Länsimainen rock luomassa Neuvosto-utopiaa

Teksti: Sini Tahvonen

Taistelu kulttuurisesta hegemoniasta oli keskiössä kylmän sodan aikaisessa lännen ja idän kamppailussa. Tuolloin kilpailtiin asevarustelun lisäksi erityisesti populaarikulttuurin saralla rock-musiikista elokuvataiteeseen. Neuvostoliiton kulttuurisen projektin alkuajoista lähtien oli selvää, että oikean sosialistisen ihmistyypin luomiseksi tarvittaisiin laaja kulttuurinen muutos, jossa pyrittiin muun muassa muokkaamaan venäjän kieltä paremmin marxilaisiin ajatusmalleihin sopivaksi. Kuulemani tarinan mukaan sosialistisen kulttuurinmuokkausprojektin tuiskeessa jopa sinfoniaorkestereilta poistettiin kapellimestarit valtasuhteiden hajottamiseksi – hassua kyllä, tämä ajatus todettiin sittemmin epäonnistuneeksi.

Neuvostojohdon ajaman kulttuurisen muutoksen keskiössä oli antropologi Aleksei Yurchakin mukaan nuoriso, jonka aivoihin ”porvarilliset ajatusmallit” eivät olleet syöpyneet yhtä syvälle kuin aikuisten. Sosiaalisen moraalin ylläpitäjän roolin saivat paikalliset nuorisojärjestöt komsomolit. Niiden to do -listaan sisältyi niin seksuaalisen moraalin ylläpito kuin esimerkiksi nuorten ohjeistaminen siitä, millä tavalla kommunistisen nuoren sopii käyttäytyä diskossa huvitellessaan. Kommunistisen puolueen kulttuuripolitiikan kantavana ajatuksena varsinkin Neuvostoliiton loppuaikoina oli, että länsimainen populaarikulttuuri ja erityisesti musiikki oli salakavala ase kapitalistisen ideologian levittämiseksi. Huolta herätti etenkin nuorten huoleton suhtautuminen rock-musiikin vaaroihin, ja puolueen julkisessa retoriikassa ja julistuksissa tuomittiinkin läntinen propaganda yksiselitteisesti.

Mielenkiintoista onkin, että samat komsomoleissa 1980-luvulla toimineet nuoret, jotka julistautuivat paatoksellisiksi, suoraselkäisiksi kommunisteiksi olivat samalla innokkaita rock-musisiikin harrastajia. Yurchakin kuvaamat komsomol-aktiivit fanittivat Pink Floydia kuin porvarillisuuden airuet ikään, eivätkä nähneet siinä ristiriitaa oman – tai puolueensa – poliittisen ideologian kanssa. Yurchakin mielestä tämä johtui stagnaation ajan julkisen puheen performatiivisesta luonteesta, jossa toistettiin neuvostoprojektin ylijumala Stalinin poliittista ideologiaa. Tämä johtui Stalinin aikanaan itselleen rakentamasta poliittisen isähahmon roolista, jossa hän asettui julkisessa keskustelussa ylimmäksi auktoriteetiksi, jonka sanoja toistettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Poliittinen puhe jäi kiertämään kehää eikä kansalaisen ollut helppoa nähdä, missä lausumassa oli kyse performatiivisesta agendan pönkittämisestä, ja mitä sen sijaan tarkoitettiin kirjaimellisesti. Siten myös rock-musiikin paheellisuudesta pauhaaminen tulkittiin vain yleisenä porvarillisten vaikutteiden tuomitsemisena, josta kaikki olivat tietenkin samaa mieltä.

Yurchakin mukaan länsimaisesta kulttuurista muodostui paradoksaalisesti keskeinen osa neuvostokulttuuria, ja komsomol-nuorten tapauksessa tämä näkyy erikoisin seurauksin. Moninaisten tulkintojen avulla heistä kehittyi omaperäisellä tavalla sekä länsimaista populaarikulttuuria että oppimaansa propagandaa pohtivia, kosmopoliittisia, kokeellisia ja yksilön ajattelulle tilaa antavia kommunisteja. Rock-musiikin tulevaisuusvetoinen estetiikka vetosi neuvostonuoriin, jotka haaveilivat futuristisesta, innovatiivisesta kommunismista. Ideologista tilaa riitti sekä neuvostojärjestelmän saavutusten kunnioitukseen että Paul McCartneyn ihailuun, vastoin neuvostojohdon ajamaa jäykkää kommunistista ajattelua.

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen kylmän sodan aikaisen ideologisen ja kulttuurissen taistelun perintönä syntyi siis – kummankin osapuolen häviöksi – lopulta joukko kriittisiä, itsenäisesti ajattelevia oman todellisuutensa seppiä. Neuvostoliiton ja lännen kulttuurisia vaikutuksia ei pitäisikään ajatella vastakkaisina, vaan keskenään vuorovaikutuksessa olevina ja toisiaan rakentavina. Poliittisen dogmaattisuuden välttäminen mahdollisti neuvostokansalaisille ajattelullisen vapautumisen kummankin kilpailevan osapuolen heille tyrkyttämistä ajatusmalleista. Kulttuurisen konfliktin keskellä nuoret omaksuivat Kommunistisen puolueen puheesta puuttuvan utopistisen tulevaisuusnäkymän rock-musiikista, kuitenkin samalla luoden lännen tarjoamaa mahdollisuutta huomattavasti kiinnostavampia ja kekseliäämpiä tulevaisuudenkuvia

Kuvitus: SamuliLevich (sotilas), turkkub (kitara), djvstock (käsi), Ivandesign (tähti), grebeshkov (sirppi ja vasara). Koonnut Petriina Matilainen.