Koirapartion matkassa 1/2024

KOIRAPARTION Matkassa

#KOIRAPARTION

KYYDISSÄ

Puuttuva palanen s.22

Hämeenlinnan tulipalo s.25

#TEEMA

Viranomaisyhteistyö Taktisen ensihoidon näkökulmasta s.12

Viranomaisyhteistyötä yli rajojen s.15

4 Pääkirjoitus:

Tervehdys ja hyvää kevättä Koiraväki !

Teema: Viranomaisyhteistyö:

6 Rajat ylittävä yhteistyö

12 Viranomaisyhteistyö Taktisen ensihoidon näkökulmasta

15 Viranomaisyhteistyötä yli rajojen

Historian havinaa:

19 Kirjasarja sodan ajalta

Kalustoesittely:

20 TOMManikin on harjoitussimulaationukke

Koirapartion matkassa:

22 Puuttuva palanen

25 Hämeenlinnan tulipalo

27 Hämeenlinnan palo palokoiranohjaajan ja K9 Medicin silmin

32 Hapokasta menoa

34 Mietteitä piirtämisestä

Julkaisija

KU K9 ry

Poliisikoira

Poliisikoira on erityisesti koulutettu poliisin työkäyttöön.

Poliisikoiria voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin.

Esimerkiksi poliisin voimankäyttötilanteet sekä pelastus- ja etsintätoiminnot.

Poliisikoirayksiköistä käytetään lyhennettä K9

Suomessa poliisikoiranohjaajia on noin 240 ja poliisilla on yhteensä noin 300 koiraa.

Poliisikoirana saksanpaimenkoira ja belgianpaimenkoira malinois ovat yleisimmät Suomessa käytetyt koirarodut.

Muita Suomessa käytettyjä rotuja ovat muun muassa rottweiler, labradorinnoutaja, sileäkarvainen noutaja, englanninspringerspanieli sekä bordercollie. Näitä rotuja on käytetty varsinkin poliisin erikoiskoiratehtäviin.

Poliisikoirat asuvat ohjaajiensa kotona. Poliisikoiran palvelusaika on noin kymmenen vuotta. Eläkeikänsä poliisikoira useimmiten viettää ohjaajansa luona.

Kiitokset

Kiitämme kaikkia koiraryhmää tukeneita tahoja ja ymmärtäväisiä työkavereita.

Päätoimittaja Kustantaja ja laskutus

J.Naskali

KUK9_lehtiaineistot@outlook.com

Printmix

Höyläämötie 11, 00380 Helsinki www.printmix.fi

Taitto Painomäärä vaihde: 010 319 6380

Printmix n.2500 kpl Mika-Matti Trogen

Kannen kuva

Jakelu Rokka - Taromaisen Jepardi Poliisilaitokset, pelastuslaitokset, Ilmoitusmyynti jäsenet, tapahtumat, Suomen Myyntimediat yhteistyökumppanit ja ilmoittajayhtiöt.

Pete Ahokas

Teksti:

Tervehdys ja hyvää kevättä Koiraväki !

”MAAILMA MUUTTUU JA ON TÄRKEÄÄ TIETÄÄ MITEN AMMATTILAISET TOIMIVAT”

Maailma on kovassa paikassa erinäisten tapahtumien johdosta, nykytilanteessa tarvitaan paljon rajoja sekä maanosia ylittäviä suhteita ja ystävyyssuhteita. Sama koskee meidän ammattiryhmää myös, nykypäivänä vielä enemmän.

Tämän takia, tai ehkäpä johdosta, harjoittelemme ja teemme tutustumiskäyntejä sekä harjoituksia erilaisten instanssien tai ammattiryhmien kanssa. Tämän lehden sisältö kertoo näistä rajoja sekä ammattiryhmiä yhdistävistä tekijöistä ja niiden harjoittelusta.

Nämä harjoitukset ja sitä kautta työtavat eri ammattiryhmissä ja tutut ihmiset helpottavat työntekoa, ja ovat usein tärkeässä roolissa tehtävillä, joilla jopa ihmishenki on kyseessä. Koiratoiminnassa on menty eteenpäin niin ensiavun, etsinnän, taktiikan, koulutuksen kuin myös ryhmänä työskentelyn saralla.

Tästä kiitos niille KU-K9 ihmisille joille kiitos kuuluu. Näissäkin osa-alueissa on imetty parhaita paloja ammattirajojen ylitse. Ja onnistumisia on saatu useilla eri sektoreilla. Keskusteltu ja opiskeltu muiden ammattilaisten kanssa, miten koiraporukasta saadaan kokonaisvaltaisesti enemmän irti ja mitä voi tehdä mahdollisesti toisin tai eritavalla palvellakseen myös tätä ”rajanylittävää”

ammattiryhmää… Ja älkää ymmärtäkö nyt väärin sanaa ”rajanylittävää”.

Maailma muuttuu ja on tärkeää tietää miten ammattilaiset toimivat ja miten itse voimme olla mahdollisimman hyvin mukana, että kokonaisuudesta tulee joustava sekä myös tehokas. Paljon erilaista

ja uutta, mutta tehdään, keskustellaan ja kokeillaan niin se yhteissävel löytyy.

Kevättä odotellessa aurinkoisia päiviä kaikille lukijoille.

Pete & TaneK9 (kokelas)

RAJAT YLITTÄVÄ YHTEISTYÖ

Otsikossa olisi voinut mainita painoksen teeman mukaisen kansainvälisyyden, mutta ko. otsikko tuntuu omien kokemusteni perusteella luontevammalta.

Tässä kirjoituksessa mainitsen vain omia kokemuksiani rajat ylittävästä yhteistyöstä ja jätän organisaatioiden ja yhdistysten välisen yhteistyön muiden kirjoittajien harteille. Työtä koirien kanssa on jatkunut vuodesta -93 saakka. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ei suurempia kokemuksia työn puolesta yli rajojen ollut. Lähimpien nimismiespiirien kanssa pärjäsi ihan hyvin suomen kielellä eivätkä lähikaupunkien asukkaat erottuneet mitenkään heimollisesti niin, etteikö lakien ja asetusten noudattaminen olisi sujunut yhteistyössä vaivatta. Joskus saattoi autettavana tai toiminnan kohteena olla ulkomaalaisia tai suomenruotsalaisia, joiden kanssa asioiden hoitaminen saattoi kestää hieman pidempään. Ehkä suurimpana epäonnistumisena puolalainen rekkakuski, jota neuvoin Urakankadulla kohti Koneen hissitehdasta. Asemankadun valoissa törmäili sitten kunnolla. Ehkä vika ei kuitenkaan ollut neuvoissa.

Kerran tai kaksi oli Poliisikoiralaitoksella omien kurssien aikana vierailulla ruotsalaisia kollegoita tutustumassa Suomen poliisikoiratoimintaan, mutta näistä ei ole jäänyt suurempia muistikuvia. Normaalia jutustelua ja oman toiminnan ylivertaisuuden puolustamista. Kovasti kehuivat omia jälkikoiriaan. Siitä intoiduin kysymään, että oletteko ajanut jälkiä sisätiloissa, kuten kauppakeskuksissa? Vastauksena tuli nopeasti, että toki ja hyvin tuloksin. Tästä pääsin kysymään, että miten olette ratkaisseen jäljestykseen liittyvän ongelman rullaportaissa? Miten koiran saa pysähtymään itsenäisesti rullaportaiden alkuun ja odottamaan kunnes jäljentekijän haju tulee koiran eteen rullassa ja koira menee rullaportaisiin, mutta odottaa kunnes tulee joko ylös tai alas ja jatkaa vasta sitten jäljestämistä? Ihmeen pitkään heillä meni ennen kuin hymy levisi kasvoille. Ja jostain syystä vain tämä on jäänyt mieleen tuon aikaisesta yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa. Ystävällisellä huumorintajulla ja kuitenkin aidosti toisen arvostamisella saa jäitä särjettyä ja rakennettua luottamusta.

Omaan nykyiseen virkaani liittyi velvoite suorittaa ammatillisen opettajan pedagogiset opinnot. Siellä päädyin ottamaan valinnaisena jaksona kansainvälisyyden. Saattoi tuolla jaksolla olla hienompikin nimi, mutta

”HAAGIN KANSAINVÄLINEN RIKOSTUOMIOISTUIN PYYSI SUOMELTA VIRKA-APUA KOSOVOSSA”

mennään tällä. Se mikä tuolla jaksolla yllätti, oli se, että siellä käsiteltiin lähinnä vain omien organisaatioiden tilannetta ja miten niiden toiminta on kuvattu. Jakson antina oli se, että oman alan toiminta pitää pystyä esittämään riittävän tarkasti ja kaikki esittävät sen yhdenmukaisesti. Rajojen ulkopuolelle tai maan sisällä tapahtuvassa kansainvälisessä yhteistyössä ei edusteta vain itseä vaan koko omaa työyhteisöä eikä omille tulkinnoille toimintaa ohjaavista ohjeista tai määräyksistä ole sijaa. Oman organisaation lisäksi edustetaan kaikkia Suomen koiranohjaajia ja poliisilaitoksia.

Toisena suurempana kokonaisuutena jäi mieleen se, että Suomessa noudatetaan suomalaista tapakulttuuria ja suomalaisia tapoja. Niitä ei hävetä eikä pyydellä anteeksi. Vaikka yhteisenä kielenä käytettäisiin englantia, niin tapakulttuuria ei muuteta englantilaistyyliseksi. Hyvät käytöstavat ja toisen kunnioittaminen sujuu myös suomalaisten tapojen mukaan.

Kun oma osaaminen on hallussa ja pyrkii hyvään lopputulokseen laadukkaalla työllä, on aivan sama missä sitä työtä tekee. Koirat ovat kaikissa maissa varsin

samanlaisia. Erot koulutuksesta johtuvat usein lainsäädännön ja toimivaltuuksien erilaisuudesta. Saattaa sitä joskus jopa oppia uusia näkökulmia koirien kouluttamiseen.

Seuraavaksi muutamia hetkiä rajoja ylittävästä yhteistyöstä

Tanska 2008: Maahan kaivetun esineen erikoiskurssi

Tanskan poliisilla on useita kymmeniä koiria, jotka saavat erikoiskoulutuksen maahan kaivettujen esineiden etsintään. Koirat etsivät mitä tahansa materiaalia, jotka on kaivettu ja piilotettu maan sisään, kuten vainajia, huumeita, rahaa, räjähteitä, anastettua omaisuutta jne. Koulutettuja koiria on 25 viidessä ryhmässä ja poistuvien tilalle koulutetaan jatkuvasti uusia koiria. Osallistuin keväällä 2008 yhdelle viikon mittaiselle jaksolle yhdessä helsinkiläisen ohjaajan kanssa. Matka autolla Tanskaan koirien kanssa on aika pitkä ja vie lauttamatkoineen jonkun verran aikaa. Opel Vectra farkku oli täynnä. Ei ihan niitä luxusluokan virkamatkoja. Kollegan äidinkieli on ruotsi, mutta huomasin, että Ruotsissa eivät tunteneet sellaista ruotsalaista sanaa

kuin ”limu”, jota matkakumppani käytti ruokatilauksen yhteydessä. Englannin kanssa ei ollut samaa ongelmaa.

Paikallisesta kulttuurista oppi muutamia asioita. Tanskan Poliisikoiralaitoksen tiloissa on ihan jokaisessa huoneessa tuhkakuppi, myös vessassa. Päivällä syötiin voileipiä ja alkuillasta tuli noutokeittiöstä iltaruoka viineineen ja ruoka syötiin valkoisella liinalla katetulta pöydältä. Voileipään ei kuulemma saa sekoittaa mereneläviä ja tavallista lihaa. Ruuasta kerättiin kurssin aluksi maksu ja jokainen ryhmä vuoropäivinä kattoi pöydät ja siivosi jäljet.

Päivän aikana oli kaksi pidempää harjoitusta, jotka jokainen oli erilaisessa tanskalaisessa ympäristössä. Ennen harjoituksen alkua juotiin yksi pullo Carlsberg -olutta. Kulauksen olutta sai ottaa vasta sitten, kun korista olutta tarjonnut henkilö avasi itse pullon ja sanoi ”skool” ja nosti pulloa ilmaan. Jos joi aikaisemmin, joutui tarjoamaan koko porukalle oluet. Ensikertaiset sai ensimmäisen kerran anteeksi. Korin osti jokainen ryhmä itse ja tarjosi siitä myös kouluttajalle. Oluen aikana käytiin harjoituksen tavoitteet ja kulku lävitse.

Matkalla Kosovoon.

Tanska 2008

Sama toistui, kun harjoitus purettiin. Kouluttajat kertoivat, että nykynuorille pitää erikseen opettaa olutkulttuuria, kun nuoret luulevat, ettei päivän aikana voi juoda olutta.

Maahan kaivettuihin esineisiin liittyy luonnollisesti se, että koiran kiinnostuessa jostain kohdasta tai jopa tehdessä merkkauksen, niin paikka tarkastettiin. Ohjaajat kantoivat mukanaan lapiota, jonka avulla asiaan sai selvyyden. Huomion arvoista oli se, että vanhan liiton ohjaajilla oli mukana joku reppu ja sieltä pilkotti lyhytvartinen lapio, jonka olivat jostain saaneet. Koulutuksessa olevilla ohjaajilla oli useampaan osaan taittuva taktinen lapio, jolla oli oma kantoteline, joka mahdollisti mahdollisimman tehokkaan ja nopean kaivamisen.

Koiran osaamisen tehokkuutta mitattiin prosenteilla. Peruskoulutuksen jälkeen ohjaajat tekevät vain pimeitä harjoituksia ja näistä harjoituksista lasketaan koiralle ja ohjaajalle osaamisesta prosentti. Joukossa oli muutama 90 prosentin ohjaaja. Eivät liikkuneet paljon ja antoivat koiran tehdä töitä. Heilläkin oli joskus jonkunlainen lapio mukana.

Mahdolliset sakkokaljat pystyi hoitamaan Poliisikoiralaitoksen yhteydessä olevassa poliisikoirayhdistyksen hallinnoimassa baarissa. Tosin sielläkin oli mahdollisuus sakkokaljalle kaikille paikalla olijoille, jos tuli sisään varsikengät jalassa. Kerran tultiin.

Hieman arvokkaampi tilaisuus oli aamuisin, kun kaikki kokoontuivat lipunnostoa varten koirien kanssa riviin Poliisikoiralaitoksen pihalle, joka on vanha maalaistalo ulkorakennuksineen. Sakkoa myöhästymisestä tuskin tarvitsee mainita. Tätä sakkoa ei tarvinnut kuitata.

Kosovo 2008: Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin pyysi Suomelta virka-apua Kosovossa sotatoimien yhteydessä tapahtuneiden joukkosurmien uhrien löytämiseksi. Paikalle lähti Suomesta kolme ruumiskoiranohjaajaa viikon ajaksi. Matka sujui Puolustusvoimien avustuksella Finnairin koneella. Koirat saivat makoilla ohjaajien vieressä matkustamon penkeillä, joka muutoin ei ole mahdollista. Poliisikoirat tekivät vaikutuksen kanssamatkustajiin rauhallisella käyttäytymisellään.

Pristinassa vaihdettiin Finnairin koneesta helikoptereihin ja matkalla kopteriin piti

nopeasti miettiä, miten ja missä järjestyksessä koirat laitetaan kopteriin.

Hyvin sen meni lopulta, paitsi yhden kopterin mekaanikko tuli selittämään liian vauhdikkaasti yhdelle ohjaajalle tämän selän takaa mitä tämän pitäisi tehdä ja sai palkinnoksi koiralta pusun kopasta. Lyhyet anteeksipyynnöt ja ohjeet vastaisen varalle ja kaikki oli taas kunnossa.

Majoitus oli italialaisten hallinnoimalla lentokentällä ja majoitus oli luokkaa parakki, joihin ei saanut tuoda koiria. Koirien majoitukset tarhassa piti olla kunnossa, mutta paikan päällä tarjottiin 10 x 10 m kokoista aidattua häkkiä, johon kaikki kolme toisilleen tuntematonta koiraa olisi pitänyt laittaa. Vieressä urheilukenttä, jossa oli joka ilta varsin korkeatasoiset osastojen välisen jalkapallopelit. Kirjeenvaihdossa oli varmaan tapahtunut jokin sekaannus.

Onneksi saatiin yhteys Suomen paikalla olleisiin sotakoiranohjaajiin, jotka tulivat

avuksi ja toimittivat koirakärryn paikalle, jossa koirat olivat tottuneet yöpymään. Samalla tuli puhetta paikallisista villikoirista, jotka ovat kuulemma aika brutaaleja kohdatessaan laumaan kuulumattoman koiran. Olivat aidosti huolissaan, kun kerrottiin, että ollaan täällä aseettomassa palveluksessa ja mukana ei todellakaan ole haulikoita. Italialaiset ymmärsivät huolemme ja turvasivat etsintöjä vähintäänkin huolellisesti.

Etsinnät kestivät valoisan ajan ja kuljetukset hoidettiin helikopterilla. Ensimmäisen lennon valmistelun aikana tapahtuneesta koiran tarjoamasta pususta johtuen tekivät kaksi erillistä kuljetusta. Etsintäpaikalle vietiin irtohäkit koirien tauotusta ja suojaksi villikoiria varten. Aamulla piti ruokalassa olla sovitusti eväät koko päiväksi, mutta keittiöhenkilökunnan käsien liikkeiden perusteella se ei ole mitenkään mahdollista. Jo tutuksi tulleet kopterimiehet näkivät, että nyt on jotain pielessä ja saivat vielä voimakkaammilla käsien liikkeillä henkilökun-

Kosovo 2008

nan antamaan jo valmiiksi tehdyt eväät mukaan. Italialaiset kopteriukot olivat ansainneet meidän kunnioituksemme ja luottamuksen osoitukseksi vaihdettiin hihamerkit.

Ensimmäisenä kuljetuskertana etsintäpaikalle mentiin jokiuomaa seuraten. Keskusteltiin taktisesta lennosta ja helikoptereista sotaelokuvissa. Pilotit kertoivat, että lentosuunnitelmaa on ehdottomasti noudatettava, eikä koneella saa aiheuttaa mitään häiriötä asukkaille. Suomalaiset totesivat, että no ei tietenkään, jos ette kerran uskalla. Taktinen lento jokiuomaa seuraten on aika vauhdikas tapahtuma. Kolmantena päivänä odottelin omaa vuoroani etsintäalueelle. Kollegat menivät ensimmäisellä siirrolla. Kun oma vuoroni tuli, niin huomasin juurin ennen kopteriin nousua, että takaroottorista valuu kentälle öljyä. Näytin asian kopterin mekaanikolle, jonka seurauksena kone sammutettiin siihen paikkaan. Mekaanikko olisi varmaan itsekin huomannut vuodon lähtötarkastuksessa, mutta pilotit

”YKSI HIENOIMMISTA KOKEMUKSISTA IKINÄ”

arvostivat havaintoa, jota juhlistettiin lyömällä nyrkkejä yhteen. Loppuaika mentiin sitten autoilla ja päivien pituus kasvoi huomattavasti.

Norja 2010: Sain mahdollisuuden osallistua Norjan Poliisiammattikorkeakoulun järjestämälle laviinikurssille yhdessä oululaisen ja rovaniemeläisen ohjaajan kanssa. Ensin kahden viikon peruskurssi ja kuukausi sen jälkeen vanhoille ohjaajille järjestetty viikon kertausjakso. Ensimmäinen viikko perusteita Norjan Poliisikoiralaitoksella Kongsvingerissä ja toinen viikko luonnollisemmissa

olosuhteissa Lillehammerin lähistöllä hiihtohotellissa. Hotellin tasosta jotain kertoo se, että huoneen sängyssä ei enää ollut jalkoja ollenkaan.

Norjan laviinitoiminta on korkeatasoista ja poliisien lisäksi vapaaehtoiset saavat aivan samansisältöisen koulutuksen.

Ensimmäisellä viikolla oli yhtenä päivänä rentouttava hiihtolenkki koirien kanssa. Kouluttajat hommasivat meille Naton sukset, kun ei Transporteriin kerta kaikkiaan mahtunut kolmen henkilön ja koiran talvivarusteiden lisäksi suksia. Lenkin matka oli kuulemma kaksi miiliä.

Pukeuduttiin ja varauduttiin sitten kahden kilometrin lenkkiä varten. Jossain vaiheessa tuli sitten puhetta, että nyt mennään sitten 20 kilsaa. Naton sukset eivät luista yhtään sen enempään kuin Suomen armeijan vastaavat. Ei ehditty kääntöpaikan hiihtomajalle aukiolon puitteissa makkaralle. Vastaan tulleilla paluumatkaa tekevillä norjalaisilla oli

Norja 2010

hauskaa. Jonkunlaisia laskujakin matkalla oli, enkä selvinnyt yhdestäkään kaatumatta. Hiihto on hieno laji.

Lillehammerin 1996 Olympialaisissa poliisilla oli käytössä useampi valkoinen Hiace, joiden tarkoitus oli pitää poliisitoiminta mahdollisimman näkymättömänä suurelle yleisölle. Kukaan ei enää niillä halua ajaa, mutta poistoonkaan niitä ei saa ennen kuin niihin tulee riittävästi kilometrejä. Niiden perässä ajaessa serpentiinejä ylöspäin oppi viimeistään miltä lämmin kytkinlevy tuoksuu.

Toisen viikon lopulla oli läpi pidempi hiihtolenkki, jonka varrella oli aiheeseen liittyvää rastikoulutusta ja lyhyt yöpyminen lumeen itse kaivetussa hätäsuojassa. Ohjaajat ja koirat samassa suojassa. Onneksi itse pääsin osallistumaan tähän harjoitukseen kouluttajan/ avustajan roolissa. ”Jouduin” ajamaan täysikuun loisteessa kelkalla norjalaisilla koskemattomilla tuntureilla kulku-uria harjoitukseen osallistuvia ohjaajia ja maalitoimintaa varten. Yksi hienoimmista kokemuksista ikinä.

Kertausjaksolla tehtiin sitten lähinnä ryhmittäin soveltavia harjoituksia ja viimeisenä päivänä oli tasokokeet toisten ryhmien alueilla. Piilotetut maalimiehet piti löytää sekä huolehtia kaikesta turvallisuuteen liittyvästä järjestelystä ja eri toimintojen järjestämisestä. Norjalaiseen malliin kuuluu se, että vyöryalueelle viedään ensimmäisenä koiranohjaaja, joka aloittaa kadonneen etsinnän ja ottaa tilanteen haltuun.

Samoin norjalaiseen tyyliin kuului se, että ohjaajien puolisot olivat tervetulleita mukaan ja Norjan poliisi maksoi heidän majoittumisensa. Kun ohjaajat ovat viikon pois kotoa, niin puolisot on kuulemma hyvä ottaa huomioon. Kaikille tämä ei tietenkään ole mahdollista, mutta useampi puoliso hiihteli viikon Rjukanin mahtavissa maisemissa.

Tämän koulutuksen opit on siirretty Suomen partiokoiranohjaajien koulutukseen soveltuvin osin. Samoin Lapin ohjaajat ovat jo vuosikymmenten ajan antaneet koirilleen lisäkoulutusta ihmisen paikantamiseen vyöryistä. Norjan vuoristoa ei Suomessa ole, joten ei ole tarvettakaan saada tätä osaamista niin laajaksi kuin Norjassa. Lumeen piilotetun ihmisen etsintä on kuitenkin selkeästi paras mahdollinen harjoitus koiralle, mitä henkilöetsinnässä voi koiralle tehdä. Kannattaa kokeilla.

Norja 2010

Viranomaisyhteistyö Taktisen ensihoidon näkökulmasta

Taktisen ensihoidon ryhmä (TEMS) on tehnyt tiivistä yhteistyötä Itä- ja Keski-Uudenmaan poliisikoiraryhmien kanssa vuodesta 2020 lähtien. Ajatus aikaisempaa tiiviimmästä yhteistyöstä heräsi käytännön kokemuksesta ja tarpeesta kouluttaa poliisikoirien ohjaajille sekä koirapartiomiehille syvempää osaamista taktisesta lääkinnästä - tästä syntyi K9-Medic.

Taktinen ensihoito

Alun perin Yhdysvalloista lähtöisin oleva Taktisen ensihoidon toiminta rantautui Suomeen vuonna 1998. Toiminta on vuosien mittaan kehittynyt ja laajentunut valtakunnallisesti. Tällä hetkellä Suomessa toimii kuusi Taktisen ensihoidon ryhmää. Uudenmaan alueella toimii Etelä-Suomen Taktisen ensihoidon

ryhmä, yhteistyöviranomaisina Poliisi, Rajavartiolaitos ja Puolustusvoimat.

Ryhmä koostuu kokeneista ensihoitajista, ensihoidon kenttäjohtajista ja lääkäreistä. Alueellisen rekrytointiprosessin jälkeen ryhmätoimintaan sopivat yksilöt käyvät valtakunnallisen taktisen ensihoidon peruskoulutuksen poliisiammattikorkeakoululla. Peruskoulutuksen jälkeen ryhmän jäseniltä odotetaan motivaatiota harjoitteluun ja sitoutuneisuutta osallistua tehtäville sekä yhteistyöviranomaisten lääkinnän kouluttamiseen.

Miksi taktinen ensihoito?

Taktisen ensihoidon ryhmän mukana tuodaan tehohoitotasoinen hoitovalmius toiminta-alueen keltaisen ja punaisen rajan tuntumaan. Ryhmän ensihoitajat ja lääkärit ovat erikoistuneita vammapo-

”RYHMÄ KOOSTUU KOKENEISTA ENSIHOITAJISTA, ENSIHOIDON KENTTÄJOHTAJISTA

JA LÄÄKÄREISTÄ”

tilaiden hoitamiseen, tiedostaa yhteistyöviranomaisten taktiikat ja osaa toimia sen mukaisesti ja tätä myötä toiminta on mahdollisimman turvallista kaikki tehtävään liittyvät osapuolet huomioiden. Lisäksi taktisen ensihoidon ryhmä vastaa yhteistyöviranomaisten vaativilla tehtävillä lääkinnän suunnitelman tekemisestä ja lääkinnän toiminnasta. Tehtävät suoritetaan tiiviissä yhteistyössä eri viranomaisten medic -osaajien kanssa. Tehtävillä taktisen ensihoidon toiminnan johtaja (Hoito1) toimii linkkinä myös siviiliensihoidon kenttäjohtajan suuntaan.

K9-Medic yhteistyö

K9-Medic yhteistyössä on ollut alusta alkaen tavoitteena luoda molempia viranomaisosapuolia hyödyntävä vaikutus. Kun yhteistyötä aletaan rakentamaan, on tärkeää, että jokainen osapuoli ymmärtää perusteet toistensa tehtävistä. Tätä myötä jokainen voi edesauttaa omalla toiminnallaan tehtävän etenemistä toivottuun päämäärään. Harjoittelemalla voidaan saavuttaa paljon hyvää, tärkein näistä on kuitenkin se, että tunnemme toisemme. Taktisen ensihoidon ryhmän jäsenet ovat saaneet jakaa osaamistaan K9-Mediceille.

”LÄÄKETIETEEN JATKUVASTI KEHITTYESSÄ, ON TAKTISEN ENSIHOIDON OSAAMINEN JA AMMATTITAITO RATKAISEVASSA ASEMASSA”

Tiedämme muun muassa sen, että massiiviset vuodot varmasti ovat hallinnassa, rintakehän lävistävät vammat on peitetty venttiilisellä sidoksella ja haavoittuneen lämpötalous on otettu huomioon. Ennen kaikkea tiedämme, että potilasta on hoitamassa henkilö, jonka tunnemme

Poliisijohtoisissa päivittäisensihoidon tehtävissä, ollaan lähes aina siinä tilanteessa, että poliisi on ensimmäinen joka kohtaa vammautuneen potilaan. Hoitoketju nopeutuu, kun oikeita asioita tehdään oikeassa järjestyksessä. Omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa, että näin on poikkeuksetta toimittu, kun K9-Medic on paikalla hoitamassa haavoittunutta.

Kultainen tunti saavutetaan 100 % varmuudella ja tämä pelastaa ihmishenkiä. Motivoituneiden ja harjoitteluun eläytyvien henkilöiden kanssa on mielekästä tehdä yhteistyötä. Taktisen ensihoidon ryhmä on päässyt K9-Medic yhteistyön myötä harjoittelemaan mm. poliisikoiran kanssa liikkumista ja toimimista eri olosuhteissa ja harjoittelemaan koiran hätäensiapua. K9-Medicit ovat avainasemassa tämän tiedon jakamisessa Taktisen ensihoidon yhteisölle.

Mitä tulevaisuudessa?

ja yhteistyö on yhteisen harjoittelun myötä sujuvaa.

Vammapotilaiden ensihoidossa puhutaan ”kultaisesta tunnista”. Tämä tarkoittaa aikaa, jonka sisällä potilaan tulisi olla kirurgisessa hoidossa vammautumisesta.

Lääketieteen jatkuvasti kehittyessä, on Taktisen ensihoidon osaaminen ja ammattitaito ratkaisevassa asemassa, jotta ajankohtainen tieto välittyy viranomaisyhteistyökumppaneille. Tiedon ja taidon jakaminen yhteistä päämäärää tavoittaen tulee ylläpitämään tiivistä yhteistyötä jatkossakin. Kun yhteisöjen jäsenet ovat motivoituneita kehittämään sekä omaa että ryhmän toimintaa, on kehitys takuulla noususuuntaista.

AVa

TEMS ensihoitaja

Viranomaisyhteistyötä yli rajojen

Erään koiranaisen kootut kertomukset

Aikanaan ollessani itse projektikoiravastaavan hommissa ammattiopistossa, tuli tehtyä paljon yhteistyötä koirien parissa, eri maiden viranomaisten kanssa. Näistä kohtaamisista sai ja jäi paljon hyviä muistoja ja arvokkaita ystävyyssuhteita. Nyt jo näistäkin kaikista yhteistyö- / matkatarinoista on sen verran aikaa, että voi muistella kaiken muun lisäksi hauskoja tai vähemmän hauskoja sattumuksia matkojen tiimellyksestä.

Joskus aikaisemmin kirjoitinkin lehteen projektikoiratoiminnasta, mutta pienenä kertauksena: teimme siis ammattiopistossa eläintenhoidon perustutkinnossa koiriin suuntautunutta projektikoiralinjaa. Tämän tarkoitus oli peruskouluttaa Suomen viranomaisille koiria. Viranomaiset itse sijoittivat koiria meille koululle ja sitten myös koulu osti koiria, joita sitten tarjottiin koulutuksen jälkeen viranomaiskäyttöön. Mitä ilmeisemmin teimme ihan hyvää työtä (sekä muutama ystävällinen kontakti), koska jossain kohtaa aloimme kiinnostaa myös kansainvälisesti.

Elämisen sietämätön kuumuus

Taisimme aloittaa kansainväliset yhteistyökuviot Latvian rajakoulun kanssa, jonne myimme projektikoiria noin kymmenisen kappaletta. Tein usean virkamatkan Latviaan aina X määrä koiria kyydissä. Ensimmäistä kertaa mennessäni Latvian Rezekneen, jossa rajakoulu sijaitsee, oli erittäin lämmin kesä…

Ihmiset olivat ystävällisiä ja olivat varanneet minulle, sekä silloiselle kollegalleni majoituksenkin sieltä koululta. Heillä oli juuri sinä ajankohtana, kun siellä vierailimme, järjesteillä sellaiset

k9 biathlon -kilpailut, johon he sitten ystävällisesti meidät kutsuivat mukaan tutustumaan rataan ja suoritteisiin, mitä missäkin rastilla koirakon täytyy suorittaa. Ratahan oli tosiaan pisimmällä reitillään sen 30 kilometriä pitkä ja mukavaa siitä teki se, että joka kerran, kun pysähdyit johonkin rastille, lauma suolan tms. janoisia ampiaisia hyökkäsi kimppuusi. Erityisenä ei juoksun ystävänä, minunkin alkoi tehdä mieli lähetä pinkomaan se biathlonrata ennätysvauhtiin. Mutta tietysti suomalaisena kilttinä ihmisenä, kuuntelin ja katselin kaikkine ampiaisineni rastit loppuun asti.

Vihdoin raskaan ja kuuman päivän jälkeen majoitukseen! Voin kertoa, että Latvian rajakoululla on paljon opiskelijoita… Majoitusrakennuksessa oli nimittäin joku 30 kerrosta - eikä hissiä, koska rajakoulu. No siellähän tietysti oli ajateltu ja tarkoitettu ystävällisesti meille osoittaa, että saamme parhaan majoituksen, joten pääsimme sinne ihan ylimpään kerrokseen. No, vuonna 2014 siellä rakennuksessa ei ollut minkäänlaista ilmastointikonetta, ei pöytätuuletinta, ei mitään. Ikkunan avaaminenkin tuotti vain lisää kuumuutta. Ne olivat elämäni pisimmät vuorokaudet ja voin kertoa,

että niiden vuorokausien jälkeen tiesin ja tiedän edelleen, mitä on oikeasti kuuma. Eipä mitään, yhteistyö jatkui ja seuraavan kerran, kun olin menossa viemään koiria, kysyi rajakoulun koirapuolen johtaja Uldis minulta, että majoitutko Minna taas täällä koululla. Kiitin ystävällisesti ja sanoin, että ajattelin tällä kertaa tutustua myös kaupunkiin, niin varaan hotellihuoneen.

Tanssikenkiä ja ensiapua

Seuraavaksi taisi olla vuorossa yhteistyö Tanskan puolustusvoimien kanssa. Tanskaankin myimme meillä peruskoulutettuja koiria noin kymmenisen kappaletta ja kävinkin kolmisen kertaa virkamatkalla Tanskassa; kaksi kertaa autolla ja kerran lentämällä. Ja tanskalaiset kävivät Suomessa muutaman kerran.

Tanskan matkoilla saimme treenailla paljon heidän kanssaan ja fasiliteetit niin ihmisille kuin koirillekin olivat huippuluokkaa. Tanskan puolustusvoimien majoitustilat olivat kuin viiden tähden hotellista, enkä olisi halunnut lähteä huoneestani minnekään… Koirien tilat tarhalla olivat hulppeat. Koirilla oli muun muassa uima-allas, sekä vesiterapia-allas. Muistan aina, kun tanskalaiset ihmettelivät paljon sitä, että koiramme olivat hiljaa niin autossa, ennen treenitilannetta, treenitilanteessa ja sen jälkeen. Ei ollut niin justiinsa, kuinka hienoa hallintaa

tai etsintää olimme rakentaneet, vaan se, että koirat olivat hiljaisia.

Automatkat pääsääntöisesti sujuivat. En muista, mikä mielenhäiriö oli siinä, että kerran päätimme lentää sinne…

Minä ja kollega, sekä kolme nuorta malinoisurosta… Jotenkin matka Helsingistä Kööpenhaminan lentokentälle vielä sujui, mutta Köpiksen kentän turvatarkastuksessa sitten ensin sain osumaa minä ja sitten jo yksi koiristakin… Olin siis pukeutunut lentomatkaa varten tarkoituksenmukaisesti: Housut, joissa oli todella paljon metallirinkuloita yms ja tietenkin maiharit metallikärjellä… No, jokainen voi kuvitella, kuinka paljon se portti piipittää. Housut sain pitää jalassa, mutta kengät läpivalaistiin ja jotain englanninkielistä kommenttia siitä, että toivottavasti minulla on toiset kengät treffeille, vai ovatko nuo tanssikengät.

Minulla jo siihen aikaan hieman rajoittunut huumori, niin totesin vaan, että työmatka ja kyllä, nuo ovat ne ainoat tanssikengät.

Ja sitten se yksi koirista… Meidän piti siis lentää vielä Köpiksestä Karuppiin ja Köpiksen päässä alkoivat sitten virkailijat olla sitä mieltä, että yhden koiran lentoboxi on liian pieni. Yritettiin siinä sitten, että olemmehan jo lentäneet Helsingistä tänne ja kaikki tarkastettu siellä päässä jne. -”Ei”. No ei siinä sitten muu auttanut kuin vedota siihen että nämä ovat kuulkaas Tanskan puolustusvoimien koiria, että soitetaanko ne puolustusvoimat tänne vai voidaanko lentää vielä se paikallislento ihan nyt asiallisesti? Saimme jatkaa matkaa, mutta hetkinen? Mistä, missä on se terminaali? No mutta sinne paikallislentoterminaaliin mennään bussilla. Kyllä bussilla. Hei kiva, meidän omat isot varustekassit, kolmen koiran lentoboxit ja ne kolme malinoisurosta. Jätän tämän tähän - en ole lentänyt Tanskaan sen koommin.

Tullessaan Suomeen meidän luoksemme katsomaan koiria, toivat Jens ja Michael aina tietysti mukanaan tanskalaista Royal-olutta, jota sitten puolisoni ja he nautiskelivat saunomisen ja syömisen lomassa. Olin tähän aikaan saanut tosiaan jo sotkettua rakkaan puolisoni

myös näihin yhteistyökuvioihin, koska hänellä sattuneesta syystä englannin kieli, smalltalk ja kaikki muutkin puheet sujuvat erittäin hyvin. Näin ollen ulkoistin hänelle aika pitkälti meidän kansainvälisten vieraitten viihdyttämisen, ja ehkä myös siksi, että suurin osa yhteistyökumppaneista oli kuitenkin miehiä, niin ehkä luontevampaa näin.

Tanskalaisista Michael oli vain muutama kuukausi sitten yhteistyömme alkamisen aikoihin tullut operatiivisista tehtävistä Afganistanista koiransa kanssa. Jo niihin aikoihin aloimme puhua taktisen ensiavun antamisesta myös virkakoirille - tai lähinnä sen puutteesta. Michael lähtikin muutama vuosi myöhemmin armeijan palveluksesta perustaakseen oman koira-alan yrityksen, joka tarjoaa muun muassa ensiapukoulutuksia viranomaisille, sekä myös siviileille. Tämän lisäksi Michael kehitti koiranohjaajille sopivat ensiapupakkaukset; isompia ja pienempiä, joita sitten voi pitää mukana ja käyttää keikoilla tai operatiivisissa tehtävissä. Näistähän muun muassa yhdistyksemme vannoutunut ensiapuexpertti sai idean.

Yhteistyö Michaelin kanssa jatkuu edelleen, sillä hän kouluttaa myös perusvalmiita etsintä- ja partioetsintäkoiria ja onkin tuttu vieras Huikon kartanon pelloilla, kun valitsemme hänen yritykselleen sopivia aihioita.

Eräänlainen handleri polkupyörällä

Norjan yhteistyöhän lähti aikanaan silloisesta Suomen Puolustusvoimien projektista, jota toteutimme Puolustusvoimien räjähde-etsintään kouluttautuville koirille. Tämän tiimoilta Norjan puolustusvoimat

kiinnostuivat metsästyslinjaisista labradorinnoutajista. No minultahan niitäkin saa, joten ei muuta kuin auton nokka kohti Norjaa kaksi kappaletta labradorinnoutajan pentua kyydissä, sekä oma malinois. Ja toki itsehän olin kahdeksannella kuukaudella raskaana. Tästä johtuen jouduin antamaan työkaverillekin joskus ajovuoron ja niinhän sekin matka piteni entisestään, kun kollega vähän eksyi johonkin Ruotsin lähiöön.

No, matka jatkui ja siinä sitten päätettiin hieman levähtää autossa - ihan täyttä varmuutta maasta ei ollut. Heräsimme siihen, kun auton ikkunaan koputetaan ja taskulampun valo häikäisee silmiä. Rajavartijat siellä kyselevät, että mitäs me siellä tehdään. Keskustelu käytiin englanniksi;

Ketäs te olette?

-No ollaan suomalaisia, Mihis te olette menossa?

-No Norjan puolustusvoimien koulutuskeskukseen.

Niinpä tietysti; tekemään mitä?

-No ollaan, dog handlers.

??? What?

-Dog handlers.

Toisen rajavartijan katse suuntautuu isoon mahaani ja hän kysyy, onko teillä niin kuin poikaystävät siellä, johon me olemme sitten, että:

-??? What? No ei ole.

Rajavartijat ottavat askelia taaksepäin ja valot sohivat sinne tänne. Ihmetellään kollegan kanssa, että mikä tässä nyt maksaa, kun vielä kerran yritän jankata että:

- Hey look, there are dogs in the back, you know dogs?? We are edelleen dog handlers.

No sitten rajavartijat ovat, että doooogggss, yes, ahaa. Hahhhaaahh, okei doghandlers. Hei hyvää matkaa. Siinä sitten loppumatka ihmetellään, että olipas kummallinen kohtaaminen, kunnes jossain kohtaa paljon myöhemmin tajuamme, (minkä lukijat varmaan jo tässä vaiheessa ovat tajunneet) että minkälaisiksi handlereiksi he meitä luulivat. Eikä siinä vielä kaikki. Pääsimme Norjaan ja siitä sitten hotelliin muutamaksi tunniksi nukkumaan, sillä aamulla pitäisi olla puolustusvoimilla vastaanottamassa omalle koiralle kong-koulutusta, sekä luovuttamaan pennut… Auto on ha -

jonnut. No puolustusvoimista ystäväni Bjornar tuli hakemaan pennut ja saatiin auto korjaamolle. Koska Norja on kallis maa, sanottiin autokorjaamolta, että yrittäkää ajaa takaisin Suomeen korjaamaan auto, tai ainakin edes Ruotsiin. Ajoimme takaisin Suomeen ja ajohan sujui ihan kivasti, kunhan ei juurikaan käyttänyt kytkintä… Samaan aikaan mies kotona jännitti, että syntyykö lapsemme Norjassa. Ei syntynyt, mutta syntyi sitten, kun minun piti mennä Suomen Puolustusvoimien räjähdekoirakurssille kouluttamaan. Mutta se on eri tarina se. Seuraavan kerran menin lentokoneella, koska nyt Norjan poliisikin halusi ostaa labradorinnoutajan. Jäimme koiran kanssa tulliin, eikä auttanut, vaikka kyseinen poliisi Hans, sekä jo aikaisemmalta reissulta tuttu puolustusvoimien Bjornar tulivat paikalle. Voin kertoa, että norjalaisella valvontaeläinlääkärillä on enemmän valtaa Norjassa kuin poliisilla tai puolustusvoimilla. Minä jouduin lentämään takaisin Suomeen ja sitten seuraavana päivänä Hans lensi koiran kanssa. Pyörähdettyään Helsinki-vantaalla, sekä Huikossa, sai Hans sitten lentää nyt oman koiransa kanssa takaisin Norjaan ilman mitään ongelmia.

Ongelma oli ainoastaan se, että alun perin menin Norjaan myymään koiraa. Ennen kuin lähdin paluulennolle Suomeen, kysyi Bjornar, että Minna, miten nyt seuraavaksi, kun ei tuo autoilu oikein suju,

”OSALLISTUJIA OLI PUOLUSTUSVOIMISTA, POLIISISTA, RAJALTA JA MYÖS VIRON POLIISISTA”

eikä lentäminen, niin tuletko pyörällä seuraavaksi? Vastasin, että en tule pyörällä, enkä tule Norjaan enää ollenkaan. Enkä ole mennyt. Toki muuten olemme niin Bjornarin kuin Hansinkin kanssa pysyneet yhteyksissä.

Älä lähde vielä pois

Erään suomalaisen sotilaan kanssa tuli puhetta, että tarvittaisiin Suomeen huippuluokan jäljestysexperttiä kouluttamaan Puolustusvoimien koiranohjaajille, sekä erikoisjoukkojen koiranohjaajille taktista jäljestystä. Tuumasta toimeen, ja yhteyttä Jeffiin Amerikkoihin. Jeff, jos kuka, tietää mitä on jäljestää ison riskin rikollisia mitä haastavimmissa paikoissa ja olosuhteissa.

(Jeff Schettler is a retired police K9 handler, who was attached to the FBI's Hostage Rescue Teams' K9 Assistance Program for two years. This program was designed to locate and apprehend high-risk fugitives on the run.)

Jeff tosiaan kutsuttuna sitten Suomen

Satakunnan helmeen, Kokemäelle, pitämään kolmepäiväistä Tactical tracking -seminaaria. Osallistujia oli Puolustusvoimista, poliisista, rajalta ja myös Viron poliisista. Menin hakemaan Jeffiä Helsinki-Vantaalta ja siinä sitten ajelun lomassa hän ihasteli maisemia ollen hyvin kiinnostunut Suomesta, olihan tämä hänen ensimmäinen kertansa täällä. Siinä kun oltiin pari tuntia ajeltu, alkoi Jeffkin jo vähän ihmettelemään ja kysyi, että onko pitkästi vielä matkaa, kun ei oikein ole hetkeen näkynyt mitään kaupungin valoja, tai oikeastaan mitään valoja. Yritin hänelle sitten selventää, että Suomessa tätä maaseutua riittää ja olemme menossa todellakin perämetsään…

Siinä sitten kolmisen päivää jäljestettiin ja Jeff kyllä vaikuttui niin Suomesta kuin koirien ja koiranohjaajien tasosta. Hän myös vaikuttui siitä, kuinka laaja valikoima löytyi IPA-oluita ja niitähän sitten ostettiin jokunen. Tarjosipa hän myös organisaatiostaan minulle ja puolisolleni töitä, mutta jäätiin vielä toistaiseksi Suomeen. Toki ainainen kutsu jäljestelemään Georgian alligaattoreiden ja käärmeiden sekaan pysyy voimassa.

Toisaalta ehkä olisi jo aika lunastaa sekin kutsu, jos suurin osa ihmisistä ja koirista ovat selvinneet hengissä noista yllä mainituista otuksista. Mutta sitten taas tämä hyvä onni, mikä on liitetty näihin matkoihini, niin...

Pallonheittoa ja muutaman dollarin tähden

Seuraavat amerikkalaiset vieraamme saapuivat Diplomatic security servicen koirapuolelta. Nyt täytyy rehellisesti sanoa, etten muista miten tämä kontakti yhtäkkiä toteutui niin, että joukkio amerikkalaisia kovan luokan ammattilaisia oli matkalla katsomaan suomalaisia koiria.

Tapaustahan ei yhtään lohduttanut se, että paikalle saapuu, siihen aikaan (2017) varmaan ensimmäinen sähkömaasturi, jonka kyydistä nousee verrattavissa meidän ylikomisariotasoiseen henkilöön John niminen mies, perus koiranohjaaja ja tietenkin heidän oma eläinlääkärinsä. No niin, ei muuta kuin koiria ihmettelemään. Samalla kun siinä katsellaan ja testaillaan meillä myynnissä olevia kahta koiraa, he

kertovat, että heidän täytyy saada paljon koiria ja budjetti olisi sellaiset hieman alle 50 miljoonaa us dollaria…

Että onhan meillä sitten myydä paljon koiria? No ei… ei ole, mutta nämä kaksi tässä olisi. Tämä rahoitushan liittyi siihen kun muuan Donald oli siihen aikaan presidenttinä heidän maassaan ja päätti pystyttää jonkinlaisen pikku aidan sitten johonkin rajalle. Ja sitten näitä koiria piti saada varsinkin sinne rajalle, sekä Irakiin ja Afganistaniin - PALJON.

No sitten John pyysi saada nähdä puolisoni silloisen työkoiran tekemässä kiinniottoa, kun tuli puhe näistä hyökkäyskoirista, joita he myös tarvitsevat. No siinä sitten joku kevätjuhlaliike näytettiin ja John siinä sitten tokaisee, että hetkinen, onko tämä koira myynnissä... No puolisoni, jolla aina on se sana hallussa, tokaisee, että no jos hinnasta sovitaan… Vitsihän se oli, mutta John sitten heittää sieltä, että jos 16 000 euroa. John sanoo soittavansa vielä pomolleen. –”Ei älä nyt soita mihinkään, tämä on poliisikoira, ei me voida tätä myydä, vaikka haluttaisiinkin.” Noh hieman pettyneenä, keskitymme taas katsomaan muutamaa nuorta koiraa siinä.

John ja kumppanit heittelevät koirille palloa varmaan noin sata kertaa. Ollessa

melko lämmin kesä, se hieman yksinkertaisempi koiranohjaaja käy jo ihmettelemään, että mikä tämän pallon heiton idea on, kun yhtäkkiä se heittäminen loppuu ja koiralle piilotetaan esine. Molemmat koirat selviävät testistä leikiten ja John kertoo että he halusivat nähdä, kuinka koirat pystyvät keskittymään töihin vielä pitkäkestoisen fyysisen tekemisen jälkeen. John ja kumppanit kehuvat vuolaasti koiria ja sanovat olevansa todella otettuja koirien tekemisen tasosta, sekä vakuuttuneita siitä, että kyseiset koirat sopivat erittäin hyvin niille kaavailtuihin tehtäviin. Eläinlääkäri tässä vielä ne tutkii - ja niin tekikin; koirat kunnossa kaikin puolin, joten ei muuta kuin että huomiseen. John ja muu seurue olivat katsoneet, että iltapäivästä Forssassa juostaan maraton, niin he käyvät siellä juoksemassa ja tulevat sitten seuraavana päivänä noutamaan koirat. –”OK”.

John ja kumppanit ovat todellakin käyneet juoksemassa Suomessa maratonin ja tulevat siinä sitten aamutuimaan Huikkoon hakemaan koiria. Siinä tietenkin näkevät sitten minun omia labradorinnoutajiani ja John alkaa puhumaan siitä, kuinka Amerikoissa noutajien taso on alkanut mennä alaspäin. Ja sieltä se taas tulee; kuinka paljon laitetaan dollareita tai

euroja, että myisit nämä kaikki sinun labradorinnoutajasi? Siinähän minä sitten väännän, niin kuin jokainen kunnon koiran omistaja, että valitettavasti ei ole niin paljon Donaldillakaan rahaa, että luopuisin rakkaista koiristani. –”Mitäh?!” Siinäkin tilanteessa, kun olisin hetken pidempään harkinnut, saattaisin olla tälläkin hetkellä jossain aivan muualla kuin kirjoittamassa yötöissä tätä artikkelia. Ja myös nämä kaikki rakkaat koirani ovat edelleen tallella ja odottavat kotona, kun aamulla sinne menen. Eihän nyt kaikkea voi rahalla ostaa. Se olikin viime vuoden toukokuussa, kun John laittoi minulle viestiä kuvien kera, kuinka toinen näistä jutun koirista, Sirpa, sai jäädä täysin palvelleena viettämään eläkepäiviä. Niin tämäkin yhteistyö ja ystävyys jatkuu, vaikka ei olekaan nyt Donaldin rahoja.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Näiden yhteistyökuvioiden lisäksi on ollut tarjolla jos jonkinlaista businesta. Kuten ”jos kouluttaisit noin neljäkymmentä koiraa Turkkiin, parikymmentä koiraa Iraniin” etc. Ja kerran oli erittäin lähellä, etten päässyt hänen majesteettinsa salaiseen palvelukseen…. Mutta harmillisesti kumpikaan tehtävään kaavailluista koirista ei ollut terveyden osalta priimaa. Vaan ehkä vielä ennen tai jälkeen eläkepäivien voin sanoa ”My name is…”

Se viesti, minkä haluan tuoda esille tämän artikkelin myötä kaiken ikäisille ja tasoisille koiranohjaajille, mene, koe ja uskalla. Verkostoidu, löydä yhteistyötä, tee yhteistyötä. Ystävysty ja vaali yhteistä henkeä. Sillä kukaan ei tee huippusuorituksia tai huippuyksilöitä yksin - ei edes keskinkertaisia. Vaikkakin tietyt otteet elämäni vaiheista saattavat kuulostaa huonolta satukirjalta, niin nämä kaikki tähän valitut tapahtumat ovat totta. Olen ikuisesti kiitollinen, kuinka paljon olen saanut nähdä ja kokea. Saanut ja antanut tietoa. Luonut ja vastaanottanut ystävyyttä todellakin yli rajojen. Ja ehkä myös siksi ne rakkaat karvakorvat siellä kotona odottavat, vaikkeivät ehkä ole se koko elämän suola, niin kyllä koirat vaan tuovat elämään sitä sokeria ja suolaa.

Kessun historian havinaa osa 6

Kirjasarja sodan ajalta

Sain Lakeen Hanskilta käsiini erittäin harvinaisen kirjasarjan sodan ajalta, ja koska muutoinkin on lehdessä käsitelty viranomaisyhteistyötä, on tämä luonnollinen jatke historiankin puolelta tutustua koiratoiminnan rajojen ulottuvuuksiin eri viranomaisten näkökulmista. Samalla tämä historian katsaus on johdanto ensi lehden viranomaisyhteistyöhön, kun pääsemme hieman vertailemaan miten Puolustusvoimien puolella koiratoiminta on edennyt sodan jälkeen aina tämän päiväiseen yhteistyöhön asti.

SOTAKOIRAOPAS osat 1-3, vuosilta 1942 – 1945

Julkaisija osa 1 – 2, Päämajan Viestiosasto 1, osa 3 Puolustusvoimain Pääesikunta Viestiosasto

Ensimmäinen ja ainakin itselle hyvin erikoinen reaktio kirjasarjaan tutustuessa tuli heti ensimmäisillä silmäyksillä. Yhtymäkohtia nykyaikaiseen koiran koulutuksen lainalaisuuksiin löytyy niin kuvin kuin kirjoitettuna hieman kellas-

tuneiden opuksen sivuilta kerrottuna ja selvitettynä tavalla, joka ainakin avautui itselle välittömästi. Olo oli jopa hieman epäuskoinen, kun alkoi tutkimaan kirjasarjaa syvemmin. Toki joiltain osin on asiat muuttuneet, mutta se tapa jolla koiran peruskouluttaminen on avattu, selitetty ja kuvin havainnollistettu, on

hyvin seikkaperäistä. Tässä kyllä hyvin tuli itselle selväksi se, kuinka ainutlaatuista ammattia itse harjoittaa, kun voi ottaa yli 80 vuotta vanhan koulutusmanuaalin käteensä ja todeta, että samoja koulutusmetodeja käytettiin jo sodan aikana. Se totuus, että koira on ajallisesti ja maantieteellisesti hyvin muuttumaton ”työkalu”, tuli hyvin esille.

Tulen vertaamaan seuraavassa numerossa Sotakoiraopasta vuodelta 1963 ja sitä miten Puolustusvoimien puolella koirankoulutuksen peruspilarit olivat muuttuneet 20 vuoden aikana kyseisten oppaiden perusteella. Tällä kertaa jätän lukijat tutkimaan sodan aikaisten oppaiden sisältöä kuvien kautta; uskon että moni koiraihminen pystyy näkemään yhtymäkohtia vuoden 2024 koiramaailmaan. Toivottavasti emme joudu piakkoin muuttuvassa maailmassa tarkemmin tutkimaan sodan aikaisen koirankoulutuksen periaatteita esimerkiksi taistelukentän haavoittuneiden etsinnässä, valitettavan ajankohtaisilta tuntuvia aiheita oppaissa vilahtelee kun sitä vertaa nykyiseen aikakauteen.

TOMManikin on harjoitussimulaationukke

TOMManikin, eli kavereiden kesken Tomppa, on amerikkalaisen North American Rescuen valmistama erittäin realistinen harjoitussimulaationukke. Mihin sitä käytetään, mitä se mahdollistaa ja ennen kaikkea minkä tyyppinen harjoitusväline on kyseessä, siitä seuraavassa lisää.

Harjoitussimulaatiot

Erilaisia harjoitussimulaatioita on käytetty jo maailman sivu. Ilmailussa simulaattorit ovat aivan olennainen osa lentäjien ja astronauttien koulutusta. Merenkulussa simulaattoreita hyödynnetään laivan komentosillan henkilökunnan ja luotsien koulutuksessa. Maantie- ja raideliikenteen koulutuksessa simulaattorit ovat olleet myös jo pitkään käytössä.

Sotilaspuolella lähes jokaiseen vähänkään vaativampaan asejärjestelmään on puolestaan olemassa nykyään omat harjoitussimulaattorit.

Simulaattoreiden hyödyt

Lääketieteen ja terveydenhoidon puolella erilaisia simulaattoreita on ollut myös käytössä pitkään. Näillä koulutusvälineillä voidaan kouluttaa jotain tiettyä hoitotoimenpidettä tai sitten simuloida useampaa skenaariota ja toimenpidettä yhtäaikaa.

Harjoitussimulaattoreilla voidaan helposti massakouluttaa ja toistaa jotain tiettyä skenaariota oppilaille mahdollisimman luotettavasti ja turvallisesti. Koulutuksessa voidaan mallintaa asioita, joita ei voitaisi muutoin toteuttaa. Suoritus

voidaan lisäksi dokumentoida ja käydä jälkeenpäin uudelleen läpi, tarvittaessa sama skenaario voidaan esimerkiksi käydä uudestaan läpi korjatuin toimenpitein.

Lääketieteen puolella erilaisten harjoitussimulaatoreiden hyöty on on todettu useaan kertaan tieteellisten tutkimustulosten kautta.

TOMManikin

Mutta palataan takaisin artikkelin Tomppaan. Tomppa on yksi markkinoilla tarjolla olevista lääketieteellisistä simulaationukeista. Erilaisia simulaationukkeja löytyy lisäksi muun muassa Tac Medin ja Laerdalin valmistamina. Simulaationuket jaotellaan yleisesti matalan, keski- ja korkean (low, moderate ja high-fidelity) tason simulaattoreihin (Koski 2018).

Matalan tason simulaattorit on kohdennettu johonkin yksittäiseen hoitotoimenpiteeseen, kyseessä voi olla esimerkiksi elvytys tai ilmatien turvaaminen. Keskitason simulaattoreilla puolestaan voidaan harjoitella kokonaisuuksia, mutta niissä on puutteita korkeamman tason simulaattoreihin verrattuna. Korkean tason

simulaattorit kykenevät puhumaan, avaamaan silmiään ja rintakehän liikkeet ovat havaittavissa. Korkean tason simulaattoreilla saavutetaan paras realismi oikean potilaan jäljittelyssä (Pakkanen ym. 20212). Potilassimulaatio voidaan toteuttaa myös roolipelimenetelmällä, jossa oikea ihminen esittää potilasta (Stanford 2010).

Erilaisten simulaattoreiden kesken on siis valtavia eroja. Osa simulaattoreista on suunniteltu lähtökohtaisesti vain lämpimiin sisätiloihin kuten luokkahuoneessa tai ajoneuvossa tapahtuvaan koulutustapahtumaan. Tomppa puolestaan soveltuu niin oppilaitosmaiseen sisätiloissa tai ajoneuvossa toteutettavaan koulutukseen kuin vaikeissa maasto- ja sääolosuhteissa toteutettavaan ns. korkean riskin skenaarioon. Tomppa on alun alkaen suunniteltu kestämään sotilas- ja viranomaiskäytön vaatimukset.

Ominaisuuksista

Tomppa painaa noin 90 kg ja pituutta on noin 180cm. Tompan voi pukea ja varustaa skenaarion vaatimilla vaatetuksella, varusteilla ja välineillä. Tomppa kestää sen minkä oikea ihminenkin, pölyä, vettä, kylmää ja kuumaa. Aika paljon mielestäni kuvaa, että maailmalla Tomppaa on pudotettu harjoituksen yhteydessä laskuvarjolla maahan. Tässä kohtaa valtaosa markkinoilla olevista simulaationukeista on jo pudonnut pelistä pois.

Tompan vammaprofiilit ovat puolestaan muokattavissa. Esimerkiksi raajat ovat vaihdettavissa ja vitaalitoiminnot ovat reaaliaikaisesti ohjattavissa. Tässä kohtaa on jo selvää, että Tomppa tarvitsee ohjaajan, joka käyttää nukkea. Kyseisestä henkilöstä käytetään myös joskus termiä fasilitaattori. Kaikki nuken tarvitsema mekaniikka, virtalähteet yms. on rakennettu Tompan sisälle. Tomppaa ohjataan langattomasti Padilla.

Vammaprofiileista

Itse vammoja en lähde kuvailemaan sen yksityiskohtaisemmin. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että vammamekanismit kattavat lävistävät, murska-, ruhje-, palo ja painevammat. Lisäksi voidaan simuloida erilaisia sairaskohtauksia tai komplikaatioita. Tomppaan saa kiinni kaikki perusvitaalielintoimintoja seuraavat mittarit ja niistä saadaan myös mittaustulokset ulos reaaliaikaisesti.

Tompalla on käytössään oikeaa ihmistä kuvaava tekoverivolyymi ja se mahdollistaa myös eri vuodonhallintamenetelmien kattavan harjoittelun. Ilmateiden ja hengityksen osalta Tompalle pystyy tekemään kaikki samat toimenpiteet mitä oikealle ihmisellekin. Tomppa osaa antaa myös vasteen näille toimenpiteille, sekä vastaamaan hänelle esitettyihin kysymyksiin.

Kokemuksia

Nukke on visuaaliselta vaikutelmaltaan, anatomialtaan, liikkuvuudeltaan ja ihotuntumaltaan lähempänä oikeaa ihmistä kuin muut vastaavat Suomessa käytössä olevat nuket yleisesti ottaen ovat. Näen Tompassa erittäin paljon potentiaalia erityisesti tecc- ja tccc-tyyppisessä koulutuksessa, koska nuken ympärille on mahdollista luoda hyvin monipuoliset skenaariot, mikä aiemmin ei ole oikein ole ollut mahdollista. Mainittakoon että Tompalle pystyy laittamaan IV- ja IO- yhteydet ja sen voi myös katetroida. Nämä ovat ihan hyödyllisiä ominaisuuksia esimerkiksi pitkäkestoisessa Prolonged Casualty Care -tyyppisessä harjoituksessa.

Vaikka jokin nukke tai muu simulaatioväline olisi kuinka hyvä tahansa, niin se ei yksin tee hyvää ja onnistunutta koulutustapahtumaa. Kuten muutkin nuket, Tomppa tarvitsee hyvän ohjaajan, joka suunnittelee itse simulaation. Nukke on useasti vain osa simulaatiota, itse skenaario ja sen luonnollinen eteneminen on erittäin tärkeä osa. Etenkin jos mukana on useita osallisia, ajoneuvoja,

maalitoimintaa yms., pitää nämä kaikki osata huomioida suunnittelussa. Kokenut ohjaaja osaa tarvittaessa ohjata suorittajaa ja vastaavasti kokeneemman suorittajan ollessa kyseessä, tarjota sopivasti myös haastetta. Simulaatiotapahtuman purkamisella on erittäin iso merkitys, itse pedagoginen tavoite saavutetaan usein jälkipurussa.

Lisäksi omalla asenteella on tässäkin asiassa valtavan iso merkitys. Oma havaintoni on, että vaikka kyseessä on nukke, kannattaa siihen suhtautua samalla tavalla kuin oikeaan ihmiseen. Tässä on se kompastuskivi, että jos on harjoitellut aiemmin jollain ei niin realistisella nukella, lähtee Tompan kanssa helposti oikomaan mutkia, koska olettaa että kyseinen nukke on vastaava kuin edelliset.

Mahdollisuudet

Vaikka kyseessä on alunperin vaativiin olosuhteisiin suunniteltu koulutusväline, niin uskon että Tompalla on annettavaa alkaen ihan maallikoiden, oppilaitosten, viranomaisten, yhdistysten, ensihoidon, pelastuksen, sairaanhoitopiirien kuin sotilaspuolen koulutuksiin. Tompan vahvuuksia ovat realistisuus, muunneltavuus, monipuolisuus ja hyvä kestävyys.

Itse olen kantapään kautta monesti huomannut, että jokin harjoittelemani asia muuttuu aivan täysin, kun olosuhteet muuttuvat. Tompan hyödyntämisessä on vain mielikuvitus rajana. Esimerkkinä nuken voi sijoittaa ajoneuvoon, jota muokataan tämän jälkeen kolariajoneuvoksi. Tässä skenaariossa voidaan yhdistää potilaan henkeä pelastava hoitaminen ja ajoneuvosta irroittaminen.

Jottei menisi aivan pelkäksi kehumiseksi, niin on niitä huonojakin puolia. Tompan perusmallin hinnalla saa pk-seudulta ostettua yksiön ja lisävarusteuden kanssa hinta on jo kuusinumeroinen.Kun puhutaan ammattimaiseen simulaatiokäyttöön suunnitellusta välineestä, voi hinta alkuun kuulostaa kohtuuttoman kovalta. Kun miettii käyttötarkoitusta, hinta ei enää olekaan kallis.

Tätä artikkelia kirjoittaessa tietämäni mukaan Suomesta löytyy yksi vuokrattavissa oleva TOMManikin. Sitä voi tiedustella hyvinkääläiseltä Sharkmedilta.

Puuttuva palanen

Joskus minulta kysytään, miten luonnehtisit paloetsintää koiralla. Ehkä itselleni kuvaavin esimerkki on ollut ajatus palapelistä, joka on ollut kasattuna valmiiksi, mutta sitten se on mennyt rikki ja meidän tehtävä on löytää niitä puuttuvia palasia tai ehkä tarkemmin vielä niitä syitä miksi niitä palasia puuttuu.

Partionkoiranohjaajien peruskoulutus kestää noin kaksi ja puoli vuotta. Sen jälkeen partiokoiranohjaajat koulutetaan jollekin erikoisetsintäalueelle. Puhutaan siis huume-, palo-, ruumis- tai räjähdekoirista. Nykyään etsitään myös eritteitä ja elektroniikkaakin, sekä rahaa. Koiria on pelkästään olemassa erikoistuneena näihin erikoisetsintöihin, mutta pääsääntöisesti siellä alla on partiokoiran muutkin osa-alueet, jotka on koulutettu siellä peruskurssilla tai vanhan ohjaajan kohdalla poliisiyksiköissä. Tämäkin on yksi huomioitava seikka, koska itse teen paloetsinnöillä muutakin kuin pelkkää paloetsintää melko usein.

Itse eksyin tähän puuttuvien palasten etsimisen maailmaan, sanotaanko nyt näin, hyvin johdateltuna. Sain eräänä päivänä käskyn mennä koiratoiminta päällystövastaavan juttusille, ja tiesin, että aihe tulee varmaan olemaan oma

erikoistumisalueeni. Olin silloin vielä peruskurssilla, joten olin avoimin mielin liikenteessä, lähinnä vähän jännitti mitä sitä sitten isona tehdään koiran kanssa. Komisario sitten aloittikin, että minulle on ajateltu palokoiranohjaajan roolia, koska kuulemma minulla olisi siihen edellytyksiä. Asia ja edellytykset oli niin hyvin perusteltu, että astuin tyytyväisenä ulos ja aloitin sitten aikanaan erikoistumisen palokoiraohjaajaksi, kun peruskurssi oli suoritettu alta pois. Ihan en silloin vielä ymmärtänyt, minkälaiseen maailmaan saan astua aikanaan.

Koiralleni Kessulle erikoistumisalueen opinnot olivat suht mieluisia. Kun käyttää nenää, tulee palkkaa. Näinhän se menee käytännössä, ei kukaan tee mitään, jos ei siitä saa jonkinlaista kompensaatiota. Koirien kohdalla se on helppoa, kun palkkio on niin selkeä. Itselleni kompensaatio on avautunut vasta vuosien kuluessa palokoiranohjaajan tehtävää hoitaessa.

Alkuvaiheessa tehtävillä muistan, että keskittyminen meni aika kokonaisvaltaisesti koiran ohjaamiseen. Tietysti aivan normaalia, koska tavoitteena on aina tehdä paras mahdollinen suoritus. Tehtävillä ei kuitenkaan koskaan olla yksin, ihan työturvallisuudenkin näkökulmasta. Palopaikat ovat vaarallisia, koska palaneet rakennukset voivat sortua, niissä saattaa olla rakenteita, jotka voivat romahtaa päälle, joka paikka on lisäksi täynnä teräviä pellinkulmia, nauloja ja lasinsirpaleita. Siksi palopaikalla etsintää suoritettaessa siellä on aina joku muu myös mukana. Peruskokoonpano palokoiranohjaajan lisäksi on usein teknisen tutkinnan henkilöstöä. Usein mukana on taktisia tutkijoita, sekä muita palopaikkaa tutkivia viranomaisia kuten palopuolen edustajia. Raivauksessa saattaa olla apuna konekuskeja koneineen, sähkömiehiä tarkistamassa sähköjä jne. Ajan mittaan olen ymmärtänyt, että palopaikat ovat hyvin mielenkiintoisia kokonaisuuksia,

Kaaoksen kauneutta. Kuva: KU K9 arkisto

Teksti:

ja niitä puuttuvia palasia on etsimässä koiran lisäksi joukko muita ammattilaisia. Jos vastaan, että paloetsintä on kuin puuttuvan palasen etsintää, on sitten koiran käyttäminen paloetsinnöillä omasta mielestäni kuin yhden tarkan instrumentin käyttämistä. Minulla ja koiralla on selkeä tehtävä, ja mitä paremmin koirani eli instrumenttini toimii, sitä parempaan lopputulokseen se johtaa. Etsinnät eivät ole mitään kovin helppoja kokonaisuuksia, ainakaan ohjaajan näkökulmasta. Etsinnälle ei lähdetä suoraan lennosta, vaan sitä varten pitää varautua jo ennen tehtävälle lähtemistä. Mukaan pitää pakata tietyt varusteet, joita mahdollisesti palopaikalla tarvitaan. Nykyään tarvittava välineistö ja varusteet on laitoksella pakattuna valmiina, joten niitä ei enää tarvitse haalia kasaan sieltä täältä. Kokemus opettaa, mitä milloinkin luultavasti tarvitaan, mutta pääsääntöisesti mukana on enemmän tavaraa kuin tullaan tarvitsemaan. Pisimmät siirtymät etsinnöille ovat olleet parin sadan kilometrin ja yli parin tunnin ajomatkan päässä, joten mitään ei palata tai lähdetä hakemaan enää keikkapaikalta.

Ennen varsinaista etsintää koiralla, käydään palopaikka aina huolellisesti läpi. Ensimmäisenä on varmistettava, ettei palokohteessa ole liikkumista estäviä sortumavaaroja tai romahdusvaaroja. Vasta sen jälkeen pääsee tarkistamaan

onko alue koiralle turvallinen. Samalla laaditaan etsintäsuunnitelma, miten kohde tarkistetaan mahdollisimman huolellisesti, mutta samalla tehokkaasti. Keliolosuhteet on huomioitava tässä vaiheessa, sillä kolmenkymmenen asteen helle tai kahdenkymmenen asteen pakkanen pakottavat tarkkaan harkintaan, kuinka pitkään koira ja ohjaaja pystyvät kerralla työskentelemään. Tässä vaiheessa on oltava realisti ja pysyttävä omassa näkemyksessä siitä, miten etsinnän aikoo suorittaa. Kiire ei saa olla, koska riskitekijöitä on ihan tarpeeksi ilman turhaa hosumista.

Usein vaihe, jossa koira ja ohjaaja työskentelevät varsinaisella etsinnällä, on se yleinen mielikuva mikä ihmisillä on palokoiratoiminnasta. Koira tulee paikalle, tekee etsinnän, tekee löytöjä tai ei löydä, ja lähtee pois. Tämähän on se näkyvä vaihe. Ohjaajalle tärkeimpiä vaiheita taas heti etsinnän jälkeen on, kun koira laitetaan autoon tai koiraperävaunuun,

koiran tutkiminen mahdollisten vammojen varalta. Palopaikat ovat todella riskialttiita koiran loukkaantumiselle. Lisäksi, jos on mahdollisuus, kuten perävaunuissa nykyään on, koira puhdistetaan heti alustavasti palopaikan liasta ja noesta, samoin ohjaaja vaihtaa vaatetuksen kenkineen keikan jälkeen. Ennen palopaikalta poistumista ohjaaja antaa paikalla oleville tahoille selvityksen koiran suorittamasta etsinnästä, onko tullut löytöjä, mitä muuta koira on mahdollisesti ilmaissut jne. Kun ohjaaja on lopettanut etsinnän ja palopaikkaa vielä mahdollisesti tutkitaan, ollaan tässä vaiheessa myös vielä mukana auttamassa. Itse välillä suoritan ilmakuvauksen, olen lapion varressa kaivamassa tai avustan kuten pystyn. Samalla arvioin onko jotain alueita syytä vielä tarkistaa koiralla. Tällaisen tarkastuksen yhteydessä teimmekin erikoisen löydön viime kesänä, mutta siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelinsa.

Palopaikat ovat vaarallisia. Bono ihmettelee piippua. Kuva: Verna

Kessu on kokenut konkari. Kuva: KU K9 arkisto

Rokasta tulee uusi alokas palokoirien ihmeelliseen maailmaan. Kuva: KU K9 arkisto

Paluumatkatkin ovat osoittautuneet mielenkiintoisiksi, sillä luonnollisesti paikallinen hälytyskeskuksen tehtävänantokanava on radiossa kuuntelussa.

Muutaman kerran on ollut pakko reagoida kun A-tehtävä on tullut alle 5km päähän omasta sijainnista ja lähin alueen partio on ollut huomattavasti kauempana. Hälytysvalmius kuitenkin on aina palotehtäviltäkin poistuttaessa oltava, joten perustehtäviä hoidetaan, vaikka ei olla oman laitoksen alueella. Tässä lehdessä onkin myös toinen artikkeli kun varsinainen alkuperäinen päivän suunnitelma on paluumatkalla muuttunut.

Takaisin omalla laitoksella onkin sitten vuorossa kokonaisvaltainen huolto, koira, varusteet, vaatteet, kengät, ja miehistö pestään palopaikan noesta ja muista myrkyllisistä ja likaisista materiaaleista. Tämä on äärimmäisen tärkeää, jotta niin ihmiset kuin koirakin pysyy terveenä, eikä kukaan altistu yhtään tarpeetonta kauempaa palopaikkojen myrkyllisille yhdisteille. Palokoiranohjaajat kuuluvat myös laajennetun terveystarkastuksen piiriin, jotta voidaan varmistua ettei kehossa pääse kehittymään mitään piileviä sairauksia, kuten syöpää. Lopuksi tehdään keikasta vielä raportit kuntoon ja sitten on palattava varsinaisesti takaisin oman alueen A-valmiuteen.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista tapahtuu sitten palokeikkojen välillä, oli se väli

sitten lyhyt tai pitkä, ohjaajan tulee huolehtia koiran työkunnon ylläpitämisestä. Tämä korostuu erityisesti, jos keikkojen välissä on pitkä tauko. Harjoittelussa pyritään myös elintärkeään yhteistyöhön muiden palokoiranohjaajien kanssa. Väheksymättä muiden lajien ohjaajien ammattitaitoa, on toisen palokoiran ohjaajan tekemät harjoitukset yleensä parhaimpia. Niissä yleensä tulee esiin joitain asioita esimerkiksi oikeilta keikoilta tai omasta kokemuspohjasta. Varsinaisen nenäharjoittelun lisäksi yhdessä treenaamisessa tulee vaihdettua kokemuksia koirien ominaisuuksista, ohjaajien kokemuksista

Puuttuva palanen. Kuva: KU K9 arkisto

keikoilta ja välillä kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Oman lajin ohjaaja tuntee ne kipukohdat, mitä omassa lajissa on haasteena. Jos harjoituksissa on mukana vielä omat vänkärit, saavat he samalla erittäin hyvää kokemusta mahdolliselle omalle tulevalle ohjaajan uralleen. Harjoittelukin on siis hyvää yhteistyötä eri poliisilaitoksien henkilöstön kanssa.

Olkaa varovaisia tulen kanssa, älkää antako tulen polttaa niitä puuttuvia palasia, joita me sitten jälkikäteen joudumme kasailemaan.

Hämeenlinnan tulipalo

Tämä kirjoitus kertoo minun ja vanhempi konstaapeli Jussi Naskalin työpäivästä, jolle osui harvinaislaatuisempi poliisitehtävä. Tehtävä, joka muistuttaa erityistilanteiden varalle kouluttautumisen ja kouluttamisen tärkeydestä.

Kotimatkalta takaisin töihin

Olemme yhdessä Jussin kanssa käyneet useamman vuoden ajan kouluttamassa Hämeenlinnan poliisikoiralaitoksella kurssilaisille hätäensiapua. Olimme olleet jälleen päivän koiramäellä, takana kohtuu pitkä päivä, kun pakkasimme autoamme paluumatkaa varten. Huolto oli jäänyt vähän vajaaksi, sillä molemmat olimme aamupalan voimin liikkeellä. Kellon ollessa kuusi illalla, nälkä oli sen mukainen.

Jussi hyppäsi maijan rattiin ja lähdimme ajamaan harjulta mäkeä alas. Horisontissa huomasin toista sataa metriä korkean

mustan savupatsaan nousevan taivaalle. Pohdin ääneen Jussille, että onkohan tuolla joku rengasvarasto tulessa. Jatkoimme matkaa kohden Hämeenlinnan keskustaa ja mietimme, pitäisikö meidän ajaa palopaikalle. Itselläni oli vain siivilivaatteet ja virka-ase mukana, ei edes käsiradiota. Olimme jo moottoritien rampin alussa, kun totesimme, että pakko on mennä katsomaan, onko meille tarvetta. Jos ei muuta, niin liikenteen ohjaukseen varmasti tarvitaan apukäsiä. Tuskin Hämeenlinnassakaan olisi liikaa partioita tähän aikaan.

Ajoimme kohteeseen normaalin liikenteen mukana. Totesin Jussille, että onpa erikoista, kun ei mistään kuulu hälytysajoneuvojen ääntä. Syy tähän selvisi varsin pian. Perillä kohteessa ei ollut ketään muuta viranomaista meidän lisäksemme.

Päiväni palomiehenä

Tullessamme viisikerroksinen tasakattoinen kerrostalo paloi koko katon

matkalta täydellä voimalla. Lämpö, joka palosta syntyi, tuntui alhaalla kadulla asti. Jussi parkkeerasi maijan poikittain keskelle risteystä ja aloimme ohjaamaan liikennettä sekä käskemään paikalle keräääntyneitä ihmisiä kauemmaksi. Kadun varsille oli kerääntynyt satoja ihmisiä, jotka kuvasivat paloa. Eräs seurue oli varsin lähellä palavaa rakennusta ja oli vaara, että heihin osuisi katolta putoavaa materiaalia. Käskin heitä kauemmaksi, jolloin he kertoivat tulleensa hetki sitten ulos talosta, ja että ainakin yksi ihminen jäi ylimpiin kerroksiin suostumatta poistumaan rakennuksesta.

Paikalle oli saapunut hyvin pian meidän jälkeen yksi tai kaksi pelastuksen yksikköä, joissa toisesta oli paloesimies. Menin kertomaan saamani tiedon hänelle. Paloesimies puhui radioon, matkapuhelin toisella korvalla. Juuri sillä hetkellä hänen tilanteensa ei käynyt kateeksi. Kerroin, että ihminen on ylimmissä kerroksissa ja aikaa tuskin on kovin kauan hakea hänet sieltä. Jatkoin suoraan, että

Tulipalo oli raju jo ennen ensimmäisten viranomaisten paikalle tuloa. Kuva: Juha Lindstedt • Flyk Oy

Teksti: Petri Grönroos

onko heillä lainata meille ylimääräisiä paineilmalaitteita ja saammeko murtaa asunnon oven. Vastaus oli että hakekaa laitteet ja murtakaa kahden ylimmän kerroksen ovet. Varmistin vielä, että saadaan murtaa, mikä näin jälkikäteen on tuntunut huvittavalta, sillä ne ovet olivat todellakin pienin murhe siinä kohtaa ja sen jälkeenkin.

Juoksin säiliöautolle, josta kaksi palomiestä veti jo letkuja rappuun. Kysyin säiliöautoa kuljettaneelta vanhemmalta palomieheltä paineilmalaitetta lainaan, jonka hän lupasi, koska hän joutui käyttämään sammutusauton laitteita eikä näin ollen tarvinnut omaansa. Olin aiemmin käyttänyt vain pään yli remmeillä kiinnitettävää mallia ja nyt käytössä ollut kypärään integroitu maski oli itselle uusi. Otin kypärän, mikä myöhemmin osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Naskali saapui myös paikalle ja saimme myös hänelle laitteet. Otimme maijasta mur-

torepun selkään ja juoksimme rappuun, portaat ylös ylimpään kerrokseen. Ne, jotka ovat käyttäneet paineilmalaitteita, tietävät, että jo pelkkä portaiden nousu kantamusten kanssa on raskasta.

Savu tuli rapussa vastaan noin kolmannen kerroksen kohdalla. Palomiehet olivat saaneet vedettyä letkut ylös ja olivat jo tekemässä sammutushyökkäystä ullakolle. Avasin murtorepun huomatakseni, että kyseisessä repussa oli murtorauta, joka oli vanhempi kuin valtaosa konstaapeleistamme ja siten parhaat päivänsä nähnyt. Leka oli sentään kunnollinen. Nasse otti lekan ja aloimme yhdessä murtamaan ovea. Murtorauta oli sen verran tylppä ja huonon mallinen, että ensimmäisen oven avaamiseen meni paljon aikaa ja rajallisesti käytössämme ollutta ilmaa. Ovea jouduttiin takomaan sen verran kauan että katossa ollut kattovalsin, sekä jotain muuta romua putosi alas osuen kypärääni. Kun ovi oli saatu murrettua auki,

menimme asuntoon. Asunto osoittautui tyhjäksi. Nasse merkkasi koulutuksesta mukaan jääneellä tussilla oveen tekstin ”poliisi x tyhjä”.

Siirryimme seuraavalle ovelle ja siirryin lekan käyttäjäksi. Seurasin samalla paineilmalaitteen mittarista ilman kulutusta yrittäen arvioida ilman riittävyyttä koko tehtävän ajaksi. Saimme murrettua oven ja menimme sisään asuntoon. Asunto oli sillä hetkellä voimakkaimman palopesäkkeen alapuolella. Lämpö tuntui yläpuolella olevan ontelolaatan läpi. Etenimme syvemmälle asuntoon, joka käsitti useamman huoneen. Yhdestä huoneesta savun seasta meitä vastaan hoiperteli asukas, joka sopersi jotain kissoista. Ilmoitin hänelle, että nyt kissat jää, lähdetään pois täältä. Naskali otti asukkaan haltuunsa ja vei ulos rakennuksesta ja edelleen ensihoidon luokse. Itse jäin tarkastamaan huoneistoa. Kun olin varmistanut huoneiston olevan tyhjä, siirryin uudelle ovelle.

Aloin murtamaan uutta ovea pitäen välillä taukoja tasatakseni hengitystäni. Naskali saapui takaisin ja mursimme loput kahden ylemmän kerrosten ovista. Tämän jälkeen tarkastimme kaikki huoneet toistamiseen ja palasimme lopuksi huoneistoon, josta nainen löytyi. Aloimme etsiä kissoille jotain kuljetuskoppaa. Aika pian kuitenkin Naskalin paineilmalaite alkoi hälyttää

Keikan jälkeen Rokkakin kävi haistelemassa elämänsä ensimmäistä palopaikkaa, turvallisesti ohjaajan sylistä

Kuva: Juha Lindstedt • Flyk Oy

varailmalle siirtymisestä ja Nasse joutui poistumaan. Itse jäin vielä etsimään jotain, millä tuoda kissat ulos. Löysinkin jonkun vaatekorin, minne tunkea kissat. Tässä kohtaa kissoista ei enää ollut tietoakaan ja muutaman sängyn siirrettyäni totesin, että parempi itsekin lähteä kun vielä pääsee. Ilmaa oli sen verran vielä jäljellä, että kävin kaikki asunnot kolmannen kerran läpi. Muistan, että jossakin asunnossa ihmettelin itsekseni, että onpa joku laittanut aikaisin jouluvalot, tajuten hetken päästä, että näkemäni valot olivat mustan savun sisällä katolta putoavia kuumia kekäleitä.

Päivä paketissa

Tarkastusten jälkeen poistuin rakennuksesta ja luovutin maskin ja laitteet takaisin. Ulkona lähdimme Nassen kanssa etsimään pelastuksen johtopaikkaa. Johtoauto löytyikin ja autossa istui siviilit päällä vapaalla ollut pelastuksen työntekijä, joka johti toimintaa siinä kohtaa. Mies naurahti että joutui tähän vapaalta, johon vastasimme, että niin mekin tavallaan. Pienen haahuilun jälkeen löysimme poliisin tilannejohtopaikan ja kerroimme alkutilanteen toimenpiteet poliisin osalta. Tästä päästiin kotimatkalle ja huoltoon, joka jatkui seuraavana päivänä noen ja savun pesemisenä melkein kaikesta mukana olleesta.

Tehtävälle osallistui kaiken kaikkiaan 33 viranomaisyksikköä ja sammutustyöt jatkuivat klo 02.00 asti yöllä.

Poliisi on poliisi ja palomies on palomies. Tuossa tilanteessa en ajatellut muuta kuin käytettävissä olevaa aikaa ja ihmistä asunnossa. En ole palomies, en ole edes ollut vpk:ssa. Olen kerran poliisiurallani aiemmin altistunut savulle poliisitehtävän yhteydessä tilanteessa, jossa olisi ollut tarpeen käyttää paineilmalaitteita. Silloisen tehtävän jälkiselvittelyissä linjaus oli, että ensi kerralla niitä laitteita käytetään, jos sellaiset on.

Sittemmin vuosia tuon altistuksen jälkeen järjestin koiraryhmämme mediceille sekä temsille koulutuspäivän aiheesta. Pelastuslaitoksen palomies piti meille käyttäjäkoulutuksen paineilmalaitteisiin sekä lämpökameraan, päättyen aina

savusukellukseen. Ajatus oli, että jos joskus joku meistä joutuu tilanteeseen, jossa joudumme turvaamaan pelastuksen toimintaa, voimme tehdä sen mahdollisimman turvallisesti.

Se että satuimme Naskalin kanssa isolle rakennuspalopaikalle ensiaallossa, se että molemmat olimme käyneet puoli vuotta aiemmin paineilmalaitekoulutuksen ja että pelastuksen resurssitilanne oli mikä se oli, on käsittämättömän harvinainen sattuma. Olimme tietoisia riskeistä, joita tehtävään liittyi. Silti tekisin saman uudestaan.

Noin viikko tämän jälkeen Vantaalla sattui tuhoisa ja järkyttävä kerrostalotulipalo, jossa menehtyi neljä ihmistä savuun. Tämä Vantaan tulipalo muistutti siitä, kuinka vaarallisia palokaasut ovat ja pisti miettimään montaakin asiaa elämässä.

Hämeenlinnan palo

palokoiranohjaajan ja K9 Medicin silmin

Petri avasikin omalta näkökantiltaan Hämeenlinnan kerrostalopaloa. Avaan sitä itsekin omasta näkökulmasta, muutamalta eri kantilta, koska se oli varmasti yksi tehtävä, joka jäi mieleen ja johon usein palaan mietteissäni. Kuten Petri kertoikin,

viikkoa myöhemmin Vantaalla sattui kuolonuhreja vaatinut tulipalo, joka antoi itselle aika paljon ajattelemisen aihetta.

Palokoiranohjaaja ensimmäisessä aallossa

Kerroin jo aiemmin toisessa artikkelissa palokoiranohjaajan tehtävästä, jossa olen koirani Kessun kanssa toiminut vuodesta 2017. Palopaikat ovat siis hyvin tuttuja, mutta eivät tavalla, jolla ne Hämeenlinnassa tulivat tutuiksi. Enkä koskaan olettanut, että joutuisin koskaan toimimaan samalla palopaikalla ensimmäisten ja viimeisten viranomaisten joukossa.

Tältäkin osalta keikka oli melko ainutkertainen, sillä vaikka usein saatan olla poliisina samoilla palopaikoilla, joita myöhemmin Kessun kanssa tutkimme, on rooli selkeästi aivan eri ja annamme palomiesten hoitaa tulipalojen sammuttamisen. Palopaikoilla toimiminen kuitenkin antaa tietynlaista kokonaiskuvaa, mitä niillä tapahtuu ja miten rakennukset tuhoutuvat, koulutus antaa ymmärrystä miten tuli käyttäytyy ja etenee; varsin kallisarvoista tietotaitoa kun pitää tehdä päätöksiä sekunneissa. Sillä sellaiseen tilanteeseen itsemme sattumalta ajoimme.

Alkutoimista Petri jo paremmin kertoikin, mutta koska tilanne oli niin nopea ja teimme päätöksiä hyvin pienessä aikaikkunassa, jäi kokonaiskuvassa meille kummallekin muutamia eroavaisuuksia.

Kessu kävi tutkimassa palopaikkaa päiviä tapahtuneen jälkeen

Myös Bono kävi palopaikalla tutustumassa

Teksti: Jussi Naskali

”PETRI ILMOITTI YHTÄKKIÄ LÖYTÄNEENSÄ IHMISEN TOISESTA ASUNNOSTA, JOHON JUURI OLIMME JUURI MENNEET SISÄÄN”

joissa joudutaan antamaan hätäensiapua haastavissa olosuhteissa. Medic -koulutus on antanut itselleni paljon valmiuksia ja ymmärrystä siihen, mitä voimme joutua kohtaamaan tehtävillämme. Päällimmäisenä ovia murtaessa tuli mieleen erilaisia vaihtoehtoja mitä voisimme löytää sisältä asunnoista.

Petrin selvitellessä paineilmalaitteita meille palomiehiltä, kerkesin edetä itse jo rakennuksen kolmanteen kerrokseen murtovälineiden kanssa, samalla ajatuksena tarkistaa miltä rapun toimintaolosuhteet vaikuttivat. Eteneminen loppui kuitenkin kolmanteen kerrokseen hyvin nopeasti, koska siellä tuli vastaan niin voimakkaita palokaasuja, ettei eteneminen ollut mitenkään mahdollista ja palasin nopeasti takaisin alas, jättäen murtovälineet kolmanteen kerrokseen valmiiksi, jos saisimme paineilmalaitteet toimintaa varten.

Koulutus luo vastuun

Palatessani takaisin alas ja kadulle, Petri tuli vastaan ja ilmoitti, että saisimme paineilmalaitteet heti käyttöömme paikalla olleilta muutamalta paloautojen laitteistoja käyttävältä palomieheltä, heidän tehtävänsä ei siinä tilanteessa niiden käyttöä vaatinut, eivätkä he voineet jättää laitteita valvomatta. Muita paloyksiköitä ei tässä vaiheessa vielä näkynyt, joten jo rappukäytävässä tekemäni tilannearvion perusteella tiesin, että oli kiire, mikäli yläkerroksissa on ihmisiä asunnoissa loukussa. Usein

viranomaiset puhuvat toimintapakosta, nyt se tuli itselle eteen. Paineilmalaitteet päälle, rappuun sisään ja toimintaa. Tässä kaikessa oli kulunut muutama minuutti siitä, kun olimme tulleet paikalle ja olimme ajatelleet, että ohjaamme liikennettä ja teemme pelastusviranomaisille tilaa samalla kun pidämme yleisöä pois vaarallisilta alueilta. Rapussa toimimme koulutuksen mukaisesti. Olin itse saanut paineilmakoulutuksen aiemmin samana vuonna ja oven murtamiskoulutuksesta oli aikaa vielä vähemmän. Huonoillakin työkaluilla saimme ovia auki, vaikka se raskasta hommaa paineilmalaitteiden kanssa onkin. Kiitin mielessäni, että saamani koulutukset olivat olleet niin hyvien kouluttajien vetämiä, että nyt ne opit tulivat käytäntöön kuin selkärangasta. Samalla mietin, että koulutus luo meille myös aikamoisen vastuun, ei meitä kouluteta turhaan, vaan jos on pakko toimia, silloin pitää toimia jos koulutustaso vastaa tehtävän luonnetta.

Medicin silmin

Olen ollut koulutettavana Itä-Uudenmaan pilottiprojektissa K9 Mediciksi. Koulutuksen tarkoituksena on ollut luoda edellytyksiä toimia koirapartioiden tehtävillä,

Mistä syystä tulipalo on alkanut, onko se jonkun aiheuttama, pyritäänkö sillä kiinnittämään viranomaisten huomio pois jostain muusta. Kaikki nämä vaihtoehdot ja mahdollisesti eteen tulevat erilaiset hätäensiapua vaativat vammat kävivät mielessä. En poissulkenut ajatusta siitäkään, että kohtaisimme vastarintaa, jota joutuisimme murtamaan voimakeinoin, joten asuntoja tarkistaessa käsi oli lähellä aseenperää. Se taas aiheuttaisi melkoisen uuden kirjon mahdollisia vammoja, joita pitäisi alkaa hätäensiavun keinoin hoitamaan äärimmäisen hankalissa olosuhteissa. En tiedä kuinka korkealla omat stressitasot tuolloin kävivät, mutta voin sanoa, että palautumiseen meni useampi viikko.

Löytö asunnosta

Kun ensimmäinen asunto oli tarkastettu ylimmästä kerroksesta, Petri ilmoitti yhtäkkiä löytäneensä ihmisen toisesta asunnosta, johon juuri olimme juuri menneet sisään. Petri työnsi naisen minulle, ja sanoi, että vie pois. Nopea tilannearvio ja nopea ratkaisu – nainen nopeasti rappuun ja alas ensihoidolle, jota on pakko olla jo siellä valmiina odottamassa. Nainen vaikutti tilanteeseen nähden vielä hyvävointiselta tai ainakin siltä, että hän kykenee liikkumaan omin jaloin. ”NYT MENNÄÄN ALAS!”, huusin naiselle paineilmalaitteen läpi, otin samalla hänestä tiukan otteen toisesta käsivarresta ja ohjasin rappuun. Sitten

Paikalla oli useita kymmeniä pelastuslaitoksen yksiköitä poliisin lisäksi

varmoin ja päättäväisin askelin alaspäin ja koska tiesin, että kolmannessa kerroksessa on jo suhteellisen hyvää ilmaa, ei matkakaan ollut lopulta pitkä. Aikaa löydöstä siihen, että olimme alhaalla, ei kestänyt montaa kymmentä sekuntia.

Minkäänlaisia vamman tarkastuksia en alkanut asunnossa hänelle tekemään, koska asunnossa oli nähtävissä jo meidän sinne tunkeutuessa näkyvää savua. Tuossa tilanteessa tosiseikka, että hän pystyy kävelemään oli jo puoli voittoa onnistumisessa. Alhaalla kadulla näin palo- ja lääkintäesimiehen ja suuntasimme heidän luokseen. Samalla kun annoin nopean ilmoituksen mistä asunnosta nainen oli löytynyt, tein hänelle varmuuden vuoksi turvallisuustarkastuksen, joka sinällään oli vain varotoimenpide. Ilmoitin, koska ilmaa laitteissa vielä oli jäljellä, että jatkamme ylimmän kerroksen jälkeen 4.kerroksen tarkistamista. Tähän sain kannustukset ja lopun tehtävän kulusta Petri jo kertoikin.

Kaveria ei jätetä

Kulutin tehtävän aikana enemmän ilmaa kuin Petri, ja jouduin keskeyttämään

asunnon tarkastukset aiemmin. Olin seurannut palomiesten toimintaa ja päätelmäni mukaisesti kolmas rapputasanne oli ns. turvallinen, koska ammattimiehet laittoivat vasta siinä maskin päälle. Päätin, että jään sille tasalle odottamaan Petriä, koska olimme hieman normaalista poikkeava parivaljakko tehtävällä, ja välttämättä ei kenellekään tule mieleen, että jossain asunnossa on vielä poliisi paineilmalaitteiden kanssa sisällä. Odotus tuntui pitkältä, mutta vihdoin Petrikin tuli alas ja totesimme, että annettu tehtävä suoritettu. Vaikka olimme omituinen parivaljakko, oli silti tehtävän alusta asti saamamme tuki pelastuslaitoksen henkilöstöltä mainitsemisen arvoista, siitä hetkestä kun saimme huolehtivaa pikaperehdytystä meille vieraan mallin maskikypärä -yhdistelmään, ovia murtaessamme muutama sammutushyökkäykseen kiivennyt brankkari, joka taputti olalle ja tehtävää raportoidessamme kohtaamamme paloesimiehen kiitollisuus jäi kyllä mieleen. Oli sellainen fiilis, että ”isoveli” on kyllä tarvittaessa lähellä, jos apua olisimme tarvinneet. Saimme pienen kurkistuksen siitä samasta hengestä, joka omassakin työyhteisössä vallitsee, kaveria ei jätetä.

Loppuun haluan sanoa, että syy miksi tämä keikka teille lukijoille avataan kahden siellä olleen poliisin toimesta on ainakin itselle hyvin selkeä. Kuten jo aiemmin totesin, on tämä yksi niistä poliisitehtävistä, jotka urani varrelta jää varmuudella mieleen. Se on kuitenkin myös vain yksi tehtävä muiden joukossa, johon nykyaikainen suomalainen poliisi voi joutua. Tehtäväkenttä muuttuu jatkuvasti, yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia, jotka parikymmentä vuotta sitten omaa uraani aloittaessani olisivat tuntuneet täysin absurdeilta.

Se pakottaa meidät muuttumaan, varautumaan täysin uudenlaisiin tilanteisiin, joissa ammattikuntien rajapinnat joudutaan rikkomaan. Se mikä ennen oli täysin toisen ammattilaisen tehtävä, voi nykyään olla pakkotilassa eri viranomaisen suoritettava. On helppo ajatella, että ”ei kuulu meille”, ja luottaa siihen ettei mitään satu, mutta toisaalta sitten kun oma, kollegan, toisen viranomaisen tai kansalaisen henki on kyseessä, voi jokainen miettiä, olisiko tämä voinut olla sellainen asia, mikä olisi pitänyt etukäteen miettiä. Jos on mahdollisuus kouluttautua erilaisiin tehtäviin ja suorituskykyä vaativiin toimintoihin, ne pitää erityisesti nykyisessä maailmantilanteessa rohkeasti hyödyntää. Moni voi miettiä, oliko jopa uhkarohkeaa toimia kuten toimimme.

Itselleni vastaus on hyvin selkeä, meillä oli koulutuksen tuoma kyky toimia tilanteessa, jossa oli toimittava tilanteen vaatimalla nopeudella. Ammatissamme joudumme tekemään nopeita riskiarvioita tehtävän suorittamisen rajoista, joihin vaikuttavat hyvin monet seikat. Koirapartiossa joudumme usein toimimaan ääriolosuhteissa tiedostaen, että olemme usein ainoa oljenkorsi elämän ja kuoleman välillä. Jos me emme toimi, ei ole muuta vaihtoehtoa. Usein tehtävät ovat pitkiä ja vaativat äärimmäistä henkistä ja fyysistä sietokykyä; tämä tehtävä oli nopea ja vaati sen mukaista toimintaa. Itselleni olisi vaikeinta jälkikäteen pohtia, miksi en toiminut, vaikka minulla olisi ollut kyky ja koulutus toimia. Koulutus tuo vastuun, mutta myös toimintakyvyn. Sitä kykyä pitää pystyä käyttämään kun sen hetki on.

Tarkistettu asunto, merkinnät ovessa

Hapokasta menoa

Mä oon Happo, tai ainakin sitä mulle on hoettu tässä viimeiset seitsemän kuukautta niin hyvässä kuin pahassa. En oo ihan varma, mitä toi ykkösihminen tarkoitti, mut jotakin se mulle on yrittänyt selittää, että musta tulis joku valtion työntekijä? Joku erikoisnuuskuttelija, sehän on vähän niinku asiantuntijarooli.

No, oon mä jotain viitteitä siitä aistinut, et jotain mun tarttee tulevaisuudessa tehdä nappuloideni eteen, koska aika paljon tuo ihmisolento mulle keksii kaikenlaisia tehtäviä. Pitäis istua - vieläpä paikallaan, ja mennä maahan, kun kuulee sanan ”maahan”.

Sitten oon seurannut tuon ihmisolennon jalassa kiinni – vasemmassa. No ei siinä mitään, nehän on ihan kivoja juttuja mun mielestä, koska tasaiseen tahtiin mulle hoetaan sellasta kimeetä ”zippi” -sanaa ja sit mä saanki heti herkkuja ja kehuja, notta kuinka hyvä poika mä oon. No tietenkin mä oon! Aika paljon mä pääsen ton ihmisen kanssa erilaisiin paikkoihin, nii ettei tarvii aina ihan hengata kotinurkilla. Vaikka onhan se kiva kotinurkilla patsastella, koska oon kyllä kulman kovin kundi.

Siis eihän noi vanhemmat valtion työntekijät lue tätä lehtee?

Kerran mä pääsin ihmisten kans johonki poliisikoiralaitokselle. Noi vanhemmat työntekijät käy siel aika paljon, oon kuullu. Siel mä kans tein kaikkii tehtävii ja kauheesti ne ihmisten kaverit mua

kehu. Mut se mikä siin oli hassuu, nii mä tapasin siel mun nimikaiman. Mut se oli kyl ihminen - aika pitkä sellanen, mut ihan mukavan olonen. Mut täytyyhän sen olla, ku sil on yhtä hieno nimi ku mulla.

Nii pitää tässä vähän rapsutella välillä ja puhdistella kirsua. Kirsusta mulla tulikin mieleen, et oon mä jo tähän nuoreen ikään nuuskutellut kaikenlaisia hajuja.

Ne sit vissiin liittyy siihen mun asiantuntijarooliin siellä valtiolla, missä se sitten ikinä onkaan se valtio? Kun mä törmään siihen mulle tuttuun hajuun, niin en mä tiedä, jotenkin vaan mun kroppa menee ku itsestään maahan; siinä mä en tarvii sitä käskyy. Sit mä laitan ton mun kirsun ihan kiinni siihen missä haisee eniten.

No, ehkä lähinnä teen sen siksi, et toi ihminen tajuu, et mä oon löytänyt jotain. Ja sithän se ihminen hokee taas innoissaan sitä zippiä ja mä saan taas ruokaa. Kaikkee tällasta kivaa mä oon puuhastellut. Sit mul on aika paljon kavereita.

Ne on kyl ihan kivoja kaikki, mut noi samassa mestassa asuvat vanhemmat valtion työntekijät… Oon kuullu, kun noi ihmiset sanoo niitä poliisikoiriks, nii ne on välillä vähän jänniä, vähän sellasii huumorintajuttomii. Mut mä oon ajatellu, et kai se valtio sit vaikuttaa tai velvottaa.

No, mä en kyl jaksa viel miettii mitään velvollisuuksii. Tai kyl mä joskus mietin, ku huilin X-asennossa sohvalla tai ton ykkösihmisen päällä, et joo, kyl mun velvollisuus on nuolla mun ruokakuppi täysin tyhjäks ja puhtaaks.

”NO, MÄ OPETTELIN YKS PÄIVÄ YKKÖSIHMISEN KANSSA OTTAA SELFIEITÄ”

Yks päivä mä koin kyllä nuoren elämäni isoimman järkytyksen tähän mennessä. Ykkösihminen ihmetteli mulle päin kirsuu, että mikä mua vaivaa, kun kakkasin lattialle. Nii, mä tiedän, oonhan mä jo aika iso poika, enkä mä kyllä sinne mestoille oo kakannut sitten maitoajan, mut mä en vaan voinu mitään, se vaan tuli. No, ihminen päästi mut sit ulos ja mä juoksentelin lumessa ja aloin tonkii sitä lunta ja sielt tuli sit sellasii hauskoja jäätyneitä kokkareita, mitä mun mielest on kiva kantaa ja tonkii. Ja ehkä vähän maistaakin. Mut mä en tiedä, ihminen sai kauheen kohtauksen. Kauhee huuto jostain kakasta ja eistä vai oliko se ”jei”? En oo ihan varma.

Me sit mentiin takas sisälle ja sit se tuli, se järkytys; ykkösihminen tunki mun päähän jonku kauheen häkkyrän ja mutisi taas siitä kakasta. Sit se päästi mut taas ulos, mut sit mä muistin, et oon joskus kuullu

ja nähnyt noil vanhemmil työntekijöil sellasen ku kuonokoppa, ja mä tajusin, et tää se on. Mä menin sitten istumaan etupihalle ja muistin kans, milt noi vanhemmat työntekijät näyttää, ku niil on se koppa päässä. Ne on aika pelottavan näkösii. No siinä mä istuin jonku aikaa ja tuijotin ykkösihmistä, niinku mä oon nähnyt, et noi vanhemmat työntekijät tekee, mut en mä taas ymmärrä, ykkösihminen alko hirnuu siinä omituisella äänellä ja sano mulle, et en mä oo mikään

partiokoira. No en todellakaan ole, mä mitään partioo oo käyny!

No mut sit, ku mul oli se koppa, nii mä en päässy tonkii niit kikkareita. Eikä mun onneks tarvinnu pitää sitä kauaa. Ja voihan se olla, et ihmisel oli joku, pointiks se aina sanoo niit tärkeit asioita, nii pointti, koska nyt mun mahakin on ollu parempi.

Kaikkee hei sitä voi oikeesti näinki hienolle pojalle ku minä, sattuu

Ai nii! Tiesittekö, et mun velipoikakin on täällä samoilla hoodeilla valtion nuorempana työntekijänä, mut kans jo asiantuntijaroolissa. Se on hei käyny jo lentokoneessakin! No, mä opettelin yks päivä ykkösihmisen kanssa ottaa selfieitä, et en sit tiiä, oiskohan kuitenkin toi somettaminen enemmän nykyaikaa, hei broidi?

Mut hei, nyt täytyy mennä. Ehkä ensin vähän lepään, ku ykkösihminen sano, et pitää taas treenata niit tehtävii. Nii ekaks huvi ennen työtä, vai miten se meni? Mä luulen kyl, et mul on oikee asenne ja mä oon hyvä tyyppi, ni musta tulee ihan varmasti tosi hyvä työntekijä sinne valtioo. #happo

Minna Koponen

Teksti:

Mietteitä piirtämisestä

Kun olemme koko lehden ajan käsitelleet yhteistyötä erilaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, ei sovi lopulta unohtaa meille koiranohjaajille tärkeän tahon, yhdistyksemme ”virallisen” piirtäjän osuutta. Hänellä on ollut jo iso rooli nykyisen ja menneen yhdistävänä tekijänä koirayksikkömme arjessa ja juhlassa, muistuttamassa meitä miksi ja minkälaisten uskollisten kumppanien kanssa tätä ammattia harjoitamme. On suuri kunnia vanhalle ohjaajalle saada koiransa ikuistettuna koirayksikön seinälle, samalla osoittamassa nuorille ohjaajille minkälaisen taipaleen alussa he vasta ovat nuorien koiriensa kanssa. Kuten kuvista näkyy, isoja saappaita on täytettävänä.

Jokaisen koiran kohdalla puhutaan sadoista hoidetuista keikoista, kymmenistä löydetyistä ihmisistä ja tuhansista hetkistä, joita ohjaaja koiransa kanssa on kokenut. Jatkamme edesmenneiden nelijalkaisten ikuistamista jatkossakin, jotta niiden muisto ei kokonaan unoh-

tuisi. Annetaan seuraavaksi piirtäjämme itse kertoa omasta panoksestaan yhdistyksemme koirien eräänlaisena ikuisen elämän jatkajana:

Kun näkee omien käsien kautta syntyneen työn ja lopputulos sattuu vielä miellyttämään itteä, niin onhan se palkitsevaa. Joskus on pitempiä aikoja, kun tee mitään ”taiteellista”…. en piirrä tai maalaa, en

tee puukäsitöitä tai mitään sellaista, johon tarvitsen tietyn mielentilan ja ajan.

Jokainen joka on joskus lähteny treenaa vaikka koiraa pahalla päällä tai hermot riekalaina, tietää vähintään eka kerran jälkeen ettei olis kannattanut. Siitä ei tule ko paha mieli, molemmille. Se on vähä sama mulla tuon piirtämisen kanssa, ei kannata ees ryhtyä jos ei tunnu oikealta.

Ja sitten kun tuntuu, niin kynä liikkuu kuin itsekseen ja kaikki on vaivatonta. Joskus tarve piirtämiselle lähtee siitä, että mielessä on joku asia joka tarttee käsitellä. Siitä voi olla mahdotonta puhua, mutta se on helpompi piirtää ulos. Eikä sen kuvan joka syntyy, tarvitte olla sitä mitä asia koskee, vaan sen piirtämisen aikana mielessä oleva asia tulee kynän kautta prosessoitua parempaan järjestykseen. Ja se toimii mulla aivan kivasti.

Joskus piirrän töissä näkemiäni, hieman ikäviäkin asioita, jotta voin järjestää asiat mielessäni paremmin. Kun kuva on syntynyt, saatan sen polttaa takassa, koska se ei oo tarkoitettu koskaan kenenkään

”KUN PIIRRÄN VIRKAKOIRAA, NIIN MULLA EI YLEENSÄ OO MITÄÄN HENKILÖKOHTAISTA YHTEYTTÄ KOIRAAN TAI SEN OHJAAJAAN. NIIN SILLOIN, JEPPE ON MUN KANSSA PIIRTÄMÄSSÄ, MIELESSÄ TIETENKIN”

muun nähtäväksi, mutta mulle se on tehny tehtävänsä.

Koirien piirtämisessä on jotain aivan erilaista. Ei ne oo vaan koiria, ne on aina jollekin tosi rakkaita ja tärkeitä yksilöitä. Ne on ystäviä ja luottopareja vuosien ajalta. Niillä on omat piirteensä ja luonteensa. Jos tunnen henkilökohtaisesti koiran jota piirrän, vaikuttaa se tietenkin ajatuksiin, joita piirtäessä on.

Kun piirrän virkakoiraa, niin mulla ei yleensä oo mitään henkilökohtaista yhteyttä koiraan tai sen ohjaajaan. Niin silloin, Jeppe on mun kanssa piirtämässä, mielessä tietenkin. Jeppe kuoli alkuvuodesta 2018, mutta Jepen kautta pääsen omalla jännällä tavalla, jokaiseen piirtämäni virkakoiran vierelle, jos

niin voi sanoa. Mulle on eri asia piirtää edesmennyttä, kuin vielä elossa olevaa koiraa. Ehkä tähänkin vaikuttaa se, että teen työtä kuoleman parissa.

Kyllä mie joskus ruttaan piirustuksen jos se alkaa näyttää kammottavalta. Vaikka käytän pääasiassa lyijykyniä ja hiiltä, on niitä kovin vaikeaa saada paperista pois, niin ettei jäisi jälkeäkään. Ja sehän ei passaa laisinkaan, että paperissa olisi jotain suttua.

Aika harvoin piirustusvaiheiden kuvia näytän kelleen. Joskus saatan hakea ”tukea” suunnalle tai sävylle, jolloin pyydän kommenttia.

Jos pitäis sanoa yks asia, mikä on piir-

tämisessä mulla hankalaa, niin se on mittasuhteet. Varsinkin silloin jos piirrän jotain tiettyä koiraa, jonka olis tietenkin hyvä olla tunnistettavissa lopputuloksesta. Tässä käytän apuna piirtoalustaa, jossa on valot. Saan sen avulla merkittyä tärkeiden pisteiden kohdat, juuri oikealla paikalle. Esimerkiksi, nenän pää, silmät, kulmat ja hampaiden kohdat. Ne on ainaki mulle, just niitä kohtia joilla koira muuttuu yksilöksi.

Ajattelen olevani melko hidas piirtäjä, en koskaan oikein uskalla luvata, että kestääkö mulla viikko vai kuusi piirtää kuva koirasta. Saatan piirtää yhdellä kertaa kymmenen minuuttia tai useamman tunnin.

Oon ollut tosi mielissäni ja otettu siitä, että olen saanut olla pienen pieni osa joidenkin virkakoirien matkaa piirrosten kautta. Kaikki alkoi siitä kun Jeppe muutti eläkepäiviä viettämään Rovaniemelle. Näiden vuosien aikana olen saanut piirtää useita virkakoiria ja siitä olen iloinen.

Minna

SEURAAVASSA NUMEROSSA JATKAMME

SAMALLA TEEMALLA: VIRANOMAISYHTEISTYÖ

LEHTEEN TULEE ARTIKKELEITA MM. VAPEPASTA, PUOLUSTUSVOIMISTA JA RAJAVARTIOLAITOKSESTA