoitoon pääsy oli varsin monimutkainen ja raskas prosessi. Minäkin olen pitkään edustanut lääkkeetöntä lähestymistapaa. Sen sijaan, että addiktin tunnetiloja ja tarpeita ja olotiloja korjataan lääkityksen tai kemian avulla, niin ilman muuta pitäisi käsitellä niitä juurisyitä. Nyt on opittu tekemään näitä asioita samaan aikaan. Että voi toipua ja mennä eteenpäin samaan aikaan kun on korvaushoidossa. Ja pikkuhiljaa myös irrottautua siitä. Kyllä se täytyy nähdä hyvänä asiana. Ja siinä on

vähemmän sitä vastakkainasettelua. Kyllä asiakkailla on selvästi olemassa myös psykososiaalisuuden tarve ja sitä kohti toivottavasti mennään koko ajan. Korvaushoidossa olevat ihmiset tarvitsevat muutakin tukea kuin lääkityksen.

Tähänhän Stoppikin on nyt tarttunut, kun sitä psykososiaalista tukea ei korvaushoidossa oleville ole tarpeeksi. Kenen pitäisi tarjota psykososiaalista tukea korvaushoidossa oleville?

No tietenkin järjestöt, kuten Stoppi, on etulinjassa tekemässä uusia juttuja. Kuvernöörintiellä oli pitkään käytäntönä, että ei voi tulla korvaushoidossa, koska kyseessä on lääkkeetön yksikkö. Nyt saa tulla, ja hyvin sujuu. Ajattelen, että korvaushoito voi olla tarpeellinen ja elintärkeä askel toipumisessa, mutta että se tosiaan on vain vaihe. Että tietyn ajan käytät sitä, saat elämää kuntoon, ja sitten korvaushoidosta irrottaudutaan. Mutta ei sitä helposti yksin lopeteta. Kyllä siihen tarvitsee tiivistä tukea. Moni kokee, että lääkkeen lopettamisen jälkeen saa opetella taas uudella tavalla tunteiden käsittelyä ja muita elämän taitoja, vaikka päihteidenkäytön lopettamisesta olisikin kulunut jo pitkä aika.

Millaisia haaveita tai tavoitteita oman uran suhteen?

Asiantuntija- tai tutkimustyössä haluaisin pystyä hyödyntämään ja käyttämään kokemusta, mitä on karttunut käytännön tasolla addiktiosta, sen syistä ja juurisyistä sekä yhteiskunnallisista palvelurakenteista. Ja sillä omalla pienellä panoksella voisin olla mukana siinä, että tieto- ja tutkimusperäisen tiedon sekä oman käytännön kokemuksen voisi heijastaa eteenpäin.

Mitä poliittisia muutoksia haluaisit nähdä päihdetyössä?

Tottakai mä haluaisin, että siirryttäisiin rankaisemisesta ja stigmatisoimisesta päihderiippuvuudesta kärsivien ihmisten tukemiseen ja taustalla vaikuttavien ongelmien ratkaisemiseen. Tukea, ei tuomioita!

Summa summarum

Loppujen lopuksi ne huumeet ei ole se ongelma. Se on vähän niin kuin se jäävuoren huippu. Joku muu asia on ongelma. Enkä tarkoita sitä, että huumeita ongelmallisesti käyttävän ihmisen persoonassa olisi jotain vikaa. Enemmänkin, että on huonoa oloa ja tilanteita aiheuttavia tekijöitä ja niihin pitäisi puuttua. Ratkaisuhan ei ole vain siinä, että lopetat nyt sen huumeidenkäytön. Identiteetin muutostyö on pitkä ja se vie aikaa. Ja se tarvitsee todella turvallisen ympäristön.

Päihdekasvatusta Keravalla!

Helmikuussa Stoppi piti päihdekasvatusta Keravalla, Sompion koulun 6.-8.-luokkalaisille.

KKoululaiset toivoivat kokemuspohjaista tietoa päihteiden käytöstä ja mehän vastattiin toiveeseen! Nanna ja Joonas kertoivat omasta elämästä kouluikäisenä ja miten ajautuivat päihdekierteeseen. Aamupäivä vietettiin kutos- ja seiskaluokkalaisten kanssa, jota seurasi kasiluokkalaiset iltapäivästä. Oppilaita oli yhteensä n. 400.

Kun suunnittelimme päihdekasvatusta, pohdimme, mitkä seikat omassa kokemuksessamme päihteistä ja niiden käyttämisestä olivat merkittäviä kertoa nuorille. Saimme koululta valtavan määrän kysymyksiä, joita hyödynsimme esitysten aikana.

"Koin itse, että tärkeää oli painottaa sitä, mitkä kaikki asiat ja pelot vaikuttivat siihen miksi lähdin kokeilemaan päihteitä. Tarve tulla hy-

väksytyksi ja pelko kiusatuksi joutumisesta vaikuttivat suuresti siihen, miten toimin eri tilanteissa. Halusin muistuttaa nuoria, että miellyttäminen ja hyväksynnän hakuisuus voi olla haitallista. Pohdin mitä olisin itse halunnut kuulla tuon ikäisenä. Olisin tarvinnut raakaakin rehellisyyttä, mitä päihteiden käyttö on ja mitä se maailma tuo mukanaan."

- Nanna

"Se yhteys mihin nuorten kanssa pääsee sen oman kokemuksen kautta on huikee! Mä olisin tarvinnut tälläistä, kun olin tossa iässä ja siksi tää onkin itselle niin merkityksellistä. Mä halusin tuoda esille kuinka herkkä mä olin, kuinka tunsin itseni aina ulkopuoliseksi ja miten se ajoi mut vetämään kamaa. Tärkeää musta on avata sitä harhaa omasta kuolemattomuudesta ja kyvystä hallita huumeiden käyttämistä mitä nuorilla yleensä on."

- Joonas

Vastaanotto oli uskomaton, sadat oppilaat istuivat hiiren hiljaa kuunnellen Nannan ja Joonaksen tarinoita. Välitunneilla oppilaat

lähestyivät kiitellen ja mikä tärkeintä jakaen myös ajatuksia, joita päihdekasvatus herätti.

Esitimme kysymyksiä Sompion koulun rehtori Päivi Kunnakselle.

1.Miten päihteet näyttäytyvät teidän koulussa?

Murrosikäiselle on tyypillistä kokeilla päihteitä. Viime vuosina vapen eli sähkötupakan käyttö on yleistynyt valtakunnallisesti ja lisäksi kannabistuotteiden kokeilu. Haluamme tehdä mahdollisimman paljon ehkäisevää päihdekasvatusta, jotta ehkäisisimme nuorten päihteiden kokeilua ja päihteiden mukana tuomia ongelmia.

2. Päihteiden saatavuus on helpottunut valtavasti. Onko tämä muutos näkyvissä koulumaailman keskuudessa?

Nuoret ovat kertoneet, että päihteitä saa halutessaan hankittua myös somen, netin tai tuttujen kautta ja osa saa säännöllisesti

TEKSTI: MIRVA SUUTARINEN KUVAT: JOONAS FAGERHOLM

ehdotuksia somepalveluiden kautta tästä. Nuoret eivät välttämättä ymmärrä sitä, että jos he ostavat vapea, he tukevat rikollisuutta. Nuoria hyödynnetään tuotteiden laittomassa myynnissä ja osa myyntituloista ohjautuu hierarkiassa ylöspäin.

3. Miten koit kokemuspuheenvuorot?

Esitys oli mieleenpainuva ja pysähdyttävä. Sain kokemuspuheenvuoroista paljon positiivista palautetta sekä henkilökunnalta että oppilailta. Esiintyjien elämäntarinat olivat erilaisia ja suorapuheisesti he kertoivat omia kokemuksiaan siitä, miksi alun perin kokeilivat päihteitä ja miten päihteiden käyttö vaikutti heidän elämäänsä. Kokemusasiantuntijat pystyvät oman elämäntarinansa kautta nuorta koskettavalla tavalla tuomaan esille myös muita tärkeitä asioita kuten oman itsensä hyväksyminen ja nuorten kovasta tarpeesta kuulua johonkin ryhmään, mikä paineistaa herkästi päihteiden kokeiluun.

4. Pitäisikö kokemuspohjaisen päihdekasvatuksen olla mielestäsi osa yläasteen opetusta?

Kyllä, ehdottomasti. Koulujen olisi hyvä entistä enemmän tehdä yhteistyötä erilaisten yhdistysten ja järjestöjen kanssa ja sitä kautta löytää kokemusasiantuntijoita ehkäisevän päihdekasvatuksen tekemiseen yhteistyössä opettajien kanssa.

Haastattelimme myös Sompion kouluvalmentaja Jyri Kunttua.

1. Miten tarve tälle kokemuspuheenvuorelle kävi ilmi?

Olimme pitämässä koulun kehittämispalaveria yhdessä oppilaiden kanssa, jossa oppilaat itse toivoivat kokemusasiantuntijayhteistyötä. Koulullamme on ollut vape-ongelma jo muutaman vuoden, mikä on alkanut turhauttaa myös nuoria.

2. Kun työksesi kohtaat nuoria, niin kuinka avoimesti ja kuinka paljon nuoret haluavat keskustella päihteistä?

Moni aloittaa päihdekeskustelun hieman liioittelevalla tavalla, kuten leuhkimalla tai kertomalla kuinka kaverit ovat ”ottaneet

kuppia”, tai mitä he ovat joutuneet itse näkemään/kokemaan. Nuoria kiinnostaa päihteistä puhuminen, realistisella tavalla. Harvoin keskustelut ovat antoisia, jos ammut kaikki heidän näkemyksensä alas tai et herätä mitään ajatusta heidän kommentteihin.

3. Ne jotka puhuvat päihteistä, niin mihin se liittyy? Omiin kokemuksiin, kavereiden kokemuksiin vai esim. vanhempien päihteiden käyttöön?

Omiin kavereihin tai omaan päihteiden käyttöön. En muista käyneeni koskaan keskusteluja nuoren kanssa, jossa he olisivat tuoneet itse ilmi omien tai toisten vanhempien päihteiden käyttöä.

4. Miten koit kokemuspuheenvuorot ja miten koet sen auttavan nuoria?

Kokemuspuheenvuorot olivat todella antoisia. Kirsikkana kakussa olivat puhujien omat tarinat ja tarttumapinnat, joissa nuori voi samaistua heidän tilanteisiinsa. Näissä kohdissa nuoret kuuntelivat korvat punaisina. Nuoret kaipaavat uskottavilta aikuisilta tulevia tarinoita ja neuvoja, joiden avulla he peilaavat omaa suoriutumista tässä elämässä. Siksi käytännön läheiset ”mitä sitten tein/koin” -osiot olivat todella hyviä.

Hyvätoppilailtapalautteet

‘’Todella hyvä, kiitos kaikesta! Puhujat olivat myös kivoja.’’

‘’Oli mielenkiintoista kuulla tietoa niiltä, joilla on oikeasti kokemusta’’

‘’Mielestäni oli tärkeää, että aiheesta puhuttiin. Valistustunti oli erittäin hyvä ja sai varmasti meidät kaikki miettimään omaa elämää ja valintoja.’’

‘’IHAN JÄRJEETÖMÄN KIVA! TOI OLI PARASTA!!!’’

‘’Mun mielestä oli ihan järkevä et kävitte juttelee nuorille koska tosi moni nuori on päihderiippuvainen’’

‘’Kiitos esiintyjille! Olitte loistavia ja rohkeita! Arvostan tätä suuresti. Kaikkea hyvää teille elämänne polulla. Teette valtavan arvokasta työtä.’’

‘’Todella hyvä luento. Minulla on itsellä ollut päihdekokeiluja vähän kaikesta ja samanlaisia ajatuksia liikkuu päässä kun teillä minun ikäisenä niin pystyin ainakin johonkin samaistumaan. Jotkut asiat myös sanoitti ajatuksiani jota en pysty pään sisällä selittämään. Kiitos tästä oli todella mahtavaa’’

Kysy mitä vaan huumeista, Stopin kävijät vastaavat!

Teemme Stopissa vierailuja kouluille ja nuorisotaloille, joissa nuoret esittävät meille monenlaisia kysymyksiä huumeista. Kaikilla meillä on omat kokemuksemme ja oma totuutemme, joten kysymyksiin voi olla monenlaisia vastauksia. Tälle palstalle on kerätty Stopin kävijöiden vastauksia nuorten esittämiin kysymyksiin.

Miten läheisesi reagoivat, kun käytit huumeita?

- Nainen, 13 vuotta

Läheiseni eivät luottaneet minuun ollenkaan, esimerkiksi saavunko paikan päälle sovittuihin tapaamisiin, asioihin jotka liittyvät rahaan ja päihteidenkäytön laajuuteen. He eivät kuitenkaan luopuneet toivosta koskaan ja uskoivat aina raitistumiseeni. Vanhempani veivät minua sairaalaan ja päihdepolille säännöllisesti, vaikka en olisi monesti halunnut lähteä. Aloitin päihteidenkäytön jo asuessani vielä kotona ja silloin riideltiin koko ajan. Muutettuani 18-vuotiaana omilleni vanhemmat suhtautuivat päihteidenkäyttööni asianmukaisesti sairautena.

Vastaaja: Nainen, 26 vuotta - entinen päivittäiskäyttäjä

Kuinka vaikea oli todeta, että muiden apu on tarpeen? - Nainen, 14 vuotta

Se oli vaikeaa ja siihen meni vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ensimmäisen kerran itse tajusin tarvitsevani apua, kun menetin ensimmäisen vuokra-asuntoni maksamattomien vuokrien takia neljän kuukauden jälkeen ja jouduin kaverin nurkkiin asustamaan. Hain terveyskeskuksesta apua ”masennukseen” ja sain tapaamisia psykiatrisen hoitajan kanssa. Hänelle kerroin huumeidenkäytöstäni lähes sen koko laajuudessaan. Tosin hermostuin ja hoitosuhde päättyi, kun hoitaja ehdotti minulle vertaisryhmiä. Siitä meni vielä neljä vuotta kunnes kodittomana hakeuduin Nimettömiin narkomaaneihin ja saavutin raittiuden.

Miltä tuntuu jäädä huumeisiin koukkuun? - Mies, 12 vuotta

Sitä haluaa huumeita koko ajan. Ei oikein pysty olemaan ajattelematta aineita. Koulussa sitä miettii koska voi taas ottaa

Lähetä oma osoitteeseenkysymyksesi

Otsikolla ”Kysy ja vastaa”

ja mistä voisi saada seuraavan annoksen. Ensimmäisillä kerroilla päihtymisen tunne on hyvä, jopa erinomainen monilla tavoin, eikä vieroitusoireetkaan ole pahat, jos niitä ylipäänsä edes tulee. Päihdekoukun syventyessä aineiden vaikutus heikkenee ja vieroitusoireet pahenee. Samalla sitä hakee ensimmäisten kertojen hyvää oloa, jota ei enää tule. Lopulta kaikki muu elämässä jää pois tai taka-alalle, kun päihteiden käyttö ja niiden hankkiminen on kaikki mitä on mielessä.

Miten läheisesi reagoivat, kun käytit huumeita?

- Nainen, 13 vuotta

Aluksi vanhempani kielsivät sen, että mitään ongelmaa on edes olemassa. Varmasti he olivat jo ihmeissään. Pian, kun ongelmat alkoivat kasaantua elämässäni, äidistä tuli surullinen ja hän oli peloissaan. Lukiosta erottamiseni jälkeen vanhempani lähettivät minut sukulaisten luo toiselle paikkakunnalle, ikään kuin lepäämään. Vuosien varrella läheiseni yrittivät tukea minua, hankkivat työpaikkoja ja äitini patisti minua opintoihin. Epäonnistuin monta kertaa, sain potkuja ja minut erotettiin armeijasta. Pääasia on se, etteivät he missään vaiheessa luovuttaneet minun suhteen, vaikka moni muu olisikin jo luovuttanut.

Vastaaja: Mies, 41 vuotta, entinen päivittäiskäyttäjä

Voiko huumeet tappaa?

- Mies, 14 vuotta

Riippuu huumeesta. Huumeet ovat vaikutuksiltaan erilaisia, osa voi olla vaarallisia jo hyvin pienillä määrillä ja osa ei ole hengenvaarallisia vaikka niitä ottaisi paljon. Psykedeelit voivat olla psyykelle vaarallisia, mutta yleisesti ottaen niistä ei aiheudu välitöntä hengenvaaraa. Usein vaaraa aiheuttaa myös se, ettei aineesta tai sen koostumuksesta ole tarkkaa tietoa.

Vastaaja: TV, 39 vuotta, FM (filosofian maisteri)

Mikä oli vaikein aspekti päihteiden käytön lopettamisessa?

- Nainen, 12 vuotta

Mieliala masentunut usean vuoden pilven käytön jälkeen. Kevät vahvistaa näitä tunteita. Sosiaaliset piirit on rakennettava uudelleen. Tunteiden hallinta ja asioiden aikaansaaminen on haastavaa.

Mies, 35 vuotta, entinen satunnaiskäyttäjä

Miten sulla menee nyt?

- Mies, 15 vuotta

Mulla menee nykyään hyvin. Käyn Stopissa paljon ja elämään on alkanut avautua uusia asioita, mikä ei olis mahdollista jos käyttäisin. Tänään menee hyvin! Päivä kerrallaan.

Mies, 36 vuotta, entinen päihteidenkäyttäjä

LEHDEN TEKEMINEN VOI OLLA SUJUVAA!

Järjestölehdet kasaa yhteen ammattitaitoinen tiimimme jo 16 vuoden kokemuksella.

printmix.fi

“Yksin tätä ei tarvitse tehdä”

Selviytymistarinani, Jagi, 41v

Suomalainen päihdehoito toimii, jos on valmis tekemään oman osuutensa. Itselläni meni melkein kolme vuosikymmentä tajuta se.

Tällä jutulla toivon, että joku ymmärtäisi sen nopeammin kuin minä.

Oon isosta perheestä, josta löytyy muitakin addikteja. Faija ja biologinen äitini olivat molemmat alkoholisteja ja muutamalla sisaruksellakin on omat ongelmansa. Ei kuitenkaan kaikilla. Suurin osa elää täysin normaalia elämää, vaikka samasta tilanteesta on lähdetty. Itse asuin kummitädilläni muiden sisarusten asuessa faijalla. Mutsi ei meistä kyennyt huolehtimaan. Lapsena koin kuitenkin kaiken olevan jotenkin ihan normaalia. Aina oli kuitenkin vanhemmat tai useampikin. Kolmannen luokan jälkeen myös minä muutin faijalle, ja me muutettiin Stadista Mäntsälään.

Alkoholi kuului perheissäni niin arkeen kuin juhlaankin. Kai se teki siitä normaalia ja hyväksyttävääkin. Näin myöhemmin kun asiaa ajattelee, niin onhan se varmasti ollut aika epävakaata ja ahdistavaa lapselle. Itselleni siitä muodostui paha hylätyksi tulemisen pelko ja sitä kautta epävarmuus, itsetunnon puute ja hyväksymisen tarve. Eikä meidän perheessä koskaan mistään tunteista olla puhuttu.

Päihteidenkäyttöni alkoi ala- ja yläasteen taitteessa tupakoinnilla ja alkoholilla. Toki muistan jo paljon aiemmin (alle 10v), että ollaan minua puolitoista vanhemman broidin kanssa joskus vanhemmalta veljeltämme varastettu kaljaa ja juotu sitä salaa, kun hän on ollut kavereidensa kanssa kotonamme juomassa. Yläasteelle siirtyessä siitä tuli joka viikonloppuista todella nopeasti. Ystäväpiirini on aina muodostunut muutamaa vuotta vanhemmista, veljeni ikäisistä kavereista. Olin ujo, ylipainoinen ja huonolla itsetunnolla varustettu, mutta alkoholi muutti sen kaiken.

Olihan siinä varmasti myös näyttämisen halua porukan nuorimpana. Yläasteen lopulla juomista oli jo koulussakin, ja mukaan kuvioihin tuli myös pilvi ja imppaaminen. Viikonloput notkuttiin kylillä, juotiin ja istuttiin mopon tankeista höyryjä haistelemassa, pää oli vain saatava sekaisin. Rippileirilläkin mukana oli useampi pullo butaania. Sairasta, kun sitä nyt kelailee. Pärjäsin koulussa kohtalaisesti ilman sen suurempaa panostusta opiskeluun, vaikka siellä viikoittain dokasinkin. Pääsin ihan ok arvosanoilla peruskoulusta.

Tein asioita mitä en ollut ennen hyväksynyt muidenkaan tekemänä ja olin ihan loppu.

Ammattikoulun raksapuolikin tuli suoritettua ja duunipaikkoja tuli ja meni. Elämä oli aina vaan seuraavan viikonlopun odottamista, sitä että pääsee bilettämään. Odottaminen ei aina vaan onnistunut viikonloppuun asti, mistä syystä duunipaikkoja meni. Jossain vaiheessa mukaan kuvioihin tuli ”bilehuumeet” eli piri, essot, kola, sienet ja muut psykedeelit. Edelleen oltiin muka viihdekäyttäjiä, vaikka päivittäin jotain päihdyttävää piti saada. Koko ajan vain odotettiin seuraavaa viikonloppua, pyhäpäivää, tai mitä tahansa syytä vetää kunnolla. Aika sekavaa aikaa kaikinpuolin täysikäisyyden molemmin puolin. En ihan täysin pysty oikeisiin aikajanoihin kaikkea sijoittamaan, mutta sen muistan tasan tarkkaan kun ensimmäiset pirivedot silloinen tyttöystäväni löi minulle vuonna 2007. Faija oli kuollut aiemmin sinä vuonna. Jos joku oli pidellyt siihen ryhtymistä aiemmin, niin ehkä joku pelonsekainen kunnioitus tai häpeäminen faijan mielipiteestä asiaa kohtaan. Silloin asiat muuttui.

Ei ollut enää bilettämistä. Oli vaan sen olon metsästystä minkä siitä silloin sain. Eihän sitä enää saanut, ja vetäminen oli vaan ylläpitoa. Mitään ei oikein enää kyennyt tekemään ilman ainetta. Muistan että aloitin siinä jossain vaiheessa uuden duunin huoltomiehenä Nauliksessa. Kaikki meni ihan hyvin kuukauden, kun olin joka päivä aineissa. Kun kamaa ei ollut ja silti piti mennä töihin niin ekan päivän jälkeen otin lopputilin. En vaan pystynyt mihinkään ilman kamaa.

Sen jälkeen taisi tulla ensimmäinen häätöni ja jäin asunnottomaksi. Useampi vuosi taisi mennä frendien nurkissa kamaa kiskoen ja

erilaisia duuneja tehden, toki siinä oli jo myös kamakauppaa ja muuta pientä rikollisuutta. Hitaat ei oo ikinä mulle sopinut, mutta näihin aikoihin pääsin jopa subun aiheuttamasta oksentelusta. Aloin olee koukussa siihenkin, mutta onneksi se ei kestänyt. Mutta sitten tulikin kuvioihin PV, ja se onkin kulkenut mukana koko ajan, ja tuskin tulee ikinä päästämäänkään irti. Se on se aine mihin mieli palaa aina hankalissa tiloissa ja oloissa.

Vuonna 2013 sain pojan. Lapsen saaminen sai pikkuhiljaa haluamaan elämältä muuta, mutta edelleen kuvittelin pystyväni hallitsemaan tilannetta ja saamaan molemmat - aineet ja elämän. Muutin pois stadista, sain duunia ja pystyin väkisin sinnittelemään noin puolitoista vuotta selvinpäin. Pikkuhiljaa saunalonkerot, viikonloppujuomiset sekä yksinäisyys vei takaisin vanhojen kavereiden ja harrastusten pariin. Todella nopeasti oltiin takaisin siinä mistä lähdettiin. Eli peukkuu ja pirii kului taas. Vaikka mulla oli hyvät duunit ja tulot, niin olin koko ajan persauki ja lisää velkaa tuli. Jonkin aikaa pystyin hoitamaan pojan viikonloput käyttämättä muuta kuin alkoholia. Kyl se oli aina suoraan lähdettävä muutakin hakemaan, kun poika kotiutui äidilleen. Siihenkin oli tulossa muutos. En enää pystynytkään siihen, vaikka niin uskottelin itselleni ja muille.

Vuosi 2022 olikin sitten viimeinen pisara. En ollu enää duunissa ja peukkua meni koko ajan. Se toiminta meni aivan sairaaksi, tein asioita mitä en ollut ennen hyväksynyt muidenkaan tekemänä ja olin ihan loppu henkisesti. Olin kuullut käyttävien mielipiteitä päihdehoidoista ja kuntoutuksista jo teini-iästä alkaen, kun kaverit niissä ekaa kertaa juoksi.

Niiden mielipiteiden perusteella en ollut ikinä nähnyt mitään järkeä tai kiinnostusta lähteä niiden toimimattomuutta kokeilemaan. Kai pidin itseäni myös parempana kuin muut, ja pystyväni itse hoitamaan ongelmani, jos niin vain haluaisin.

Sitä todella halusin. Minun oli pakko päästä eroon kaikesta siitä paskasta, mitä olin koko aikuisikäni elänyt. Olin hyväksynyt sen, että se oli minun elämääni ja sen kanssa oli vain kestettävä. Marraskuussa oli taas kämppä

lähdössä. Ratkaiseva hetki oli, kun olin viemässä poikaa äidilleen eikä ollut varaa junalippuihin, joten lensimme Jokelassa junasta. Väänsin jointin siinä asemalla seuraavaa junaa odottaessa vielä pojan kanssa ollessani ja poltin sen. Olin valmis luovuttamaan. Tein päätöksen lähteä hoitoon, tekisin mitä vain mieluummin kuin jatkaisin käyttämistä

Kun olin saanut pojan kotiin, soitin isosysterilleni, joka on aina ollut tukenani. Jos en maanantaina menisi päihdepolille, hän veisi minut sinne vaikka väkisin. Se ehkä riitti että sanoin asian ääneen jollekin toiselle.

Menin Martinlaakson päihdepolin päivystykseen maanantaina. Siellä minut otettiin vastaan, selvitin tilannettani ja kerroin etten jaksa enää. Pääsin katkolle seuraavan viikon keskiviikkona ja siitä viikon päästä olin junassa menossa Ridikselle kuntoutukseen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ahdisti, pelotti ja mietitytti vitusti, et mitä tapahtuu. Olin niin valmis, että mikä tahansa olisi parempi vaihtoehto kuin palata takas vetämään. Avoimin mielin lähdin kokeilemaan kaikkea mikä voisi auttaa. Olihan se todella kummallista ja outoa yrittää olla rehellinen ja avoin sekä puhua omista tunteistaan kun ei semmoista ikinä ollut aikaisemmin tehnyt. Äkkiähän se aukesi että puhuminen auttaa.

Henkilökunta oli mahtava ja välitti oikeasti. Heiltä sain tukea ja apua, mutta myös tarpeeksi haastetta ottaa vastuu omasta elämästä. Vertaisryhmät, AA ja NA, ja muiden kokemukset ja niiden kuuleminen antoi ymmärrystä siitä, että ne asiat jotka omassa päässä tuntuu järkyttäviltä, sairailta ja täysin ainutkertaisilta olivat tapahtuneet kaikille muillekin, enkä ole mitenkään erikoisempi tai kummallisempi kuin kukaan muukaan.

Jo hoitojakson aikana käytiin muiden asiakkaiden kanssa tutustumassa Stoppiin, Vantaan A-Kiltaan ja muidenkin toimijoiden toimintaan. Stoppi oli paikkana jo entuudestaan tuttu koska pojan äiti oli ollut siellä töissä, mutta kävijänä en siellä ollut aiemmin käynyt. Päätin että Fattaluuta-koulutus olisi hyvä jatkopolku mun kohdalla. Yhdeksän viikon hoitojakson jälkeen Ridiksellä sainkin jäädä sinne työkokeiluun. Samalla aloitin Fattaluuta-koulutuksen. Alkuperäinen idea oli, että

oppisin hoitamaan omia asioitani. Muiden jeesaamisesta rupesi saamaan onnistumisten kautta todella paljon hyvää, ja vertaisena toimimisesta tulikin pääasiallinen hoitomuoto itselleni. Toki ryhmät ja päihdepoli tukee sitä edelleen. Uudet terveet ihmissuhteet, merkityksellinen työ, yhteisöllisyys ja se, että saa olla oma itsensä, itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen, on se mitä tää on antanut.

Mulla on ollut joko todella hyvä tsägä tai sitten kyse on omasta asenteesta, mutta oma kokemus päihdehoidosta on täysin päinvastainen kuin se, mitä olin jo vuosikymmenet muilta kuullut. Tottakai on myös huonoja kokemuksia, ja kaikkien tilanne on erilainen. Itse oon todella kiitollinen kaikille jotka on toipumistani tukeneet. Kiitän ammattilaisia kuten Ridiksen, Martsarin ja Hyvinkään päihdepolien ja Myrtsin katkon henkilökuntaa sekä vertaisia.

Elämänilon löytäminen ja arkisista asioista nauttiminen on parempaa kuin mikään kama on ikinä ollut. Pääasiassa tää on ollut helppoa ja kivaa. Tottakai niitä vaikeita aikoja on, mut se kuuluu elämään. Kama ei sitä paranna. Yksin tätä ei tarvitse tehdä, tukea ja apua saa todella laajasti, jos vaan suostuu ottamaan sen vastaan.

Melkein kolme vuosikymmentä meni vetäessä päätä sekaisin kaikilla mahdollisilla keinoin. Nyt seitsemäntoista kuukautta toipuvana haluan sanoa, että tää on varmasti mahdollista kaikille, jos vain omaa halua riittää. Suosittelen kaikille, joita tämä koskettaa, ainakin kokeilemaan tätä elämäntapa. Kukaan ei vie pois mahdollisuutta palata takaisin jos vain itse niin haluaa.

Kuvituskuva: shutterstock.com

Päihdehoitoa lääkkeillä vai ilman?

– korvaushoitoa riippuvuuteen

Korvaushoito, lyhyesti koho, on päihdehuollon tarjoama palvelu. Korvaushoidossa päihderiippuvaiselle annetaan lääkärin määräämällä lääkereseptillä säännelty määrä samaa tai samankaltaista päihdettä, mihin hänellä on riippuvuuus muodostunut. Suomessa puhutaan paljon yleisesti korvaushoidosta, vaikka tosiasiassa hoitovalikoimassa on ainoastaan opioidikorvaushoitoa.

Käytettäviä päihteitä ja tämän myötä myös päihderiippuvuuksia on kuitenkin lukuisia. The Drug Wheel –malli jaottelee päihteet seitsemään eri “päihdeperheeseen” niiden vaikutusmekanismien mukaan.

Riippuvuuksien diagnosointiin taas käytetään ICD-luokitusta. Suomessa on vielä käytössä ICD-10-luokitus, mutta ICD-11:n käyttöönottoa valmistellaan vuonna 2023-26 käyttöönotettavaksi Suomessa. Eroa ICD-10 ja -11 välillä riippuvuuden luokittelussa

on se, että ICD-11 tunnustaa addiktion alle erilaiset riippuvuuden muodot sisältäen toiminnalliset ja aineiden käyttöön liittyvät. Molemmissa ICD-luokituksen versioissa diagnosoitu riippuvuus opiaateista kattaa erittäin pienen osa kaikista mahdollisista päihderiippuvuuden diagnooseista. Tätä seikkaa ei korvaushoitolääkkeen määräyksessä ole Suomessa huomioitu.

Huippu opioideja käyttävistä päihdepoliklinikan asiakkaista saavutettiin 2013. Opioidit olivat tällöin myös asiakkaiden mielestä heidän ensisijainen ongelmansa. Vuonna 2022 korvaushoitoon oli saatettu noin joka toinen asiakas.

THL:n raportista Huumehoidon ja –kuntoutuksen asiakkaat 2022 ilmenee päihdehoidon asiakkaista 82 % vastanneista olevan riippuvaisia useammasta kuin yhdestä päihteestä. Rauhoittavien, stimulanttien ja kannabiksen käytön he ovat kokeneet itsellään opioidien käyttöä ongelmallisemmiksi. Yli kolmasosa kyselyyn vastanneista asiakkaista oli kohoja alle kolmasosa vieroitushoitoyksiköissä. Laitos- tai avokuntoutuksen asiakkaita oli yksi neljästä.

Ulkokehä: Vakiintuneet psykoaktiiviset aineet. Sisäkehä: Uudemmat psykoaktiiviset aineet Ei kaupalliseen käyttöön, vieraile osoitteessa www.thedrugswheel.com lisenssointiin liittyen. Suomentanut Aleksi Hupli, YTT/Humaania Päihdepolitiikkaa Ry

Korvaushoitoa pitäisi suositusten mukaan antaa vain niille, joilla on diagnosoitu opioidiriippuvuus. Palvelujärjestelmään kiinnittäminen voi vähentää ongelmakäyttäjän elämäntyylistä hänelle aiheutuvia haittoja. Opioidivieroitusoireiden lykkääminen uudella

annoksella hoidetaan korvaushoidon avulla, eli “terveeksi” pääsyyn vaadittua ainetta ei tarvitse hankkia rikollisin keinoin kadulta, vaan sen saa ilman käyttörikosta. Opioidikorvaushoidossa tarkoitus on vakauttaa ongelmallisesta päihteidenkäytöstä sotkeutunut elämäntilanne.

Korvaushoidon yleisenä tavoitteena on korvaushoitoasetuksen (642/2023) 2 §:n mukaan kuntoutumisen edellytysten parantaminen ja kuntoutuminen sekä joko päihteettömyys tai haittojen vähentäminen ja potilaan elämän laadun parantaminen. Korvaushoidon ei tulisi

koskaan olla pelkkää lääkehoitoa. Haittoja vähentäviä tavoitteita voivat olla esimerkiksi asumiseen ja toimeentuloon liittyvä eteneminen, parempi terveys, hyvinvoinnin edistäminen sekä toimintakyvyn tai osallisuuden paraneminen. Asiakkaan hoidon tavoite voi olla nykytilanteen tasapainottaminen tai pitäminen ennallaan. Tällöin ei koho-asiakkaan tarvitse yltää mihinkään tiettyyn elämänmuutosta vaativaan tavoitteeseen.

Aiemmin korvaushoidolle oli määritelty kaksi suuntausta: kuntouttava ja haittoja vähentävä ja asiakas sijoitettiin niistä toiseen.

Nykyisessä toteutustavassa korvaushoitoa aloitettaessa tehdään hoitosuunnitelma. Tässä vaiheessa asetetaan hoidolle tavoitteet. Niissä tarkennetaan käytöstä aiheutuneet haitat, joita pyritään vähentämään, ja mahdollinen päihteettömyys. Muiden potilaan käyttämien aineiden suhteen määritellään jokaisen kohdalla erillinen hoitotavoite ja laaditaan alustava vieroittautumissuunnitelma. Potilaalta ei enää vaadita oheiskäytön lopettamista. Enää ei ole tiukan linjan luokitusta kuntouttavan ja haittoja vähentävän hoidon välillä niin, että voisi “tippua” kuntouttavasta Suboxone-hoidosta haittoja vähentävään Metadoni-hoitoon. Nykyään edetään hoitosuunnitelmassa määritellyt tavoitteet edellä. Hoitosuunnitelma tulisi vakiintuneessa tilanteessa tarkistaa vähintään vuoden välein. Alussa se suositellaan tehtäväksi 1-3 kk välein ja aina tilanteen oleellisesti muuttuessa.

Miten sitten korvaushoidon päättyminen? Onko potilas sitten loppuelämänsä riippuvuussuhteessa lääkkeen antavaan klinikkaan nähden? Hoito voidaan päättää potilaan tai hoitoyksikön aloitteesta. Vielä kymmenen vuotta sitten kuntoutuminen ja päihteettömyys olivat pääsääntöisesti koholle asetetut tavoitteet. Nykyisten suositusten mukaan korvaushoidolle ei määritellä kestoa sen alussa eikä kulun aikana. Korvaushoitosuosituksissa mainitaan, että tuen ja psykososiaalisen hoidon avulla voidaan potilasta auttaa irtautumaan muiden päihteiden käytöstä, jos se on määritelty potilaan tavoitteeksi. Lopettamista ei aseteta hoidon tavoitteeksi ja perusteluna sille opioidikorvaushoidon hoitosuosituksen mukaan on, että korvaushoidon jatkuminen kuntoutumistavoitteen saavuttamisen jälkeen voi auttaa ylläpitämään saavutettua tilaa. Jos hoidon ulkopuolella olo on potilaalle hoidossa oloa turvallisempaa, voidaan hoito määrätä päättyväksi päihdehoidon yksikön toimesta. Riippumatta lopetuksen syystä, potilaalle tehdään aina selväksi, että hän on tervetullut takaisin kohoon asiakkaaksi.

Valtaosa opioidiriippuvaisista on tilastojen valossa kiinnitetty korvaushoitoon. Entä sitten he, jotka käyttävät muita päihteitä? Enin osa kaikista päihdepoliklinikoiden asiakkaista on koukussa useaan eri aineeseen. Saako kohossa vieroitusoireet poistavan lääkityksen lisäksi hoitoa itse riippuvuuteen, joka on ongelmallisen ja haitallisen päihteidenkäytön taustalla? Suosituksissa puhutaan reagoinnista potilaan haluun vieroittautua korvaushoidosta. Vieroittautumista itse korvaushoitolääkkeestä ei kuitenkaan tarjota aktiivisesti, vaan hoidossa painotetaan hoitosuunnitelmaan kirjattujen kuntoutustavoitteiden saavuttamisessa.

Kokemusasiantuntijaksi korkeakoulusta

Laureasta Tikkurilan kampukselta on jo vuosia valmistunut kokemusasiantuntijoita, jotka työllistyvät erilaisten organisaatioiden palveluihin. Vuoden 2024 syksyllä käynnistyy yhdeksäs koulutus, josta valmistuu Keijoja. Tähän vaativaan koulutukseen ohjautuu rikos- ja päihdetaustaisia henkilöitä, joiden oma toipuminen on sellaisella tasolla, että sitoutumisen katsotaan olevan mahdollista. Myös koulutukseen osallistuvien arvojen ja asenteiden muutosta edellytetään, sillä koulutuksen aikana tehdään tiivistä yhteistyötä Rikosseuraamuslaitoksen ja poliisin kanssa.

Pitkäkestoinen Keijo-koulutus on laajin kokemusasiatuntijakoulutus, jota Suomessa järjestetään. Keijo-koulutus sai alkunsa ESR-rahoitteisena hankkeena vuosina 2018–2020. Sittemmin koulutus on toteutunut työvoimakoulutuksena. Koulutus kestää kuusi kuukautta, jonka aikana koulutettavat käyvät kolmen kuukauden ajan opintosuunnitelman mukaisia teoriaopintoja. Opinnot valmistavat oppijoita toimimaan kokemusasiantuntijoina työelämässä, vertaisina asiakastyössä sekä asiantuntijoina työyhteisöissä. Teoriaopetusta järjestetään Laurean Tikkurilan kampuksella, jossa koulutukselle on varattuna oma luokkatila. Opintojen aikana tehdään yhteistyötä korkeakoulun eri koulutusohjelmien kanssa sekä suoritetaan avoimen ammattikorkeakoulun opintoja. Koulutuksessa on myös luovia opintoja, joihin sisältyy esimerkiksi oman tarinan työstämistä, vuorovaikutusta ja esiintymistä. Koulutuksessa on myös luovia menetelmiä, joita kokemusasiantuntijat voivat hyödyntää työelämässä ryhmien ohjauksessa. Monella Keijolla on taustallaan hieman kielteisiä koulumuistoja, mutta koulutuksessa suhde opiskeluun rakentuu usein positiivisemmaksi ja kiinnostus ammatillista koulutusta kohtaan herää. Keijoja onkin lähtenyt opiskelemaan toisen asteen ammatillisia opintoja, ammattikorkeakouluopintoja sekä sosiaalityön yliopisto-opintoja.

Vahvuutena yhteistyö

Laureassa Keijoilla on ainutlaatuinen asema ja heidät on hyväksytty osaksi korkeakouluyh-

Kun on aiemmin saanut päihteistä turvaa ja löytänyt niistä lääkkeen tunteisiin, on tyhjyyden tunne valtava, kun niistä luopuu.

teisöä. Opintojaksoyhteistyötä on koulutusten aikana tehty useiden opiskelijaryhmien kanssa, ja niistä on saatu lähes poikkeuksetta

positiivista palautetta. Keijojen kokemustarinat ovat tärkeitä teoriaopintojen rinnalla. Myös kokemusasiantuntijat ovat oppineen opintojaksoilla oman tarinan kertomista ja näkökulmia oman tarinan työstämiseen. Laurean opiskelijat ovat usein ensimmäisiä henkilöitä, joille omaa elämän tarinaa avataan, ja saadaan palautetta kertomuksen vaikuttavuudesta. Nämä palautteet ovat monesti ensimmäisiä kokemuksia siitä, että toiset ihmiset näkevät, kuulevat ja hyväksyvät heidät. Toipumisprosessia läpikäyvälle ihmisille nämä ovat äärimmäisen tärkeitä ja kasvattavia palautteita. Ne edesauttavat oivaltamaan, että minua ei tuomita menneisyyteni takia, ja olen ihmisenä jotain muuta kuin menneisyyden tekemiset. Opiskelijoiden ja kokemusasiantuntijoiden keskinäisessä dialogissa molemmat osapuolet oppivat

myös tärkeitä asioita työelämää ajatellen.

Merkityksellisessä työssä

Koulutuksen viimeiset kolme kuukautta on työssäoppimista. Jokainen Keijo suorittaa harjoittelun hyvinvointialueen, yksityisen palveluntuottajan tai järjestön toiminnassa. Harjoittelijoita on ollut viime vuosina vähemmän kuin harjoittelupaikkoja, mikä merkitsee sitä, että Keijoille on kysyntää sosiaalialan palveluissa. Keijoja valmistui keväällä 2024 yhteensä 13. Kaksi kouluttautunutta työllistyi järjestöön, jossa he suorittivat työssäoppimisjakson. Keijot ovat ylipäätään työllistyneet kiitettävästi, ja myös monet ovat saaneet koulutuksesta edellytyksiä työelämään. Keijo-koulutuksella on ollut valtavan tärkeä merkitys monelle rikos- ja päihdekierteestä kuntoutuvalle. Kun rikos- ja päihdemaailma vaihdetaan raittiiseen ja rikoksettomaan elämään, on jokaisella kuntoutujalla edessään luopuminen rikollisesta identiteetistään. Jokainen voi mielessään yrittää kuvitella tilanteen, jossa elämästään joutuu vaihtamaan sosiaaliset piirit, arvot ja joskus jopa asuinpaikkansa. Joillekin rikoksista luopuminen tarkoittaa taloudellisen tilanteen heikentymistä, ja sosiaalisesta statuksesta luopumista. Kun on aiemmin saanut päihteistä turvaa ja löytänyt niistä lääkkeen tunteisiin, on tyhjyyden tunne valtava, kun niistä luopuu. Päihdemaailma on kuin toinen todellisuus yhteiskunnan sisällä, ja uuden opettelu on yksinäistä ja pelottavaa.

Keijo-koulutus avasi itselleni oven uudenlaisen identiteetin luomiseen ja käyttöönottamiseen sekä työllistymiseen.

Yhden Keijon tarina

Kun aloitin Keijo-koulutuksen, oli minulla takanani hädin tuskin vuoden verran päihteettömyyttä. Olin päihteettömänä keskittynyt vain pysymään raittiina, ja alkuun se olikin minulle kokopäivätyötä. Takanani oli kolme vuosikymmentä laittomien päihteiden käyttöä sekä rikollista elämää. Vankilat tulivat käyttövuosinani hyvin tutuiksi, ja työtä en koskaan elämässäni ollut tehnyt, lukuun ottamatta pätkää valvotussa koevapaudessa. Ajatukseni työelämästä tai kyvyistäni ihmisenä oli vääristyneet kokemusteni takia. Koulutuksen aikana kuitenkin aloin käsittämään, että vuodet kentällä, päihdemaailmassa ja

En ollut ikinä elämässäni käyttänyt tietokonetta.

vankilassa voisi kääntää voimavaraksi. Ymmärsin, että kokemuksiani olisi mahdollista valjastaa auttamaan kaltaisiani henkilöitä irrottautumaan, tai kehittämään palveluita, joilla päihteiden käyttäjiä voisi auttaa ja kannustaa kuntoutumaan.

Vaikka olin tehnyt paljon töitä raitistuttuani uuden identiteetin rakentamiseksi, kannoin niskassani monia narratiivejä kyvyistäni ja yhteiskunnasta. Luulin, että kertomalla tarinaani ja paljastamalla taustani ovia suljettaisiin. Luulin, että kokisin ennakkoluuloja ja epäluottamusta. Hyvin pian alettuani puhumaan taustoistani sain huomata, että minut otettiin vastaan ihmisenä. Koskaan en ole kokenut syrjintää taustojeni takia. Peruskoulusta oli jäänyt minulle luulo siitä, etten kykenisi opiskelemaan, ettei ymmärrykseni ja keskittymiskykyni riittäisi sellaiseen. Ensimmäisiä opeteltavia asioita koulutuksessa minulle oli tietokoneen käyttö. En ollut ikinä elämässäni käyttänyt tietokonetta, ja koin myös pelkoa ja häpeää digisyrjäytyneisyydestäni. En kuitenkaan ollut koulutusryhmämme ainoa digitaidoton, ja se helpotti tilanteen hyväksymistä. Koulutuksen aikana kirjoitimme ensimmäisen ammattikorkeakoulutasoisen raportin, josta saimme asiaankuuluvat, ja kaikille ensimmäiset avoimen ammattikorkeakoulun opintopisteet.

Vertaisuus on eräs iso voimavara koulutuksessa. Ihmisistä, jotka koulutuksen käyvät, tulee myös usein varsin läheisiä toisilleen. Puhumme Keijo-perheestä.

Keijo-perhe

Edelleen pidämme yhteyttä koulutuksessa aiemmin olleiden kanssa. Työelämässä minun ryhmästäni on suurin osa, loput opiskelevat. Itse olen tehnyt töitä sosiaalialalla valmistumisestani lähtien, ja viime syksynä sain olla mukana kouluttamassa Keijoja yhdessä Janika Lindströmin sekä Anu Hagmanin kanssa. Tammikuussa aloitin rikosseuraamusalan sosionomiopinnot. Haluan lisätä osaamistani koulutuksella. Uskon, että yhdistämällä kokemukseni ja ammatillisen tutkinnon, voin olla hyödyksi yhteiskunnalle sekä yksilöille. Edelleen minua ajaa eteenpäin halu auttaa kaltaisiani, mutta myös halu hyvittää aiempia tekojani yhteiskunnalle.

TEKSTI:

VIOLA KAUKORANTA KUVAT: JOONAS FAGERHOLM

Kuntouttava työtoiminta Stopissa

Tumma pilvi tarjosi hopeareunuksensa, kun olin Stopin pitkäaikaisena kävijänä saanut toipumiseni sellaiseen pisteeseen, että olin kykenevä suunnittelemaan kuntoutumista myös ammatillisessa mielessä. Yhteistyössä Stopin, hoitavan tahoni ja TE-toimiston kanssa laadimme suunnitelman, joka palauttaisi työkykyäni hitaasti, mutta varmasti, viemättä liikaa voimiani muilta elämän osa-alueilta.

Ensimmäisinä parina vuotena, Stopin kävijänä, en kyennyt tekemään edes pieniä vapaaehtoistehtäviä ilman voimakkaita ahdistus- ja uupumisoireita. Kakun koristelu päättyi vapinakohtaukseen ja uuden työntekijän haastatteluun osallistuminen aiheutti suoranaisen paniikin. Ehdin jo totuttautua ajatukseen, etten enää koskaan tekisi töitä.

Vuodet kuitenkin vierivät ja tulin harrastusteni varjolla tehneeksi yhtä ja toista Stopissa, kuin vahingossa. Tuli tapahtumia, joissa esiinnyin muiden mukana, tuli tanssivideohaaste, jonka tanssin askeleet opetin toisille, kirjoittelin runoja ja päädyin kaikenlaisiin yhteistyöjuttuihin. Ja sitten oli paljon sitä sellaista pelleilyä ja hömppää, mikä palautti vähä vähältä kadonnutta elämäniloani ja tunnetta, että mulla on joku paikka tässä maailmassa. Nauru tuli elämääni.

Sitten alkoi tulla niitä muitakin juttuja. Minut otettiin mukaan laitoskäynneille kertomaan kokemustani. Tajusin, että kaikki ei välttämättä ollutkaan mennyt hukkaan. Olin tehnyt työtä tunne-elämäni eheyttämiseksi ja pystyin nyt kertomaan kokemustani toisille ja olemaan ehkä hyödyksikin. Sain olla oma itseni ja jo se saattoi auttaa toista, joka kävi läpi vaikeita hetkiä elämässään.

Alkuaikoinani Stopissa en voinut kuin hämmästellä, miten ihmiset uskalsivat puhua ison porukan edessä yhteisön talontunneilla, syntymäpäivillä yms. En todella olisi uskonut, että joku päivä pidän toisille onnittelupuheita, kerron mielipiteitäni tai laulaisinkin taas julkisesti.

Olisiko ollut syksy 2021, kun otin puheeksi, jos voisin aloittaa kuntouttavan työtoiminnan Stopissa ja niinkin pienillä tunneilla, kuin 4h/1pv viikossa. Tämä oli määrä, mitä ihan

Ensimmäinen vuosi meni muuttuviin tilanteisiin sopeutuessa.

alkuun minulle suositeltiin, että voisin ihan varovasti kokeilla, mihin pystyn. Ensimmäinen päivä tuntuikin raskaalta. Lepäsin sen perjantain jälkeen koko viikonlopun kotonani. Seuraavalla viikolla en enää ollutkaan niin poikki Stoppihommien jälkeen.

Parin kuukauden kohdalla lisättiin yksi päivä lisää viikkoon, mutta kapuloita rattaisiin toi kuolemantapaus perheessä ja talvella jälleen paheneva koronavirus-tilanne. Ensimmäinen vuosi meni muuttuviin tilanteisiin sopeutuessa, mutta syksyllä 2022 lisäsin jälleen yhden työpäivän ja aloin tehdä viisituntista kuntouttavaa työpäivää kerralla.

Aika on kulunut siivillä. Harjoittelijoita on toivotettu tervetulleiksi ja hyvästelty lukuisia, on ollut vaikka mitä juhlia ja Stopin jamien keikkoja. Tapasin juuri kolmannen jamien ohjaajan, joka on tullut stoppilaisuuteni aikana taloon. Olen osallistunut useisiin työnohjauksiin - tänään viimeiseeni Stopin kuntouttavassa työtoiminnassa. Ohjauksessa mietin, että olen ollut niin kauan Stopissa, että on jo hankalaa nähdä näin lähelle. Ilman pysähtymistä asioiden äärelle, en huomaisi, miten paljon on kaikenlaista tapahtunut sekä itsessäni, että Stopissa.

En vielä tiedä, mitä työtä tulen tekemään jatkossa, mutta tiedän, että olen eheämpi joka tavalla, kuin Stoppiin loppuun palaneena tullessani 2017. 87-vuotias kävijämme sanoi syntymäpäivilläni puheessaan, että hän näkee, että olen sellainen tyyppi, joka tulee aina pärjäämään. Olen alkanut uskoa niin itsekin. Ja jos välillä en niin uskoisikaan, mulla on Stoppi, mihin voin mennä ja missä riitän omana itsenäni.

TEKSTI: ASEMAN LAPSET RIKOSERITYINEN

RONJA TURKKA, ILKKA PIIRAINEN, TOMAS LUOTO

KUVAT: ASEMAN LAPSET KUVAPANKKI

Pahaa jarruttamassa

Nuorten kasvava pahoinpitely- ja ryöstörikollisuus on herättänyt runsaasti yhteiskunnallista keskustelua viime vuosina. Toimivia keinoja tilanteeseen puuttumiseksi on etsitty kuumeisesti. Aseman Lasten rikoserityinen tiimi tekee päivittäin töitä näiden nuorten parissa, joiden tilanteeseen perinteiset palvelut eivät ole toistuvista yrityksistä huolimatta onnistuneet vaikuttamaan.

Aseman Lasten rikoserityisen työn tiimi koostuu 11 työntekijästä, jotka kohtaavat pääkaupunkiseudulla 13-21 -vuotiaita vakavassa rikos- ja päihdekierteessä olevia nuoria. Useimmiten nuoret ohjautuvat toiminnan piiriin poliisin ja lastensuojelun ohjaamina.

Toimintaan tultaessa nuorille on ehtinyt kasautua monenlaisia haasteita, joten valmiita ratkaisuja tilanteiden selvittämiseksi ei ole.

Työssään tiimi kohtaa erittäin kompleksisia tilanteita ja asioiden ja elämäntilanteiden keskeneräisyyttä on opittava sietämään. Tilanteet ovatkin usein sellaisia, että nopeiden ratkaisujen sijaan työskentelyssä koetetaan jarruttaa pahaa ja näin ikään kuin ostaa nuorelle aikaa ja voimavaroja, jotta tilanteen todellinen muuttaminen olisi vielä joskus mahdollista. Joskus työskentely on useamman vuoden kestävää rinnalla kulkemista ja toisinaan lyhytkestoisempaa täsmätyöskentelyä. Kaikissa näissä luottamuksellinen vuorovaikutussuhde ja sen ylläpitäminen on keskeistä. Tiimi onkin havainnut, että usein

Tiimissä työskentelee myös useampi kokemusasiantuntija ja työntekijä, jolla on omakohtaista kokemusta rikoksista ja päihteistä.

tämä jo itsessään jarruttaa tilanteen kehittymistä pahemmaksi. Alkuun syödään paljon. Osa meidän nuorista on vähän hankalasti tavoitettavia ja herkullinen ruoka on toimiva keino houkutella nuori paikalle. Syömisen lisäksi perinteiset keinot, biljardi ja keilaus, toimivat lähestulkoon aina. Nuorilla on ollut kovia kokemuksia, mikä tarkoittaa usein sitä, että luottamus aikuisiin on mennyt. Tiimillä on aikaa rakentaa luottamusta ja se on työn tärkein vaihe. Luottamuksen kasvamisen myötä päästään käymään tarpeellisia keskusteluja ja saadaan mahdollisuus tehdä töitä nuoren tilanteen hyväksi.

Tiimissä työskentelee myös useampi kokemusasiantuntija ja työntekijä, jolla on omakohtaista kokemusta rikoksista ja päihteistä.

”Parhaat päihdekeskustelut nuorten kanssa oon käyny hyödyntäen omaa kokemustani, esimerkiksi kertomalla miten joku päihde on itseeni vaikuttanut ja millaisia kokemuksia mulla on erilaisista hoidoista. On erilaista pohtia, vaikka hoitoon hakeutumista omista kokemuksista puhumalla, eikä vaan esittelemällä eri toimintoja ja teorioita.”

Tiimi pyrkii olemaan mahdollisimman hyvin nuorten tavoitettavissa. Työn aikataulut rakentuvat paljolti nuorten tarpeiden mukaan ja töitä on usein myös iltaisin ja viikonloppuisin. Tiimin roolin vahvuus onkin, että tiimi kykenee joustamaan paremmin kuin muut nuoren ympärillä olevat työntekijät. Tiimi on esimerkiksi vienyt nuorta hätämajoitukseen viikonloppuyönä, siivonnut rikkinäisiä huonekaluja nuoren kodissa tappeluun päättyneen illan jäljiltä, sekä pimpotellut oven takana herättämässä nuorta tärkeään palaveriin. Välillä nuoret päätyvät hatkaamaan – eli poistuvat luvatta lastensuojeluyksiköstä. Tällöin lain mukaan tulisi ilmoittaa poliisille, jos nuori tavoitetaan. Järjestötoimijana tiimi pystyy kuitenkin toimimaan harmaalla alueella ja voi tavata nuorta ilmoittamatta eteenpäin.

Tapaamisilla voidaan arvioida nuoren kuntoa, motivoida häntä palaamaan tai välittää esimerkiksi sosiaalityöntekijän viestiä ja tuoda nuoren omaa ääntä ja näkemystä tilanteesta kuuluviin.

Monille kohderyhmän nuorille tuottaa haasteita asiointi virastoaikoina. Monien hyvien

palveluiden hyödyntäminen muuttuu vaikeaksi, jos edellytyksenä on tiettyyn aikaan tietyssä paikassa oleminen. Muutoksen aikaansaaminen vaatii nuorelta omaa motivaatiota ja siksi työtä pitää pystyä tekemään silloin kun sitä löytyy. Työssä korostuu oikeiden hetkien tunnistaminen ja tilaisuuksiin tarttuminen.

Aikuisilla on tapana vaatia nuorilta isoja ja nopeita muutoksia. Toiveena tämä on ymmärrettävä, sillä nuorten toiminta on usein heille itselleen ja muille haitallista. Jos isoa muutosta lähdetään tekemään ilman nuoren omaa motivaatiota, ovat tulokset usein melko lyhytkestoisia. Siksi tiimi lähestyy tilanteita useimmiten haittoja vähentävästä näkökulmasta. Pieniä edistysaskeleita voivat olla esimerkiksi, että nuorella on joukkoliikenteeseen matkalippu, koti missä asua ja ruokaa mitä syödä. Tavoitteena on, että nuoret saavat opiskelu- ja työharjoittelupaikkoja, rikokset lievenevät, ja että päihteet eivät vaikuta enää yhtä tuhoavasti nuoren arkeen. Näiden muutosten avulla nuori voi kokea onnistumisen tunnetta ja saada lisää motivaatiota. Usein taustalla on jo niin paljon kokemuksia epäonnistumisista, että niiden määrän kasvaminen estää edes yrittämästä enää. Pienet muutokset ja onnistumiset kasvattavat uskoa ja motivaatiota myös isompaan muutokseen. Asiat, mihin lähdetään hakemaan muutosta nousevat nuorten omista toiveista ja ne eivät aina ole samoja, kuin mitkä aikuiset valitsevat. Kun työskentely on

monen nuoren kanssa pitkäkestoista, jopa vuosia kestävää, silloin tavoitteita pystytään asettamaan pitkälle aikavälille. Tavoitteita voi olla esimerkiksi valmistuminen opinnoista tai itsenäistymistaitojen opettelu ja vahvistuminen. Työ liittyy joskus myös nuorten yhdyskuntaseuraamuksiin kuten esimerkiksi ehdolliseen vankeustuomioon yhdyskuntapalveluun tai nuorisorangaistukseen. Tällöin tapaamiset sisältyvät yhdyskuntaseuraamukseen ja työskentelyä määrittävät sen ehdot ja tavoitteet.

Nuoret tekevät rikoksia ryhmässä ja usein myös hyvin impulsiivisesti. Nuori saattaa tehdä hyviä oivalluksia käytöksestään ja päättää muuttaa omaa toimintaansa, kun jutellaan kahden kesken. Kun kaverit ovat taas paikalla tämä kaikki helposti unohtuu.

Siksi muutoksen kannalta kriittistä on tehdä töitä myös nuoren ystäväpiirin kanssa. Yhteiskunnallisesti järjestelmämme on polvillaan nuorisorikollisuuden edessä, koska lähestulkoon kukaan viranomaisista ei pysty tekemään toimenpiteitä, jotka kohdistuisivat ryhmiin, vaan kaikki tehdään aina vain yksilön kanssa. Aseman Lasten tiimi näkee, että nuorisorikollisuus ei yksilötyöllä ratkea.

Kohdatuilla nuorilla on usein monia ammattilaisia jo valmiiksi ympärillään. Kuitenkin monista syistä johtuen nämä aikuiset ja palvelut eivät kommunikoi keskenään riittävästi. Usein iso osa tiimin työtä on tutustua nuoren kanssa työskenteleviin ammattilaisiin, perheisiin, ystäviin ja muihin heidän elämänsä kannalta tärkeisiin ihmisiin. Keskusteluiden myötä yhteinen ymmärrys kasvaa. Tällöin

Yksi voi ajatella ongelmien johtuvan välinpitämättömyydestä, toisen mielestä oppimisvaikeuksista ja kolmannen mielestä huonosta kaveriporukasta.

olemassa olevat ihmiset ja resurssit tulevat paremmin hyödynnetyiksi nuoren hyvinvoinnin parantamiseksi.

Usein on tilanteita, joissa vanhemmilla, nuorella, sosiaalityöllä ja koululla on kaikilla erilainen näkemys siitä mistä ongelmat johtuvat.

Yksi voi ajatella ongelmien johtuvan välinpitämättömyydestä, toisen mielestä oppimisvaikeuksista ja kolmannen mielestä huonosta kaveriporukasta. Sitten samaan aikaan eri suunnista aletaan puuttua tilanteeseen ja lopputulos on sillisalaatti erilaisia ohjeita, kokeiluja ja toimenpiteitä. Sitten ihmetellään miksi nuoren tilanne ei parane. Näissä tilanteissa tiimi yrittää saada asianosaiset vetämään yhtä köyttä.

”Kaiken hajottavan toiminnan takaa löytyy aina jokin tarve, jota ei-toivotulla toiminnalla koetetaan täyttää. Näitä tarpeita koetamme nuoren kanssa tunnistaa ja lähteä miettimään parempia tapoja täyttää näitä tarpeita. Välillä tarve voi olla kaipuu tulla arvostetuksi, halu tuntea olonsa turvalliseksi tai kokemus yhteisöön kuulumisesta. Itse en ole työssäni kohdannut nuoria, jotka tekisivät rikoksia siksi, että olisivat vain pahoja ihmisiä.”

TEKSTI JA KUVAT: JOONAS FAGERHOLM

Kahdessa maailmassa

Aloitan puheenvuoroni sanoilla: ”Mä olen virkamies ja samaan aikaan mä olen ihminen.” Minut on pyydetty kertomaan ”Unelmastani toimivasta palvelujärjestelmästä”. Kuulijoiden katseet tarkentuvat ja Stopin keittiössä voi tuntea ilmassa pomppivat kysymykset. Nyt alkaa työurani paras päivä.

Olen käynyt Stop Huumeille ry:llä kerran aiemmin. Käynnistä jäi mieleen mieletön tunnelma, jota jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Miksi ulkopuolinen muuttuu hetkessä tutuksi ja saa hyväksynnän, lämmön ja perheeseen kuulumisen tunteen? Olen hypännyt jo edellisenä päivänä junaan tullakseni tänne. Minut otetaan vastaan hymyillä, muutamat muistavat minun käyneen täällä aiemmin. Hämmentää, ettei katseissa ole epäilystä tai luotaantyöntävyyttä.

Pääsen mukaan jo alkaneeseen kuulumiskierrokseen. Tuntuu kuin istuisin omalla paikallani, esittelen itseni ja saan porukan nauramaan. Tänään toteutuu minun ammatillinen unelmani. Täällä järjestetään KeTyFa-päivä. Samaan tilaan on kutsuttu työllisyydenhoidon, Kelan, päihde- ja sosiaalipalvelujen työntekijöitä sekä koulutettuja Fattaluuta-vertaispalveluohjaajia ja maailman upeimpia ihmisiä, joita kutsutaan asiakkaiksi. Fattaluuta-koordinaattori Sanni Husari-Kunttu ohjeistaa mitä tänään tapahtuu. Kaikki lähtevät tehtäviinsä ihailtavalla asenteella. Mielessäni käy ajatus, että entä jos työpaikoilla ja virastoissakin olisi tällainen tunnelma.

KeTyFa 2024 -yhteiskehittämistapahtuma alkaa yhteisellä ruokailulla. Stopin tilat ovat täynnä puheensorinaa, upean ruokatarjonnan ihmettelyä ja tutustumista. Avauspuheenvuoroni jälkeen Sanni jakaa osallistujat pienryhmiin. Tarkoituksena on miettiä ”Matkalla unelmaan” - Mitä unelmia ja kauhukuvia meillä on palvelujärjestelmästä ja mitä pitää tapahtua, jotta unelmat käyvät toteen. Lähden kiertelemään ryhmissä, teen muistiinpanoja. Olen luvannut välittää tästä päivästä koosteen palvelujärjestelmän kehittäjille ja päätöksentekijöille. Ihmisten motivaatio ja paneutuminen aiheen käsittelyyn liikuttaa minua. Fläppipapereille syntyy konkreettisia havaintoja, kokemuksia ja kehitysehdotuksia.

Mielessäni käy, että olisivatpa nämä ihmiset mukana esimiestyössä ja päätöksenteossa. Yhdessä syntyy oivalluksia ja pitkälle jalostuneita parannusehdotuksia, jotka pystyisi

kirjoittamaan suoraan sisään palvelujärjestelmämme toimintaohjeisiin. ”Tärkeintähän on se, että asiakas tulee kuulluksi, häneen luotetaan, mutta samalla neuvotaan niin selkeästi, ettei joudu palaamaan uudelleen ja uudelleen.”

Fläpeille on noussut huolia resurssien puutteesta, työntekijöiden kiireestä ja vaikeasti ymmärrettävästä kielestä. Toivotaan yhtä luukkua, jossa viranomaiset voisivat keskustella keskenään, jolloin asiakkaiden pompottaminen vähenisi. Samaan aikaan on kuvattu hyvää kohtaamista, luottamusta, työntekijöitä ja Fattaluuta-vertaisohjaajia, jotka ovat palveluohjauksellisella työotteella saaneet monet vaikeat tilanteet selviämään. Kuuntelen pää pyörällä tätä kaikkea: ”Miksi nämä asiat eivät jo toteudu yhteiskunnassamme?”

Näiden asioiden pitäisi olla jo toimivaa arkea. Toivoa minuun luo näiden ihmisten asenne, täällä nähdään asioiden olevan mahdollista korjaantua. Innostus, toisten kunnioitus ja toivo kumpuavat ryhmien puheenvuoroista. Kahvien jälkeen jatkamme työskentelyä uusissa pienryhmissä. Nyt aiheena on asiakasymmärrysfoorumi. Jokainen soluni virittyy kuulemaan ja tallentamaan asiakkaiden viestejä. Taas ryhmissä minut hämmentää syvä ja laaja asiantuntemus, positiivinen ote kehittämiseen ja siihen miten konkreettisia ideoita ihmiset saavat fläppipapereille.

Ryhmiä kuunnellessa minun on mahdoton erottaa kuka edustaa viranomaista ja kuka ihmistä, koska kaikkien puheet kulkevat samaa uomaa. ”Hyviin kohtaamisiin tarvitaan aikaa kasvokkain, ihmisissä pitäisi nähdä niiden vahvuuksia ja palvelujen pitäisi vastata yksilöllisesti ihmisten tarpeisiin.”

Päivä päättyy kiitoksiin, toisten kannustamiseen, tyytyväisyyden ja helpotuksen tunteisiin. Tavataan taas uudestaan! Lähden ulos, aurinko paistaa suoraan minuun. Repussani on Fattaluuta-kahvikuppi ja maailma tuntuu oikeasti paremmalta paikalta.

Kiitos kaikille KeTyFa 2024-päivään osallistuneille! Erityiskiitos Sanni, Mikki, Nana, Jussi, Mirva, Fattaluudat ja kaikki Stoppilaiset!

Kirjoittaja Miia Juntunen on sosionomi YAMK, palveluohjauksen asiantuntija ja ihminen. Materiaalia KeTyFa-päivästä tulee puhuttuna ja kirjallisena mm. https://open.spotify.com/ show/5vqG8NZlLyJxg12v3QTUc9, https:// www.palveluohjaus.fi/ TEKSTI:

TEKSTI:

MESSMER-KOSKINEN

MYTTY

KUVAT: JOONAS FAGERHOLM

20 vuotta ja sikana lisää

Stopista on tullut minulle toinen koti ja stoppilaisista perheeni.

Muistan kuin eilisen päivän sen sunnuntain maaliskuussa 2004, kun puhelimeni soi ja toisessa päässä oli karheaääninen mieshenkilö, joka esitteli itsensä Stop Huumeille ry:n toiminnanjohtajaksi. Hän halusi kutsua minut työhaastatteluun. Opiskelin niihin aikoihin valokuvaajan ammattitutkintoa, ja olin muutamaa päivää aiemmin selannut puolihuolimattomasti MOL:n sivuja ja laittanut hakemuksen yhdistykseen, johon haettiin henkilöä tekemään laskutusta yhtenä päivänä viikossa. Ihmettelin puhelun ajankohtaa, ja vielä enemmän ihmettelin, kun työhaastattelun osoitteeksi annettiin kerrostaloon viittaava osoite. Päätin kääntyä välittömästi kynnykseltä pois mikäli tilanne olisi vähääkään epäilyttävä.

Työhaastatteluun saapuessani en millään meinannut löytää perille. Lopulta kuitenkin löysin oikean oven, ja astuin varovasti sisään. Sisällä minua odotti viihtyisästi kalustettu nuorisotalotyyppinen tila, jossa ensimmäisenä oli vastassa bilispöytä ja iloisesti tervehtiviä ihmisiä. Työhaastattelun piti parivaljakko, josta toinen oli minulle soittanut toiminnanjohtaja Johan, silloin etunimeltään Seppo, Loikas ja toinen Stopissa harjoittelussa ollut Julieta. Löin rohkeasti kortit pöytään. Kerroin mitä osaan ja mitä olen aiemmin tehnyt, että yhden päivän työaika sopisi mainiosti koska valokuvauskoulua oli neljänä päivänä viikossa ja että olen raskauden alkuvaiheessa, ja että minun puolestani voisimme solmia määräaikaisen työsopimuksen äitiyslomani alkamispäivään saakka, jotta äitiyslomastani ei olisi yhdistykselle kuluja. Työ yhdistyksessä olisi kesätyö, jonka jälkeen suuntaisin kohti valokuvaajan uraa.

Sain paikan. Aloitin tekemällä perjantaisin yhdistyksen varainhankinnan laskutusta. En tiedä miten siinä niin kävi, mutta syksyyn mennessä huomasin kirjoittavani lisäksi

yhdistyksen rahoitushakemusta ja erilaisia mainoksia ja tekstejä. Talossa oli yksi ainoa tietokone ja tulostin, eikä niihin saanut koskea kukaan silloin kun en ollut talossa, koska ne menivät usein solmuun ja jumiin, eivätkä muut osanneet niitä korjata. Äitiyslomani alku läheni, ja aloimme etsiä minulle seuraajaa tekemään laskutusta. Äitiyslomani alkaessa en suinkaan lopettanut Stopissa, vaan olimme sopineet että palaan töihin, mutta tiedottajana. Kokonaiset 6 viikkoa maltoin äitiyslomailla, sen jälkeen jatkoin töitäni uudella tittelillä tuntitöinä. Näpytin tekstejä ja hakemuksia imetyshormonien voimalla öisin lapsen nukkuessa, ja kerran viikossa kävin ipana kainalossa toimistolla.

Seuraavana keväänä minua jännitti. Olin taas raskaana, ja minun olisi uskallettava kertoa tämä ilouutinen töissä. Voin todella pahoin ja kävin vaivihkaa oksentamassa vessassa. Turhaan kuitenkin jännitin. Uutinen otettiin ilolla vastaan vaikka se tietäisikin taas järjestelyjä tehtävieni suhteen. Kahden vaippaikäisen kanssa pidinkin sitten jo koko äitiysloman ja tehtäviäni hoiti sen aikaa sijainen.

Yhdistyksen toiminta laajeni ja kasvoi. Saimme läpi ensimmäisen hankkeen rahoitushakemuksen, ja Vapaapäivä-toiminta käynnistettiin olohuonetoiminnan rinnalle. Itse sain keskittyä osaamisalueisiini ja asiakastyöhön palkattiin toiminnanjohtajan rinnalle uusia työntekijöitä, ensimmäisten joukossa nykyinen toiminnanjohtaja Mirva Suutarinen, joka työt aloittaessaan tomerasti ilmoitti: “Minä en sitten muuten käytä sähköpostia”. Tarve vastaavanlaiseen toimintaan tunnistettiin myös muualla, ja parhaimmillaan Stopilla oli toimipisteet Helsingin lisäksi myös Lahdessa, Kotkassa, Seinäjoella ja Porvoossa. Uusina kehittämishankkeina käynnistyi mm. Lahdesta käsin kehitelty HomeSweetHome -projekti. Reissasimme eri toimipisteissä paljon, ja sain tutustua ihaniin ihmisiin eri puolelta Suomea. Sain vaikuttaa paitsi työtehtäviini myös työtuntieni määrään niin, että meidän oli mahdollista lasteni isän kanssa vuorottelemalla hoitaa lapsia kotona useampi vuosi, ennen kuin lapset aloittivat päiväkodin.

Joidenkin vuosien kuluttua rahoittajan linjaukset muuttuivat ja hankerahoituksella pyörineet toimipisteet muissa kaupungeissa jouduttiin ajamaan alas hankekauden päättyessä. Kotkassa ja Seinäjoella toimintaa pyöritettiin vielä muutaman vuoden vapaaehtoisten voimin. Helsingissä sen sijaan pääsimme käynnistämään uutta hanketta nimeltä Fattaluuta. Fattaluuta oli alunperin

osa kolmen järjestön yhteishanketta, mutta eriytettiin myöhemmin omaksi hankkeekseen. Tätä seurasi Radalta Himaan -toiminnan käynnistäminen. Saimme ensimmäiset Paikka auki -rahoitukset osatyökykyisten työllistämiseen ja pääsimme palkkaamaan riveihimme uusia työntekijöitä suoraan harjoittelijoistamme.

Vuonna 2020 iski korona. Vaikka siitä oli uutisoitu, tuli koko sulku silti ihan puskista. En ollut mitenkään sisäistänyt sitä, että kaikki paikat oikeasti suljettaisiin. Muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen lyötiin pystyyn Virtuaali-Stoppi facebookiin. Työntekijöille hommattiin kuulokkeita ja muita etätyöskentelyyn tarvittavia välineitä, ja jokainen pikaperehdytettiin käyttämään Meetiä ja Virtuaali-Stoppia. Päät sauhuten mietimme ja kehittelimme virtuaalisia vaihtoehtoja toiminnallemme, ja eri sulkuvaiheiden aikana järjestettiinkin virtuaalisia aamukahveja, visailuja ja kisailuja, live-lähetyksiä ja mahdollisuuksien mukaan myös ulkoilua pienryhmissä. Kävijöille jaettiin joululounaan korvaavia lahjapusseja. Korona-vuosista selvittiin, ja lopulta päästiin avaamaan ovet ja viettämään pari vuotta lykkääntyneet tasavuosisynttärit eli legendaariset 22-vuotisbileet.

Pikakelauksella tähän päivään. Nyt on vuosi 2024. Olen saanut työskennellä useiden upeiden hallinnon assistenttien ja muiden kollegoiden kanssa. Viimeisimpänä assistenttina on työskennellyt tuolloin 20 vuotta sitten mahassani ollut tyttäreni. Uusimpana hankkeista pyörii toista vuotta StoppiOppi.

Tullessani tähän taloon palkallisia työntekijöitä oli lisäkseni ainoastaan toiminnanjohtaja. Nyt meitä on 15. Parinkymmenentuhannen rahoitus on kasvanut yli puoleen miljoonaan. Ja kesätyöni on vähän venähtänyt. Aloittaessani olin 26-vuotias. Ihan kakara siis. Näihin vuosiin on mahtunut jos jonkinlaista ylä- ja alamäkeä. Kasvoin lasteni myötä äitiyteen ja aikuisuuteen. Tittelini on vaihtunut tiedottajasta järjestösihteeriksi ja nykyään nimikkeeni on hallintojohtaja. Matkaan mahtuu myös avioero lasteni isästä ja toisen aviomieheni kuolema. Mutta yksi on ja pysyy. Stopista on tullut minulle toinen koti ja stoppilaisista perheeni. Stopissa olen saanut kasvaa ja kehittyä sekä ihmisenä että ammatillisesti, minut on hyväksytty sellaisena kuin olen hyvinä ja huonoina päivinä, olen saanut elämääni sekä upeita ihmisiä että unohtumattomia kokemuksia. Sain työpaikan lisäksi elämääni yhteisön, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Ja päivääkään en vaihtaisi pois <3

Yhteisö muutoksen tukena

Tukikohta ry:n Jälkipolku-avokuntoutusohjelma

tukee päihderiippuvuudesta irrottautumista

Jälkipolku-kuntoutus tarjoaa monipuolista tukea päihteettömyyteen pyrkiville. Kuntoutuksessa keskitytään päihderiippuvuuden tunnistamiseen, päihteettömyyden ylläpitämiseen ja kokonaisvaltaiseen toipumiseen. Tärkeä osa kuntoutusta on tiivis yhteisö, joka tukee elämäntavan muutosta.

Jälkipolku-kuntoutus kestää kuusi kuukautta ja kuntoutuspäiviä on neljä päivää viikossa, maanantaista torstaihin. Kahtena päivänä on keskusteluryhmiä, joissa keskitytään sosiaaliseen kuntoutukseen sekä terapeuttiseen työskentelyyn. Ryhmissä syvennytään riippuvuuden tunnistamiseen, päihteettömyyden ylläpitämiseen ja

toipumiseen, mutta yhtä lailla tarkastellaan elämää ja ihmistä monista muistakin näkökulmista. Tarkasteltavia aiheita ovat myös arjen hallinta, sosiaaliset suhteet, päivittäiset rutiinit, ruokailutottumukset, itsetunnon vahvistaminen, tunnetaitojen parantaminen, rajojen asettaminen sekä ajattelumallien uudistaminen.

– Kuntoutuksessa rohkaisemme tekemään muutoksia, jotka edistävät päihteettömyyttä ja toipumista. Keskitymme erityisesti sellaisiin asioihin, jotka ihminen itse tunnistaa ristiriitaisiksi tai sellaisiksi, jotka pitävät kiinni hänet entisessä elämäntavassa, Jälkipolun hoitovastaava Jonna Siivikko avaa.

Keskusteluryhmien lisäksi Jälkipolussa on kahtena päivänä toiminnallista kuntoutusta, eli erilaista yhteistä toimintaa liikkuen ja mu-

seoissa käyden. Toiminnallinen puoli kuntoutuksessa tuo mukanaan vaihtelua ja keveyttä ohjelmaan. Ihmiset pääsevät kokeilemaan uusia juttuja ja saamaan merkityksellisiä onnistumisen kokemuksia. Toiminnallisuus vahvistaa ryhmähenkeä ja osa osallistujista innostuu jatkamaan yhdessä kokeiltuja juttuja myös Jälkipolun ulkopuolella.

– Erityisen iloinen olen siitä, miten jälkipolkulaiset toimivat yhdessä ja muodostavat tiiviin yhteisön. Toisia autetaan aktiivisesti hankalissa asioissa. Toipumisessa näen muutenkin olennaisena sen, että rohkaistutaan luomaan yhteyksiä muiden kanssa. Tämä toimii vastavoimana riippuvuudesta johtuvalle eristäytymiselle ja yksinäisyydelle. Muiden kanssa oleminen on terapeuttista ja mahdollistaa jokaiselle tilaisuuden tulla nähdyksi omana itsenään, Jonna korostaa.

Yhteisön merkitys on suuri niin kuntoutuksen aikana kuin sen jälkeenkin

Viime vuosina Jälkipolussa on vahvistettu yhteisön merkitystä. Kuntoutuksessa harjoitellaan tietoisesti toisin toimimista, vastuun ottamista, omien mielipiteiden esiin tuomista, tunteiden ilmaisua ja avun pyytämistä. Palautetta muutoksesta ja muutostarpeista saadaan suoraan yhteisöltä, mikä on vaikuttavaa ja tukee elämänmuutoksessa.

– Kuntoutusten jälkeen monilla on vielä paljon epävarmuutta tulevasta ja tukeakin tarvitaan vielä monessa asiassa. Kuntoutuksen loppuvaiheessa rakennetaan tulevaisuuden kannalta tärkeitä rakenteita arkeen. Toiset suuntaavat katseensa työllistymiseen, toiset syventävät päihteetöntä arkea ja toipumista. On tärkeää, että jokainen löytää yhteisön, johon kokee kuuluvansa ja joka tukee myös kuntoutuksen jälkeen. Muutos jatkuu vielä pitkään kuntoutuksen päätyttyäkin, Jonna kuvaa.

Tänä vuonna Jälkipolku -kuntoutusohjelma juhlii 20-vuotista taivaltaan.

Parin viimeisen vuoden aikana Jälkipolku on vahvistanut yhteistyötään Stop Huumeille ry:n kanssa.

– Useammalle Jälkipolun käyneelle on löytynyt todella toimiva jatkopolku Stopin toiminnassa joko kävijänä tai työkokeilussa. Yhteistyö Stopin kanssa on ollut mutkatonta ja mukavaa. Siihen ovat kuuluneeet myös erilaiset Stopin järjestämät turnaukset, kuten sähly-, pesäpallo-, jalkapallo- ja keilauskisat, joissa on mitelty eri toimijoiden välisistä mestaruuksista. On mahtavaa kuulua tähän laajaan toipumisyhteisöjen porukkaan, Jonna kertoo.

Jälkipolku on ostopalvelutoimintaa, joten mukaan pääsee oman kunnan tai hyvinvointialueen päihdetyöntekijän ohjaamana. Jälkipolussa tuetaan päihteettömän elämäntavan rakentamista. Jotta se olisi mahdollista, edellytetään päihteettömyyteen sitoutumista sekä halua tehdä muutoksia omassa elämässä ja itsessä.

– On tärkeää pohtia, milloin avokuntoutus on ajankohtainen ja milloin sen aloittaminen on realistista. Kuntoutukseen osallistumisen edellytyksenä on kahden viikon raittius. Aika monet siirtyvät meille laitoskuntoutusjakson jälkeen. Juuri silloin tiiviin tuen saaminen onkin tosi tärkeää, koska silloin aletaan käytännössä tekemään niitä elämänmuutoksia, joista laitoskuntoutuksessa on puhuttu, Jonna painottaa.

Tänä vuonna Jälkipolku-kuntoutusohjelma juhlii 20-vuotista taivaltaan, ja juhlavuoden kunniaksi on suunniteltu monenlaista tapahtumaa vuoden varrelle. Lue lisää Jälkipolku-kuntoutuksesta: https://tukikohta.org/ palvelut/jalkipolku-kuntoutusohjelma/

”Takaisin omiin kenkiin” – Jälkipolun ja Stopin työkokeilun Dream team

Aleksille, 32, Otsolle, 37, ja Juholle, 38 Stopin ripeätempoinen työkokeilu oli luonteva ja jopa kaivattu jatko Tukikohta ry:n Jälkipolun käynnistämällä toipumispolulla.

Aleksi, Otso ja Juho kävivät läpi Tukikohta ry:n toiminnallisen Jälkipolku-kuntoutuksen samassa ryhmässä. Puolen vuoden kuntoutuksen jälkeen miehet siirtyivät Stoppiin työkokeiluun. Juho tuli ensimmäisenä. He ehtivät olla kaksi kuukautta töissä samaan aikaan. Miehet pyörittivät kohtaamispaikan vertaistoimintaa jonkin aikaa lähes omin voimin. Nopeasti he saivat lempinimet Tupu, Hupu ja Lupu. Siirtymä kuntoutuksesta työkokeiluun oli miehistä luonteva.

- Jälkipolun loppuvaiheessa alkoi olla jo kaipaus hyödyllisyydestä. Stopissa pääsi hommiin turvallisessa yhteisössä, jossa kaikilla on tieto omista taustoista, Otso kertoo.

Miehet selvästi jo odottivat töihin pääsyä.

- Stoppi oli luonnollinen siirtymä kuntoutuksen lintukodosta. Pääsi kokeilemaan omia siipiä, Juho komppaa.

Vertaisena toimiminen ja toisten auttaminen on lähellä miesten sydäntä. Vaivaton siirtymä

Olen päässyt ulos kuorestani. Olen löytänyt takaisin omiin kenkiini.

toipumispolulla vahvisti kykyjä omaan osaamiseen. Tärkeää on varmuus jatkuvuudesta.

- Mielenkiinto sosiaalialaa kohtaan on kasvanut. Tällä hetkellä en halua enää töihin raksalle, Aleksi myöntää.

Aloitettuaan työkokeilussa Juho kertoi Stopin toiminnanjohtaja Mirva Suutariselle, että Jälkipolussa olisi pari muutakin ehdokasta työkpkeiluun. Pian Aleksi ja Juho soittivatkin Mirvalle ja hekin pääsivät hommiin.

Mitä hyötyä on siitä, että olette kulkeneet tätä polkua samaa matkaa?

- Jokainen on saanut tutustua kävijöihin ja henkilökuntaan omalla persoonallaan rauhassa omaan tahtiinsa, Juho mainitsee.

- Olemme myös valinneet samoja vertaistukiryhmiä, Aleksi jatkaa.

Avuntarvitsijasta avunantajaksi

Miehillä on tulevaisuudensuunnitelmia. Aleksi on hankkinut Stopin henkilökunnalta suosituksia, koska aikoo hakea kokemusasiantuntijakoulutukseen.

- Keijo-koulutukseen seuraavaksi. Työelämästä ei vielä tietoa, Aleksi kertoo.

Juho palaa Jälkipolkuun, tällä kertaa ohjaajaksi. Hän kertoo, että pääsee suunnittelemaan ryhmätoimintaa ja aikoo hyödyntää omaa kokemustaan ja polkuaan.

- Aion hakeutua Nuoriso- ja yhteisöohjaajan ammattiin. Voin jo työn ohessa suorittaa joitain opintopisteitä, Juho pohtii.

Otso jatkaa vielä Tukikohta ry:n Suunta-kurssilla. Kun kurssi loppuu toukokuussa, hän palaa vielä hetkeksi Stoppiin.

Toipumisen aikana on jo kertynyt aktiivisille herroille onnistumisia. Rohkeus ja uskallus ovat lisääntyneet.

- Stopin bändissä toimiminen on lisännyt itsetuntoa. Ryhmien vetäminen on vahvistanut ajatusta siitä, että pystyy antamaan tukea ja apua, Juho pohtii.

Otso on päässyt hyödyntämään jo ruostumaan päässeitä kykyjään. Oman toipumisstoorin jakaminen Sanaskodissa ja K1- ja K2-avokuntoutuksissa ovat olleet merkityksellisiä tapahtumia.

- Kokin taidot palautuvat pikkuhiljaa, Otso virkkaa.

Aleksi on myös saanut itseluottamusta Stoorin avulla.

- Olen päässyt kuorestani ulos. Olen löytänyt takaisin omiin kenkiini, Aleksi pohtii.

Stop Huumeille ry

Pakkamestarinkatu 2, 00520 Helsinki puh. 044 510 5551 (ark. klo 9-15) info@stophuumeille.fi etunimi.sukunimi@stophuumeille.fi www.stophuumeille.fi facebook.com/stophuumeillery instagram.com/stophuumeillery

Hallinto

Toiminnanjohtaja Mirva Suutarinen

Hallintojohtaja Mytty Messmer-Koskinen

Viestintä asiantuntija Joonas Fagerholm

Vertaistoiminta

Vertaistoiminnan koordinaattori Jussi Pekkinen

Radalta Himaan -suunnittelija Jouni Sorsa

Ohjaaja Nanna Pärnänen Vertaistyöntekijä Nanna Kauppi Bändikerhon ohjaaja Johanna Puuperä

Fattaluuta-toiminta

Koordinaattori Sanni Husari-Kunttu Koulutussuunnittelija Mikko Laukonsuo

Ohjaaja Nana Kilpelä Vertaistyöntekijä Jone Sorsa

StoppiOppi -hanke

Koordinaattori Roosa Ikonen Projektityöntekijä Timo-Veikka Pasanen

Stop Huumeille ry:n kanssa yhteistyössä

Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry, Espoon kaupunki, Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimiala, Helsingin kaupungin päihdepalvelut, Helsingin seurakuntayhtymä, Humana asumispalvelut, Huumetyön vertaistoiminnan yhteistyöverkosto VETY, Kalliolan Klinikka, Kansaneläkelaitos, Keski Uudenmaan hyvinvointialue Keusote, Kriminaalihuollon tukisäätiön Oppiva toiminta, Metropolia ammattikorkeakoulu, Päihdetyön eettinen toimikunta, Stadin ammattiopisto, Stadin Asukastalo Hanna, Siltavalmennuksen Vangin oppimispolku toiminta, STEA, Takuusäätiö, Talous- ja velkaneuvonta, TE-palvelut,Tukikohta ry, Vailla vakinaista asuntoa ry.